Äänestystä, Palmusunnuntaita ja virpomista sekä Songkran-vesijuhlaa

Palmusunnuntaita vietetään sen muistoksi, kun Jeesus saapui aasilla ratsastaen Jerusalemiin. Juhlapäivä on saanut nimensä palmunlehvistä, joita kansa levitti vaatteiden ohella Jeesuksen eteen. Ihmiset huusivat ja lauloivat ”Hoosianna”. Hoosianna on suoraan käännettynä ”oi, auta”, ”oi, pelasta”, mutta ajanlaskun alun aikoihin sitä käytettiin riemuhuutona.

Pohjoisessa ainoa "elävä" oksa pääsiäisen aikaan on paju, ja päivä tunnetaan myös virpa- tai virpomasunnuntain nimellä. Vanhastaan Karjalassa, nykyisin yleisesti koko Suomessa ehkä Pohjanmaata lukuun ottamatta päivään kuuluu virpominen. Virvonta tai virpominen on ortodoksiseen uskoon kuuluva perinne, jossa pyhävaatteisiin pukeutuneena lapset palmusunnuntaina jumalanpalveluksesta tultuaan käyvät virpomassa sukulaisensa ja saavat palkkansa viikon kuluttua pääsiäissunnuntaina.

Pajunoksat siunataan pyhitetyllä vedellä palmusunnuntain aaton eli Lasaruksen lauantain vigiliassa. Siunattujen oksien kera lapset ja lapsenmieliset aikuiset menevät sukulaisten ja ystävien luo toivottamaan Jumalan siunausta tulevalle vuodelle. Siunaus tehdään usein lorumuodossa. Nykyaikana lapset ovat usein pukeutuneina pääsiäisnoidiksi, tosin tämä ei kuulu alkuperäiseen virpomiskulttuuriin. Virpomisloruja on useita, joista liitän mukaan sellaisen, jota en ole koskaan kuullut lapsen suusta. 

Tälle sunnuntaille sattuu myös kunta- ja aluevaalien varsinaisen äänestyspäivä, joten monenlaista tekemistä, jännitettävää ja seurattavaa riittää halukkaille aamusta yömyöhään. Valituille päivä tuo uutta sisältöä vuosiksi eteenpäin, jonka tiedän kokemuksesta. Kuten myös sen miltä tuntuu kerätä pitkin kotikuntaa vaalimainokset pois, kun en saanut kuntalaisten luottamusta ja tullut valtuutetuksi.

Kun nykyisin olen enemmän kahden maan kansalainen kuin koskaan, on tänään juhlittavaa, olen Suomessa tai Thaimaassa. Sillä samalle päivälle sattuuu Songkran eli sadonkorjuun juhla. Thaiksi สงกรานต์์ on vanhan ajanlaskun mukainen thaimaalainen uudenvuodenjuhla. Jota vietetään edelleen 13–15. huhtikuuta vuoden kuumimpaan aikaan ennen sadekauden alkamista. Sitä kutsutaan myös vesijuhlaksi. Sen viettoon kuuluvat olennaisesti karnevaalimainen, riehakas käytös ja vesisota, jolloin ohikulkijat kastellaan vedellä. Sosiaaliset tabut ja luokkarajat lievenevät juhlan ajaksi ja se on virallinen kansallinen vapaapäivä. Minulle Songkran on takaraja Suomeen lähdölle, sillä kolmatta kertaa en hevin jää maahan kasteltavaksi.

Kun mikään ei riitä

Syntymäkotini rajanaapurina oli Vuokon pappa, josta en tiedä mistä hän tuli tai oliko hänellä koskaan vaimoa. Sen sijaan hänen seniori-iän rakkautensa tai kiintymyksen kohde oli Rantanen, joka asui omassa talossaan näköetäisyydellä ja keräsi pitkin seutuja nurkkiinsa kaikkea mielestään tarpeellista. Vuokko oli samaa rotua ja hankki elantonsa itselleen sekä hevoselleen ajamalla hevoskärryillään halkoja ja muuta tavaraa sekä lantaa tai multaa muillekin. 

Eräänlainen törmäys isäni kanssa tuli, kun hevonen söi ja talloi puutarhamme omenapuut. Se ei uskonut tai ymmärtänyt, kun isäntä sanoi sille, että odota tässä, käyn vain Ihannon luona hörppäämässä kupillisen kahvia. Tilalle naapurimme hankki villiintyneitä puita, joiden hedelmät olivat tosi ärhäkän makuisia. Nuukakin pappa oli. Muistan hänet talonsa keittiön pöydän ääressä voipaperiin käärityistä eväsleivistä ja vieressä olleesta isosta kolikkokasasta.

Mutta jos ei nuuka, niin tarkka monesta oli myös isäni, joka haaveili ostavansa joskus Vuokon talon. Oli valtava pettymys, kun ostamisen aika tuli eikä rahoja ollutkaan. Joten isän veli osti sen, joka ei tainnut pettymystä pienentää. Itselleni ei ole koskaan selvinnyt miksi isolle osalle meistä ei mikään riittä, vaan pitää olla enemmän ja yhä isompaa. Joltain osin olen kuulunut aikani samaan heimoon.

Kun kotimaani oli sodassa ja sodissa, osa puolusti isänmaata ja osa teki Suur-Suomea. Lenigradiakin piirittämällä, jossa kaupunkilaiset söivät kissansakin, etteivät kuolisi nälkään. Jotkut heimoveljistäni ajattelevat yhä suuria. He ovat suuruudenhulluuksineen samaa väkeä kuin Kiina Taiwanin valloituksineen, Yhdysvallat Grönlannin ja Panaman kanavan vaatimuksineen sekä Venäjä Ukrainan omistushaluineen. Mutta katoavaisia ovat kunkin maan alueet. 

Siitä oiva esimerkki on Brittiläinen imperiumi sata vuotta sitten.

Epäasiallista kohtelua

Eilen päätin kirjoitukseni siihen, että jos onnistun säilyttämään julkisten ja ylipäätään yhteiskunnan viime aikojen monopolipalveluiden tuottamat nurjat ajatukseni yön yli huomiseen, jatkan marmatusta mieleni purkutyöstä tänään.

Hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen vuosittainen tieliikennekelpoisuuden tarkastaminen oli tänä vuonna kolmen, neljän kerran reissu. Kun valtio luopui tältä osin monopolistaan, tuli yksityisten katsastusasemien myötä huippupalvelua, mutta myös pikkusieluja.

Sellainen sattui kohdalleni, joka vikoja tai puutteita etsiessään ei kyennyt poistamaan peilin varresta kuvan vaskikelloa eikä etupenkiltä paitaani. Puhumattakaan, että olisi nostanut takapenkin selkönojan ylös voidakseen todeta turvavöiden toimivuuden. Ei toiminut takapenkin keskimmäinen vyö, jota oli kuulemma hiiri nakertanut. Pieni tiuku esti näkyvyyden ja penkin kauluspaita turvavöiden toimivuuden. Mrrr... 🤬.

Eilen totesin, että joudun välillä keksimään valevaivoja, jotta pääsisin oikean lääkärin vastaanotolle. Sekin on kummallista. Viikon ylivertainen oli kuitenkin Digi- ja viestintävirasto, josta yritin selvittää, että jos nimilläni olevaa filippiiniläisen lapsen syntymätodistusta ei ole sairaalan lisäksi muualla vahvistettu, niin miten sitä kohdellaan Suomessa peruskirjoituksessa, vaikkei jaettavaa olekaan? Sillä arvaten, että myös minä joskus kuolen? Huippuvastaus oli kehotus kääntyä Filippiineillä maan suurlähetystön puoleen. 

Monien langattomilla langoilla roikkumisten ja eri osastojen henkilöiden jälkeenkin jäin vastausta vaille. Kummallista on sekin, että joskus viranomaiskeskusteluissa pitää eniten vastausta odottaessaan pelätä luurin korvaan lyömistä: "Tämä keskustelu ei nyt johda mihinkään ja minulla on asiakkaitakin jonossa, joten suljen puhelun nyt!" Itse jään kuuntelemaan "piip piip piip" ja miettimään, että enkö minä ollutkaan asiakas vai enkö vaan mieleinen? Aivan oma lukunsa on KELA, joka ei häiriösoittajien aikakautenakaan ilmoita mitään soittajatietoja. Suuttuivat, kun sitä ehdotin.

Kuinka usein olenkaan toivonut valtion asiakaspalveluihin Hyrylän Puuilon, S-Marketin ja monien muiden yksityisyritysten asiakaspalveluhenkeä. En tiedä mistä se tulee ja mikä saa aikaan joidenkin "asiakaspalvelijoiden" näennäisystävällisyyden läpi paistavan ylimielisyyden ja ynseyden. Välillä koenkin joutuvani kotien perheriitojen tai huonon työilmapiirin maksumieheksi. Minua se tympii, jos sen vuoksi en voi hoitaa asiaani. Kun minunkin maksamilla verorahoilla ansioitaan hankkiva purkaa asiakkaaseen pahaa oloaan tai ei muuten ole tehtäviensä tasolla.

Ihmisremonttiin pääsemisen vaikeudet

Tänään on sadas päivä tätä vuotta. Jossain työpaikoissa se oli aika jolloin uuden tekijän piti näyttää kyntensä. Nykyään sitä taidetaan kutsua koeajaksi. Kauan on kuitenkin aikaa kulunut siitä, kun olin iältäni pieni poika ja vanhempani veivät minut Hyrylässä kunnanlääkäri Möllerin vastaanotolle, hänen omakotitalonsa "toiseen päähän". Oli aikaa varattu tai ei, se oli helposti 12 tunnin reissu eväineen, koska aterioimaan ei voinut lähteä. Sillä jos syömäreissun aikaan huudettiin sisään, oli tipahtanut jonon hännille. Mutta yksi asia oli varma. Jokainen sisään päässyt pääsi myös lääkärin tutkittavaksi, viimeiset viimeistään yömyöhään.

Kerran tapasin S-Marketin parkkipaikalla lapsuuden kaverini ja muistelimme mennyttä. Itselläni oli lapsena alaselkä turkasen kipeä ja odotin äitini ja isäni kanssa Möllerin sisäänkutsua. Vaataanotolla hän sanoi minulle, että "käänny selin" ja vanhemmilleni "ottakaa poika kiinni". Sitten hän antoi karateiskun molempiin kylkiini. Vieläkin tunnen kivun, kun jalat pettivät alta.

Tähän lääkäri: "Selvä juttu. Anginan jälkitautina munuaiset ovat tulehtuneet. Penisilliinikuuri ja kuukausi ehdotonta vuodelepoa ja seuraava potilas. Gert Möller oli silloin minulle ja monelle muullekin Taivaan Isästä seuraava. Sitä lääkäri on itselleni vieläkin. 

Keskustelukaverilleni Möller oli sanonut,, että mene kellarikerrokseen odottamaan, tulen pian perässä, niin tehdään siellä laitteilla hieman lisätutkimuksia. Kaverini nukahti hoito- tai diagnoosipetille ja lääkäri unohti miehen sinne, mistä hän heräsi aamuyöstä. 

Vaikka aika kultaakin muistoja, muistelen kaipauksella myös muutaman vuoden takaista kokeilua, jolloin tuusulalainen voi mennä samalla hinnalla valitsemalleen yksityiselle lääkäriasemalle kuin kunnalliseen terveyskeskukseenkin. Itse valitsin verstaakseni Hyvinkään Terveystalon. Siellä sanoin useammankin kerran palautteena, että teillä on vain yksi huono puoli. Palvelu on niin hyvää ja kohtelu ystävällistä, että melkein tekee mieli sairastua.

Näillä näkymin aika entinen palaa syksyllä yli 65-vuotiaille. Ikääntymisen ainoita hyviä puolia. Toista on kunnallinen terveyden- ja sairaudenhoitopalvelu nykyisin. Välillä on aika työmaa keksiä todellisten vaivojen lisäksi muuta valitettavaa siinä määrin, että onnistuisi läpäisemään jonotusten ryydittämän ja erilaisten koneäänten sekä muiden automaattien viidakot saadakseen ikäänkuin palkintona aivan aidon lääkäriajan.

Lohdutuspalkintona sairaanhoitaja saattaa kuunnella vaivojani ja konsultoida sen jälkeen lääkärin kanssa. Joka päättää ovatko vaivani liveajan arvoisia vai riittääkö sairaanhoitajan välittämä diagnoosi ja hoitokeinot.

Jos onnistun säilyttämään julkisten ja ylipäätään yhteiskunnan viime aikojen  monopolipalveluiden tuottamat nurjat ajatukseni yön yli huomiseen, jatkan marmatusta mieleni purkutyöstä seuraavassa blogissani.

Kengissä ilman sukkia ja ilman alusvaatteita

Monet naiset ovat testanneet, miten ilman alushousuja voi olla. He ovat tehneet sen eri syistä. Niitä ovat esimerkiksi mukavuus, terveys ja se, että ilman niitä voivat päällä olevat vaatteet näyttää paremmilta. Jos tätä asiaa tarkastellaan terveyden kannalta, pimpsa ainakin voi paremmin, jos siellä oleva ilmanvaihto toimii, sanovat naiset itse. Mutta ennen kuin luopuu omista nimettömistä, voi penkoa vaikka netistä mitä hyvää ja huonoa keholle voi tapahtua, jos tekee niin. Farkuissakin ja yleisesti housuissa näyttää joka tapauksessa paljon paremmalle, kun ei ole mitään alla, sanoi netissä toinen nainen.

Mutta mitä sanoo mies omaan tai puolison pöksyttömyyteen: "Vaimo on ollut pari kertaa sitä täysin salaa multa ja ekalla kerralla omaksi harmikseni huomasin sen vasta liian myöhään... Se on miehestäkin kutkuttavaa, kun tietää naisensa olevan vähissä kuteissa kaupungilla kahvilla. En kyllä itsekään käytä kalsareita, koska mitä järkeä niitä on käyttää? Se saattaa olla joillekin miehille välttämättömyys, mutta yleisesti se on vain ruumiinlämpötilaa nostattava vaatekappale millä ei ole mitään virkaa."

Sanovat, että alushousut keksittiin joskus keskiajalla, kun kirkon miehet päättivät, että on liian eroottista ja epäsovinnaista olla käyttämättä mitään alla, koska muodot näkyy silloin paremmin. Tottahan se on. Joku voi pitää tiskipöydän alle kumartunutta, viemäriputkea korjaavaa persvakomiestä seksikkäänä, jos näkyy vako vaikka olisi alushousutkin.

Mutta mikä sai minut kirjoittamaan aiheesta? Sylttytehdas löytyy Fiiliskaupasta, jolta hankkimieni paljasjalkakenkien tulo uuteen kotiin, Postin henkeen sopivalla verkkaisella toimituksella kesti Tuusulan Jokilaaksoon toista viikkoa.

"Paljasjalkakenkä eroaa perinteisistä kengistä monin tavoin. Sen ohut, taipuisa pohja mahdollistaa jalan liikkumisen ilman rajoituksia. Leveä lesti ja jalan muotoinen varvastila varmistavat, että varpaasi voivat levitä ja liikkua vapaasti, kun taas tasainen pohja ilman kantakorkoa auttaa säilyttämään kehon luonnollisen asennon kävellessä. Tämä yhdistelmä ei ainoastaan paranna kävelykokemustasi, vaan edistää myös jalkojen ja koko kehosi terveyttä", sanovat mainoshemmot.

Nyt olen ensimmäiset askeleeni tallustellut "Lepotassuiksi" nimeämilläni kulkimilla ja täytyy sanoa, että jalkani rakastuivat oitis. Tuntuu kuin kävelisi pehmeästi vetten päällä ilman sukkia. Kuten maailmankuulu jalkamieskin sandaaleineen ja kaapuineen ihokkaatta parituhatta vuotta aiemmin. Luulen, ettei puusepän pojalla ollut silloin kalsareitakaan.

Fiiliskauppa on oiva, supisuomalainen nettikauppa, jossa on ystävällinen ja asiansa osaavaa tossuväki, joka lisäsi kohtelullaan tuleville jalkapatikoilleni hyvää fiilistä.

Sukkien käytöstä luovuin jo vuosia sitten, kun hurahdin Crocsien käyttäjäksi. Nyt jalkineitteni piikkipaikkaa tavoittelee eilen jalkoihin laittamani paljasjalkakengät. Sukkien lisäksi olen jo ajat sitten luopunut myös alus- ja uniasuista. Nukun nakuna valmiina yön tai kesäaamujen naturistiuinneille. Usein oloasunani on vain nilkkoihin asti ulottuva kaapu tai aamutakki, josta on tullut kokopäivätakki. Yöllä joskus luonnon keskellä lammille hipsiessäni, päällä on sama varustus kuin aikoinaan Aatamilla ja Eevalla. Kun suvi koittaa, kävelen laiturille Lepotassuilla.

Kirjoitan uutta ja kasaan vanhaa

Tarinani "Pikku Jorman" kanssa on kipeä asia ja tuottanut elämäni syvimmän pettymyksen, vaikka muitakin Murheiden laaksossa on. Se kaikki tai osa niistä sai minut hautaamaan keskeneräisen kirjani vuodeksi ja toiseksikin syvälle mieleni sopukoihin.

Anteeksiantamattomin sydämin ei ole asiaa taivasten valtakuntaan, sanoo Daniel Nylund. Tosin mihinkään Little Jormaan liityvään en kylläkään ole missään vaiheessa ollut kenellekään vihainen. En edes äidille, vaikka riipaisi sydänjuuria myöten kokea, etten riittänyt hänelle. Ehkä erityisesti suren, kun illan humala ja vielä lyhyempi huuma sulki yhden tien sekä vei yksinhuoltajaäidiltä ja viideltä lapselta turvatekijän. 

Kirjani on maannut keskeneräisenä kolme, neljä vuotta yhden vuoden jokaisen päivän tekstit kirjoitettuna. En päässyt eteenpäin, sillä olin piilottanut sieluuni ainoan lukijan, jolle kirjaani kokosin ja kirjoitin osin uuttakin. Pienen filippiiniläisen lapsen, jonka syntymätodistuksessa olen hänen isänsä.

Luojan tai ajan armahtamisista en ole varma, mutta omastani olen. Vaikken voi enkä haluasi unohtaa mitään itselleni tapahtunutta. Olkootpa sitten kuinka kipeitä tahansa. Niinpä kaivoin yli kymmenen vuoden aikana kirjoittamani ja kirjaan valitsemani blogit muistojeni sähköisestä lippaasta tarkoituksena tehdä kirja valmiiksi. Vaikkei sillä olisi ainuttakaan lukijaa. 

Nyt olen kuukauden koonnut tekstejä yhteen Word-tiedostoksi ja 1/12 on valmista. Jos kämmenenkokoinen puheloinen, älylaitteeksikin kutsuttu antaa tehdä yli 300 sivuisen kirjan, uskon Väärien valintojen asiantuntijan näkevän päivänvalon myös paperisena.

Itse asiassa nyt työn alla olevat tekstit ovat jo enemmän kuin kolmas kerta, kun niitä luen. Korjattavaa kirjoitusvirheineen ja sisältöineen kai riittäisi loputtomiin, joten jossain vaiheessa stoppaan. Jos saan kootun teokseni valmiiksi, etsin tavan ja paikan kuinka sen painatan ja ehkä julkaisenkin.

Kulutamme yhä enemmän...

Suomalaisten ylikulutuspäivä ajoittuu alkuvuoteen, sillä me kuluttamme oman osamme maailman luonnonvaroista noin nelisen kuukautta maailman keskiarvoa nopeammin. Tänä vuonna laskennallinen ylikulutuspäivä oli eilen, eli 6. huhtikuuta. Maailman ylikulutuspäivä on viime vuodet pysytellyt vastaavasti elokuun alun tienoilla.

Ekologinen jalanjälki eli luonnonvarojen käyttö asukasta kohden on suurinta Arabiermiirikunnissa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja muutamissa Euroopan maissa. Joukossa myös Suomi, joten ei kannata röyhistellä rintoja, sillä olemme jalanjälkilistalla sijaluvulla 12. Pienimmät hiilijalanjäljet syntyvät maailman köyhillä kolkilla, kuten Bangladeshissa, Afganistanissa ja Haitissa.

Lopetin kokopäiväisen palkkatyön yli 15 vuotta sitten ja siirryin 5 vuoden leppoistajan oppisopimuskoulutuksen jälkeen loivin liikkein kokoaikaiseksi lorvijaksi ja kuluttajaksi.

Ajan saatossa ja elämän myrskyisillä merillä on käynyt niin, että peri- tai mikään muukaan läheinen kuppikunta ei ole tai halua olla kanssani tekemisissä. Siispä päätin kuluttaa sekä jakaa eläessäni suunnilleen kaiken mitä on vuosikymmenten aikana takkiin tarttunut tai on muuten nimissäni. Kaikki voi muuttua, mutta nyt ajattelen, että jokainen jälkeeni jäänyt killinkini on enemmän tai vähemmän lasku- tai arviointivirhe. 

Kun Ilmarinen ja hieman valtiokin eri muodossa palauttavat maksamiani eläke- ja kuolemaani saakka keräämiään verorahoja kuukaisituloni pudottua puoleen työvuosista, ei ole suurtakaan vaikeutta matkata tyhjätaskuksi. Mutta koska olen ikäni kuluttanut aina lähes kaiken hankkimani, niin tietysti nykyisin pienemmillä eläketuloilla kulutan vähemmän. Koska näillä näkymin menee "lapsi pesuveden mukana", olen hieman surullinen. Haluaisin jotenkin huomioida Morakotin, lapsenlapseni ja pienen poikani. Ehkä keksin siihen tavan. 

Muistan ajan, kun brodeerautin takkini selkämykseen kuvan tekstin. Jos nyt teettäisin aiheeseen liittyvän viisauden, muuttaisin sen lopun muotoon "Perikunta ei tee sitä rahoillani myöhemminkään". Elämä onkin nakellut minua moneen suuntaan, osin omista, osin muista syistä. Mutta kuluttaminen on ollut lähes kokonaan oma juttuni joitakin varkauksia ja korvauksia lukuunottamatta.

Nimilläni on kaksi lasta. Kuluttamiseni ulkopuolella Morakotin lisäksi ovat elämäni kalleimmat aarteet, täysi-ikäinen Sini Olivia, jonka näkemisestä on kauan. Sekä yli 4-vuotias Little Jorma Goza Soinia Filippiineillä, jota en ole nähnyt kuin kuvissa ja videoilla. Ehkä en koskaan näekään, ehkä näen. Ilahduinkin melko tavalla, kun sain hänen äidiltä viikolla viestin: "Little jorma he ask me he wants see you."

Huominen tulee ja olen yhä niissä vankkureissa

"Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään" tarkoittaa, että jokainen vuosi on erilainen. Kuun vaiheet siirtyvät kalenterissa vuosittain 11 päivää eteen- tai taaksepäin ja sillä oli vaikutusta kylvöaikoihin sekä sääsykleihin. Vanha kansa käytti tätä tietoa hyväkseen pitämällä 19 vuoden takaisia kalentereita, jolloin kuunvaiheet toistuvat vastaavasti, vertailivat niitä ja suunnittelivat tulevat työt säiden ja satojen mukaan.

Vuosi sitten oli Myllykylän ilma aamulla puoli 6 nollakelin molemmin puolin. Tänä aamuna se oli -7, joten on siinä hyönteisillä ja niitä syövillä linnuilla viluisat oltavat. Joillakin hyönteisillä ei oman elämän kannalta liene suurtakaan eroa kuoleeko pikkulinnun suussa tai pakkasen puremana. Raakaa peliä kaikilla, josta ymmärrän aivan liian vähän.

Jokilaakson heinä ei oikeastaan ehtinyt saada lainkaan vihreyttä, kun se sai maanpeiton verran yön aikana taivaan valkoista lunta. Jo aiemmin miettiessäni en oikein oivaltanut miten voisin ja onko tahtävänikään yrittää helpottaa luonnon elämää. Sen verran jeesasin, että kävin eilen hankkimassa pari pikkusäkillistä auringonkukan siemeniä. Päivän mittaan talitiaiset löysivät ne ensimmäisenä. Linnuista eniten odotan vieläkö viime kesänä ilmestynyt kuvan "outo tikkalintu" tulee maisemiin.

Viime talvi Thaimaan Phattahalungin talvikodissamme oli kaikkien aikojen velttoilujen äiti. Yhtä rengasmatkaa naapurimaihin ja pääkaupungin yli 2000 kilometrin  reissua lukuunottamatta söin, makasin tai ajoin PeeCeeX:llä tai Giorno skootterilla 10-15 kilometrin päivämatkoja kaupungin ytimeen syömään sekä hakemaan lisää ruokaa ja sen raaka-aineita kotiin. Päivä päivältä huono omatunto otti päätoimisesta velttoilusta lisää tilaa.

Vaikka blogistin jobi kokoaikaisen leppoistamisen lomassa on Jokilaaksonkin ykköspestejäni, liikun kesäisin vähän enemmän ja puuhastankin jotain päivittäin. Oksin lumen taittamia puita poluiltani, kävelen postilaatikolle ja hevoslaitumelle korppupussin kanssa sekä kerään roskia. Uimassakin käyn kaksi, kolme kertaa päivässä lammissa tai joessa.

Vaikka vähäisellä liikunnallani on fyysisesti vain vähäinen hyöty, on sillä henkisesti iso merkitys, että saan itseni ylipäätään liikkeelle sohvan uumenista auton istuimen sijaan vaikkapa leikkaamaan heinää. Sen olen huomannut jo viikossa, vaikka päältä ajettava leikkuri on vielä talviunilla. 

Ainokaisen tomumajani kanssa on kesän mittaan myös mentävä useammallekin verstaalle muun muassa näön ja ehkä kuulon vuoksi hampaita unohtamatta. Siitä sain jo viikolla esimakua, kun puraisin talvella hammassiltani tukihampaat poikki. Vaihtoehtoja remontille olisi monia aina hammasimplanteista lähtien. Mutta kun katson rahamassini pohjalle, ei vaihtoehtoja olekaan kuin yksi. Paluu proteesin käyttäjäksi 😁.

Viinan ilot ja kirot

Päivälleen tänään 5.4.32 kello 10 avasivat viinakaupat ovensa. Vuonna 1917 säädetty asetus kielsi yli kaksi tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien aineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen ja varastoinnin. Poikkeuksena oli lääkinnällisiin, teknillisiin tai tieteellisiin tarpeisiin tarvittava alkoholi. 

Mutta ei se Suomea kuivattanut, josta  Elimäen kunnanlääkärin lausui kieltolakitiedusteluun vuonna 1923: "Ei täällä ainakaan voi huomata, että on kieltolaki. Juopuneita näkee runsaasti erittäinkin lauvantai- ja sunnuntai-iltoina. Puukotuksia ja tappeluita on hyvin usein, samoin murhia ollut useita. Useimmissa tapauksissa on väkijuomilla ollut osansa." 

Oliko kieltolaki tai ei, ei ollut merkitystä äitinikään alkoholin käytölle, sillä hän ei ollut Alkon asiakas eikä muutenkaan juuri juonut viinaa. Mutta Elannon asiakas hän oli. Keskioluen ilmestyminen sen hyllyille lyhensi hänen päiviensä määrää enemmän kuin mikään muu.

Keskiolut eli III-olut on Suomessa käytettävä nimitys oluelle, jossa on yli 2,8 mutta enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia. Liekö nykyäänkin samat rajat? Vuoden 1969 alussa Suomessa voimaan astunut laki keskioluesta antoi oikeuden myydä sitä elintarvikeliikkeissä. Nythän samoihin kauppoihin on ilmestynyt vahvempia viinejäkin. Joka ei vielä ole näkynyt juuri muuna kuin viinakauppojen myynnin laskuna.

Itse povaan ongelmia, siilä en usko alkoholin saatavuuden helpottamisella ja myynnin kasvulla olevan humalahakuista juomista hillitsevää vaikutusta. Vaan käy kuten äidillenikin, että ruokaostosten kanssa mukana tulleet pari keskikaljaa muuttuivat kauppareissun pääasiaksi ja pariksikymmeneksi olueksi. Luulen, että yhä on ja tulee enemmän uusia alkoholin suurkuluttajia myös kohtuukäyttäjistä äitini tavoin.

Oma heimonsa ovat kaltaiseni, joille alkoholin ainut tarkoitus on alusta saakka päihtyminen. Kun tätä yritän vuosikymmenten raittiin vuoden jälkeen selittää jollekin puolen tunnin esitelmällä, saan vain huomata, ettei kuulija ole ymmärtänyt mitään: "Tarkoittaako se Jorma, ettet voi juoda edes yhtä kaljaa?" Siihen en osaa vastata kuin vastakysymyksellä: "Mistä minulle kohta puolivuosisadan alkoholittomuuden jälkeen olisi tullut oluen tai parin tarve, kun aikaisemminkaan en tavoitellut kuin parhaimmillaan perskänniä?"

Pidä kotikulmat siistinä

Kauan aikaa sitten ja vielä tänäkin päivänä on ajankohtainen slogan: "Pidä Suomi siistinä". Spede lanseerasi visiossaan siitä muunnelman: "Pidä Helsinki siistinä, syö pulu päivässä". En syö kesy- enkä villikyyhkysiä, mutta yritän ylläpitää siisteyttä muulla tavoin. Esimerkiksi keräämällä roskia silloin tällöin kylän luonto-/kuntopolulta, laavulta, Ison tien varresta sekä tietty kotiini menevältä Soiniityntieltä ja joen sillanpielen uimapaikalta. 

Niitä ja muitakin teiden varsia ja levähdyspaikkoja pitävät rusinankokoisilla aivoilla varustetut kaksijalkaiset kaatopaikkoina vuodesta toiseen. Kai ajatellen, että kun kotijätteet ovat pois silmistä, on asia hoidettu. Näinhän se ei ole. Todella sotkuisiakin maita kiertäneenä olen ajatellut, että ilman kunnollista kunnallista jätehuoltoa kuuluisimme samaan kastiin.

Huolta tunnumme osaavan kantaa vain koiranpaskasta, joka onkin kevään kestoaiheita sosiaalisen median keskustelupalstoilla. Myllykylän koirien jätöksistä en ole koskaan nähnyt enkä kuullut ainuttakaan valitusvirttä. Vaikka uskon kylänkin koirien tekevän tarpeitaan. Ja että talutushihnan toisessa päässä käyttäydytään satunnaisine koirankakkapusseineen samalla tavalla kuin muuallakin.

Soiniityntien roskakasoja olen siivonnut kolme kertaa omalla ajalla ja omalla kustannuksella, sillä sekajätteen hinta on 187,20 €/tonni, mistä saadaan 100 kilon jäte-erän hinnaksi 18,72 euroa. Viime lokakuussa kylältä otettiin yhteyttä valokuvineen kysyen ovatko jätteet minut? Eivät olleet ja olin tullut tieni päähän niiden siivoajana, joten lähetin viestin maan haltijalle Thaimaasta.

