Paikkojen nimet ja ruokakulttuuri muuttuvat

Tuusulan pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla arkiruokina läskisoosi ja kaurapuuro ja juhla-ateriana aladobi, rosolli, vasikanpaisti, lanttulaatikko, porkkanalaatikko, hiivaleipä ja rusinakeitto. Nykyään esimerkiksi Hyrylän kulmilla ruokakulttuuria hiotaan teollisuusalueiden ruokaloissa, joista isoa osaa ylläpitää muualta muuttaneet, voisiko sanoa etnistaustaiset yrittäjät. Kyllä kylällä supisuomalaisiakin on ja uusia tulee, joiden nimiä en mainitse, kun en mainitse muitakaan. 

Jos tahtoisin syödä jossakin ruokapaikassa pitäjänruuaksi nimettyä läskisoosia, voisi tulla nälkä. Läskin ostaminen ruokakaupastakaan ei ole entisenlaista. Kuten ei irtomaito tai lihatiskin usein yllätyksiä sisältäneet roiskeetkaat. Niiden sisältö taisi olla kehnointa Elannoissa, joita oli monia Hyrylänkin kulmilla.

Myös seutu on muuttunut ja niiden nimet. Kun Tuusulantietä tultiin Helsingin maalaiskunnasta Tuusulaan, oli ensimmäisenä Maantiekylä, jonka jälkeen vastassa oli Perä-Hyrylä. Luulen, että kuvaa klikkaamalla kerran tai pari se myös selvenee ja suurenee. Riihikalliosta ei tiedetty mitään mainitsemisen arvoista. Ensimmäisenä sitä saattoi tuoda valtakunnan tietoisuuteen uusi koulu. 

Riihikallio on siemaissut sanana koko Perä-Hyrylän, joka oli omanlaisensa kummajainen. Että valtakunnan pääkaupungista tultiin ensin perälle ja sitten vasta Hyrylään. Mutta eihän se niin ollut, sanoi osa sen ajan vanhasta kansasta. Vaan ensin tultiin junalla Keravalle, josta kuka milläkin kyydillä Hyrylään. Ja jos jatkoi vielä jonkun kilometrin, tultiin Perä-Hyrylään.

Nykyisten oppien mukaan en suinkaan syntynyt enkä asunut alueita valloittaneessa Riihikalliossa enkä Haukkamäessä, vaan Haukkaniemessä, josta nykyhyryläläinen ei taida tietää mitään. Isä tosin sanoi, että kaivaessaan vuonna 1949 kotini perustuksia, löytyi maan uumenista veneen kiinnitystolppa rautarenkaineen. Myöhemmin Ihanto-isäni sanoi tunteneensa ihmisiä, jotka puhuivatkin Haukkasaaresta.

Asiassa voi olla vinha perä, sillä muistan nykyisen Korpintien eteläpuolella hyvin vetisen suon ja länsipuolella lammen, jossa lapsina uitiin käsipohjaa ja talvisin luisteltiin monoihin kiinnitetyt Nurmekset jaloissa. Eikä joskus Ruotsinkylänjoeksi sanottu Tuusulanjokikaan kovin kaukana ollut. 

Aikoinaan Tuusula on ollut Suur-Tuusula, sillä siihen on kuulunut Kerava, Järvenpää ja ammoisina aikoina osa nykyistä Korsoakin. Vastaavasti nykyinen kotipaikkani Myllykylän Jokilaakso ei ole koskaan ollut Vantaata, mutta Helsingin pitäjää kylläkin. Tosin se saattoi olla ennen Tuusulaa.

Itsekseni harmittelen päättäjien halua hävittää Tuusulasta kylien ainutlaatuisuus ja tehdä varsinkin Hyrylästä pikku Keravaa tai pikku Järvenpäätä. Hukattuja mahdollisuuksia on Kehäradan asema Vantaalle Tuusulantien risteykseen. Kuten sekin, että maassa ei edelleenkään ole montaa kylää minne johtaa ja jonka keskustaan päättyy moottoritie.

Pientalovoittoisen elinvoiman mahdollisuuksista kuitenkin kertoo edelleen, että Tuusula on valtakunnan ainut kunta tai edes kaupunki, jossa on ollut asuntomessut kolme kertaa. 

Jerry Cottonin kanala sekä vapaat kanat ja "vapaat" broilerit

Aasinsilta ei ole vain suomalainen sanonta ja kuvaannollinen ilmaisu, joka siis tarkoittaa hieman teennäistä siirtymistä asiasta toiseen. Aasinsilta on kansainvälisenä terminä hyvin vanha ja sanana käännöslaina. Latinaksi se on pons asini, ruotsiksi åsnebrygga ja englanniksi awkward transition .

Wikipedia kertoo tämän linkin takana oivalla tavalla nuoruuteni sankarista Jerry Cottonista, joka ei ole suinkaan Jenkeissä, vaan Saksassa tehty G-mies. Mutta mistä löytyy otsikon aasinsilta tämän FBI:n agentin kanalaan? En tiedä kuka on tehnyt hienon biisin Jee jee Jerry Cotton, mutta se päättyy jotenkin näin: Ei eläkkeelläkään Jerry rauhaa saa, hän kanalan aikoo perustaa. "Hei kettu, kanala on piiritetty! Tuu ulos, tai käytän kyynelkaasuu!" Jerry Cotton, Jerry Cot kot kot kot kot kot kot kot kot...

Mutta tämä aasinsilta ei pääty tähän, sillä aamulla luin Thaimaassa asuvasta suomalaismiehestä, joka kauppasi luomumunia ja jotenkin oikealla tavalla niiden nitistettyjä äitejä. Innoituksen kanalan perustamiseen hän oli saanut oman kertomansa mukaan kuunneltuaan Jerry Cottonin biisiä.

Mutta mitä kuuluu vapaille naapurin kanoille ja kukoille? Pelkkää hyvää sanoisin, sillä vapaus lienee hyvä juttu itse kullekin. Aiemmin kerroin, kun tuleva äitee teki pesänsä pihamme thaibasilikapensaan juurelle ehkä saadakseen hautomarauhan. Joka tapauksessa lähes kymmenestä munasta hän onnistui tekemään kaksi kananpojiksi tai -tytöiksi asti, jotka ovat nyt tepastelleet äitinsä siipien suojissa viikon päivät.

Vahvasti epäilin niiden selviämistä, sillä pihassa kulkee myös puolentusinaa kissaa. Mutta niin hyvin kanaemo pitää jälkikasvustaan huolta, että kissat kiertävät kaukaa tai metrin päästä ja ovat jättäneet pikkutiputkin rauhaan.

Sen verran kanojen ja kukkojen imhimillisten elämien seuraaminen on saanut aikaan, että taidan lopettaa varsinkin broilereiden syönnin. Käytännössä melkein jokainen niistä Suomessakin kasvaa suuressa ikkunattomassa hallissa, jossa on kerrallaan kymmeniä tuhansia lintuja. Pohja on peitetty yleensä turpeella, ja ruokinnasta vastaavat automaattiset ruokinta- ja juomalaitteet. Kasvattamon valaistusta, lämpötilaa ja ilmanlaatua säädellään niin ikään automaattisilla valvontalaitteilla.

Vaikka broilerit saavat olla hallissa vapaina, estää ahtaus usein niiden normaalin käyttäytymisen. Tällä hetkellä on sallittua kasvattaa lintuja tiettyjen ehtojen täyttyessä 42 kg/m2. Tällöin yhdellä neliömetrillä voi olla 16 broileria, jolloin vain kuukauden elävän linnun käyttöön jää noin A4-paperiarkin verran liikkumatilaa.

Linnuilla ei ole hallissa aina käytössä esimerkiksi orsia, vaikka orrella nukkuminen kuuluu kanojen lajityypillisiin käyttäytymistarpeisiin. Toisaalta broilereiden rakenteesta johtuen ne eivät käytä orsia yhtä ahkerasti kuin kevyemmät munijakanat. Sisäinen tarve korkealla nukkumiseen ei silti ole poistunut broilereiltakaan.

Jesse huvihevonen ja Salla

Eilisessä blogissa kerroin uudesta hullutuksesta, sillä aion liittyä Pikku Hiawathan heimoon, joten hankin intiaanikanootin. Siinä yhteydessä mainitsin toisesta harrastuksestani, Jesse huvihevosesta, jonka pelastin aikoinaan makkaratehtaan portilta. Tein sen ja Roope-koiran kanssa monesti kesäisin syömämatkoja lähiniityille.

Jesse asui Puolimatkankoti Kalliomäen pihan erityisesti sitä varten tehdyssä hirsisessä tallissa kahden vapaan kanin ja joskus oman ja naapureiden kissojen kanssa. Niille olin tehnyt kulkuaukon Jessen ja ihmisten oven alakulmaan. Välillä kesäyönä hiivin ikkunasta katsomaan, kun valkoinen kani nukkui heinien päällä kirjaimellisesti Jessen kainalossa.

Jessellä oli monta loistavaa hevostyttöä, joista kaksi on jäänyt erityisesti mieleen. Toinen oli Mira ja toinen oli Salla, jotka molemmat asuvat monine muistoineen sydämessäni ikuisesti omissa huoneissaan. Sallalla oli useampikin syy vierailla ja olla välillä enemmänkin Kalliomäessä, joten kerran annoin hänelle kotini avaimen. Kun ihmisten elämät kuitenkin kiitävät omia polkujaan, lakkasi Kalliomäkikin olemasta entisenlainen. Siispä kerran silloin jo enemmän nuori nainen kuin iso tyttö oli palauttamassa kotini avainta. En ottanut, vaan sanoin kotini oven olevan sinulle aina auki.

Erityisesti muistan yhden sunnuntaiaamun, kun ratsastin hänen muutaman kilometrin päässä olevaan kotiinsa. Menin alaoven taakse piiloon ja soitin ovikelloa. Kun Salla avasi oven, näki hän unisilla silmillään vain Jessen. Luulen, että sitä ilmettä ei hänellä ole ollut koskaan toista kertaa. Eikä hevostakaan pyrkimässä sisään luhtitaloon. 

Vuodet ja vuosikymmenet vierivät ja Salla on pitänyt hyvää huolta eläinrakkaudestaan. Se on tuonut sydämeen lukemattoman määrän uusia ja vanhoja eläimiä. Päällimmäisenä taitavat olla Romanian katukoirat, joille hän järjestää parempaa tulevaisuutta väkensä ja keltaisen linkin takana olevan yhdistyksensä kanssa. Jokainen romanialainen, Suomesta kodin saanut katukoira on hiljainen protesti tarpeetonta rodunjalostusta kohtaan. Tämä kovasti arvostamani työ on vienyt Sallan muun muassa presidentinlinnaan Itsenäisyyspäivän juhliin. Kun hän kätteli Saulia ja Jenniä, ajattelin, että tämä nainen on ollut ja on ehkä vieläkin ystäväni. 

Kerran tai useamminkin Salla etsi henkilöitä, jotka olisivat tulleet mukaan noutamaan Romanian kauniista maasta kodittomia koiria, jotka ovat löytäneet ihmisperheen Suomesta. Minäkin otin yhteyttä ja ajattelin voivani jeesata. Salla vastasi sähköpostilla, että hienoa, otatko yhteyttä siihen ja siihen henkilöön? Tuli paha mieli, sillä olin ajatellut, että voin vaihtaa sanasen tai useammankin Sallan kanssa tai peräti halata. Mutta ehkä "Mauri oli työnsä tehnyt ja Mauri sai mennä". Silti yhä monesti aamuisin puhuessani kuvan kulkijakoira Mamadogille ja sen ainoalle jäljellä olevalle koiralapselle Thaimaassa, ajattelen Sallaa ja hänen tekemää työtä.

Bison White Blue intiaanikanootti

Keskimääräisesti Finnairin A350 kuluttaa polttoainetta 2,39 litraa sadalla kilometrillä istuinta kohden. Saman verran kuin pieni Honda PeeCeeX-skootterini kaupunkiajossa. Joten kun Merikonttikotini ja saunakontin lämmöt ovat puoli vuotta 10 asteessa talvikuukausineen, säästän jokavuotisen Thaimatkani hinnan Suomen sähkökuluissa, sillä sinä aikana en ole lämmittämässä sähkökiuastakaan. Eikä Thaikodissani ole käytössä edes lämmintä vettä. Tai on minkä aurinko lämmittää. Kun pakettiin lisään entisen, talvisen moottorikelkkaharrastuksen osin Lapissa automatkoineen, niin oli ja on siinä kateellisille nirppanokille ja tiukkapipoille aineksia päiviensä pilaamiseen. 

Onkin monta tapaa osallistua energiatalkoisiin, joista yhden lukitsin eilen monen päivän ja yön tuumailun jälkeen. Yritin myös joiltakin ystäviltä saada tukea orastavalle melontaharrastukselleni kehnolla menestyksellä. Olivat sitä mieltä, että olen vanha enkä liiku enää nuoren orin lailla, vaikka Jesse-huvihevonenkin minulla on ollut. Kehottivat pitämään näillä vuosirenkailla veden sijaan maata jalkojen alla. 

Netti monen muun lisäksi on kauppapaikkana ylivertainen. Sen huomasin erityisesti vuosi sitten ostaessani Thaimaasta käsin Oulusta rouva Avensiksen. Nyt jatkoin samoilla linjoilla, kun pengoin valokuvineen valtakunnan ja Vironkin läpi minkälaisen intiaanikanootin haluan ja mitä mihinkin hintaan on missäkin tarjolla. Millä muulla tavalla olisin voinut tehdä vastaavan kartoituksen? 

Tarve tai oikeastaan halu täsmentyi ja merkkikin muuttui puolen tusinan kertaa nettimaailmassa. Ensin olin ostamassa suinpäin Kärkkäiseltä sinällään edullista ja mieleisen näköistä, joka olisi voinut olla hyväkin hankinta. Laitoin kuitenkin jäitä hattuun (ihme kyllä) ja löysin Hämeenlinnasta 77-vuotiaalta pitkän linjan venekauppiaalta huvituksiini täydellisen ja edullisen kanootin, jonka eilen ostin ja yöllä maksoin kotiinkuljetettuna haluamanani ajankohtana. Kaupan ratkaisi lopullisesti myyjän ikä. 

Jos ei minusta ole enää melojaksi, jota neuvoja antaneet myös epäilivät, onhan ainakin mitä katsella. Sillä eihän 1000 euron taulukaan kodin seinällä aivan tavatonta ole. Ehkä sijoitan intiaanikanootin siinä tapauksessa Päiviksen ja minun Sininauhalta saamamme häälahjaan viereen. Tandem-polkupyörällä on ajettu yhden kerran. Hääpaikkamme Mutterimajan pihassa ehkä 30 metriä 😅. 

Uusia tuulia..

Eilisessä blogissa tai oikeastaan sen jakamisessa tuli kömmähdys, sillä jaoin sen vahingoissa Facebook-sivuilleni. Se nimittäin piti sisällään saman tekstin, josta Facebook-jumala antoi minulle vuorokausi aiemmin varoituksen. Nyt se ei somemaailman valtiaalle enää riittänyt, vaan tuli 24 tuntia vajaavaltaisuutta.

Mutta kuten kirjoitin, jako oli vahinko, joten sori sori. Ei ole tarkoitus pullikoida, sillä foorumi on teidän, jossa haluan olla säännöillänne, vaikken niitä joskus ymmärrä. Ja kun en ymmärrä, en aina hyväksykään. Istun, kun sanktioiden kera komennetaan, mutta sydämessäni seison kuitenkin, joten se siitä ja tästä.

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Näin kirjoitti Minna Canth elokuussa 1884 Kaarlo Brofeldtille kirjeessään. Edelleenkään ei ole näköpiirissä, että vierivä kivi sammaloituisi ja olisin itsekään tullut ikään, jossa minusta ei ole enää juuri minkään uuden aloittajaksi.

Viime talven ja kesän uusi aluevaltaus oli, kun vaihdoin osa-auto Smartini netin kautta Oulusta hopeanharmaaseen, vanha rouva Avensikseen. Sen kanssa oli mukava reissata ja käydä tuttujen ilona tai riesana vähän siellä täällä. Joka paikassa pidettiin hyvänä. Vanhan rouvan makuuhuoneessa oli mainio nukkua ja olla kiitollinen elämästä sen kaikkine rosoineen.

Thaimaan taivaan alla ja yössä pohdin monesti mitä muuta isompi auto toi tullessaan. Pitkään olin hirttäytynyt vetokoukun tuomiin mahdollisuuksiin. Öisin elin haaveissani Avensiksen perään kytkemässäni matkailuvaunussa, jota minulle ei ole. Ajattelin, jos olisi, niin olisiko silloin Päiviksen vuoro asustaa Jokilaakson Merikonttikotia ja siirtyisin pysyvästi asumaan jonnekin mielikuvitusmatkailuvaununi kanssa. Tämä jääköön optioksi mieleni sopukoihin ja Päiviksellekin, jos hän tämän lukee.

Mutta vanhan rouvan katolle saa myös taakkatelineen ja sen päälle meiltä nyysityn kumiveneen tilalle vaikka intiaanikanootin. Siihen olen nyt juuttunut ja voi olla, että sen ostamme, sillä Päiviksellekin sanoin, että hankimme vakuutusrahoilla jotain Jokilaaksoon. Unen ollessa karkuteillä, olen välillä vuoteessa yötä päivää melonut jokia, järviä ja vähän Helsingin meren rantojakin.

Tämänkin haaveen tai unelman kanssa olen yksin ja kaipaisin mielipiteitä myös mahdolliseen, orastavaan hulluuteeni. Joka tapauksessa, jos vesikulkuneuvo tulee pihapiirin, ensimmäisenä kysyn Päivikseltä meloisiko hän taas kanssani Tuusulanjokea Tuusulanjärveltä Myllykylän Jokilaaksoon. Mutta meloo tai ei, jokimatkan voi tehdä useammankin kerran myös yksin. Tai lähtisikö joku mies tai nainen, tyttö tai poika tai vaikka parikin samaan intiaanikanoottiin ensi kesänä joelle tai järvelle? 

Kuka minua tuijottaa niskanappiin?

Vajaa vuosi sitten maailman suosituimpien sosiaalisten medioiden TOP 10 lista on seuraavanlainen:

1. Facebook - 2,958 miljardia käyttäjää

2. YouTube - 2,514 miljardia käyttäjää

3. WhatsApp - 2 miljardia käyttäjää

4. Instagram - 2 miljardia käyttäjää

5. TikTok - 1,051 miljardi käyttäjää

6. Messenger - 990 miljoonaa käyttäjää

7. LinkedIn - 900 miljoonaa käyttäjää

8. Snapchat - 635 miljoonaa käyttäjää

9. Twitter - 556 miljoonaa käyttäjää

10. Pinterest - 445 miljoonaa käyttäjää.

Kaikki listalla olevat ovat tuttuja digimaailmassani ja yli puolia käytän päivittäin. Heille kaikille olen myös antanut oikeudet sivuilleni. Näiden robottihemmojen seuraamisten ja kyttäämisten lisäksi toivon ja usein uskonkin, että jossain sateenkaaren tuolla puolen, taivaanrannan ylisillä on joku elämämme säätäjä. Että mitättömällä, mutta ainutlaatuisella Jormaksellakin on siellä viimeinen niskanappiin tuijottaja.

Maistiaisia käsittämättömästä ihmisenkin tekemästä sain, kun jaoin Facebook-sivuillani kaappaksena minulle lähetetyn tekstin saatesanoilla, että kiitos vaan, mutten tarvitse rahoja, sillä niistä syntyy vaan lisää murhetta ja ajateltavaa. Ja mitä kaikkea asiaa selventävää mahdoin kirjoittaakaan.

Joka tapauksessa yksi erehtymättömistä digimaailman jumalista poisti postaukseni perusteluilla, että "vaikuttaa siltä, että johdit ihmisiä harhaan viedäksesi heidän rahojaan, omaisuuttaan tai laillisia oikeuksiaan." Tarkastus- tai tarkistuspyynnön jälkeenkään he eivät julkaisuani palauttaneet, vaan vastasivat kuvakaappauksen mukaisesti. Irvokkaalta tuntuva perustelu ei edes hymyilyttänyt, sillä tuoreessa muistissa oli edellispäivän blogini siitä mitä jukaisuja Facebook on sallinut Pekka Haavistosta ja Antonio Foresista. Sama koskee tietysti monia muitakin henkilökohtaisia solvauksia. 

Sosiaalisen median eri toimijat käyttävät kukin kuitenkin vain sitä valtaa minkä yhtenä kolmesta miljardista käyttäjästä olen esimerkiksi Facebookille antanut. Mutta vaikka media saattaa luulla olevansa ihmisen herra tai herratar ja käyttävänsä suurinta maallista valtaa, ovat he kaikki yhtä väärässä. Sillä sen valta on delete-painalluksista kiinni. Vaikka ei se kyllä ole aivan niinkään, sillä kertaalleen saavutettu henkinen ote ei pääty napinpainallukseen.

Ennen digiaikaakaan en milloinkaan kuvitellut olevani maailman napa tai päättäväni kovinkaan monesta edes itseäni koskettavasta asiasta. Mutta on sitten jossain viimeinen niskanappin tuijottaja tai ei, ajattelen vallasta suurimman olevan yhä asianomaisella. Niin kauan kuin elän, toivon voivani valita suhtautumiseni tapahtuneeseen ja tapahtuvaan.

Ehkä sekään ei ole viimeinen totuus eikä varsinkaan kirkossa, synagogassa tai temppelissä kuulutettu. Näin ajattelin, kun kävin tapaamassa ystävääni Markkua thaimaalaisessa hoitokodissa. Hän oli mennyt jonnekin, josta en häntä ehkä enää koskaan tavoita. Kun mies katsoi sinne missä en ollut, ajattelin yrittääkö hän ottaa minusta kuitenkin kiinni tavalla mitä en ymmärrä.

Suomalaisen alamittaisuuden pohjanoteeraus

Wikipedia sanoo Muumien luojasta Tove Janssonista muun muassa suunnilleen näin: "Vuodesta 1956 alkaen kuolemaansa 2001 saakka Janssonin elämänkumppani oli taidegraafikko Tuulikki Pietilä, joka oli myös Janssonin seuralainen Presidentinlinnan itsenäisyyspäiväjuhlissa vuonna 1992, ensimmäisenä samansukupuolisena parina." Tove kelpasi Muumeineen ja tapoineen suomalaisille, arvatenkin aikuisten mielestä myös lapsille.

Samaa ei voi sanoa Pekka Haaviston puolisosta Antonio Foresista, jota on varsinkin sosiaalisessa mediassa lyöty kirjaimelliesti kuin vierasta sikaa, onhan hän syntyjään Ecuadorista. Sen lisäksi häntä on käytetty lyömäaseena kertakaikkisen alamittaisella tavalla presidenttiehdokasta vastaan. Some vilisee Antoniosta ja Pekasta paljon sellaista, joiden vuoksi itseäni aidosti hävettää olla joskus suomalainen.

Joidenkin mukaan presidentin puoliso on kansakunnan äiti eikä suvaitsemattomuuteen mahdu, että siinä roolissa Antonio olisi kättelemässä Linnanjuhlien vieraita. Se kuitenkin sopisi hänelle aivan yhtä hyvin kuin Pertti Arajärvellekin. Nykyaikana näemme käteltävien joukossa nais- ja miespareja, mutta että kättelijöinä olisi kaksi miestä tai naista, menee joiltakin yli ymmärryksen. 

Valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari Tampereen yliopistosta sanoo, että presidenttiehdokkaiden seksuaalisesta suuntautumista pitää edelleen voida käydä julkista keskustelua. Hänen mukaansa ehdokkaita koskevan keskustelun tulisi tapahtua heitä kunnioittaen ja arvostavasti. Seksuaalisuus on vain yksi ehdokkaiden piirre. Jos heidän yksityiselämäänsä läpivalaistaan muutenkin, ei mielestäni pitäisi olla minkäänlaisia tabuja, Ruostetsaari sanoo.

Olen tavannut Antonion kerran, pari, Pekan useamminkin. Sen verran joka tapauksessa, että voin kuvitella miltä tuntuu, kun julkisuus roimii oikein olan takaa, aivan toisin kuin Tove Janssonia. Antonion kohdalla syyksi kai riittää, että hän seisoo puolisonsa rinnalla.

Parissa, kolmissa vaaleissa on käytetty muotitermiä "tekninen äänestäminen". Se tarkoittaa esimerkiksi, että jos vasemmistolainen äänesti ensi kierroksella Pekkaa, se on teknistä äänestämistä. Siksi, että sillä pyritään estämään Persujen Halla-aho pääsy toiselle kierrokselle. Mutta jos joku muu vastaavasti äänesti Halla-ahoa, ettei Haavisto pääse toiselle kierrokselle, se ei ole teknistä äänestämistä 🤣🤣.

Niin tai näin, puolison käyttäminen lyömäaseena ehdokasta vastaan on jotain sellaista, jossa itsensä tai läheisensä puolustamiseen on vain hyvin rajalliset keinot. Joskus tuntuu, että julkisuuskin ruokkii tätä ilmiötä, jos sillä saadaan myytyä tai esille omaa tuotetta paremmin.

On Haavistosta tai Foresista mitä mieltä tahansa, luissani koen miten väärältä ja pahalta täytyy tuntua olla täysin tuntemattomien suomalaisen sylkykuppina ja jatkuvan julkisen ruoskinnan kohteena. Jos siinä vaiheessa jää maku, että osa heistä tulee liian iholle, eikä hänellä ole erilaisuuden sietämisestä saati hyväksymisestä hajuakaan, ymmärrän täysin. Senkin ymmärrän, että kansan rakastamalle Tove Janssonille olisi istunut Antonion kätteleminen tai käteltävänä oleminen mainiosti.

Kai(k)usta on moneksi

Kieku ja Kaiku on sarjakuvapiirtäjä Asmo Alhon piirtämä ja kirjailija Mika Waltarin kirjoittama sarjakuva, joka ilmestyi Oma Koti -lehdessä vuosina 1932–1934 ja Kotiliedessä vuosina 1934–1975. Ainut sivu jota pidin lapsena mielenkiintoisena. Oma Koti -lehdestä en tiedä juuri muuta kuin, että kaikkien 60 lehden kansikuvat maalasi taiteilija Martta Wendelin.

Samaa tekemistä hän jatkoi Kotiliedessä, jossa Kieku ja Kaiku ja myös Possukin jatkoi seikkailujaan. Tuusulan Rantatiellä Taiteilijakoti Erkkolasa asuneesta taiteilijasta voi lukea lisää edellä ollutta keltaista linkkiä klikkaamalla.

Sarjakuva sijoittuu aikansa suomalaiselle maaseudulle, ja sen päähenkilöt ovat valkea kukonpoika Kieku sekä musta kukonpoika Kaiku. Päähenkilöt olivat aivan aluksi, kuuden sarjan verran, normaaleja kanalintuja, mutta sitten ne muuttuivat antropomorfisiksi eläimiksi eli enemmän ihmisenkaltaisiksi. 

Kieun ja Kaiun maailma oli konservatiivinen, ja siinä opetettiin lapsilukijoille hyviä tapoja sekä käyttäytymissääntöjä pienten arkipäiväisten kommellusten avulla. Yhden sivun mittaisissa sarjakuvissa oli tavallisesti jokin opetus, jossa joku päähenkilöistä sai kokea, mitä esimerkiksi ylpeydestä, laiskuudesta tai hätäilemisestä seuraa. Kieku ja Kaiku saattoivat myös opettaa yhteisvastuuta kutsumalla kodittomia eläimiä viettämään joulua kanssaan tai jakamalla ateriansa vähäosaisille.

Vanhaan eurooppalaisen sarjakuvan tapaan Kieku ja Kaiku ei käyttänyt puhekuplia, vaan tarina kerrottiin ruutujen alle sijoitetuilla, Mika Waltarin riimittelemillä kuvateksteillä. Sarjakuvan tavallinen syntyprosessi oli se, että Asmo Alho keksi tarinaluonnoksen ja Waltari kirjoitti siihen kuvatekstit, joiden pohjalta Alho piirsi sarjakuvan puhtaaksi. Siitäkin riittää irvailjoita, joista osoitus on toinen kuva alla.

Sarjakuvan suosion salaisuus olivat Waltarin nokkelasti riimittelemät tekstit, joissa tavallisesti käytettiin vaikeita kolmitavuisia loppusointuja, kuten ”Kissakin jää joskus hiirettä / jos se pitää liian kiirettä” tai ”Opetus on oiva tällistä / törmäily on häpeällistä”.

Muun muassa runoilija, professori V. A. Koskenniemi kertoi lukevansa Kiekua ja Kaikua vain nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään. Vaikka Waltari lopetti varsinaisen kirjailijannuransa 1964, jolloin häneltä ilmestyi viimeinen romaani, Kieku ja Kaiku -riimejä syntyi yhä helposti. Sarjakuvan tekeminen päättyi Asmo Alhon kuolemaan 1975.

Käytin melkoisesti aikaa huonolla menestyksellä löytääkseni jotain viitteitä, mistä tekijät ylipäätään saivat aiheen kahdesta kukosta. Itse asian sivupolkuna sen sijaan löytyi tieto, että Walt Disneyn ankkalauma sai alkunsa vasta pari vuotta myöhemmin.

Tämän päivän aihe tuli mieleen katsellessani päivästä toiseen Thaikotipihamme kukkoja ja kanoja kiekumisineen ja kotkotuksineen. Mutta mistä löytyy polku Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kieku ja Kaiku nimiin, on ehkä kaikille mysteeri.

Kun olimme lapsia kotipihallani Perä-Hyrylän Haukkasaaressa, jota sitäkään ei moni tiedä, huutelimme välillä joka suuntaan metsäänkin. Joistakin suunnista kaiku vastasi ja joistakin ei. Ehkä ilmoillakin oli kuuluvuuteen merkityksensä. Lapsena ihmettelinkin millainen kaiku oikein mahtaa olla, jos sen näkisi, sillä se oli usein siinä suunnassa minne huutelimme. Yhtä outo juttu kuin sateenkaaren alku ja loppukin. 

Ehkä kaiulla on osansa myös viisaudessa "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Josta yksi uskomus on, että ennemmin tai myöhemmin kukin saa ansionsa mukaan ja pahakin palkkansa. Harva tullee ajatelleeksi toivovansa silloin jeesiä koston enkeliltä tai peräti jumalalta, harvemmin rouvalta. Thaimaassa ja muuallakin puhutaan myös monelle suomalaisellekin tutusta karmasta ja sen laista. 

Voiko presidentti olla jotain muutakin kuin mies tai nainen?

Poliitikolla ja saarnamiehellä on ainakin yksi yhteinen ominaisuus, jota ilman ei juuri ole menestymisen mahdollisuuksia. Se on armoitetut puhelahjat ja kyky vastata kuulijan hyväksymällä tavalla mahdollisimman moneen kysymykseen. En osaa sanoa kumpi vaatii enemmän. Osata raamattu selityksineen ulkoa vai uskoa tietävänsä kaikki muut maailman asiat. Ehkä menestymiseen riittää hyvä sanavarasto ja sen käyttö, jos niitä osaa käyttää kansaan menevällä tavalla.

En ole koskaan tavannut evankelistaa enkä poliitikkoa, jolla ei olisi vastausta jokaiseen esitettyyn kysymykseen. Sellaisiakin olen tavannut, jotka vastaavat melkein mihin tahansa jollakin ulkoa opitulla raamatunpaikalla.

Pressan tehtävän ydin on ulkopolitiikka ja armeijan ylipäällikkyys. Yllättävän isoon rooliin on kaikkitietävissä somekeskusteluissa noussut Haaviston sukupuolinen suuntautuminen. Sijaa ei silti juuri ole saanut Alexander Stubbin maininta, että hän on biseksuaali. American Psychological Associationin määritelmän mukaan biseksuaali kokee vetoa useampaa kuin yhtä biologista sukupuolta tai sosiaalista sukupuolta kohtaan. 

Ehdokkaista vain Halla-aho ja Essayah ovat sitä mieltä, että sukupuolia on kaksi. Siihen määritelmään mahtuvat kyllä homotkin, sillä jos vetovoiman kohde on oman sukupuolen edustaja, käytetään termiä homous. Homo on miehistä kiinnostunut mies ja lesbolla viitataan naiseen, joka on kiinnostunut naisista.

Mutta koko maailma ei ole Suomi. Esimerkiksi katoey tai katoi (thaiksi กะเทย) on Thaimaassa naiseksi pukeutuva mies tai naiseksi sukupuolensa korjannut henkilö. Usein heistä käytetään nimitystä "ladyboy". Alkukielinen kiertoilmaus, jota käytetään Thaimaan mediassa, on 'toisen kategorian nainen'.

Homoudesta aasinsillalla presidentin armeijan ylipäällikkyyteen löysin vain jokunen vuosi sitten armeijan käytöstä poistaman ohjeen. Puolustusvoimissa on ollut käytössä koulutusaineistoa, jossa asepalvelukseen astuvan homoseksuaalisuuden on viitattu tarkoittavan estettä asevelvollisuudelle. Sotilaslääketieteen keskuksen terveydenhuoltoalan ammattilaisille tarkoitetussa koulutusmateriaalissa on annettu ymmärtää, että homoseksuaalisuus on rauhanajan palveluksen este. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että silloinkin homo on kelvannut rintamalle tykinruuaksi.

Somessa on mielipiteitä, että ei homoa äänestä. Kun persujen ja kristillisten ehdokkaat jäivät mittelön toisen kierroksen ulkopuolelle, joutuvat jotkut heitä äänestäneet uuden tilanteen eteen. Että jättääkö äänestämättä vai äänestääkö ehdokasta, jonka mielestä sukupuolia voi olla enemmän kuin kaksi?

Pekan mahdollisuudet ovat oljenkorren luokkaa, mutta tuleva äänestys on silti hyvin mielenkiintoinen. Vaikka Haavisto saisi kaikki ensimmäisen kierroksen vasemmiston äänet ja omien lisäksi puolet Olli Rehnin äänistä, se ei vielä riitä. Joten myös toisella kierroksella Persuja äänestäneet ovat mitä suuremmassa määrin presidentintekijöitä. Vaikka jotkut joutuvat syömään tiukan piponsa tupsuineen. 

Presidentintekijät

Viime yönä Thaimaan aikaa sai Suomen pressanvaalien 1. kierros päätöksensä. Kun Nukkumatti lähti töppösineen puolenyön paikkeilla viemään unihiekkaa toisiin silmiin, seurasin ääntenlaskentaa vuoteessani hiljaa peiton alla, pimeässä älylaitteeni näytöltä. Morakotin tuhistessa vieressä jossakin unten kaukomailla. 

Vaikka maalijärjestyksessä ei yllätyksiä nähtykään, sisälsi tulos paljonkin pohdittavaa. Pekan kannalta hyvä uutinen on, että hän oli varsinaisen vaalipäivän äänestyksen valtakunnan ykkönen, vaikka ennakkoäänissä takkiin Alexanderilta tulikin.

Kansan syvien rivien mielipiteitä ja äänestyskäyttäytymistä on monesti vaikea tai  peräti mahdotonta ennakoida. Sitä saivat kolmannen kerran peräjälkeen maistaa demarit, jotka hylkäsivät Urpiaisensa. Keskusta vastaavasti masinoi Olli Rehnin taakse väkeä enemmän kuin on puolueen kannatus. Hieno saavutus.

Harkimokin sai pohdittavaa. Sillä vaikka nyt ei eduskuntavaaleja käytykään, kävi selväksi, että hänen johdolla ei Liike Nytistä tule koskaan merkittävää puoluetta.

Kansanliikkeen Anttolasta en osaa sanoa oikein muuta kuin, että sumensiko hetken kansansuosio harkintakyvyn tai miksi hän ylipäätään asettui ehdokkaaksi? Toisaalta ehkä Mika kampanjan avulla pyrkiikin jonnekin, josta en tiedä mitään.

Paavo Väyrysen kannatus ei riittänyt edes ehdokkaaksi. Joten ehkä hänenkin harkintakyvyssään olisi kalibroimisen tarvetta. Ellei sitten Presidentinlinna ole pakkomielle, josta kielii närkästys, kun hän ei saanut kutsua Saulin ja Jennin viimeisiin Itsenäisyyspäivän pirskeisiin.

Surullisin olen Sari Essayahin puolesta, joka mielestäni oli ainut inhimillien tekijä, jonka vuoksi hän olisi ollut valmis myös köyhän kansan presidentiksi. Ehkä ollakseen enemmän kuin pienpuolueen airut, on tunnustava kristillisyys Suomen politiikassa eräänlainen riippa. Toisaalta olimmehan kerran kansana vakavissamme tekemässä RKP:n Ellu Rehnistäkin presidenttiä.

Li Anderssonista huokuu jotain aitoa monesti kukkaan puhkeavan puhetulvan takaa. Luulen, ettei hän ole muiden tai muodon vuoksi mitään, vaan on enemmän aito vasemmistolainen kuin minä vihreä. 

Tämän päivän Suomen poliittisesssa kartassa on jotain yllättävää, vaikka jos jotkut, niin presidentivaalit ovat henkilövaalit. Niinkään yllättävää ei ole, että olemme ehkä jälleen saamassa kokoomustaustaisen presidentin. Yllättävää on, että Vihreiden ehdokas on kolmatta kertaa peräkkäin  kakkosena haastamassa.

Koska Suomen valtio ei kyennyt toimittamaan minulle äänestyslappuja, voin äänestää vain mielikuvissani. Joten tsemii Pekka, toivottavasti kolmas kerta toden sanoo. 

Toisenkin kierroksen kamppailusta tulee mielenkiintoinen ja jännittävä, sillä tuleva presidentti tarvitsee tielleen Rehniä ja Halla-ahoa äänestäneitä. Joku sanoikin kerran vähän alamittaisesti, mutta osuvasti koiran ja äänestäjän eroista. Koiraa pitää kusettaa joka päivä, mutta äänestäjää vain äänestyspäivänä 🤣🤣. 

Elämänmakuisia asioita

Kun olin noin alakouluikäinen, monella oli auton renkaan sisäkumista ja koivun haarasta itse tai kaverin tekemät ritsat, joilla ammuttiin kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta mitä uskallettiin. Ritsat ovat nyt palanneet elämääni yli 60-vuoden jälkeen. Siitä hieman lisää blogini lopussa. 

Isäni sanoi eläessään silloin tällöin, että älä osta mitä tarvitset, vaan ainoastaan sen mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa. Niin hänellä olikin ja minulla ei. Mutta aina hän ei lainannut, vaikka välillä aidosti ja tarpeeseen tarvitsinkin.

Joskus ritsaiän jälkeen olin saanut tai ainakin luulin saaneeni isojen poikien yskän, jota tippuriksikin kutsuttiin. Edessä oli lääkärireissu, johon isä sanoi, ettei hänellä ole lainata siihen rahaa, vaikka olikin. Sen sijaan hän sanoi, että mene kysymään kummisedältäsi, joka oli isäni veli. Kyllä hävetti, mutta menin, vaikka arvasin heidän jälkeenpäin nauravan 🤣 selkäni takana marjapussia tai jotain muuta korttipeliä pelatessaan.

Eikä se ollut ainut kerta, kun Asser minua auttoi. Otti vaimonsa Eiran kanssa töihinkin ja lainasi rahaa eräänkin kerran. Kerran olin joutumassa vankilaan maksamattomista sakoista, kun olin juonut tapojeni mukaan sakkorahani. Tästä puhuin läheiselle ihmiselle, joka lainaamisen sijaan soitti Asserille: "Älä lainaa sille, linnaan se joutaa." Tähän kummisetäni oli kertomansa mukaan vastannut: "Hyvä kun soitit, sillä se ratkaisi asian. Sanotko Jormalle kun ja jos näet, että hakee sakkorahat?" 

Minusta ei ole monestikaan pottujen maksajaksi pottuina, vaikka välillä niin mutkan kautta teenkin. Nyt en tehnyt, sillä sylttytehdas olisi menettänyt työnsä muiden tekemisiensä seurauksena, jos olisin kuitannut samalla mitalla takaisin.

Kolmannenkin kerran kummisetä ja Eira, joka hänkin taisi olla kummini, auttoivat taloudellisesti. Minulla oli lähes aina suussaan kaljapulloa kantanut hyrylänkuulu Moni-koira, joka tunsi myös nimen Lankinen. Kun en ollut maksanut koiraa entiselle omistajalle, hän halusi Moonlightin takaisin. Siihenkin Eira ja Asser lainasivat rahat.

Mutta sitten takaisin niihin ritsoihin. Tatan ja vähän minunkin Thaikotini yhden oven karmit olivat termiitit syöneet osin suihinsa ja siksi ei oveakaan ollut. Kun hankimme huoneeseen parisängyn päälle hyttyshäkin, tuli tarve asentaa ovikin paikoilleen, jos vaikka joku tulisi yökylään. 

Asennusta varten palkkasimme 83-vuotiaan kirvesmiehen, joka teki loistavaa työtä. Puhdetöinään hän askarteli ritsoja, jotka ovat täälläpäin ainakin karjapaimenten työn apuväline. Vaikka en itse mitään paimenna, kauppasi hän yläkuvan ritsan minullekin muutamalla kymmenbahtisella, jonka ostin kohteliaisuussyistä.

Kun tulee jo useammassakin blogissa mainituille kanoillekin annettua heikkoina hetkinä kulkijakoirien lahjontapussista kuivamuroja silloin tällöin, on niistä tullut entistä kesympiä kerjäläisiä. Ne eivät toilettia käytä, vaan prujauttavat jätöksensä, kun ne ovat tullakseen. Siivoamisesta Morakot sai tarpeekseen kysyen missä ritsa on? Pengoin sen matkarepustani hänelle. Pyrstösulat vain pöllähtävät kotkotusten kera, kun Tata antaa kanoille kyytiä käymälätilojen etsimeen muualta kuin pihalaataltamme. 

Oppia ikä kaikki

Kanaäiti eli Chickenmother sai eilen mielestään päätökseen kolmisen viikkoa kestäneen työnsä haudontaosastollaan. Se oli kovia kokenut operaatio, sillä kiikutimme välillä äitikanan syömäreissun aikana Morakotin kanssa munat kattilaankin syödäksemme ne. Kun Tata kopautti kuorta lusikalla, oli se melkein kuin olisi lyönyt pikkutipua päähän, niin valmiita poikaset olivat.

Joten veimme yhtä vaille entisen määrän munia takaisin ja jäimme katsomaan mitä rouva tuumaa tullessaan aamiaiselta ja toilettireissulta naapurin kanalasta. Kaikki näytti jatkuvan kuten ennenkin hänen sovitellessa itsensä tulevien tipujen päälle jatkamaan haudontaa.

Eilen sitten kuului thaibasilikapensaiden alta uudenlainen, hillitty kotkotus, joten kurkkasin osastolle. Ja kas, emäntä siellä yritti pitää ruodussa kahta juuri syntynyttä kanalasta, joista toinen oli ruskea ja toinen musta, vaikka pihapiirissä ei mustaa kukkoa olekaan. Ajattelinkin missä lienee rouva ollut riiulla tai miten kanojen sulkien värit periytyvät? 

Niin tai näin, Chickenmother otti kaksi vastasyntynyttä tenavaansa aika olemattomien siipiensä suojaan ja tepasteli jälkikasvunsa kanssa naapurin kanatarhaan näytille. Pesään jäivät loput kuoriutumattomat munat yksinäisyyteen ja orpouteen, sillä rouva katsoi työnsä tulleen tältä osin tehdyksi.

Monesti pihalla istuessani katselen ja yritän ajatella siellä liikkuvien eläinten elämää, sillä oppia ikä kaikki. Jos pikkuvarpunen erehtyy tulemaan maahan, saa se pian seurakseen vaanivan kissan tai pari. Yhden virhearvion tehnyt pikkulintu päätyikin Black & Whiten ateriaksi, vaikkei sen olisi nälän vuoksi tarvinnut sitä teurastaa. Surumieltäni ei pyyhkinyt pois yritykseni lohduttautua, että minkä kissa luonnolleen voi? Eikä senkään muistelu auttanut, kun aikoinaan oman pikkutipulamme aikuisista kanoista naapurin metsästyskoira tappoi puolet. Silloinkin ajattelin, että tämäkö on koiran vietti ja luonne?

Kanat, pienemmätkin ovat saaneet olla ainakin silmiemme alla kissoilta rauhassa, jota pohdin oikeastaan päivittän. Pengoin hieman YouTubea löytyisikö sieltä vastausta videona kissojen ja kanojen yhteiselämään. Ja löytyihän sieltä. Yksikin, jossa Black & Whiten näköinen, mustavalkoinen kissa kävi useamman kerran eri kanan kimppuun. Vaan joka kerta peliin puuttui myös toinen kana, jotka yhdessä antoivat kissalle kyytiä.

Eilen kuitenkin huomasin, kun Thaikotimme tietä kipitti kiireen vilkkaa salamyhkäisesti kaksi kissaa, joista toisen suussa saattoi olla ilman silmälaseja katsottuna musta saalis. Joten voi olla, että pikkutipun tai molempien yhden päivän elämä oli lyhyempi kuin kanan lento 😥.

PS. Olin jo päättänyt päivän blogini ja pannut pisteen perään lähtiessäni terassille aamun inkiväärijuomalle. Samalla tulin kurkanneeksi synnytysosastolle ja huomasin kanamuorin palanneen. Mutta ei aikaakaan, kun hän ilmestyi pihamaalle kahden varpusenkokoisen tipun kanssa. Toinen musta ja toinen ruskea. Yksinhuoltajaäti oli kai yöpynyt kahden lapsensa kanssa osin epäonnistuneen pesinnän munien päällä 🤗. 

Näöllä on väliä

Nuorempana oli näkeminen sillä tolalla usean vuoden ajan, etten meinannut selvää päivää nähdä. Sen suhteen on ollut toisin jo yli 40 vuotta ja olen nähnyt kristallinkirkkaana elämäni jokaisen päivän. Joihin kylläkin päivä päivältä tulee lisää muuta sameutta ja sumeutta, sillä kuulun joukkoon, jossa kulkee monen ikäihmisen tavoin matkassa silmissä myös kaihi.

Tämänkertaisen Aasian talveni aikana olen moottoripyöräskootterillani (Honda PCX) ajaessa niin Thaimaassa kuin Malesiassakin ja muulloinkin pohtinut tarvetta tehdä näkökyvylleni jotain muutakin kuin uusia parin vuoden välein laseja niiden rikkoonnuttua tai menettäessä kykyään auttaa minua näkemään.

Sen verran olen veroja maksanut, että ajattelen olevan kohtuullista, että kotimaani tulisi mukaan jakamaan kustannuksia helposti tuhansia euroja maksavaan silmäoperaatioon, joita lienee useamman sorttisia. Mutta taitaa olla niin, että näkökyvyn pitää olla sillä tolalla, että menettää ajokortin tai ei saa sitä enää uusittua ennen kuin osan rahoistani vienyt verokarhu avaa tässä asiassa kukkaronsa nyörejä.

Joku vuosi sitten ostin kohtalaisen kalliit ruotsalaisen Tigerin kehykset laseineen, joihin ajattelin hankkia aina uudet linssit tarpeen vaatiessa. Vain kerran onnistuin niin tekemään muistaakseni edelliskesänä. Tulin siihen tulokseen, että tässä tapauksessa hinta ei tuonut kestävyyttä, vaikka mieleistä näyttävyyttä tai ulkonäköä toikin. Talven aikana on kolme kertaa pitänyt korjauttaa kehyksiä, joista osaa ei Suomessa olisi edes tehty. Ei ehkä niinkään osaamisen puutteesta, vaan työn hinnan vuoksi.

Aivan sama ilmiö on esimerkiksi rikkoutuneiden matkapuhelinten kanssa, joita ei kannata farangien kotimaissa korjauttaa. Mutta Thaimaassa työn hinta on toinen ja jotkut ulkomaalaiset tuovatkin lomamatkoillaan älylaitteita reppukaupalla maahan korjattaviksi.

Luulen, että kaihi tekee näkökyvylle muutakin kuin vie katseesta terävyyden. Vaikka ajoneuvossa olisi kuinka hyvät valot, yhä vaikeampaa on ajaa pimessä ja sateessa, jota pahentaa tiedostettu reagointiajan pidentyminen. Malesian liki 3000 kilometrin reissulla huomasin myös kasvoihin paistavan auringon saavan entistä enemmän aikaan, että välillä piti oikeasti arvailla missä on tie.

Niinpä päätin pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen uusia silmälasit vielä ainakin kerran. Sen olisin kohtuullisen vaivattomasti voinut tehdä ainakin Suomessa, Virossa ja Thaimaassa, joita kaikkia vaihtoehtoja olen käyttänyt. Kokemukseni mukaan kalleinta lysti on Suomessa ja hyvää vauhtia perässä tulee Tallinnan seutu. Sama ilmiö taitaa olla ainakin Thaimaan turistikaupungeissa.

Mutta minä olenkin kaukana turismista, jossa farangi on yhtä harvinainen kuin hihnassa kulkeva koira. Thaikotikulmillani riimussa kävelevät karjaeläimet, joita karjankasvattajat kuljettavat sierainten läpi kulkevasta köydestä aamulla laitumelle ja illalla takaisin pitkin tienreunaa ja välillä koko leveydeltä.

Phatthalungista ilman etsimistä löysimme lähes vierekkäin neljä silmälasiliikettä, joissa myytiin myös kelloja. Kävimme kaikissa ja meille oltiin hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, kuten hyvän asiakaspalveluun kuuluu. Mutta näön heikkeneminen ei ole vienyt kykyä ymmärtää kehonkieltä. Joistakin luin, että on aika sama ostaako tuo vai ei, kunhan vain pääsen pian takaisin chattailemaan kavereille älylaitteellani.

Heiltä en koskaan osta mitään, sillä tuotteiden lisäksi ostan myös palvelua, kun sitä tarvitsen. Silmälasien osto onkin minulle aivan eri juttu kuin S-Marketista ruisleivän nouto ja maksaminen itsepalvelukassaan.

Yksi silmälasikauppa oli erityisen sopiva, jossa oli peilinkin kautta katsottuna myös ulkonäköön istuvat, mieleiset sangat. Kun sanoin, etten tee kauppaa nyt, vaan nukun Paavo Väyrysen opettamalla tavalla yön yli ja katselen netistä Viron sekä Suomen hintoja, ei ystävällisyyteen tullut pienintäkään säröä. Vaan toivomus, että toivottavasti näemme huomenna uudelleen.

Sillä hetkellä päätin, että tänne tulen lasikaupoille, jos onnistun saamaan Suomesta vähän lisää rahaa. Oikeasti olen melkoisen tyhjätasku, jolle 9500 bahtia, eli 250 euroa on paljon, vaikka maailmalla resuankin. Sen uudet lasit maksoivat ja oletan, että samalla hinnalla en saa mieleisiä kehyksiä enkä yksilöllisesti hiottuja, kovapintaisia ja auringossa tummuvia linssejä Helsingin enkä Tallinnan seuduilta. 

Rakkaus ei jää eläkkeelle

Rakkaus ei jää eläkkeelle - seniorirakkaus voimavarana, sanoo professori (emerita) Kaarina Määttä Lapin yliopistolta: "Aineistoni seniorit ovat iältään 50-92 -vuotiaita, ja vanhimmatkin puhuvat rakkauden tunnelatauksen voimakkuudesta, kuinka “ikääntyneenäkin voi haltioitua ja lumoutua” tai “kuinka vahvasti voi iskeä amorin nuoli”. Moni rakkaustarinan kertonut on juhlinut kultahäitä, jotkut jopa kruunuhäitä 65 avioliittovuoden jälkeen, jollakin yhteinen taival on vasta alullaan ja käynnistynyt ikääntyneenä."

Näin ajattelen minäkin 74-vuotiaana, vaikka korvillekin on tullut parisuhteissa nuorena ja seniorina. Luojaani kiitän, ettei itselläni ole kuvankaappauksen kaltaisia huolehtijoita, vaan olen saanut suhteellisen itsenäisesti kokea elämäni ilot ja surut sekä nuolla haavani.

Huomioni kinnittänyt tytär sanoi, ettei ole poistanut Tinder-sovellusta äidiltään. Vaan kokee sen oleva  kotihoidon tehtävä, kun kotihoito on sen alun perin asentanutkin. Ilmoitukset Tapiolinna on kuitenkin laittanut sovelluksesta pois päältä. – Siinä kohtaa, kun henkilön toiminnallisuus on sellaista, että tämä ei itse enää pysty niitä sovelluksia käyttämään, herää kysymys, että kuka niitä käyttää, Tapiolinna sanoo.

Oma arvaukseni on, että tytär ei poistanut sovellusta koska ei osannut. Vaikka Tapiolinna on pöyristynyt tilanteesta, jaksaa se osaltaan myös naurattaa häntä. – Että käykö se kotihoitaja siellä tinderöimässä päivittäin ja katsomassa, onko tullut matcheja, hän heittää. Tapauksesta kertoi ensimmäisenä Nurmijärven Uutiset.

Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivät Trump ja Biden, joista toinen on 77-vuotias ja toinen 81. Kovinkaan paljon, jos lainkaan löisin vetoa, että heistä on Tinder-ohjelman asentajiksi tai itsenäisiksi käyttäjiksi kaikkine ominaisuuksineen.

Vaikka Amerikassa on moni asia toisin ja suurempaakin, ihmisten äly ja älylaiteohjelmat ovat samoja, jotka toivon niin Joen kuin Donaldinkin saavan pitää laitteissaan, vaikka itsenäinen käyttö ei aina aivan onnistuisikaan, sillä tepposia ne tekevät kaikenikäisille.

Koko uutiseen kiinnitin huomiota ehkä siksi koska joku päivä sitten sorvasin netissä tavoitesuunnitelmaa, joka toteutuessaan olisi oiva työkalu poistaa sosiaalisen median avulla ikäihmistenkin yksinäisyyttä. En osannut lainkaan ottaa huomion, että vaikka kotihoito näkisi sopivaksi esimerkiksi Tinderin, saattaa lähiomainen olla eri mieltä mikä on täysivaltaiselle sukulaiselle sopivaa ja mikä ei.

Se ei uutisoinnista auennut, kuinka joku Auervaara tai huijari voisi maksullisen nettisovelluksen kautta käyttää ikäihmistä hyväkseen, jos hän ei kykene käyttämään koko ohjelmaa ilman kotiapua. Mutta ehkä on niin että niin vanhaksi ei eläkään, etteikö joku olisi nitistämässä elämän iloja ja rosoisuuksia sekä säätämässä mikä on parasta tai vähintään hyväksi.

Laajennetun Thaipihapiirin eläinelämää

Parin sadan metrin päässä pihastamme, erään temppelin tienhaarassa on vaatimaton ruokapaikka, jossa aina joskus haukkaamme aamupalaa. Huomioni kiinnittyi joku viikko sitten langanlaihaan koiraäitiin, joka arkana varovasti kerjäsi ja yritti löytää syötävää. Vatsan alla roikkuvista tisseistä huomasin, että pennutkin ovat jossain, jos ovat elossa, ja maitoakin olisi tarjolla. Morakotin avustamana ja käsikielellä, jota ei voi sanoa viittomakieleksi, ymmärsin ruokapaikan pitäjältä, että "tuolta temppeliltä päin koira tulee joka aamu."

Niinpä menin Tatan kanssa katsomaan ja etsimäänkin olisivatko pennut jossain. Viimein löysimme uikuttavat jälkeläiset perimmäisen varaston pimeimmästä nurkasta. Peloissaan olivat eikä puhettakaan, että olisivat tulleet lähelle. Kunhan opettelivat murisemaan. Kulkija- ja muidenkin koirien lahjontapussistani jätimme kuitenkin aamuisin vähän purtavaa. Ennen pitkää huomasimme pentuja olevan viisi, joista ainut musta kuoli parin päivän päästä.

Sitäkin surin, jonka ehkä temppelin rouva huomasi, kuten ruokkimisemmekin, sillä eräänä aamuna hän oli siirtänyt yksinhuoltajaäidin jäljelle jääneet pennut temppelin toisella puolella olevan kotinsa pihamaalle.

Nyt ne juoksevat, kuten koiraäitikin innoissaan vastaan, kun ajamme sinne skootterilla pienen ruokapussimme kanssa. Ehkä intoa on nykyisin liikaakin, sillä vain kolme on jäljellä. Yhden pieni elämä päättyi lähes alkuunsa auton renkaan alle. Aika näyttää kuinka moni niistä selviää aikuiseksi.

Kun lähden Suomeen maaliskuussa, on Tata luvannut ja halunnutkin jatkaa niiden ruokkimista. Eniten kuitenkin iloitsen Morakotin eläinrakkauden heräämisestä. Nykyisin hän puhuu koirille, pihamme kissolle ja nyt myös kanoille. Ehkä enemmän kuin minulle, vaikka ymmärrän kieltä tasan yhtä paljon kuin eläimetkin.

Kun aamulla hautova äitikana oli menossa naapurin kotipihaansa thaibasilikapensaiden alla olevalta haudontaosastoltaan, kipaisi Tata hakemaan sisältä kourallisen, kaksi riisiä. Chickenmaman matka toppasi uuden herkun ruokakupille. Siitä minä pidän.

Vielä suurempi mysteeri on laajennetun pihapiirimme ankkalaumat, jotka viettävät paljon aikaa veden valloittamilla riisipelloilla, joilta sato on korjattu. Kun itselläni on yhtä huono ulkomaiden kielitaito kuin ankkatarhurillakin, on kommunikointi muotisanaa käyttääkseni haasteellista.

En esimerkiksi ymmärrä mikä saa ankat tulemaan takaisin ahtaaseen avolava-auton häkkiin riisipeltojen vapaudesta, vaikka tulevatkin ehkä ruuan perässä rantaan. Tosin purtavaa taitaisi vetisellä pellolla olla ilman odottavaa vankeuttakin. Siihenkään en ole vielä löytänyt varmuutta minne ankat munivat munansa.

Laajojen pihapiirieni elämää

Jokilaakson luonnosuojelualueella asumisen eräänlainen erikoisuus on, että siellä ei ole ihmisjuttukavereita. Kun kuitenkin olen jo ammoisista ajoista ollut liikaakin äänessä sekä suuna ja päänä, on se ollut outoa, välillä yksinäistäkin. Jos en kävele 350 metrin matkaa Ison tien varteen tai lähde kylälle, saattaa mennä päiviä, etten näe edes ristin sielua. Vain lentokoneet laskeutuvat Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Niissä tiedän olevan ihmisiä, joita en näe, mutta mielikuvittelen näkeväni. Elän heidänkin elämää ja pohdin joutessani itsekunkin loman, liikematkan tai jonkun muun reissun onnistumista ja epäonnistumista. 

