Ensimmäiset juhlapäiväni

Ensimmäinen merkkipäivä, jossa olen ollut keskipisteenä ja ainut juhlakalu, on ollut syntymäpäiväni yli ¾ vuosisataa sitten. Niistä neljästä tai oikeastaan viidestä ensimmäisestä ja monesta myöhemminkään en muista mitään. Mutta kuudennesta muistan. Silloin täytin viisi vuotta ja sain lahjaksi metallinsinisen polkupyörän. Istuessani sen päälle ensi kerran, reilun vuoden nuorempi Irmeli-siskoni kuiskutti korvaani ajaneensa sillä edellisiltana keittiön pöydän ympäri. Olin vihainen, kun sain sen vuoksi käytetyn polkupyörän.

Vaikka lähes kaikki syntymäpäivien sisällöt lahjoineen ovat unohtuneet, on jotain muistissa kuin melkein eilinen. Sillä  kyseistä vuosipäivää olen juhlinut isosti täyttäesäni 50, 60 ja 70. Niissä saamia lahjoja on Merikonttikotini seinillä ja hyllyillä sekä Muistojen merikonteissa, mutta myös muualla. 

Juhani Sjöblomilta 50 vuotislahjaksi saamallani kottikärryllä kuljetan nykyisinkin tuotokseni paikasta, jossa kuninkaatkin istuvat yksin, biokompostoriin. Sekä kääntelen lahjakokonaisuuteen kuuluneella lapiolla myöhemmin valmistunutta tuotetta Pienessä, vihreässä huoneessa yrittäen jouduttaa ja parantaa sadon kypsymistä.

Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain  Seppo Sjöblomilta syntymäpäivälahjaksi ison kuormaajan kauhallisen Senkkerin kiviainestehtaalla murskattavaksi menossa olleita kuvan kiviä. Niillä upotimme Jokilaakson läpi Jokilampiin kulkevan Maljapuron pohjalle piiloon telekaapelin. 

Arja Karhuvaaralta ja Juhanilta sain 70-vuotislahjaksi omenapuun, jonka istutin

lahjalapiolla Jokilaakson luononsuojelualueen keskelle. Ja marmatin muutaman päivän päästä, että orvon puun toitte. Kuinka se nyt tuottaa satoa tai peräti perillisiä? Eikä aikaakaan, kun Juhani toi naapuriheimosta puulle puolison. 

Muutaman vuoden ne saivat olla jäniksiltä rauhassa, kunnes edellistalvena puput söivät kaiken kuoren niin korkealta minne hampaat yltivät. Se oli päättää puiden tarinan. Muttei aivan, vaan juuret sisällä routamaassa säilyivät ja lahjapuut saivat uuden alun entistä villimpinä. Ensi talvi näyttää niiden tulevaisuuden.

Syntymästäni seuraavaa juhlaa vietin jo kuukauden kuluttua, 16.06.1950. Siitäkään en muista mitään. Silloin pappi kastoi minut kristinuskon Jumalan yhteyteen kummieni sylisssä syntymäkotini peräkamarissa. Joksi setieni veistämällä talonpoikaisrokokookalustolla sisustettua juhlahuonettamme kutsuttiin.

Sekin päivä oli painunut vuosikymmeniksi unholaan, kunnes kaivoin sen esiin kirkonkirjoista. Ja löysin sille toisenkin merkityksen, jota en tiedä tai ainakaan muista vanhempieni koskaan juhlineen eikä huomioineen muutenkaan. Se nimittäin on myös äitini Annikin ja isäni Ihannon hääpäivä.