Elämän iltapäivän remontit

Vaikken juuri vaivojani valita, ajattelen niitä iän myötä yhä useammin. Ja kirjoitankin joskus keventääkseni mieltäni. Olen nimittäin havainnut lukiessani tai kuullessani toisten taakoista sen auttavan myös minua. Ehkä se tulee koetun jakamisesta. Etten ole lääkereppuineni yksin elämäni ilta-auringossa. Ehkä joku löytää vastaavasti minunkin kolhuista jotain itselleen. 

Vuosisadan remontissa työn alla on hampaat, sillä thaimaalaisen hammaslääkärin joku vuosi sitten tekemä silta putosi viime talvena aamupalalla riisikuppiin. Suomalainen kollega sanoi palattuani kotimaahan, ettei ole minkäänlaisella eikä kenenkään tekemällä hammassillalla enää kiinnittymismahdollisuuksia. Joten nyt nypitään ainakin yläkerrasta kaikki pois, sillä varani riittävät vain yhteiskunnan osin maksamaan proteesiin.

Yhtä aikaa on työn alla, niin ikään yhteiskunnan verorahoillani sponsoroima kaihileikkaus upouudessa Tammisairaalassa molempiin silmiin. Aikojen saaminen oli mukava yllätys, sillä näillä näkymin lennän korjatuilla silmillä syyskuun lopussa Thaimaahan. Tänään selviää myös ehtiikö suuhunkin tulla ennen lähtöä uutta kalustoa.

Eturauhasenkin kanssa on puuhasteltu. Tarve käydä metsäwc:ssä on lisääntynyt ja pidätyskyky lyhentynyt. Kasvanut lienee vain eturauhanen, jonka suurentumista taltutetaan nyt vuoden lääkekuurilla. Ensi keväänä tiedän ovatko kasvun hillitsemispillerit tehonneet.

Jokunen vuosi sitten lopetti heinäsirkka soittamasta ja useat linnut laulamasta. Joten yhteiskunta kustansi kuulolaitteen. Vain muutaman kerran kuuntelin sen avulla lintujen lauluja. Mutten oppinut sen käyttäjäksi, vaikka televisiosta voin oikeastaan seurata vain tekstitettyjä lähetyksiä. Nyt otan tämänkin puutteellisuuden uudelleen työn alle, vaikken löydä enää koko kuulokojetta.

Ehkä vain muistot, jos nekään jälkeeni jäävät

Osa elää kuvainnollisesti kädestä suuhun. Noin 15 prosenttia kantansa kertoneista sanoo säästöjensä riittävän enintään viikoksi, jos tulot ehtyvät, mutta kulut pysyvät ennallaan. Joka kolmannella ei ole riittävää asiantuntijoiden suosittelemaa kahden kuukauden säästöpuskuria. Tämä kaikki selviää LähiTapiolan Arjen katsaus -kyselystä, johon vastasi reilu tuhat suomalaista. 

Myös pankkini analysoi taloudellista tulevaisuutta tilinkäyttöni perusteella. Ja kertoo, että saldoni riittää yli kuudeksi kuukaudeksi, vaikka rahaa ei tilille tulisikaan. Voisi kai sanoa, että ikäni ja vaivani huomioiden pullat ovat niin sanotusti kohtalaisesti uunissa. 

Kolmeneljäsosa vuosisadan huolto remontteineen nielee budjetistani aika siivun, vaikka kunnostaisin vain neljä päällimmäistä; korvat, hampaat, eturauhasen ja silmät. Loppuja vaivoja sepelvaltimo- ja refluksitauteineen, verenpaineineen sekä kolestroneineen pidän hanskassa kuvan lääkepöytäni antimilla.

Yhtään en osaa arvioida nitistääkö minut viimein lopullisesti tiedossa oleva vai uusi sairaus. Tai jyräänkö itseni silpuksi Aasian liikenteensä, putoaako lentokone kulkiessani vai onko osanani joku muu yllätys.

Joskus toivoin, että olisi ihanteellista kuolla nukkuessa ikään kuin itseltäkin salaa. Enää en pitkiin aikoihin ole ajatellut niin. Mieleni muuttivat elämänsä kanssa balansissa olevat ikäihimiset. He, jotka ovat nähneet ja kokeneet kaiken tarpeellisen ja odottavat vain kutsua rakkaittensa luokse Taivaan kotiin.

Olisikin ehkä mukava, jos losahtaisin päältä sekä sisältä fyysisesti ja psyykkisesti samanaikaisesti. Olisin valmis lähtemään huokaisten vain kiitollisuuteni jonnekin toiseen todellisuuteen todeten: "Kiitos hyvästä elämästä. Olen käyttänyt kaiken, joka oli osakseni suotu." 

Tyhjätaskukin toivoisin lähdön hetkellä olevani, sillä en tiedä juurikaan turhempaa kuin kuolla rikkaana. Hopeanharmaasta, Vanha rouva Avensiksesta tai muusta irtaimistostani saanee riihikuivaa sen verran, että sillä kustantaa maallisen majani polttamisen sekä tuhkauurnan.

Kai aikansa kutakin

Kakarana Hyrylän seudulla oli paljon vähemmän asukkaita ja paljon enemmän ruokakauppoja. En tiedä oliko silloin katteet suuremmat tai eikö kauppias tavoitellut niin suuria voittoja tai jotain aivan muuta. 

Maantiekylässäkin oli kolme sekatavarakauppaa. Yksi Elanto ja kaksi yksityistä. Leppäsen kauppa ja jos muisti ei petä, toisen nimi oli Loippo. Jossa myöhemmin toimi keskikaljabaari Helenan Kilta. Nekin kyläkulttuurin kehdot ovat kadonneet. 

Myös Perä-Hyrylässä oli ainakin kaksi ruokakauppaa. Olisivatko olleet Elanto ja Viljasen kauppa? Hyrylän keskustaan mentäessä, puolessa välissäkin oli yksi kauppa, nimeltään Heikkilän kauppa ja sittemmin Ritva Uitto. 

Koskenmäellä oli Sven Väiniön perustama Talouskauppa, jossa mielestäni myytiiin myös joitakin elintarvikkeita. Sekin taisi sittemmin olla Heikkilä. Ja tietenkin Elanto, joita oli monessa mutkassa missä vaan oli edes muutama asuintalo.

Kun meille haettiin leipää, oli osoite usein Elanto. Lihaa ja makkaraa hankittaessa suuntasi äitini polkupyöränsä yksityiseen ruokakauppaan.