Tykkään puhumisesta, vaikkei olisi asiaakaan. Kuulijoiden mielestä varmasti joskus kyllästymiseen saakka. Erityisen arvokas päiväni uusi osa onkin, kun lähden hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa aamu-uinnille jollekin Hyrylän seudun monista uimapaikoista. Sitten ajan Munallisten Marttakerhon palaveriin Kahvila Hyrylään ja aamupuurolle karjalanpiirakoineen. Porukalla laitamme päivän asiat järjestykseen päissämme, joka tarkoittaa kaiken tapahtuneen, olevan ja tulevan ääneen ihmettelyä.

Jos jotain jää sanomatta, kerron sen palatessani Soiniityntien sillanpielen pajunkissoille ja joen sorsille aukaistessani rautaveräjää. Loput puhun pihan linnuille ja viereisen niityn mehiläisille niiden hakiessa hunajan raaka-aineita Carunan sähkölinjan alla kasvavien lupiinien, himalajanpalsamien ja vähän muidenkin lainsuojattomien kukista.

Eräänlainen sieluni syvimmän sopukan yksinäisyys on ollut aina seuranani. Aivan kuten keltaisen linkin takana Tapsa Rautavaaran Reissumies ja (musta) kissa, jollainen Tatan ja vähän minunkin Thaikotini pihapiirissä asuu nukkuen usein yöllä PeeCeeX:n satulan päällä. Kun siirryn aamulla terassin tuoliin nauttimaan inkiväärijuomaa, siirtyy Black & White syliini aamupesulle ja jatkamaan uniaan, kun on saanut ensin Morakotilta aamiaisen.

Ystävällisen kohtelun ja ruuan vuoksi pihapiirissä kulkee 4-5 muutakin kissaa, joista yksi, lähes valkoinen pyöräyttää minä päivänä tahansa maailmaan pikkukissoja. Kissojen ansioista maassa ei vilistä ainuttakaan pikku jyrsijää, jos vilistäisi muutenkaan.

Muitakin uusia pieniä jalkoja pihalla pian näkynee, sillä kissat ovat jakaneet reviirinsä kanojen ja niistä laillaan huolta pitävien kukkojen kanssa. Niille en ole juuri ruokaa tai makupaloja antanut, sillä maasta nokittavaa on naapurin asukkailla riittänyt muutenkin aamusta iltaan. Vaan sanonut, että "ei munia, ei ruokaa". Mutta kuinka ollakaan, muutama päivä sitten tuleva äitikana juoksi thaibasilikan varsien joukosta kiireellä jonnekin, joten kurkkasin kasvillisuuden joukkoon. Ja kas, siellä oli pitkälti puolenkymmentä pienenpuoleista kananmunaa.

Ajattelimme Morakotin kanssa pistää ne kattilaan tai paistaa pannulla. Kun Tata kopautti ensimmäistä lusikalla, niin hyvä, kun ei lyönyt tipua päähän, niin valmiita pikkukanoja ne olivat. Joten kiikutimme loput munat takaisin synnytysosastolle ja tuleva äiti palasi hautomaan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut syömä- ja toilettimatkan aikana. Nyt sitten toivomme maan tapojen mukaan Buddhan tietämiltä voimilta tipujen syntymää ja pitkää ikää kissoista ja ihmisistä huolimatta. Kukotkin saivat kunniotukseni, sillä ne olivat hoitaneet suvun jatkamisen minua menestyksekkäämmin. 

Kun mikään ei riitä

Eilen kirjoitin Putinista, joka nyt peräänkuuluttaa ulkomailla olevaa Venäjän omaisuutta. Vaikka blogini oli hulluudessaan puhtaasti mielikuvituksen tuotosta, ei se näköjään ollutkaan aivan puuta heinää, sillä samoilla linjoilla on aamulla ilmestyvän itapäivälehden kuvankaappauksen tuusulalainen evp-kenraali, joka vaikuttaa valtakunnan asioihin nykyisin kansanedustajana. 

Maan viimeisessä suuressa myllerryksessä kommunismi menetti valtansa ja peräti 15 valtiota sai itsenäisyytensä takaisin, joukossa myös Viro ja muut Baltian maat. Se on paljon ja kertoo myös paljon maasta, joka siitä huolimatta taitaa edelleen olla pinta-alaltaan suurin, itsenäinen valtio.

Koko Venäjän historian ajan se on hamunnut lisää maata ja valtaa, joka sotaa kokemattomilta suomalaiselta unohtuu liian helposti, myös itseltäni. Kuinka syvä totuus ja viisaus onkaan usean muistissa: "Ryssä on aina ryssä, vaikka voissa paistaisi."

Meillä on idässä naapuri, jolle ei ole koskaan mikään riittänyt. Eikä riitä nytkään, vaikka jossain vaiheessa tulee Putinia suurempi salvaja, sillä senkin jälkeen tulee uusia härkiä ja härkäpäitä. Se on kieroituneen ihmismielen surullisimpia puolia, jonka vuoksi maailma ei osaa olla sotimatta eikä ihminen tappamatta toista. Vaikka tilaa ja ruokaakin olisi yllin kyllin kaikille. Mutta samaa suuruudenhulluutta löytyy kyllä rajan tältäkin puolen, kuten toisesta kuvakaappauksesta näemme. 

Ihmisillä on myös tapa ja tarve muistaa historiaa valikoidusti ja rajalliselta ajalta. Niin venäisillä kuin suomalaisillakin. Moni tietää, että olemme entinen Venäjän suuriruhtinaskunta ja yrittää ajatella Venäjästä myönteisesti koska Lenin, Vladimir hänkin, antoi meille itsenäisyytemme.

Mutta ehkä olisi syytä selvittää ja pohtia omaa historiaamme kauemmas ja huomata, että vastaavasti läntisellä naapurillamme oli näppinsä vahvasti pelissä, että ylipäätään jouduimme Venäjän taskuun. Joten Putinin oppien mukaan monella maalla ja kansalaisella olisi oikeus peräänkuuluttaa nykyisenkin Venäjän alueelle jäänyttä sukunsa omaisuutta, sillä maa olisi ilman vuosisatojen aikana käytyjä valloitussotia huomattavasti pienempi.

Sen puki oikestaan eilisen blogin palautteessa mukavalla tavalla sanoiksi kaimani ja ystäväni, Jorma Lehikoinen Lapin portilta Kuusamosta: "Meilläkin on saamisia Jaakkimassa. Smirnov on rakentanut äitini vanhempien maalle talon ja muita rakennuksia." 

Varkaan sukuako?

Presidentti Vladimir Putin on antanut määräyksen, jolla pyritään etsimään Venäjän valtionomaisuutta aina tsaarinajasta lähtien, kertoo yhdysvaltalainen talousmedia Bloomberg.

Putinin torstaina allekirjoittama ukaasi koskee Venäjän nykyisten rajojen lisäksi myös Neuvostoliiton ja Venäjän keisarikunnan alueita. Ukaasi myöntää varoja Venäjän omaisuuden etsimiseksi, rekisteröimiseksi ja suojaamiseksi. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi rahoituksen suuruus tai se, minkälaisen omaisuuden etsimiseksi määräys on tarkalleen ottaen tehty. Suomen suuriruhtinaskunta oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa vuodesta 1809 vuoteen 1917.

Venäjän keisarikunta hajosi ensimmäiseen maailmansotaan ja vuonna 1917 tapahtuneeseen lokakuun vallankumoukseen, jolloin Vladimir Leninin johtamat bolševikit nousivat valtaan. Sattumaa tai ei, Putinin ukaasi julkaistiin vain päiviä ennen kuin Neuvosto-Venäjän luoneen Leninin kuolemasta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Lenin kuoli 53-vuotiaana 21. tammikuuta 1924. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Siitä itsenäistyi 15 eri valtiota.

Mielenkiintoista, kun antaa mielikuvitukselle tilaa. Olisiko syntymä- ja kotikunnassani Tuusulassakin Vladimirin mielestä heille kuuluvaa omaisuutta? Onhan minut omien  perimätietöjeni mukaan laitettu alulle venäläisten tarpeisiinsa tekemän ortodoksipappilan yläkerran pienessä hellahuoneessa. Äitini ollessa silloin rakennuksen alakerran Elannon myyjänä.

Elintarvikekaupan jälkeen venäläisten rakentamasta rakennuksesta oli moneksi. Viimeisinä vuosinaan sen omisti tuusulalaiset Sjöblomit ja se toimi hyryläläisittäin legendaarisena ravintola Päämajana. Että onko nyt tulossa lasku niille, jotka rakennuksen purkivat uuden tieltä? Entäpä sitten Hyrylässä olleen ortodoksikirkon purkajat. Odottaako heitäkin lähetystä vaille oleva maksumääräys jossakin Venäjän virastossa?

Mutta muutakin Venäjän omaisuutta Putinin ajattelun mukaan kotikylässäni on. Onko itäisestä naapurimaasta tulossa joukko purkamaan venäläisten rakentamat punakivi- ja puiset rakennukset ja kuljettamaan tiilet sekä puutavaran käytettäväksi naapurimaassa uudelleen vai varastoivatko he tavaran "pahojen päivien varalle"?

Eihän se kuitenkaan aivan tavatonta olisi, sillä kambodzhalainen pariskunta halusi välttää mutkikkaan oikeusprosessin. Niinpä he sahasivat  90 kilometrin päässä pääkaupunki Phnom Penhistä sijainneen kotitalonsa kahteen osaan. – Miehelle kuuluva osa on kuljetettu pois, mutta naisen osuus talosta on yhä paikallaan ja hän oleilee siellä päiväsaikaan, Cheachin kunnanjohtaja Vorng Morn kertoi puhelimitse uutistoimisto AFP:lle.

