Vajaa viikko, niin olen Thaimaassa, osa 2

En lähde toistamaan mitä eilisessä blogikuvassani olevalla QR-koodilla tarkoitetaan, sillä tämän linkin takana Wikipedia sanoo siitä paljon. Jos jonkun kiinnostus oikeasti heräsi, mitä koodi noin yleensä pitää sisällään, niin tässä vähän lisää infoa.

Viranomaiskäyttöön tarkoitettu viisumini QR koodi aukeaa kahdella eri puhelimeni skannerilla antaen käyttööni vain tämän: "Ps5aaHbDm05KgsErAMfMgAliuE8=". Tämä tiedoksi kaikkitietäville, ehkä hyväntahtoisille mielensäpahoittajille, jotka pelottelivat minua ilkiöiden avoimuuteni väärinkäytöllä ja jos en sitä poista, julkaisuni on kuolemaksi. Heille omana hyväntahdoneleenä suttasin viisumistani sinisellä värillä numerot.

Mutta sitten takaisin matkavalmisteluihin. En edes muista milloin matkassani on ollut mennen tai tullen muuta kuin käsimatkatavarat. Kun mukana kulkee puolen vuoden lääkkeet ja vitamiinit, reilusti yli 2000 (luit oikein) kappaletta, ei mukaan paljon muuta mahdu. Morakotille kuksa, jokunen H&M paita, itselle ohut kylytakki, Muumi sadeviitta ja kotitien lapsille samanaiheinen sarjakuvalehti, pari värityskirjaa sekä väriliituja.

Lääkkeiden ja viisumin lisäksi erityisessä suojeluksessani on passi, puolen vuoden matkakassa ja luottokortit. Tapanani on nimittäin vaihtaa eurot bahteiksi Thaimaassa paremmalla kurssilla ja tallentaa ne Kasikornbankin tililleni.

Yhtään vastaavaa reissua en liene tehnyt, etten olisi jotain jommassa kummassa päässä unohtanut. Jos ei muuta, niin Merikonttikodin keittiön tuuletusikkunan auki tai Pienen vihreän huoneeni tomaateista osan poimimatta. Joita Päiviskin on käynyt noutamassa parempiin suihin ikkunoita sulkiessaan.

Noin 10 000 kilometrin matkan olen kulkenut tsunamin jälkeen monta kymmentä kertaa ja viime reissua lukuunottamatta kokenut aina keväällä palaavani Suomeen. Viime maaliskuussa koin ensi kerran, etten palaakaan, vaan lähden Suomeen. Liekö sen saanut aikaan Morakot, joka tulee vastaan sunnuntaina anivarhain skootterillaan Phatthalungin rautatieasemalle.

Olen viettänyt Aasianaikani lähes aina turistikohteissa, joissa meri, uima-altaat sekä englanninkieli turisteineen ja palveluineen ovat lähellä. Kaikki tämä on toisin etelässä, kapinoivien maakuntien naapurissa lähellä Malesian rajaa.

Kun aikoinaan muutin Tuusulasta Jyväskylään ja radikaalilla tavalla elämääni muutenkin, koin vuosia, etten kuulunut minnekään, enkä ollut kotonani missään. Syistä, joita en osaa selittää, joku on nyt aivan eri tavalla, sillä koen olevani kotonani Tuusulan Merikonttikodissa ja Morakotin sekä vähän minunkin Phatthalungin Thaikodissa.