Väärien valintojen asiantuntija * 362

En ole koskaan oikein pärjännyt missään kilpailuissa tai edes sen tapaisissa. Palkituksi olen sen sijaan tullut huonoudesta, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt silloin, yli puolivuosisataa sitten enkä nyt. Kun muutenkin koin olematonta itsetuntoa, se vain korostui, kun en pärjännyt hyvin missään. Koskaan ei ole unohtunut paikallinen urheiluseura, joka palkitsi vuosittaisessa juhlassaan onnistujia. Siellä odotin minäkin, ehkä kymmenenvuotiaana, jos itsekin saisin jonkun palkinnon.

Viimeisenä jaettiin pieni, viisi senttimetriä korkea alumiininen, mutta kullanvärinen pokaali, johon oli kaiverrettu "JUMBO". Sen minä voitin. Kotona yritin vakuutella vanhemmilleni, että sain sen, koska olin aika hyvä. Myöhemmin käsitin, että silloin äitini ja isäni säälivät minua sekä mahdollisesti kokivat myötätuntoakin. Ehkä aikuisilla seuran aktiiveilla oli hauskaa, kun he olivat keksineet jakaa huonoimmalle osallistujalle palkinnon. Minua se loukkasi syvästi. Enää sen jälkeen en juuri osallistunut Koskenmäen Kisailijoiden enkä Tuusulan Voima-Veikkojen toimintaan.

Mieleeni muistuu kyllä muutama onnistunutkin kilpailusuoritus. Onnistunut olen "Toivon tuojana" ja koulujen liikennekilpailuissa, joissa kierrettiin polkupyörillä lenkki ympäri kylää. Välille oli sijoitettu erilaisia liikenteeseen liittyviä tehtäviä ja kysymyksiä. Niissä pärjäsin aina ja kerran myöhemminkin, sillä osallistuin Wartburg henkilöautollani Liisan ja Markon kanssa Jyväskylän Perhe-ajoon. Saatoimme jopa voittaa sen.

Luulen, ettei kilpailujen syvin ydin ole kilpailemisessa eikä voittamisessa, vaan onnistuminen ja kokemus, että on menestynyt jossakin. Itse en ole ollut monessakaan asiassa hyvä. Sen sijaan varsinkin yhteis- eli sen ajan oppikoulussa olin koulun villein ja valovoimaisin tuntien sekä muiden häiritsijä. Mutta kuinka pieni ja arka poika olin sisimmässäni, sitä ei moni, jos kukaan koskaan nähnyt.

Halusin kulkea omia polkujani ja olla yhtä aikaa hyväksytty. Kun en juuri missään toisten arvostamassa pärjännyt, itsensä löytäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen sellaisena kuin olen, on ollut vaikeaa. En tiedä kokevatko muutkin olevansa pohjimmiltaan yksin itsensä kanssa, mutta näin on ollut aina laitani. Siitäkin huolimatta, että elämässä on ollut paljon rakkautta, ovat suurimmat kipeydet ja surutkin olleet siellä. 

Vanhemmiltani sekä molemmilta vaimoiltani olen saanut paljon, mutta pojaltani Markolta eniten sitä mitä en ole toivonut. On kipeää käsittää vuosikymmeniä kaikkensa antaneena, ettei se riitä. Tämän kuukauden viimeisenä päivänä menen oikeuteen kuulemaan onko sopivaa edes yrittää mennä tapaamaan häntä rakentamalleni kesähuvilalle, jos hän ei ole itse paikalla.

Kauan, kauan aikaa sitten tuntui pahalta epäonnistua, vaikka en edes yrittänyt parastani. Nyt, elämän ehtoossa tuntuu vähintään yhtä pahalta kokea epäonnistuneensa Markon isänä, kun parhaansa yrittäminenkään ei riitä. Siinä upeana lohtuna on tuntea silti sydämessään, että Markon molemmille äideille, siskolleni ja vaimolleni taivaanrannan tuolla puolen se riitti ja riittää iäti. 

Väärien valintojen asiantuntija * 361

Koska vuoden kestävän kirjaprojektini ajankohtaan sattuvat myös hyvin poikkeukselliset olympialaiset, viivähdän tuokion niissäkin. Erilaiset ne ovat siksi, että koskaan aiemmin kisoja ei ole siirretty seuraavaan vuoteen eikä ole urheiltu tyhjille katsomoille. Tämän on saanut aikaan Covid-19 virus.

Sen sijaan kisat on peruttu ehkä kolme kertaa, joista Suomikin on saanut osansa. Helsingin kisat vuonna 1952 piti järjestää vuonna 1940 alunperin Tokiossa, mutta Japanin ja Kiinan sodan vuoksi kisat siirrettiin Helsinkiin. Mutta sekään ei onnistunut sotien vuoksi, joten kisat peruttiin. Äänestyskin oli mielenkiintoinen, sillä lopulta vuoden 1940 kisoja hakeneista 11 maasta jäljellä oli kaksi kaupunkia, Helsinki ja Tokio. Paikan päällä annetuista äänistä pitemmän korren vei Helsinki, mutta Japani sai kaikki postiäänet. Joten kun Helsinki sai kisat uudelleen, stadionimme ei ollut enää juuri rakennettu, vaan se oli valmistunut yli kymmenen vuotta aiemmin. 

Yksi hieno asia olympialaisissa on, että jokaisella Kansainvälisen olympiakomitean jäsenmaalla on oikeus lähettää kesäkisoihin yksi yleisurheilija ja yksi uintiurheilija, vaikka kilpailija ei olisikaan selvittänyt karsintarajoja. Yksi nyt oikeutta käyttäneistä maista on pieni, demokraattinen valtio, Nauru, jossa asuu maailman lihavin kansa. Toinenkin erityispiirre on tiedossa. Kolmasosa aikuisista sairastaa siellä diabetesta. Vaikka Naurun tasavaltaa 100 metrin juoksun karsinnoissa edustaneen Jonah Harrisin aika 11,01 ei tällä kertaa riittänyt jatkopaikkaan, naurulainen oli starttinsa jälkeen yhtä hymyä Tokion Olympiastadionin haastattelukäytävällä. Talvikisojen osallistumisen mahdollisuutta Nauru ei ole käyttänyt. 

Kun seuraan kisoja ja joitakin suomalaisurheiljoita, ajattelen joskus, että ovatkohan he hakeneet motivaatiota Naurusaarilta, kun tärkein tavoite näyttää olevan vain päästä kisoihin. Sen ansiosta he kokevat haastatteluissa onnistuneensa, on tulos ja sijoitus mikä tahansa. Ehkä olen armoton, kun ajattelen kisakatsomossani onnistumista olevan ainoastaan silloin, kun urheilija saa mitalin tai tekee kauden parhaan tuloksen. Jos tärkeintä on osallistuminen, on hän kuin kansanedustaja, joka ei ole asettanut muita tavoitteita kuin pääsyn Arkadianmäelle. Oikeuden kritiikkiin ostan sillä, että osin molempien ryhmien ruokapöytä katetaan minunkin verorahoillani.

Väärien valintojen asiantuntija * 360

Päivin blogikirjoituksen jälkeen juutuin minäkin vielä toviksi onneen ja onnettareen sekä uskoon epä- ja taikauskoineen. Muistelin ystävääni Fonia, joka ostelee arpoja Thaimaan Jomtienilla suhteellisen säännöllisesti. Aina silloin työpäivän päätyttyä Pattaya Suomi-Seuralla hän otti skootterinsa ja ajoi muutaman kilometrin päähän Buddhavuorelle huokaisemaan rukouksen sinne jonnekin, että onnetar avaisi rikkauden ovet ja päästäisi hänet kokemastaan köyhyydestä.

