Jokunen päivä sitten kirjoitin Topeliuksen Sylvian joululaulusta ja lupasin, että pengon myös tarinan Varpunen jouluaamuna takaa.
Runossa pieni tyttö ruokkii kiitollista varpusta, jonka todellinen identiteetti paljastuu viimeisessä säkeistössä: lintu onkin tytön varhain menehtynyt, nyt enkeliksi muuttunut veli.
Lapsikuolleisuus oli Topeliuksen aikaan korkea. Kirjailija menetti kaksi omaa poikaansa näiden ollessa vasta vauvaiässä. Lisäksi yksi tytöistä syntyi kuolleena, ja myöhemmin vielä toinen tytär menehtyi sairauteen alle kolmevuotiaana. Tapaukset jättivät jälkensä myös Topeliuksen tuotantoon.
Yksivuotiaana menehtyneen Rafaelin lyhyestä elämästä kertoo vuonna 1867 julkaistu satu Kesästä, joka ei koskaan tullut. Siinä tämän haudalle ilmestyy hemppo laulamaan lohduttavaa sanomaansa kuolemanjälkeisestä paratiisista.
Varpunen jouluaamuna syntyi vuosi Rafaelin kuoleman jälkeen. Topeliuksen sanotaan puhuneen Rafaelille, että jaksa, jaksa kevääseen, niin paranet. Mutta Rafael ei jaksanut.
Varpunen ei ole valikoitunut joulurunon linnuksi sattumalta. Se on ollut väheksytty ja jopa vainottu eläin, jonka epäsuosiota kuvaavat myös liikanimet "rottiainen" ja "paskahottinen".
Harmaanruskea varpunen oli jo Topeliuksen päiviin tultaessa vakiintunut vähäosaisuuden vertauskuvaksi. Hänen alkutekstissään siemen pikkulinnulle on samalla armopala köyhälle, ja aulista antajaa katselee Jumala suopein silmin.
Thaikotimme pihassa on pikkuvarpusia, joille annan joskus jyväsen, vaikka linnut tuskin täällä näkevät nälkää. En tiedä miksi joulu saa minut usein haikealle mielelle, joskus kyyneliin saakka.
Joulunaikaan ajattelen mennyttä ja rakkaita, jotka ovat siirtyneet sinne mistä aika ei heitä tavoita. Mutta sydämessäni he elävät kuin eilinen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti