Huokaukseni sinne jonnekin missä aikaa ei ole

Tänä aamuna oli pyynnön aika sinne jonnekin, jossa ei ole aikaa ja josta en tiedä mitään. Johon voin yrittää uskoa tai sitten en, sillä en käsitä edes sitä onko vain eteenpäin kulkeva aika ihmisen kaksintö tai tietämättömyyttä. Joten tässä huokaukseni:

"Säilyttäköön huononeva muistini tulevaisuudessakin paljon siitä kaikesta mitä rakastan. Ja tallentakoon kadonneen tilalle uutta jota tietämättäni kaipaan. Sekä vieköön ikuiseen unholaan sitä mitä taakkana kannan. Suo Sinä siellä jossain meidän seilata yhdessä onnellisina Tatan kanssa elämämme ilta-auringossa kaiken sen ajan minkä olet meille varannut. Ja jos senkin jälkeen on olemassa elävä huominen, valaise ja ohjaa meidänkin sielumme ikuisuuden tielle."

Mutta mitä käyttöä on menneisyydellä? Ehkä se auttaa, ettemme tekisi uudelleen samoja virheitä joista kärsimme. Mutta eletyssä on ollut myös iloa ja muisteltavaa, jota voi välillä haikeuttakin tuntien elää ikäänkuin uudelleen. Monesti siinä kaikessa kulkee mukana väistämätöntä surua, ikävää ja haikeutta joistakin tapahtuneista, joita ei toivoisi koskaan tapahtuvan. Kuten läheisistä ja rakkaista eläimistä luopuminen.

Olen kirjoittanut päiväkirjanomaisia Elämän tähden blogeja ensin vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta jo kauan yksin. Niissä muistelen monesti elettyä tai muuten mennyttä aikaa. Sillä eilinen on ollut, tulevasta en tiedä, mutta nyt on nyt. Joskus muistelun mukana tulevat kyyneleet, joskus aito ilo ja joskus yhtä aito kiukku. Viha ei koskaan, sillä en anna auringon laskea vihani ylle. Sille ei ole tilaa eikä yönkään yli petipaikkaa missään sydämeni sopukassa.

Silloin tällöin, mutta varsinkin vuoden vaihtuessa toivottelemme toisillemme parempaa tulevaisuutta tai ensi vuotta. En tunnista siitä itseäni, vaan olen iloineni, taakkoineni ja vaivoineni tyytyväinen elettyyn elämään, tähän päivään ja siihen kaikkeen mitä minulla muistoineni on. Elämä on opettanut, että vaikka mikä tahansa olisi toisin tai sitä ja tätä enemmän/vähemmän, ei se lisäisi onneani. Jota sitäkään en tarvitse yhtään enempää.

Joskus haudalla ajattelen syvää kiitollisuutta kokien äitiäni ja isääni, jotka minut tekivät. Heidän ansiostaan olen olemassa. Koen kasvaneeni vastuulliseksi aikuiseksi, jolla on ollut myönteinen vaikutus monen ihmisen elämään ovia osaltani aukoessani. Jotkut sen ymmärtävät tarkoittamallani tavalla. Toinen ei sitä ehkä edes tahdo tai pysty käsittämään, vaan jatkaa kulkuaan vaieten. Siitäkin osaan olla kiitollinen, vaikken käsitä miksi kaiken antaminen ei kaikille joskus riitä.