Mieleen muistui myös tarina pojasta, joka oli kadonnut suomalaiseen lähimetsään. Tuntitolkulla joukot etsivät häntä ja osa oli jo menettämässä toivoaan. Kunnes yksi etsijöistä kuuli puiden takaa hennon, pienen lapsen äänen. Mies löysi pojan hiekkakuopan pohjalta, jonne hän oli kyyristynyt luettelemaan aakkosia. Kun löytäjä kysyi mitä sinä teet, vastasi hän: "Annan Taivaan Isälle kirjaimia, joka osaa laittaa ne oikeaan järjestykseen ja sitten Hän tietää mitä tarvitsen."

Siinä oli jotain samaa kuin täydellisessä lapsenuskossani, jonka uskon, vaikken toivo kadottaneeni ikiajoiksi. Silti uskon ja toivon, sillä koen, että on hyväksi uskoa muuhunkin kuin itseensä. Uskossa on itselleni kuitenkin enemmän salaisuuksia ja kysymyksiä kuin vastauksia. Minulle se ei myöskään ole ihmisen etuoikeus, vaan ajattelen siitä osallisia olevan jotkut muutkin eläväiset, kuten koirat.

Kun olin siirtynyt elämän kohtuullistamisjaksolle, vietin monia tunteja vuositolkulla Jokilaaksossa odottamassa Niilo-koiran kanssa eläkeläisille tarkoitetussa, entisessä mielisairaalan keinutuolissa Päivistä töistä kotiin. Lähes minuutin tarkkuudella Niilo siirtyi ikkunalasin taakse tuijottamaan kohti Soiniityntietä ja sen siltaa. Koira ei voinut ihmisen järjellä tietää, mutta silti se tiesi ja uskoi päivästä toiseen, että sieltä Päivi tulee aivan pian skootterilla tai autolla. Joka kerta Päiviksen saapuminen loi lisää uskoa Niilolle.

Tämän päivän muotisana on "haastava", jota käytämme monessa yhteydessä. Myös minun uskoni on haastavaa, on se sitten epäuskoa, taikasellaista tai jotain muuta. Esimerkiksi ihminen, jonka kristinusko on asettanut eläimen yläpuolelle, käyttää koe-eläimiä, koiriakin. Ne eivät ymmärrä miksi ihminen satuttaa niitä testatessaan korona ynnä muita rokotteita. Joskus ajattelen, että minäkin olen jonkun yläpuolelleni asetetun koeihminen. Jota se jokin, josta en juuri mitään ymmärrä, satuttaa minua yhä uudelleen ja uudelleen.

Ihmisen on helppo käsittää, että eläimen satuttaminen koe-eläimenä on hyväksi kokonaisuudelle. Silti itsensä ylentänyt luomakunnan kruunu ei käsitä tai hyväksy, miksi häneen sattuu koe-eläimen lailla. Että sekin olisi jonkun tahto kaikkien parhaaksi. Mutta koska näin toivon olevan tarkoitettukin ja hyväksi luomakunnalle, on uskoni haastava, ikuinen mysteeri. Olkoon vaikka jotain samaa kuin ikkunani unisieppari, Kalevala tai äidin peltikatolla öisin metelöivä, lapsia vievä aswang, myyttinen olento Filippiinien kansanperinteestä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 359

Päivi kirjoitti nelisen vuotta sitten blogin, jossa hänkin pohti lähinnä thaimaalaisten taikauskoa: "Voi olla väärin väittää, että thaimaalaiset ovat taikauskoisempia kuin suomalaiset. Vaikka meillä taikauskoa onkin karsittu kovalla kädellä, silti yhä uskomme numeron 13 liittyvän huonoon onneen. Ja varsinkin jos sen yhdistää perjantaihin. Tai mitä teetkään, kun näet mustan kissan ylittävän tietä? Kuinka moni koputtaakaan tietynlaisissa tilanteissa maalaamatonta puuta? Lasketko, montako kertaa käki kukkuu tai milloin viimeksi keräsit juhannuksena kukkia tehdäksesi taikoja, joihin lehdet vuodesta toiseen antavat ohjeita?

Thaimaalaisilla on tapansa, joita me helposti pidämme taikauskona. Thaimaalaisille ne sen sijaan voivat olla täyttä totta. Aikaisempina vuosina moni aamulenkkimme kulki Jomtienin kakkoskatua pitkin. Kadun varrella suuren puun varjossa istui usein mies, jolla oli edessään pieni pöytä ja pöydän vastakkaisella puolella penkki. Puussa roikku thaikielinen lappu, jossa olevaa lyhyttä tekstiä emme tietenkään ymmärtäneet. Jossain vaiheessa opimme tietämään, että miehen luona asioineet (yleensä naiset) kävivät hakemassa häneltä ennusmerkkejä kuka mihinkin asiaan. Mies oli siis jonkin sortin ennustaja. Oletettavasti bisnes on, jos ei tuottava, niin ainakin jossain määrin kannattava. Tänäänkin ohi ajaessani näin hänet asiakkaineen puun varjossa. 

Ystävänpäivä näkyy muun muassa Pattayan Central Festivalissa, jossa oli tarjolla vihjeitä ja ennustuksia tulevan kumppanin löytämiseksi. Koska en tiedä riittävästi thaimaalaisesta taikauskosta, googletin aihetta. Netistä löytyi suunnilleen vuoden takainen uutinen, joka silloin on päässyt menemään kokonaan ohi. Uutinen kertoi villityksestä, joka on pantu merkille erityisesti Bangkokissa. Siellä aikuiset ovat hankkineet kalliita nukkeja, joita on kohdeltu samalla tavalla kuin lapsia. Nukkeja on syötetty ravintoloissa ja ne on julkisissa kulkuvälineissä laitettu omalle penkille istumaan. Nukkeen taiotun lapsen hengen on uskottu tuovan onnea omistajalleen.

Nukkeja kutsutaan nimellä Luk Thep, lapsienkeli. Enkelinuket tuovat epävarmoille ihmisille lohtua. Ilmiön kerrottiin vuosi sitten olleen uusi ja sen selittämiseen uhrattiin paljon palstatilaa paitsi Thaimaassa, myös muun maailman lehdistössä. Kun muutakaan ei ilmeisesti keksitty selitykseksi, lukijoille tarjottiin syyksi yleistä ja taloudellista epävarmuutta. Thaimaan tilannetta pidettiin vuosi sitten erityisen epävarmana johtuen muun muassa sotilasjuntasta ja kuninkaan heikkenevästä terveydentilasta. Nyt epävarmuus ja epävarmojen ihmisen määrä ilmeisesti on vähentynyt, koska nukkeja ei aikuisilla näytä olevan mukanaan. Ei ainakaan täällä Pattayan suunnalla. Mutta ehkä katson tästä lähtien tarkemmin ympärilleni."

Väärien valintojen asiantuntija * 358

Pidän tarinoista, joita kuuntelen, luen, kirjoitan ja kerronkin mielelläni. Minulla on muun muassa sormus, Thornin vasara, jossa on tarina, joka ei ole omani. Joskus sormus jää satavuotiaan myllynkiven päälle kotonani ja ajatukseni kulkevat kauas menneisyyteen, Kalevan poikaan, nimeltään Soini sekä viikinkeihin, sillä sukuni on Ruotsin ja Tanskan salmen lauttureita. 

Mjölnir tai Thorin vasara on muinainen viikinkisymboli legendaarisesta maagisesta aseesta, joka kuului Thor-jumalalle. Mjölnir tarkoittaa salamaa ja symbolisoi Thor-jumalan valtaa ukkosesta ja salamoista. Sotalaiva odottaa. Soturikuningas miehineen istuu puoliympyrään kylän sokean tarinankertojan ympärille.

Kuningas ottaa kaulaltaan Thorin riipuksen ja ojentaa sen tarinankertojalle. “Kerro meille Thorin, Odinin pojan kamppailusta, jotta mieheni saavat rohkaistusta.”, kuningas sanoo. Tarinankertoja tarttuu koruun ja sulkee silmänsä.

"Minä näen kaiken uudelleen ja kerron niin kuin tapahtunut on. Thor, Odinin poika, seilasi näitä meriä miestensä kanssa. Heidän laivansa saavutti avomeren, ja laineet kävivät suurten käräjäkivien korkuisina. Yhtäkkiä taivas tyyntyi ja samoin meri ja meren aallot. Meri oli kuin vasta puhelluttua lasia.

