Joulutarina, 13. luukku

Olen kohta kaksi viikkoa pinnistellyt ja puristellut henkisiä muistionkaloitani löytyisikö lapsuuden jouluista kodissani tai muuten vanhempien kertomana jotain hengellistä. Mutta heikko on ollut anti Pietarin kalansaaliiseen verrattuna. Hyvin rakas hetki oli iltaisin, kun äitini istui vuoteeni reunalle ja yhdessä lausuimme iltarukouksen: "Levolle lasken luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi."

Usein vuosikymmenten aikana olen ihmetellyt, että äitikö minuun valoi lapsenuskon, jonka lienen kadottanut ikuisiksi ajoiksi? Yläkertaan rukoillessani ymmärsin, että yön aikana voin kuolla. Silti nukahdin levollisin mielin, koska silloin olen taivaassa, Jeesuksen luona ja odotan vain milloin vanhempani ja sisareni tulevat. Tänä päivänä yksi osani on kuoleman pelko. Kun se valtaa mielen iltasella, saattaa uni olla tipotiessään tuntitolkulla. Siltikin, vaikka kerran sen vallatessa hetkeni näin selvästi vuoteeni päädyssä vitivalkoisen enkelin, joka sanoi: "Älä pelkää, onhan sinulla minut."

Varsin hengettömistä lapsuuden jouluista muistan kristillisyydestä sen, että 1. joulupäivänä ei saanut mennä ulos. Kielto löystyi myöhemmin aamupäivän mittaiseksi ja siitäkin vielä tunnin verran. Ehdotonta oli, että jumalanpalveluksen jälkeen omalle pihalle, muttei naapuriin. Sinne kuitenkin livahdin kadehtimaan muiden saamia joulahjoja sekä Harsusten joulukuusta, jonka isä-Väiski varasti nokkani edestä. Hieno kuusihan se oli koristeltuna, mutta mielestäni väärän keittiön lattialle. Eniten taisikin harmittaa, että se oli ensimmäinen joulu mikä perheeni piti viettää naapurimetsästä yksin varastamani joulupuun ympärillä. 

Nykyisin valvon aattoyönä juuri syntyneen Jeesus-lapsen seimen äärellä ihmetellen elämän ihmettä, josta en ymmärrä mitään. Pidän myös omasta, suurelta osin salatusta hengellisyydestäni kiinni. Vaikka lähes aina rinnallani on kulkenut ihmisiä, joita olen rakastanut, jouluaatot öineen ovat olleet vuoden yksinäisimmät vuorokaudet.

Eläinsuojassa katselen rakkaudella vuokseni syntynyttä uutta elämää. Ja ajattelen, että miksi jotkut taipaleella tapaamani ihmiset sanovat osani olevan Tuonela, jos en usko kuten he. Jos näin on, en tahdokaan heidän joukkoonsa, sillä siellä ei silloin ole monikaan perheestäni eikä ystävistä. 

Mutta yhtä lailla kuin he sanovat "tieni väärä on", ajattelen heistä samoin. Sillä Joulun Lapseni luokse kelpaa jokaisen ihmisen ja ihmisen eläimen sielu uskosta ja tavoista riippumatta. Hekin, jotka sanovat tulevana jouluaattona kihlaamani Morakotin viettävän ikuisuutensa eri paikassa koska hän kanssani siunautti skootterinsa Buddhan temppelin munkilla.