Kun nyt tulin Jokilaaksoon, olivat jätteet edelleen rajaojan molemmin puolin ja päätin katsoa millainen savotta on vastuullisen ulkopuolisen pitää huolta kotikulmiensa siisteydestä ja muiden sotkuista virallista tietä. Niinpä olin yhteydessä viranomaisiin, jonka maan omistajakin sanoi aiemmin tehneensä.

Kun sitä yritin jäljittää sain vastauksen: "Hei ja kiitos lisätiedosta. Tarkistin haittailmoitukset tältä ja edelliseltä vuodelta, eikä asiassa tosiaan ole meille ympäristövalvontaan asti tullut ilmoitusta. Asia nyt korjattu listalle ja otamme käsittelyyn. Kuva ja haittakarttailmoitus nopeuttaisivat sitä. Yt. Neuvova ympäristötarkastaja. Keski-uudenmaan ympäristökeskus."

Siispä tein haittailmoituksen osoitteineen sekä kartta- ja valokuvineen. Nyt aion seurata puolijulkisesti kuinka kauan kestää ja miten vaikea on saada jätteet pois niin sanotusti virallista tietä. Sen verran tuli monimutkaisuudesta esimakua, että on helppo ymmärtää miksi ulkopuolisen on niin vaikea hoitaa muiden sotkuja. Kun pari vuotta sitten yritin selvittää onko kotikunnassamme ainoatakaan paikkaa jonne voisi edes viedä muiden mailta kerättyjä sekäjätteitä korvauksetta. Ei ollut.

Metsä ei nuku koskaan

Aamulla kuuntelin puolen vuoden tauon jälkeen radioita ja sieltä tulevaa Novaa. Sain kuulla, että Yle on tilannut musiikin tekijältä taustamusiikiksi kappaleen, joka olisi mahdollisimman unettava. Samalla kuulin Minnan ohella aamujuontaja Kimmolta, kuinka hän tai hänen kaverinsa kertoo lapsilleen illan unitarinana hieman eri versioita kuinka metsä menee iltaisin nukkumaan.

Sitä jäin Novan aamua kuunnellessani kotimaisen aamukaffen nauttimisen lomassa pohtimaan, että onkohan näin? Metsä on täynnä ympäri vuoden ja vuorokauden elämää, sillä siellä asuu kasvien lisäksi myös yöeläimiä. Jotka ovat sitä enemmän kuin ihminen kolmivuorotyössä, mutta ehkä saman verran kuin yövartija ja muut yötyöntekijät. Tiedän myös entisajan kavereitani, jotka nukkuivat päivät valvoen yöt, oli töitä tai hämärähommia tai ei. Heistä iso osa nukkuu ikiuntaan tai valvoo jossain muussa maailmassa.

Osa ihmisistä kärsii unettomuudesta, osa ei. Ison kirjan sananlaskut sanovat: "Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi." Se on napakasti sanottu, vaikkei tavoittelisi maallista mammonaakaan. Valvon itsekin paljon öisin, mutten kärsi siitä. Sillä öissä on oma taikansa ja hohtonsa vuoteessakin pelkkien ajatustenkin kanssa. 

Jokilaakson luonnonsuojelualueen yöelämästä tiedän vain vähän, mutta kuitenkin sen verran, että öisinkään metsä ei nuku. Näen lepakot taivasta vasten ja valtavasti lentäviä pieniä siivekkäitä Merikonttikodin pihan pylvään sähkövalossa. Kun kesäyössä hipsin lyhdyn kanssa naturistiuinnille lammillemme tai joelle, kuulen monet kerrat, joskus pelästymiseen saakka isojen lintujen siipien kahahdukset. Muitakin ääniä kauriista lähtien korviini tarttuu pimeyden tai yön hämärän keskeltä. Joskus peura, hirvi, jänöjussi, jänötär, supikoira tai kettukin kävelee poluilla vastaan. Mutta varsinkin jos näen ilveksen tai maassa sen tuoreet tassun painaumat, ovat isoille lihansyöjäeläimille ruuaksi kelpaavat eläimet poissa tai vaiti. 

Mielenkiintoinen ilmiö ovat vesien, pihan, metsien ja peltoniittyjen kukat, jonka oivalsin vasta muutama vuosi sitten. Jotkut kääntävät kukkansa seuraten auringon valoa, mutta vielä useammat menevät nukkumaan lumpeiden lailla auringon laskettua. Ja sulkevat ainutlaatuiset kukkansa yöksi nuppuun. Heräten taas aamulla, on aurinko pilvien takana tai ei. Kunnes monelle tulee aika synnyttää siemenistä uutta elämää.

Vaikka luonnolla on omat merkkinsä jokaiselle vuodenajalle, pidän erityisesti keväästä ja sen kesän herättelystä sekä valmistelusta. Leskenlehdistä voikukkaan ja valkovuokoista sinivuokkoihin. Tarkkailen ja odottelen vuoden ensimmäistä perhosta, kimalaista sekä lähiniityn mehiläistä pihaani. Vaikka en lintukotoja siivoilekaan, aina joku kirjosieppo, tiainen, västäräkki, pajulintu tai siivekäs etelän tulija löytää Jokilaaksosta kodin itselleen, puolisolleen ja tuleville lapsilleen. Puhumattakaan hyönteistä, viitasammakoista ja lampiemme kaloista vesilintuineen. Kohta tulee kesä, vesimyyrätkin näyttäytyvät ja olen yhtä innossani kuin lapsenakin.

Paljon onnea sinne jonnekin siskoni

Irmeli on suomalainen naisen etunimi. Suomalaisessa kalenterissa Irmelin ja Irman nimipäivä on 31. maaliskuuta. Muun muassa Saksassa ja Ruotsissa nimi esiintyy muodossa Irmelin, joka esiintyy myös suomen­ruotsalaisessa kalenterissa. Nimi on germaanista alku­perää ja johtuu mahtavaa tai suurta tarkoittavasta sanasta irmin.

Mutta eilen tulin sujuvasti ilmojen teitä Aasiasta Tuusulan Jokilaaksoon. Matkatavaroiden tarkastus tosin oli ennennäkemättömän tarkkaa puuhaa. Ainakin kerran aiemmin olen kirjoittanut, kun ylähammassilta putosi aamupalalla kielen päällä. Sen jälkeen pohdiskelin, että yritänkö laitattaa niitä paikalleen Thaimaassa vai Suomessa. Kävinkin yhden hammaslääkärin luona Phathhalungissa. Mutta kun hän Googlen kääntäjän avulla selitti, että ientulehduksen vuoksi loputkin hampaat on otettava pois, päätin jättää puuhan Suomen kamaralle. 

