Olen elänyt viime vuodet Jokilaaksossa yksin ja osin Niilo-koiran kanssa. Se ei ole suuri ihme, sillä moni elää aivan yksin koko elämänsä. Itselleni yksinolo on aiemmin kokematonta. Outoa se on eniten ehkä siksi, että vaikka laitan kotini ulko-oven kiinni sisä- tai ulkopuolelta, olen yhtä yksin eikä toisen ihmisen kotia ole edes näköetäisyydellä. Jos en lähde kylille tai kävele muutamaa sataa metriä postilaatikolle, voi mennä viikkotolkulla, etten näe ketään. Kun katselen taivaalle, vain linnut ja lentokoneet nousevat sekä laskevat. Mielikuvittelen ihmisiä istumassa niissä paikoillaan. Minne menevät tai tulevat, miten ja kenen kanssa elävät ja mitä tekevät.
Huomaan myös olevani päivä päivältä yhä enemmän aloittamisrajoitteinen, sillä joka päivä en ole siirtynyt vuoteesta juuri sohvaa kauemmas. Silloinkin on mielessä joskus yksi elämäni vaikeimmista ja tärkeimmistä asioista, joka ei näytä haalistuvan päivä päivältä. Haluan kirjoittaa siitä ja monesta muustakin tunteella. Itkenkin, kun kirjoitan, sillä välillä jokainen sana vie palasen sydämestäni maailman tuuliin. Parhaat palautteet olenkin saanut tunteella kirjoitetusta. Toivon, että niistä saa silloin jotain murusia joku muukin. Olen itkiessäni pohtinut sitäkin voiko eletystä elämästä saada kunnon krapulan.
Yön hiljaisuudessa olen miettinyt myös miltä mahtanee tuntua, kun joku saa etuoikeuden lähteä sateenkaaren tuolle puolen, Taivaanrannan ylisille "elämästään kylliksi saaneena". Vaikka tutuissa ja sukulaisissanikin on niitä, jotka ovat päättäneet vaelluksensa oman käden kautta, en elämästä kylliksi saaneella tarkoita sitä. Ehkä tämän ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa matematiikkaa tai jotain muuta mitä minulla ei ole.
En koe olevani vaiheessa, jossa voisin sanoa, että eiköhän tämä ollut tässä. Kaikkea muuta, vaikka tiedänkin mitä on kuoleman läheisyys. Tiedän olleeni sitä lähellä jonkun kerran. Niitäkin, joista en mitään tiedä, on varmasti ollut. Ehkä elävin muisto aiheesta on, kun olin Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Kuinka ympärillä häärivä Päivis välitti ja rakasti minua. Se oli ja on edelleen ainut tiedostamani syy, joka piti minut silloin tässä elämässä. En voinut enkä halunnut jättää häntä. Tunsin Päiviksen rakkauden jokaisessa vaivaisessa luussani.
Muistan myös vihkipappimme Aarne Kiviniemen, joka kävi luonani ja kysyi: "Oletko Jorma kokenut täällä Jumalan läheisyyttä?" Vastasin hänelle: "Ei Aarne, en ole kokenut Jumalaa täällä, mutta Päiviksen olen". Pappini vaikeni, mutta näin sen koin silloin ja näin sen koen nyt, paljon myöhemmin. Jumala lymyilee usein jossakin ja harvoin huomaan hänen kosketuksensa ja välittämisensä. Ehkä olen kylmä, paatunut ja kova.
Monesti olen myös elämäni aikana kysynyt itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. En tiedä sitä ja vaikka olenkin aloittamisrajoitteinen, olen aina aloittanut alusta, kun tieni on näyttänyt päättyvän umpikujaan. Toki tiedän, että voisin vaan puskea valitsemaani väylää, tuntuu miltä tuntuu. Mutten sitä tee, sillä haluaisin elämäni viimeisten vuosien olevan muutakin kuin sisäistä ikävää ja surua. Ymmärrän kyllä, että ehkä se on osani. Vielä en sitä hyväksy, ehkä en koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti