Onko hyvä päivä tänään?

päivis: Tänään lauloin töistä kotiin tullessani vanhasta Lasse Mårtenssonin ja Eija Merilän levyttämästä iskelmästä omaa versiotani, jossa kyselin, että Onko huono päivä tänään? Tuntui nimittäin huonolta: löysin töiden jälkeen Smartin tuulilasista sakkolapun. Toisin sanoen pysäköintivirhemaksun. 60 euroa.

Tosin en ensin edes uskonut, että pyyhkimen alla on sakko, koska yleensä ne taitavat olla muovikuoressa. Tämä ei ollut.

Tuo ei vielä olisi niin kovasti harmittanut, mutta kun Smartin kojelaudan näytölle syttyi kotimatkalla moottorin merkkivalo, se sai aiheen laulaa kyseistä sovellusta Lassen ja Eijan laulusta. Säikähdin merkkivaloa niin, että pysähdyin heti tarkistamaan auton käsikirjasta, mitä valo merkitsee. Ihan varmaa tietoa manuaali ei antanut. Se kuitenkin on varma, että huominen aamu pitää aloittaa ajamalla Vehon pikahuoltoon Koivuhakaan.

Pysäköintivirhemaksu lävähti syystä, joka minulta on unohtunut tai mennyt totaalisesti ohi. Olin T-risteyksessä pysähtynyt liian lähelle poikittaisen kadun ajateltua jatketta. Jotta sakkoa ei olisi tullut, Smartin olisi pitänyt olla 5 metriä kauempana siitä, missä se oli.

Smart näkyy tuolla taustalla sinisenä tiilirakennusta vasten. Musta paku on
törkeän väärin pysäköity, mutta se on pysäköity pysäköinninvalvojan
käynnin jälkeen. Sen lasissa ikävää lappua ei ollut.

Miespuolisen Lappu-Liisan terveiset harmittivat siksikin, että puutteellisten liikennesääntötietojeni johdosta oikein fiilistelin aamulla, kun Smart mahtui pieneen, vapaaseen tilaan, johon yhtään pitempi auto ei lakia rikkomatta olisi mahtunut. Tai näin luulin.

Tähän asiaan eivät huumeneulat mitenkään liity, mutta (kuviteltu) ilo ilmaisen parkkipaikan löytymisestä hieman latistui, kun huomasin lähellä työpaikkaani Helsingin kaupungin sijoittaman roskiksen huumeneuloja varten.

Kyseinen roskis on tietysti ihan ok, mutta jostain todella pieleen menneestä sen tarve kertoo. Laitoin roskiksen kuvan Instagramiinkin maininnalla, että tätä en olisi halunnut nähdä. Ei tunnu hyvältä ajatella, että piikkihuumeiden käyttäjiä Helsingissä on jo niin paljon, että heitä varten ja muiden ihmisten turvallisuuden vuoksi näitä pönttöjä pitää sijoitella pitkin kaupunkia.

Sininauha-konserni in memoriam, osa 10

jormas: Tähän saakka olen kirjoittanut blogit yllä olevalla otsikolla 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6., 9.6., 23.6. ja 5.7.

Olen arvostellut tapaa, joka on johtanut yhden Suomen päihdehuollon historian ainutlaatuisimman kokonaisuuden hajottamiseen. Sen ovat mahdollistaneet jäsenjärjestöjen valitsemista, samoista henkilöistä kootut Sininauhaliiton ja -säätiön hallitukset sekä molempien toimijoiden yhteinen, yhden henkilön operatiivinen johto. He käyttivät juristien avulla taiten kaikkea sitä valtaa, jonka olivat saaneet. Siihen ei kuulunut sadan Sininauhaliiton jäsenjärjestön kannan kuuleminen saati päättäminen, kun hallitus luopui Sininauhasäätiön sekä sen merkittävän omaisuuden hallinnasta.

Monta vuotta harrastamani blogikirjoitusten yksi tärkeimmistä tarkoituksista on avoimuus, joka sinälläänkin on eräs demokratian kivijaloista. Tässä asiassa arvostelun kohteena on ollut muun muassa salailu, sillä kaikki jäsenjärjestöt eivät edes tienneet mitä on tapahtumassa ennen kuin oli määrätyllä tavalla myöhäistä. Toinen syy kirjoittaa asiasta julkisesti, on luoda dokumenttikokonaisuus, joka on vuosikymmeniä joko rikkana rokassa tai kivenä kengässä niin sanotulle, viralliselle totuudelle, joka näyttää yrittävän kääntää tapahtuvan jäsenjärjestöjen tahdoksi.

Yksi lehti kääntyi, kun viime viikolla sain Patentti- ja rekisterihallituksen vastauksen tekemääni pyyntöön tutkia tehdyn sääntömuutospäätöksen lainmukaisuus. Vaikka lunta tulikin niin sanotusti tupaan, oli päätös odotetun mukainen. Olisihan perin kummallista, että sama taho, joka on sääntömuutoksen hyväksynyt, olisikin nyt sitä mieltä, että se ei olekaan lainmukainen.

Mielenkiintoista on, että päätös ei anna vastausta kaikkeen, jota kysyin. Yksi niistä on kuinka Sininauhasäätiöön jo valittu johtaja on voinut osallistua jokaiseen kokoukseen, joissa on käsitelty myös hänen työsuhteeseensa oleellisesti liittyviä asioita. Mutta katsotaan rauhassa onko tämä polku käyty loppuun. PRH:n kanta laillisuudesta on nyt saatu, joten pääsen ja pääsemme asiassa eteenpäin.

Vaikka jollakin tavalla ymmärränkin tapahtuneen, on siinä paljon sellaista, jota en käsitä. Säätiön tulevalle toimitusjohtajalle päätös lienee mieluinen, sillä onhan hän ollut ratkaisevalla tavalla sen ja tulevan työpaikkansa valmistelussa koko ajan mukana.

Mutta ko. hallitukset ja ylipäätään jäsenjärjestöt, siellä on vastaus ja avain lukkoon, jota kukaan ei ole suostunut avaamaan. Miksi Sininauhaliitto halusi luopua usean kymmenen miljoonan euron omaisuudesta? Melkoisella vaivalla kerätystä omaisuudesta on jäljellä vain sisäilmaongelmainen, entinen Sininauhaliiton pääkonttori Krämertintiellä. Joka ei voinut toimia edes liiton työpaikkana, mutta toimii nyt oivallisesti virolaisten yhteisönä. Tosin ei ehkä siinäkään käytössä kauaa, sillä
Krämertintie on myytävänä ja tarjouksia voinee antaa elokuun loppuun saakka.

Kävin Sininauhaliiton sivuilta kohteen myyntiin liittyvät asiakirjat läpi, joissa oli muun muassa maininta, että erillistä kuntoarviota ei ole tehty. On se aikoinaan tehty, mutta oleellista on, etten löytänyt mitään mainintaa sisäilmaongelmista enkä niiden vuoksi tehdyistä tutkimuksista enkä toimenpiteistä. Jos mainintaa ei ole, se on seikka, joka voi kävellä vielä eteen. Nimittäin sisäilmaongelmat Kiviniemi sanoi minulle syyksi, kun kysyin miksi hän ei ole juuri kiinnostunut myymään rakennusta jäsenjärjestöille, joille kohdetta nyt erityisesti kaupataan.

Vuonna yksi ja kaksi Sininauhaliitto aloitti kasvunsa vuokratiloista ja vuonna 2016 se palaa vuokralaiseksi jonnekin lähes kaiken omaisuutensa menettäneenä, testamenttilahjoituksen avulla hankittua lukuun ottamatta. Surullista.

Lehtikatsaus

päivis: Jokunen päivä sitten Hesarissa oli toimittaja Marko Junkkarin kolumni, jonka otsikossa kyseltiin, "miksi Kelan pääjohtaja on aina keskustalainen". Kysymyksen Junkkarille oli esittänyt hänen aiemmin haastattelemansa japanilainen tutkija, joka on keksinyt väitöskirjansa aiheeksi Suomen Kelan.

Junkkari totesi, että Kelaa on tosiaan jo 62 vuoden ajan johtanut keskustalainen. Minulle tämä oli uusi tieto. Varmaan aika monella muullakin on laillani heikot tiedot poliittisista virkanimityksistä. Kelan pitkä keskustalainen kausi on silti varmaan poikkeuksellinen. Ihme, ettei edes sitä ole tullut tiedostettua.

Nyt Liisa Hyssälän jäädessä eläkkeelle seuraavankin johtajan uskotaan olevan pääministeripuolueen edustaja. Huolimatta siitä, että Juha Sipilä on tiukasti ottanut kantaa poliittisiin virkanimityksiin. Hänen mukaansa ne eivät ole enää tätä päivää. Kelan kohdalla Sipilän kuitenkin uskotaan lipsuvan. Junkkari paljasti, että uusi pääjohtaja olisi keskustalainen Maria Kaisa Aula.

Tänään päivän Hesaria lukiessa huomasin työpaikka-sivuilla ilmoituksen, jossa Kansaneläkelaitokselle haetaan uutta pääjohtajaa. Ajattelin, että ei voi olla totta. Jos Marko Junkkarin toteamus Aulan valinnasta pääjohtajaksi pitää paikkansa, on törkeää, että kansalaisia kusetetaan laittamalla kyseinen ilmoitus lehteen. Ihan kuin sillä voitaisiin hämätä tosiasiaa, että poliittisten virkanimitysten aika ei todellakaan ole vieläkään ohi.

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä verran Kela saa hakemuksia. Jos valinta on jo tehty, kuka viitsii edes hakea? Maria Kaisa Aulan lisäksi. Tällä kertaa taidan seurata mielenkiinnolla tämän työpaikan täyttämistä.

Asunnottomuuden poistamisesta puuttuvat visioiden toteuttajat

jormas: Olen ikäni ollut tekemisissä vuokralaisten ja vuokranantajan kanssa. Ja ollut itsekin niitä molempia. Myös työni vuoksi, sillä aikanani Sininauhasäätiö kasvoi yhdeksi valtakuntamme merkittävimmäksi päihdehuollon tuettujen asumispalvelujen tuottajaksi.