Sekin on muuttunut, että ennen ei ollut koirilla asiaa elintarvikekauppaan. Nykyisin se on kauppiaan harkinnassa. Tänä aamuna mieltäni ilahdutti Hyrylän K-Market Hyrrän eläinystävällinen palvelumuoto. 

Kaksi kaupan jättiläistä, S- ja K-kaupat ovat siemaisseet vuosikymmenten aikana monet pikkukaupat. Joten saksalainen Lidl on kuluttajan kannalta tervetullut vaihtoehto ja piikki jättiläisten lihoissa. Odotan myös mielenkiinnolla, mitä pörssiyhtiö Tokmanni saa aikaan Spar tuotemerkin kanssa.

Muutosta on tapahtunut myös ruokaa tarjoavien baarien tai ruokaloiden tarjonnassa. Kun isot ketjut jylläävät silläkin sektorilla, on teollisuus- ja kaupallisille alueille tullut samaan aikaan merkittävä määrä etnisten yrittäjien yksilöllisiä ja persoonallisia syömäpaikkoja. 

Samoin on pienten autokorjaamoiden laita merkkihuoltamoiden puristuksessa. Vaikka mekaanikon puhe ei suomenkielelle kunnolla taivu, auton korjaamisen ja huoltamisen he osaavat.

Kiitos Katri Helena

Eräällä tavalla koko aikuisikäni iskelmätaivaan sinivalkoisin ääni on ollut Katri Helena. Tänään hän täyttää 80 vuotta ja yli 60 vuotta kestäneen uransa hän päätti eilen Olympiastadionille, jossa on 36 200 istumapaikkaa. Kun selän taakse ei myyty lippuja, oli kuuulijoita ja kokijoita permannon seisomapaikkoineen noin 50 000. Se on paljon suomalaiselta artistilta. 

Minäkin tunnen hänet, sillä aikoinaan tein Kemikarin Mikon pitkällä Mersulla orkkakeikkoja. Yksi monista oli Katri Helenan silloinen bändi Mustat jotain, mutten enää muista mitä. Artisti itse kulki usein valkoisella Bemarilla. Muistan myös, kun hän lopetti yövuoroiksi kutsumansa tanssilavakeikat. 

Asuimme molemmat Jyväskylän maalaiskunnan Alvajärven maisemissa. Hän länsirannalla ja minä perheineni itärannan tuntumassa. Joskus satuttiin kylän elintarvikekauppaan yhtä aikaa. Tarinoitiin tovi niitä näitä, sillä viihdemaailmasta meillä oli paljonkin yhteisiä tuttuja. Lähettelin matkassa milloin kenellekin terveisiä, joita hänkin vastaavasti minun vietäviksi.

Kerran tarinoin Paula Koivuniemen kanssa, kun hän sanoi kadehtivansa usein kollegaansa. Siksi, että Katrilla on kaikki aina tallessa ja järjestyksessä. Ja Paulan mukaan hänellä kaikki aina sikin sokin ja hukassa. Kuriin, järjestykseen ja tiptop-elämään saattoi päättyä myös Panu Rajalan mukaan hänen ja Katri Helenan parisuhdekin.

Nämä kaksi suomalaisen iskelmämusiikin kirkasta naistähteä ovat luonteeltaan kovin erilaisia. Katrin avioliitto Kalaojan kanssa loppui Timon kuolemaan. Saman tapaisesti päättyi myös heidän keskimmäisen lapsensa elämä. Yhteistä heillä ja minulla oli sepelvaltimotauti. Paula taas vastasi kerran kysyttäessä, että mikä on kun hänen parisuhteensa eivät ota kestääkseen? Hän vastasi kahdella sanalla: "Intohimo loppui."

Mielestäni Katri Helena puhuu syviä viisauksia, joihon melankolisen vivahteen tuovat läheisten kuolemien aiheuttamat surut. Sillä yhden vanhempien syvimmistä suruista kokee joutuessaan hautaamaan oman lapsensa.

Vaikka et tätä koskaan luekaan, paljon hyvää Sinulle elämäsi leppoistamisjaksolle. Minulle olet tavallinen, arvostamani suomalainen nainen Palokan T-kaupan hyllyjen välistä.

Myllykylä

Vajaa vuosikymmen sitten oli Soiniityntien postilaatikko kovassa käytössä. Erilaista lappusta ja lippusta sanomalehtineen tupsahti joka päivä kahden tai kolmen eri jakelijan toimesta. Viikonloppuisinkin tuli pari ilmaissanomalehteä ja mainoksia laatikon täydeltä. Ei ollut päivääkään, etteikö ollut Ison tien varresta jotain noudettavaa.

Vaan toisin on nykyisin. Saattaa helposti mennä viikko tai toistakin, kun peltipoksi odottaa tyhjänä Posti Pekkaa tai Pirkkoa. Paperin säästötalkoisiin olen toki itsekin osallistunut tilaamalla kaikki vähänkin säännöllisemmät laskut ja kirjeet sähköiseen postilaatikkooni. Aikoinaan minulle tuli Suomen Kuvalehtikin paperisena. Sen kuljetuksen käänsin talveksi Thaikotiini, kun kustantaja sanoi, että toimii.... Niin toimikin. Välillä tuli kahden kuukauden kahdeksan lehteä kerralla, 🤣🤣. 

Tuusulan eteläisin tai oikeastaan lounaisin kylä, Myllykylä oli monen kunnan päättäjän mielestä poispyyhäisyä odottava, naapurikaupungin rajassa kiinni oleva syrjäkylä. Vaikka emme ole koskaan olleet Vantaata, olemme olleet aikoinaan Helsingin pitäjää eli maalaiskuntaa. Eikö niin? Ehkä se oli silloinkin laidalla. Mutta niin laidalla emme ole edelleenkään, etteikö viereinen Ruotsinkylä silloin tällöin puheissaan tai julkaisuissaan omisi meitä leiriinsä.

Olemme myös valtakuntamme ykköslentoaseman kakkoskiitoradan alla, joka laittaa lentomelualueineen kapuloita kehityksen rattasiin. Sitä vauhdittaa kuntakin omilla ratkaisuillaan viemällä pois paperinkeräysastiasta lähtein aina viikonlopun linja-autovuoroihin.

