expr:content='data:blog.isMobile ? "width=device-width,initial-scale=1.0,minimum-scale=1.0,maximum-scale=1.0" : "width=1100"' name='viewport'/> Elämän tähden ry.

Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Sihteerin tehtävissä uudelle kaudelle

päivis: Tänään pidettiin Myllykylän Omakotiyhdistyksen uuden johtokunnan järjestäytymiskokous. Vuosikokouksessa tulin uudelleen valituksi jäseneksi ja nyt johtokunnan kokousten sihteerin tehtävään.

Kirjoitin noin vuosi sitten blogin, jossa vähän pohdiskelin yhdistystä ja myös omaa rooliani siinä. Silloin järjestäytymiskokouksen listalla oli vain muutama pykälä. Arvioin silloin, että yhdistys panostaa pariin kolmeen asiaan. Yksi on keväinen jätteen keruu roskalavalle. Näin on edelleenkin. Roskalavapäivä merkittiin nytkin kalenteriin toukokuulle.

Toinen on huolehtiminen siitä, että kylä ei joutuisi kärsimään liiallisesta melusta. Nyt puhuttiin myös pölystä, jota Lemminkäisen suunnitteleman murskaamotoiminnan myötä saattaisi leijua kylälle saakka. Mahdollista meluhaittaa, jota olemassa oleva kiviaineksen käsittely ja lentotoiminta aiheuttavat, ei tässä kokouksessa käsitelty lainkaan. Sen sijaan vuosi sitten totesin, että "yhtään lisämelua ei kyläämme toivota, sillä melu on yksi syy, miksi alueelle ei juurikaan pysty rakentamaan mitään uutta".

Lentomelun ainakin on vuoden aikana arvioitu vähentyneen. Laskeutuvia koneitakin näkee nykyään vain hyvin harvoin. Täytyy myöntää, että jopa kaipaamme niitä.

Kuva vaatii varmaan vähän selitystä. Niilo on siinä nostaa koipeaan samalla
kun kaksi joutsenta taustalla olevalla Tuusulanjoella miettivät kuumeisesti,
pitäisikö tuota koiraa ja ihmistä pelätä. Päättivät olla pelkäämättä. Tämä
on yksi Tuusulan Myllykylän idylleistä, jonka soisi säilyvän.
Kylällä on ilmeisesti perinteisesti järjestetty kesätapahtuma, joka monestakin syystä jäi viime kesänä kokonaan väliin. Nyt johtokunta tyytyi hieman huvittuneena toteamaan, että kylän ainut tapahtuma taitaa olla roskalava, joka tuodaan kahdeksi tunniksi kylälle, ja johon jäsenmaksunsa maksaneet asukkaat voivat tuoda suuremmat romunsa ilmaiseksi. Muilta peritään 15 euron suuruinen maksu. Kymmenen euron jäsenmaksun maksaminen siis kannattaa.

Viimeksi mietiskelin, että Myllykylässä voisi käynnistää vaikka minkälaista toimintaa. Aika moni runsaasta sadasta taloudesta kuuluu yhdistykseen. Hyvällä tiedottamisella jäseniä voisi saada lisääkin. Kun vuosi on vierähtänyt, on syytä todeta, että aina voi toivoa, mutta eri asia on viedä mahdolliset ideat toteutukseen saakka.

Edelleen siis kylältä puuttuu esimerkiksi mökkitalkkarityyppinen palvelu, jolle uskoin olevan kysyntää. Juuri tänään satuin lukemaan uutisen, että tällaista toimintaa varten on ollut saatavilla avustusta, johon ainakin naapurikunnassa on osattu tarttua. Harmillisesti avustuksen hakuaika on aivan äskettäin päättynyt. Pitäisi osata olla niin valppaana moneen suuntaan.

Jos äkkiseltään uudesta johtokunnastamme sanoisi jotain, niin ainakin hyvää keskustelua se saa aikaiseksi. Ehkä puhe tällä kaudella muuttuu myös uusiksi teoiksi ja meille jää paukkuja muuhunkin kuin ympäriltä tulevien uhkakuvien torjuntaan. Tosin niitäkään ei ole syytä unohtaa.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Jesse alias Visin Lento in memoriam

jormas: Aikoineen ajoin autoilla, joita eivät autoina kaikki edes pitäneet. Lada ja Wartburg. Samoihin aikoihin kavereihin kuului maanviljelijä ja hevosmies Jouko Asikainen, joka ei moisiin menopeleihin suostunut astumaan eikä istumaan. Se esti meitä menemästä hevoskaupoille, sillä olin jo vuosia haaveillut hankkivani itselleni hevosen. Jouko sanoi aina, kun häntä kosin mukaan, että mennään vaan heti, kun hankit auton, johon hänkin katsoo voivansa tulla. Sen aika tuli, kun hankin valkoisen Cadillacin, joka on tarina sinänsä. Ehkä kerron senkin joskus.

Joka tapauksessa viimein olin Asikaisen kanssa matkalla Orimattilan hevoskylään, jossa oli hevosia vähän joka lähtöön. Kuin eilisen päivän muistan, kun menimme yhdelle tallille. Siellä isäntä ensi töikseen sanoi, kun ei tallipoikia näkynyt missään, että pitää vissiin hankkia thaimaalaisia tallityttöjä, jotta pysyvät pojatkin tallilla.

Siellä minut, joka pelkäsin hevosia ja joka en koskaan ollut taatusti ratsastanut, istutettiin jakkaran avulla hevosen selkään. Joka lähtikin lompsuttelemaan verkkaisesti tallin käytävää kohti peräseinää, johon se pysähtyi. Kääntyi katsomaan minua ylimielisesti kuin kysyen, että entäpä nyt? Joka tapauksessa vastasin sille, että koita nyt äijä könytä johonkin suuntaan, sillä eihän me tähän voida loppuiäksi jäädä. Aikansa tilannetta pohdittuaan hevonen kääntyi verkkaisesti ympäri ja lompsutti sinne mistä oli lähdettykin. Ja minä päätin, että tämä on minun laji ja tämä on minun hevonen.

Hevosen nimi oli Visin Lento, joka matkasi mukanamme Keski-Suomeen mahdollisesti uuteen kotiinsa. Olin saanut kahden viikon koeajan ja sen vuoksi en halunnut kysyä hevosesta mitään. En halunnut ottaa edes entiseen omistajaan yhteyttä ennen kuin olin tehnyt lopullisen päätöksen pidänkö hevosen vai en. Mutta Visin Lento oli lumonnut minut ja ennen maksamista olin yhteydessä entiseen omistajaan. Hän kuunteli minua, joka en tiennyt ratsastuksesta enkä hevosista mitään. Ja totesi, että "jaa, vai on Jesse sinulla". Siinä selvisi sen lempinimikin. Ja mies jatkoi: "Jaa, että olet ratsastanutkin sillä. Ei sillä kukaan ole koskaan ratsastanut. Paitsi kerran yksi mies yritti, jonka se pudotti selästä. Ravihevosta siitä ei tullut koska sillä on liian isot kaviot, joita se ei osannut sijoittaa oikealla tavalla ravatessaan. Vaan se juoksi vähän sivuttain. Ja eihän silloin radalla pärjää, jos muut juoksee suoraan ja Jesse poikittain. Jotta jos ei sitä kukaan lähiaikoina osta, niin siitä tehdään makkaraa."

Jessen kuvaan minulla ei ole oikeuksia enkä tiedä kuka sen on ottanut
Ei tehty Jessestä makkaraa eikä ravi- eikä ratsuhevosta, vaan huvihevonen, jonka kanssa tein metsiin ja niityille syömämatkoja. Jesse söi, käveli, ravasi, välillä laukkasi ja minä nautin elämästä hevoseni kanssa.

Jesse asui Jyväskylän maalaiskunnan Puuppolassa omassa hirsisessä tallissaan seuranaan kaksi vapaata kania ja Kalliomäen Puolimatkankodin yhteinen kissa.

Kun yhtenä aamuna menin hakemaan aamupostia, tuli Kukkulalle nousevaa tietä pihaan ensin kaksi kania ja Jesse perässä, joka oli jollakin tavalla päässyt vapaaksi aitauksestaan.

Toinenkin mieliin jäänyt karkumatka sillä oli, kun vieressä olevan vanhainkodin yöhoitaja soitti aamuyöstä ja kysyi, että onkohan hevosesi kotona, kun täällä ikkunan takana tuijottaa sisään yksi. Se oli oiva osoitus Jessen poikkeuksellisesta älystä. Olin useana päivänä ihmetellyt miksi se viihtyy aitauksen kauimmaisessa kulmauksessa, savusaunan nurkalla tunnista toiseen. Kun yhtenä aamuna Jesseä ei ollut missään, selvisi sekin, että saunan nurkalla oli sen mielestä kaiken pahan tai ainakin vapauden riiston alku ja juuri, sähköpaimen. Se oli jollakin keinolla, kai turvallaan kurkottamalla saanut sen irti seinästä ja hakannut kavioillaan tuhansiksi palasiksi. Pihapiiristä se ei silti koskaan lähtenyt mihinkään, vaikka oli irtikin.

