Koirana koirien joukossa

päivis: Olen koiratarhan vapaaehtoisena kutakuinkin harrastelija, amatööri. Alkujaan Meowin tarhalle ensimmäistä kertaa mennessäni sanoinkin, että minulle täytyy antaa tehtäviä. En oikein omin nokkineni tiedä, mitä tulisi tehdä. Nyt olen oppinut kiinnittämään huomiota muun muassa siihen, missä tarvitaan kuppiin lisää vettä tai pitäisikö jotain petipaikkaa vähän siivoilla. Jonkin aikaa meni, että edes ymmärsin, mistä voi ottaa koirille tarkoitettua vettä.

Ensimmäisinä kertoina siellä käydessäni kovastikin mielenkiintoinen tehtävä oli punkkien nyppiminen pennuilta. Osa niistä on ollut yhteistyökykyisiä, osa on pannut kovasti hanttiin. Toimenpiteeseen on kuulunut myös lääkkeen laittaminen punkkiherkille alueille.

Koirien kanssa on mukava olla, koska niille voi puhua mitä kieltä tahansa. Itsestä riippuu, uskooko niiden ymmärtävän vai ei. Välillä olen laulanutkin niille.

Isompia koiria olen vain rapsutellut silloin, kun ne ovat sitä selvästi tahtoneet. Kerran minun piti tupsutella mahdollisimman monen koiran päälle punkkien ja kirppujen torjuntajauhetta. Se oli kyllä melko koominen esitys, sillä useimmat koirat läksivät livohkaan, kun huomasivat minun lähestyvän jauhepurkin kanssa. Kukaan ei kuitenkaan käyttäytynyt vihamielisesti ja lopulta suurimmalla osalla oli ainakin ripaus valkoista jauhetta turkissaan.

Meowin nykyään noin 130 (!) koiran laumaan mahtuu kaikenlaista hännänheiluttajaa. Koskaan en kuitenkaan ole tuntenut pelkoa niiden joukossa, vaikka ne välillä ärhentelevät kovastikin toisilleen. Tai osa tekee sitä. Silloin pysyttelen loitommalla tai yritän komentamalla saada tilanteen ohi. Meowiahan ne tietysti tottelevat, mutta joskus olen ollut paikalla yksinkin ja joutunut selviämään rähinöistä. Oikeasti ne hoitavat vihamielisyytensä itse, eipä siinä ihmistä tarvita.

Hyvin usien olen tuntenut koirien keskellä ollessani, että olen koirana koirien joukossa. Koen jonkinmoista tasavertaisuutta niiden kanssa. Olen niiden reviirillä, johon ne ovat päättäneet hyväksyä myös minut. Niin ystävällisiä ne kyllä ovat kaikille, että kenenkään ei varmasti ole pakko kääntyä pois Meowin luokse mennessään. Ellei sitten kertakaikkiaan pelkää välillä äänekästäkin laumaa.

Tätä hetkeä en varmaan unohda koskaan. Toimme loukkaantuneen koiranpennun
Meowin hoteisiin ja siitä alkoi Cryn pitkä ja vaivalloinen toipuminen leikkauksineen
ja sen jälkeen uudelleen kävelemään opetteluineen.

Kirjoitin äskettäin käynnistä eläinsairaalassa Cry-pennun kanssa. Kun istuin saksalaisen auton kyydissä (on toisarvoinen asia, kuka autoa ajoi tai kenen se oli) minulle tuli liikuttavan herttaista Crytä pidellessäni tunne, että voisin istua koiranpentu sylissäni vaikka tuhannen kilometrin matkan. Siinä hetkessä oli jotain sellaista, jota en missään muualla ole kokenut.