Vaikka taidan katsella pilven reunalta, jos sieltäkään Myllykylän elinvoimaista tulevaisuutta, on se sillä edessä. Siitä pitää huolen Kehä IV, joka valmistuttuaan kulkee läpi pienen kotikyläni. On siis odotettavissa kesäisen jäätelö- ja kirjastoauton pysähdysten sekä ravintola Sepelin lisäksi muitakin palveluita.

Muuttumisen tarpeita

Keinoäly sanoo: "Menin itseeni, oli ahdasta, tulin pois." Saman älyn mukaan se on filosofi Torsti Lehtisen aforismi, joka kuvaa kokemusta, jossa ihminen vetäytyy sisäänpäin, mutta kokee sen ahtaaksi ja palaa takaisin ulkomaailmaan. Aforismi on herättänyt keskustelua elämän tarkoituksesta ja kuulumisen kokemuksesta. Lyhyesti sanottuna aforismi viittaa sisäänpäin kääntymiseen, joka ei olekaan miellyttävää, ja paluuseen ulkomaailmaan.

Minusta se ei tarkoita vain tätä. Vaan myös sitä, ettei halua tai pysty näkemään itseään saati korjaamaan tekemiään virheitä. Itsetutkiskelu tai itseensä meneminen tekee niin kipeää, että on lähdettävä pois. Välillä tai aika useinkin se tarkoittaa myös virheiden etsimistä toisista ja syiden selittelyä tai sylttytehtaan hakemista muualta.

Pari, kolme esimerkkiä. Jo vuosikymmeniä on tapanani ollut kesäisin ajaa auto rantaan ja käydä Urkan autiolla uimarannalla aamuisin nakuna uimassa. Mutta en ollutkaan yksin, vaan se närästi jotakin siinä määrin, että hän soitti Keski-Uusimaan toimittajan rannalle tekemään lehtijuttua. En muuttanut tapoja. Seuraavana tämä häirityksi tullut reklamoi kurittomuuksistani kuntaan ja eräänä aamuna vastassa oli vihreäliivinen kunnan työntekijä. En muuttanut tapoja vieläkään.

Mutta se sai minut menemään viimein avoimin mielin itseeni. Ja vaikka tuli ahdasta, en lähtenyt pois. Vaan "koemielessä" menin yksin anivarhain uimaan laiturilta simmarit jalassa. Autonikin jätin merkitylle parkkipaikalle. Oli oikein mukavaa. Mutta mikä siinä sitten hiersi ja kiehutti tunteita aiemmin? No se, kun joku huomautti ja yritti ikäänkuin pakottaa muuttumaan 🤬. 

Isompiakin itseensä menemisiä löydän. Aikani perustelin liiallisuuksiin mennyttä, lopulta jokapäivästä, humalahakuista juomistani milloin milläkin. Kunnes kykenin menemään itseeni. Käsitin, että vain siinä tapauksessa, jos tahdon ennenaikaiseen hautaan, olen oikealla tiellä. Samoin oli savukkeiden kanssa. Ymmärsin, että tupakointia järkevämpää olisi polttaa tuhkakupissa kympin seteli joka aamu.

Duokoti tuli kotiin

Tänään, tasan 12 vuotta sitten oli kauan odotettu päivä, kun kotimme saapui Tuusulan Myllykylän Jokilaaksoon. Paljon oli vielä tekemistä, mutta kaikki saatiin paikalleen ehyenä. Kaksi kappaletta rekkoja ja yksi 12-pyöräinen kuorma-auto sekä peräkärryllinen muuta roinaa kulkeutui päivän aikana Hyvinkään asuntomessualueelta kotikuntaani.

Ensimmäinen murhekin tuli mukana, sillä emme saaneet Duokodin kattoa pitämään samoilla keinoilla kuin messujen aikana. Toki keksimme ratkaisun, joka on toiminut 12 vuotta. Valmiiksi mietittyjä asioita onkin maailma pullollaan eikä kaikkea tarvitse itse edes yrittää kehittää.

Sinällään kuljetus Jokilaaksoon oli muotisanaa käyttäen haastava. Molemmat rekka-autot olivat maksimipituisia Suomen teille. Joka käytännössä tarkoitti, että täysperävaunutkin olivat pitkiä ja niihin mahtui hyvin 12-metrinen merikontti, yksi molempiin.

Jännitin eniten kuinka isot vehkeet taipuvat Soiniityntien sillasta, sillä takimmaiset perävaunun pyörät leikkasivat tai itse asiassa oikaisivat aika tavalla. Mutta ei hätää, taitavat Sorvarin kuljettajat hoitivat homman kotiin.

Sen verran Duokotia oli jo Hyvinkäällä sisustettu, että vietimme uudessa kodissamme Jokilaaksossa seuraavan yön. Myös työpisteet vuoteen alla olivat kunnossa, ja kirjoitin silloin ensimmäisen kerran bloginikin merikonttikodissamme. 

Takana oli hyvin pitkä päivä, jonka aloitin kahden maissa aamuyöstä. Vastailin lähinnä konttikoteihin liittyviin sähköposteihin. Mutta mikäs on töitä tehdessä makuulta, sanoi ilotyttö. Kyselyitä merikonteista tehtävistä asunnoista oli tullut aika tavalla ja tulee yhä silloin tällöin. Sen sijaan missä niitä tekisimme lisää, jos tekisimme, on yhä alkutekijöissään. Siihen se taitaa jäädäkin, vaikka monilla asioilla onkin ajan kanssa taipumus järjestyä. Jo silloin odotin innolla ensimmäistä aiheeseen liittyvää, ison kaupungin kuntaneuvottelua.

Ajattelen ja elän, siis olen...

Vaikka ruumiillinen työ eivätkä koulut ole koskaan olleet intohimojani, voin pitää itseäni menneen aikani työnarkomaanina. En niinkään työn itsensä vuoksi. Vaan lopetettuani päivittäisin alkoholin käytön, tiesin vain yhdestä väärästä valinnasta niin paljon, että siitä olisi työksi ja jotain muillekin jaettavaksi.

Joten hankin eläkerahani etupäässä päihdetyöstä. Olin siinä hyvä tai en, merkittävin palaute ja kiitos ovien aukaisuista toisille on presidentti Tarja Halosen myöntämä sosiaalineuvoksen arvo. Itsetuntoni oli pyöreä nolla ja häpesin tunnustusta monta vuotta. Enkä puhunut siitä kenellekään. Kunnes oivalsin, että ylipäätään neuvoksen arvoa ei taida saada vain kouluja käymällä.

