Koira taipuu moneen, osa 3

Harhainen ja sisällöltään keinotekoinen elämäni päihdemaailmassa päättyi talvea vaille kolmekymppisenä. Senkin jälkeen kaipasimme elämäämme koiraa, jos sitä ei meillä ollut. Kerran kaipuuvaivaan löytyi apu Itä-Suomesta, kun joku oli palauttanut kasvatuskotiin kultaisennoutajan. Hyvin elävästi muistan, kuinka se nukkui noutomatkalla äitini kodissa Korpintiellä koko yön kuin turvaa etsien pää samalla tyynyllä vieressäni. Sweet Sammystä alias Roopesta tuli kaikkien rakastama elämisen yhteisön, Kalliomäen puolimatkankodin jäsen. Sen, Jesse Huvihevosen ja joskus Liisankin kanssa teimme lukuisia syömämatkoja läheisille niityille.

Roope nukkuu ikiuntaan minulle rakkaan Syrjänlammen Syrjäntakasen rantatörmällä, jonka äärelle en saisi mennä oikeuden päätöksellä. Viimeinen muiden tiedossa oleva käynti haudalla maksoi 3500 euron paikkeilla ja triplamatkakulut Tuusulan Jokilaaksosta päälle. Eläimistä on ollut minulle valtavasti iloa, mutta jokaiseen elämään liittyy myös syvää surua. Ehkä niin on hyvä ja kuuluu ollakin.

Surun aika on edessä osaomistuskoira Niilonkin kanssa, joka on asunut 3-4 kodissa koko 14-vuotisen elämänsä. Liisan ja Timon sekä Päiviksen ja minun luona vuorotellen. Kun avioliiton yhteinen elo tuli ylivoimaiseksi, Päivis muutti keittiömme lusikkalaatikon Muumimamman kanssa iällisesti ennen aikojaan mummonmökkiin. Niinpä jäin Muumipapan kanssa kaksin Duokodista Sinkkukodiksi muuttuneeseen Merokonttikotiin.

Ajan kanssa hiipuivat myös Niilon vuosittaiset kolmekuukautiset Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Kävinkin itsekkään Jaakobinpainin, sillä monesti kaipaan Niilon läsnäoloa. Vaikka yhteinen koiramme on kiintynyt meistä jokaiseen ja koteihimme, niin Jokilaakson ainutlaatuisesta luonnosta ja vapaudesta huolimatta, se rakastaa eniten kerrostalokodissaan Timoa. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni on itsekkyyteni antanut lisää pysyvää tilaa eläimen hyvinvoinnille. Sitä paitsi aika tasaa puntteja, sillä Niilon ikuinen leposija lienee Jokilaakson pienellä saarella parhaan koirakaveri Rudin vieressä 💕.

Monesti olen kysynyt itseltäni vastausta saamatta milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta ja moni asia onkin Morakotin rinnalla mennyt mullin mallin. Thaimaa talvikoteineen on tullut yhä tärkeämmäksi ja entistä harvemmin sanon tai edes ajattelen missään asiassa "ei koskaan".

Thaikotimme pihapiirissä viettää aikaansa paljon eläimiä, joille juttelen, sillä ne ymmärtävät kieltäni saman verran kuin ihmisetkin. Kissatkin ovat keplotelleet itsensä sydämeeni takaisin vuosikymmenten jälkeen. Yhtä lailla kuin aikoinaan Veljeskodin kanat oppivat tuntemaan Letukan äänen ja juoksivat kananlentoineen vastaan jyvien toivossa, tuntevat skootterini äänen kylän koirat. Niitä on kymmenkunta pitkin raitteja, joiden luona kierrämme päivittäin kulkijakoirien lahjonta- ja makupalapussin kanssa.

Ehkä kirjoitan niistä ensi vuonna, sillä tänään on vuoden viimeinen päivä. En toivo muille enkä itselleni parempaa tulevaa, sillä näilläkin eväillä voimme selvitä elossa ensi vuodesta. Se riittänee ehkä kaikille, jotka rakastavat edes hieman itseään ja elämää. Joten kiitos menneestä kaikelle ihmisineen, eläimineen ja Jokilaakson sillanpielen pajunkissoineen, jotka kaikki rikastutatte joskus rosoistakin taivaltani.

Koira taipuu moneen, osa 2

Armeijan jälkeen edessä oli viinanhuuruiset kännivuodet, joihin niihinkin liittyi koirakaveri tai parikin. Naapurin osittain hylkäämä tricolor cockerspanieli Moonlight, joka tunsi nimen Moni ja sai Veikko Ennalan kissalta lempinimen Lankinen. Ensin otin sen huostaan ja myöhemmin maksoin. Se oli hyrylänkuulu koska kulki vapaana lähes aina kaljapullo suussaan.

Kun lähdin Keski-Suomeen, oli elämäni sekaisin ja tyhjänpäiväisyyttä täynnä, joten jätin Lankisen ystäväni huostaan. Joka antoi sen johonkin perheeseen, missä sen taival päättyi. Ehkä vain siksi, että ottamalla molemmista etutassuista yhtä aikaa kiinni, se puri varmasti. Olin vastuuton koiran omistaja enkä olisi ansainnut tätä suurenmoista koiraa. Moonlightin hylkäämistä en anna itselleni milloinkaan anteeksi 😥.

Kauaa en Jyväskylässä ehtinyt asua, kun eteeni tuli kuolemantuomion pitovaikeuksien vuoksi saanut saksanpaimenkoira. Biba, jonka kulku olisi päättynyt seuraavana päivänä kuolemanpiikkiin. Löysin sen tilapäisestä kodista ja tuuppasin Vaasankadun ovesta sisään lähes Liisan syliin. Sanoin, että koittakaa pärjätä, Biba on uusi perheenjäsenemme ja palasin oluitteni ääreen kantakuppilaan.

Kun valomerkin tietämissä hoipuin kotiin, oli vuoteessa paikallani Biba Liisan vieressä. Oli sanonut sille, että pelkään sinua varmasti ainakin yhtä paljon kuin sinä minua. Mutta Jorma sanoi "koittakaa pärjätä, joten yritetään tutustua". Moni ei saa koko elämänsä aikana sitä rakkauden määrää, jonka Liisa ja Biba jakoivat keskenään. Biban elämä päättyi vanhuuteen saaden viimeisen leposijansa Jyväskylän lemmikkieläinten hautausmaalta. Sinne tein silloinkin yhden monista puuristeistä messinkilaatalla.

Koirieni ja kissojeni haudoilla Jyväskylässäkin olin säännöllinen vieras kyynelineni. 

Kunnes maansiirtokone lanasi haudat taivaan tuuliin uusien tarvitsijoiden tieltä. Jotkut eivät haudoista juuri perusta, mutta minulle ne ylipäätään ovat äärimmäisen tärkeitä vieraillessani surujen alhoissa.

Liisan, Markon ja minun elämään liittyy myös saksanpaimenkoira Roope, joka oli päivien päättymistä odottamassa Jyväskylän pieneläinklinikalla. Sieltä sen pelastimme ja annoimme uuden kodin. Toisen kerran sen teki samalle koiralle Marko, sillä Roope otti oudoksi tavaksi hiipiä poikamme viereen, nipistää hampailla hiljaa reidestä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yhden tällaisen kerran jälkeen sen elämä oli jälleen katkolla ja sanoin, että huomenna Roope lähtee koirien taivaaseen tai ainakin meiltä. Illalla Marko halusi yllättäen lähteä mukaan koiralenkille. Siellä hän sanoi ikimuistoisesti: "Sinä olet Jorma sanonut, että jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, jonka haluaisin antaa nyt Roopelle, sillä minuahan se puri."

Marko oli anteeksiantoineen naulannut minut ristille. En voinut antaa kannettavaksi taakkaa, jossa hän antoi anteeksi, mutta minä en. Se pelasti Roopen hengen. Illalla pidimme puhuttelun: "Jos olisin päättänyt muita kuulematta, olisi tämä viimeinen iltasi elävien kirjoissa. Mutta poikamme halusi antaa sinulle anteeksi ja mahdollisuuden korjata tapasi lasta kohtaan. Joka rakastaa sinua hyvin paljon. Joten käytä se oikein." Aivan kuin Roope olisi ymmärtänyt, sillä reidestä nipistely loppui siihen kertaan.

Koira taipuu moneen

Wikipedia kertoo ansiokkaasti koiran tarinan ja historian, joten en käy sitä toistamaan, vaan sen voi lukea klikkaamalla tätä. Kannattaakin lukea, sillä se on yksi parhaista sähköisen, kansan tietokirjan jutuista, pitää koirista tai ei. 

Sen sijaan kerron jotain elämäni koirista, jollainen minulla tai meillä on ollut pienestä pitäen. Ensimmäinen oli saksanpaimenkoira, josta en tiedä oliko sillä papereita ja mistä isä sen hankki. Jeri ei ollut mustanruskea, vaan pikemminkin harmaa. Lapsena ajattelin sen olevan aivan kuin susi, jonka näköä siinä kieltämättä olikin. Minun, pienen pojan uskollinen leikkikaveri myös, jonka elämä päättyi koiravanhuuteen. 

Seuraavakin oli schäfer. Sen hankimme isän estelyistä huolimatta. Mutta mitäpä hän sille voi, sanoi äiti, sillä faija oli silloin sairaalassa. Niinpä matkasimme Hyrylästä taksilla Vihtiin tai Lohjalle monta kymmentä kilometriä Karhunkorven kenneliin. Uusi perheenjäsenkin sai Jeri nimen, vaikka virallisesti siinä oli G-kirjain, jota kasvattaja edellytti. Olisiko ollut Geri tai Gauser Jeri. 

Isä opetti sille pentuna, että makuuhuoneeseen ei ole asiaa. Eikä sitä myöhemmin sitten sinne saanut kuin kantamalla hirveän ulinan kanssa. Kun lähdin armeijaan, Jeri katosi ja minulle uskoteltiin sen lähteneen ikävissään perääni. Surin sitä monta yötä ja vieläkin joskus. Vuosia myöhemmin selvisi, että isäni tappoi tai tapatti sen. Yksi niistä harvoista asioista mitä en halua antaa anteeksi kenellekään tekoon osallistuneelle.

Jerin aikaan yhtänä aamuna kotiportaillemme ilmestyi skotlanninpaimenkoira, joka palasi joka aamu antoi sille ruokaa tai ei. Oman koiramme vuoksi ei meille mahtunut toista uroskoiraa, mutta onneksi naapurimme Maaraset ottivat Lassie nimen saaneet koiran omakseen.

