Jatkuvaa Jaakobin painia

Marraskuun viimeinen viikonloppu vuonna 1980 painoin tasan 54 kiloa, kun mitta tuli täyteen tietä, jonka tiesin vievän ennenaikaisesti hautaan. Joten tein pesäeron kahdesta viikatemiehestä, joista toinen oli kätkeytynyt alkoholiin ja toinen tupakkaan. Sitä menikin pari askia tai piippu-/sätkätopallinen vuorokaudessa, kuten alkoholiakin joka päivä. 

Heidät vaihdoin liianhyvinsyömiseen, johon viimein oli varaa ja päätin tuplata painoni tai painaa kerran elämässä 0,1 tonnia. Ja niinpä 26 vuotta myöhemmin vaaka näytti Meilahden sydänvalvomossa 105,4 kiloa. Tavoite oli saavutettu, vaikka henki oli lähteä. Tapaani syödä hyvin oli siihenkin kätkeytynyt viikatemies, jota luulin hyväksi kaveriksi ja matkaseuraksi. Nyt tiedän senkin olleen alkoholin ja tupakan lailla ennenaikaisen kuoleman sanansaattaja. 

Aterioinnin kanssa ihmisen on kuitenkin pakko tulla juttuun. Toisin kuin tupakan ja viinan, jotka voi lopettaa kokonaan. Olisi löydettävä syömisen kohtuukäyttö, jottei käy kuin tarinoiden mustalaisen hevosen, joka opittuaan olemaan ilman ruokaa kuoli nälkään.

Voi olla, että tirisevään pihviin ja suklaaseen kätkeytynyttä viikatemiestä en olisi löytänyt ilman itselleni armollista sepelvaltimotautia, joka jätti minut henkiin ja Tuonelan lähettiläs jäi silläkin kertaa nuolemaan näppejään.

Siunatun sepelvaltimotautini ja ruuan kanssa olen kuitenkin käynyt 17 vuotta Jaakobin painia, jossa olen saanut erävoittoja, mutten lopullisesti selätystä.

Ajattelen nimittäin, että jos en saa täyteen varattujen päivien määrää, on minut selättänyt omista valinnoistani johtuen viikatemies ennen aikojaan. Tavoitteena ja jonkinlaisina rukousten tapaisina sinne jonnekin taivaanrannan ylisten tuolle puolen on, että viimeisenä huokauksena, ruumiillisesti ja henkisesti tyhjänä voisin todeta, että kiitos Minua Suurempi elämästä, olen käyttänyt kaiken minkä minulle annoit. Jos näin käy, teen viimeisen aikamatkani ajattomuuteen ilman viikatemiestä, sillä vastaanottajana portilla voi olla aivan joku muu.

Kolme viikkoa sitten aloitin taas yhden painiottelun Jaakobin kanssa painon ollessa uudelleen grammalleen sama kuin Meilahden sydänvalvomossa 17 vuotta aiemmin. Tänä aamuna se oli 4-5 kiloa vähemmän, joten jälleen kerran olen saanut yhdestä elämäni lyhentäjästä otteen. 

Jaakobin painiksi kutsutaan nykyisessä kielenkäytössä tilannetta, jossa henkilö joutuu ratkaisemaan suuren sisäisen ristiriidan. Painon hallinta on ruumiillisen kunnon hoitamisen kanssa tällä hetkellä ainut minua häiritsevä sisäinen ristiriita. Sen suhteen tiesin olleeni painitermein sillassa jo kolme vuotta sitten. Sillä entisin kävelylenkein ja ruokatottumuksin painoni ei enää pudonnutkaan 10-15 kiloa noin puolen vuoden Thaireissulla.

Henkisen sekä ruumiillisen lisätaakan toi Morakotin ruokatarjoilu ja ruokatottumukset, sillä hän syö enemmän kuin minä, mutta vain minä lihon. Sitäkin teen vauhdilla, joten voin sanoa turpoavani molempien puolesta.

Asia sinällään on äärimmäisen yksinkertainen, sillä pitäisi ainoastaan syödä vähemmän kuin kuluttaa. Nyt olen luopunut joistakin herkuista, kuten shipseistä ja suklaasta. Juustokin on saanut lojua tällä erää kaupan hyllyllä.

Olin viikatemiehen valmennuksessa ajautunut tilanteeseen, että kun kutsu ruokapöytään tuli, menin ja söin, vaikkei ollut nälkäkään. Käsitin myös jo aiemmin, että jos survon jotain suuhuni aina, kun on pienikin nälän tunne, on sekin liikaa. Nyt opettelen tulemaan juttuun silloin tällöin pienen nälänkin kanssa.

Olen reippaan parin viikon ajan kävellyt aamuisin 5000 askelta ja jättänyt yhden aterian kokonaan pois. Syön aamiaisen lisäksi vain päivällisen tai mikä lienee viiden pintaan iltapäivällä. 

Annoin taas kerran Manalan miehelle kenkää ja otin uuden valmentajan. Tilasin henkilökohtaiseksi sparrariksi Kiinasta 3 euron digivaa'an ja hyvältä näyttää. Paino on menossa alaspäin ja koen päässeeni viikatemiehen sillasta ylös.