Sitten kaikkialla kiehui, aurinko pimeni ja meren syvyyksistä nousi esiin Midgårdsormen, suuri käärme, joka kietoi valtaisan ruumiinsa laivan ympärille. Miehet tarttuivat pelottomina miekkoihinsa, mutta kaikkein pelottomin heistä oli Thor, joka tarttui vasaraansa Mjölneriin.

Tarttuessaan aseeseensa Thor huusi voimasanoja, ja äkkiä taivas tummui ja kaikkialla salamoi, ja kaikki taivaan ja myrksyn voimat olivat hänen, Thorin vallassa. Suurella ukkosen voimalla Thor löi käärmeen ja teki sen nahkasta miehilleen panssarit. Hopeisen Thorin vasaran ympärillä voima ja riimukirjoitus. Sitä tulee kantaa ylväästi ja pelottomasti."

Väärien valintojen asiantuntija * 357

Edelleen yksi elämäni surullisimmista päivistä on avioeroni Päivistä. Eikä se iloksi muutu, kun korviini tarttuu selkäni takana toisten pohtimia eromme syitä. Heille ei riitä kertomani, vaan he rakentavat omat tarinansa, jotka loukkaavatkin. Ehkä kirjoitan näistä joskus blogissani kirjani ulkopuolella. 

Onkin paljon ihmisiä, jotka eivät toisille puhu elämänsä varsinkaan vastamäistä. Sen sijaan he levittävät ikäviä tarinoita muista. En löydä itseäni tästä joukosta, vaan olen iäti jakanut polkujani tutuille ja tuntemattomilla. Olen huomannut, että juuri niillä asioilla, jotka toiset olettavat olevan salattuja, he haluavat satuttaa. Niissä supi supi jutuissa tahdon oman versioni kulkevan mukana. Siksikin puhun ja siksikin kirjoitan.

Tähänastisen elämäni suurimpaa surua olen purkanut monesti ja monella tavalla kauniina sekä murheen päivinäkin. Sillä vaikka jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi, mahtuu väliin myös pilvipoutaa ja aurinkoa. Olen saanut elämäni entistä käytetympänä ja entistä rosoisenpana takaisin. Siitä kaikesta pidän ja pidän kiinni kynsin hampain, kunnes Big Boss viheltää maallisen pelini osaltani poikki.

Päivis oli suuri rakkauteni eikä minulla ole harmainta aavistusta mikä tappoi, jos tappoi, pienen, harmaan hiireni rakkauden, ehkä osin minunkin. Ehkä en saa koskaan tietääkään. Vaikka usein sanoin "päivien" päästä kuulen viimein totuuden, siihen pakettiin ei kaipaamani totuus kuulunut. Ehkä olin liian pieni, jolla oli liian suuret kulmikkuudet. Silti ei ole totta, että yksikään rakkauteni olisi kuollut koskaan kokonaan, vaikka aikansa on niin välillä tuntunutkin. 

Ehkä Päivini kasvoi pieneen elämääni liian suureksi ja itsenäiseksi. Ehkä hän oli sitä koko ajan, mutten vaan huomannut. Ehkä en osannut tehdä enää riittävästi oikein tai ehkä en osannut koskaan. Tai ehkä vaan en osaa elää yhteistä elämää niin hyvin, että se riittäisi tai siihen mahtuisivat molemmat.

Edelleen kuitenkin elän, siis olen ja kerään elämäni palasia yhä uudelleen talteen. Ehkä en halua elää yksin, ehkä haluan, kuka sen tietäisi. Itse valitun yksinäisyyden mukana tuli kuitenkin iso kasa sellaista yksinäisyyttä, jonka jakaisin jollakin tavalla jonkun kanssa. Ehkä jossain on kasvanut uusi tai uudistunut, vanha, vähän turvatonkin, yksinäinen hiiri, joka haluaa kulkea, ei vikojani etsien, vaan rinnallani rakastaen. Vaikka olisin isovatsainen, kalju rotta.

Väärien valintojen asiantuntija * 355

Tuusulan kunnan kulman läpi kulkee Helsingin Rautatieasemalta lähtevä Seitsemän veljeksen vaellusreitti. Tuusulan infosivut sanoivat reitistä olemattoman vähän: "Maakunnallinen Seitsemän veljeksen vaellusreitti kulkee Helsingistä Vantaan ja Tuusulan kautta Nurmijärvelle ja edelleen Hyvinkäälle. Aleksis Kiven luoman veljessarjan mukaan nimetty 80 kilometrinen retkipolku tarjoaa lähiseudun asukkaille lähellä sijaitsevan ulkoilureitin. Tuusulassa olevaa reittiosuutta ei ole merkitty maastoon, jonka vuoksi sen käyttö on ollut käytännössä olematonta. Vanha linjaus jäi osittain myös kiviainesten ottoalueelle."

Mutta toisin on Helsingin, Vantaan ja Nurmijärven laita, joissa reitti on merkitty erinomaisesti. Osin pyöräilijöillekin tarkoitettu väylä käy Nurmijärvellä myös Aleksis Kiven syntymäkodilla, kuten Taaborinvuorellakin. Helsingin läpi kuljetaan koko Keskuspuisto. Vantaan läpi reitti kulkee kevyenliikenteen väyliä. Mutta kun tullaan Tuusulaan, on edessä "ei mitään". Jokunen vuosi sitten kävelin reitin Päivin kanssa ja siellä missä sen pitäisi koyikunnassani kulkea, ei ole juuri polun polkua eikä merkin merkkiä. Tuusulassa kuljetaankin kaukana kaikesta mistä ei pitäisi. Kuten Aleksis Kivestä ja Seitsemästä veljeksestä.

Mukaan eivät ole päässeet Aleksis Kiven Metsänpoika-patsas Hyrylän Jääkärinpuistossa, ei Seitsemän veljesten mukaan nimettyjen kerrostalojen seinässä oleva reliefi, ei Aleksis Kiven hauta Tuusulan kirkon pihamaalla eikä Aleksin kuolinmökki Rantatiellä.

Tämä oli yksi matkailuvisioistani, jota halusin edistää pyrkiessäni politiikkaan mukaan. Seitsemän veljeksen vaellusreittiin pitäisi ehdottomasti saada lisäreitti tai muu lisäys. Vaikka nimeltään Aleksis Kiven kierros, joka kulkisi Tuusulan Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen ainutlaatuisten koemetsien läpi. Sieltä tultaisiin Urheilukeskuksen kautta Hyrylän keskustaan ja Rantatielle. Valtakunnallisesti merkittävän kulttuuritarjonnan lisäksi löytyisi yön yli yöpymiselle Onnela saunamaailmoineen, Krapi ja Gustavelund, kaikki täynnä paikallishistoriaa. Edullisempaa yöpymistä kaipaaville olisi tarjolla esimerkiksi Sulan hotelli, jonka lähimaisemissa oli aikoinaan Aleksis Kiven patsaskin.

Matkaa Helsingistä Aleksis Kiven historian lähteille Tuusulaan tulee 30 kilometrin molemmin puolin, joka on pyöräilijälle, sähköavusteiset pyörät mukaan lukien oiva päivämatka. Tarvittaisiin markkinointia turisteille, sillä Tuusulassa on matkailulle loistavat mahdollisuudet. Siitä aivan oleellinen palanen on jo aiemminkin mainitsemani Hyrylän venäläinen historia.

Väärien valintojen asiantuntija * 354

Viisi vuotta sitten päätin lähteä Tuusulan kunnallispolitiikkaan mukaan, koska minulla oli muutama ajatus, jotka halusin toteuttaa. Jokaisessa epäonnistuin surkeasti enkä saanut edes omalta ryhmältä mainittavaa tukea saati apua yhteenkään visiooni. Monet kerrat pohdinkin ovatko puolueeni, ajatukseni tai tapani viedä asioita eteenpäin jotenkin vääriä. En tiedä vastausta vieläkään. Koska yksi tai oikeastaan parikin liittyi matkailuun sekä caravan- ja campingelämään, on mukavaa kirjoittaa ajatuksista jotain tässä kohtaa myös kirjaan. Olen tainnut surkutella kyllä tätä jo aiemminkin. 

