Laajojen pihapiirieni elämää

Jokilaakson luonnosuojelualueella asumisen eräänlainen erikoisuus on, että siellä ei ole ihmisjuttukavereita. Kun kuitenkin olen jo ammoisista ajoista ollut liikaakin äänessä sekä suuna ja päänä, on se ollut outoa, välillä yksinäistäkin. Jos en kävele 350 metrin matkaa Ison tien varteen tai lähde kylälle, saattaa mennä päiviä, etten näe edes ristin sielua. Vain lentokoneet laskeutuvat Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Niissä tiedän olevan ihmisiä, joita en näe, mutta mielikuvittelen näkeväni. Elän heidänkin elämää ja pohdin joutessani itsekunkin loman, liikematkan tai jonkun muun reissun onnistumista ja epäonnistumista. 

Tykkään puhumisesta, vaikkei olisi asiaakaan. Kuulijoiden mielestä varmasti joskus kyllästymiseen saakka. Erityisen arvokas päiväni uusi osa onkin, kun lähden hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa aamu-uinnille jollekin Hyrylän seudun monista uimapaikoista. Sitten ajan Munallisten Marttakerhon palaveriin Kahvila Hyrylään ja aamupuurolle karjalanpiirakoineen. Porukalla laitamme päivän asiat järjestykseen päissämme, joka tarkoittaa kaiken tapahtuneen, olevan ja tulevan ääneen ihmettelyä.

Jos jotain jää sanomatta, kerron sen palatessani Soiniityntien sillanpielen pajunkissoille ja joen sorsille aukaistessani rautaveräjää. Loput puhun pihan linnuille ja viereisen niityn mehiläisille niiden hakiessa hunajan raaka-aineita Carunan sähkölinjan alla kasvavien lupiinien, himalajanpalsamien ja vähän muidenkin lainsuojattomien kukista.

Eräänlainen sieluni syvimmän sopukan yksinäisyys on ollut aina seuranani. Aivan kuten keltaisen linkin takana Tapsa Rautavaaran Reissumies ja (musta) kissa, jollainen Tatan ja vähän minunkin Thaikotini pihapiirissä asuu nukkuen usein yöllä PeeCeeX:n satulan päällä. Kun siirryn aamulla terassin tuoliin nauttimaan inkiväärijuomaa, siirtyy Black & White syliini aamupesulle ja jatkamaan uniaan, kun on saanut ensin Morakotilta aamiaisen.

Ystävällisen kohtelun ja ruuan vuoksi pihapiirissä kulkee 4-5 muutakin kissaa, joista yksi, lähes valkoinen pyöräyttää minä päivänä tahansa maailmaan pikkukissoja. Kissojen ansioista maassa ei vilistä ainuttakaan pikku jyrsijää, jos vilistäisi muutenkaan.

Muitakin uusia pieniä jalkoja pihalla pian näkynee, sillä kissat ovat jakaneet reviirinsä kanojen ja niistä laillaan huolta pitävien kukkojen kanssa. Niille en ole juuri ruokaa tai makupaloja antanut, sillä maasta nokittavaa on naapurin asukkailla riittänyt muutenkin aamusta iltaan. Vaan sanonut, että "ei munia, ei ruokaa". Mutta kuinka ollakaan, muutama päivä sitten tuleva äitikana juoksi thaibasilikan varsien joukosta kiireellä jonnekin, joten kurkkasin kasvillisuuden joukkoon. Ja kas, siellä oli pitkälti puolenkymmentä pienenpuoleista kananmunaa.

Ajattelimme Morakotin kanssa pistää ne kattilaan tai paistaa pannulla. Kun Tata kopautti ensimmäistä lusikalla, niin hyvä, kun ei lyönyt tipua päähän, niin valmiita pikkukanoja ne olivat. Joten kiikutimme loput munat takaisin synnytysosastolle ja tuleva äiti palasi hautomaan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut syömä- ja toilettimatkan aikana. Nyt sitten toivomme maan tapojen mukaan Buddhan tietämiltä voimilta tipujen syntymää ja pitkää ikää kissoista ja ihmisistä huolimatta. Kukotkin saivat kunniotukseni, sillä ne olivat hoitaneet suvun jatkamisen minua menestyksekkäämmin.