Mutta käsipaperipyyhkeeseen käärimäni hammassilta herätti maasta lähdössä tullinaisen ennenkokemattoman mielenkiinnon. Hän heilutteli purentakalustoani käsi suorana ylöspäin kysellen joka puolelta "What is this?" Luulen, että koko tullin väki nauroi kippurassa joko tullivirkailijaa tai hammassiltaani.

Mutta kaikki hyvin, vaikka lähdetttiin liki puoli tuntia myöhässä. Vastaavasti kesäkotimaani kamaralle laskeuduttiin saman verran etuajassa. Samaa myötätuulta ei ollut toisella Finnairin koneella Euroopassa, joka joutui jättämään 80 matkustajan matkatavarat lentokentälle. Olivat tarvinneet enemmän polttainetta voimakkaiden vastatuulten vuoksi eikä ylikuormalla voinut lähteä lainkaan lentoon.

Jokilaakso oli talvehtinut mallikkaasti.Joutsenetkin olivat tulleet ja yöllä kuuntelin niiden elämöintiä. Saunan vesipumpun oikuttelu entiseen tapaan puolen vuoden seisokin jälkeen. Oli kutsuttava Sergei purkamaan ja kokoamaan pumppu kuten monesti aiemminkin.

Matkalla Suomeen, osa 2

Joskus tuntuu, että Thaimaan mitkä tahansa tiesillat ovat ikuisuusprojekteja. 

Uima-allas hotellissani oli matkan helmiä, sillä puolen vuoden aikana uin Phatthalungissa vain kerran. Silloinkin joessa. 

Hotellini vieressäkin oli joki, jossa uivat veneet, kalat ja linnut. Ihmisuimavettä se ei tainnut olla laadultaankaan.

VIP-taksi kentältä kravattipaitaisine kuljettajineen hotellille maksoi alle 10 kilometrin matkalta 500 bahtia. Sama matka aamulla toiseen suuntaan puoli viiden aikaan pikkubussilla oli yli puolet vähemmän. 

Aivan kortteerin vieressä oli mukava iltatori, jossa vietiin tunnin tai pari. Helppoa olisi ollut täyttää kohtuuhinnalla koko matkalaukku. 

Englantilaistyylinen, mutta aito thaimaalainen taksiauto inva- ja lastenvaunuluiskineen kolisi kuin 30-vuotias Anglia. 

Matkalla Suomeen

Junamatka thaimaalaisittain laatujunan makuupaikalla Phatthalunginsa Bangkokiin kestää 13-14 tuntia. Tosin tällä kertaa ei riittänyt sekään. Välillä olemme pysähdyksissäkin yön pimeydessä tovin jos toisenkin. Luulen, että odottelemme silloin vastaantulevia junia sivuraiteella.

Monesti olen kirjoittanut, että varsinkin länsimainen turisti eli farangi on thaikotikaupungissani aika harvinainen ilmestys. Ei näy poroja eikä kahisevia, kuten virolaiset naapurimaansa tuulipukukansaa nimittelevät. Luulenkin olevani Phatthalungissa ainut talviaan viettävä suomalainen.

Juna makuupaikkoineen on minulle mieluinen matkantekoväline, vaikka lentääkin voisin samalla hinnalla. Sitä paitsi juna kulkee kaupungin keskustoista toiseen. Siispä nyt kun jatkan huomenna sinivalkoisin siivin Suomeen, on päivän aikana jotenkin päästävä liki 50 kilometrin päähän Suvarnabhumin lentokentälle.

Apua ei olisi ollut lennoistakaan, sillä Phatthalungin lähimmät kentät ovat nekin kymmenien kilometrien päässä ja käyttävät sisäisissä lennoissa etupäässä Don Muangin kansainvälistä lentoasemaa, joka on Finnairin käyttämästä kentästä kymmenien kilometrien päässä.

Päivän tai ainakin osan vietän Bangkokin vilinässä, kunnes suuntaan lentokenttähotellini uima-altaalle jollakin kulkuvälineellä tai välineillä. Altaassa uiminen onkin Phattahalungissa harvinaista herkkua monelle, sillä kyseessä ei ole tutistikaupunki. Se on Tatan yleisselitys moneen puutteeseen. Kun etsin lssipulloa lääkkeiden kyytipoikavedelle, sanoi Morakot: "Maybe no have, becouse this is not tourist town." 🤣

Matkantekoa arabialaisten ja muidenkin viisauksien siivittämänä

Tänään alkaa Thaimaan Phatthalungiin talvikodista matka Suomen Jokilaakson kesäkotiin, keskelle keväistä luonnonsuojelualuetta. Ehkä tälläkin kertaa olen perillä suunnilleen yhtä aikaa Jokilammillamme kesäisin asuvan joutsenpariskunnan kanssa. 

Matkaevääksi, vaikken kamelilla kuljekaan, poimin pari arabien keskuudesta lähtenyttä viisautta: "Luota Jumalaan, mutta sido silti huolella kamelisi. Sillä totuuden puhujan paras kaveri on nopea kameli."

Mutta on hyviä neuvoja muuallakin. Niitä en kirjoita uudestaan, sillä löysin tämänkertaiseksi blogin osaksi ja pohdittavaksi monen suomalaisen tuntemaa, mietelauseiden muotoon kirjoitettua elämänohjetta: https://arivee.fi/mietelauseita-elamasta/.

Jälleen kerran takana on hieno puolivuotinen Tatan, alias Morakotin ja pihamme monien kotieläinten seurassa. Pienen lisämausteen ja jännityksen tyngän tuo tällä kertaa reipas vuorokausi sitten tuhansia ihmisiä varsinkin Myanmarissa surmannut maanjäristys. Silloin tällöin joku itkee maksumuureja, joten yllätys, yllätys. Laitanpa kerrankin jutun, jossa on tämän punaisen linkin takana lukuvaihtoehto maksamiselle. Järistys nimittäin romahdutti Bangkokissakin ainakin yhden kerrostalon. Vielä ei tiedetä monenko elämä päättyi rauniohin. 

Papukaijan pesulassa pesty PeeCeeX jää odottamaan seuraavaa talvea Thaikotimme olohuoneeseen.