Jos pääkaupunkiseutuun tutustuva haluaa yöpyä campingalueella, kohtuullisten joukkoliikenneyhteyksien päässä, on hänen Helsingin Meri-Rastilaa lukuunottamatta etsittävä paikkaa aika tavalla ja aika kaukaa. Heti ei tule edes mieleen mistä sellainen löytyisi, sillä moni alue on laittanut pillit pussiin ja oven säppiin. 

Tarpeeseen hyvän vaihtoehdon voisi tarjota Tuusulan Hyrylä, sillä Urheilukeskuksen ja Rykmentinpuiston välissä on tarkoitukseen tuhannen taalan paikka. Suojeltu, Olympiakasarmi voisi olla klubi- ja huoltorakennus, mutta myös paljon muuta mahdollisine yöpymis- tai vierashuoneineen. Vieressä, puretun lämpövoimalan tontti on loistava paikka kesäteatterille. Katsomorinteet olisivat valmiina vuosia jatkuneelle Montturokillekin, kun se ei voine jatkaa nykyisessä paikassa.

Esiintymislava voisi olla pyörivä ja ympärille rakentuisi helposti tanssilava, joka olisi peitettävissä sateen sattuessa kangaskatokselta. Kokonaisuus istuisi loistavasti maisemaan. Osin mäntymetsikössä sijaitseva retkeilyalue telttoineen, matkailuajoneuvoineen sekä mökkeineen hyödyntäisi monia seudun yrittäjiä ja palvelujen monipuolistumisen myötä kaikkia seutukunnan asukkaita. Paikat olisivat kiinteässä yhteydessä toisiinsa, joten kaikki säästyisivät ilkivallalta.

Koko alue on kävelymatkan päässä Tuusulantieltä ja linja-autoasemalta. Helsinkiin tulevan matkailijan ainut vaihtoehto ei olisikaan enää Rastila, vaan lisänä olisi Hyrylä. Olisi helppoa ja mukavaa piipahtaa linja-autolla päiväseltään Helsingissä tai tutustua Hyrylän ympäristön luontoon, Rantatien kulttuuritarjontaan, Tuusulan Urheilukeskuksen palvelutarjontaan, käydä kaupoilla ja istahtaa iltasella paikalliseen ravintolaan?

Kun kunnan virka- ja luottamushenkilöt saisi innostumaan Hyrylän matkailusta, elävöittäisi se Tuusulan suurinta taajamaa monin tavoin. Aivan oma lukunsa on seudun lähes ainutlaatuinen, venäläinen historia. Ei olisi vaikeaa saada turisteja tutustumaan vanhaan venäläisten lasten lastenkotiin, kasarmirakennuksiin, entiseen ortodoksipappilaan, Rantatiehen sekä kulttuuritarjontaan laajemminkin. 

Metsän siimeksessä voisi vielä aistia vanhaa ortodoksihautausmaan sekä kuulla mäen päällä olleesta, yhdestä Suomen kauneimmasta ortodoksikirkosta. Sen historia purettuine kellotapuleineen ja ilmatorjuntatykkeineen olisi kuulemisen arvoista kaikille Tuusulan historiasta kiinnostuneille. 

Väärien valintojen asiantuntija * 353

Matkailuautosta luopumisen jälkeen on caravan- ja campinelämä ollut aika tavalla itseltäni hukassa. Jäljellä oli oikeastaan vain haave jatkaa sitä muodossa tai toisessa. Hankin muun muassa pienen peräkärryn, jota ajattelin vetää mönkijällä ja Smartilla. Lunta tuli kesäiseen tupaan ensin auton kanssa, sillä ilmeni, että se on tyypppikatsastettu niin, että sillä ei saa vetää minkäänlaista peräkärryä.

Seuraavana siirryin traktorimönkijän kimppuun tarkoituksena sivuuttaa nopeudenrajoitin, joka estää yli 60 kilometrin vauhdin. Sellaisen hankinkin, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole löytynyt paikkaa, joka sen osaisi asentaa. Ajella alle kuuttakymppiä satoja kilometrejä päivässä ei innosta. 

Retkeilyajatuksestani en ole silti luopunut ja viimein viime yön vietinkin teltassa. Sen olin patjoineen ja makuupusseineen kuljettanut reippaan kahdensadan kilometrin päähän länsirannikolle.

Kolmen minuutin teltan pystyksen jälkeen istuin iltaa sitten uusien ja vanhojen kaverieni kanssa Salorannan caravanalueella. Oli mukavaa, joskin jo portilla olivat kesän rullasukset menossa pahemman kerran ristiin. Vuorossa ollut alueen isäntäpari oli nimittäin sitä mieltä, että käypä purkamassa retkivehkeet sisäpuolelle ja aja sen jälkeen auto ulkopuolelle parkkipaikalle. Tuntui tympeältä ja väärältä, kun sisäpuoli oli täynnä matkailuvaunuja vetäviä autoja.

Ilmeni, että osa-avoautoni voi olla sisäpuolella, jos maksan paikasta. Sekin tuntui yhtä oudolta, sillä olin tullut paikalle puheenjohtajan toivomuksesta jakamaan konsultaatiota talkoohengessä ja maksanut muun muassa 400 kilometrin matkalle tarvitsemani polttoaineet. Mutta paikan bossin löydyttyä, aika ja maltti järjestivät kaiken parhain päin ja muutenkin mieleisellä tavalla. Sen kruunasi kesän ensimmäinen uinti meressä. Oli mukava ilta, joka valoi lisäuskoa campinelämäni uuteen tulemiseen. Teltassa oli hyvä nukkua uuden patjan päällä, makuupussin toimiessa vain peittona. 

Väärien valintojen asiantuntija * 352

Viime talvi jäi mieleen ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkään en matkustanut Thaimaahan, muualle Aasiaan enkä ylipäätään ulkomaille. Vaan olin Jokilaaksossa enemmän kuin koskaan. Tämän sai aikaan Covid-19 virus, kun viranomaiset rajoittivat liikkumista. Samaa saivat kokea ulkomaalaisetkin, jotka olisivat halunneet esimerkiksi Lapin lumille tai joulupukkia tapaamaan. 

Mieleen jäi myös, kun pitkin talvikuukausia kaikkialla oli maa valkoinen ja lumivaippa peitti koko valtakunnan. Se ei nykyisin ole Suomessakaan jokavuotista herkkua. Moni tekikin pitkästä aikaa lumitöitä olan takaa, minäkin, mutta etupäässä traktorimönkijällä. Ikimuistoisen talven väistyttyä, tilalle tuli yhtä ainutlaatuinen kesä. Olenkin saanut nauttia toinen toistaan upeimmista ilmoista sekä lämmöstä auringon kera. Se on lämmittänyt Jokilampiemme pintaveden monina päivinä yli 30-asteiseksi.

Tänään pakkaan pieneen osa-auto Marttiin teltan varusteineen ja lähden Turkuun osallistuakseni Suomen Katulähetysliiton kesäpäiville. Tai osallistua ja osallistua, sillä luulen jatkavani vielä samana päivänä Naantaliin, presidenttimme kesäkaupunkiin. 

Turussa näin myös toisen presidentin, sillä tapasin Gospel Ridersien veturin, Martti Olsenin. Mutta vähiin olivat tutut menneet, vain joitakin vuosikymmenten takaa tunnistin. Väki on vähentynyt ja lienenkin harvoja, elossa olevia liiton henkilöjäseniä. Vaikka uusia, minulle vieraita on tullut tilalle, rivit harvenevat. Ehkä menetelmiä ihmisten kohtaamiseen pitäisi uusia, mikä ei ole helppo tehtävä. Ikääntyessäkään ei ole helppoa luopua itselle tärkeästä, tutusta ja turvallisesta elämänsisällöstä.

