Filippiineillä, osa 22

Eilisestä blogista, arjen kertomisesta Olongapon vuoren rinteellä ja laaksossa tuli sen verran mukavaa palautetta, että jatkan aiheesta hieman.

Tuli muun muassa kerrottua Melanien ja lasten kodista ja vähistä mukavuuksista, joten julkaisen tähän yhden kuvan hänen pyykinpesu"koneestaan". Koneenkäyttäjänä hän toimii luonnollisesti itse.

Sellaisenkin mielenkiintoisen havainnon tein televisiosta. Jota meillä täällä ei siis ole. Että kuinkahan paljon lapsilla katsomiseen vaikuttaa vanhempien tavat viettää iltaa sen ääressä? Sillä TV on äärimmäisen helppo tapa saada lapset niin sanotusti hiljaisiksi. Mutta yhteistä aikaa lasten kanssa se ei ole, kuten itse ymmärrän.

Joka ikinen ilta olen sen sijaan meuhkannut lasten kanssa muita juttuja useamman tunnin. On pelattu jätkänshakkia, koottu palapelejä, väritetty kirjoja, heijastettu sormilla varjokuvia seinälle ja niin edelleen. Kaikki äidin ja isänkin minulle opettamat lasten jutut olen kaivanut käyttöön yli 60 vuoden takaa. En koskaan kuvitellut niitä taitoja enää tarvitsevani.

Olen opettanut suomenkielellä "hämä hämä häkki, jänis istui maassa, lennä lennä leppäkerttu, harakka hakkaa aitan katolla" ja niin edelleen. Kaikki mitä muistan. Varsinkin pölkyn päitä hakkaava harakka on ollut kurssissa ja mennyt lasten mukana heidän kouluunsa saakka.

Ja opettajan terveiset minulle, että nyt pitäisi tietää mitä se musta ja valkoinen lintu tekee takalogin kielellä. Helppoa kuin heinänteko, sillä kieltä osaan kaksi sanaa. Mahal ja sakit. Mahal on rakas ja sakit on sairas.

Sakit-sanan halusin tietää siksi, että yksi koirista sairastaa eläinten epilepsiaa, jonka vuoksi kaikki sitä hyljeksivät. Kukaan ei uskaltanut mennä lähellekään, kun se sai epileptisen kohtauksen. Itseni piti erityisesti sitä huomioda sekä inhimillistää niin aikuisille kuin lapsillekin sekä kertoa epilepsiasta. Siksikin se sai minulta nimen Sakitdog. Nyt se on kaikkien hyväksymä pieni, laiha pentu. Hyväksytty ainakin niin kauan kuin olen täällä.