Sydäninfarktin jälkeen työnantajani hyväksyi pyynnöstäni operatiivisesta johtamisesta luopumisen. Jäin osa-aikaiseksi eläkeläiseksi Sininauhasäätiön käytäville viideksi vuodeksi. Sain tehdä mitä tahansa tai en mitään, ketään se ei kiinnostanut. Kunnes joku huomasi jossain puuhastelussani järkeä. Silloin kokoontui ovien takana minulta salattu johtoryhmä, joka vei projektini. Tuntui pahalta "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". 

Moni kelpo hanke jäikin sen vuoksi toteutumatta. Ehkä suurin oli Sovinto ry:n suunnitelma tehdä merikontteista koteja etupäässä asunnottomille. Sovinto ry oli Sininauhakonserniin kuulunut suomalainen kansalaisjärjestö, joka ylläpiti Helsingin Roihupellossa monikulttuurista, vaihtoehtoiseksi ammatti- ja oppisopimuskouluksi kutsuttua työpajatoimintaa.

Tyhjän panttina olemisen viiden vuoden oppisopimusjakso on yhä yksi elämäni tärkeimmistä koulutuksista. Sen ansiosta ymmärsin oikeuteni ainutkertaiseen ja -laatuiseen elämääni, vaikken laittaisi koskaan tikkuakaan ristiin. Ja olisin hyödyllisyyden sijaan ainoastaan jonkun voivottelun kohteena, jos sitäkään. Löysin eheytymisen myötä tavallisena pälliäisen olemisen oikeuden ilman muiden kirjoittamia oppikirjoja.

Pian on Suomikotini ollut 12 vuotta Jokilaaksossa

Itseäni on iät ja ajat kiinnostanut kulkea omia polkuja. Toki useita niistä on kulkenut ennen minua moni muukin. Mutta jotakin aiemmin tallaamatontakin Suomessa on taipaleelle sattunut. Yksi sellainen on Päiviksen ja minun yhteinen luomus, Merikonttikoti, joka sai nimekseen Duokoti. Kahdesta kontista kun oli kahdelle ihmiselle tehty.

Monta vuotta asustimme sitä yhdessä, kuten kuljimme elämäämme muutenkin. Ehkä liiankin käsi kädessä, kunnes avioero meidät erotti. Pian kuitenkin tulee ensimmäisestä konttiyöstä tasan 12 vuotta. Kertakaikkisen hienoa ja ainutlaatuista aikaa, eikä edelleenkään tiedossani ole toista, pelkästään merikonteista tehtyä kotia.

Vaikka ammattisuunnittelijoita oli monin kappalein, on varsinainen arkkitehtuuri kyllä omaa käsialaani Päiviksellä höystettynä. Jopa siinä määrin, että "virallinen" arkkitehti ilmoitti Hyvinkään asuntomessuille, että hänen nimensä ei saa näkyä missään. Näkyi kuitenkin, sillä se oli myös Tuusulan hyväksymissä viiden vuoden ensimmäisissä rakennuslupakuvissa. Sitä en enää tai nyt muista mistä herra arkkitehti veti aikoinaan herneen tai koko palon nenäänsä.

Koti on kuitenkin osoittautunut ylihuomenna 12 vuoden asumisen jälkeen loistavaksi ja hyvin tehdyksi. Luulen, että kaivan Duokodin syntymäpäiväksi esiin kirjoittamani blogin ja julkaisen sen ensi torstaina uudelleen.

Jos nyt aloittaisin alusta tällä asumisen kokemuksella, vain lattiasta kattoon olevien, osaomistuskoira Niilon ikkunoiden ja lasiovien lipat saattaisin tehdä pitemmiksi. Monesti viisto vesisade sataa suoraan lasiin. Toisaalta sateen ropistessa tunnelmallisesti kontin kattoon, on mukava katsella, kun pisarat tapaavat matkansa pään ja murskaannuttua valuvat vesinoroina maahan.

Jo vuosia ovat pienet asunnot olleet kurssissa, joten olimme aikaamme edellä. Jos Päivi Strandén alias Päivis olisi jatkanut Vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinto ry johtajana ja minä Sininauhasäätiön samoin, merikonttiasuntoja tehtäisiin Suomessa tänäkin päivänä.

Merikonttikodeista rakennettavat pienasunnot olivat kymmenen vuotta sitten ja yhä erittäin ajankohtainen, tuhannen taalan idea. Kauimmillaan kävin Ukrainassa, Mustanmeren rannikolla hakemassa lisäviisautta ja yhteistyökumppaneita konttitehtaalta. Niitä etsin myös Virosta ja pitkin Suomea. Olisi pitänyt löytää ammattioppi- tai vankeinhoitolaitos tai kuntouttavan työn yhteisö, joka olisi syttynyt ajatukselle. Sama asia on kateissa edelleen. 

Voi olla, että joku toinen on parempi markkinamies, mutta ilman rahaa, asemaa ja valtaa itselleni on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa saada joku toinen syttymään hyvälle idealle. Saman olen huomannut politiikassa, jossa sulkien kerääminen omaan tai puolueen hattuun on ensiarvoisen tärkeää. Joskus huono idea hyvällä markkoinnilla elääkin paremmin ja pitempään kuin hyvä idea huonolla markkinoinnilla.

Huokaukseni sinne jonnekin missä aikaa ei ole

Tänä aamuna oli pyynnön aika sinne jonnekin, jossa ei ole aikaa ja josta en tiedä mitään. Johon voin yrittää uskoa tai sitten en, sillä en käsitä edes sitä onko vain eteenpäin kulkeva aika ihmisen kaksintö tai tietämättömyyttä. Joten tässä huokaukseni:

"Säilyttäköön huononeva muistini tulevaisuudessakin paljon siitä kaikesta mitä rakastan. Ja tallentakoon kadonneen tilalle uutta jota tietämättäni kaipaan. Sekä vieköön ikuiseen unholaan sitä mitä taakkana kannan. Suo Sinä siellä jossain meidän seilata yhdessä onnellisina Tatan kanssa elämämme ilta-auringossa kaiken sen ajan minkä olet meille varannut. Ja jos senkin jälkeen on olemassa elävä huominen, valaise ja ohjaa meidänkin sielumme ikuisuuden tielle."

Mutta mitä käyttöä on menneisyydellä? Ehkä se auttaa, ettemme tekisi uudelleen samoja virheitä joista kärsimme. Mutta eletyssä on ollut myös iloa ja muisteltavaa, jota voi välillä haikeuttakin tuntien elää ikäänkuin uudelleen. Monesti siinä kaikessa kulkee mukana väistämätöntä surua, ikävää ja haikeutta joistakin tapahtuneista, joita ei toivoisi koskaan tapahtuvan. Kuten läheisistä ja rakkaista eläimistä luopuminen.

Olen kirjoittanut päiväkirjanomaisia Elämän tähden blogeja ensin vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta jo kauan yksin. Niissä muistelen monesti elettyä tai muuten mennyttä aikaa. Sillä eilinen on ollut, tulevasta en tiedä, mutta nyt on nyt. Joskus muistelun mukana tulevat kyyneleet, joskus aito ilo ja joskus yhtä aito kiukku. Viha ei koskaan, sillä en anna auringon laskea vihani ylle. Sille ei ole tilaa eikä yönkään yli petipaikkaa missään sydämeni sopukassa.

Silloin tällöin, mutta varsinkin vuoden vaihtuessa toivottelemme toisillemme parempaa tulevaisuutta tai ensi vuotta. En tunnista siitä itseäni, vaan olen iloineni, taakkoineni ja vaivoineni tyytyväinen elettyyn elämään, tähän päivään ja siihen kaikkeen mitä minulla muistoineni on. Elämä on opettanut, että vaikka mikä tahansa olisi toisin tai sitä ja tätä enemmän/vähemmän, ei se lisäisi onneani. Jota sitäkään en tarvitse yhtään enempää.

Joskus haudalla ajattelen syvää kiitollisuutta kokien äitiäni ja isääni, jotka minut tekivät. Heidän ansiostaan olen olemassa. Koen kasvaneeni vastuulliseksi aikuiseksi, jolla on ollut myönteinen vaikutus monen ihmisen elämään ovia osaltani aukoessani. Jotkut sen ymmärtävät tarkoittamallani tavalla. Toinen ei sitä ehkä edes tahdo tai pysty käsittämään, vaan jatkaa kulkuaan vaieten. Siitäkin osaan olla kiitollinen, vaikken käsitä miksi kaiken antaminen ei kaikille joskus riitä.

Joukkoliikenneharrastukseni

Siitä huolimatta, vaikka joukkoliikenne karttaa kotiani viikonloppuisin, käytän sitä tarpeen, mahdollisuuksien ja mieltymysten mukaan vähintäänkin seikkailumielissä. Ehkä se toimii satunnaisena, tennistä halvempana harrastuksenakin.

Eilen ajoin hopeanharmaalla Avensiksella reippaan kymmenen kilometrin matkan Kivistön juna-asemalle. Ja huomasin ilokseni, että liityntäpysäköinti junalipun ostajalle on ilmaista. Sinne jätin Vanhan rouvan odottamaan, kun jatkoin Kehärataa myöten Narinkkatorin Thaitapahtumaan. Toinenkin etu Vantaan puolelle ajamisesta on. Jää Tuusulan D-vyöhyke pois, joten kertalippu on 40 senttiä halvempi. Se kertaa 2 on puoli litraa polttoainetta autooni.

Väkeä oli viime vuotista vähemmän, vaikka ilma hemmotteli. Ehkä syynä oli samanaikainen nepalilainen tapahtuma. Makuaisti ei ollut vastaanottavaisella mielellä aasialaiselle ruualle, joten ajoin Kivistön asemalta Vantaa kaupungin Seutulan kylään syömään, koska pidän turkkilaisesta henkilökunnasta ja heidän tekemästä ruuasta. Nimesin kuvan hyvin maustetun jauhelihapihvin tai kaksi, lohkoperunat ja runsaan salaatin "Norsun annokseksi". Söin kaiken, jonka jälkeen oli lähellä, ettei väki joutunut työntämään minut ruokapaikan olutkärryillä autoon.

Vaikka olen Myllykylineni viikonloppujen joukkoliikennepaitsiossa monen muun pikku paikan lailla, on itselläni lievä kutina, että Tuusulan joukkoliikenne on mainettaan huomattavastikin parempaa. Aion sen suhteen ravistella luutuneita käsityksiäni ja jatkaa asian parissa sekä kirjoitellakin siitä silloin tällöin.

Tänä aamuna olin autoineni Hyrylän linja-autoasemalla silmäilemässä viikonlopun kulkumahdollisuuksia. Olihan niitä vähintään saman verran kuin lapsenakin. Lähimmät pysäköintirivistöt näyttivät olevan uimahallilaisten neljän tunnin käyttöön. Kysyin paikalla olleelta HSL:n kuljettajalta, että lieneekö Tuusulassa missään liityntäpysäköintiä? Ei ollut kuullutkaan. Voikin olla, että muutan käsityksiäni myös Hyrylän pysäköinninvalvonnan tarpeellisuudesta. 

Joukkoliikenne karttaa kotiani

Näitä tietoja en ole mistään tarkastanut, mutta luulen Tuusulan Myllykylässä olevan 100-150 taloutta, joissa lienee keskimäärin lapsia 1 tai 2. Lisäksi yrityksiä tulee koko ajan lisää. Kaikkiaan työntekijät mukaan luettuna meitä on kylällä ehkä reipas 500 ihmishenkeä.

Entäpä sitten joukkoliikenne? Kuinka se palvelee viikonloppuisin myllykyläläisiä? Joku aikaa sitten annoin Helsingin seudun liikenteen robotille tehtäväksi tehdä ehdotus kuinka tulen perjantaina linja-autolla kotiin Helsingistä, jos innostun jäämään iltamyöhään ravintolaan viihteelle. Ehdotus oli, että mene linjurilla Koskenmäelle, yövy siellä hotellissa kaksi yötä ja jatka maananaiaamuna Soiniityntien Merikonttikotiin.

Minua opastus huvitti, sillä Koskenmäellä ei liene koskaan ollut hotellia. Sen sijaan siellä asuu ystäväni Sari Rinne perheineen. Joten pohdin pitäisikö kysyä häneltä kortteeria pariksi yöksi 😁. Jotain tämän aidon, todellisen puuhanaisen tavoista tietävänä, olisi yösija taatusti löytynyt runsaine illan ja aamun tarjoiluineen 👍. 

