Koirien elämää...

Viisi vuotta sitten länsisuomalainen sanomalehti uutisoi kuvankaappauksen mukaisesti. Nykyisin Suomessa tapahtuu noin 50 000 koiran tai kissan puremaa vuosittain, joista koiranpuremien osuus on noin 80 prosenttia.

Minulle ne ovat mielenkiintoista ja varsinkin ajatuksia herättävää luettavaa Suomesta, jossa on hyvin tiukka koirien kiinnipitovelvoite.

Ehkä loppujen lopuksi olisi helppo käsittää, että terrieri tarvitsee ketun, mäyräkoira mäyrän ja lintukoira lintuja voidakseen toteuttaa jalostettuja, mutta luontaisia viettejään. Palveluskoira tarvitsee palvelutehtäviä, paimenkoira paimennettavia, vartiokoira vartioitavaa jne.

Ehkä ihmisten asunnoista luonnottomin on aivan pieniä koiria lukoonottamatta kerrostalokoti. Eikä omakotitalon pihassakaan kettinkiin kytkettynä, virikkeetön elo päivästä ja vuodesta toiseen mitään herkkua ole. Kyllähän siinä pinna kiristyisi itse kullakin. 

Yritin myös etsiä nollamenestyksellä vastaavia puremistilastoja maista, joissa koirat ovat vapaina ihmisten keskuudessa. Thaimaassa ne viettävätkin yleisesti ottaen huomattavasti luonnollisempaa elämää kuin Suomessa.

Jos thaimaalaisen koira on kiinni, on se melkoisella varmuudella vihainen, johon syy tai toinen on useimmiten riimun toisessa päässä. Myös Suomessa ollessani lapsi, tuttu näky oli irrallaan olevat kylän koirat, jotka illan tullen hakeutuivat koteihinsa ruokakuppiensa ääreen. Koirien kiinnipitovelvoite ei olekaan selvinnyt minulle koskaan tyydyttävällä tavalla. 

Huvittavaa luettavaa ovat myös jotkut suomalaiset, jotka eivät pärjää thaimaalaisten irtokoirien kanssa, eivätkä suomalaisten kytkettyjen koirien kanssa. Tosin eiväthän he pärjää pientareella olevan koiran kikkareenkaan kanssa, vaikka Thaimaassa joutuvat väistelemään lehmänläjiä ja koirien lisäksi monen muun eläimen jätöksiä.

Kun en thaita osaa, enkä opettele, en tiedä paikallisten keskustelupalstoilta onko maan koirakulttuuri kuinkakin suosittu puheenaihe. Ja jos on, niin mistä keskustellaan? Bambukepillä koiria huiskivista vai niitä ruokkivista tai makupaloja antavista turisteista vaiko jostakin muusta tai eikö koirista lainkaan?

Itse olen seurannut Aasiassa kolmen koiraäidin ja niiden yksien pentujen elämää aikuisiksi saakka. Jokaisesta pentueessa vain yksi selviytyi. Gerryn kanssa Päivis ja minä olimme lenksujalka-Sweetheartin pelastamisessa mukana, joka elää onnellista mopotaksiaseman koiranelämää edelleen, yhden auton alle jääneen, kolmijalkaisena henkiin jääneen Cry-pennun pelasti venäläisnainen ja kolmannen, parviviruksisen Biran adoptoi amerikkalaisrouva.

Joten kato on melkoinen ilman ihmisen aktiivista puuttumistakin. Ainakin kerran olin Päiviksen kanssa puuhaamassa strerilointisessioita, johon yritimme saada mukaan suomalaisiakin nollamenestyksellä. Huomasin heille riittävän tai olevan tärkeintä möykätä turvallisesti sosiaalisessa mediassa. Mutta kyllä koirakannan rajoittamiselle tarvetta on, jota työtä myös tehdään. Yhdestä onnistuneesta projektista voi lukea tästä. 

Luomakunnan kruununa itseään pitävissä ihmisissä on myös heitä, jotka pelkäävät, inhoavat tai eivät välitä koirista. Sieltä löytyvät myös syyt miksi he eivät lue tai eivät osaa lukea koiria. Kun siihen vaivaan tai muuten vaan ottaa väärässä paikassa tai väärään aikaan juoksuaskelia ehkä huitoen kävelysauvallakin sinne tänne, on koiranpureman saanti todennäköisempää kuin itselläni. Samalla tulee ymmärtämättömyydessään kouluttaneeksi koiria vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. Josta maksumieheksi saattaa joutua myöhemmin täysin syytön lapsi tai aikuinen. Itse vastaavasti pysähdyn, kyselen kuulumisia sekä juttelen muita mukavia ja annan jonkun koiramuron kuonon eteen tai vähän kauemmas.