Mutta elämä nakkelee meitä suuntaan jos toiseenkin ja minä matkasin Etelä-Suomeen ja Jesse jäi Keski-Suomeen. Sieltä sen matka jatkui polkuja, joita en tunne, Kuhmoisiin, joissa se viime kesänä oli saamani tiedon mukaan lopetettu vaikean suolisolmun tai jonkun muun johdosta. Minulle kerrotun mukaan se olisi jouduttu leikkaamaan, jota ei korkean iän vuoksi tehty. 

Kun Jesse jäi ja minä lähdin. jäi minulta myös viesti, että en ole lakannut olemasta, vaan jos tiukan paikan tullen Jesse minua joskus tarvitsee, kaivakaa minut esiin. Ehkä tämä lupaus ei kulkenut Jessen mukana, ehkä en jotain tiedä. Mutta sen tiedän, että jos Jesse olisi leikkaamalla voitu pelastaa, se olisi tehty, jos tieto olisi saavuttanut minut. Jää hyvästi Jesse, olit kovin rakas.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Sosiaalisen median ihmeellinen maailma

päivis: Olen Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja tätä blogiakin kirjoittelen joka toinen päivä. En ole kovin taitava somen käyttäjä, sillä jos olisin, tykkääjiä ja seuraajia olisi huomattavasti enemmän. Jos laitan Instagramiin kuvan parilla suomen- ja englanninkielisellä #-merkillä varustettuna, voin enimmillään toivoa viittä tai kuutta tykkäystä.

Tiedän että tuo on tosi vähän, sillä seuraan joitakin, jotka pari tuntia kuvan julkaisun jälkeen ovat saaneet jo satoja tykkäyksiä.

Mutta en ole kyllä tehnytkään oikein mitään sen eteen, että kuvani tulisivat paremmin huomatuiksi ja tykätyiksi. Sen sijaan riemastun aina, kun huomaan, että joku ihminen jossain toisella puolella maapalloa on tykännyt kuvastani.

Tänään sain tykkäyksen Australiasta. Olin laittanut päivä tai pari sitten Instagramiin kuvan Niilosta (#koira #dog), joka seisoi kadunkulmassa lähellä #Jyväskylän keskustaa (#Kilpisenkatu).

Kuva ei ollut mitenkään erikoinen, vähän vinokin siitä tuli, mutta otin sen tarkoituksella paikassa, jossa kuvan etualalla olevan Niilon taustalla näkyi Alvar Aallon (#alvaraalto) suunnittelema #Suojeluskuntatalo. Tuolla nimellä rakennusta ei enää juuri tunneta, mutta halusin silti käyttää siitä sen alkuperäistä nimeä. Rakennuksen päätyseinä oli lisäksi vaihtanut väriä valkoisesta beigeksi. En käynyt tarkistamassa, oliko myös Kilpisenkadun suuntainen julkisivu saanut uuden värin.

Australialainen tykkääjäni osoittautui henkilöksi tai yritykseksi, joka näkyy olevan paikallinen Artek-tuotteiden kauppias. Hän siis löysi minut tuon alvaraalto-hashtagin ansiosta.

Kun kirjoitin, etten ole kovin hyvä somen käyttäjä, perustelen sitä noiden vähäisten tykkääjien lisäksi sillä, että teen ainakin yhden asian väärin. Sen luin äsken jostain lehdestä, jossa oli viestintäasiantuntija Katleena Kortesuon haastattelu. Kortesuo totesi, että somessa kannattaa käyttää itsestä samaa kuvaa. Minulla omat kuvat Instagramissa ja Twitterissä ovat erilaiset. Kuten myös Facebookissa. Ja toisenkin kai virheen olen tehnyt: olen kuvissa aurinkolasit silmillä. Se on paha.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Johanssonin lähde

jormas: Kunhan kotiudumme Keski-Suomesta, laitamme alla olevan tekstin tutkimustuloksineen kylämme ilmoitustaululle:

"Jokilaakson tilalla Myllykylän Soiniityntiellä asuvat merikonteista tehdyssä pientalossaan Jorma Soini ja Päivi Strandén. Samassa osoitteessa pitää majaansa myös pieni tuusulalainen yhdistys Elämän tähden ry. Sen toiminnan tarkoitus on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisääminen.

Soiniityntien alussa, postilaatikon kohdalta kääntyy pieni sivutie vasemmalle, joka johtaa Johanssonin hevos- ja lammaslaitumelle. Tien päässä on myös monen myllykyläläisen tuntema lähde, jonka olemme ristineet Johanssonin lähteeksi. Ennen kunnan vesijohtoa moni kyläläinen hakikin sieltä juomavetensä.

Viime syksynä innostuimme ja veimme laboratorioon lähteen veden tutkittavaksi. Ja iloksemme huomasimme sen säilyneen vuosikymmenten saatossa hyvälaatuisena juomavetenä. Roger Johansson maksoi osan tutkimuksesta ja antoi mielihyvin luvan, että toki lähteestä voivat kyläläiset halutessaan hakea vettä edelleenkin, jos joku haluaa käyttää aitoa, suomalaista lähdevettä juomavetenään. Omalla vastuulla luonnollisesti.

Meillä ei ole kylällä paljoa tuusulalaisittain ainutlaatuista. Juomakelpoinen luonnonlähde on sitä. Joten vaalikaamme tätä pikkuaarrettamme huolella ja pitäkäämme se ja sen ympäristö siistinä. Siistinä pitämisen aloitimme osaltamme viime syksynä ja kuljetimme jonkun vähemmän vastuullisen sinne tuoman, jykevän sohvan kunnan varikon roskalavalle."

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Eläimellinen blogi

päivis: Eläimistä on tullut kirjoitettua silloin tällöin. Lähinnä koirista. Joskus tulee julkaistua Instagramissakin kuvia koirista. Facebookissa on tarjolla paljon kissa- ja koiravideoita. Yksin tai yhdessä. Monella on perheessä kissa ja koira tai useampiakin. Siitä voi päätellä, että ainakin niiden rinnakkaiselo lienee melko rauhallista.

Facebookissa jaetaan usein myös kuvia eläinten yhteiselosta, jossa on kaksi melko toisilleen outoa osapuolta: ankka ja koira, joskus koira ja joku metsän villieläin. Kani ja hevonen. Mitä milloinkin. Tuntuu, että silloin eläimillä on joku erityinen tunneside täysin erilaisen lajin edustajaan. Mistä se sitten johtuukaan.

Thaimaassa näkee usein pihalla tepastelevia kanoja ja niiden seassa pyörii irrallaan koiria. Luulisi, että nälkäiset koirat saattaisivat syödä kanan tai pari poskeensa. Mutta jostain syystä niin ei käy. Jokaiselle tuntuu olevan tilaa.

Tuttava halusi ottaa jo melko iäkkäälle koiralleen kaverin. Ennakkoon oli vallalla pelko, ettei vanha koira hyväksy nuorta tulokasta. Ja niin siinä kävikin. Pentu ei voinut jäädä perheeseen. Niilon olen huomannut suhtautuvan hyvin asiallisesti pentukoiriin. Tosin viimeksi kun kohtasimme alle vuoden ikäisen koiran, tilanne päättyi pullisteluun ja raivoisaan haukkuun. Ehkä nuori koira ei enää ollut niin nuori, että sitä olisi Niilon mielestä pitänyt kohdella silkkihansikkain.

Niilolla ylipäätään tuntuu usein olevan "tilanne päällä", kun se näkee muita koiria. Joskus riittää, että toinen nelijalkainen on sadan tai parin sadan metrin päässä. Silti sille pitää haukkua. Ja jos koira tulee vastaan, siihen pitää vastata maastoutumalla.

Kun Jorma alkoi käydä tapaamassa Johanssonin hevosia, jotka ovat päivät ulkosalla, joukkoon ilmaantui kaksi irrallaan olevaa lammasta. Luulen että ne ovat samat lampaat, jotka pari vuotta sitten ovat kesällä olleet Johanssonin hevoshaassa Tuusulanjoen rannalla. Joku niiden persoonassa on kai sulattanut Niilon sydämen, kun se suhtautuu lampaisiin kuin parhaimpiin kavereihin. Sillä ei ole ollenkaan samanlaista ilveilyä kuin toisia koiria kohdatessa. Se on selvästi innoissaan lampaista.

Olenkin ajatellut, että Niilo olisi varmaan ikionnellinen, jos se pääsisi lampaiden kanssa samaan aitaukseen ja voisi olla siellä täysin vapaana. Olen nähnyt Niilon lampaiden luona vain kerran, mutta voisin väittää, että se tunsi olonsa hyvin luontevaksi lampaiden seurassa. Se varmasti piti niitä hyvinä kavereinaan.