Naantalissa minua odottaa mielenkiintoinen yhteiskuntavastuutehtävä, sillä olen lupautunut konsultoimaan ja ehkä muutenkin auttamaan kuinka caravan-alueesta saisi enemmän esteettömän. Sen edistäminen on ollut vuosikymmenet sydäntäni lähellä enkä osaa oikein vieläkään ymmärtää miksi teemme tarpeettomia esteitä liikkumiseen. Hyvin suunniteltu, esteetön ympäristö nimittäin vain harvoin maksaa enemmän kuin esteellinen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 351

Olen kirjoittanut usein elämäni riskisijoituksista, joista lienen saanut eniten palautettakin. Joten kirjoitan aiheesta taas silläkin riskillä, että osa ei muille avaudu tarkoittamallani tavalla. Aiemmin lupasin myös kirjoittaa uudesta sijoituksesta, jos sellaisen joskus teen ja saan.

Ehkä ensimmäisen tiedostamattoman sysäyksen johonkin uuteen löysin, kun äitini oli Hyvinkään sairaalassa. Muuten hän asui ja vietti elämänsä ehtoota Tuuskodossa. Sairaalaan satuin joka tapauksessa kerran sunnuntaina yhtä aikaa äitini omahoitajan kanssa, joka oli siellä vapaa-aikanaan. "Koska halusin käydä", näin hän sanoi. Minusta se oli ihmeellistä, sillä hoitajahan teki työtään rahapalkkaa vastaan.

Samaan ilmiöön törmäsin vuosia myöhemmin, kun Päiviksen sydämeen luikerteli Sininauhasäätiön asukas. Taisi olla Kaasalainen nimeltään. Eräänkin kerran Päivi etsi pitkin Helsingin katuja kodistaan kadonnutta miestä, jonka viimein löysikin. Kun kävimme tätä yksinäistä laitapuolen kulkijaa katsomassa myöhemmin kaupungin vanhustenhuollon yksikössä, tulin vakuuttuneeksi, että välittämistä voi ostaa myös rahalla. Sillä äitini omahoitaja ja Päivi tekijät vain palkkatyötään, mutta silmilläni näin ja sydämessäni koin, että he myös aidosti välittivät.

Nyt kun olen menettänyt Päivinkin, jonka rakkaudella on ollut minulle valtava merkitys, yritän yhä ostaa itselleni välittämistä ja kiintymystä, ehkä rakkauttakin tai mitä se kaikki sitten lieneekään. Mutta vaikka yritystä on ollut, on se kaikki tai iso osa kateissa edelleen tai iäti.  Maksuvälineenä voin ja haluan käyttää ainostaan sitä mitä sydämeni sisäänsä kätkee. Sijoituskohteiden etsiminen ja löytyminenkin ulkomailta on tuonut paljon iloa, mutta myös lisää surua, "maksanut" unettomia öitä, monta tuhatta chatviestiä, lukuisia pettymyksiä ja eräänkin tunnin sanakirjan ääressä. Sillä englantia osaan edelleen eniten ja ehkä vain sen verran kuin Dallasin Sue Ellen ja JR sekä Clint Eastwood ovat minulle opettaneet television ja elokuvateattereiden välityksellä.

Yksikään sijoitukseni ei ehkä kanna elämäni yöhön saakka. Ehkä vain koirat välittävät minusta vanhempieni lisäksi elämiensä päättymisen saakka. Jotta saisin ihmisiltä tai edes yhdeltä sen, mitä itsekkäästi haluan, yritän edelleen, sillä vaikka elämä laittaisi minut istumaan, sydämessäni seison edelleen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 350

Eilen sanoin kielenkorjaajalleni, että jos hän haluaa jotain sanoa kirjoituksestani ja näkemisestä, niin julkaisen sen. Hän halusi: "Näkevän kannalta ei ole olemassa täydellistä pimeyttä. Avaa ovi pimeän ja valoisan huoneen väliltä tai sytytä vaikka kynttilä pimeässä huoneessa. Huomaat, että täydellinen pimeys katoaa, mutta valo ei eikä valon tarvitse olla täydellinen."

Kommentin saatuani jäin pohtimaan miksi en onnistunut kirjoittaessa viestittämään tarkoittamaani ydintä. Yritin avata ovea kaikelle sellaiselle näkemiselle, johon ei tarvita silmiä. Kuinka joku katsoo menneisyyteen tai tulevaan ja kuinka ennustajaeukko näkee jonnekin ilman korttipakkaa tai kristallipalloa. Joku sanoo näkevänsä peräti ihmisen tai teon läpi. 

Jos haluaa kokonaiseksi ihmiseksi, on nähtävä muissa, mutta ennen kaikkea itsessä sekä valo että pimeys. Susanna Erätuli sanoo sivuilla Hidasta elämää lisäksi, että "sielu tuntee vetoa valon puoleen ja ego pimeän. Mutta mikä on valoa, mikä pimeyttä? Jos tahtoo kokonaiseksi ihmiseksi, on tunnistettava valo varjoineen – pimeä pimeys, valovalo, pimeä valo sekä valaiseva pimeys. Ei helppo matka, mutta kuka sanoi, että ihmisyys olisi?"

Olin tarkoittanut kirjoituksen ytimeksi, että jos silmät eivät näe, niin onko se ainoa näkemisen muoto. Vähän samaan tapaan, kun joku sanoo olevansa raitis, kun ei juo alkoholia. Minulle mielen ja ruumiin raittius on paljon enemmän ja niin ajattelen sokeudestakin. Että jos on menettänyt näkökyvyn silmillään, niin eikö silloin näe mitään millään tavalla? Minulle näkeminen on paljon muutakin kuin näkevät silmät.

Ehkä yksi kommunikoinnin rikkauksista ja ymmärtämisen vaikeuksista tulee oikeudesta kirjoittaa kuinka haluaa ja mahdollisuudesta käsittää kirjoitettu tahtomallaan tavalla. Samoinymmärrys ei ole tärkeää, jos aihe on "hyvää päivää kirvesvartta", mutta joskus olen selittänyt kyyneleitä kätkien hyvin kipeää ja henkilökohtaista asiaa rakkaalle ihmiselle. Aikansa kuunneltuaan hän saattaa kohautella vain olkapäitään ja todeta, että mies ei itke. Silloin itkee sydämenikin, sillä siinä hetkessä molemminpuolinen ymmärrys on minulle maailman tärkein asia. On hän näkevä tai sokea, mutta jos toinen ei näe silloin sydämeeni, se rikkoo pysyvästi jotain, jota en osaa korjata. Enkä määrätyn rajan ylitettyäni sitä enää haluakaan, sillä se löisi pirstaleiksi vain lisää. 

Väärien valintojen asiantuntija * 349

Päivänsäteestä ja Menninkäisestä sekä ylipäätään eilisestä kirjoitusannoksestani saama palaute laittoivat minut pysähtymään pimeyteen ja valoon, vaikken niistä riittävästi ymmärräkään. Olin nimittäin olettanut, että Päivänsäde elää maailmassa, jossa päivä paistaa ja Menninkäinen vastaavasti siellä missä on aina pimeää. Ajattelin, että siinä on kaikki mitä hieno laulu minulle kertoo. 

Yö aukoi, jos ei silmiäni, niin jotain kuitenkin ja pysähdyin pimeän aikaan pohtimaan millaiseksi muodostuisi maailmani, jos silmistäni sammuisi valo enkä näkisi enää koskaan mitään. En ainakaan samalla tavoin kuin silmillään näkevä. Se olisi iso juttu ja ajattelin, että jos joku karsisi minulta yksitellen aisteja, niin minkä haluaisin jättää viimeiseksi. Se olisi kyky nähdä silmillä.

Minulla on ollut ystäviä tai vähintään kavereita, jotka ovat sokeutuneet tai olleet syntymästään saakka sokeita. Olen ollut etuoikeutettu js saanut kokea heidän seurassaan, että ilo tai onni ei ole näöstä kiinni. Yksi esimerkki on pappi, Ari Suutarla. Häntä arvostan kovasti ja keskustelimme aikoinaan monesti elämästäkin. Vaikka hän ei minua nähnyt kuten minä hänet, koin Arin näkevän minut välillä monipuolisemmin kuin minä hänet tai edes itseni. Hetkissä eniten iloa minulle kuitenkin tuotti, kun odotin, että opaskoiralta riisutaan valjaat ja se kirmaisee vapaalle ja luokseni rapsutettavaksi. 

Koska Suutarla oli tai on tunnustava kristitty, näki hän myös sellaista, ikuistakin valoa, jota kaikki eivät näe koskaan. Vaikken tiedä, luulen, että sokea näkee myös unia. Ajattelen, että sillä on silloin merkityksensä milloin on näkönsä menettänyt tai onko sitä ollut koskaan. Painajaisten tai pahojen unien määräänkin saattaa näkökyvyllä olla merkityksensä.

Toisaalta joskus olen tavannut ihmisiä, jotka tuntuvat vaeltavan ikuisessa pimeydessä, vaikka näkevätkin. Tai ainakin heidän valonsa on toisenlaista kuin omani. Ehkä siinä voi olla jotain samaa kuin mitä joku voi nähdä ennen kuin päättää päivänsä. Näkymä tulevaisuuteen saattaakin silloin olla erilainen kuin kuolla vaikkapa vanhuuttaan. Ehkä se voi olla myös pelkkää pimeyttä tai, että rajan takana on kaikki hyvin ja täydellistä. 

Itse olen vaeltanut Menninkäisen lailla osin pimeydessä ja Päivänsäteen lailla osin valossa. Hämärääkin on ollut aika tavalla. Näkeminen on kuitenkin paljon muuta kuin minkä silmilläni näen. Hajut, maut, kosketukset, tunteet ja monet muut vaikuttavat mitä näen ja varsinkin miten sen näen ja koen, sillä jotakin ennen tietoisuutta on sanottavana aivoillakin. Luulen myös, että vaikka eläimet näkisivät saman kuin minäkin, ne eivät näe sitä samanlaisena.

Väärien valintojen asiantuntija * 348

Kerran matkustin lähikaupunki Espooseen. Minulle on harvinaista herkkua, kun joku työpiste tai -muoto kutsuu eläkkeelle jääneen bossinsa kylään. Päivään liittyi nimikilpailu päiväkeskukselle ja voittona oli kylpyammekokoinen purjevene. Mutta vaikka olisin voittanutkin, sillä en olisi voinut seilata ulapan yli Suomenlahden toiselle rannalle Piritan satamaan. Ehdotin kolmea nimeä. Päiväkeskus sijaitsi seudulla, jossa monet nimet liittyvät mereen tai veteen ainakin. Niinpä yksi ehdotukseni oli Vastatuuli ja toinen Laitamyötäinen. Nimeksi tuli Luotsi tai Asumisluotsi. 

Kolmatta vaihtoehtoani perustelin erityisesti, sillä tarjosin nimeksi Menninkäistä.  Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran Päivänsäde ja Menninkäinen on kaunis ja äärimmäisen surullinen rakkaustarina mahdottomasta rakkaudesta. Siinä pimeässä elävä peikko rakastuu kaikenkattavasti valon lapseen. Rakastuneet olisivat kuitenkin itselleen kuolemaksi toisten maailmoissa eivätkä voi koskaan kokea rakkautta yhdessä. Ehkä minäkin olen hämärässä elävä menninkäinen, joka tavoittelen valoa rakastumalla Päivin säteisiin.

Tätä ajattelin erityisesti viime yönä, kun sain päätökseen kolmannen kauden, vuosittain kymmenen jaksoisesta draamasarjasta Virgin River. Siinä seurataan muun muassa Melinda "Mel" Monroea, joka vastaa ilmoitukseen työskennellä kätilönä ja sairaanhoitajana syrjäisessä Pohjois-Carolinan kaupungissa Virgin Riverissä ajattelemalla, että se on täydellinen paikka aloittaa uudestaan ja jättää tuskalliset muistot taakseen. Mutta hän huomaa pian, että pikkukaupungissa asuminen ei ole aivan yhtä yksinkertaista kuin hän odotti. Hänen on opittava parantamaan itsensä, ennen kuin hän voi todella tehdä Virgin Riveristä kodin.

En tiedä kuinka moniosaiseksi sarja on tarkoitettu, mutta pidän siitä kovasti. Siinä eletään, sairastetaan vakavasti, kuollaan, saadaan keskenmenoja, synnytään ja vietetään täyttä elämää. Minulle se kaikki on tunnetta täynnä. Erityisesti mieltäni liikuttaa rakkauden muoto, joka ei halua missään olosuhteissa loukata ja haavoittaa rakkautensa kohdetta.

Joskus yön hetkinä sarjan myötä elän omaa, yksinäistä elämääni ikään kuin ulkopuolelta katsellen. On kipeää löytää itsestään kohdat, jolloin maljani on täyttynyt ja olen kaivanut rakkauteni rinnalle ilkeyden ja halun loukata. Kuinka pahoillani olenkaan, miksei rakkauteni ole enemmän, kaiken anteeksi antavaa, vajavaisuuden sekä puutteellisuuden alleen peittävää ja parantavaa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 347

Olen tehnyt Facebookiin ryhmiä, joista yksi on Jomtien Pattaya Beach. Montakin syytä perustamiseen ja ylläpitoon on, mutta tässä yksi. Olin innokas suljetun  Thaimaan Ystävät ryhmän seuraaja ja kirjoittajakin, kunnes en enää mahtunut joukkoon. Tai olisin mahtunut, mutta eivät mielipiteeni, sillä mainittu ryhmä ei salli juuri mitään kielteistä sanottavaa Thaimaasta. Ylläpito aikansa poistelikin kommenttejani, kunnes viimein poisti minut kokonaan. Nyt olen ehkä jälleen muonavahvuudessa, mutta nyt pysyn siinä joukossa vaiti. 

Halusin ja haluan silti yhä sanoa sanottavani, joten perustin uuden, Pattaya-aiheisen ryhmän. Siellä jokainen saa sanoa mitä lystää, jos jättää henkilökohtaisuuksiin menevät solvaukset sivuun. Tästä hyvähenkisestä jengistä en ole koskaan poistanut ketään, vaan olen vastannut alamittaisuuksiin alamittaisuuksilla. 

Mutta ryhmän ylläpitäjällekin löytyy toisten laatimia sääntöjä. Kun siihen istuttaa kaksinaismoralismin, saattaa joutua lähes pikku jumalan asemaan itsensä nostaneen Facebookin kanssa tukkanuottasille. Suomalaisittan Naamakirja sallii välillä melkein mitä tahansa, muttei kuvaa lapsesta ilman vaatteita. Jonka johdosta se poisti yhden 15-osaisen Filippiinit blogisarjani linkityksistä.

Mieleen tuli silloin käyntini aikoinaan floridalaisessa ruokakaupassa, josta ostin neljä alkoholitonta olutta. Kassalta sain neljä ruskeaa paperipussia, koska oluen nauttiminen julkisella paikalla ei ollut sopivaa. Alkoholitonta juomaa sitten siemailin kadulla pullo paperipussissa ja vieressä myi postimerkin kokoisissa bikineissä kuumaakin kuumempi misu seksipalvelujaan. Virallisesti hän myi hot dogeja.

Face-sensuurin aiheuttaneen kuvan julkaisen nyt uudelleen vanhempien luvalla. Voi olla, että se ei tartu nyt kaksinaismoralismin vartijan haaviin, koska Face-linkityksissä näkyy vain sivun ylimmäinen kuva. Voi myös olla, että kuvat ylipäätään eivät päädy paperikirjaani, jos sen joskus saan tehtyä. 

