Koira taipuu moneen, osa 3

Harhainen ja sisällöltään keinotekoinen elämäni päihdemaailmassa päättyi talvea vaille kolmekymppisenä. Senkin jälkeen kaipasimme elämäämme koiraa, jos sitä ei meillä ollut. Kerran kaipuuvaivaan löytyi apu Itä-Suomesta, kun joku oli palauttanut kasvatuskotiin kultaisennoutajan. Hyvin elävästi muistan, kuinka se nukkui noutomatkalla äitini kodissa Korpintiellä koko yön kuin turvaa etsien pää samalla tyynyllä vieressäni. Sweet Sammystä alias Roopesta tuli kaikkien rakastama elämisen yhteisön, Kalliomäen puolimatkankodin jäsen. Sen, Jesse Huvihevosen ja joskus Liisankin kanssa teimme lukuisia syömämatkoja läheisille niityille.

Roope nukkuu ikiuntaan minulle rakkaan Syrjänlammen Syrjäntakasen rantatörmällä, jonka äärelle en saisi mennä oikeuden päätöksellä. Viimeinen muiden tiedossa oleva käynti haudalla maksoi 3500 euron paikkeilla ja triplamatkakulut Tuusulan Jokilaaksosta päälle. Eläimistä on ollut minulle valtavasti iloa, mutta jokaiseen elämään liittyy myös syvää surua. Ehkä niin on hyvä ja kuuluu ollakin.

Surun aika on edessä osaomistuskoira Niilonkin kanssa, joka on asunut 3-4 kodissa koko 14-vuotisen elämänsä. Liisan ja Timon sekä Päiviksen ja minun luona vuorotellen. Kun avioliiton yhteinen elo tuli ylivoimaiseksi, Päivis muutti keittiömme lusikkalaatikon Muumimamman kanssa iällisesti ennen aikojaan mummonmökkiin. Niinpä jäin Muumipapan kanssa kaksin Duokodista Sinkkukodiksi muuttuneeseen Merokonttikotiin.

Ajan kanssa hiipuivat myös Niilon vuosittaiset kolmekuukautiset Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Kävinkin itsekkään Jaakobinpainin, sillä monesti kaipaan Niilon läsnäoloa. Vaikka yhteinen koiramme on kiintynyt meistä jokaiseen ja koteihimme, niin Jokilaakson ainutlaatuisesta luonnosta ja vapaudesta huolimatta, se rakastaa eniten kerrostalokodissaan Timoa. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni on itsekkyyteni antanut lisää pysyvää tilaa eläimen hyvinvoinnille. Sitä paitsi aika tasaa puntteja, sillä Niilon ikuinen leposija lienee Jokilaakson pienellä saarella parhaan koirakaveri Rudin vieressä 💕.

Monesti olen kysynyt itseltäni vastausta saamatta milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta ja moni asia onkin Morakotin rinnalla mennyt mullin mallin. Thaimaa talvikoteineen on tullut yhä tärkeämmäksi ja entistä harvemmin sanon tai edes ajattelen missään asiassa "ei koskaan".

Thaikotimme pihapiirissä viettää aikaansa paljon eläimiä, joille juttelen, sillä ne ymmärtävät kieltäni saman verran kuin ihmisetkin. Kissatkin ovat keplotelleet itsensä sydämeeni takaisin vuosikymmenten jälkeen. Yhtä lailla kuin aikoinaan Veljeskodin kanat oppivat tuntemaan Letukan äänen ja juoksivat kananlentoineen vastaan jyvien toivossa, tuntevat skootterini äänen kylän koirat. Niitä on kymmenkunta pitkin raitteja, joiden luona kierrämme päivittäin kulkijakoirien lahjonta- ja makupalapussin kanssa.

Ehkä kirjoitan niistä ensi vuonna, sillä tänään on vuoden viimeinen päivä. En toivo muille enkä itselleni parempaa tulevaa, sillä näilläkin eväillä voimme selvitä elossa ensi vuodesta. Se riittänee ehkä kaikille, jotka rakastavat edes hieman itseään ja elämää. Joten kiitos menneestä kaikelle ihmisineen, eläimineen ja Jokilaakson sillanpielen pajunkissoineen, jotka kaikki rikastutatte joskus rosoistakin taivaltani.