Jotain muuta kuin kiitollisuudenvelkaa sille jäi hampaankoloon, sillä uuden kotinsa pihasta se uhitteli, kun kuljin kotitietä koirani kanssa. Olin varma, että jos jompi kumpi pääsee irti, on välien selvittely edessä. Kerran näin sitten kävikin, kun Lassie syöksyi orapihlaja-aidan alta Jerin kimppuun. Minusta ei keskenkasvuisena natiaisena ollut riidan selvittäjäksi ja oli pakko päästää talutushihna kädestä. Tuota pikaa kävi selväksi, että Jeri tappaa Lassien ellei isäni olisi juossut apuun. Laudalla molempia useamman kerran lyöden hän sai koirat erilleen.

Lassielle jäi edelleen jotain nujakasta kaihertamaan, sillä ohikulkiessani yksinkin, se tuli portin taakse irvistämään ja näyttämään hampaitaan murina kyytipoikana. Aidan alta se ei enää tielle tullut, sillä turkinkin sisään oli tarttunut jotain. Aina kun sanoin Jeri, se juoksi kotipihan kuistin alle piiloon. Ehkä se tuli katkeraksi, sillä tappelun seurauksena se menetti loppuiäksi kykynsä haukkua kunnon koiran lailla. 

Koiran, kissan ja etanan elämää ja virkoja

Thaimaan maaseudulla, jossa vietän uunituoreen kihlattuni kanssa puolet ajastani nykyisin, ovat koirat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta irti. Kiinni on enemmänkin iso osa karjasta. Josta tosin silloin tällöin tai useinkin joku pääsee irti sierainten läpi vedetystä köydestä. Joten skootterilla ajaessa on ihmisten lisäksi syytä varoa ankkoja, vuohia, siipi- ynnä muuta karjaa sekä koiria ja kissoja.

Mutta irti olivat koirat aiemmin Suomessakin ja moni muistaneekin kylän koirat, jotka ilmestyivät kuka mistäkin aamuisin ja palasivat koteihinsa iltaruokailuun. Ne siis olivat irto-, vaan eivät kulkukoiria, vaikka päivän mittaan kulkivatkin pitkin pihoja, tienvarsia sekä kylän raitteja.

Nykyisin Suomessa on kotikoirien elämä ihmisten toimesta monella tavalla säädeltyä. Ulkona ollessaan ne ovat lähes aina kahleissa ja saavat maistaa korvikevapautta sekä perinteistä koiranelämää vain aidatuissa koirapuistoissa. Joissa monissa on eri aitaukset eri kokoisille koirille. Eli on koosta sekä sopeutumiskyvystä ja -halusta kiinni missä joukossa saa edes jonkinlaista vapautta vai saako lainkaan.

Koska tyttökoiralla on silloin tällöin edelleen antavainen mieli, kuten luonto on säätänyt, ei se pääse silloin pienten eikä isojen poikien joukkoon lainkaan. Tämäkin oli toisin ennen Suomessa. Kun koira- tai kissaäidille syntyi pienokaisia, ihmiset tulivat arvuuttelemaan kuka mahtanee olla isä. Näin tehdään kujan kattien ja kylän koirien kanssa edelleen Thaikotiseudullamme.

Suomessa on monesta luonnollisuudesta tehty luonnotonta. Koirilta sekä kissoilta katkotaan johtimet palleihin tai viedään kyky tulla raskaaksi ja synnyttää. Jos kuitenkin sattuu vahinko, voidaan tehdä raskauden keskeytys. Taitaa olla e-pillereitäkin. Ennen isäni antoi Mirrin synnytttää ja katosi sen jälkeen jonkun päivän päästä yhtä lukuunottamatta kissalasten kanssa saunan taakse. Kissaäiti niitä aikansa etsi, kunnes keskittyi huolehtimaan jäljelle jääneestä ainokaisestaan.

Nykyisin Suomessa koirilla voi olla vaipat tai ihmisholhoojilla taskuissa tai käsissä muoviset kakkapussit, joihin koirien tuotokset sujautetaan ja kuljetetaan yhteiskunnan kustantamiin koirien jäteastioihin. Mutta jo ammoisina aikoina ihmiset keräsivät eläinten jätöksiä hyötykäyttöön. Emäntä saattoi odottaa tien poskessa kukkaruukku ja kakkulapio kädessä ohi kulkevan hevosen vääntämää torttua kasveilleen kasvuvoimaksi. Minä teen samaa nykyisin lehmän läjien kanssa Thaimaassa ja Johanssonin hevoshaassa Tuusulassa.

Tämänkertainen kimmoke kirjoitusaiheeseen tuli oikeastaan Morakotin tekemisistä, jonka prinsessa Ruususen unessa olleen eläinrakkauden onnistuin herättämään. Olen siitä äärimmäisen hyvilläni.

Joku päivä sitten kerroin blogeissani ja Tatalle Thaikotimme suihkuhuoneen kattoon muuttaneesta Ennustaja Etanasta. Sekä sen kyvyistä kertoa sarvillaan säästä perisuomalaisen sananlaskun opettamalla tavalla. Sen jälkeen olen saanut raportin jokaiselta toilettikäynniltä ovatko Ennustajan sarvet kokonaan ulkona, puoliksi vai eikö lainkaan. Kun eilen illalla otin siitä kuvan, oli se mennyt vallan kotilonsa sisään ja sanoin sen nukkuvan. Sitten pengoin netistä tiedon, mitä etana syö. Siitä Morakot päätteli, että se on väsynyt voimien vähennyttyä, koska ei saa ruokaa suihkuhuoneessa ja sillä on nälkä. Tänään aamusuihkussa ollessani huomasin Ennustaja Etanan kadonneen. Kun kerroin siitä Tatalle, sanoi hän antaneensa sille vapauden ja vieneensä pienen pieneen puutarhaamme, jossa on paljon etanaruokaa 💕. 

Isoja asioita

Muistelen, että kaikki Elämän tähden blogit ovat mustalla alustalla valkoinen teksti. Eräs lukijani pyysi aikoinaan muuttamaan pohjan vaaleaksi sanoen nykyisen väriyhdistelmän sattuvan hänen silmiinsä. Lisäsi vielä arvelevansa, ettei ole ainut ja uhkasi lopettaa lukemisen, jos en toteuta toivottua muutosta. Ehkä menetin hänet, sillä silloin en tiennyt enkä osannut neuvoa, että Blogit.fi sivusto näyttää ainakin minulla värit toisin päin.

Sellaisenkin palautteen sain Arkista elämää Rautiaiselta, että käytän niin pieniä kirjasimia, että kämmenenkokoisella laitteella tekstini näyttäytyy hyvin pienenä. Eikä näyttöä napauttaminenkaan kuulemma suurenna riittävästi, vaan on luettava suurennuslasin avulla. Siihenkään en antanut apua enkä muuttanut fonttikokoa, sillä laitteitteni näytöillä kaikki on aivan jees. Miten lienee muilla?

Tähän väliin kaffetta vuoteessa juodessani ja kirjoittaessani en malta olla mainitsematta suihkuhuoneemme kattoon muuttaneesta Ennustaja Etanasta. Aamulla Tata tuli kertomaan kumipuinen kuksa kädessä, etusormensa korvien viereen koukistaen, että "tule nyt katsomaan, etana on piilottanut sarvensa". Sitten kurkkasimme ovelta puutarhaan sekä pihalle ja toden totta, siellähän satoi. 

Aikoinaan osa hampaistani jäi juomakentille ja siirryin osaproteesin kautta pari, kolme vuotta sitten hammassillan käyttäjäksi. Olin oikein tyytyväinen Thaimaan Pattayalla tehtyyn uuteen kalustoon, sillä se palautti makuja suuhuni. Reippaan vuoden käytön jälkeen silta irtosi, jota se oli jo kuukauden enteillyt. Korjausoperaatio tehtiin kunnallisessa Tuusulan hammashoidossa ilman takuita ja taas oli hyvä pureskella.

Pari viikkoa sitten ajattelin, että suussa oleva kalusto on oiva väline myös kiinniprässätyn muovipussin aukaisuun. Kuului naks ja tiesin tapahtuneen jotain peruuttamatonta ja toivomatonta. Sen jälkeen kuuden vai seitsemän hampaan sillan toinen puoli alkoi ikäänkuin keikkua, mutta toinen ei, joten jatkoin pureskelua. Kunnes eilen koko komeus putosi aamun nuudelilautaselle. Niin paljon mielessäni sadattelin, että sitä saattoi Luojakin kummastella ja ehkä merkitä kirjaansa, sillä siltä osastolta eivät pysy salassa edes ajatukset. Päivän mittaan huomasin, että ikeneni ovat turvoksissa monin paikoin ja ajattelin, että ehkä oli hyvä, kun silta irtosi, koska tulehdus tuskin olisi itsestään korjautunut.

Vaikka tosi ystäväni ovat harvassa, on joukossa helmiä. Yksi on hammasalan asiantuntijaosaaja Santtu Siaminlahden toiselta puolen. Hänen kanssaan iltasella konsultoin WhatsAppilla tunnin ja seitsemän minuuttia, sillä laitoimme monta muutakin ison maailman asiaa samalla puhumisella paremmalle tolalle. Santtu on kertakaikkisen upea, monelta kantilta elämää kokenut mies, jolla on valtavan kokoinen, hyvä sydän, jossa on tilaa monelle avun tarvitsijalle. Itse keskityn nyt etupäässä alkoholittomiin, lähes liemiruokiin, ientulehduksen hoitoon sekä osahampaattomana ensi kuun alun Brunein matkan valmisteluun.

Pidän kirjoittamisesta

Ensi toukokuun 16. on elettyä elämää sadasta vuodesta ¾ takana. Kättä pidenpää ei juuri ole muistojen lisäksi matkaan tarttunut. Kerättyä henkistä pääomaa mukana kuitenkin kulkenee kertakäyttöisen nahkapukuni sisällä monesta, ehkä eniten rakkaudesta ja surusta. Mutta myös paljon sellaista, jonka välillä toivon jäävän Unholan asemalle. Toisaalta niiden joukossa kulkee oudon ikävän kaipausta sekä melankoliaa, joista en tahtoisi luopua. Mieluummin jättäisin tyhjän nauramisen kuin aidon itkun ja kyyneleet. 

