Pian on Suomikotini ollut 12 vuotta Jokilaaksossa

Itseäni on iät ja ajat kiinnostanut kulkea omia polkuja. Toki useita niistä on kulkenut ennen minua moni muukin. Mutta jotakin aiemmin tallaamatontakin Suomessa on taipaleelle sattunut. Yksi sellainen on Päiviksen ja minun yhteinen luomus, Merikonttikoti, joka sai nimekseen Duokoti. Kahdesta kontista kun oli kahdelle ihmiselle tehty.

Monta vuotta asustimme sitä yhdessä, kuten kuljimme elämäämme muutenkin. Ehkä liiankin käsi kädessä, kunnes avioero meidät erotti. Pian kuitenkin tulee ensimmäisestä konttiyöstä tasan 12 vuotta. Kertakaikkisen hienoa ja ainutlaatuista aikaa, eikä edelleenkään tiedossani ole toista, pelkästään merikonteista tehtyä kotia.

Vaikka ammattisuunnittelijoita oli monin kappalein, on varsinainen arkkitehtuuri kyllä omaa käsialaani Päiviksellä höystettynä. Jopa siinä määrin, että "virallinen" arkkitehti ilmoitti Hyvinkään asuntomessuille, että hänen nimensä ei saa näkyä missään. Näkyi kuitenkin, sillä se oli myös Tuusulan hyväksymissä viiden vuoden ensimmäisissä rakennuslupakuvissa. Sitä en enää tai nyt muista mistä herra arkkitehti veti aikoinaan herneen tai koko palon nenäänsä.

Koti on kuitenkin osoittautunut ylihuomenna 12 vuoden asumisen jälkeen loistavaksi ja hyvin tehdyksi. Luulen, että kaivan Duokodin syntymäpäiväksi esiin kirjoittamani blogin ja julkaisen sen ensi torstaina uudelleen.

Jos nyt aloittaisin alusta tällä asumisen kokemuksella, vain lattiasta kattoon olevien, osaomistuskoira Niilon ikkunoiden ja lasiovien lipat saattaisin tehdä pitemmiksi. Monesti viisto vesisade sataa suoraan lasiin. Toisaalta sateen ropistessa tunnelmallisesti kontin kattoon, on mukava katsella, kun pisarat tapaavat matkansa pään ja murskaannuttua valuvat vesinoroina maahan.

Jo vuosia ovat pienet asunnot olleet kurssissa, joten olimme aikaamme edellä. Jos Päivi Strandén alias Päivis olisi jatkanut Vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinto ry johtajana ja minä Sininauhasäätiön samoin, merikonttiasuntoja tehtäisiin Suomessa tänäkin päivänä.

Merikonttikodeista rakennettavat pienasunnot olivat kymmenen vuotta sitten ja yhä erittäin ajankohtainen, tuhannen taalan idea. Kauimmillaan kävin Ukrainassa, Mustanmeren rannikolla hakemassa lisäviisautta ja yhteistyökumppaneita konttitehtaalta. Niitä etsin myös Virosta ja pitkin Suomea. Olisi pitänyt löytää ammattioppi- tai vankeinhoitolaitos tai kuntouttavan työn yhteisö, joka olisi syttynyt ajatukselle. Sama asia on kateissa edelleen. 

Voi olla, että joku toinen on parempi markkinamies, mutta ilman rahaa, asemaa ja valtaa itselleni on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa saada joku toinen syttymään hyvälle idealle. Saman olen huomannut politiikassa, jossa sulkien kerääminen omaan tai puolueen hattuun on ensiarvoisen tärkeää. Joskus huono idea hyvällä markkoinnilla elääkin paremmin ja pitempään kuin hyvä idea huonolla markkinoinnilla.