Tänään lauantaina oli Narinkkatorilla iso thaihenkinen tapahtuma, jonne ajattelin mennä HSL:n bussilla. Kun Tuusulakin on siinä osakkaana myös minun maksamilla verorahoilla. Ei onnistunut, sillä viikonloppuisin kaikki linja-autot kiertävät Myllykylän lähimmilläänkin 3 kilometrin päästä.

Pirullisella mielellä ajattelen Tuusulan yrittävän tietoisesti tappaa sen eteläisen tai oikeastaan luoteisimman kylän asumisen. Näin ei tule koskaan käymään. Siitä pitää huolen Seepsula Oy, Asfalttikallio Oy, Tallinnan tunnelin ja Kehä IV suunnitelmat, Senkkerimäen kiviainestehdas sekä sen ympärille tulleet ja tulevat yritykset. Suht uusia omakotitalojakin on, vaikka rakennusluvat asumiseen on Myllykylässä monien mutkien takana.

Kotikuntani ei ole osannut hyödyntää joukkoliikenteen mahdollisuuksia, vaikka sijainti senkin suhteen on lähes ainutlaatuinen. Luulen sekä olen kuullut, että Kehäradan ja Tuusulantien liittymäkin on louhittu valmiiksi jo monia vuosia sitten asemaa varten. Samoin emme ole sisäistäneet, että valtakuntamme pääkaupungista lähtevä moottoritie päättyy Hyrylään. Ennen Hyrylän läpi kulkivat ja myös pysähtyivät esimerkiksi Tampereelta ja Lahdesta Helsinkiin menneet pikavuorot.

Päätin hävitä henkien taistelun tämän erän

Silloin, kun Morakot almost a wife on Suomessa, olen vienyt hänet monena aamuna mustikankeruumatkan lähtöpaikalle Vantaan Ikean kupeeseen. Josta hän starttaa marjametsään heimolaistensa kanssa Kotkan, Loviisan tai jollekin muulle seudulle.

Itse olen mennyt sen jälkeen naturistiuinnille Urkan, eli entisen Valon ja Lemmelän soranottopaikan lammelle. Vuosikymmenten takana on aika, jolloin opin siellä uimaan. Sen ohessa katselimme kateellisina vastarannan Lemmelän suvun pientä saunaa, jossa saunoivat ja uivatkin ilkosillaan 👌. 

Nyt lienee maisemiin silloin tällöin ilmestynyt herneenkokoisella suvaitsevaisuudella varustettu tiukkapipo. Ehkä hän on aito Impi Umpilampi uima-asuineen, jonka malja on täyttynyt alastomuudesta sekä autosta, jossa on ollut mukana roskien korjuuvälineet. Sillä rantaa varsinkin ilta- ja yöaikaan käytetään moneen muuhunkin kuin uimiseen. Niiden puuhien jätökset ovat välillä sitä luokkaa, etten niihin paljain käsin koske. Vaikka ympäristöä olen joka aamu siivonnutkin, en kuljeta kumihanskoja, roskapihtejä ynnä muita välineitä parkkipaikalta. Siksi pysäköin rannalle, sillä kyseessä on huoltoajoksi katsomani puuha. Tosin ajokieltoakaan ei ole, vaikka esimerkiksi tupakointi ja alkoholin nauttiminen ovat kiellettyjen puuhien listalla, kuten tietty rantakoiratkin. 

Kerran aamulla vastassa oli paikallislehden toimittaja, joka sanoi hänelle soitetun, että joku ui täällä peräti alasti ja oletko se sinä? Aikamme juteltiin ja hän totesi, että eipä taida tästä juttua tulla. Mutta eilen oli vastassa kaliberia suurempi kunnan työntekijä vihreine liiveineen. Sanoin rannalla olevan virka-aikojen ulkopuolella sen verran vilskettä ja menoa, jotta olisi aitoakin aihetta puuttumiseen. Ja jatkoin, että minäpä tuumaan omaa asiaani yön.

Kun aamulla heräsin, päätin taipua ja laittaa simmarit jalkaan sekä mennä laiturilta viisi metriä syvään päätyyn uima-asuisena. Vähän samaan tapaan siis kuten islamistinaisetkin vaatteet päällä. Oli oikein mukavaa sekin, joten siirryn ruotuun ja jätän muille satunnaisten käytettyjen terveyssiteiden, kondomien, nimettömien ja miesten kalsareiden keräilyn, muusta roskasta puhumattakaan.

Lammen moraalin ja sääntöjen vartija joutuu nyt pohtimaan kuka oli hänen nipotuksensa voittaja sekä etsimään tästedes uutta kyttäämistä, kun ei ole enää 75-vuotiaan palleja vastarannalla tarjolla. Joiden näkemiseen kyllä on tarvittu kiikareiden lisäksi aimo annos likaista mielikuvitusta. Joten jos kuka lienetkin ja satut tämän lukemaan, olen kierolla tavalla pahoillani viedessäni ehkä ainoankin erotiikkaan viittaavan sinulta. Ehkä siirryt nyt tilalleni keräämään ihmisten jätteitä rannalta? Vaikkei siitä taida samoja kiksejä irrota kuin ikämiehen alastomuudesta.

3/4 vuosisadan huollon kakkosrasti

Eilen menin joukkoliikennevälineillä, tällä kertaa ainoastaan minibusseilla Tuusulan Myllykylästä Helsingin upouuteen Tammisairaalaan ja takaisin. Sellaista ylellisyyttä kotikylälläni ei enää ole, että valtakunnan pääkaupunkiin pääsisi yhdellä joukkovälineellä taksia lukuunottamatta. Mutta hyvä näinkin, joskin viikonloppuisin ei taida kulkea kylän pysäkeiltä mihinkään suuntaan linja-autoja.

Kun sitten kävelin loppumatkan sairaalaan, kiinnitin jälleen huomiota sinne tänne jätettyihin sähköpotkulautoihin. Ja mietin, että kuka niitä mahtanee keräillä talteen, sillä laadukkaammat ovat hinnoiltaan ainakin tonnin, parin luokkaa?

Sähköskuutit luokitellaan kevyiksi sähköajoneuvoiksi ja käyttäjiä koskevat samat liikennesäännöt kuin pyöräilijöitä. Esimerkiksi jalkakäytävällä ajaminen taitaa olla kielletty. Jos pyörätietä ei ole, on ajettava ajoradan oikeassa reunassa. Kyydissä ei saa olla toista ihmistä.