Ehkä yksi vinoutuman huipentuma oli, kun näytin kuvaa yhdelle suomalaiselle äidille. Hänkään ei ymmärtänyt minua. Vaan totesi ymmärtävänsä Facea, kun maailmassa on niin paljon pahuutta. Niin onkin, mutten usko lainkaan, että sen korjaaminen onnistuu peittelemällä yhtä maailman luonnollisimmista asioista. Tai toisaalta, mitä Luojani kysyikään paratiisissa Aatamilta ja Eevalta: "Kuka teille kertoi, että olette alasti?"

Väärien valintojen asiantuntija * 346

Olen elänyt viime vuodet Jokilaaksossa yksin ja osin Niilo-koiran kanssa. Se ei ole suuri ihme, sillä moni elää aivan yksin koko elämänsä. Itselleni yksinolo on aiemmin kokematonta. Outoa se on eniten ehkä siksi, että vaikka laitan kotini ulko-oven kiinni sisä- tai ulkopuolelta, olen yhtä yksin eikä toisen ihmisen kotia ole edes näköetäisyydellä. Jos en lähde kylille tai kävele muutamaa sataa metriä postilaatikolle, voi mennä viikkotolkulla, etten näe ketään. Kun katselen taivaalle, vain linnut ja lentokoneet nousevat sekä laskevat. Mielikuvittelen ihmisiä istumassa niissä paikoillaan. Minne menevät tai tulevat, miten ja kenen kanssa elävät ja mitä tekevät.

Huomaan myös olevani päivä päivältä yhä enemmän aloittamisrajoitteinen, sillä joka päivä en ole siirtynyt vuoteesta juuri sohvaa kauemmas. Silloinkin on mielessä joskus yksi elämäni vaikeimmista ja tärkeimmistä asioista, joka ei näytä haalistuvan päivä päivältä. Haluan kirjoittaa siitä ja monesta muustakin tunteella. Itkenkin, kun kirjoitan, sillä välillä jokainen sana vie palasen sydämestäni maailman tuuliin. Parhaat palautteet olenkin saanut tunteella kirjoitetusta. Toivon, että niistä saa silloin jotain murusia joku muukin. Olen itkiessäni pohtinut sitäkin voiko eletystä elämästä saada kunnon krapulan.

Yön hiljaisuudessa olen miettinyt myös miltä mahtanee tuntua, kun joku saa etuoikeuden lähteä sateenkaaren tuolle puolen, Taivaanrannan ylisille "elämästään kylliksi saaneena". Vaikka tutuissa ja sukulaisissanikin on niitä, jotka ovat päättäneet vaelluksensa oman käden kautta, en elämästä kylliksi saaneella tarkoita sitä. Ehkä tämän ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa matematiikkaa tai jotain muuta mitä minulla ei ole.

En koe olevani vaiheessa, jossa voisin sanoa, että eiköhän tämä ollut tässä. Kaikkea muuta, vaikka tiedänkin mitä on kuoleman läheisyys. Tiedän olleeni sitä lähellä jonkun kerran. Niitäkin, joista en mitään tiedä, on varmasti ollut. Ehkä elävin muisto aiheesta on, kun olin Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Kuinka ympärillä häärivä Päivis välitti ja rakasti minua. Se oli ja on edelleen ainut tiedostamani syy, joka piti minut silloin tässä elämässä. En voinut enkä halunnut jättää häntä. Tunsin Päiviksen rakkauden jokaisessa vaivaisessa luussani.

Muistan myös vihkipappimme Aarne Kiviniemen, joka kävi luonani ja kysyi: "Oletko Jorma kokenut täällä Jumalan läheisyyttä?" Vastasin hänelle: "Ei Aarne, en ole kokenut Jumalaa täällä, mutta Päiviksen olen". Pappini vaikeni, mutta näin sen koin silloin ja näin sen koen nyt, paljon myöhemmin. Jumala lymyilee usein jossakin ja harvoin huomaan hänen kosketuksensa ja välittämisensä. Ehkä olen kylmä, paatunut ja kova. 

Monesti olen myös elämäni aikana kysynyt itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. En tiedä sitä ja vaikka olenkin aloittamisrajoitteinen, olen aina aloittanut alusta, kun tieni on näyttänyt päättyvän umpikujaan. Toki tiedän, että voisin vaan puskea valitsemaani väylää, tuntuu miltä tuntuu. Mutten sitä tee, sillä haluaisin elämäni viimeisten vuosien olevan muutakin kuin sisäistä ikävää ja surua. Ymmärrän kyllä, että ehkä se on osani. Vielä en sitä hyväksy, ehkä en koskaan.

Väärien valintojen asiantuntija * 345

Kuntien ja kaupunkien valtuutetut sekä kansanedustajat eivät ole ainoita yhteisten asioidemme hoitajia, jotka itse valitsemme. Jos tarkkoja ollaan niin heitäkään emme valitse suoraan, vaan äänestämme samalla puoluetta tai valitsijayhdistystä. Valituksi tulevat eniten ääniä saaneet, johon oman lisämausteensa tuovat ryhmien väliset vaaliliitot. Voi käydä niin, että annettu ääni onkin hyödyksi eri puolueelle ja varsinkin ehdokkaalle, jota äänesti. 

Nyt olemme saamassa uuden päättäjäjoukon, sillä Suomeen syntyy parisenkymmentä hyvinvointialuetta, jotka saavat omat maakuntavaalinsa ja edustajansa. Luulen valintojen tapahtuvat samaan tapaan kuin kuntien valtuutetutkin eikä suoralla kansanvaalilla. 

Suoraan henkilöä voimme äänestää ainoastaan presidentinvaaleissa, sillä vain se on suora kansanvaali. Presidentin valitsemme kuudeksi vuodeksi kerrallaan ja hänet voidaan valita yhden kerran uudelleen. Sitä en tiedä onko meilläkin laki Venäjän tapaan. Kun Putin oli välillä yhdet vaalit sivussa, alkoivat hänen kautensa sen jälkeen alusta uudelleen. Nyt itäisessä naapurissamme taitaa olla laki, joka mahdollistaa Kremlissä istumisen kuten meilläkin poikkeuslain turvin Kekkosen ja Tamminiemen aikaan.

Nykyinen presidenttimme, Sauli Niinistö on nauttinut koko ajan kansan suurta suosiota jopa siinä määrin, että joissakin piireissä ulkomailla on pohdittu vaaliemme rehellisyyttä. Siinä pohdiskelussa pärjäämme myös itse. Jos jonkun maan päämies nauttii suurta suosiota maassaan, ovat vaalit mielestämme ilman muuta korruptoituneet tai muuten epärehelliset.

Muistan hyvin ajan, kun nauroimne Neuvostoliiton äänestystä, jossa oli vain yksi ehdokas. Samanaikaisesti unohdimme, että Kekkonen valittiin jatkamaan presidenttinä lähes kuolemaansa saakka emmekä saaneet äänestää ainoatakaan ehdokasta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 344

Taisin kertoa aiemmin, että kirjaa kirjoittaessani luin Barak Obaman teoksen Luvattu maa ja toivoin löytäväni tuhatsivuisesta järkäleestä jotain itselleni elämänohjeeksi. Kuten löysinkin. Ennen ajattelin vankkumattomasti siten, että demokratiaa parempi vaihtoehto on hyvä diktaattori, jos valta ei mädännytä. Ehkä olen vähän samaa mieltä edelleen, vaikka kirja tekikin minusta demoktatian kannattajan. Yhdysvaltain entisen presidentin mukaan meidän ei tarvitse juurikaan sotia, jos kansojen välillä säilyy hyvä vuoropuhelu. Uskon tämän ja suhtaudunkin nyt kaiken maailman kansojen välisten kuppikuntien ja kissanristiäisten merkityksiin aivan uudella tavalla. Tiedän kokemuksesta senkin, että elämme huonon tai peräti väärän päätöksen kanssa paremmin, jos voimme kokea olleemme tekemässä sitä esimerkiksi valitsemalla sen tekijät.