Toinen lampaista, musta, oli hieman arka. Toinen niistä sen sijaan käyttäytyi kuin koira konsanaan. Se työnsä päätään tarjolle ja selvästi piti siitä, kun sitä rapsuteltiin. Ja kun avasin auton oven mennäkseni sisälle, lammas oli selvästi sitä mieltä, että myös sen pitää päästä mukaan.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Aloitin uuden harrastuksen

jormas: Minulla on keräilyharrastus, jota toteutan sekä Thaimaassa että Suomessa. Kyseiseen harrastukseen en tarvitse kaveria eikä alalla juurikaan ole harrastuspohjaista kilpailua. Toki moni on tehnyt siitä itselleen ammatin, jossa sitten esiintyä kilpailua ja toimintaa myös hyvinkin epärehellisin keinoin. Ihmiset eivät myöskään arvosta harrastustani, ainakaan tyypillisellä tavalla. Joitakin poikkeuksia on, päiviskin yksi, jolla onkin sama harrastus.

Mielenkiintoista on, että ihmiset silti arvostavat harrastustamme, sillä kirjoittaessamme siitä sosiaalisessa mediassa tai joku näkee meidät sen parissa, saamme usein peukutuksia. Thaimaassa viime reissulla taisi joku lapsikin innostua touhusta. Mutta lähes kaikki ihmiset kokevat asian itselleen oudoksi ja kai vähän pitkin nenänvarttakin katsottavaksi, että eivät alalle hevin itse uhraa aikaansa, vaikka se veisi päivittäin vain 10 sekuntia. Alalle toivoisi paljon enemmän harrastajia, sillä se olisi koko luomakunnan etu.

Vaan mistähän tässä nyt sitten on kysymys? Kysymys on roskien keräilystä. "Pidä maailma siistinä, nosta roska päivässä enemmän kuin heität pois." Jos et heitä yhtään roskaa sille kuulumattomaan paikkaan, nostat kuitenkin yhden, sillä juuri se on se yksi enemmän. Yksinkertainen ja simppeli vapaaehtoistyön muoto, jota kutsun yhteiskuntavastuuksi. Jos Suomen väestöstä yksi sadasta nostaisi vuoden jokaisena päivänä yhden roskan tienvierestä, kadulta tai luonnosta sille kuuluvaan paikkaan, olisi se 20 miljoonaa roskaa vähemmän. Se ei ole vähän.

Eilen päätin ottaa itselleni uuden keräilyharrastuksen. Alan keräämään kavereita. Niitä joihin minulla on joskus ollut yhteys ja ehkä mukavia hetkiä tai peräti pitempikin jakso. Aloitan niistä, jotka vuodesta toiseen pulpahtavat silloin tällöin mieleeni. Että mitähän mahtanee kuuluu sille tai sille? Missähän lienee ja lieneekö elossakaan? Kerään niitä, joilta odotan enemmän tai vähemmän alitajuntaisesti yhteydenottoa, kortilla, sähköpostille, tekstiviestillä, puhelinsoitolla ja niin edelleen. Mutta jota ei koskaan tule. Mutta miksi minun pitäisi vain odottaa valmista pöytää? Miksen itse voisi tehdä asialle jotain, kun se kerran mieltäni kutkuttaa? Niitä voi etsiä netistäkin ja pyytää vaikka Face-kaveriksi.

Eilen sitten aloitin ja kaivoin esiin Hoechst Fennican ajoilta entisen työkaverini Harjun Ranen 45 vuoden takaa. Höösti  oli muuten ensimmäinen työpaikka, josta sain juomisen vuoksi lopputilin. Kun Ranelle soitin, sanoin, että jos arvaat laakista oikein kuka soittaa ilman mitään asiaa, tarjoan kahvit tai muun virvokkeen. Ei arvannut mies, sanoi asian tulleen niin äkkiä. Mies menneisyydestäni vaikutti aidosti kovin ilahtuneelta, joten uuden harrastukseni ensi vaikutelma kannustaa jatkamaan. Nyt tiedän missä Rane asuu. Sanoi asuvansa Tuusulan kunnan kunnon asunnossa tyytyväisen oloisena, joten menen joskus käymään ja veikkaan, että ensi kesänä saunotaan yhdessä ja muistellaan menneitä ja rakennetaan tulevaa.

On mielenkiintoista Sudokun numeroiden ja kuvaristikon sanojen lisäksi tai sijaan pyöritellä korvien välissä ihmisiä omasta menneisyydestä ja pohtia, että kenet tai kenen kohtalon kaivan seuraavana esiin ja millä välineillä ja millä tavoin sen teen. Nimiä aion kirjoitella myös blogiini ja Face-sivuillemme, sillä se saattaa olla yksi tapa löytää joku.

Jo lähes kuusikymmentä vuotta sitten oli luokka- ja muunakin kaverinani Vesa Tuominen, jonka kanssa en muista riidelleeni koskaan. Joten hän on yksi seuraavista saaliista, joita tavoittelen. Hänen isänsä, Veikko Tuominen oli melkoisen hyvässä asemassa silloisella Amer-Tupakalla. Autona oli useampikin kaksitahti-Saab, joilla hän vaimonsa kanssa huristi Tuusulan Yhteiskoulun johtokunnan kokouksiin. Sekä toi Hilkka tytärtään aamuisin kouluun, joka soitti kerran koulun pianolla juhlissa Harry Lime Themen. Mutta mitä kuuluu Vesalle, tietääkö joku?

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Ei nimi miestä pahenna

päivis: Facebook lähettää toisinaan sivuille päivityksen, jonka on julkaissut vuosi sitten. En tiedä, millä logiikalla sosiaalinen media milloinkin toimii, mutta vuoden takaisen päivityksen poimiminen tuskin on somen monimutkaisin asia.

Minäkin poimin blogin, jonka olen kirjoittanut noin vuosi sitten. On ehkä vähän tylsää uusia vanhoja kirjoituksia, mutta juttu miellytti minua sen verran, että hyvin kai voin sen uusia tässä hieman tuunattuna. Uusiihan varsinkin Yle jatkuvasti aikaisemmin näyttämiään ohjelmia.

Olen vuosi sitten kirjoittanut etunimistä Hesarissa julkaistun jutun innoittamana. Lehdessä vertailtiin helsinkiläisten lasten saamia nimiä. Olivat huomanneet, että eri puolilla kaupunkia lapsille annetaan vähän erilaisia nimiä. Suunnilleen samat nimet kuitenkin toistuivat, mutta hieman eri järjestyksessä.

Helsingin ydinkeskustan pienet Stellat ja Maxit kuvaavat haastatellun nimiasiantuntijan mukaan sitä, että vanhemmat haluavat lastensa nimillä viestiä kansainvälisyyttä. Jo Sörnäisissä, noin viisi kilometriä keskustasta, suosiossa ovat vanhat suomalaiset etunimet kuten Onni ja Siiri. Näin siis vuosi sitten. Kuka tietää, mikä tilanne on nyt.

Ja kun Helsingissä vuosi takaperin oli eniten Leo- ja Sofia-nimisiä alle kymmenvuotiaita lapsia, muualla maassa vastaavasti eniten on ollut Eetuja ja Emmoja.

Ruotsissa ja Britanniassa on tutkittu vanhempien nimivalintoja suhteessa sosioekonomiseen asemaan. Britanniassa alemmissa sosiaaliluokissa lapsille mielellään annetaan hienostelevia nimiä, joilla arvellaan pyrittävän turvaavan lasten sosiaalinen noste. Suomessa asiaa ei ole tutkittu, mutta meilläkin viitteitä tähän kuulemma on. Olisivatkohan esimerkiksi Vanessa, Jessica ja Luca juuri noita nimiä? Ainakin Itä-Helsingissä mainittuja nimiä on suhteellisen monilla lapsilla. Samat nimet eivät muissa kaupunginosissa ole hittilistalla.
Niilo ja Päivi. Koira on saanut ihmisen nimen. Päivi-nimi oli suosittu
1960-luvulla, vuosikymmen ennen kuin minä sain kasteessa oman nimeni.
Itä-Helsingistä nimiasiantuntija sen sijaan sanoo, että siellä asuminen ei vielä kerro mitään ihmisen sosioekonomisesta taustasta. Joten ehkä nimienkään suhteen ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Vähän huvittava yksityiskohta itähelsinkiläisten tyttöjen nimistä kuitenkin paljastuu. Niiden todetaan olevan prinsessamaisempia kuin muualla pääkaupungissa. Kuinkahan monta Estellea, Victoriaa tai vaikka Madeleinea Vuosaaressa tai Kontulassa mahtaakaan asua?

Tytöille on 2000-luvulla annettu kaikkiaan yli 12 500 eri nimeä, pojille vain noin 8 900. Vuosittain lapsia syntyy Suomessa noin 55 000. Tyttöjen nimikirjon todetaan johtuvan siitä, että tyttöjen nimillä leikitellään enemmän kuin poikien nimillä. Sen ajatellaan viittaavan sukupuolirooliin liittyviin odotuksiin. Pojat mielletään jo vastasyntyneinä tuleviksi vastuunkantajiksi, joten myös nimeen suhtaudutaan vakavammin kuin tyttöjen kohdalla.

Almanakassa kerrottiin olevan paljon nimiä, joita kukaan ei ole saanut ensimmäiseksi nimekseen 50 vuoteen. Kuinkahan mahtaakaan jatkossa tapahtua nimen Väinämöinen suhteen, kun Hesari paljasti, että se on tasavallan presidenttimme toinen etunimi?

Uusia ihmiselle annettavia nimiä kuulemma testataan usein ensin lemmikeillä. Tällaisia ovat jutun mukaan esimerkiksi Luna, Bella, Jeri ja Remu. Vastaavasti varsinkin koirat tuntuvat saavan nykyään ihmisen nimen. Kun käymme Niilo-koiran kanssa koirapuistossa, yhtä aikaa siellä tosiaan saattaa olla vaikkapa Väinö, Martta ja Bertta.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Mistä ovat onnen elementit tehty?

jormas: päiviksen kirjoitus työhön paluusta sai minut muistelemaan aikaa, kun sen lopetin. Siis palkkatyöhön palaamisen. Sen jälkeinen aika on täyttynyt olemisesta ja yhteiskuntavastuusta sekä kaikesta muusta puuhastelusta, joista mitään en tee rahan vuoksi enkä sitä saadakseni. Se on synnyttänyt mielenkiintoisiakin tilanteita, sillä aina joskus poluilleni tupsahtaa edelleen ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että voisin heitä jeesata milloin missäkin asiassa. Lähinnä sillä kapealla sektorilla, josta katson tietäväni riittävästi voidakseni jakaa jotain muillekin. Hauskuus tulee vastauksestani toteamukseen, että "emme tietenkään pyydä ilmaiseksi, vaan maksamme kyllä tekemisestäsi". Kysyn, että "sehän vaan passaa, mutta millä ajattelitte maksaa, kun minulle ei voi maksaa tekemisistäni rahalla?" Aina on maksuväline kuitenkin löydetty. Usein johtavana ajatuksena, että antakaa niille, jotka tarvitsevat jotakin, mitä se sitten onkaan, minua enemmän.

Mutta minä olen repaleinen itsetunnoltani, joka kuitenkaan en eheydessäni välitä niinkään siitä onko itsetuntoni hyvä tai huono. Vaan siitä, että se mikä on, olisi jollain lailla ehyttä. On siis hienoa, kun voi itkeä ja on hienoa, kun on varaa olla heikko. Mutta kipeyttä löytyy itsestäni varmastikin loppuun saakka. Aikoinaan palasin lomalta töihin kai vähän keskenkin, koska koin, että mikään ei suju poissa ollessani kunnolla ja olen korvaamaton. Olen myös palannut töihin täyden loman viettäneenä ja työtoverit ovat ihmetelleet, että "ai, sä oot ollu pois, me ei olla huomattukaan." On paljon vaikeampaa päästä balanssiin tarpeettomuuden kanssa kuin korvaamattomuuden kanssa.

Vapaaehtoistyötä http://www.dare.org/ voi tehdä tai olla tekevinään
Tätä sain harjoitella käytännössä viisi vuotta, kun jäin osa-aikaeläkkeelle. Sen ajan toimin erityistehtävissä, joista sain pitää itselläni vain ne joista muut eivät tienneet mitään ja jotka salasin tai missä muut eivät nähneet mitään järkeä. Oli myös kipeää huomata, että työssä solmitut suhteet, työtoveruudet ja -kaveruudet olivatkin vain sitä mitä sitten lienivätkään, mutta vain ja ainoastaan työhön liittyvää eikä mitään muuta. Ehkä erityisen vaikeaksi sen teki kohdallani se, että päihdetyö ei ollut minulle työ vaan elämäntapa. Minulle oli ja osin on vieläkin hyvin vaikea huomata, että lähes kaikki mukavat kaverit olivatkin vain mandaattiystäviä, jotka veljeilivät ja nyökyttelivät sinne tänne suuntaani vain asemani vuoksi. Kun asema lähti, lähtivät kaveritkin.

Pidin itselleni oikeana tehdä intohimoisesti ja vahvalla tunteella mitä työkseni sitten kulloinkin teinkään. Minusta ei ole koskaan ollut ilotytöksi tai -pojaksi, joka myy ison osan itsestään vain rahan vuoksi. Mutta tunteella tekemistä opetin ja opetan vieläkin myös muille. Että asiakastyössä voi ja saa päästää asiakkaan niin lähelle kuin haluaa, kun vaan pysyy itse ehjänä ja perusratkaisut ovat kaikille samat ja tasapuoliset. Mutta jos saunoo yhden asiakkaan kanssa, ei se tarkoita, että pitää saunoa kaikkien kanssa. Tunteella työn tekemisestä ehkä parhaimpia palautteita työtovereilta on ollut, että jormas oli hyvä pomo, koska sen kanssa voi turvallisesti riidellä eikä mitään jäänyt hampaankoloon.

Kun en enää pitkään aikaan ole tehnyt rahan vuoksi mitään, on varsin tärkeäksi itselleni noussut kysymys, mistä on ylipäätään eläväisen onni rakennettu ja mitkä ovat onnen elementit. Kun vietämme paljon aikaa Thaimaassa ja siitä osan seurassa, jossa ei turisteja näy, niin en jaksa olla ihmettelemättä miten perhe, jolla ei ole kunnollista kattoa päänsä päällä, ei ehjiä vaatteita eikä syötäväksi muuta kuin riisiä, näyttää huomattavasti onnellisemmalta kuin enemmän tai vähemmän rahassa kylpevä turisti. Jonka aamun ensimmäinen murhe on liian aikaisin laulavat linnut tai kylän koirat. Tai kun reissun hintaan kuuluvassa aamiaispöydässä ei ollut kuin kahta laatua juustoa.




maanantai 29. helmikuuta 2016

Paluu arkeen

päivis: Tänään koitti taas työpäivä kuuden viikon eläkejakson ja viiden lomapäivän (neljän työpäivän ja lauantain) jälkeen. Osin kaikki oli ennallaan, osin ei. Työpöytää sentään kukaan ei ollut avokonttorissamme vienyt tai edes lainannut, sillä pöydän tason korkeus näytti edelleen lukemaa 102. Ilmeisesti tarkoittaen centtimetrejä. Jorman mielestä luvun pitäisi varmaan olla 105, kuten meillä niin moni asia tahattomasti tai tarkoituksella on.

Aloitan yleensä työt jo junassa matkalla Leinelän asemalta Pasilaan. Nyt jouduin vain ihmettelemään, miksi puhelimeeni ei tullutkaan lehtiuutisten koostetta, joka normaalisti ilmestyy sähköpostiin klo 8.15. Kooste sisältää omaan työalaani kuuluvia uutisia ja muuta julkaistua tietoa, jota hyödynnän muun muassa työ-Facebookia päivittäessäni.
Thaimaalaisen auton kojelaudalla asetellut ankat eivät mitenkään
liity tähän juttuun, mutta siinäpä nyt ovat kuitenkin.
Vähän myöhemmin, kun olin jo työpöydän ääressä, selvisi syy, miksi kyseistä sähköpostia ei tullut. Joku ylivertainen Microsoft-ohjelma oli päättänyt, että en tarvitse kyseisiä viestejä, koska minulta on jäänyt avaamatta viisi saman lähettäjän vastaavaa aamutiedotetta. Laite siis luulee olevansa fiksumpi kuin ihminen.

Hetken hampaita kiristeltyäni, siis omia hampaitani, keksin netistä paikan, josta pääsin korjaamaan tuon virheen. Uskon, että huomenna tuttu sähköposti on taas luettavissa vartin yli kahdeksan.

Mutta ei tosiaan tarvitse olla pois kuin seitsemän viikkoa, jonka kaikki minuun nähden esimiesasemassa olevat tiesivät, kun silti joku jo alkaa säätää töitä, joita minun oli tarkoitus jatkaa takaisin tultuani. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että saan apuvoimia omaan työhöni, mutta se ei ole kovin kiehtovaa, että asiasta ei kerrota. Saa vain lukea sähköposteilta tai kuulla puhelimessa toiselta puolelta Suomea missä mennään.

Ups. Tulipa kirjoitettua työasioista, vaikka olen pyhästi vannonut, etten tee sitä koskaan. Ehkä sille ei voi mitään, että joskus pitää syödä sanansa.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Meri-Teijo

jormas: Eilen päivis sivusi blogissaan meidän Meri-Teijossa olevaa, Suomen pienintä tonttia. Sitä se varmasti onkin kunnes joku uskomuksemme vääräksi osoittaa. Nythän olemme laajentaneet tiluksiamme ja aiemman 24 m2 lisäksi syksyllä hankimme lisää maata 18 neliötä. Joten yhteensä vierekkäiset palstat ovat reipas 40 m2, joten kyllä siihen passaa kesällä Matkakodin parkkeerata ja pulahtaa viiden metrin päässä olevaan mereen uimaan.

päivis ja Niilo Meri-Teijossa "omalla maalla"
Meri-Teijon Matildedahlin sataman uudistus laitureineen ja uusine klubirakennuksineen on edennyt huimaa vauhtia tähtäimenä, että toukokuussa on avajaiset. Hieno juttu ja hieno paikka. Tänään kevätkelikin oli oikein suotuisa varmastikin kolmen taivaalla kaartelevan merikotkankin mielestä.

Matkaa Jokilaaksosta on Salon laitamille 150 kilometrin molemmin puolin. Ja ajoon aikaa menee elokuvan keston verran, ehkä hieman vähemmänkin, varsinkin jos ajelee Turun moottoritietä. Ensi kesänä on tarkoitus viettää aikaa jokunen tovi enemmän kauniissa ruukissa, kun Matkakotiparkkimme tasauskin näytti valmiilta.

Joskus on tullut tehtyä epäonnistuneita hankintoja, mutta se sama hulluus on myös saanut aikaan sen, että joistakin kaupoista on jäänyt onnistumisen maku. Osa Satamaparkki-tilasta on sellainen. Kun käytännössä tyhjätasku olen, on hyppysiin jäänyt pääsääntöisesti vain niitä hankintoja, joissa muut eivät ole nähneet mitään järkeä. Sillä niissä missä muut näkevät järkeä, on näiden näkijöiden joukossa myös rahamiehiä ja -naisia, jotka koppaavat em. hankkeet itselleen lihavampien rahamassiensa ansiosta.

Mutta hyvä näin. Hulluja hankintojani ovat työvuosiltani Sininauhasäätiö ja Jyväskylän Katulähetys pullollaan, joita riittää myytäväksi saakka nykyisille vallanpitäjille. Rahaa siinä lystissä menee, sillä moni hullu hankinta olisi ennen myyntiä kaivannut jalostamista. Sitä ei valitettavasti tapahdu joko näkemysten puutteen vuoksi tai siksi, että pelissä eivät ole omat rahat. Osaamisesta se ei nimittäin ole kiinni, sillä sitä on maailma täynnä, jota voi ostaa rahalla.

Omia hulluja hankkeita ovat olleet Keuruun Haapamäellä Syrjäntakanen, Tuusulan Myllykylässä Jokilaakso ja Salon Meri-Teijossa Satamaparkki. Toki muitakin on, joista kerron ehkä joskus.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Maalaiskoira-Niilo

päivis: Paluu Jokilaaksoon merkitsi myös osaomistuskoira-Niilon siirtymistä maalaiskotiinsa eli meille. Koiraperheen arki on hieman erilaista kuin koirattoman. Niilon kaupunkikodissa on laskeskeltu, että ilman koiraa päivään tulee kolme lisätuntia, jotka mahdollistavat ties mitä muuta tekemistä. Kääntäen tuo tarkoittanee, että Niilon kanssa ollessa jotain muuta pitää jättää tekemättä.

Niilon tapaaminen oli taas ratkiriemukas. On mukava huomata, miten se aina on niin innoissaan useamman viikon eron jälkeen. Eikä sille kodin vaihtaminen näytä tuottavan mitään ongelmaa.

Niilon päähän ei ole laitettu
punaista rusettia, vaikka siltä
saattaakin näyttää.
Niilolla on Jokilaaksossa yleensä paljon virikkeitä sisälläkin, koska Merikonttikodin ikkunat yltävät lattiaan asti. Se näkee ulos vaikka makuultaan. Ja niin se usein tekeekin. Heti ensimmäisenä päivänä ulkona ei kuitenkaan ollut juuri mitään vahdittavaa, sillä kaneja ei nyt jostain syystä ole näkynyt ainuttakaan. Luotan kuitenkin siihen, että jostain ne taas ilmestyvät pihaamme. Niin kuin aina ennenkin.

Päin vastoin kuin yleensä, Jorma totesi tällä kertaa Niilon nähdessään, ettei se ole ollenkaan laihtunut. Yleensä käy niin, että meillä ollessaan se saa takaisin kilot, jotka se kaupunkijaksollaan on karistanut.

Kieltämättä minustakin näytti, että paino on pysynyt ennallaan. Tosin vyötärön kohdalla oli kuitenkin suositeltava kaari. Ehkä lähdemme oletuksesta, että Niilo on nyt normaalipainoinen. Mitä se sitten rotujen koiran kohdalla tarkoittaakaan. Se kun on täydellisesti oma itsensä ilman vaadittavaa säkäkorkeutta tai muuta rotukoirien elämään kuuluvaa asiaa.

Päätän raporttini Niilosta tähän, sillä minulla on nyt täytettävänä tuo alussa mainittu kolmetuntinen. Tai kun Niilo tuli meille vasta iltapäivällä, ehkä tämän päivän koirasisällöksi riittää 1,5 tuntia. Siitä on käyttämättä tasan sen verran, että vielä on aikaa iltalenkin verran jäljellä.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Suomeen totuttelua

jormas: Takana on kuuden viikon sessio Thaikodissa Jomtien-Pattayalla. Oli mukavaa. Mutta mukava oli tulla Jokilaaksoonkin, jossa riittää puuhastelua joiksikin päiviksi, jotta kaikki on ennallaan. Talvi nimittäin ei tule vain sanana, vaan mukana tulee usein lunta ja roimasti pakkastakin. Ne molemmat tekevät yhtä jos toista niin teknisille laiteille kuin rakenteillekin jo pelkästään rakennuksissa. Merikonttikotimme ja Konttisaunan vedet eivät tule sisään eivätkä mene ulos ilman itserakennettua tekniikkaa. Samoin on veden lämmityksen laita. Jokilaaksoon mahtuu myös paljon muuta tekniikkaa.

Kuuautomme
Lumi ynnä tuuli olin kaatanut biokompostorimme päälle reiden paksuisen lepän, joten oli otettava moottorisaha heti aamusta käyttöön, jotta saimme kompostorin sille tolalle mille pitääkin. Matkakodin starttiakku oli myös tyhjentynyt ylläpitolatauksessa olostaan huolimatta. Joten saapa nähdä tuleeko kevään korvalla akun osto, sillä lähes 40 asteen pakkanen ei liene tehnyt hyvää tyhjälle akulle. Myös Matkakodin katos oli saanut uutta lumikuormaa sen verran, että niitäkin piti pudotella, vaikka sitäkin puuhaa ja jeesiä Timo ja Liisa olivat ansiokkaasti tehneet reissumme ajan.

Myös Suzukin akku oli sanonut yli kymmenen vuotta kestäneet virranantosopimuksen irti, joten hinattiin auto käyntiin ja käytiin akkukaupassa. Ja tietty Omia polkuja kulkevien kaupalla. Siellä oli kaikki tolallaan, josta iso kiitos kaikille teille, jotka kannatte siitä vastuuta.

Samalla reissulla haettiin saranoitavana ollut Kuuautomme tuulilasi, jotta on vähän mukavampi jatkaa lumihommissa, sillä suojalunta on riittämiin. Sitä kyllä riitti lapiohommiinkin saakka päivikselle ja minulle.

Nuoskalumi ei estänyt meitä tamppaamasta moottorikelkoilla Johanssonin hevoshaan lenkkiä kävelykuntoon huomista varten, kun osaomistuskoira Niilo tule viettämään maalle koiranelämää. Samalla reissulla haimme parikymmentä litraa juomavettä tutkituttamastamme luonnonlähteestä.

Oikein mukavan kevään merkin Jokilammillemme toi muutama joutsen, jotka arvatenkin kosiopuuhissaan pitivät melkoista metakkaa. Kanit loistavat poissaolollaan, mutta elämme toivossa, että ainakin joku selviäsi ensi kevään suvunjatkohommiin.

Televisiota katselemme täällä sekä normaalilla että myös lautasantennilla. Sen lisäksi haravoimme kotivastaanottimeen netin 4 G-yhteyden avulla lisää kanavia. Sangen monipuolisesti siis. Kun kyseinen tekniikka on pari kuukautta käyttämättä, on siinä monen kanavan ja ohjelmiston päivitystä. Jos en aikoinaan olisi tehnyt päätöstä pysyä tässä ja ylipäätään tietokonetekniikan kehityksessä mukana, olisin kyllä auttamattomasti pudonnut kärryiltä tai veneestä. Se on ollut päätös, jota en ole katunut. Palkitsevaa ja mukavaakin on, kun voi vähän tässä asiassa itseäni tumpelompia jeesaillakin.

Mutta niin kiire ei ollut, etteikö ehditty käymään Suomi-Seuran pääkallopaikalla Kivikylässä Mariankadulla. Yritettiin saada neuvoa, maksettiin parin vuoden jäsenmaksurästin sekä valikoitiin parikymmentä kirjaa vietäväksi Pattayalla Seuran kirjastoon, mutta myös Pattayan suomalaiselle koululle. Jätimme myös sinne henkilökunnalle pohdittavaksi, josko ryhtyisimme  Pattayan seudulla tukihenkilöiksi.

Tämän pulputuksen jälkeen kysyin itseltäni, miksi tämän kirjoitin. Ja vastasin saman tien, että en tiedä.

torstai 25. helmikuuta 2016

Matkalla kohti kotia

päivis: Viljelimme aikoinaan sanontaa, että koti on korvien välissä. Siihen aikaan näin usein olikin. Elämä oli hyvin työntäyteistä ja matkallakin olimme usein. Nyt ovat työt jääneet vähemmälle, mutta matkalla oloa taitaa olla jopa entistä enemmän. Ainakin kaukomatkailua.

Hauskoja nimiä näkee silloin tällöin
eri puolilla maailmaa.
Nyt koteja on mahdollisten korvien välin lisäksi Thaimaassa, Tuusulassa ja välillä Laukaassakin. Ellei sitten jopa toisinaan Matkakodissa. Sillä varmaan viimeistään kesällä tulee taas oleiltua jonkin verran Meri-Teijon Mathildedalissa, josta Elämän tähden ry hankki ehkä Suomen pienimmän tontin.

Kirjoitelen tätä välilaskun aikana Moskovan kentällä, josta löytyi vaivatta langaton - ja toimiva - nettiyhteys. Hyödynnän nyt sitä edes sen hetken, että kirjaan tänne muutaman lauseen. Sisäinen kello tosin näyttää jo kello kymmentä, joka thaimaalaiselämässämme tarkoittaa hyvinkin myöhäistä nukkumaanmenoaikaa. Tai ehkä vielä ei muuten väsyttäisi, mutta takana on kuitenkin lento Bangkokista Moskovaan. Siitä Jorma onkin kirjoittanut jatkaessaan eilen huonojen yhteyksien vuoksi kesken jäänyttä blogiaan.

Laitan tähän vielä pari valokuvaa eiliseltä Bangkokin-pyrähdykseltä ja toisen täältä Moskovan lentokentältä. Kahvilasta otettu kuva molemmissa. Bangkokissa meidät johdatti pienehkössä ostoskeskuksessa olevaan kahvilaan janojuomalle kahvilan suomalaisittain erikoiselta vaikuttanut nimi kerrosten nimikyltissä. Ihan pakko oli mennä katsomaan, oliko kyseessä tosiaan kahvila.

Moskovan kentän kahvilassa ei ole mitään muuta erikoista kuin että se on Moskovassa. Kunhan kuvasin.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Lentokenttähotellin ja Bangkokin kautta kohti Jokilaaksoa

jormas: Eilen oli tosiaan niin huono nettiyhteys Bangkokin lentokenttähotellissa, että kirjoitin yrittäväni aamulla lentokentältä uudelleen tai sitten Moskovasta tai vasta Suomesta.... Nyt olemme sitten Moskovan kentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja nettiyhteyskin on aivan kelvollinen.

Me lähdimme tosiaan eilen aamulla Jomtien-Pattayalta linja-autolla Suvarnabhumin lentokentälle, josta jatkoimme varaamamme hotellin pikkubussilla kahdeksi yöksi muutaman kilometrin päässä kentästä sijaitsevaan hotelliin. Olemme pitäneet meille sopivana ja mukavana, että hotelli on jotenkin käypäsen matkan päässä lentokentän ja Bangkokin välisestä junaradasta, sillä siinä on matkustaa reippaasti yli kymmenen miljoonan ihmisen kaupunkiin ja jatkaa ilmajunalla ihmisenä paikallisten ihmisten joukossa.

Hotelli oli oikein kelvollinen hintoineen, huoneineen, aamupaloineen kuljetuksineen, uima-altaineen ja ystävällisine henkilökuntineen, vaikka sitä oli netissä haukuttukin. Hotelli oli remontoitu pari-kolme vuotta sitten, joten kohtuuhintainen, hyvä valinta, varsinkin jos haluaa piipahtaa Thaimaan pääkaupungissa. Mitään asiaa ei meillä sinne ollut. Kunhan kierrettiin China Townissa, jonne pääsee hyvin metrolla. Sieltä menimme joelle, jossa jokunen väli pitkin vettä reittiveneellä. Pitkähäntäisellä jokiveneellä retkeä voi suositella, vaikka se meiltä jäikin tällä kertaa. Jokivenesatamaan pääsee ilmajunalla aivan viereen, joten reissu sopii kaikin tavoin myös hieman kehnommin jaloillaan liikkuvillekin.

Moskovan lennosta on pakko sanoa, vaikka olenkin varsin isänmaallinen suomalainen, että vaikea oli löytää Russian Airlinesin yli 400-paikkaisesta koneesta jotain, joka olisi huonommin kuin Finnairilla. Boeing 777 toi tyylikkäästi Moskovaan, jossa nyt odottelemme jatkolentoa Helsinkiin. Jopa kosteuspyyhkeet olivat isompia ja pehmeämpiä. Kuulutukset tulivat ensin kotimaisella kielellä venäjäksi ja perään englanniksi. Toista se on valtionyhtiömme Finnair, joka sanoo toisella suupielellä, että "lennä suomalaisin siivin" ja toisella suupielellä, että "vähennämme suomenkielisiä kuulutuksia".

tiistai 23. helmikuuta 2016

Pitkästä aikaa television ääressä

päivis: Tänään satuin pitkästä aikaa katsomaan televisiota ymmärtämättä katsomastani oikeastaan yhtään mitään. Television katselun mahdollistaa se, että olemme Bangkokissa hotellissa. Thai-kodissamme kyseistä laitetta, joka kai muiden kuin lestadiolaisten mielestä on välttämättömyys, ei ole.

Katsoin ensin hupailua, jossa näyttelijät olivat pukeutuneet upeisiin pukuihin. Jos en ole ihan väärässä, kaikissa naisrooleissakin esiintyi mies. Se taitaa olla tyypillistä tällä pallon puolikkaalla. Ainakin Japanissa on joku vastaava, pitkän historian omaava teatteri, jonka kaikki näyttelijät ovat miehiä.

Seuraavasta ohjelmasta ymmärsin sen verran, että kyse oli puutarhoista ja kasvien viljelystä. Siinäkin ohjelman toimittaja selvästi hupaili. Sen pystyi käsittämään, vaikka kielestä en mitään ymmärtänytkään. Ohjelmaa seurattuani jäin miettimään, minkälainen thaimaalaisten suhde luontoon mahtaa olla.

Kookospalmuja kasvaa kaikkialla.
Kookoksia niistä keräävät varmaan
muutkin kuin palmujen omistajat.
Kokemuksen kautta luulen tietäväni siitä jotain. Kotimme parvekkeelta olen voinut seurata, miten naapurit viljelevät kadun varressa ruukuissa koristekasvien lisäksi yrttejä. Ravintoloiden kokit käyvät välillä leikkaamassa tuoreita mausteita asiakkaan tilaamiin ruokiin. Myös teiden varsilla kasvaa pensaita, joita ohikulkijat näyttävät toisinaan poimivan.

Tuosta jälkimmäisestä voisi päätellä, että vaikka Thaimaassa ei taidakaan olla Suomen kaltaista jokamiehen oikeutta, villinä kasvavien yrttien ja lehtien poimiminen on silti sallittua toisen mailta. Myös leiriytyminen esimerkiksi rannoilla on melko tavallista. Siihen on tuskin tapana hakea maanomistajan lupaa. Ihan oma juttunsa on pysyvämpi asuminen. Metsiköissä näkee usein erilaisista pressuista, pahveista ja pelleistä kyhättyjä asumuksia, joiden lupa-asioita tuskin asukas on selvittänyt.

Harhauduin aiheesta. Tämän päiväisessä TV-ohjelmassa näytettiin myös, miten viljelyksiä myrkytettiin. Meillä sanotaan tietysti, että levitettiin kasvinsuojeluainetta. Tai mistä sitäkään voisin tietää, voihan olla, että kyse oli jostain biologisesta hyönteisten torjunnasta. Tuskin kuitenkaan. Voisi kuvitella, että Thaimaassa on vähän hankalampi harjoittaa luonnonmukaista viljelyä.