Suomen eduskunta hyväksyi toukokuun lopulla myös uuden lain. Sähköpotkulaudoille tuli muun muassa 15 vuoden ikäraja. Joka koskee sekä vuokrattavia että omia välineitä ja alle 15-vuotiaalle laitteen luovuttamisesta voi seurata sakkoja. Ikärajoituksen lisäksi sähköpotkulautailuun on tullut myös 0,5 promillen promilleraja.

Tammisairaalassa minua tutki optikoiden lisäksi maailman kaunein silmälääkäri, jonka myös kerroin. Hän totesi oikeasta silmästäni, että miten ylipäätään olet nähnyt tällä mitään? Toisessakin oli kaihi edennyt lähes valon nopeudella. Joten on pieni mahdollisuus, että molemmat operoidaan muutaman päivän tai viikon välein. Se on isommissa käsissä pääsenkö korjatuin silmin vai puolisokeana Thaimaahan syyskuun loppupuolella.

Huvi- ja hyötymatkailua kesäkotikulmilla

Eilinen päivä meni rengasmatkaillessa hopeanharmaalla Vanha rouva Avensiksella, kun olin ennen sitä vienyt Tatan alias Morakotin Vantaa Ikean kupeeseen. Mistä hän jatkoi maansa kansalaisten kanssa Loviisan seudulle päiväksi mustikkametsään, kuten monena päivänä aiemminkin. 

Ystäväpariskunnan Volvon vuosihuollon valmistuminen viivästyi, joten oli päivä aikaa kotiseutukurkisteluun synnyinseudullani. Näytin heille sellaisiakin turistikohteita, jotka eivät ole sitä muille. Kuten Nahkelantien käytössä olevan betonisen muuntajarakennuksen ja Tuusulanjärven ainoan saaren. Joka kyllä taitaa olla hieman saivarrellen lähes Vähäjärvessä. Sitä en tienny enkä sitä onko saarella minkäänlaista nimeä. Tuusula onkin jo pelkästään Rantateineen valtakunnan kultuurillisesti yksi merkittävimmistä. Jo pelkästään sitä kelpaa näytellä keille tahansa. 

Itse matkaan tänään Kivikylän Tammisairaalaan etupäässä joukkoliikenteellä Myllykylän Jokilaaksosta. Sekin käy seikkailusta, sillä matka Tuusulan luoteisesta kylästä Helsingin Töölön seudulla ei ole yhtä yksinkertaista kuin Soiniityntien postilastikolla käynti.

Kaihileikkaus tai mikä operaatio sitten oikealta nimeltään lieneekään, on yksi 75- vuotisen taipaleeni remonteisista, johon suhtaudun tekijöineen nöyrillä mielin. Joka pitää myös sisällään aimo annoksen kiitollisuutta suomalaista terveyden ja sairauksien hoitoa kohtaan.

Kun edelleen onnistun sangen kelvollisesti ajan patinoimien vuosirenkaitteni kanssa seikkailemaan suomalaisen yhteiskunnan digiviidakossa ja sähköisessä maailmassa, on palvelu hyvää. Vaikka ystävällisyydessä kunnallisella ja valtiollisella puolella olisi monesti petraamisen tarvetta. Hinta- ja laatusuhteet ovat silti minulle kohdallaan.

Tämän päiväisen silmieni tutkintareissun olisin pikku riskillä voinut tehdä omallakin autolla. Mutta kun jo kerran Hyvinkään Terveystalolta vastaavasta operaatiosta tullessani silmätippoineen, joudun pysähtymään kotimatalka kolmesti saadakseni selvää missä tie kulkee, en koittele onnettareni pitkämielisyyttä liikoja tällä kertaa.

Löysin etsimäni saaren

Löysin saaren, mutta arvaako tai tietääkö joku mistä? 

Sitten joku oli vienyt suursäkkini, mutta minne? 
 

Soiniityntie

Soiniityntien sillalle saakka Myllykyläntieltä Elämän tähden ry:llä on vain ohuenlainen käyttöoikeus. Sillä rakennusvalvonta sanoi sen olevan maatalousliittymä, jota pitkin vakituinen kulkeminen tien päässä olevalle Merikonttikodillemme ei ole luvallista.

Vaan ennen lupaa pitäisi saada lausuntoja sieltä ja täältä kuinka maatalousliittymän käyttö omakotitalolle häirtisee Myllykyläntien liikennettä. Onneksi kauppakirjaan oli merkitty käyttöoikeus Metsälinnuntieltä, joten saimme yhden asumisen ongelman ratkaistua.

Niitä onkin riittänyt, joista taidan kirjoittaa myöhemmin oman tarinan. Yhteisomistustien varrella taisi olla aiemmin viljapelto, joka sittemmin muuttui kasvissyöjäeläinten ruokapöydäksi. Tai oikeastaan heinäsato korjattiin lampaille, lehmille ja hevosille talviruuaksi.

Nyt on eläinten einespelto vaihtanut omistajaa, joka lopetti ruuan tuotannon. Kun heinänkasvu saadaan nujerrettua, on osalle peltoa luvassa ehkä puun taimia. Minkä sorttisia, sen näyttää aika. Mutta puut eivät mahdu kasvanaan voimalinjan alle, johon olen esittänyt luonnonniittyä. Luonto onkin jo ensimmäisenä kesänä näyttänyt voimansa ja ruoho on saanut väistyä luonnonkasvien tieltä. Minun silmiini se onkin nyt kauniimpi kuin vilja- tai heinäpelto aiemmin. 

Autiutta täynnä

Nurmijärven Röykässä sijaitsee kaunis, vanha ja linnamainen rakennus luonnon keskellä. Monille vähintään nimeltä tuttu Röykän entinen sairaala sai pitkän hiljaiselon jälkeen joku vuosi sitten uudet omistajat ja puomit ovatkin olleet pitkään auki uteliaita matkaajia varten. Majoitustoimintaa nykyisessä Röykkä Resortissa on ollut vaihtelevalla menestyksellä ehkä pari vuotta.

Jugendlinna, pitkään tyhjillään ollut vanha parantola ja mielisairaala kätkee sisälleen paljon surua ja kuolemaa, vaikka nykyinen toiminta on kaikkea muuta. Huhujen mukaan rakennuksessa kummittelee nuoren tytön henki. Haamun kerrotaan liikkuvan käytävillä ja katoilla. Lisäksi siellä on sanottu valojen syttyvän ja sammuvan omia aikojaan rakennuksen vielä ollessa tyhjillään. Kun eilen siellä kävimme, oli pihapiirissä nytkin kovin hiljaista.

Aaivan autio paikka on Nurmijävellä entinen Lähilampi Caravan, josta luonto on ottanut jo ison osan takaisin. Viimeinen löytämäni tilinpäätös näytti 23 000 euroa. Sitä paikan päällä eilen miettiessäni ajattelin, että jos jossain syyspimeällä kummittelee, niin täällä. 

Muistelen yöpyneeni kyseisellä karavaanarialueella Dodgen alustalle tehdyssä Matkakodissamme joku vuosi sitten. Ajaessani silloin alueella huomasin silmäkulmasta yhden pienen mökin portailla tutun hahmon. Siispä menin juttusille. Kävi ilmi, että mies asusti Thaimaan Koh Changilla ja vietti kesäänsä Suomessa. Hänestä olen kirjoittanut jo kauan sitten. Sen voit lukea tästä.

Onko vaivojensa valittaja vaivojensa vanki?

60 vuotta sitten meillä oli Linjan jengi. Vietettiin iltoja Bostonin tupakkatehdasta vastapäätä sähkölinjan muuntajan alla ja käyttöä odottavien pylväiden päällä. Oltiin oman maailmamme ykkösiä ja juotiin viikonloppuisin mustahameisilta ostettua viinaa. Sekä poltettiin tupakkaa ja harjoiteltiin tai yritettiin saada aikaan parisuhteita mopoinemme Linjalla, Isolla kivellä ja Winqvistin ladolla. Muille kehuttiin otetuilla ryypyillä ja kaadetuilla naisilla tai oikeastaan tytöillä.

Nykyisin olen laajentanut reviiriäni ja istun Suomi-kodissa ollessani iltojen sijaan silloin tällöin aamuisin entisen Shellin baarissa, joka on Helsingistä katsottuna Perä-Hyrylän takana 🙃. Ehkä aika kauan sitten tultiin junalla Keravalle ja sieltä vossikalla Hyrylään, jolloin sen takana oli Perä-Hyrylä.

Kahvila Hyrylässä kokoontuu ikäiseni äijäkööri, jossa ei juuri naisia näy. Joku onkin nimennyt sen Munallisten Marttakerhoksi. Muistellaan elettyä elämää ja pois lähteneitä sekä elvistellään naisten ja ryyppyjen sijaan sairauksien tai lääkkeiden määrillä. Niissä pärjäänkin naismaailmaa paremmin, vaikka olenkin jakanut elämääni rakkaitteni kanssa enemmän kuin ollut yksin.

Vaivoihini liittyy myös parasta aikaa työn alla oleva kolmeneljäsosa vuosisadan huoltoremontti, josta kirjoitin jo jonkun kerran. Ja jatkan, vaikka Facebookissa sain palautteen labratuloksista, että poista sotu, jos ei kukaan poista koko kirjoitusta. Siispä poistin, vaikka henkilötunnus (HETU), eli sotu, ei ole lähtökohtaisesti salassa pidettävä tieto.

Mutta julkaisen labratulokset silti uudelleen ilman sotua. sillä haluan lääkärinlausunnon lisäksi myös Facekansan diagnoosin. Sen tiedän muutenkin, että 15 vuotta syömieni verenpainelääkkeiden kanssa on viikon päivittäisten mittaustulosten perusteella sekä ylä- että alapaineet aivan liian matalalla.

Mielen valintoja

En ole koskaan maksanut rahalla rakkaudesta tai edes sen hetken huumasta. Toisaalta harvoin lyhytkään tuokio mirrin kimpussa on ollut aivan ilmaista. Vaan olen ostanut drinksut 🍸 tai tarjonnut vähintään tupakan. Tosin poikuuteni vei Rusutjärven tyttökodista hatkat ottanut iloluontoinen kaikkea muuta kuin neitsykäinen. Juuri saamassaan vapauden huumassa Kleinbussin takapenkillä. Hän ei tainnut saada minulta kolikkoakaan, vaan vain nimen "Tumma villi kaipuu". Siinä polvillani hänen edessään auton lattialla, kaksi edestakaista ja ravistus teki minusta hieman enemmän miehen. Vaikka silloin koin olevani vähintäänkin kenet tahansa hurmaava Casanova.

Aika monessa monopoliaseman "palvelupisteessä" on ystävällisyys kateissa. Pohdinkin välillä kaupan henkilökunnalta saamaani hyvää kohtelua. Että onko se kuitenkin vain kuten rahalla ostettua rakkautta tai sen korviketta? Ja voiko esimerkiksi huono johtaminen tappaa työtä tekevien ilon ja tuoda tilalle asiakkaisiin purettavan pahantuulisuuden? 

Joskus ajattelen kuljetusrobotteja ja Hyrylän S-Marketin kassoja, kun seuraan heidän työtä tunteettomien itsepalvelukassojen vieressä. Mietin, että miten ihmeessä elävä ihminen jaksaakin hymyillä ja toivottaa hyvää päivän jatkoa uudelleen ja uudelleen päivästä toiseen? Vaikka he saavat joskus jonkun asiakkaan kotoa tuoman, pilalle menneen nurjan aamuhetken.

Valinnanvapaudella on myöskin mukavat puolensa. Itse en ota montaa kertaa vastaan tympeyttä samalta asiakaspalvelijalta ja saatan vaihtaa peräti kauppaa. Eräänlainen lempipaikkani oli ja on Hyrylän Puuilo. Siellä saan niin hyvän kohtelun, että joskus mietin mitähän menisin ostamaan, jotta saisin tähänkin aamuun kylkiäisenä hyvän mielen. Olkoonkin vaikka rahalla ostettua. Mutta on se muutakin. Sillä Puuilon henkilökuntalainen saattaa ottaa jossain vapaa-ajallaan hihasta kiinni ja huudahtaa: "MOI!"

Kerran kauan sitten juomavuosinani luin tai kehittelin mieleen jääneen tarinan miekkosesta ja naisesta, joka ei ollut naikkonen. Toisella oli laukussaan "lämpöisiä pörröjä", jotka lisääntyivät sitä enemmän mitä enemmän hän niitä jakoi. Eikä hän ollut koskaan yksin. Toisella oli laukku täynnä "kylmiä kirpaleita", joita hänkin jakoi. Kunnes ei ollut enää ketään keille jakaa. Viimein hän oli ja eli loppelämänsä yksin ilman ainuttakaan ystävää tai edes hymyä.