Mutta vaikka tiedänkin miten asunnottomuus on poistettavissa tai ainakin merkittävästi vähennettävissä, ei asemani ole koskaan ollut sellainen, jotta olisin päässyt hyödyntämään vuosikymmenten aikana hankittua osaamista ja kokemusta täysimittaisesti. Mutta sen jakamista jaksan edelleen harjoittaa, vaikka en enää rahaa ansaitakseni laita juuri tikkuakaan ristiin.

Asunnottomuus keskittyy pääosin kuntiin ja kaupunkeihin, jotka ovat kerrostalovoittoisia. Jos tarjolla on riittävästi pieniä, omakotitalotyyppisiä vuokra-asuntoja, on se merkittävä apu asunnontarvitsijoille esimerkiksi silloin, kun asumisen turvaamiseen ei riitä pelkkä asunto. Vaan tarvitaan asumisen tukipalveluja asumisneuvonnasta sosiaaliseen isännöintiin. Oikeastaan kysymys tukipalvelujen kokonaisuudessa ei ole vain asumisneuvonnasta, vaan elämisen neuvonnasta. Kuinka kunkin tulisi elää, jotta muun muassa asuminen onnistuisi.

Sosiaalisessa isännöinnissä tukiasumista turvaavilla työntekijöillä on neuvonnan lisäksi vuokranantajan valtuudet. Niitä tarvitaan silloin kun tuki ei riitä ja tarvitaan lisäksi asumisen raamittajia. Se voi tarkoittaa esimerkiksi päihdeongelmaisen kohdalla, että kun häiriökäyttäytymisestä annetut kirjalliset varoitukset eivät tuo toivottua tulosta, voidaan vuokrasopimus purkaa välittömästi. Mutta sen sijaan voidaan myös tarjota vuokralaiselle uutta sopimusta. Siinä hän hyväksyy, ettei hänellä esimerkiksi ole päihtyneenä päihtyneitä vieraita. Eikä tukiasunnossaan minkäänlaisia päihteitä.

Maaseudulla ei edelleenkään juuri asunnottomuutta ilmene, sillä siellä on riittävästi väljyyttä omaperäisillä tavoillakin asuville. Kansan suussa kulkeva sanonta, "meillä ovat aina olleet hullut keskuudessamme", pätee tähänkin. Jos kylän juoposta, joka asuu pellon reunassa pikku töllissään ei mitään kuulu muutamaan päivään tai torpan ikkunasta ei näy valoa, keräävät kylän miehet ja naiset porukan ja menevät katsomaan mitä mahtaa miekkoselle tai naikkoselle kuulua.

Vaan toisin on kerrostalossa. Siellä naapurit seuraavat talon häiriköksi syystä tai syyttä leimautunutta seinänaapuria tai viereisen portaan asukasta kuin kotimaista elokuvaa tai draamasarjaa parhaimmillaan. Yksi soittaa lastenvalvojalle, kun päihtynyt asukas on istunut leikkipaikan hiekkalaatikon reunalle jakaakseen viisauksiaan talon lapsille tai vaan yksinäisyyttään. Toinen soittaa poliisille, kolmas taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle, neljäs isännöitsijälle, viides kaupungin sosiaalitoimeen, kuudes vuokranantajalle ja niin edelleen. Tai yksi naapuri soittaa joka paikkaan.

Sitten seurataan verhojen raoista kuinka ressukan käy. Ja kun viimein hänen asumisensa saadaan päätökseen, laskeutuu pöly ja syvä harmonia talon väen keskuuteen. Kunnes hänen tilalleen joutuu joku toinen. Kun kerrostalojen sietokykyä tai erilaisten tapojen hyväksymistä emme juurikaan voi varsinkaan lyhyellä aikavälillä muuttaa, tämän "omituisen" asuntoa vailla olevan kohderyhmän ongelman poistamisen ratkaisu löytyy keskitetyistä tukiasumisyksiköistä sekä riittävästä määrästä niin sanottuja mummon mökkejä.

Ymmärrän kyllä erinomaisesti juovien päihdeongelmaisten tukiasumisyksikön tuomat häiriöt ja ongelmat naapurustolle. Mutta mitä ratkaisuksi, kun naapurikerrostalo ei kykene sietämään omassa talossaan edes yhtä ainutta tukiasumisyksikön asukasta?

Varsin oivan linjauksen asialle on tehnyt aikoinaan korkein hallinto-oikeus. Se linjasi, että myös päihdeongelmaiset tulee asuttaa sinne missä muutkin asuvat. Kun olin perustamassa Sininauhasäätiön Ruusulankadun asumisyksikköä, nousi töölöläisessä naapurustossa aikamoinen parku. Lupasin silloin säätiön toimitusjohtajana moneen kertaan julkisesti, että juuri niin monta tukiasunnon tarvitsijaa kuin valittajat ottavat kerrostaloihinsa, yhtä monta paikkaa pienempi Ruusulankadun yksiköstä tehdään. En saanut ainuttakaan tarjousta.

On ollut ilo olla tekemässä hyvin monelle alan miehelle ja naiselle koteja keskitettyihin yksiköihin. Sillä jos ihmisen kohdalla ei ole päätetty, että hän kuuluu suljettuun laitokseen, dementiayksikköön, mielisairaalaan tai vankilaan jne., kuuluu hänen olla keskuudessamme. Vaikka keskitetty, samalla tavalla elämisen vaikeuksissa olevien ihmisten asuttaminen samaan paikkaan ei paras vaihtoehto lienekään, ei naapurusto kykene häntä häätämään sieltä omasta kodistaan niin helposti takaisin kadulle kuin kerrostalostaan. Kustannustehokkuuden lisäksi tämä seikka on noussut aivan liian harvoin esille, kun perustellaan mainittuja asuinyhteisöjä.

Yllä mainittu on kuitenkin vain osa, eikä ehkä edes suurin asunnottomien ryhmä. Jäljelle jää muun muassa iso kasa opiskelijoita ja nuoria, jotka eivät vaan saa asuntoa. Oma lukunsa ovat he, joiden luottotiedot eivät ole kunnossa. Jotta kyseiselle, suhteellisen suurelle joukolle löytyisi ratkaisu, tarvitaan luonnollisesti asuntoja, joiden olemassa oloa sinällään ei kukaan taida edes kiistää. Mutta miten saada ne käyttöön, kun monella asuntonsa vuokranneella on kovinkin kielteisiä kokemuksia?

En tiedä kuinka verottaja tällä hetkellä kohtelee yksityistä vuokranantajaa, mutta sen pitäisi olla niin, että varsinkin kunnan osoittamien vuokralaisten kohdalla, vuokratulo on aina verovapaata tuloa, joka ei vaikuta vuokranantajan mihinkään muuhun tuloon eikä edes veroprosenttiin.

Jokaisen kunnan osoittaman vuokralaisen kohdalla pitäisi myös olla niin, että vuokran maksaa aina kotikunta, jolle lainkin mukaan viime kädessä kuulu vastuu, että kukaan kuntalainen ei ole vailla kotia. Kunta vastaavasti perisi vuokran takaisin kunkin asukkaan tulojen puitteissa asukkaalta itseltään, sillä kunnalla on aivan toisenlainen keinovalikoima huolehtia siitä, että vähävaraisenkin vuokra tulee maksettua. Tai, että se toimeentulotuen osa, joka on tarkoitettu vuokranmaksuun, menee myös siihen.

Kun asunto vuokrataan kunnan osoittamalle vuokralaiselle, asunnon kunto dokumentoidaan ja tarkistetaan vuokrasuhteen päättyessä. Kunta sitoutuu kunnostamaan asunnon normaalia kulumista lukuun ottamatta sille tolalle kuin vuokra-asunto oli sitä vuokrattaessa.

Kunta tekee asunnonsaajan kanssa vuokranperinnän lisäksi myös toisen sopimuksen. Siinä asukas sitoutuu siihen, että osa hänen tuloistaan menee kunnan hallinnoimalle tilille säästöön niin pitkäksi aikaa kuin asuminen ko. asunnossa jatkuu. Säästöön kerättäisiin 2-4 kuukauden vuokran suuruinen takuuraha, jolla katetaan tarvittaessa asunnon siivous- ja kunnostustyöt. Jos niitä ei tarvita vuokrasuhteen päättyessä, raha tilitetään takaisin asukkaalle, jonka tuloista se on perittykin. Asukkaalle asunnon kunnossa pitämisen kannustimena on tilillä odottava summa, joka voi olla yksin asuvallakin 1000 - 3000 euroa. Se on merkittävä bonus huolehtia vuokranantajan omaisuudesta, joka on annettu vuokralaisen käyttöön.

Olisikin näin vuosikymmenten mesoamisen jälkeen oikein mukava viimein kuulla, miksi näin ei tosiaankaan tehdä?

Lomaltapaluu

päivis: Töihinpaluu kesäloman jälkeen taitaa olla monellekin ongelmallinen paikka. Siitä ei enää selvitä pelkästään kärvistelemällä. Tarvitaan ammattilaisia vähintään antamaan hyviä ohjeita loman jälkeiseen aikaan sopeutumista varten.

Yksi tämän kesäloman tekemisistä oli
polttopuutukkien suojaaminen sateelta.
Tässä aloittelemme pressujen laittamista.

Loman aikaansaama lepo on kuulemani mukaan tipotiessään jo noin viikko töihin palaamisen jälkeen. Kysymys kuuluu, että kannattaako lomaa edes pitää, jos sillä ei ole tuon kauaskantoisempia vaikutuksia? Kannattaa tietysti. Itse palaan maanantaina töihin tehtyäni loman aikana monenlaista hauskaa ja hyödyllistä. Jospa loman tarkoitus onkin juuri tämä?

Kaikki eivät onnistu yhtä hyvin lomanvietossaan. Jos lomaa varten laatii pitkän listan asioita, jotka pitää tehdä ja minne matkustaa, loma saattaa viimeistään loppumetreillä aiheuttaa stressiä. Joskus taas perhe ei vain kestä olla keskenään aamusta iltaan. Silloin loman tarkoitus saattaa jäädä toteutumatta. Moni ryyppää lomallaan niin paljon, että tarvitsee katkaisuhoitoa työkykynsä palauttamiseksi. Jokakesäinen uutinen on se, kun katkaisuhoitopaikat täyttyvät heinä-elokuun vaihteessa.

Loman jälkeen töihin pitäisi palata koulusta tuttua pehmeää laskua noudattaen. Joku twiittasi jotenkin näin, että "tyhmä aloittaa loman jälkeen työt maanantaina". Kaikilla maanantainen töihin paluu ei varmaankaan johdu tyhmyydestä, mutta asiassa on vinha perä. Olen itsekin joskus palannut lomalta töihin tiistaina tai ehkä vasta keskiviikkona. Lomailun jälkeen on mukavaa, kun ensimmäinen työviikko onkin vähän lyhyempi kuin tavallisesti.

Oman lomanviettoni jälkeen jään kaipaamaan ehkä eniten hitaita aamuja. On niin mukavaa, kun herättyä ei tarvitsekaan nousta muuta kuin ottamaan kupin kahvia ja sen jälkeen saa palata sänkyyn lukemaan aamun lehteä. Eikä yhtään ole haitannut sekään, kun aamulla pääsee käymään uimassa. Mutta mitä ihmettä? Noinhan teen työaamuinakin.

"Köyhien" säälijät ovat syvältä

jormas: Taas jälleen kerran maailman parantajat ja surkuttelijat ovat löytäneet median palstoille mieleisen aiheen. Köyhien säälimisen. Mukana on nuorena sairastunutta, filosofian ja yhteiskuntatieteiden maisteria sekä diakoniatyöntekijää jne., jotka mielestään tietävät köyhän kurjuuden.

Monen alan maisteri Katri Talaskivi Hesarissa ihmettelee sokeaa pistettä, johon hän törmää aina kun hän "keskustelee ihmisten kanssa, jotka voivat tarkastella köyhien asemaa turvallisesti ylhäältä päin". Heihin, jotka ovat Katrin mukaan saaneet toisenlaiseen elämäntapaan yhtä vähän tuntumaa kuin samaisen lehden palstoilla Pia Mäkinen 1.8. Joukossa on myös nuorena sairastunutta, joka saa toimeentulotukea, eläkettä ja työstä korvausta, mutta rahat eivät silti riitä. Mukana keskustelussa on myös sinällään järkeviä puhuva Raija Salonen, joka sanoo, että "meidän hyväosaisten tulisi muistaa" sitä jos tätäkin.

Jotta Talaskivan ja Salosen kaltaiset saisivat itse tuntumaa omiin norsunluutorneihinsa mitä tarkoittaa toisten ihmisen erilaisen elämän ja hyvinvoinnin ymmärtäminen, pitäisi muiden seuraamisen ja voivottelun sijaan mennä jonnekin, missä opetettaisiin peiliin katsomisen taidon lisäksi omassa kuvastimessa kulloinkin näkyvän monipuolista ymmärtämistä.

Asialla on muitakin puolia, jotka eivät tunnu saavan tilaa palstoilla saati ihmisten mielissä. Sitä, että persaukisella voi olla oikein mukavaa ja kaikin tavoin mielestään laadukasta elämää. Sitä olen itsekin saanut maistaa vähintäänkin vuosikymmenen. Kesäaamuisin satuin silloinkin olemaan joskus hereillä, kun keskivertoihminen oli jo menossa päivän ansioihin saadakseen uudemman auton tai ensi talven etelänmatkan. Istuin tien pientareella tai puiston penkillä siemailemassa illan juomingeista jäänyttä viiniä tai huurteista keskiolutta ja ihmettelin, kun köyhä kansa meni töihin, vaikka itsellä ei ollut montaa lanttia, jos niitäkään taskun pohjalla.

Vielä monen  vuosikymmenen jälkeenkin minua jaksaa hauskuuttaa alan mies, joka soitti radiossa aamuisin kuuluneeseen, eräänlaiseen kansan radioon ja purki aamun tuntojaan. Hän sanoi Aroman, Nortin ja viinasten tummentamalla äänellä: "On tämä kurjaa, kun on näkökin mennyt niin huonoksi, ettei meinaa selvää päivää nähdä." Toimittajalla raksutti tovin ja niin varmasti kuulijoillakin. Joillakin ärsytykseen saakka.

Mutta oli kesä, oli juotavaa, oli kaltaisiani kavereita, niin mitäpä muuta sitä sen hetkiseen onneen tarvitsi. Oli itsestään selvyys hankkia päivän jonkun kilometrin hyötyliikunta tyhjiä pulloja keräämällä, joilla voisi sitten hankkia  jonkun olusen juotujen tilalle. Kummallista oli, että jos vei tyhjiä pulloja kauppaan saadakseen Jalostajan hernekeittopurkin, painoivat pullot paljon enemmän kuin, jos niitä oli vaihtamassa täysinäisiin. Mutta vaikka vei pulloja minne tahansa, tyhjänä ne painoivat  enemmän kuin täysinäisinä.

Joidenkin mielestä oli ja näköjään on edelleen säälittävää, jos joku keräsi pulloja saadakseen ruokaa, mutta ylevää, jos niitä kerättiin juotavan hankkimiseksi. Heidän, jotka pitävät hyvin- ja pahoinvoinnin mittarina lompakon paksuutta, kannattaisi pysähtyä pohtimaan miksi heitä säälittää, jos joku kerää pulloja tai kerjää rahaa saadakseen ruokaa, mutta ärsyttää jos joku tekee sitä samaa saadakseen juotavaa. Nimittäin sillä tarmolla, jolla pohtii köyhien kurjuutta, voisi myös pohtia oman "onnenmittarinsa" kapea-alaisuutta tai ainakin säätöjä. Hyviä paikkoja säätötoimenpiteille ovat yleisesti ottaen omien teittensä kulkijat. Ne tai he, jotka kulkevat jonkun muun kuin rahan viitoittamana.

Aikoinaan lähdin etsimään onneani uudesta suunnasta. Sen myötä silloin tällöin kävin tapaamassa Turussa, Aurajoen rannoilla aitoja rantojen miehiä, jotka asuivat itse kyhäämissä majoissaan ja koijissaan. Sanoivat talven olevan välillä kurjaa ja jopa yhtä helvettiä. "Mutta kun kevät ja kesä koittaa, Aurajoki luopuu jäistä, pääskyset tulevat ja Ruotsinlaivat seilaavat silmien edessä, niin on tämä hienoa, ehkä jopa kuin taivaassa." Tätä heidän itse arvostamaansa ja valitsemaansakin elämää ei osteta lompakon sisällöllä, vaan sen puutteella.

Käytän esimerkkinä näkäräisiä liikaa ottavia siksi, että tiedän mistä puhun. Sama lainalaisuus pätee moniin muihinkin, jotka eivät mittaa onneaan ja hyvinvointiaan sillä paljonko tilillä on tai sinne on tulossa rahaa. Itsessäni nyt eläkkeellä jaksan ihmetellä sitä aivojeni yksinkertaista lohkoa, joka sai minut vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän otsa hiessä uhraamaan aivan liian suuren määrän rajallisten päivieni rajallisista tunneista saadakseni enemmän rahaa.

Säälittävien kastiini sen sijaan kuuluvat ne tai he, jotka sanovat tekevänsä kutsumuksesta auttamistyötä suurella palkalla. Tilin tekemisessä itselle tai muille toisten ihmisten hädällä, on jotain, jota pidän enemmänkin säälittävänä kuin ylevänä ansaintakeinona.

Pidän kyllä itseänikin enemmän tai vähemmän huijarina tai feikkinä, joka en tiukan paikan tullen kykene pitämään kiinni arvoista, joista puhun. Koko ajan tavoittelen parempaa, sillä haluaisin olla enemmän sitä mitä puhun. Mutta olen kuin Pietari, joka tiukan paikan sanoi ennen kukon laulua, etten tunne koko miestä.

Silti olen omien polkujeni kulkija, joka en halua olla kuten muut tai edes normaali, sillä ylipäätään normaalin määritelmä on kaikin tavoin keskiverto. Arvostan ihmisiä, jotka elävät kuten puhuvat. Siksi Pentti Linkola ja Päijänteen saaressa neljäkymmentä vuotta erakkona asunut Toivo Pylvänäinen saavat arvostukseni. Samasta syystä arvostan Björn Wahlroosiakin. Mutta en arvostaisi, jos hän näyttelisi köyhää.

Karkurikoira

päivis: Aika usein iltaisin mietin kuumeisesti, mistä kirjoittaisin omalla blogivuorollani. Jormalla sen sijaan on listattuna useita aiheita, joista voi valita mieluisimman, jos mielessä ei ole jotain erityistä, josta juuri silloin haluaisi kirjoittaa. Minulla ei siis ole näin, mutta joskus blogin aiheet kirjaimellisesti kävelevät pihaan.

Tänään illalla pihaan ajoi pariskunta, jonka auton perässä tulla löntysteli suuri koira. Koira tuli luoksemme ja antoi ottaa kiinni. Hain sille vettä ja kaupunkikodissaan olevan Niilon jäljiltä kaappiin jääneet koiran nappulat. Tulija oli selvästi janoissaan, nälissään ja väsynyt. Kilttikin se oli. Alkoi kova puuha, jotta kulkurille löytyisi omistaja. Koiran valjaissa ei omistajatietoa ollut.

Pihaan tullut vieras laittoi ensi töikseen koirasta tietoa ja pari kuvaa Facebookissa olevalle Tuusulalaisten ilmoitustaulu -sivulle. Siellä joku heti ihmetteli, että onko tämä sama koira, joka oli jo löytynyt kadottuaan Kellokoskelta. Hyvinkäälläkin oli olevinaan tietoa saman näköisestä koirasta, joka tosiaan oli jo palautettu kotiinsa.

Jorma oli maailmalla. Soitin ja pyysin tuomaan tullessaan ruokaa vieraallemme, joka itse asiassa tuntui olevan kuin kotonaan. Olin jo varautunut siihen, että koira olisi meillä aamuun saakka.

Hieman aristelin soittaa hätänumeroon 112, koska koiran löytyminen/katoaminen ei ehkä kaikilla kriteereillä täytä hätätapauksen tunnusmerkkejä. Sain kuitenkin oikein hyvän vastaanoton ja lupauksen, että lähin poliisipartio tulee hakemaan koiran. Hätäkeskuspäivystäjä vain varmisti ensin, että voisimmeko viedä koiran löytökoiratarhaan. Senkin olin jo selvittänyt, että paikka oli jo tältä päivältä kiinni, joten jäimme odottamaan poliisin tuloa.

Tässä vaiheessa olin myös liittynyt Facebook-ryhmiin Karkurit ja Karkurit Nurmijärvi-Hyvinkää-Tuusula. Laitoin sivuille kuvan koirasta ja tiedon missä mennään. Karkurit-ryhmään tulikin noin kymmenen minuutin sisällä ilmoitus omistajalta, jonka kanssa hetken päästä sovimme puhelimitse koiran hausta. Kaikki siis hyvin. Laitoin vielä Facebook-sivuille tiedon, että omistaja on tavoitettu ja uudelleen (taas vähän arkaillen) soitin 112:een, että koiran omistaja löytyi. Sama päivystäjä vastasi ja kiitteli ilmoituksestani. Kylläpä kerrankin asiat sujuivat kuin tanssi.



Koiravieraamme koti on metsän takana parin kilometrin päässä. Viisivuotias
Jyry ei ollut viihtynyt lasten kanssa marjametsässä ja oli ottanut jalat alleen.

Hyrylän seudun ainutlaatuiset uimapaikat

jormas: Tottakai olen sitä mieltä, että ympäristöstä on pidettävä hyvää huolta. Se ei nimittäin ole mahdollista, että jätän tuleville sukupolville tukun rahaa ja sanon, että ostakaa näillä uusi pallo. Mielelläni näkisin ja kokisin niin, että kukin huolehtisi vähintään omistaan, mutta pikkuisen enemmänkin. Nosta roska päivässä jne. Moni voi ajatelle, että höpö höpö. Mutta jos kunnassamme on omia kuntalaisia 30 000, jotka voisivat nostaa roskan päivässä, tekisi se vuodessa yli 10 miljoonaa roskaa. Ja vierailijat päälle. Tämän opettaminen ja juurruttaminen olisi lähdettävä kodin lisäksi viimeistään päiväkodista ja jatkuttava läpi koulun sekä armeijan.

Vaan usein asia on toisin, jonka mekin olemme saaneet kokea kotinurkilla, mutta myös pitkin muuta Tuusulaa. Liian moni ajattelee, että kun oma roska- tai jäteläjä on pois silmistä, se on hoidettu. Valitettavan usein toisen maalle.

Eräänkin kuorman olemme näitä toisten ja yllättävän usein kunnan mailta  keränneet. Se onkin ehkä tärkein yhteisvastuun tekemisen muotomme tällä hetkellä. Tähän vapaaehtoisen vastuunkantamisen muotoon ei kotikuntani osallistu haluamallani tavalla. Se ilmeni, kun kyselin kunnalta paikkaa minne voisin viedä keräämäni roskakuorman, että minun ei tarvitsisi itse kuljetuksen lisäksi maksaa myös jätemaksuja. "Ei ole kunnalla tällaista palvelumuotoa kuntalaiselle, vaan omalla kustannuksella Järvenpäähän", sanottiin kunnasta minulle. Vastaus oli samaa luokkaa kuin kansalaiselle, joka oli kysynyt VR:ltä, että voisiko Tampereen juna Kivikylään lähteä vähän myöhemmin, jotta siihen ehtisi teatterin iltanäytöksen jälkeen. Vastaus oli kysyjälle, että "kannattaa ehdottaa teatterille, jotta aloittaisivat esityksensä aiemmin".

Puolen vuosisadan jälkeen tämä on ympäristöriski

Nyt olen kiinnittänyt huomiota kunnan innostukseen täyttää kansan suussa Firan montun nimellä kulkeva vesilampi, joka on ollut monen kansalaisen päivän retken kohteena vuosikymmenten ajan. Intoa tämän "saastepesän" peittämiseen on nyt muillekin jaettavaksi, sillä ihmiset ovat uutisten mukaan uittaneet siellä itsensä lisäksi myös koiriaan ja jopa hevosia. Alun alkujaan kyseessä on Ruduksen hiekkakuoppa, joka on ollut uimapaikkana reippaan puoli vuosisataa.

Silloin kun olin kakara, vesi oli kirkasta eikä pohjavesien saastumisesta puhuttu mitään. Soraa kaivettiin ja myytiin tarvitseville niin syvältä veden pinnan alapuolelta, kun kaivurin kauha ylti. Siksi tuli myös uimapaikkoja. Mutta toista se on nykyisin. Että oikein koiria uitetaan vedessä.

Tänne kuuluu joidenkin mielestä tyhjentää vessa

Hyrylän lähimaastossa on hiekkakuoppia, joissa oli oivia uimapaikkoja, oli useita muitakin. Puhuttiin Valon montusta, joka tosiasiallisesti oli Valon ja Lemmelöiden hiekanottopaikoilla. Olipa rannalla Lemmelöiden pieni saunakin, jota kateellisena katseltiin. Nykyisin puhutaan Urheilukeskuksen montusta. Mutta vuosien saatossa on siellä ollut koiria ja hevosia pahempiakin saastuttajia. Nimittäin ihmisiä. Hiekkakuopan reunalla sijaitsi Tuusulan kunnan kaatopaikka, jonne kipattiin surutta kaikki mahdollinen kotien ja työpaikkojen nurkista. Puhumattakaan Partekin ontelolaattatehtaan raakeista ja muusta jätteestä. Mutta ei kyseisen uimapaikan saastuttaminen siihen loppunut. Me älyn jättiläiset kippasimme viime kesänä rannalla olleet käymälät veteen. Kyseisestä uroteosta voitte lukea vaikkapa tästä. Aika pitkään saa hakea eläintä, joka ihmisen lailla tietoisesti paskoo omaan tai kaverin uimaveteen.

Häklin uimapaikan hyppytorni on nuorten mieleen

Aivan oma lukunsa on niin sanottu Häklin monttu, joka onkin kovasti suosittu uimahyppytorneineen. Muistelen, että suosittu aivan sinilevään saakka. Tuusulan pitäisi panostaa paljon enemmän kyseisiin, ihmisten toimesta syntyneisiin luonnon uimapaikkoihin. Nimittäin Suomea kierrellessä on silmiin sattunut tosi hienosti hoidettuja keitaita. Luulisi, että nykyisellä tekniikalla voisi veden puhdistaminenkin vaikkapa suodattamalla olevan kovastikin kuntalaisten mieleen. Sillä kunnan tehtävä on olla kuntalaisia eikä itseään varten. Pitäisi myös nähdä, että jos ei itse jotain harrasta, voisi toistenkin harrastusta ja viihtymistä olla silti edesauttamassa yhtä intohimoisesti kuin sitä omaansa. Vaikka vain työnsä puolesta.

Orikorven uimapaikalle ei tarvittu koiria eikä hevosia saastuttamaan

Mutta vielä neljäskin sorakuoppa meillä oli, jossa vesi oli niin neitseellistä, että sitä saattoi huoletta vaikka uidessaan juoda. Se oli Jäniksenlinnan kupeessa ollut Orikorpi, jonne moni ei osannut eikä moni sitä tiennyt. Varsinkin, kun tieto sen olemassaolosta taisi kulkea vain kuntalaiselta toiselle. Väkeä siellä oli kesähelteelläkin niin vähän, että uima-asua ei ainakaan muiden vuoksi tarvinnut kantaa mukanaan saati laittaa päälle. Kyseinen uimapaikka täytettiinkin hiekalla yhtä hiljaisesti kuin se oli syntynytkin.

Yksi Hyrylän seudun ainutlaatuisuus ovat olleet valtakunnallisestikin merkittävästä soranotosta syntyneet uimapaikat, joita kannattaisi vaalia. Sillä mitä paremmin me kuntalaiset kunnassamme viihdymme, sitä paremmin me voimme ja sitä vetovoimaisempi kuntamme on.

Kyllä vähälläkin pärjää

päivis: Jorma kirjoitti eilen perunanhakumatkastamme Tyrnävälle. Teko ei ollut erityisen taloudellinen, eikä sen pitänyt sellainen ollakaan. Olipahan vain tarkoitus vähän matkustella kotimaassa ennen töihin paluuta. Matka jatkuu vieläkin ja jonkinlaisena vastapainona perunanostollemme luin tämän päivän Hesarista puolihuolimattomasti mielipidekirjoituksen siitä, että köyhällä ei ole varaa syödä terveellisesti.

Olen tuosta terveellisen syömisen liiasta kalleudesta eri mieltä. Ja kun vielä tänään Yle toisti radiossa useammankin kerran tekemäänsä juttua nuoresta miehestä, joka paitsi sanoi (ehkä vähän provosoiden) jäävänsä eläkkeelle 35-vuotiaana, ilmoitti myös, että päivän ruoat saa kolmella eurolla, oli syytä vähän syventyä asiaan.

Onnistuin käväisemään tuon miekkosen blogisivuilla, mutta kun olisin alkanut lukea juttua noista kolmen euron hintaisista päivän sapuskoista, huomasin, että blogi on tainnut kaatua. Veikkaan että sivuilla on parhaillaan liikaa kävijöitä. Ketäpä ei kiinnostaisi varhainen eläköityminen ja lähes ilmainen syöminen. Ruokajonossa seisomisesta tuossa väitteessä ei uskoakseni kuitenkaan ollut kyse. Ja varhaisessa eläköitymisessäkin ideaan liittyy vähän korkeatasoisempi bisnesajattelu.

Vaikka en vielä päässyt kiinni p.ohatta-bloggaajan ajatuksista, löysin linkin ja sivusto, jossa joku amerikkalainen kokki oli haastanut itsensä selviämään viikon ajan aterioilla, joiden hinnaksi tuli vain alle 90 senttiä per annos. Kaiken kukkuraksi hän teki syötävää, jota sivuilla kehuttiin erinomaiseksi. Ei siis mitä tahansa lenkkimakkaramoskaa tai alemyyntiin päätyneitä eineksiä.

Itse olemme matkallamme syöneet kolmesti ulkona. Jokaisella kerralla lautasellani on ollut ranskalaisia tai vastaavia perunoita. Niistä jonkun enemmän tai vähemmän terveellisen lisukkeen kanssa on pitänyt maksaa noin kymmenen euroa per ateria. Koska jo olin kurkkuani myöten täynnä ranskanperunoita, on ollut mukava kahtena päivänä syödä itse tehtyä ruokaa. Sen perustana ovat olleet Tyrnävältä ostamamme perunat. Onpa ollut melkoisen perunavoittoinen viikko.

Jääkaapissa on muutakin kuin valo.

Tämän päiväisen syömiseni hinnasta voisi yrittää tehdä jonkinlaisen laskutoimituksen.

Aamulla keitin kaurapuuroa. Se ei paljoa maksa. Yksi annos ei taida olla kuin ehkä 20 senttiä. Kaapissa sattui olemaan halpoja Lidlin hiutaleita. Annokseen laitoin lisukkeeksi puolikkaan banaanin (30 senttiä ehkä), jonka joukossa oli ripaus itse poimimiani mustikoita, jotka onnistuin eilen löytämään. Aamukahvitkaan eivät kotona keitettynä maksaneet paljon mitään (ehkä 20 senttiä), vaikka meillä päivittäin juodaankin luomukahvia. No jaa. Mitähän pari leipäviipaletta, ripaus margariinia, muutama juustosiivu ja yksi tomaatti mahtoivat maksaa? Varmasti hinta jää alle euron.

Nyt päästään sitten niihin perunoihin. Keitin koko pussillisen. Syötyämme jäi vielä monta perunaa jäljelle myöhemmin paistettavaksi tai salaattiin laitettavaksi. Pussin hintalapun mukaan potut maksoivat 3,31 €. Oho. Aika kallista. Pirkan kilon varhaisperunapussi olisi maksanut alle euron. Söin tyrnäväläisiä ehkä yhden euron edestä.

Lisukkeena olleen itse tehdyn salaatin hinta voisi olla vaikka 50 senttiä. En ala laskea, mutta tiedän, että Jokilaaksossa se ei maksaisi sitäkään, koska siellä kasvihuone pukkaa salaatiksi soveltuvia vihanneksia. Vain kreikkalaista juustoa pitää ostaa kaupasta.  Olisin voinut juoda vettä, mutta kun en sillä hetkellä tullut miettineeksi ruokakuluissa säästämistä, naksautin auki Lidlin alkoholittoman oluttölkin. Siinä meni kurkusta alas arviolta 50 senttiä.

Illemmalla paistoin ison satsin lettuja, jotka söimme kaikki. Käytin valmista lettujauhetta, johon piti lisätä vain vesi. Hinta per annos oli ehkä 70-80 senttiä. En pussia ostaessani kiinnittänyt hintaan huomiota, mutta tuskin erehdyn kovin paljon. No sanotaan, että annokseni maksoi euron. Ja taas arviolta 50 sentin arvosta kului kaupan mansikkahilloa, jota tuunasin itse poimituilla mustikoilla. Tänään löysinkin hyvän mustikkapaikan Pitkäniementien varrelta.

Äh. Saisinko tuosta jonkun yhteenlaskun aikaiseksi? Suunnilleen päivän syömisiin kului viisi euroa tai vähän yli. Tai vähän alle. Jos tavoitteena olisi ollut hieman terveellisempi syöminen, ehkä aterioiden sisältö olisi ollut jonkin verran erilainen, mutta varmasti sekin olisi onnistunut viidellä eurolla. Mikä ettei kolmellakin.

Tyrnävän perunaa, Seppo Similää ja yhteiskuntavastuuta

Seppo Similään tai ainakin hänen taiteeseensa kannattaa tutustua

jormas: päivis kirjoitti jokunen päivä sitten pikku kesäreissumme taidepainotteisuudesta. Näin tällä kertaa on, sillä poikkesimme myös tapaamassa Seppo Similää, jota taiteesta täysin ymmärtämättömänä arvostan kuvataiteilijoista eniten. Hänen aikaansaannoksiaan voi käydä kurkkaamassa edellä olevasta keltaisesta linkistä. Toinen ketä arvostan, on Stenvall ankkatauluineen. Toki hän on nykyisin paljon muutakin kuin ankkamaalauksia. Joita Similä sanoi suttuisiksi töherryksiksi.

Tyrnävältä ei löytynyt kevytperunaa

Mutta niin tai näin, ehkä taiteilijat eivät kovin helposti muita saman alan tekijöitä arvosta. Irwin Goodman, jonka tunsin melkoisen hyvin, ei esimerkiksi sanonut ymmärtävänsä Juicen tekemää musiikkia lainkaan. Sanoi niitä lauseiksi ja lauselmiksi ilman ensimmäistäkään sävellystä.

Mänttä taiteineen oli ehkä tällä reissulla päiviksen ykkösjuttu, johon toin omia mausteitani mukaan. Kuten perunat. Viime talvena nimittäin luin kevytperunasta, jota ei tuntunut saavan mistään. Kevytperunoissa on 30 prosenttia vähemmän hiilihydraattia ja siten myös 30 prosenttia vähemmän energiaa kuin tavallisissa perunoissa. Muuten ravintoarvot vastaavat kutakuinkin normaalin perunan arvoja. Perunaa ei ole kevennetty poppakonsteilla vaan viljelyprosessissa vain tehdään valintoja, jotka tähtäävät perunan matalaan tärkkelyspitoisuuteen. Ensin valitaan lajike, jossa on luonnostaan vähän tärkkelystä. Sitten valitaan tietyn kokoiset siemenperunat, istutetaan ne tietynlaiseen maaperään ja tietyllä tiheydellä. Lannoituskin poikkeaa hieman normaalista. Kun kasvukausi on loppumaisillaan, sadon tärkkelyspitoisuuden kehittymistä seurataan. Kun tärkkelystä on noin 10 prosenttia, varsisto katkaistaan, minkä jälkeen perunoiden kasvu loppuu.

Tältä kertaa päivis maksoi yöpymisemme

keräämällä pussillisen muiden roskia

Näitä siis lähdettiin metsästämään minnepä muualle kuin äitini syntymäkuntaan, kuuluisaan perunapitäjään Tyrnävälle. Aika outona pitivät tuotetta sielläkin, joskin joku oli kuullut siitä puhuttavan. Joten me tiesimme enemmän ja löysimme tilankin, jossa sitä viljellään. Vaan viljelijä oli huitaissut perheineen mökille viikonlopun viettoon, joten meillä jäi kevytperunat saamatta. Monilla matkan varrella oli kuitenkin hauskaa, kun kerroin, että ollaan perunanhakumatkalla. Että joskus on tullut haettua viinaksiakin kohtalaisen matkankin päästä, joten mikä ettei parin kilogramman perunapussin perässä voi ja kannata ajaa 600 km ja saman verran takaisin.

Myös kalamiehissä tai -naisissa on ympäristön sotkijoita

Tai tässä tapauksessa vielä enemmän, sillä hetken oivalluksesta päätimme kiertää saman tien myös koko Oulujärven. Ja pikkuisen pienempiä teitä muutenkin alas.

Yhtään yötä emme ole reissullamme viettäneet leirintäalueilla eikä muutenkaan palvelujen tai sähkön ääressä. Matkakotimme on varustettu tupla wc-säiliöillä sekä samoin harmaan- ja juomaveden säiliöillä sekä aggregaatilla, joten hevin emme muiden huoltopisteitä Matkakotimatkoillamme tarvitse.

Suomessa ja monessa muussakin maassa saa yöpyä monessa paikassa yhden yön, jota olemme tottuneet myös käyttämään. Vaikka emme leirintäalueita käytäkään, maksamme yöpymispaikkakunnalle tavallamme.

Tätä iltatuimaan kirjoittaessani olemme jo Keski-Suomessa, tarkemmin Päivis Placeksi ristimässämme paikassa. Pyykkikone pitää omaa elämäänsä, varhaisperunat porisevat kattilassa ja saunaa lämpiää. Kun katsoo ikkunasta mihin suuntaan tahansa,  näkyy Nurminen-järvi, joka tänä iltana kutsuu meitä myös uimaan. Veden lämpö näyttää olevan 24.

Kuuluuko vastaantulevaa karavaanaria morjestaa?

päivis: Huomasin, että ongelmatonta ei ole matkailuautolla ajaminenkaan. Edellisessä blogissani toissapäivänä kirjoitin eräästä toisesta ongelmastani, johon en kuitenkaan nyt puutu. Tänään ja eilen olen kokenut ongelmalliseksi vastaantulevien karavaanareiden kohtaamisen.

Olen ajanut matkailuautoa vuodesta 2004 alkaen enemmänkin, sillä silloin ostimme Euramobilimme. Ajokokemuksen kautta olen tullut käsitykseen, että matkailuautoilla ajavat morjestavat toisiaan. Matkailuvaunulla liikkuvat sen sijaan eivät morjesta matkailuautoilijoita. Olen uskonut heidän sen sijaan morjestavan toisia vaunun vetäjiä.

Nyt olen huomannut, että matkailuvaunulliset ovat alkaneet morjestaa meitä, siis matkailuautoilijoita. Tästä olen tuntenut suorastaan myötähäpeää. Eihän niin kuulu tehdä! Tai kun kerran morjestavat, olen morjestanut takaisin, sillä uskon vaunun kanssa liikkuvien pitävän matkailuautoilijoita epäkohteliaina, jos käsi ei vastaan tullessa nouse pystyyn.

Kaikkien kohdalla, autoilijoiden ja vaunuilijoiden, toimin kuitenkin yleensä niin, että nostan kättä vasta kun vastaantulija nostaa ensin. Varsinkaan matkailuvaunullista ajoneuvoa en moikkaa ensimmäisenä.

En arvannutkaan, miten arasta asiasta tässä on kyse. Googletin nimittäin aihetta ja huomasin, että olen ollut puutteellisen informaation varassa. Kovinkin oleellista kun näyttää olevan se, onko auton tai vaunun etupuolella SF-karavaanareiden tarra. Tarran olemassaolo tai puuttuminen määrittää, nostetaanko tassua vai ei. Hirveästi karavaanarit ovat keskustelupalstoilla myös nähneet vaivaa selittäessään, miksi tarra ei ole auton tai vaunun etupuolella.

Minä olen antanut itselleni luvan uskoa, että jos vastaan tulevan matkailuauton kuski tai kartanlukija ei morjesta, kyseessä on vuokra-auto, jossa ei tunneta karavaanareiden kirjoittamattomia sääntöjä. Nyt joudun tarkistamaan näkökantojani, jos kyse sittenkin on siitä, ettei meillä ole tuota maagista tarraa. Ja käykö nyt niin, että alan itsekin ajaessa haeskella vastaantulijan jostain ylänurkasta tietynlaista tarraa? Ja mitä teen, jos sellaista ei osu silmiin?

Tämä ei tietenkään ole karavaanarijäsenyyttä osoittava tarra. Tämä on joko
varteenotettava ohje tai taidetta. Ehkä molempia. Bongattu matkan varrelta.

Myös käden liikkeellä taitaa olla merkitystä. Ehkä vitsinä joku keskustelijoista heitti ajatuksen, että kättä voi heiluttaa vaikka sivuikkunasta, jos on syytä epäillä, että morjestaminen ei näy hieman tummennetun tuulilasin takaa. Ja tosiaan, ajoissa pitää nostaa kättä. Minulla tervehdys saattaa jäädä joskus pelkästään sormien kohotukseksi ratista tai pään nyökkäämiseksi. Mutta toivon mukaan velvollisuus on kuitenkin täytetty, vaikka karavaanareiden jäsenyyden osoittavaa tarraa ei Matkakotiimme olekaan liimattu.

Syrjäntakanen

Jormas: Tähän ikään olen ollut mukana monessa projektissa. Ja mitä enemmän niissä saa tehdä itse oman päänsä mukaan, sitä mielekkäämmiltä ne minulle tuntuvat.

Soiniityntien nimi on pääni tuotosta, mutta niin on Syrjäntakanenkin

Yksi niistä on Syrjäntakanen, lähes 200 m2 hirsinen, paikanpäällä käsin veistetty piilopirtti Syrjänlammen rannalla. Jonne ei laske ainuttakaan ojaa eikä ainuttakaan puroa, joka keräisi matkan varrelta edes peltojen tai metsien lannoitteita. Neitseellisen paikka siis, jossa lammen vettä voi vaikka juoda uidessaan.

Miten kaikki sai sitten eräällä tavalla alkunsa? Ensimmäisenä ostin ison kasan käytettyjä, kolminkertaisia selektiivilaseja, jotka olivat varastoitu erääseen latoon. Siellä sitten taskulampun kanssa mittailin ikkunoiden kokoja ja laitoin ylös ruutupaperille mitä on tullut ostettua. Ja kun tiesin hankkimieni valoaukkojen määrän ja koot, alkoi hirsihuvilan pohjakuvien suunnittelu ja piirtäminen. Oli ainutlaatuista suunnitella koko talo alusta alkaen ikkunoiden ympärille. Käytännössä piirustus oli vuoden ajan jokailtainen iltalukemiseni, jonka avulla virtuaaliasuin ja elin suolammen rannalla.

Hirsinen piilopirtti on ainutlaatuinen kokonaisuus luonnon keskellä

Ehkä omaa tekelettään moni muukin rakastaa, joten vieläkään, reippaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua en muuttaisi mitään. Kun talo oli suunniteltu, kiersin pitkin metsää alueella, josta olimme ostaneet puut, niin sanotusti pystyyn. Kädessäni oli punainen kreppipaperirulla, jolla merkitsin jokaisen männynrungon, joka myöhemmin kaadettiin ja kuljetettiin tontille kuorittavaksi. Kuorimisen jälkeen rungot kuivuivat vuoden verran ennen kuin niitä alettiin varsinaisesti veistämään seinään kukin omalle paikalleen ja omaan muotoonsa.

Hauska yksityiskohta oli, kun yksi jos toinen kyseli vuosien saatossa kuinka paljon rakennus tuli maksamaan, vastasin kaikille, että hieman vähemmän kuin kaupan mustikat, noin 3,5 - 4 markkaa kilo. Rakennuksen painon laskeminen oli oma projektinsa sekin.

Piilopirtille hain rakennusluvan kesäasunnoksi, sillä kyseisille rakennuksille ei silloin vaadittu vastaavaa rakennusmestaria, vaan työmaan valvojaksi kelpasin itse. Ja kun käyttöönottolupa oli kesähuvilalle saatu, hain käyttötarkoituksen muutoksen vakituiseksi asunnoksi.

Muutaman vuoden kuluttua Syrjäntakanen on silmiltä tyystin piilossa

Monta mutkaa sekä hauskaa ja vähemmän hauskaa tapahtumaa projektiin mahtui. Tässä yksi vähemmän hauska. Vaikka kattokaltevuus oli Ormax-kattotiilitehtaan suosituksen mukainen, niin katto vuoti. Joka kerta, kun vettä tuli reippaanlaisesti ja tuuli oikeasta suunnasta. Sama vuotamisilmiö oli ilona myös joka kevät, kun lumet sulivat katolta. Joten oli tiili kerrallaan purettava koko katto ja vaihdettava peltikatto tilalle.

Tiilet osti Jyväskylän Katulähetys, joista teimme Jämsästä, niin ikään käsin purkamamme hirsitalon hirsistä Kalliomäen puolimatkankotiin savusaunan. Senkin hirret veistettiin käsin paikan päällä muotoonsa. Itse tein savusaunaan latomalla taatusti aidon ja oikeaoppisen kiukaan. Taito oli pakko opetella, kun jo totuttuun tapaan en osannut pitää suutani kiinni silloin kuin olisi pitänyt.

Eilen kävin vuosien jälkeen Syrjäntakasella muistelemassa menneitä. Tuli varsin haikea olo, sillä rakennus on jäänyt huonolle hoidolle. Joten "hiiohoi Marko! Jos satut tämän lukemaan, niin mitä jos istutaan tuumaamaan kuinka herätettäisiin yhteisvoimin Syrjäntakanen entiseen eloonsa?"

Taiteen nimissä

päivis: Voiko puhua jo traditiosta, kun viime kesän tavoin lähdimme kuvataiteen perässä Mänttään? Matka liittyy selkeästi minun intresseihini päästä katsomaan kuvataidetta, josta jossain vaiheessa luulin jo vieraantuneeni. Onneksi olin senkin suhteen väärässä. Mäntän kuvataideviikkojen tarjonnan lisäksi kävin myös Serlachius-museossa.

Taannoinen käynti Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ja uudistetussa Lenin-museossa oli poikkeus, johon Jormakin suostui osallistumaan. Mäntässä minä osallistun ja Jorma odottelee sillä välin Matkakodissa.

Serlachiuksen taidemuseossa olen käynyt muutaman kerran aikaisemminkin, mutta niistä käynneistä on jo vuosia. Nyt halusin ensisijaisesti nähdä vuoden matkailukohteeksikin valitun Gösta-museokokonaisuuden. Tarjolla oli monenlaista uutta ja vanhaa taidetta, jota tosiaan kannattaa lähteä katsomaan kauempaakin.

Göstan tarjonnasta voi lukea nettisivuiltakin, joten kirjoitan tähän vain asiasta, jonka huomasin aiheuttavan itsessäni kiusaantumisen tunteen. Minusta oli vaikeaa katsoa maalauksia, jotka esittivät alastomia ihmisiä. Taidehistoriaa lukeneena luulisi, että ymmärtäisin tavallista taiteen katsojaa paremmin syitä, miksi taidemaalarit haluavat kuvata alastoman ihmisvartalon. Ja olenhan itsekin käynyt piirtämässä alastonmalleja.

Tästä Gösta-museon sisäänkäynnillä väijyneestä miesfiguurista
en hämmentynyt. Typillähän on jokin vaate päällään.

Mutta eikö vaan mieleen tulleet ajatukset pedofiileistä, kun jäin miettimään kuvia, joissa lapset on esitetty alastomina tilanteissa, joihin alastomuus ei välttämättä luontevasti liity. Entä minkä verran on maalarilla olleet mielessä pornografiset ajatukset vaatettamattomia naisia maalatessaan? Tai miksi mies maalaa kuvan alastomana retkottavasta miehestä?

Hämmennystäni ei ole yhtään helpompi ymmärtää, kun ennen blogin kirjoittamista googletin aiheesta alastonmaalaus. Hakuun tarttui muun muassa 2000-luvun alun uutinen, jossa kerrottiin, että Ruukin kunnan valtuustosaliin oli palautettu kolme maalausta, jotka esittivät alastomia naisia. Maalaukset oli aiemmin poistettu salista iäkkäiden kuntalaisten toiveen mukaisesti. He kun kokivat, että alastomuus ei ole valtuustosaliin sopiva paikka. Ei edes kuvataiteen muodossa. Jäin miettimään, että onko oma kiusaantumiseni sittenkin vain iän tuomaa ahdasmielisyyttä. Että sanonta "vanhuus ei tule yksin" voi tarkoittaa muutakin kuin kipua ja kolotusta siellä sun täällä.

Onko millään enää mitään väliä?

Moni halusi reippaan parin vuoden aikana tietää
mitä myydään Omia polkuja kulkevien kaupassa

jormas: Paikallislehti Keski-Uusimaan päätoimittaja oli bongannut meidät jostakin ja kyseisen lehden kansainvälistä uraa Haagissa opiskeleva ja tekevä kesätyöläinen oli saanut tehtäväkseen tehdä meistä jutun. Sen piti olla lehdessä jo viikko  takaperin ja ehdinkin ihmettelemään miten lienee tarinan käynyt, kun ei luvattua lehteä laatikkoomme tipahtanut. Sen sijaan toissa päivänä tuli soitto, että voisiko herra Haag tulla hieman täydentämään juttumateriaalia, jos hän kääntäisi sitä kirpputoriaiheesta hieman henkilöhaastattelun suuntaan. Mikä ettei, totesin, sillä mitä ei meikäläinen tekisi julkisuuden eteen.

Ehkä kuitenkin vakavasti ajatellen tarinoilla, itsestäkin tai meistä tehdyillä on omat puolensa, joita arvostan. On mielenkiintoista lukea kuinka joku toinen on sisäistänyt ja ymmärtänyt sanomamme, mutta ennen kaikkea kuinka hän kirjoittaa sen ulos muiden luettavaksi.

Usein myös, kun joku vieras ja miksei tuttukin kyselee yhtä jos toista mielestään kiinnostavaa elämästämme, se laittaa ajattelemaan. Ajattelemaan sitä miksi teemme tai koemme elämämme ja maailman menon juuri sillä tai tällä määrätyllä tavalla.

Ja viimein varis hakee Erikssonin Nikun vasemmalta

polvelta leipäpalan entisen Riihikallion ostarin edessä

Yksi eilisen vierailun löytö itselleni oli, kun kerroimme siitä, että aika monessa suhteessa emme ole emmekä elä kuten muut. Sekin sinällään on mielenkiintoinen asia, sillä aivan liikaa teemme ja elämme kuten muut. Liian harvalla on omia juttuja, joka näkyy nykyaikana siinäkin, että Facebook on täynnä toisten tekemiä juttuja, joita muut sitten välittävät ja julkaisevat omilla sivuillaan.

Olemme siis eräänlaisia perässä hiihtäjiä, sillä moni ajattelee ja kai kokee turvalliseksi ja hyväksikin olla kuten muut. Olla niin sanotusti normaali. Kun sitten sanon, että mielestäni normaalin määritelmä on olla kaikin mahdollisin tavoin keskiverto, ei juuri kukaan enää sitä haluakaan. Vaan kaikki haluavat olla ainakin jollakin tavoin ainutlaatuista. Joita me kaikki itse asiassa olemme.

Mutta mitä on olla jollakin tavalla ainutlaatuista ja jotain mitä muut eivät ole tai eivätkä tee? Päivis kertoi toimittajalle, että hän oli Niilon kanssa lenkkipolulla ollessaan huomannut jonkin sortin koppakuoriaisen selällään polun varressa ja muurahaiset sen kimpussa. Hän käänsi kuoriaisen jalolleen, jotta se voisi itse päättää haluaako se joutua muurahaisten teurastamaksi vai ei. Taisi kuitenkin olla niin, että polulta palatessaan herra tai rouva Kuoriainen oli taas selällään. Ehkä muurahaiset olivat tiessään.

Siipi-Veikon ja Veikottaren rakkauselämää
Merikonttikotimme ikkunalasin pinnalla

Itse vastaavasti kerroin saunareissusta merikonttisaunaamme. Kuinka avonaisen löylyhuoneen ikkunan väliin oli lentoreitillään löytänyt hyvinkin vaatimattoman ja harmaan oloinen perhonen tai joku sen tapainen siivekäs. Ajattelin, että kun rupeamme nakkomaan vettä Kerkeksen Tepon keraamisille kiville, niin siinä lähtee siivekkäältä henki. Näin ei tapahtunut, vaan me teimme kai puoli tuntia kestäneen perhosen pelastusoperaation. Hyvä ettei pitänyt purkaa koko saunan seinä. Joka tapauksessa Siipi-Veikko pääsi takaisin luontoon jatkamaan elämäänsä.

Yllä olevat kaksi tarinaa ovat monenkin mittapuun mukaan pieniä mitättömyyksiä vailla merkitystä. Mutta minulle ja veikkaan, että Päiviksellekään niin ei ole. Juuri tähän toimittaja tietämättään onnistui minut pysäyttämään. Kysymys on nimittäin VÄLITTÄMISESTÄ. Välitänkö muusta kuin itsestäni lähes millä kohtuulliseksi katsomallani hinnalla, vai välitänkö sen lisäksi myös muista. Minä välitän itseni lisäksi myös muista, vaikkakin usein valitettavan itsekkäistä syistä. Muita auttaessani, vaikkakin vaatimattoman oloista eläväistä, tulee itselle hyvä mieli. Siis välitän, siis elän ja siis olen.

Mitä teit kesän kuumimpana päivänä?

päivis: Kesänviettoa kuvitetaan yleensä lehdissä ja telkkarissakin uimarantanäkymillä. Jotain sellaista taisin nähdä eilenkin ja siksi jäin miettimään omaa kesäloman viettoani. Kun lomaviikot alkavat osoittaa jo päättymisen merkkejä, alkaa tulla paineita tehdä jotain sellaista, jota lomalla on ollut ajatus tehdä. Uimarannalle meno ei kyllä ole tullut mieleen, koska omasta takaa on parikin uimapaikkaa, joissa tulee päivittäin käytyä vähintään kaksi kertaa.

Tänään taisi olla ainakin meillä päin kesän kuumin päivä. En tosin tarkistanut omista ulkolämpömittareistamme, minkä verran ne näyttivät. Toinen kun näyttää suunnilleen neljä astetta liikaa ja toinen saman verran liian vähän. Ihan tarkkaa lukemaa ei voi tietää.

Ei ole Jaakon eilen heittämä kylmä kivi yhtään viilentänyt Jokilammen vettä.

Miten päivä olisi sitten pitänyt viettää, ettei olisi tullut haaskattua hellivää hellettä? Uimassa tietysti oli käytävä. Kertoja taisi olla kolme. Ulkonakin söimme. Ulkona tarkoittaa omaa terassia päivänvarjon alla. Kuumaan autoon emme ängenneet. Jorma tosin ajoi kuuautolla lähistöllä olevalle mansikkatilalle. Turhaan. Tämän kesän mansikkasato on jo poimittu ja myyty loppuun.

Vaan mitä minä teinkään? Niin kuin ei olisi muutenkin kuuma, lämmitin uunin ja paistoin banaanikakun. Olen tottunut siihen, että aina on banaaneja tarjolla. Nyt kun luonto pukkaa mustikoita ja vadelmia, ulkomaiset hedelmät tahtovat jäädä syömättä. Pari banaania jäi vielä jäljelle, joten ehkä leivon huomennakin ja panen kakun pakkaseen.

Kakun paistuessa ajattelin olevan sopivasti aikaa tyhjentää kompostoiva ekokäymälä eli Mulltoa. Sepä ei tällä kertaa ollutkaan ihan "piece of cake". Vaikka olin noudattanut tunnollisesti tyhjentämiseen liittyviä ohjeita, pytyn komposti oli märkää. Ja kun tyhjennettävän säiliön muoviletku vielä kaiken kukkuraksi irtosi väärästä päästä, liemet levisivät pitkin kylppärin mattoa ja lattiaa. Siinä sitten mietin, että annanko kakun kypsyä liikaa vai alanko putsaushommiin. Kaikki kuitenkin päättyi onnellisesti ja kakusta tuli ehkä parempi kuin koskaan.

Rantabulevardia tulee uimareissuilla tallattua monta kertaa päivässä.

Lehtihaastattelunkin annoimme ennen iltaa. Keski-Uusimaan kesätoimittaja kävi viime viikolla juttukeikalla, mutta halusi vielä laajentaa artikkelinsa aihetta. Sehän sopi, vaikka mietinkin, että mitenkähän meidän sekavista tarinoistamme mahtaakaan löytyä tuo tarpeellinen punainen lanka.

Kultis-kani in memoriam

jormas: Aika monelle asialle löytyy raja. Tunnettua onkin sanonta, ettei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Me olemme kehittäneet Jokilaaksoamme avaralla sydämellä ja tilaa on ollut monenlaisille maahanmuuttajille. Olemme ajatelleet, että tilaa on kaikille kasveille ja eläimille käärmeistä nokkosiin. Mamu-termi lienee tutuin, kun puhutaan ihmisistä, mutta se pitää kutinsa myös eläinten ja kasvien suhteen. Silloin sanonta kuuluu usein, että vierasperäinen. Samaa asiaa kuitenkin tarkoitetaan.

Näitä kaikkia me ihmiset haluamme hallita. Me jotka emme tunnu mahtuvan mihinkään luonnon ehdoilla, laitamme ihmiset, eläimet ja kasvit eri kategorioihin, joita sitten yritämme hallita ja säätää erilaisten lakien ja asetusten avulla. Jotkut ovat peräti niin tervetulleita, että niitä oikein noudetaan Suomeen. Joskus toiselta puolelta palloa saakka. Kuten esimerkiksi hoiva- tai hoitoalan työntekijöitä Filippiineiltä. Mutta Somaliasta en ole kuullut juuri ketään haettavan Suomeen oikein mistään syystä. Paitsi ihmis(sala)kuljettajat, jotka tuovat maahamme väkeä vähän joka puolelta aina ilolinnuista lähtien.

Niilo on mamu ja saa olla vapaana koirapuistossa

Eläinten kanssa on sama asia. Vierasperäisiä nisäkkäitä meillä ovat muun muassa minkki, kaniini, kanadanmajava, piisami, supikoira, valkohäntäpeura sekä, yllätys yllätys, kissa ja koira. Lintuja vastaavasti ovat kanadanhanhi, fasaani, kesykyyhky sekä kyhmyjoutsen. Niistäkin osa on tervetulleita ja osa suorastaan inhottuja. Kuten joidenkin helsinkiläisten mielestä puistoja ja rantoja sotkevat kanadanhanhet.

Kasvien laita on samoin. Me olemme antaneet kaikkien kukkien kukkia, joten joukkoon mahtuu niin lupiinia, karhunkiertoa, himalajanpalsamia ja monia muualta tulleita, joita emme edes tiedä tai tunnista. Jotkut kovastikin inhottuja.

Peurat ja kauriit ovat mamuja. Toiset haettuja toiset itsetulleita

Mutta avomielisyyden raja on tullut vastaan hieman yllättäen. Meillä oli nimittäin pihassa ja Myllykylässä kohtalaisen hyvin voivat kaniyhdyskunnat, joita osa kyläläisistä rakasti, inhosi tai jotain siltä väliltä. Pääkaupunkiseudulla riehunut virus tai mikä lie hävitti lähes koko katraan. Sen johdosta olemme erityisesti seuranneet yhtä kaniamme, pihapiirin Mustista, joka ehkä tiineytensä vuoksi selvisi ainoana pihamme kaneista elossa. Ja viikko viruksen jälkeen sen synnyttämät poikaset. Joista jäljellä taitaa olla tällä hetkellä kolme. Toiset kolme, yksi harmaa, yksi musta ja yksi kullanvärinen (Kultis) ovat tavanneet matkansa pään ennen kuin elämä ehti kunnolla niiden kohdalla alkaakaan.

Ilves kuuluu alkuperäisenä suomalaiseen luontoon

Mutta kaniinikin on mamu, kuten kissakin. Kaniemme villieläinten ruuaksi joutumisen olemme hyväksyneet, sillä se on luonnon laki. Toisen elämä on usein toisen kuolema. Vuosien mittaan olen monesti yrittänyt sovitella suvaitsevaisuuden lokerikkoon myös pihassa tappamisen halusta vierailevia kylän kissoja. Mutta siinä taitaa kulkea raja, sillä Myllykylänkään kissat eivät tapa syödäkseen vaan tappaakseen. Syömistä varten on jääkaapin edessä kuppi ja siinä ihmisemännän tai -isännän sopivaksi katsomansa määrä Latzia tai muuta kissanruokaa.

Kumpikaan, siis kani ja kissa, eivät ole lainsuojattomia. Kani nauttii riistaeläimenä metsästyslain suojaa ja sitä ei saa tappaa tai muutenkaan metsästää kuin asianomaisilla luvilla varustettu metsämies tai -nainen. Metsästysaika on yhden kuukauden pitempi kuin jäniksellä ja alkaa muistaakseni syyskuun alusta. Kissa taas vastaavasti nauttii järjestyslain suojaa, jonka ansiosta se saa kulkea vapaana toisin kuin koira. Kissalla on laissa aivan erikseen määritellyt paikat ja alueet, jonne se ei saa mennä. Mutta sielläkään se ei ole lainsuojaton. Missään kukaan ei saa tappaa kissaa esimerkiksi siksi, että se on kielletyllä alueella.

Kissakin on mamu ja tappaa myös tappaakseen, eikä syödäkseen

Kun kuvan naapurin kissa on tappanut pihakanimme Kultiksen meidän omassa pihassamme, se ei ole kissan syy. Vaan sen, joka kissansa päästää pihaamme. Kissan pitää ulkona ollessaankin olla koko ajan valvonnassa. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että kissan kotijoukot syyllistyvät muun muassa metsästyslain rikkomiseen. Ja hieman väljällä tulkinnalla myös järjestyslain, sillä kissa ei saisi olla kotipihassamme ilman valvontaa.

Mutta ympäri käydään ja yhteen tullaan. Kanit eivät riko lakia, jos ne syövät naapurikylän puutarhakasvit ja vihannekset sekä talvisin omena- ynnä muiden istutettujen puiden kuoret. Ja vastavuoroisesti ennemmin tai myöhemmin pihapiirissä kanien ansiosta saalismatkoillaan viihtyvät supikoirat, ketut ja ilvekset syövät naapurin mirrin. Silti koen, että naapuri tulee liian iholle, kun hän kissaansa aseena käyttäen tulee pihaamme metsästämään ja tappamaan kesyjä tai puolikesyjä eläimiä, kun lupaa siihen eivät meiltä saa edes sorsastajat.

Monissa vesissä uitettu

Tässä Jorma on pulahtanut uimaan
Kööpenhaminan halki virtaavaan
kanavaan parin vuoden takaisella
Köpiksen-reissullamme.

päivis: Otsikko tuli mieleen, kun luin tänään Hesarin artikkelia naisesta, elokuvaohjaajasta, joka harrastaa avovesiuintia ja jakaa kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Johanna Vuoksenmaa on naisen nimi ja hänellä on viime kesältä uimakäyntejä yli sadassa avovedessä. Juttua tehdessä Vuoksenmaa on tänä suvena pulahtanut jo noin 70 järveen, lampeen ja ties mihin uitavissa olevaan luonnonveteen.

Piti ihan laskea, että monessako vedessä olen itse tänä kesänä uinut. Niitä ei ole kovin monta, vaikka uimakauden aloitimme jo huhtikuussa, kun jää oli juuri ja juuri sulanut Pikkulammen laiturin päässä. Jokilaakson lampien lisäksi on kai tullut uitua vain Laukaan Nurmisessa ja meressä Mathildedalin uimarannalla.

Jorman kanssa on kyllä vuosien varrella uitu vaikka missä. Jos olimme kesäaikaan autolla liikenteessä, aina piti pulahtaa jonnekin uimaan. Kerran menimme kesähelteellä uimaan Hyrylän Urheilukeskuksen pieneen, vanhaan soramonttuun syntyneeseen lampeen. Ihmettelimme, kun uimassa ei ollut ketään muita, vaikka oli lomakausi. Edes lapsia ei näkynyt. Hälytyskellot eivät soineet, kun painelimme veteen.

Pois lähtiessä kävimme katsomassa rannan ilmoitustaulua, jossa kerrottiin syy, miksi muita uimareita ei näkynyt: vesi oli kolibakteerien saastuttama. Pari päivää odottelimme oireita, mutta onneksi mitään ei ilmennyt.

Ostimme yhteisen matkailuauton vuonna 2004. Ensimmäiseltä matkaltamme Lappiin ja Norjaan muistan erityisesti kaksi uimakokemusta. Olimme jossain Inarin suunnalla, jossa kävin varmasti ensimmäistä kertaa uimassa aivan tuntemattomassa metsälammessa. Kokemus oli samalla sekä pelottava että mukava. Yleensähän uusiin vesiin tulee mentyä jollain yleisellä uimarannalla tai vähintään uimapaikaksi muodostuneella rannalla.

Norjasta puolestaan jäi mieleen kallioinen, uskomattoman kirkasvetinen ranta, jonne autoinemme jäimme myös yöksi. Monella reissulla majoittumispaikan ehdoton kriteeri on ollut mahdollisuus päästä uimaan. Toisinaan sopivan yöpaikan löytyminen on tehnyt tiukkaa.

Johanna Vuoksenmaa kertoi Hesarin jutussa, että hänellä oli lapsena aina uimapuku mukana. Myös aikuisena hän on varautunut satunnaisiin uintireissuihin. Siksi juhlatilaisuuksissakin käsilaukusta on saattanut löytyä uikkarit. Meillä Jorman kanssa puolestaan auton vakiovarusteisiin on kuulunut pari kylpypyyhettä. Koskaanhan ei voi tietää, missä pääsee uimaan. Uimapuvusta ei ole niin väliä.

Meri-Teijoa ja Mathildedalia

Aina silloin tällöin on mukava jakaa kokemaansa myös kuvien muodossa.

Alla poimintoja Meri-Teijosta ja sadan kilometrin lenkiltä Vespallamme.

Tämän kokonaan sähköllä toimivan aluksen on naapurimme rakentanut itse.

Tällä reissulla ei uimarannallamme tarvinnut käyttää uima-asua

Monenlaisia räystäänkannattajia sattui matkallemme

Toinen naapurimme rakentanut merikotiaan 20 vuotta

Itseäni huvitti itsepalvelukaupan teksti: "Jos sinulla ei ole laittaa¨

sopivaa rahaa lippaaseen, maksa seuraavalla kerralla."

Tässä unisex-käsienpesupaikassa oli tyyliä.

Mathildedal - koti meren rannalla

päivis: Jorma kirjoittikin eilen Mathildedalista. Tänne oli tarkoitus tulla jo aikaisemmin kesällä. Mutta mikä lie on estänyt? Huonot säät, muut menot tai kirpputorin tyhjentäminen ja uudelleen pystytys Jokilaaksoon. Siinä muutama selitys sille, ettei ole tänne varsinaiseen kesäkotiin ehditty.

Pikkuruisen merenrantatonttimme (tai tarkalleen siis Elämän tähden -yhdistyksen tontin) naapurissa on ehkä vuoden verran asunut mahtavassa veneessään vanhempi pariskunta, johon tutustuimme eilen ja saimme heti kutsun tulla iltateelle. Saimme heiltä myös käyttöömme aurinkosähköä, jota veneen katolla olevat aurinkokennot tuottavat. Naapurien veneessä on monenlaista muutakin hienoutta, esimerkiksi käyttöveden biologinen puhdistusjärjestelmä.

Päivän herttaisin hetki taisi olla tämä:
vanha mies ja kissa kalastuspuuhissa.
Nuorempi herrahenkilö auttoi
laittamaan matoa koukkuun.

Meillä on Vespa mukanamme, joten tänään pääsimme ajelemaan pitkin Salon seudun teitä. Kiersimme Kemiönsaaren ja lossin kautta Saloon. Matkan varrella törmäsimme mielestämme ihmeeseen, itsepalveluperiaatteella toimivaan maatilan puotiin. Maitolaiturin tapaisessa mökissä oli myynnissä pussitettuja varhaisperunoita, porkkanoita, tilliä, sipulia ja herneitä. Maksun sai laittaa hyllyllä olevaan lippaaseen. Ostimme pussin perunoita ja herneitä. Jälkeenpäin kuulimme naapureiltamme, että täällä päin vastaavia itsepalvelumyyntipisteitä on enemmänkin. Naapuri kysyikin ihan aiheellisesti, että ovatko meillä päin ihmiset epäluotettavia vai miksi Tuusulan suunnalta vastaavaa ei löydy.

Salon kaupunki yllätti, vaikka olemme siellä käyneet ja varsinkin ajaneet kaupungin halki monen monituiset kerrat. Torilla oli kahviloita kuin Venetsian Pyhän Markuksen torilla konsanaan. Ja kun torilta käveli sillan yli kaupungin keskustaan, sieltä löytyi suuri ostosparatiisi, jollaista en pikkukaupungiksi mieltämässäni Salossa olisi uskonut olevan.



Kesäkaupan edusta oli kivasti koristeltu viireillä.

Jostain kumman syystä aina on jäänyt käymättä Mathildedalin ruukin Alpakka-puodissa, jossa myydään todellisia lähituotteita. Täällä elelee melkoinen joukko alpakoita, joiden villasta valmistetaan paikan päällä kaikenlaista hienoa ja melko tyyristäkin päälle pantavaa. Tänään siis viimeinkin kävin puodissa ja myös saman rakennuksen toisessa päässä avoinna olleessa kesäkaupassa. Jälkimmäisestä ostin matkamuistofiiliksissä pullon biohajoavaa käsienpesuainetta ja patalapun. Paikallista leipää olimmekin jo ennättäneet hakea kylän pienpanimon ja leipomon myymälästä.