Pienen vihreän talon uudet tuulet

Otsikon kasvihuone on ollut Jokilaaksossa jo tutuksi tulleella paikallaan Maljapurolammen rantatörmällä kymmenkunta vuotta. Alussa kastelimme kesän tulevia tuotoksia noutamalla kasteluveden kannuilla lammesta pitkin Senkkerimäen kiviainestehtaan sorakuljettimen liukuhihnana tiensä päähän tullutta kumikuljetinta.

Sitten rakensin kasvihuoneeseen keraamisine antureineen ja 1000 litran säiliöineen automaattisen kastelujärjestelmän, jonka kasasin ja purin keväisin sekä syksyisin. Se palvelikin loistavasti monta vuotta.

Mutta kyllästyin joka kevät korjaamaan talven lumien pudottamaa kattoa viime vuonna ja poistin koko katon sekä tekniset toteutukset. Kun tuli ylöspäin tilaa rajaton määrä, istutin sisälle uusina asukkaina kaksi luumupuuta ja karviasmarjapensaan. Puut innostuivatkin niin uudesta kodistaan, että ovat tänä keväänä kurkottaneet kohti aurinkoa katonrajan ulkopuolelle.

Viime kesänä noudin taas veden kastelukannuilla lammesta pohtien samalla miten antaisin tulevaisuudessa juomista Pienen vihreän talon asukkaille. Joten keväällä asensin aiemmin uppopumpun avulla täyttämäni vesisäiliön hanan päähän muoviletkun ja toiseen päähän bideesuihkun. Nyt kastelu tuntuu taas oikein sopivalta puuhastelumuodolta alati haurastuvalle ruumiilleni.

Keväänä kevensin ja vähensin myös kasvien määrä, sillä kesäharrastukseni sato on ollut vuodesta toiseen varsin vaatimaton. Eikä se ole istutettavien määrää lisäämällä kohentunut. Toisaalta ei sen ole ollut niin väliäkään. Kunhan istun istutusten keskellä sateen piiskaamassa, ikivanhassa rottinkituolissa kesäpäivisin ja -öisin ihmetellen elämän ihmettä.

Mutta nyt tuli Tata tuoden mukanaan uusia Thaimaan tuulia Jokilaaksoon. Sitä lisää hänen kukkaan puhjennut innostuksensa pihapiirin lisäksi nyt myös kasvihuoneesta. Sanoo sen olevan hyväksi hänen bodylleen. Siitä ja muista Morakotin tuomista iloista saatan kertoa huomenna.