Olen arvostellut tapaa, joka on johtanut yhden Suomen päihdehuollon historian ainutlaatuisimman kokonaisuuden hajottamiseen. Sen ovat mahdollistaneet jäsenjärjestöjen valitsemista, samoista henkilöistä kootut Sininauhaliiton ja -säätiön hallitukset sekä molempien toimijoiden yhteinen, yhden henkilön operatiivinen johto. He käyttivät juristien avulla taiten kaikkea sitä valtaa, jonka olivat saaneet. Siihen ei kuulunut sadan Sininauhaliiton jäsenjärjestön kannan kuuleminen saati päättäminen, kun hallitus luopui Sininauhasäätiön sekä sen merkittävän omaisuuden hallinnasta.
Monta vuotta harrastamani blogikirjoitusten yksi tärkeimmistä tarkoituksista on avoimuus, joka sinälläänkin on eräs demokratian kivijaloista. Tässä asiassa arvostelun kohteena on ollut muun muassa salailu, sillä kaikki jäsenjärjestöt eivät edes tienneet mitä on tapahtumassa ennen kuin oli määrätyllä tavalla myöhäistä. Toinen syy kirjoittaa asiasta julkisesti, on luoda dokumenttikokonaisuus, joka on vuosikymmeniä joko rikkana rokassa tai kivenä kengässä niin sanotulle, viralliselle totuudelle, joka näyttää yrittävän kääntää tapahtuvan jäsenjärjestöjen tahdoksi.
Yksi lehti kääntyi, kun viime viikolla sain Patentti- ja rekisterihallituksen vastauksen tekemääni pyyntöön tutkia tehdyn sääntömuutospäätöksen lainmukaisuus. Vaikka lunta tulikin niin sanotusti tupaan, oli päätös odotetun mukainen. Olisihan perin kummallista, että sama taho, joka on sääntömuutoksen hyväksynyt, olisikin nyt sitä mieltä, että se ei olekaan lainmukainen.
Mielenkiintoista on, että päätös ei anna vastausta kaikkeen, jota kysyin. Yksi niistä on kuinka Sininauhasäätiöön jo valittu johtaja on voinut osallistua jokaiseen kokoukseen, joissa on käsitelty myös hänen työsuhteeseensa oleellisesti liittyviä asioita. Mutta katsotaan rauhassa onko tämä polku käyty loppuun. PRH:n kanta laillisuudesta on nyt saatu, joten pääsen ja pääsemme asiassa eteenpäin.
Vaikka jollakin tavalla ymmärränkin tapahtuneen, on siinä paljon sellaista, jota en käsitä. Säätiön tulevalle toimitusjohtajalle päätös lienee mieluinen, sillä onhan hän ollut ratkaisevalla tavalla sen ja tulevan työpaikkansa valmistelussa koko ajan mukana.
Mutta ko. hallitukset ja ylipäätään jäsenjärjestöt, siellä on vastaus ja avain lukkoon, jota kukaan ei ole suostunut avaamaan. Miksi Sininauhaliitto halusi luopua usean kymmenen miljoonan euron omaisuudesta? Melkoisella vaivalla kerätystä omaisuudesta on jäljellä vain sisäilmaongelmainen, entinen Sininauhaliiton pääkonttori Krämertintiellä. Joka ei voinut toimia edes liiton työpaikkana, mutta toimii nyt oivallisesti virolaisten yhteisönä. Tosin ei ehkä siinäkään käytössä kauaa, sillä
Krämertintie on myytävänä ja tarjouksia voinee antaa elokuun loppuun saakka.
Kävin Sininauhaliiton sivuilta kohteen myyntiin liittyvät asiakirjat läpi, joissa oli muun muassa maininta, että erillistä kuntoarviota ei ole tehty. On se aikoinaan tehty, mutta oleellista on, etten löytänyt mitään mainintaa sisäilmaongelmista enkä niiden vuoksi tehdyistä tutkimuksista enkä toimenpiteistä. Jos mainintaa ei ole, se on seikka, joka voi kävellä vielä eteen. Nimittäin sisäilmaongelmat Kiviniemi sanoi minulle syyksi, kun kysyin miksi hän ei ole juuri kiinnostunut myymään rakennusta jäsenjärjestöille, joille kohdetta nyt erityisesti kaupataan.
Vuonna yksi ja kaksi Sininauhaliitto aloitti kasvunsa vuokratiloista ja vuonna 2016 se palaa vuokralaiseksi jonnekin lähes kaiken omaisuutensa menettäneenä, testamenttilahjoituksen avulla hankittua lukuun ottamatta. Surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti