Onko millään enää mitään väliä?

Moni halusi reippaan parin vuoden aikana tietää
mitä myydään Omia polkuja kulkevien kaupassa

jormas: Paikallislehti Keski-Uusimaan päätoimittaja oli bongannut meidät jostakin ja kyseisen lehden kansainvälistä uraa Haagissa opiskeleva ja tekevä kesätyöläinen oli saanut tehtäväkseen tehdä meistä jutun. Sen piti olla lehdessä jo viikko  takaperin ja ehdinkin ihmettelemään miten lienee tarinan käynyt, kun ei luvattua lehteä laatikkoomme tipahtanut. Sen sijaan toissa päivänä tuli soitto, että voisiko herra Haag tulla hieman täydentämään juttumateriaalia, jos hän kääntäisi sitä kirpputoriaiheesta hieman henkilöhaastattelun suuntaan. Mikä ettei, totesin, sillä mitä ei meikäläinen tekisi julkisuuden eteen.

Ehkä kuitenkin vakavasti ajatellen tarinoilla, itsestäkin tai meistä tehdyillä on omat puolensa, joita arvostan. On mielenkiintoista lukea kuinka joku toinen on sisäistänyt ja ymmärtänyt sanomamme, mutta ennen kaikkea kuinka hän kirjoittaa sen ulos muiden luettavaksi.

Usein myös, kun joku vieras ja miksei tuttukin kyselee yhtä jos toista mielestään kiinnostavaa elämästämme, se laittaa ajattelemaan. Ajattelemaan sitä miksi teemme tai koemme elämämme ja maailman menon juuri sillä tai tällä määrätyllä tavalla.

Ja viimein varis hakee Erikssonin Nikun vasemmalta

polvelta leipäpalan entisen Riihikallion ostarin edessä

Yksi eilisen vierailun löytö itselleni oli, kun kerroimme siitä, että aika monessa suhteessa emme ole emmekä elä kuten muut. Sekin sinällään on mielenkiintoinen asia, sillä aivan liikaa teemme ja elämme kuten muut. Liian harvalla on omia juttuja, joka näkyy nykyaikana siinäkin, että Facebook on täynnä toisten tekemiä juttuja, joita muut sitten välittävät ja julkaisevat omilla sivuillaan.

Olemme siis eräänlaisia perässä hiihtäjiä, sillä moni ajattelee ja kai kokee turvalliseksi ja hyväksikin olla kuten muut. Olla niin sanotusti normaali. Kun sitten sanon, että mielestäni normaalin määritelmä on olla kaikin mahdollisin tavoin keskiverto, ei juuri kukaan enää sitä haluakaan. Vaan kaikki haluavat olla ainakin jollakin tavoin ainutlaatuista. Joita me kaikki itse asiassa olemme.

Mutta mitä on olla jollakin tavalla ainutlaatuista ja jotain mitä muut eivät ole tai eivätkä tee? Päivis kertoi toimittajalle, että hän oli Niilon kanssa lenkkipolulla ollessaan huomannut jonkin sortin koppakuoriaisen selällään polun varressa ja muurahaiset sen kimpussa. Hän käänsi kuoriaisen jalolleen, jotta se voisi itse päättää haluaako se joutua muurahaisten teurastamaksi vai ei. Taisi kuitenkin olla niin, että polulta palatessaan herra tai rouva Kuoriainen oli taas selällään. Ehkä muurahaiset olivat tiessään.

Siipi-Veikon ja Veikottaren rakkauselämää
Merikonttikotimme ikkunalasin pinnalla

Itse vastaavasti kerroin saunareissusta merikonttisaunaamme. Kuinka avonaisen löylyhuoneen ikkunan väliin oli lentoreitillään löytänyt hyvinkin vaatimattoman ja harmaan oloinen perhonen tai joku sen tapainen siivekäs. Ajattelin, että kun rupeamme nakkomaan vettä Kerkeksen Tepon keraamisille kiville, niin siinä lähtee siivekkäältä henki. Näin ei tapahtunut, vaan me teimme kai puoli tuntia kestäneen perhosen pelastusoperaation. Hyvä ettei pitänyt purkaa koko saunan seinä. Joka tapauksessa Siipi-Veikko pääsi takaisin luontoon jatkamaan elämäänsä.

Yllä olevat kaksi tarinaa ovat monenkin mittapuun mukaan pieniä mitättömyyksiä vailla merkitystä. Mutta minulle ja veikkaan, että Päiviksellekään niin ei ole. Juuri tähän toimittaja tietämättään onnistui minut pysäyttämään. Kysymys on nimittäin VÄLITTÄMISESTÄ. Välitänkö muusta kuin itsestäni lähes millä kohtuulliseksi katsomallani hinnalla, vai välitänkö sen lisäksi myös muista. Minä välitän itseni lisäksi myös muista, vaikkakin usein valitettavan itsekkäistä syistä. Muita auttaessani, vaikkakin vaatimattoman oloista eläväistä, tulee itselle hyvä mieli. Siis välitän, siis elän ja siis olen.