Diktaattori vastaavasti on kuin minä viisitoistavuotiaana. Vain he olivat oikeassa, jotka olivat kanssani samaa mieltä. On ollut pitkä matka ymmärtää, että joku voi olla hyvinkin eri mieltä, mutta silti olemme molemmat oikeassa. Oli vaikeaa oppia elämään enemmistöpäätösten kanssa, jos oli asiasta eri mieltä, sillä myös enemmistö voi olla väärässä. Pitää yrittää hyväksyä, että sekin on osa demokratian hinnasta. 

Mutta kuinka me Suomessa voimme vaikuttaa asioihin? Kotikunnassani Tuusulassa ylintä valtaa käyttää kuntalaisten valitsema  kunnanvaltuusto. Vastaavasti se valitsee kunnanhallituksen ja eri lautakuntien jäsenet, jotka lähes poikkeuksetta olivat vähintään ehdolla valtuutetuiksi. Koska Tuusulassa on käytössä pormestarimalli, ei meillä ole kunnanjohtajaa, vaan pormestari ja kaksi apulaispormestaria. Heidätkin valtuusto valitsee, mutta heidän on oltava kuntalaisten valitsemia valtuutettuja. Koska kunnanhallituksen pöydän ympärillä on usein lähes kaikista poliittisista ryhmistä edustajansa, ei synny helposti eduskunnan lailla oppositiossa räksyttävää, merkittävää joukkoa.

Samantapaisesti hoidetaan kuitenkin valtakunnan asioita. Kansa valitsee Arkadianmäelle 200 kansanedustajaa, jotka valitsevat hallituksen eli valtioneuvoston. Paikkaa tämän pöydän ympärille ei takaa kelvollinenkaan vaalimenestys, jos sen on hankkinut tarpeeksi monen mielestä liian erilaisilla ajatuksilla. Sitä sai Suomessa maistaa viime eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset, jotka joutuivat jäämään oppositioon pulskistumaan.

Edustuksellisen demokratian toinen, ehkä ongelmakin on, että sekin on harvainvaltaa, jota käyttää kussakin puoluessa monesti vain muutama henkilö. Aivan liian monelle luottamushenkilölle on liian tärkeää ja itsetarkoituskin olla valtuutettu tai kansanedustaja. Riittää, kun saa kulkea oman kylänsä raitilla nyökytellen sinne tänne, että "öhom, olen merkittävä päättäjä". Näin ei oikeasti ole, vaan he ovat ryhmänsä marionettaja, jotka myötäilevät tarvittaessa lähes mitä tahansa päästäkseen uudelleen ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa. Politiikassa ei olekaan vierasta uhkailla ehdokkaaksi pääsemisellä. Sitä sai neljä vuotta sitten maistaa kaksi ehdokasta, jotka puolue pudotti ehdokaslistaltaan kalkkiviivoilla. Kokoomus maksoi siitä menettämällä silloin suurimman ryhmän aseman Tuusulassa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 343

Viime yönä pohdin suomalaisen, järjestäytyneen yhteiskunnan muotoja. Lähinnä kuka meillä päättää, kuka valitsee päättäjät ja missä valta milloinkin majailee. Ehkä yksi innostuksistani tulee ihmetyksestä mihin katoaa päättäjiltä viisaus heidän päästyään kansanedustajiksi. Nimenomaan pääsee, sillä vastoin tahtoa tehtävään ei kukaan joudu.

Vaikka kyse on paljon muustakin kuin teatterista, on se liian suuressa määrin sitäkin. Opposition mielestä järki ei juuri milloinkaan päädy hallituksen pöydän ympärille, vaan jää isoon saliin rivikansanedustajien keskuuteen. Tätä näytelmää eduskunta tarjoaa vaalikarjalle aina neljä vuotta kerralla.

Vaikka minulla ei olekaan tarjota parempaa tilalle, usein ihmettelen onko tosiaan niin, että yhteisten asioiden, yhdessä hoitamista tärkeämpää on saada lisää kannattajia ja sen myötä enemmän valtaa hinnalla millä hyvänsä sekä olemalla lähes aina eri mieltä ministereiden kanssa. Tästä vankkaa näyttöä saa seuraamalla viikottain televisiosta eduskunnan kyselytuntia.

Vaikka koronavirus onkin yksi sotien jälkeen eniten kansaa koetelluista vitsauksista, pidin siitä, että valitsemamme päättäjät olivat kerrankin sangen yksimielisiä kuinka yhdessä pääsemme turvaan. Iloni oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä mitä enemmän tartuntojen määrä laski, sitä enemmän nosti päätään erimielisyys Arkadianmäellä. Enää hallitus ei tehnyt opposition mielestä asian suhteen juuri mitään oikein.

Joskus toivon, että koska kansanedustajan työnantaja

on kansa, sen mielipide painaisi enemmän muuallakin kuin äänestyskopissa ja tiedotusvälineiden kannatusmittauksissa. Kansakunnan kannalta lienee hyväksi kansan yhtenäisyys, mutta onko hyvä, että asioiden hoitajamme ovat yhtä mieltä tavoista hoitaa valtakuntaa vain silloin, kun olemme syvällä suossa? Jos itse olisin käyttänyt yhtä paljon aikaa työelämässä ollessani työtovereitteni kanssa riitelemiseen, olisi moni asia, joita varten minut oli palkattu, jäänyt hoitamatta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 342

Monen filosofian ja uskonnon mukaan "kuollut ei voi katua". Vaikka pidän itseäni outona uskovaisena, en tiedä miten asian laita on. En tiedä edes saanko tietää milloinkaan. Että jos ikuisuus on ja ovella portit, niin vieläkö veräjän luona voi katua?

Kaikki kuolemanjälkeisestä ajasta sanottu tai kirjoitettu on muiden kertomaa. Jotka hekin olivat sen kuulleet tai lukeneet. Kuulopuheita siis. Jeesuksenkin kerrotaan kirjoittaneen vain kerran ja silloinkin hiekkaan. Yliluonnollisia kokemuksia kylläkin on usealla, minullakin. Luulen niiden olevan jotain muuta kuin toisten kertomaa tai taikauskoa. 

Moni puhuukin ja kirjoittaa ihmisille tarkoitetusta iankaikkisesta elämästä jommalla kummalla osastolla. Outo niissä tarinoissa on helvetin herrakin, joka ei saa työtään milloinkaan valmiiksi, vaan grillaa ihmisiä ikuisesti. Koiraansa rakastanut Lauttasaaren seurakunnan kirkkoherra Voitto Viro sen sijaan uskoi eläimilläkin olevan kuoleman jälkeisen elämän. Sitä hän perusteli ainakin yhden kirjan verran.

Itse en ole kuolemantuomion kannattaja missään tapauksessa. Minulla ei ole valtakirjaa enkä sitä halua, joka antaisi oikeuden päättää minkään elävän elämästä. Tästä tosin lipsun, sillä vertani hamuava hyttynen saa aika usein osakseen kuoleman tai menolipun uuteen elämään. Samoin on Niilo-koiraa imevän punkin laita. Silti voi sanoa, että kun ei kirjaimellisesti aivan iholle tule, niin eläköön itse kukin puolestani aikansa tai iäti.

Monella lailla mitättömän, mutta ainutlaatuisen elämäni taipaleella on matkaan tarttunut muutamia muutaman sanan ajatuksia tai lausahduksia, jotka ovat tai haluaisin olevan totta omalla tielläni.

Yksi on teksti, joka on monissa paidoissani: "Dead can't repent - Kuollut ei voi katua".

Sanoma elää nykyisissä nahkaliiveissänikin. Minulle se viestittää, että on hyväksi pyrkiä elämään kelpo lailla parhaansa yrittäen. 

Pidän piiloviesteistä, jos ne eivät tarkoita pahaa eivätkä ole tarkoitettu loukkaamaan ketään. Hengellinen viestikin on mukava piilottaa arvoitukseksi. Kuten Katulähetyksen nuorisotalo "Neverending story - Päättymätön tarina". Jos haluat elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä iankaikkinen elämä. Joka muiden kertoman mukaan on mukavampaa kahdesta ikuisuusosastosta viileämmällä.