Saatan luomun suhteen olla väärässä, mutta ainakin erilaisten torjuttavien tuhohyönteisten määrä varmaan on huomattavasti Suomea suurempi. Jokilaaksossa emme juuri koskaan joudu sisällä käyttämään Raidia tai muita vastaavia myrkkyjä, Thaimaassa myrkkyihin on pakko turvautua tuon tuostakin.

Tänään epähuomiossa laitoin vaatteeni hotellin uima-altaan reunalla olevalle pöydälle huomaamatta lainkaan, että pöydässä vilisti melkoinen joukko pienen pieniä muurahaisia. Kannoin niitä sitten vaatteiden mukana hotellihuoneeseen saakka. Se nyt ei kauheasti olisi haitannut, mutta kun muurahaisten suhteen näyttää pätevän logiikka, että mitä pienempi se on, sen kipeämmin se puraisee. Näin ainakin Thaimaassa.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Thaimaassa suomalaisena, muttei maahanmuuttajana

jormas: Kuten kirjoitimme, moni asia on toisin Thaimaassa. Mutta joku asia on lähempänä kuin luulemmekaan. 7-Eleven on johtava kioskiketju. Vähän samaan tapaan kuin meillä Suomessa R-kioskit. Vaikka moni mieltää R-kioskit kovasti suomalaisiksi, niin toisin on. Omistaja on sama molemmissa.

Norjalainen Raitan Groupin 7-Eleven on tunnettu kioskiketju Pohjoismaissa. 7-Eleveneissä myydään lämmintä pikaruokaa R-kioskeja enemmän. Reitan korostaa, että vielä ketjun Suomeen laajeneminen ei ole ajankohtaista. Ehkä tulevaisuudessa, mutta ei nyt. Nykyään työskentelemme kovasti parantaaksemme R-kioskeja entisestään. Haluamme pitää huolta tuotemerkistä R-kioski.

Apteekkeja ja yksityisiä lääkäreitä sekä lääkäriasemia on Jomtien-Pattayalla paljon. Samoin on hammaslääkäreiden laita. Moni suomalainen hoidattaakin purukalustoaan Thaimaassa, sillä se on paljon halvempaa. Eläinlääkäreitä ja -asemia täällä on Suomen tapaan. Eilen sattui silmiimme myös ehkä ensimmäisen kerran eläinambulanssi. Kaupunkikanat ja kukot ovat arkipäivää, kuten vapaana kulkevat koirat ja kissatkin. Melkein voisi sanoa, että jos koira on kiinni, on sillä jotain tekemistä farangin eli ulkomaalaisen kanssa.

Käytännössä ympäri vuoden 25 asteen molemmin puolin paistava aurinko tuo ehkä yhden merkittävimmän eron katukuvaan. 13 kilometriä pitkälle hiekkarannalle mahtuu eräskin aurinkovarjo ja -tuoli. Keskiviikkoa lukuun ottamatta joka ilta ne kasataan yhteen nippuun ja aamulla takaisin. Keskiviikkoisin rannat on pyhitetty siivoamiseen sekä auringonottoon ilman istuimia ja varjoja.

Merkittävä ero on myös turisteille, mutta myös maan kansalaisille tarkoitettu vapaa-ajan asumismuoto. Ne ovat condot, kerrostalot, jotka ovat täynnä kalustettuja huoneistoja viikkovuokrasta aina vuosienkin mittaisiin sopimuksiin. Niitä on myös eri tasoisia pienistä monikymmenkerroksisiin kokonaisuuksiin. Mekin olemme tulevaisuudessa condon asukkaita, sillä sen voi hankkia myös omaksi. Viimeistään syksyllä valmistuvaan Thaikotiimme pääset tutustumaan tästä.

Kulkemisesta voi sanoa, että lähes jokaisessa pienessäkin asunnossa on paikallisilla avolava-auto tai mopo, joka todellisuudessa on skootterimallinen kevytmoottoripyörä. Mielestäni thaimaalainen on huomattavasti innottomampi kävelemään, kuten ehkä myös muutenkin hoitamaan kuntoaan verrattuna suomalaisiin. Suomalaisten ja varmasti vähän muidenkin mukana on katukuvaan tullut silloin tällöin näkyvät sauvakävelijätkin. Jotkut suomalaiset harrastavat täällä myös polkupyöräilyä, joka saattaa olla myös meidän tulevaisuuden ohjelmistossa, sillä Merikonttikotimme varastoissa niitä lojuu häälahjaksi saadusta tandempyörästä lähtien lähes käyttämättöminä.





sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Kaikkeen tottuu Thaimaassakin

päivis: Voin suositella kaikille matkailua ja varsinkin kaukomatkailua. Sen ansiosta oppii, että ihmiset ovat muualla aivan erilaisia kuin Suomessa ja muutenkin elämä on erilaista. Olisi pitänyt tietysti kirjoittaa, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia. Niinhän meille opetetaan, kun tarkoitetaan, etteivät nyt ainakaan suomalaiset ole parempia kuin muut. Mutta ainakin thaimaalaiset ovat erilaisia. Minkäs teet.

Lähden nyt siitä ajatuksesta, että thaimaalaiset ovat iloisempia ja ystävällisempiä kuin suomalaiset. Kun annan noin positiivisen arvion täkäläisistä ihmisistä, sallin itselleni myös pientä ihmettelyä, ellei jopa kritiikkiäkin thaimaalaisia kohtaan.

Olemme esimerkiksi seuranneet, miten kotikadullamme vastapäisten talojen edustalla välillä seisoo vesi, jonka alkuperä on ollut arvoitus. Sitä ei ole vain pienenä lätäkkönä. Vesi suorastaan saartaa kymmeniä metrejä pitkän talojonon edustan.

Myös edessämme oleva poikkikatu on veden vallassa. Siitä ei pääsisi kävelemään jalkojaan kastelematta, ellei kadulle olisi tuotu aina uusia kivilaattoja ja laudan palasia. Niille kun astuu sukkelaan, ei tarvitse kastella varpaitaan ja kenkiään. Mutta jos kesken kaiken jää vähän empimään, saattaa käydä niin, että horjahtaa veteen. Tiedän mistä puhun.

Yhtenä aamuna vastapäisen hotelli-ravintolan tomera nuorimies oli selvästi ottanut asiakseen oman talo-osuutensa edustan putsaamisen vedestä. Eihän se tietenkään onnistunut kuin osittain, sillä uutta vettä valui koko ajan tilalle. Jotain oli kuitenkin jossain tapahtunut, kun seuraavana päivänä naapurikiinteistön eteen ajoi paikallinen loka-auto, joka aikansa imettyään sai veden vähenemään ja poikkikatukin kuivui. Voi sitä intoa, jolla kaikki tuntemattomasta tulvasta osansa saaneet putsasivat omien kiinteistönosiensa edustoja.

Parvekkeemme on Soi Welcomen vesiteatterin aitiopaikalla.
Kunnes koitti huominen ja vettä oli taas alkanut levitä samasta kohtaa, jossa loka-auto kävi. Nyt myös veden väri näytti muuttuneen - ja hajukin. Talojen edustat on taas reunustettu vedellä, jonka seassa lillii vihreää lietettä. Ja taas on kaivettu tarpeelliset kivilaatat ja muut askeltamisen apuvälineet esiin.

Uutta vesiteatteria on nyt katseltu viikon päivät. Matami, jonka pienessä kaupassa usein poikkeamme, oli kuin maansa myynyt kun pari päivää sitten haimme häneltä juomavesikanisterin. Sanoi happaman naamansa syyksi takaoven edessä olevan vesivallin. "Water, water, hoki matami ja viittoili takaovelleen.

On kai jotenkin thaimaalaisille tyypillistä ottaa vastaan se mitä naapurin puolelta tulee, sillä ei ole sopivaa aiheuttaa toiselle mitään sellaista, jossa hän "menettäisi kasvonsa". Tässä tapauksessa siis sille, jonka kiinteistön kohdalta vesi leviää koko naapuruston harmiksi, ei voi mennä lyömään nyrkkiä pöytään ja vaatimaan, että tälle on nyt tehtävä jotain. Ja heti. Luultavasti pitää vain malttaa odottaa, että naapuri keksii sen itse.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Suomalaisena Suomessa ja Thaimaassa

jormas: Kun viettää aikaansa Thaimaassa suomalaisena, on moni asia toisin kuin Suomessa suomalaisena. Jos matka kestää yli 60 vuorokautta, on nykyisen käytännön mukaan hankittava viisumi. Niitä on monenlaisia, joka riippuu siitä mitä teet ja kauanko maassa olet. Nyt on Suomessakin nostamassa päätään, että ulkomaalaisen on selvitettävä Suomen viranomaisille miten aikoo itsensä elättää. Tosin luulen, että vastaavia selvityksiä on pitänyt tehdä jo aiemmin esimerkiksi olevasta tai tulevasta thaivaimosta ja maahan pääsy tai siellä olo on saattanut tyssätä siihenkin, jos suomalainen, tuleva puoliso on itse hakenut elantoaan innokkaasti sosiaalitoimen toimeentuloluukulta. Joten nykyisessä Thaimaan käytännössä ei ole kuin vivahde-eroja.

