Juhannusaattoni perinteisine kulttuurikierroksineen

Aamun aloitin tutulla tavalla pulahtamalla 14 asteiseen, Tuusulanjärvestä pitkin Tuusulanjokea Jokilaakson luonnonsuojelualueelle virtaavan Jokilampiemme veteen. Samalla vein serkultani 50-vuotislahjaksi saamani minikokoisen Suomen lipun Merikonttikodin juhlapaikalle liehumaan päiväksi ja juhannusyöksi. 

Aamukaffen kyytipojaksi napsautin juhannussaunan lämpenemään. Saunomiseen liittyy oleellisella tavalla pulahdus pihan Maljapurolammen vielä kylmempään, lähdepohjaiseen veteen. Kun ahneuksissani olin syönyt uudet perunat jo viikkoa aiemmin, oli aaton ruokana Jalostajan hernekeittopurkillinen virolaisen leivän ja laktoosittoman, rasvattoman maitojuoman kanssa.

Päivän mittaan tanskalaista Norskov poliisisarjaa (suosittelen) MTV Katsomosta katsoessani suunnittelin aattoilllan kulttuurikierrosta hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa. Vaikka ydin on joka vuosi kiertää Rusut- ja Tuusulanjärvi, muuttuu se sisällöltään pitkin matkaa monta kertaa. Minulle mielenkiintoista on liian kanssa.

Jokaiseen pysähdykseen liittyvät veden äärella aattoa viettävät ihmiset. Ensimmäinen kohde olisi ollut Häklin uimapaikka, jonka jätin väliin. Samoin tein Rusutjärven Kylän- tai Kokkorannan kanssa, jossa Eriksonin Eeron ja minun entisen onkirantani kokko näytti odottavan polttajiaan. Sen sijaan pysähdyin äitini liki nuoruuden työpaikan, Elannon rannassa vaihtamaan kuulumisia parin vilttien päällä istuneen intialaisperheen kanssa. He tarjosivat suklaapatukan ja tulista 🥵 ruokaa, joka jäi minulta syömättä.

Matka jatkui toisen puolen uimarannalle, jossa opasteet ilmoittivat, että puomit suljetaan iltakymmeneltä. Toinen opaste kertoi, että kioski on auki 19 saakka, vaikkei ollutkaan. Sitä ihmetteli kanssani syyrialaisperhe, joka olisi tarvinnut varsinkin lapsille ruokaa, juotavaa ja jäätelöä.

Jatkoin kierrosta järveä vaihtaen Anttilan eli Hankkijan rantaan miettiessäni olisikohan Salosen Jussin matkustaja-alus laiturissa viime vuoden tapaan. Ei ollut, vaan näkyi olevan järvenselän toisella puolella. Sen sijaan yritin vaihtaa huonolla menestyksellä suuren pöydän ympärillä olevan irakilaislapsen kanssa Diesel nahkahattuani hänen kukkakuvioiseen lierihattuun 🙃.

Suunta oli kohti Järvenpäätä, sillä sivuutin Sarvikallion, josta on komeimmat näkymät Tuusulanjärvelle. Oli kyllä kahden vaihella, etten mennyt sinne ja laskeutunut portaita myöten aattoillan uinnille. Pysähdyin vasta Vanhankylänniemessä, joka on rauhoittunut siitä, kun siellä oli seudun ainut Caravan- ja Campingalue.

Samoin oli hiljainen vesialtaiden äärellä Härmän Rati ja lahden toisella puolella Järvenpään Rantapuisto, ja jatkoin matkaa vilkutellen vasemmalle Sibeliuksen Ainolan suuntaan. Käännyin Tuusulan Rantatielle, joka on yksi valtakuntamme ykköskulttuurikohtaista. Sen sivuutin pysähtymättä, vaikka olikin lähellä, etten kävellyt Aleksis Kiven mökin sivusta Fjällbon puiston rantaan.

Seuraavana olisi ollut Krapin tila, jossa oli puolitehoista vipinää. En mennyt, vaan ajoin äitini viimeisen kodin, Tuuskodon pihaan ja rantaan. Koirien uimarannalla ei ollut ketään ja jatkoin matkaa Rantatien muuttuessa Kirkkotieksi. Sen varrella sijaitsee Gustavelund, joka taitaa olla tämän hetken juhannusten seudun ykköspaikka. Sinnekään en poikennut, vaan pysähdyin Tuusulan ensimmäisen kirkon kohdalle. Siellä pääsin ripille 60 vuotta sitten. Mutta sitäkin kauemmin on aikaa, kun kävin kaksi ensimmäistä kouluvuotta sitä vastapäätä olleessa, punaisessa puukoulussa. Ei ollut toiletteja, ei bideitä eikä käsienpesualtaita. Vaan pihan perällä puuceet pyttyineen.

Pian oli 50 kilometrin matka takana ja molemmat järvet kierretty. Palava kokkokin jäi näkemättä, kun pysähdyn Koskenmäen padolla, johon päättyy Tuusulanjärvi ja alkaa Tuusulajoki. Sitä pitkin meloin kerran kumikanootilla  Päiviksen kanssa yli viiden kilometrin matkan Myllykylän Soiniityntien sillalle ja Jokilammille. 

Sieltä aloitin tämänvuotisenkin liki kolmen tunnin kultuurikierrokseni. Väliin jäi viiimeisenä Urkan uimapaikka, jossa aikoinaan opin uimaan. Entisen Valon ja Lemmelän sorakuopan lampiin on myös ihmisiä hukkunut. Yhdestä tapauksesta olin kerran Helsingin Ratakadulla 60-luvulla kuulusteluissa, kun nuoren miehen isä väitti, että olin hukuttanut hänen poikansa. Kaikesta, kipeästakin jäljellä on vain muistot.