Ylivoimaisesti yksilöitynä eniten olen elämäni aikana käyttänyt aikaa kaikkeen kirjoittamiseen liittyvään. Sitä olen harrastanut osana työtäni ensin reipas parikymmentä vuotta päivittäisten työpäiväkirjojen muodossa. Niistä tuskin on sanaakaan Katulähetys tai Sininauha laittanut talteen. Ehkä se on harmin paikka, sillä mukana on mennyt iso osa kahden, valtakunnallisestikin merkittävän päihdetyön osaajan omanlaista historiaa, jota ei ole säilötty mihinkään muualle.

Kuin eilisen muistan, kun poikamme sai ensimmäisen tietokoneensa ja kirjoitti: "Marko on tavallinen poika." Sieltä jostain tarttui säännöllinen kirjoittaminen minuun. Sitä en tiedä kirjoittaako Marko, jo keski-ikäisenä miehenä säännöllisesti tai edes silloin tällöin.

Kun jäin operatiivisen johtajan pesteistä reipas 15 vuotta sitten opettelemaan leppoistamista, muutti kirjoittaminenkin muotoaan. Enää niitä ei tarvinnut kenenkään lukea osana työtään. Siitä lähtien olen kirjoittanut ensin vuoropaivin Päiviksen kanssa, mutta jo vuosia yksin päiväkirjanomaisia blogeja. 

Ne kaikki ovat löydettävissä Elämän tähden hakusanoilla. Sieltä löytyy myös monta vuotta suunnitelmissa ollut ja viimein tänä vuonna valmiiksi saamani 24-osainen joulukalenteri. Siihen palaan ehkä vuosittain, jos päivät kantavat ja jatkuvat. 

Lähes jokainen kirjoitus on tavalla tai toisella henkilökohtaisesti koettua. Joskus kylläkin pitkin pitkiä aasinsiltoja. Viime aikoina olen törmännyt sivuillani muutamaan mukavaan kirjoittajaan, joita yhdistää blogeja kokoava, sivusto Blogit.fi. Sinne on kerätty ja kerääntynyt tuhansia ja taas tuhansia kirjoituksia. Niiden joukossa Elämän tähdenkin näyttää olevan joillakin mittareilla sadan ensimmäisen joukossa.

Tällä herkellä pohdin John Grishamin sähköistä kirjaa lukiessani, että jos alan kahlata muiden kirjoittamia blogeja lukemalla, en tässä elämässä muuta ehtisi lukemaan. Saapas nähdä mitä tavoilleni tapahtuu, kun saan Grishamin yli 700-sivuisen "On aika tappaa" telakalle ja takaisin älylaitteen kirjahyllyyn. Paperikirjana sivuja saattaa kylläkin olla vähemmän.

Noin 10 000 kirjoitukseeni mahtuu tahattomia ja tahallisia toistoja, sillä en aina keksi uusia aiheita, vaikka pengon niitä ympärillä olevasta elämästä, maailman tapahtumista ja netistä lehtineen sekä mielikuvituksistani. Joskus joku on lisäksi niin mukavasti mallillaan tai perusteellisesti poskellaan, että tulee toistettua jankuttamiseen asti. Toisinaan taas en muista kirjoitinko aiheesta vai suunnittelinko. Joten kirjoitan varmuuden vuoksi uudelleen.

Joulutarina, 25. ekstraluukku

Eilisestä jouluaatosta tuli meille hyvinkin henkilökohtainen juhla, sillä Morakot ja minä menimme kihloihin. Tata siis lakkasi olemasta avovaimo ja hänestä tuli melkein vaimo. Lontoolainen kai voisi sanoa esimerkiksi "almost a wife".  Tämä tapahtui perin vaatimattomassa, mutta täkäläisittän tyypillisessä kanta-aamiaispaikassa, jossa juhlan kunniaksi tarjosimme jokaiselle tulijalle yllätyksenä aamupalan tai mitä nyt itse kukin sattui ottamaan. Talon kissanpentukin, kalan nimen saanut Pläätuu sai tonnikalapurkin ja naapurin koira oman herkkunsa. Kao saattoikin olla porukan smartein, sillä se otti ruokakuppinsa kulmasta hampaillaan ja vei tarjotun ruuan kotipihaansa ehkä ajatellen ihmisten muuten syövän taatusti harvinaisen aamiaisen. 

Päivällä ajoimme PeeCeeX:llä Phatthalungin kaupunkiin enemmän kuin avoparina kihlajaislounaalle paikkaan, jonka etsimme netistä. Sattui olemaan yllätykseksemme jouluhenkinen ja -koristeltu. Puoliksi syömämme pitza jälkiruokineen maksoi enemmän kuin aamusella koko muun väen aamiainen.

Kotiin palatessa pysähdyimme leipomossa ja ostimme pienen kakun. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan oli aamiaisen jälkeen tarkoitus tarjota kotitien väelle tai kuka sattui pihaan tupsahtamaan kakkupalat gingerjuomalla. Kakun haun siirsimme iltapäivään, kun selvisi, että tarjoilu ei onnistu aamupäivällä. Sen selvittämiseen tarvittiin sanakirjaa. Kävi ilmi, että Tatan lempiserkku käy vuorilla joka aamu kello 11 pelaamassa korttia salaa muiden naisten kanssa miesten lähdettyä töihin. Siitä ei kuulemma kukaan luovu yksien kihlajaisten vuoksi.

Kaikki kotipiirin eläimetkin saivat osansa. Kukot, kanat ja kahdeksan pikkutipua, joista yksi on usein mustan lampaan tapaan kateissa. Mamacat sen sijaan ei ole tuonut näytille neljää pientä pentua, jotka se kiikutti pihatuolimme alta turvallisempaan paikkaan. Securitydog sen sijaan oli paikalla, vaikkei siitä arkuutensa vuoksi kyllä oikeastaan tehtävään ole. Lisäksi se on niin vikkelä kintuistaan, että sopivampi nimi voisi olla pakolaiskoira.

Mutta nyt on joulupäivän aamugingerit juotu ja kakku syöty, jonka kanssa meinasi käydä köpelösti. Sillä partyihimme osallistui satapäinen kuokkavieraiden joukko, suurimmillaankin alla millimetrin mittaisten muurahaisten lauma. Joka oli yön aikana murtautunut pahviseen kakkulaatikkoon, vaikka se oli suljettu tiiiviisti muovipussiin. Mutta maassa maan tavalla, joka oli tällä kertaa kakkua elävien muurahaisten kera.

Joulutarina, 24. luukku

Rakkaus- ja joulutarina, osa 3.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja kaiken uhallakin pyydän, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että myös tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien todeten, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on myös lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Joulutarina, 23. luukku

Rakkaus- ja joulutarina, osa 2.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin. 

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti katsoi tuimasti ja sanoi, että en varmasti tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkokemattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämäkin on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Joulutarina, 22. luukku

Rakkaus- ja joulutarina, osa 1.

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Joulutarina, 21. luukku

Tänään lauantaina 21. joulukuuta on vuoden lyhin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla. Talvipäivänseisauksen jälkeen talvi kääntyy kohti kevättä ja valoa on vähitellen yhä kauemmin. Päivän piteneminen alkoi lauantaina kello 11.21.

Vaikka jouluihini on mahtunut maallista menoa melkoisesti ja alkoholin käyttöä, on se ollut ensisijaiseti Vapahtajamme syntymäpäivä. Yksi rakkaimmista hengellisistä muistoista onkin aiemmin mainittu, joulujuhlissa laulamani Heinillä härkien kaukalon. Laulu on alkujaan ranskalainen kansanlaulu ”Entre le bœuf et l’âne gris” 1600-luvulta, josta Googlen kääntäjä sanoo: "Härän ja harmaan aasin välissä". 

Se on ainut tietämäni joululaulu, joka alkaa Vapahtajamme syntymästä ja päättyy Hänen kuolemaansa. Sanat kuvaavat ensin jouluyön tapahtumia ”Enkelparven tie / kohta luokse vie / rakkautta suurinta katsomaan” ja päättyvät pääsiäisen tapahtumiin ”Ristillä rinnalla ryövärin / nukkuu uhri puhtahin.” Monelle joulun pääosassa ovatkin kuolleet eikä keskuuteemme syntynyt Jeesus-lapsi. 

Lähes jouluna, 22. päivä on syntynyt hyvin rakas osaomistuskoira Niilo ja 25. päivä isäni. Hänen sekä äidin ja siskon haudoilla minäkin käyn jouluaattoina, jos olen Suomessa. Hautausmaat valtavine kynttilämerineen ovat hyvin kauniita ja puhuttelevia jouluyössä. On maa saanut valkoisen lumipeitteen tai ei. 

Tulevana jouluaattona joulu saa uuden, henkilökohtaisen merkityksen, sillä pujotan Morakotin nimettömään sormeen kultaisen, sileän kihlasormuksen. Saman toivon ja odotan hänen tekevän minulle. Silloin tällöin nukkumista tai touhuamista katsellessa ja muulloinkin ajattelen herkin mielin Tatan kiipeämistä Siaminlahden toisen puolen chattikaverista sydämeni tärkeimmäksi ja rakkaimmaksi ihmiseksi. 

Jos muistisairaus syö joskus osan mielestäni, toivon, ettei se pysty nakertamaan muistoani, kun Tata astui alas lentokenttäbussista Jomtienin linja-autoasemalla. Sinä hetkenä päätin pitää pääni, aloittaa alusta taas kerran ja opetella uudelleen rakastamaan ihmisen rakkaudella toista ihmistä.

Hyvin tärkeä minulle on myös jo monena vuonna julkaisemani Siiri Angervon ja Kustin joulu- ja rakkaustarina, jota muokkaan jokaisen joulun alla vahvalla tunteella ydintä hukkaamatta. Tänä jouluna jaan sen kolmeen osaan ja aloitan huomenna lopettaen jouluaattoon. Joulupäivänä päätän pikkujoulukalenterini ekstraosaan ja vähintään yhteen kihlajaispäivän valokuvaan. 

Joulutarina, 20. luukku

Niin monta joulua vietin Päiviksen kanssa, että adventtikalenterini ansaitsee hänen 2. joulupäivän kirjoituksen ensimmäisestä yhteisestä joulusta Merikonttikodissamme 9 vuoden takaa:

Kauniisti ruostunut lyhty
koristaa Jokilaakson pihaa,
jossa joulusta ei ole tietoakaan.

"päivis: Taisimme juuri viettää ensimmäistä joulua Merikonttikodissa. Kaksi edellistä joulua olemme olleet Thaimaassa. Ilmankos meille ei ole syntynyt minkäänlaisia Merikontti-joulutraditioita. Jospa nyt vietetystä tai edelleenkin meneillään olevasta joulusta jää jotain, jonka myöhemmin voi ajatella olevan sellaisia.

Mitähän perinteeksi päätyvää tänä jouluna sitten onkaan tullut tehtyä?

Jouluruokaa olen vääntänyt enemmän kuin ehkä juuri koskaan. Jos on jotain joulua pitänyt aikaisemmin laittaa, niin aika herkästi olen tarttunut kauppojen einestarjontaan. Tänä jouluna taisin ylittää itseni paistamalla lanttu- ja porkkanalaatikkoa sekä kasvismaksalaatikkoa. Viimeksi mainittu on braavuurini, jota en olekaan aikaisemmin tehnyt jouluksi.

Sen verran lintsasin, että ostin valmista lanttu- ja porkkanasosetta. Luomua molemmat.
Osa porkkanalaatikosta paistuu Anna-mummun perintönä saamassani astiassa.

Myös kinkku meillä paistettiin, vaikka ensin näytti siltä, että tarjolla on vain neljän kilon tai sitä suurempia kinkkuja. Kannatti käydä Lahelan lähikaupassa, jossa myytiin noin 1,5 kilon pikkukinkkuja, jonka sitten itse paistoimme. Vaikka Jorma söi sinappihunnuttamaansa kinkkua jo ennen aattoa, sitä näkyy edelleen olevan jäljellä. On siis ollut pienestä koostaan huolimatta melkoisen riittoisa.

Meitä oli neljä ihmistä joulupöydässä. Se joka tietää, minkälainen kotimme on, saattaa ihmetellä, että miten tuo ruokailu tapahtui. Ei ihan tavanomaisesti, sillä ruokapöytänämme oli Merikonttikodin olkkarissa oleva myllynkivi. Pöytäliina vain kiven päälle ja siinä se oli. Kiven alla on tietysti jalat, joten emme sentään ihan lattian tasolla ruokailleet.

Toivoa sopii, että Sininauha ei
unohtaisi Olga Hjelmmania ja
hänen testamenttilahjoitustaan.

Joulusaunan jälkeen kävimme hautausmailla. Ensin Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla, jonne on haudattu meille merkitykselliseksi käynyt ihminen, jota emme kumpikaan ole koskaan edes tavanneet. Olga Hjelmman testamenttasi merkittävän omaisuutensa Sininauhaliitolle ja sen kautta olemme molemmat saaneet olla siivun verran osana tuota perintöä, jolla muun muassa ostettiin asuntoja asunnottomille. Hyrylässä kävimme viemässä kynttilän Paijalan hautausmaalle, jonne on haudattu Jorman läheisiä.

Hautausmailla meillä oli mukana Niilo. Joku koiranomistaja kävi nimittäin oikeutta koiran viemisestä hautausmaalle ja sen tuloksena on olemassa ennakkopäätös siitä, että seurakunnat eivät voi koirien käyntejä kieltää. Koiran pitää tietysti käyttäytyä korrektisti ja niinhän Niilo tekee. Hietaniemessä oli Niilon lisäksi muitakin nelijalkaisia.

Joulukierroksemme päättyi Santtu Ahlgrenin Päämaja-ravintolaan, jossa joimme alkoholittomat oluet ja katselimme kun ravintoloitsija asensi karaokelaitteita alkavaa iltaa varten."

Joulutarina, 19. luukku

Itselläni on ollut useampikin säätilojen ennustusohjelma käytössä kämmenen kokoisessa älylaitteessani ja Tatalla samoin. Yhteistä niille on väärinennustamisen lahja tai muu totuudenvastainen tiedottaminen. Varmaa näyttää olevan ainoastaan jos sataa, ne ennustavat poutasäätä ja päinvastoin. Sen vuoksi ne ovat saaneet meiltä nimen "Big liar".

Luulen, että entisten ja miksei nykyistenkin aikojen ennustajaeukot sekä -ukot sammakoineen ja muine luonnon havaintokykyineen pärjäävät vähintään yhtä hyvin. Kun esimerkiksi pääskyset lentävät matalalla, lähellä jokien, järvien ja ojien vedenpintaa, lentää siellä hyttysten tapainen ruokakin. Sitä en tiedä miksi hyönteiset tekevät niin.

Myös etanat ennustavat varsinkin lapsille aurinkoa tai sadetta kesäisin. Sellaiseen, tulitikkulaatikon kokoiseen törmäsin toissapäivänä pyykinkuivausnarumme alla. Se tuntui olevan oudompi ilmestys myös Morakotille. Otin sen käteeni sateenvarjon alle ja loruttelin vanhempieni opettamalla tavalla: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa". Ja kas, ehkä se ymmärsi yllättäen suomea koska työnsi otsastaan ulos komeat, sentin mittaiset sarvet".

Tässä vaiheessa Tata putosi kuvainnollisesti betonitiellämme kulkevasta kuvan muoviveneestä kuten eno kotimaassani konsanaan. Häntä tosin kumautti kaveri airolla otsaan, kun ei suostunut juomaan riittävästi soutumatkan eväskiljua. Joten etanan ennustuksen mukaisesti eilinen oli pitkästä aikaa kunnollinen aurinkopäivä ja naapurit nostelivat vesikulkuneuvojaan telakoille. Vesitieksi muuttunut, kohdallamme jouluinen kotitie on palautunut yön aikana jalkahenkilöiden ja maakulkuneuvojen käyttöön. Lehmätkin taitavat päästä jouluksi lähilaitumilleen. Luulen myös välillä kotiloon kätkeytyvän etanankin nousseen kotikulmillamme ennustajien arvostettuun joukkoon. 

Pienene poikana logiikka äidin leningin helmoissa ja isän pussihousujen lahkeissa oli aivan toista kuin nykyisin. Joulun vain alustava ennustus oli luettavissa adventtikalenterista, jonka luukkuja siskoni ja veljeni kanssa vuoronperään availimme. Aamu aamulta avoimia ovia oli yhä enemmän, kunnes jäljellä oli vain yksi suljettu, kaikista suurin jouluaaton pahvinen ikkuna.

Elävästi muistan jouluaaton, kun maa oli musta ja paljas ilman lunta. Koin, että avoimista kalenterin luukuista huolimatta joulu ei voi nyt tulla. Koska Joulupukki ei pääse poroineen lahjareen kanssa kulkemaan eikä savupiipusta tai mistään kautta kotiimme. Hiljaa surumielin mielessäni pyysin iltarukoukseni Levolle lasken Luojaltani, että antaisi lumen ja sen myötä joulun meille. Kuinka ollakaan, jonkun ajan kuluttua taivas oli täynnä suuria, valkoisia lumihiutaleita. Kiitin Taivaallista Isääni siellä jossain pilviverhon takana ja olin entistä vakuuttuneempi, että Hän todellakin kuulee minua ja päättää Joulupukin rekikeleistäkin.

Vaikka joskus on aattona satanut lunta, en muista ainuttakaan vesisateista joulua. Näyttää siltä, että thaijoulummekin vietämme kuivissa keleissä. Kihlajaisilmoistamme kiittämisen osoitteeni on Luojani ja Hänen samana päivänä tai oikeataan yönä syntyvä Poikansa. Sillä luulen, että Buddha ei kristittyjen joulukeleistä paljoakaan perusta. Tämä päätelmä varauksin, sillä ikä on karsinut omavoimaisuutta yhtä matkaa joulun jälkeen karisevan joulupuun havunneulasten kanssa.

Kun en tiedä vienkö joskus jotain mukanani tuonpuoleiseen tai lähteekö osakaan minusta ylipäätään minnekään, yritän vain tavallani kerätä lisää uskoa ja vankistaa olemassa olevaa. Sillä haluan yrittää uskoa, että jos jossain on Taivaan ja Tuonelan portit luukkuineen joulukalenterini tapaan ja kysytään pääsylippua, oletan sen olevan siellä missä uskoni.

Sen vaappumisen hetkinä näen ja koen itseni yhä Ruotsinlaivasta aikoinaan rannalle jääneenä matkamiehenä, sillä olin Katajanokanpuistoon sammuneena kadottanut laiva- ja pääsylippuni maaotteluun. Kun viimein pääsin vuorokautta myöhemmin Tukholman stadionin ravintolaan, kukaan ei vastannut koko katsomolle kuulutettuun suomenkieliseen huutooni: "Jorma Soini odottaa Kellotornin ravintolassa!" Joskus pelkään, että elämän ja kuoleman valtiaatkaan eivät minua enää tai varsinkaan aina kuule.

Joulutarina, 18. luukku

Tänä aamuna on viikon verran jouluaattoon. Sääennusteiden mukaan Suomeen saadaan pääosin valkoinen joulu, joita on elämääni mahtunut monia. Joillekin tuleva, valkoinen joulu on ensimmäinen ja täällä Etelä-Thaimaan Phatthalungissa ei sellaista ole koskaan. Ei ensimmäistäkään lumihiutaletta.

Kun näyttelen talvisia kuvia Suomesta, ovat ihmiset innoissaan lumesta. Mutta nyt on vettä Morakotin ja vähän minunkin Thaikotini kotitiellä tulviksi asti. Omanlaisensa erikoisuuden näin eilen, kun paikalliset asukkaat kalastivat betonilla päällystetyllä tiellä erilaisin pyydyksin. Täällä onkin jokavuotista, että sadekauden aikaan, usein juuri ennen joulua joet tulvivat kaloineen ja muine veden eläjineen pelloille, teille, pihoihin, talojen sisään ja aivan joka paikkaan.

Silti sadekauttakaan en vaihtaisi Etelä-Suomen talveen, jonka olen viimeksi kokenut korona-aikaan.

Kun kotini oli Kalliomäen puolimatkankodissa, oli vieressä suurehko Kolun vanhainkoti Jyväskylän maalaiskunnan Puuppolassa. Seinänmittaisen juuttipussisen joulukalenterin lisäksi tapoihimme kuului Kalliomäen Joulupukin vierailu aattoiltana jokaisen vanhuksen luona. Isossa ruokasalissa tai heidän luona huoneissa, jotka eivät usein iän mukanaan tuomien rajoitteiden vuoksi päässeet toisten joukkoon.