Uusia käytäntöjä on syytä opetella viimeistää  lentokentällä, jotta ei käy köpelösti jo lähtöruudussa. Thaimaassa on vasemmanpuoleinen liikenne, josta mielestään maailmoja ja kaiken muunkin nähnyt suomalainen saattaa sanoa, että ajavat täällä väärällä puolella. Taitaa kylläkin olla niin, että auton ratteja on maailmassa Suomen lailla vasemmalla laidalla vähemmän kuin oikealla. Liikenteeseen liittyen on syytä muistaa, että Thaimaassa ei suojateillä ole samaa merkitystä tai kulkijan turvaa kuin Suomessa. Joka tosin valitettavasti on murenemassa Suomessa sekin. Meillä Helsingin seutuvilla onkin havaintoina, että virolaisen autoilijan tuntee siitä, että se pysähtyy suojatien edessä.

Joukkoliikenne on myös kovin toisenlaista, joka riippuu osin siitä missä päin maata kuljet. Maan pääkaupungissa Bangkokissa se on huomattavasti monipuolisempaa kuin Suomessa. Jokia pitkin kulkee reittiveneitä, ilmassa ja maan alla kiskoja pitkin kulkee junia ja joukkoliikennelinja-autoja on kuin Suomessakin. Takseja samoin, mutta huomattavasti monipuolisemmin. Perinteisten taksiautojen lisäksi on mopotakseja. Ne ovat skootterimallisia kevytmoottoripyöriä, joita ajavat nuoret miehet, joskus toki naisetkin. Kyytiin satulan taakse pääsee yksi matkustaja, mutta joskus toinenkin. Thaimaalaisia samalla pelillä saattaa yhtäaikaisesti kulkea koko perhe pari lapsen, kanan ja koiran kanssa. Sitten varsinkin Bangkok on täynnä tuk-tukeja. Katettuja kolmipyöräisiä skoottereita, jossa kuljettaja istuu edessä ja hänen takanaan matkustajat yhdellä tai kahdella penkkirivillä. Aivan oma lukunsa joka puolella maata ovat katetut avolava-autot, lavataksit. Matkustajia ne kuljettavat kerrallaan kymmenen molemmin puolin erittäin halpoja taksireittejä myöten tai kalliimmalla lähes minne tahansa.

Thaimaassa on paikallisella väestöllä hymy herkässä ja maata sanotaankin hymyjen maaksi. Sen kitkemiseksi tekee moni suomalainen, mutta myös esimerkiksi venäläinen hartiavoimin töitä kohtelemalla paikallisia epäkohteliaasti ja varsinkin ilman ystävällistä hymyä. Monella hymyttömällä on oma näkemyksensä, että eivät ne ole kuitenkaan aitoja hymyjä. Ne ovat lähes aina huomattavasti aidompia, kuin turisti usein ansaitsisi. Suomessa hymyä, jolla ei ole mitään merkitystä, kutsumme Finnairin hymyksi. Kyseisen hymyn saa hymyttömyyden vaihtoehtona monessa muussakin paikassa Suomessa osakseen. Ehkä merkityksettömän hymyn juuret ovat siinä, kun esimerkiksi esimies on sanonut, että työssäsi kuuluu hymyillä asiakkaille. Ja jos sitä ei irtoa, tulee viime kädessä kenkää. Jolloin hymyn ainut merkitys on, että säilyy työpaikka ja asiakas ei tule toista kertaa.

Erilaisuuden pohtimisessa en tässä blogissani päässyt juuri Suvarnabhumin lentokenttää pitemmälle. Mutta ehkäpä jatkan tästä kanssanne virtuaalimatkaa seuraavalla kerralla.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Turistina Thaimaassa

päivis: Elämä Thaimaassa tuntuu aina vain enemmän osa-aikathaimaalaisuudelta kuin turismilta. Siitäkin huolimatta, että kaikki ne lukemattomat kerrat, kun olen tänne matkustanut, olen oleskellut täällä turistiviisumilla ja joillakin alle 30 päivän matkoilla viisumia ei edes ole tarvinnut.

Ympärivuotisesti vuokrattu asunto antaa sen mahdollisuuden, ettei tänne tullessa tarvitse juuri tuoda tavaraa mukanaan. Lähes kaikki tarvittava on täällä valmiina. Ajan kanssa hankittuna tai osa Suomesta tuotuna. Emme siis tarvitse yleensä tulomatkalle kuin käsimatkatavarat. Meille tärkein Suomesta mukana tuotava tavara on kahvi. Suunnilleen neljällä paketilla selviämme reilun kuukauden reissusta.

Eräs tuttavamme huokaili pitkää mökkimatkaa kotimaassa, kun huomasi sen kestävän pitempään kuin lento Thaimaahan. Ehkä Thaimaassa oleskeluamme voisikin verrata mökkeilyyn.

Naapurikadulla oli todennäköisesti ulkomainen filmiryhmä kuvaamassa
elokuvaa. Kuvattava kohtaus tapahtui taksissa, jossa takapenkillä istui
turistimies thaimaalaisen naisen kanssa. Suuren kuvausryhmän väki ja
kalusto oli levittäytynyt myös viereiselle kakkoskadulle.
Tänään vietimme osittain turistielämää, osin jotain muuta. Ehkä siis mökkeilimme. Aamupäivällä ennen rannalle menoa kävelimme niin kuin asiaan kuuluu ja kävimme pankissa. Olen tuonut Suomesta rahaa pikkuhiljaa lähestyvään asunnon viimeisen erän maksuun. Tai jos sen suurimmaksi osaksi maksankin Suomesta käsin pankin kautta, edessä on kuitenkin monenlaista pakollista maksua ja ostosta.

Asunnon hankinnasta on maksettava vero, kuten meillä Suomessakin. Tuo maksu liittyy asunnon rekisteröintiin omiin nimiin. Sitten maksetaan niin kutsuttu sinking fund, joka on jonkinlainen maksu, jolla uusi taloyhtiö pääsee varautumaan mahdollisiin korjauksiin. Se summa ei ole kuitenkaan kovin suuri. Vuoden vastikekin pitänee maksaa heti alussa.

Uusi asunto, vaikka se onkin valmiiksi kalustettu, vaatii myös sitä sun tätä hankintaa. Ja suunnitelmissa on ostaa skootteri, jotta pääsen kätevästi sinne, mihin milloinkin mieli tekee mennä. Lykkään skootterin ostoa siihen asti, että sen saa turvallisesti pysäköidä uudelle kotipihalle tai mahdollisesti kiinteistön parkkihalliin. Enimmäkseen skootteri tulee palvelemaan minua kauppamatkoilla. Päin vastoin kuin useimmat muut tuntemani ihmiset, minusta on mukava luuhata ruokakaupoissa.

Pankissakin on mukava käydä. Täällä asiakasta palvellaan kuin kuningasta. Kumarrellaan, neuvotaan ja opastetaan. Avataan ovea. Tuntuu uskomattomalta.

Päivän turistiosuutta vietimme istuskelemalla rannalla päivänvarjojen alla. Sielläkin palvellaan. Rannan jälkeen kävimme syömässä vain salaatit, sillä illemmalla oli tiedossa Pattaya Suomi-Seuran toiminnassa mukana olevien kanssa yhteinen illallinen hotelli Apexissa. Seuraan liittyvät asiat ovat usein sellaisia, että niiden kanssa varsinkaan ei itseään oikein tunne turistiksi. Niin tänäänkin.

Apexin illallisen jälkeen ajelimme vielä moottoripyörällä köyhien Jokilaaksoksi kutsumaamme paikkaan. Siellä tutuksi tulleet koirat luultavasti yllättyivät saadessaan illallista syödäkseen. Koirin ruokkiminen tuntuu hyvältä, mutta toisaalta pahalta, jos antaa itselleen luvan ajatella, että mistähän ne olisivat seuraavan ruokansa löytäneet, ellemme olisi sattuneet menemään sinne ruokapusseinemme. Ainakin osa jokivarren koirista on tosi nälkäisiä.

Liikumme hyvin harvoin myöhään ulkosalla. Siinäkin suhteessa olemme vähän kehnoja turisteja. Ehkä kannattaisi liikkua, sillä päivällä tyhjillään olevissa ravintolasaleissa näkyi olevan oikein mukavasti väkeä. Jos tuon olisi tiennyt, ei olisi turhaan tarvinnut harmitella ravintolayrittäjien heikosti sujuvia bisneksiä.