Vähän samantapaisesti voi käydä Thaimaassakin, sillä maassa ei ulkomaalainen voi omistaa maata, mutta sillä olevan rakennuksen kylläkin. Joten kyllä myrskyisässä eroprosessissa suomalaismieheltäkin onnistuu, että hän vie rakentamansa talon pois tai hävittää sen muuten thaimaalaisen ex-puolison mailta.

Sen suuntaista sai maistaa myös kaverini Roi Etissä, joka rakensi temazcalin, meksikolaisen saunan tai kuumahuoneen ja vesikäymälän osittain naapurin maille. Kun ne olivat valmiit, sanoi naapuri, että osta maa, pura tai siirrä rakennukset omalle maalle. Joten hän siirsi ne, jota saimme seurata netinkin välityksellä. 

Siunauksella lienee sijansa joka puolella maailmaa

Hesarin Paavo Tukkimäki kirjoitti parikymmentä vuotta sitten siunaamisesta Hesarissa näin:

Papeilla on viime aikoina ollut kaikenlaista vientiä - Mikkelin piispan Voitto Huotarin sihteeri Kaija Tolvanen sanoo, että miestä on kysytty jo lähes kaikkeen muuhun mutta ei koiranäyttelyn avajaisiin. "Ortodoksithan menevät reippaasti eri tilaisuuksiin, mutta meillä luterilaisilla on periaatteellisia, oikeastaan teologisia ongelmia. Ensinnäkin siksi, ettei meidän kirkkomme tunne esineellistä pyhyyttä. Tapoihimme ei kuulu ortodoksien tavoin siunata ajoneuvoja, kouluja, vettä tai laskettelurinteitä", sanoo piispa.

"Ortodokseilla ja katolisilla on esineellisen pyhyyden ajatus: ajatellaan, että pyhitetyn esineen kautta Jumalan armo voisi välittyä käyttäjien elämään. Meidän kirkkomme vieroksuu ajatusta." Huotari epäilee, että vieroksunnan taustalla saattaa olla jo uskonpuhdistuksen aikoihin liittyvä pyhäinjäännösten, reliikkien huono maine. Piispan mukaan luterilainen pappi tuntee itsensä hieman vaivautuneeksi vihkiessään teollisuushallia, mutta ihmisten työn siunaaminen on jo ihan eri juttu. Se tehdään mielellään.

"Joskus siunataan norppien pesintärauha, mutta kyllä norpatkin siunata voi. Ei se ainakaan minun teologiaani vastaan sodi." Huotari kertoo kohdanneensa jokin aika sitten ruotsalaisen kollegansa. Tämä totesi "hieman kyynisesti", että kirkko kelpaa kyllä siunaajaksi, mutta ei oikeastaan mihinkään muuhun. Ihmiset odottavat, että kirkko "siunailisi" heidän tekemisensä, ja siihen liittyy kirkollisen hampaattomuuden vaara. "Toisaalta ihmisillä on vahva tarve, että siunaisi heidän toimensa. Minusta kirkon pitäisi lähteä tähän vahvasti mukaan."

95 % thaimaalaisista uskoo vähän tai enemmän Buddhan ja munkkien välittämään voimaan ja siunaukseen. Maassa voidaankin siunata kai melkein mitä tahansa. 

Eilen oli Morakotin uuden skootterin aika, kun aamupalapaikkamme rouva sanoi läheisen temppelin munkkien olevan nyt valmiita siunaamaan kulkuneuvon. Niinpä hipsimme pikku puotiin ja hankimme väriainetta, punotun köynnöksen pätkän ja jotain muutakin. Sitten sujautimme 100 bahtia suljettuun kirjekuoreen ja ajoimme munkkien juttusille. 

Ystävällistä väkeä. Selvästi koin mustikanlehtien värisen Blueberry-pyörän siunaamisella olevan Morakotille merkitystä. Häntä myös ymmärsin, sillä minunkin maailmassa on esineitä, joilla on sielu pikkutytön Molla-Maija räsynuken tapaan.

Ehkä omalla laillaan omituiseen maailmaani Tatan itsensä tuoman ilon lisäksi, sydämeni iloitsee, että olen kaivanut hänestä esiin piilossa lymyilleen eläinrakkauden. Vuosi sitten kotipihankin eläimet olivat ilmaa, mutta nyt on mukava seurata, kun hän puhuu pihapiirissä kulkeville ja osin asuvillekin kissoille ja kysyy olisiko aamiaisen, päivällisen vai illallisen aika. Kun menemme kilometrin päähän aamupalalle, ajamme aina temppelin pihan kautta mukanamme kulkija- ja muidenkin koirien lahjontapussi. Jo kaukaa pyörän satulasta takaani Tata kutsuu koiria. Mamadog-nimen saaneen äidin viidestä pennusta on kolme elossa, jotka eivät ainakaan nälkään kuole. 

Monessa kodissa on henkien asunto pihalla tai puutarhassa. Pyhä paikka voi olla myös sisällä talossa. Sellainen on Morakotin ja vähän minunkin thaikodissa. Joskus olen huomannut, kun Tata ostaa siihen kukan tai pari ja pitää muutenkin siistinä. Silloin tällöin sen äärellä hän mumisee kädet 🙏 yhteenliitettyinä jotain. Kaunista ja herkkää arjen keskellä.  Mielessäni toivon, että hänen huokauksiinsa sinne jonnekin on nykyisin liitetty myös vähintäänkin tutuiksi tulleet kissat ja koirat. 

Kaiken maailman onnen ja muun onkijoita

Olen avannut nykyiset Facebook-sivuni jouluna 2008. Voi olla, että ennen sitä meillä oli Päiviksen kanssa yhteiset vastaavat tai sitten muutin ne omalle nimelleni. Joka tapauksessa aika kauan sitten.

Facebookin suomennos saatiin valmiiksi samana vuonna keväällä. Translations-sovelluksen avulla käyttäjät itse ehdottivat käännöksiä Facebookissa käytettäville sanoille ja käsitteille. Sovellusta käyttävä yhteisö äänesti parhaat sanat, jotka sitten otettiin käyttöön suomenkieliseen Facebookiin.

Silloin jäin myös viideksi vuodeksi jaksotukselle 6 viikkoa töissä ja 6 viikkoa vapaalla. Käytännössä olin kuitenkin koko ajan vapaalla. Sillä sain tehdä mitä halusin juuri niin kauan, kun uusi sikariporras ei nähnyt tekemisissäni mitään järkeä. Ja kun viimein näki, kokoontui jossain pomon työryhmä, joka vei tekemiseni "osaavampiin" käsiin. 

Moni hyvä hanke jäi sen vuoksi toteutumatta, joista merkityksellisin oli tehdä merikonteista koteja kodittomille. Sellaisia, jossa olen nyt asunut ensin Päiviksen kanssa ja sittemmin yksin yhteensä yli kymmenen vuotta.

Kun Päiviksestä tuli Sovinto ry ylläpitämän Helsingin Roihupellossa vaihtoehtoisen ammatti- ja oppisopimuskoulun toiminnanjohtaja/rehtori, oli ajatus, että tämä monikulttuurinen opinahjo alkaa valmistamaan kyseisiä asuntoja, jos Päiviksen pesti vakinaistetaan. Kun itse luovuin kyseisen järjestön puheenjohtajuudesta, eivät pitäneet kynnet rakennettavien kotien, eikä Päivikselläkään työpaikan osalta.

Se oli yksi osa Sininauhakonsernin surullisen osan historiaa ja sitä mitä tarkoittaa itsensä esiinnostaminen muita painamalla, kun eväät eivät muuhun riitä. Sittemmin Sininauha menetti koko Sovinnon, joka kuitenkin oli ehkä sen onni, sillä se päätyi osaaviin, uusiin käsiin.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjoittamiseni lähti harhapoluille, sillä aihe oli oudot hiipparit Facebookissa, joiden pyydyksiin on silloin tällöin valistuneempikin käyttäjä jäänyt.

Ehkä yksi harmittomimmista joukoista on tarotkorteista ja vaikka mistä yksilöllistä elämän totuutta kauppaavat ennustajaeukot, joista ei saa selvää ovatko he edes naisia. He lähettävät samoja tekstinkopioita yrittäen saada lukijan klikkaamaan lähetystä ja kuuntelemaan maksullisen ennustusnauhoituksen. Eivätkä lopeta pommitusta ennen kuin heille laittaa eston lähettää tekstiä millään lailla.

Huomattavasti inhottavampia ovat varsinaiset muiden rahojen toivossa ja perässä viestittelevät pahemman luokan huijarit, joiden yrityksistä laitan tähän blogiini muutaman kuvankaappauksen.

Erilaisia erotiikkapalveluita kauppaavat ovat oma heimonsa, joista heistäkään ei selvää hevin saa. Seksiä tavalla tai toisella markkinoiva saattaa hyvin olla yönmusta nuorimies Ghanasta.

Sitten on heitäkin, jotka kirjoittavat yksityisemmin vaikkapa Messengeriin murtautuneensa koneelle, käyttäneesä älylaitteen kameraa ja tallentaneensa käynnit pornosivuilla, kun teet sitä ja sitä. Jos ei heille maksa, he lupaavat julkaista kaikille kavereille tekemiset. No, en ole maksanut, mutta olen julkaissut kiristyskirjeitä sivuillani.

Ehkä kuitenkin kaikista harmittomimpia ovat tuiki tuntemattomat, jotka ilmeisesti vain keräävät kavereita saadakseen 5000 täyteen. Heitäkin olen hyväksynyt, mutten ole kuullut mitään sen jälkeen. Joskus olen laittanut viestin Facessa tai muulla tavoin perään ja lähes aina he vastaavat, vaikkei mitään asiaa ole koskaan ollutkaan.

Kaiken kaikkiaan kaikkine konnien ja konnattarien koukkuineen pidän sosiaalista mediaa asialinjojen lisäksi oikein mukavana ajanvietteenä, jota joku ymmärrä lainkaan. Vaikka ymmärtääkin ristikoiden tai sudokun täyttämisen 😅.