Pukilla tonttuineen oli kaikille pieni lahja. Henkilökunta kertoi, että moni vanhus valvoi koko edellisen yön Joulupukkia odottaen. Ja lisäsi, että on iso asia, kun Kolun jouluterveisten tuojalla on joka kertaa aikaa halauksineen jokaiselle. Tästäkään joulutraditiosta en selvinnyt ilman kosteita silmiä. Mutta kosteuden lisäksi tai sijaan tarkat silmät oli joillakin senioreillakin. Sillä kerran eräs sanoi lahjaa antaessani, että Joulupukilla on Soinin Jorman huopatossut.

Jouluja olen asunut ja viettänyt monessa paikassa. Yksi oli Helsingin Sörnäisten kupeessa elämisen yhteisö Topi Katti ja Karvinen. Siellä vietimme koko väen kanssa aina yhteisen joulun kirkoksi vihityssä ja siunatussa korkeassa salissa. Vuosikymmenten saatossa tila ehti olla monessa mukana, myös Pertti Metsärinteen orkesterin harjoitustilana.

Niistä jouluista on jäänyt erityisesti mieleen kaksi muslimitaustaista nuorta miestä samoilta seuduilta kuin seimen ääreen matkanneet Itämaan tietäjätkin. He kuuntelivat hartaina muiden joukossa jouluevankeliumin. Mutta lähtivät salista ja yhteisestä joulunvietosta, kun joulukinkut kannettiin pöytään. Tänä päivänä minun on helppo ymmärtää heitä sian suhteen, sillä eihän minunkaan syömälautaselle koiranliha hevin mahdu. Vaikka se monessa paikassa Thaimaan ympärillä ihmisten syötävää onkin.

Joulutarina, 17. luukku

Vaikka maailma hiljentyy jouluun, kaikki eivät niin tee meillä eikä muualla. Monet toisin uskovat sekä uskomattomat eivät vietä joulua, mutta saattavat silti juhlia, On niitäkin, jotka välttelevät perinteisiin kaavoihin kangistumista ja jättävät siksi lanttulaatikot syömättä tai kulkuslaulut laulamatta.

Jehovan todistajatkaan eivät joulusta perusta, koska Raamattu ei siihen heidän mukaansa kehota. Vaan sanovat, että joulu ei ole raamatullinen juhla ja sen alkuperä on pakanallinen, joka on sittemmin valjastettu kristilliseen uskoon.

Myöskään juutalaiset eivät vietä joulua, koska heille Jeesus ei ole lainkaan jumalan poika. Sen sijaan juhla on marras–joulukuun hanukka Jerusalemin temppelin uudelleen vihkimisen muistoksi. Jokaisena kahdeksana iltana ikkunalle sytytetään yksi kynttilä lisää.

Mutta ei joulu istu Buddhaan uskoville thaimaalaisillekaan tai kiinalaisille. Yhdysvalloissa asuville juutalaisille ja kiinalaisille syntyikin 1800-luvulla yhteinen jouluperille. Kun jouluna olivat avoinna vain kiinalaiset ravintolat, kokoontuivat juutalaiset niihin syömään. Ehkä näin tapahtuu edelleen.

Raamatussa on paljon tapahtumia, joita ihmisjärki ei käsitä. Ja mitä emme ymmärrä, selitämme mielikuvituksella höystetyllä symboliikalla tai toteamalla "ei voisi vähempää kiinnostaa". Maistiaisia vedenpaisumuksesta voi kuitenkin kokea tämän joulunalusen blogikuvani tulvista Morakotin ja vähän minunkin Thaikotitiellä.

Tosiuskovaisena itseään pitävällä on omat, mieleiset tulkinnat ja uskomuksensa. Hän saattaa tuomita samaa sukupuolta olevat rakastavaiset Manalaan, mutta katsoo itse olevansa etuokeutettu Paratiisiin eronneena tai uudelleen avioituneena.

Historia kertoo, että Jeesuksen äiti Maria oli harras juutalainen, joka ei nykyaikana olisi voinut juhlia jouluna Poikansa syntymäpäivää. Tosiasia onkin, että kukaan ei tietäne todellista syntymäaikaa. Vaan juhlimiseen on kaapattu maallinen juhla, jolla on perin mielenkiintoinen historiansa.

Omana elinaikanani on Suomessakin ollut kausi, jolloin aattoiltana eikä joulupäivänäkään mitkään paikat olleet avoinna. Kokemuksesta tiedän, että niihin aikoihin jouluaatto oli yksinäisille ihmisille vuoden yksinäisin ilta.

Parina, kolmena vuonna aattoyönä kuljin kyynelsilmin kotikyläni raitteja. Katselin ihmisten kotien ikkunoissa palavia jouluisia valoja ja kaipasin yhteyttä heidän jouluihinsa. Minnekään en itse voinut menna ja olin niin yksin, sillä joulu oli ja on yhä hyvin perhekeskeinen juhla. Aaton ja sielun yksinäisyys ei poistu nykyisinkään, jos osallistuu yksinäisten joulujuhlaan tai nappailee drinksuja ravintolassa tonttulakki päässä valomerkkiin saakka.

Kun jouluyössä viimein tallustaa kotiaan kohden, jo matkalla yksinäisyys kuiskii korvalehdellä: "Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties. On musta kissa seuranaan. Mut kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää. Hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää..."

Joulutarina, 16. luukku

Vapahtajan seimen luokse saapuneista tietäjistä ei ole säilynyt varmaa tietoa. Legendanomaisia piirteitä eri maissa sen sijaan on paljon, joista osa elää ja voi hyvin. Esimerkiksi suomalainen tiernapoikaperinne perustuu kertomukseen itämaan tietäjistä, jota on käyty esittämässä talosta taloon. Varhaisimmat maininnat siitä ovat 1700-luvun lopulta. Nykyäänkin kuvaelmaa esitetään kotien lisäksi erilaisissa joulujuhlissa. Jotkut koulumme ovat tosin nyt poistaneet sen joulujuhlien ohjelmistosta.

Balthasar-nimellä kulkenut afrikkalaiskuningas muovautui Suomessa Tiernapoikien Murjaanien kuninkaaksi. Suomalainen käsitys rasismista ja syrjinnästä on, että afrikkalaisen kuninkaan kasvoja ei saa enää näytelmässä mustata, vaan hän on valkoihoinen. 

Se on sääli, sillä se kertoo katajaisen kansamme onnettomasta itsetunnosta sekä henkisestä pienuudesta. Tarpeesta tehdä maastamme joka suuntaan hajuton ja mauton, jossa ei kristinuskollakaan saa olla edes symbolista osaa.

Tietäjien tunnuksena etenkin Keski-Euroopassa käytetään kolmea kuninkaan kruunua, josta Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen kopioi sen itselleen Ruotsin vaakunaksi. En tiedä onko naapurimaassamme ilmennyt tarvetta vaihtaa vaakunaa tai kruunua, kuten meillä afrikkalaisen kuninkaan ihonväriä. 

Lahjojen lukumäärän perusteella on ajateltu, että tietäjiä olisi ollut kolme, sillä Raamatussa ei kerrota tietäjien lukumäärää eikä nimiä. Joita he ovat kylläkin saaneet monia maasta riippuen. Määräkin vaihtelee ehkä kolmen ja kahdeksan välillä.

Sangen yksimielisiä ollaan siitä, että perille seimen ääreen he saapuivat vasta syntymän jälkeen. Matkaa taitettavaksi oli sen verran, joten eivätköhän liene jo nyt kamelitien päällä. Ehkä tietäjät lähtivät silloisesta Persiasta. Kuningas Herodes joka tapauksessa pelästyi valtansa puolesta ja koki syntyneen vauvan tulevaksi kilpailijakseen. Ensin hän tarkisti ennustusten paikkansa pitävyyden omilta kirjoitusten tutkijoiltaan ja yritti sen jälkeen kieroillen saada itämaan viisaat kertomaan paluumatkalla Jeesus-lapsen tarkan olinpaikan hänelle.

Tältäkään osin ihminen ei ole vuosituhansissakaan muuttunut tai oppinut mitään. Vaan tänä päivänäkin valtaa pitävät surmaavat vallantavoittelijoita, laittavat vankilaan tai väärentävät vaalituloksia sekä kieroilevat monin eri tavoin. Puoli Eurooppaa saa hepulin, kun Unkarin päämies tapaa Venäjän vastaavan, jolle ei myöskään tunnu mikään riittävän. 

Tähän oli sanansa sanottavana Suomessakin presidentivaalien alla kuin isoilla kansoilla konsanaan. Alexander Stubb sanoi: "Jos Putin yrittäisi soittaa onnittelusoiton, en vastaisi." Ja jatkoi, että Vladimir tulisi vaan käyttämään sitä jonkinlaisena propagandana. Toisin kuin Stubb, Pekka Haavisto nostaisi luurin: "Aina, kun jonkun valtion päämies soittaa, niin vastaan, enkä antaisi puhelinta presidentinlinnan siivoojalle." On siinä meille kaikille ohjenuoraa valtakunnan ylimmältä tasolta joulurauhan saavuttamiseksi ja sen toivotteluun.

Joulutarina, 15. luukku

Kolmannen adventin kirjoituksessa on paljon muilta kaapattua, sillä parin vuosituhannen takaisista tapahtumista on vain toisten kirjoittamaa, tallentamaa ja säilyttämää. Joulun odotusaika on adventti tai adventtiaika. Sanaa käytti jo Mikael Agricola kirjoituksissaan. Sinne se lienee kulkeutunut ruotsin kielen kautta latinan kielestä, jossa adventus tarkoittaa muun muassa Kristuksen tulemista.

Maria oli Nasaretista kotoisin oleva juutalainen neitsyt, joka oli kihloissa Joosefin kanssa. Marian ja Joosefin kuvataan asuneen yhdessä, mikä oli tuon ajan tapa, sillä kihlaus – avioliittosopimus – oli ratkaiseva. Enkeli Gabriel ilmoitti Marialle, että tämä tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Messiaan. Maria suostui tehtäväänsä ilmoittaen olevansa ”Herran palvelijatar”. Pian sen jälkeen hän tapasi sukulaisensa Elisabetin, joka Pyhän Hengen vaikuttamana kutsui häntä ”naisista siunatuimmaksi” ja ”Herransa äidiksi”.

Messias on aramean ja heprean kielen sana, jonka merkitys on 'Voideltu'. Uudessa testamentissa Jeesusta kutsutaan Kristukseksi, joka on kreikan kielen vastine sanalle Messias.

Jeesuksella oli Raamatun mukaan neljä veljeä ja useampi kuin yksi sisar. Koska Maria oli neitsyt, on syytä ajatella Jeesuksen veljien ja sisarten olleen Joosefin aiemmista naissuhteista. Tavalliseen mieskeskeiseen tapaansa evankelistat mainitsevat kyllä veljet nimeltä, mutta sisarille riittää sivumaininta.

Veljet olivat Jaakob, Joosef tai Jooses, Juudas ja Simon. Heistäkään ei tiedetä paljon. Lukuun ottamatta Jeesuksen vanhinta veljeä, Jaakobia, joka pian Jeesuksen kuoleman jälkeen kohosi Jerusalemin alkuseurakunnan johtajaksi. Ehkä hänen verisukulaisuutensa oli hyödyksi uralla etenemiselle. Perimätieto kertoo, että Jaakob kivitettiin kuoliaaksi noin vuonna 62. Toinen perimätieto nimeää Jeesuksen sisaret Mariaksi ja Salomeksi.

Joulua vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi. Jeesus syntyi ihmiseksi ihmisten keskuuteen. Keskelle vuoden pimeintä aikaa, jossa pimeyteen syttyvä valo sytyttää toivon. Suomen kielen sana joulu tulee sanasta yule, joka on muinainen germaanien talvijuhla. Antiikin Roomassa oli ennen tapana juhlia joulukuussa aurinkojumalaa ja maanviljelyn jumalaa. Kristinuskon myötä Rooman keisari halusi, että ihmiset unohtavat muut jumalat ja alkavat juhlia Jeesusta.

Haluan pitää jouluni Jeesuksen syntymäjuhlana riippumatta siitä mihin uskon tai en mihinkään elämäni haltijaan. Ja vaikka kaikki olisi vain suurta sattumaa syntymisineen, kuolemisineen ja elämimisineen. Tosin varsinkaan siihen en usko. Joskaan en tiedä sitäkään. Mutta juhliahan voi melkein mitä tahansa surujuhlineen. Itse nostan esimerkiksi kesäisin minilippuni minisalkoon Jokilaakson juhlapaikalla "Tänään en tee mitään" päivänä. Siinä ei kyllä ole mitään erityistä juhlittavaa, sillä en tee oikeastaan muulloinkaan juuri mitään.

Joulutarina, 14. luukku

Phattahalungissa ei joidenkin liikkeiden koristelun lisäksi joulu näy. Ja vielä vähemmän sen kristillinen merkitys, kun ei ole kristillisiä yhteisöjäkään tai ei ainakaan ole sattunut silmiini. Sen sijaan jossain kauppapaikassa saattavat kansainväliset joululaulut tarttua korviin. Joukossa ei kyllä ole Topeliuksen Sylvian joululaulua eikä Varpusta jouluaamuna. Mutta Jingle Bells sen sijaan soi ja kuuluu muunkielisenä.

Joulu voi silti pompata Thaimaassakin esiin yllättävällä tavalla yllättävissä paikoissa. Sillä "kello 12.30 joulukuun 12. päivänä toimittajat huomasivat joulupukiksi pukeutuneen miehen myymässä seppeleitä ajoneuvoille. Jotka pysähtyivät punaisiin valohin moottoritien ylikulkusillan alla Sukhumvit Roadilla Pattayalla. Kyseistä miestä haastatteli The Pattaya News -lehti. Mr Kritsada Boonsopa sanoi olevansa seppelemyyjä, ja koska joulu sekä uusi vuosi lähestyvät, hän halusi tuoda loman iloa autoilijoille.

Hän paljasti myös kohdanneensa myynnin laskun äskettäin ja päätti siksikin pukeutua punaiseen pukuun kiinnittääkseen tienkäyttäjien huomion. Se onkin yllättäen lisännyt myyntiä. Mies oli joulupukin asuisena tehnyt myyntityötä kaksi päivää ja aikoi jatkaa uuteen vuoteen asti."

Varsinkin turistikohteissa joulu näkyy monin eri tavoin. Kaupallisuuden lisäksi siihen tuovat oman mausteensa kristilliset seurakunnat jouluevankeliumineen ja joulukirkkoineen. Saatetaanpa joululauluja laulaa Pattayan Jomtienin rannalla ja muuallakin. Phatthalungissa, Siaminlahden toisella puolella ei ole joulukinkkuja eikä oikeastaan mitään muutakaan mitä suomalaiset pitävät jouluruokina. Turistikaupungeista löytyy myös valmiita jouluaterioita monesta ravintolasta monen maan makuun. 

Yhtään yksityiskotia ei ole Morakotin vähän minunkin Thaikotikulmilla tai juuri mitään muutakaan mistä joulu näkyisi millään muotoa. Niinpä pihamme pieni muovikuusi, jo kolmatta vuotta öisin palavine jouluvaloineen ja muine koristeineen, on edelleen ilon sekä ihmetyksen aihe. Täällä eivät ole myöskään Lady Lionsit tai muutkaan hyväntekeväisyystoimijat käärimässä ostoksia joulupapereihin. Eipä taida olla tontun kuvilla papereitakaan. Ja miksi olisikaan? Jos ei vietetä joulua, ei taidata antaa joululahjojakaan.

Joulu on yhdessäolon, perheen ja hiljentymisen aikaa. Kaikki eivät kuitenkaan kokoonnu perheensä pariin aattona. Kolme ihmistä tämän linkin takana kertoo, kuinka he ovat viettäneet joulua.

Joulutarina, 13. luukku

Olen kohta kaksi viikkoa pinnistellyt ja puristellut henkisiä muistionkaloitani löytyisikö lapsuuden jouluista kodissani tai muuten vanhempien kertomana jotain hengellistä. Mutta heikko on ollut anti Pietarin kalansaaliiseen verrattuna. Hyvin rakas hetki oli iltaisin, kun äitini istui vuoteeni reunalle ja yhdessä lausuimme iltarukouksen: "Levolle lasken luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi."

Usein vuosikymmenten aikana olen ihmetellyt, että äitikö minuun valoi lapsenuskon, jonka lienen kadottanut ikuisiksi ajoiksi? Yläkertaan rukoillessani ymmärsin, että yön aikana voin kuolla. Silti nukahdin levollisin mielin, koska silloin olen taivaassa, Jeesuksen luona ja odotan vain milloin vanhempani ja sisareni tulevat. Tänä päivänä yksi osani on kuoleman pelko. Kun se valtaa mielen iltasella, saattaa uni olla tipotiessään tuntitolkulla. Siltikin, vaikka kerran sen vallatessa hetkeni näin selvästi vuoteeni päädyssä vitivalkoisen enkelin, joka sanoi: "Älä pelkää, onhan sinulla minut."

Varsin hengettömistä lapsuuden jouluista muistan kristillisyydestä sen, että 1. joulupäivänä ei saanut mennä ulos. Kielto löystyi myöhemmin aamupäivän mittaiseksi ja siitäkin vielä tunnin verran. Ehdotonta oli, että jumalanpalveluksen jälkeen omalle pihalle, muttei naapuriin. Sinne kuitenkin livahdin kadehtimaan muiden saamia joulahjoja sekä Harsusten joulukuusta, jonka isä-Väiski varasti nokkani edestä. Hieno kuusihan se oli koristeltuna, mutta mielestäni väärän keittiön lattialle. Eniten taisikin harmittaa, että se oli ensimmäinen joulu mikä perheeni piti viettää naapurimetsästä yksin varastamani joulupuun ympärillä. 

Nykyisin valvon aattoyönä juuri syntyneen Jeesus-lapsen seimen äärellä ihmetellen elämän ihmettä, josta en ymmärrä mitään. Pidän myös omasta, suurelta osin salatusta hengellisyydestäni kiinni. Vaikka lähes aina rinnallani on kulkenut ihmisiä, joita olen rakastanut, jouluaatot öineen ovat olleet vuoden yksinäisimmät vuorokaudet.

Eläinsuojassa katselen rakkaudella vuokseni syntynyttä uutta elämää. Ja ajattelen, että miksi jotkut taipaleella tapaamani ihmiset sanovat osani olevan Tuonela, jos en usko kuten he. Jos näin on, en tahdokaan heidän joukkoonsa, sillä siellä ei silloin ole monikaan perheestäni eikä ystävistä. 

Mutta yhtä lailla kuin he sanovat "tieni väärä on", ajattelen heistä samoin. Sillä Joulun Lapseni luokse kelpaa jokaisen ihmisen ja ihmisen eläimen sielu uskosta ja tavoista riippumatta. Hekin, jotka sanovat tulevana jouluaattona kihlaamani Morakotin viettävän ikuisuutensa eri paikassa koska hän kanssani siunautti skootterinsa Buddhan temppelin munkilla. 

Joulutarina, 12. luukku

Kun aloitin keskimäärin adventti- tai joulukalenterin mittaista, noin 24-osaista Joulun tarinaani kuun ensimmäinen päivä, ajattelin kirjoittaa vain Korvatunturin Joulupukin elämän ympäriltä. Vaan toisin kävi, sillä noin kymmenennen luukun kohdalla huomasin kaipaavani Joulun hengellistä sanomaa. Vaikkei sitä muiden toimesta hevin Etelä-Thaimaan kapinoivien, ehkä enemmän muslimivetoisten maakuntien naapuri Phatthalungista löydykään.

Mutta joissakin kaipoissa se näkyy, vaikka kristillisyys ja länsimainen turisti on lähes yhtä harvinainen kuin thaimaalainen lumihiutale. Mutta jotain Makro tavaratalon kultaliikkeen muovikuusi kuitenkin minussa herätteli. Eikä se ollut Joulupukki Petteri Punakuonoineen eikä Joulumuori tonttukatraineen. Vaan kristillisyys jouluseimineen sekä pian talliin syntyvä Jeesus-lapsi.

Kun 11-vuotiaana lauloin kouluni joulujuhlissa soolona Heinillä härkien kaukalon jne. oppilaiden, vanhempien ja opettajien kuunnellessa, ajattelin villi kun olin, että silloin itseni lisäksi vanhempani olivat ylpeitä minusta. Meni kauan ennen kuin yksikään uuden ajan joululaulu sytytti minussa mitään joulun tunnelmaa. Siihen tarvittiin vuosien kolmen miehen tekemän laulun kuuntelu, joka kertoi ymmärrettävällä tavalla, miksi Joulun lapsi voi syntyä meille kaikille joka vuosi uudelleen. On sitten kristitty tai ei. 

Sydämeeni Joulun teen punaisen linkin takana on suomalainen joululaulu, jonka on säveltänyt Kassu Halonen, sanoittanut Vexi Salmi ja levyttänyt Vesku Loiri. Heistä vain Kassu on enää viettämässä Joulua kanssamme. Kappale syntyi Flamingo-levy-yhtiön toimistolla marraskuussa 1988, kun Vexi Salmi huomasi, että Vesa-Matti Loirin tekeillä olleelta joululevyltä puuttui yksi kappale. Salmi kirjoitti nopeasti tekstin ja vei sen viereisessä huoneessa istuneelle säveltäjä Haloselle antaen ohjeeksi, että mieluiten Bachia kunnioittaen fuugatyyppisesti.

Kassu luki tekstin kolme kertaa ja hänen päässään alkoi soida. Hän lauloi kappaleen nauhalle katkaisematta nauhoitusta kertaakaan. Taustaksi hän soitti syntetisaattoria. Kun Salmi palasi huoneeseen muuttaakseen tekstistä muutaman sanan, Halonen soitti kappaleen hänelle. Vexi totesi, ettei muutoksia tarvita ja kappale on valmis virsikirjaan. Koko kappaleen tekemiseen ei kulunut puoltakaan tuntia. Kappale äänitettiin seuraavana päivänä, jolloin Loiri lauloi sen levylle yhdellä ainoalla otolla. Levy myi enemmän kuin yksikään toinen joululevy. 

Laulua on vastustettu epäkristillisenä, koska kriitikot pitävät sitä harhaoppisena. Salmen mukaan "ahdasmieliset" saivatkin laulun vuonna 2005 pois Suomen Lähetysseuran julkaisemasta vihkosesta Kauneimmat joululaulut. Musiikintekijät ry:n toiminnanjohtaja Martti Heikkilä on myöhemmin huomannut laulua laulettavan usein väärin ja todennut syyksi sen, että Suureen toivelaulukirjaan on päässyt aikoinaan hieman virheellinen sanoitus. Toivelaulukirjasta virheet ovat levinneet muihinkin julkaisuihin, kuten Kauneimmat joululaulut -vihkoon.

Joulutarina, 11. luukku

Joskus saan sydäntälämmittävän palautteen. Joka antaa ja valaa uskoa siihen, että jokaisella kirjoituksella voi olla kirjoittajan lisäksi merkitystä myös jollekin toiselle tai peräti muille. Kun sellainen tuli eilen, arvatenkin Joulutarinasta, olkoon se myös osa tämän joulun odotuksen kertomusta. 

Moritz Turunen: "Olen Faijacebook-kaverisi, emmekä ehkä muuten tunnekaan. Taivaltasi olen kuitenkin seurannut, kulkenut kanssasi ja sydämessäni tiedän kaiken olevan isossa, taivaallisessa ikkunassa täydellisesti ja hyvin ikuisesti. Olet näyttänyt esimerkilläsi jakaa elosi ehkä Facebookin kauneimman ja sosiaalisen median tärkeimmän puolen. Opettanut, että vain yksi päivä on varattu lähtemiseen ja kaikki muut elämiseen ajan vankina. Kerran vielä taivaanrannan tuolla puolen paiskaamme kättä ja heitämme "ylävitoset".

Siellä jossain taivaanrannan ylisten tuolla puolen loistaa myös edelleen Betlehemin tähti, joka 2000 vuotta sitten johdatti Itämään tietäjiä eläinsuojan seimen luokse. Ehkä sama tähti ohjasi minut Bogotan slummeihin, mutta myös Jyväskylän Roninmäen kaatopaikalle. Siellä ihmiselämän mittanauhalla mitattuna asui kauan sitten itse tekemissään asumuksissa ihmisiä. Muistan Tanen ja toisen miehen koko nimeltä. Kariniemen Veijon, jonka sija oli millä mitalla tahansa vaatimaton. Joku sanoisi, että ihmisarvoton. Mutta Veijolle se oli koti ja kaikki mitä oli muistojen lisäksi elämästä jäljellä.

Siellä kävin välillä yksin, mutta jouluisin Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoniajohtaja Veijo Pesosen tai diakoni Markku Laukkasen kanssa. Joka joulu olimme odotettuja vieraita sydämestä annetun kahvipaketin tai muun joululahjan kanssa. Kariniemen Veijo, tai olisiko ollut Kari Niemi (?) sanoi kotiaan koijaksi, johon mahtui puukamina, laverisänky sekä pieni pöytä ja sen alle likasanko. Pöydän kulmalla oli mennessämme aina virsikirja, josta lauloimme yhdessä virren 21, Enkeli taivaan...

Kukaan ei ole laulanut sitä koskaan kauniimmin tai ainakaan enemmän tunteisiini menevästi. Kun Pesosen Veijo luki jouluevankeliumin, koimme sydämissämme, että Hän syntyy tänäkin jouluna meitä jokaista varten. Ehkä tärkein viestimme oli tuoda siihen hetkeen joulun sanoman lisäksi toivoa jokaisen yhtä suuresta ja mittaamattomasta ihmisarvosta. 

Perheeni kanssa meillä oli lisäksi tapana hankkia jokunen pieni joululahja. Ne jaoimme ihmisille, jotka tiesimme yksinäisiksi ja joille ei ehkä muuten olisi tullut joulun tuntua lainkaan. En koskaan selvinnyt aattoillan kierroksestamme ilman kyyneliä. Niin paljon ne merkitsivät ja opettivat ymmärtämään mitä tarkoittaa, että olisi "hyvä antaa niin, että tuntuu..." Lähtemättömästi mieleen on jäänyt mökissään asunut kaimani Jorma. Hän vaali kuin kalleinta aarretta jouluaattonakin talvikärpästään, jonka sanoi olevan ainoan elävän, joka hänestä välittää.

Joulutarina, 10. luukku

Verkko- eli internetkaupalla tarkoitetaan ostamista tai tilaamista internetin kautta kuluttajan omaan tai kotitalouden käyttöön riippumatta siitä, tuleeko lasku maksettavaksi myöhemmin vai maksetaanko ostokset välittömästi verkkopankin, luottokortin, verkkomaksun tai vastaavan kautta.

En osaa jäsentää pitäisikö Joulupukin alihankkijoiksi nimittää ihmisiä, jotka hankkivat etupäässä lapsille lahjoja pukinkonttiin? Vai liikkeitä, jotka tavaroita myyvät? Tai tuotantolaitoksia, jotka tuotteita tekevät? Vai niitä kaikkia? Luulen, että kaikkia. Ehkä jotkut ovat Joulupukin yhteistyökuppaneitakin?

Isosta jouluikkunasta katsottuna ehkä eniten hämärän peitossa on niiden lahjojen synty, joita hankimme alati kasvavasta verkkokaupasta. Siitä on kaukana mahdollisen joululahjan hypistely fiilistelyineen etukäteen, kun edes valmistusmaata ei voi tietää. Silti voin keinutuolistani ostaa ja saada vaikka kotini ulko-ovelle toimitettuna jossain maapallon kolkalla tehdyt kuvan jouluvaatteet tai akryylisen joulukakun. Jonka lumiukko on ehkä keinoälyn tai automaattikääntäjän tuoteselosteessa muuttunut lumimieheksi. 

Mutta kaikki Joulupukin tuotantolaitokset eivät ole kasvun tiellä. Kerran olin Bogotan hyvin köyhällä slummialueella vierailemassa etuoikeutetun perheen luona. Etuoikeutetun siksi, että heillä oli oma tehdas. Kolmenkymmenen neliön peltisessä huoneessa asui mummo, kaksi lasta ja heidän vanhempansa. Yhdessä nurkassa valmistettiin ruokaa, toisessa nukuttiin sekä tehtiin lapsia. Kolmannessa käytiin pesulla ja tarpeilla. Neljännessä oli heidän tehtaansa, jossa alle kymmenvuotiaat lapset tekivät Niken piraattitossuja. Jokaisen koulupäivän jälkeen he haistelivat niitä tehdessään tuntitolkulla kontaktiliiman höyryjä.

Kun he kuulivat minun olevan kaukaisesta Suomesta, jossa oli myös vaimo, he sanoivat olevan kunnia-asia, jos saisimme tehdä Päivikselle lenkkikengät. Valmistuneita tossuja ja tekijöitä, kuten vanhempiakin mummuineen kuvattiin sen jälkeen monta kertaa. Suomeen tuomani jalkineet ovat niin arvokkaat, ettei niitä raaski tai voi käyttää lainkaan. Lienevätkö Päiviksellä tallessa? 

Minusta kokemus teki vankkumattoman piraattituotteiden kannattajan. Olen nähnyt tai tiedän, kuinka lapsi kuolee nälkään äidin syliin imiessään tyhjää rintaa. Jossain katkotaan pienokaiselta raaja, jotta kerjääminen olisi tuottoisampaa. Tiedän kodeissa käytävät yölliset, hiljaisen keskustelut vanhempien kesken, joissa päätetään kuka omista lapsista, tyttö tai poika myydään rikkaalle valkoiselle miehelle, jotta muut saisivat ruokaa.

Jos ei Luojani ja Hänen parin viikon kuluttua Neitsyt Mariasta syntyvä Poika istu minulle ihmisten tekemiin muotteihin, niin ei niihin istu toisten kauppaama pukkikaan, sillä oma Joulupukkini kulkee köyhilläkin alueilla todella köyhien keskuudessa. Ja hän ymmärtää vanhempia, jotka ovat valinneet perheelleen olemassa olevista vaihtoehdoista sen ainoan, joka tuo ruokaa pöytään. 

Yksinäinen Joulupukkini tallustaa alas Kolumbian vuorelta aattoyönä kohti kaupungin sykettä ja yltäkylläisyytä. Olallaan tyhjä lahjasäkki, joka oli melkein tyhjä ylöskiivetessäkin. Yhtä asiaa kyynel silmäkulmassa hän ei ymmärrä. Sitä, kun jotkut, lähes rahassa kylpevät sanovat nälkäiselle ja tyhjävatsaiselle katulapselle, että emme osta piraattituotteita.

Joulutarina, 9. luukku

Ennen ja ehkä jossain määrin edelleen oli aivan erityinen päivä tai useampi, kun lähdettiin joululahjaostoksilla. Huipentuma oli, jos ohjelmassa oli linja-autolla meno Helsinkiin katsomaan liikkeiden jouluikkunoita ja -valoja. Erityistä oli Stockmannin tavaratalo, jota pidimme kalliina, mutta myös ehdottomasti valtakunnan hienoimpana kauppana. Katseltiin ja kosketeltin mahdollisia joululahjoja, jonka jälkeen mentiin vieressä olevalta Sokokselta ostamaan edullisemmilla hinnoilla.

Mutta nykyaika on pyyhkäissyt Stockan loistonpäivät historiaan. Sitä ei lehtien palstoilla yksi tavaratalon hallituksen jäsen kyennyt ymmärtämään, vaan kysyi: "Kuinka valtakunnan parhaalla paikalla olevasta kaupasta on voinut tulla kannattamaton?" Se oli ja on monelle  Stockmannin omistajalle kirvelevä tosiasia: "Kuinka voi pienen Tuurin Keskisen Kyläkaupalla olla suurempi myynti?"

Ehkä varsinkin kasvuhakuisen yrityksen operatiivisen johdon tärkein tehtävä on aistia ja toteuttaa strategiset valinnat, jotka pitävät aluksen menestyksen aalloilla. Stockmann putosi veneestä, sillä se ei uskonut ajoissa nettikaupan tulevaisuuteen. Vähän saman tapaisesti kävi Nokian puhelimille, vaikka ne seilasivat eturivissä Comminicatorilla, joka mahdollisti kaupankäynnin vaikka vuoteesta. Virhe tuli kai siinä, että Nokia luotti liian kauan manuaalinäppäimistöönsä kosketusnäytön sijaan. Siitä uppotukin asemasta sitä ei nostanut dollareillaan edes Microsoft. 

Mutta kyllä ihmiset alati kasvavasta nettikaupasta huolimatta haluavat hypistellä tavaroita pukinkonttiinkin laitettavaksi. Siitä osoituksena on väkilukuun nähden mittava määrä ostoskeskuksia ja halpahalleja, joista suurimmalla, Tokmannilla on vuositasolla miljardimyynti. 

Samaa tietä kulkee Puuilokin, jonka nimi oli alkujaan X. Kuten Elon Muskin Twitterkin nykyisin. Ennen Puuiloa ja sen aikaankin perustajilla oli Risto-isä, joka teki Puolangan puusepänverstaassaan sivutöinään puisia leluja, josta myös firman nimi. Voi olla että sain lapsena itsekin puuilon joululahjaksi. Ainakin sain isäni tekemät puisen hevosen rattaineen sekä kippaavan kuorma-auton.

Kuvan Puuilo on Tuusulan Hyrylässä samassa paikassa ja ehkä osin rakennuksessakin missä oli aikoinaan muovitehdas. Siellä olin tekemässä Neuvostoliittoon jouluaiheisia muovikasseja. Ruskeapahvisissa pakkauslaatikoissakaan ei saanut olla sanaakaan suomenkieltä.

Nykyisin Puuilo myy tee-se-itse-tuotteita. Kuten työkaluja, tuotteita rakentamiseen, sähkö- ja lvi-tarvikkeita, puutarhatarvikkeita, autotarvikkeita, kodintarvikkeita, lemmikkituotteita sekä vapaa-ajan tuotteita. Puuiloissa on myös pieni elintarvikevalikoima. Niin kauas on juuriltaan nykyinen pörssiyhtiö kulkenut, että minkään sorttiset lelut eivät ole Wikipediassa maininnan arvoisia, sillä valikoimassa on 30 000 muuta tuotetta, noin 50 myymälässä eri puolilla Suomea.

En osaa sanoa, mitä mieltä on Joulupukki kasvusuunnasta, mutta itse pidän kuvan Hyrylän myymälästä paljon, sillä jo paikkakin herättää nostalgisia muistoja. Lisäksi aivan upea henkilökunta on kuin perhettäni. Joskus aamulla saatan Merikonttikodissani pohtia, että mitähän tarvitsisin, jotta voisin mennä luontevasti Puuiloon vaihtamaan kuulumisia. 

Joulutarina, 8. luukku

Yöllä Thaimaan tähtitaivaan alla ajattelin joulua, Joulupukkia ja kuinka markkina- ja muutkin voimat ottavat yhä enemmän joulurauhaa haltuunsa. Mutta omat metkunsa oli jouluissa jo 70 vuotta sitten. Itse olin myöhemmin aikuisena yksi Pukin luotettavista apupukeista. Vähän samaan tapaan Venäjän presidentti Putinillakin sanotaan olevan apu-Putineja, jotka tuuraavat tiukan paikan tullen päämiestään.

Valepukkeja tai ei pukkia lainkaan oli myös jo ollessani lapsi, jotka horjuttivat uskoani. Silloin vanhempani kertoivat Joulupukin saattavan käydä ollessamme saunassa. Vaikka pihan perällä olleesta joulusaunasta tultuamme ei eteisen lahjasäkin lisäksi lumessa näkynyt edes rekiporon jälkiä, oli Pukki tonttuineen käynyt, sanoivat äiti ja isä. Mutta ei sen ollut silloin niin väliä, sillä tärkeintä oli joulupapereihin käärityt paketit. 

Yhtenä jouluna pukin naama näytti aivan pahviselta, jota isä selitti parhain päin Petteri Punakuonon reen kovalla vauhdilla. Ja lisäsi, että pakkanen oli ehkä jättänyt jäljet myös kasvoihin. Tai sitten se oli suojus lumipyryjen vuoksi. Mitään ei voinut kyseenalaistaa, sillä pelkona oli, että Pukki hakee lahjat pois ja jättää tilalle vain risukimpun. 

Luulen, että luvatta kopioitu väritystehtävä ei ole tarkoitettu lapsille. 

Toisena jouluna pukki puhui niin huonosti, etten saanut mitään selvää hänen lukiessa nimiä joululahjojen päältä. Vaan äitini ja isäni oli tulkattava kuka oli minkäkin paketin saaja. Pukki huojuikin kävellessään sinne tänne ja Korvatunturin miehen piti istua oikeastaan koko ajan. Sitä isä selitti matkaväsymyksellä. Kun pukki viimein lähti, oli hän hakannut kotipihastamme tullessa ottamallaan rottinkisen suksisauvan piikillä keittiön korkkimaton reikiä täyteen. Sitä ei isä enää selitellyt. Vaan tuuppi pukin matkoihinsa ja oli koko aattoillan kiukkuinen. 

Kerran varaslähdön lahjojen jakoon otti saksanpaimenkoiramme Jeri syömällä saunassa ollessamme kinkun joulupöydästä. Siitä hermostuneena äiti pudotti lipeäkalan likasankoon. Se isää vain nauratti, sillä joulujuomapullo oli tallessa ja lapsilta huonossa piilossa tuolinjalan juuressa. 

Yöllä löysin kuin löysinkin virtuaalimaailmasta ainakin yhden infon Joulupukin tärkeistä yhteiskumppaneista. Ne näkee klikkaamalla tästä. Sen lisäksi on lukematon määrä alihankkijoita, joilta joulua viettävät ihmiset hankkivat joululahjoja pukinkonttiinkin. Tämän kaiken kanssa on Joulupukki pulassa, sillä joskus Korvatunturin väkeä yritetään laittaa vastuuseen, vaikka asialla ovat mitä ilmeisemmin olleet rahanahneet ihmiset huonolaatuisine tuoteineen ja Joulupukin jäljitelmineen. Huomisen luukun takana saattaa olla siitä jotain.

Joulutarina, 7. luukku

Joulupukin yhteistyökuppaneita on niin paljon, etten tiedä enkä edes yritä kertoa kaikista yhden joulun 24-osaisessa tarinassa. Mukaan olen poiminut muutamia, jotka olen löytänyt kohtuudella nettimaailmasta, joilla on itselleni merkitystä ja jotka osaltaan luovat omaa joulutunnelmaani.

Joulusauna on yksi niistä ja yksi vahvimmista suomalaisista perinteistä, jonka harva jättää kokematta. Sillä monelle ilman sitä joulu ei tunnu joululta. Mutta sattuneesta syystä se jää aina väliin aaton yhdeltä päähenkilöltä, vaikka muuten Joulupukki onkin kova löylyttelijä. Hän suorittaa jouluaattona tärkeää tehtäväänsä vierailemalla kaikkien maailman lasten luona kuljettaen lahjasäkkejä pitkienkin matkojen päähän. Toki apuna on taikapölyä matkojen nopeuttamiseksi, mutta joulusaunaan Pukki ehtii vasta joulupäivänä. 

Kerrotaankin, että kun Joulupukki lähestyy Napapiiriä, hän lähettää revontulien avulla viestin Saunatontulle, jolloin siellä tiedetään käydä laittamassa sauna valmiiksi. Ja Pukki pääsee heti saunan lämpöön kiireisen urakan jälkeen. Tästä eteenpäin hän sitten saunookin vuoden kaikkina muina päivinä kotimaisen kiukaan löylyissä. Tuo kiuas on IKI, jonka Joulupukki on valinnut viralliseksi kiukaakseen. Kotimainen käsityö, kestävät materiaalit sekä tietenkin ikimuistoiset löylyt ovat asioita, joita Korvatunturilla suuresti arvostetaan.

Vaikka Joulupukin sauna- ja joulujuoman valmistaja saattaa saada liiankin suuren huomion, en malta olla tuomatta esiin Joulurekkaa, joka on kiertänyt maatamme monena jouluna. Luulen kuvan olevan vuoden 2018 vierailusta Joulupukin kotikaupungissa Rovaniemeltä. Siinä on samalla kyydillä mennyt eräskin tölkki virvokkeita koko Joulumaan väelle. Siitä ei ole tietoa onko Suomea kiertävä Joulurekka ainoa laatuaan, vai onko muitakin muissa maissa. 

Mutta ennen kuin kaikki joululahjat on aattona jaettu ympäri maailmaa, tarvitaan valtavasti yhteiskumppaneita jo pelkästään joulukirjeiden ja -lahjojen kuljettamiseen. Mutta myös tekemiseen, sillä Joulupukinpaja ei ehdi nykyisin valmistamaan kaikkia. Vaan tarvitaan alihankkijoita sekä muita yhteistyökumppaneita tekijöiksi ja liikkeitä sekä kauppoja, joista esimerkiksi aikuiset voivat hankkia lapsenmielisille joululahjoja pukinkonttiin.