Kesäksi tulee kuitenkin lisäeloa meidän menoon, sillä "almost a wife" sai kuin saikin 90 vuorokauden viisumin lentääkseen ja astuakseen toistamiseen suoraan keskelle Suomen suvea kesäkuun loppupuolella. Onkin syytä häntä odotellessa kaivella esiin ja huoltaa vaakoineen mustikanpoimintavälineet.

Edessä on ensi yön 1000 kilometrin junamatka makuupaikalla Thaimaan pääkaupunkiin ja seuraava yö hotellissa lähellä jo tutuksi tullutta Suvarnabhumin kansainvälistä lentokenttää. Liki 10 000 kilometrin loppusilaus taittuu Finnairin sinivalkoisin siivin päivän aikana ja aviospisteillä ostetun lisäjalkatilan kanssa koneen varauloskäynnin edessä. 

Kauas on pitkä matka

Kun galaksien välimatkan venyy tarpeeksi pitkäksi, yltyy myös pakovauhti meistä ylivalonnopeuteen eli parhaimmillaan reilusti yli 1,079 miljardin kilometrin tuntinopeuteen. Äänen nopeus ilmassa on noin 1 235 km ja valon vastaavasti 1 079 252 848 km tunnissa.

Järkeni ei riitä käsittämään kuinka kaukana on kaukana ja mitä tarkoittaa ääretön. Sillä ihminen näkee laitteillaan tällä hetkellä kaukaisimman taivaankappaleen sellaisena kuin se on ollut yli 30 miljardia valovuotta sitten. Toisin sanoen voimme nähdä maailmankaikkeudesta jotain, joka etenee yhä meistä valoa nopeammin tai on lakannut olemassa paljon, paljon aikaisemmin kuin maapallomme ylipäätään syntyi.

Itseään Luojan luomana, ylivertaisena älyn jättiläisenä pitämä ihminen ei ole kalankutua kummempi.

On helppo kuittailla kaikkea mitä järjellään ei ymmärrä uskon asioiksi. Sillä ymmärtävä ymmärtää, ettei ole juuri mitään, vaikka onkin ainutlaatuisessa mitättömyydessään jotain.

Elonaikani rajallisuuden tullessa yhä todellisemmaksi, uhraan osan ajasta ajattelemalla suuria. Sitäkin, että lakkaanko tyystin olemasta, kun sydän on viimeisen pumppauksensa tehnyt. Tähän ei ole kyennyt antamaan minulle vastausta ihmisen älykkyys eikä älyttömyys. Eivätkä kirjoitetut uskonnot, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää. Ehkä olen liian epäilevä, uskomaton, tyhmä tai viisas tai jotakin aivan muuta.

Jäljelle elämäni rajallisuudessa on jäänyt mielikuvituksella maustettu toinen todellisuus. Sellainen, jossa ei ole aikaa, vaan kirjaimellinen ikuisuus. Joskus päivällä auringon kirkkaudessa ja yöllä tähtitaivaan alla, läheisteni haudoilla rakkaine eläimineen, kyselen ilman osoitetta: "Missä kaikki olette?"

Ajattelen, että taivas, on se millainen tahansa, on jotain sellaista maailmakaikkeuden kattona, jossa ei ole aikaa eikä mitään käsin kosketeltavaa. On vain kaiken elävän ajattomia sieluja. Olen päätellyt, että koska taivaankappaleet loittonevat valoa nopeammin ja koska taivas on sen kaiken kattona, pääsee sielunikin joskus vapaaksi valoakin nopeammin ajan vankilasta saavuttaakseen sen mitä sanomme menneeksi ajaksi, joka ei koskaan enää palaa. Silti mielikuvitusvastaustakin vaille jää mitä on taivaankaton tuolla puolen tai takana? 

Tätä selitin myös eilen ihmisen tekemässä häkissä elävälle papukaijalle. Lupasin ajattoman ajan ja ikuisen lennon, jolloin siipiä ei enää tarvita. Niin paljon on eläinrakkaus saanut suureksi ilokseni Morakotin sydämessä tilaa, että Giornon pesun jälkeen hänen piti hakea 7-Elevenistä linnunsiemeniä harmaalle Kaijalle vankilaan.

Minulla on kaikkea, vaikkei olisikaan

Oikeastaan on aika vaikea saattaa itseään tai joutua niin pienelle paikalle vuoteen omanakaan, etteikö joka päivälle voisi löytyä uutta, jos aivoissa on elämää. Voi ihmetellä huoneen siistijän uusia kenkiä, pesumoppia tai hoitohenkilökunnan kiireitä. Kotivuoteessa voi katsella kärpäsen lentoa, kuunnella hyttysen ininää tai mietttiä hämähäkin verkon punontaa ja siihen sotkeutunutta, ateriaksi pian joutuvaa pienen pientä öttiäistä.

Oma elämäni on yhä isollaan, vaikken ole tehnyt 15 vuoden osa- ja kokoaikaisella leppoistamisjaksolla kuin minimaalisen vähän, jos sitäkään. Mutta silti teen ja olen tarpeellinen, joskaan en korvaamaton. Kun jaan yläviitosia thaikotikulmieni ja -kaupungin lapsille sekä muutaman kymmenen bahtin leluja, olen lapsille tärkeä ja merkityksellinen. Sen näen heidän silmistään ja ilmeistään, sillä elekieli on yhteinen ympäri maailmaa.

Silloin tällöin mieleen palaa lapsuudenkoti äitini helmoissa tai isäni lahkeissa piilokysymyksineen: "Mulla ei ole mitään tekemistä?" Jos en saanut tyydyttävää vastausta, siirryin valittamaan joutenoloa Jeri koiralle, Mirri tai Tepsu kissalle, jotka vastasivat yninällä sekä kehräämällä ja kääntymällä selälleen tai muuten odottamaan rapsutusta.

Thaikodissa seuraamme tusinan kanojen ja puolentusinan kujakatin kissanpäiviä. Ne viihtyvät pihapirissä ja puhuvat kanojen kieltä ja kissat pitävät korvien takaa rapsutuksesta sekä ruuasta, jota niille jakelemme. 

Kissojen vapautta en ole koskaan ihmetellyt, mutta senkin edestä sisäkissoja kaukana thaikissan vapaudesta sekä Suomen koirien kahleita. Ihmisjärjellä ajattelen vielä ahtaampaa olevan 50 vuotinen elämä kuvan auto- ja moottoripyöräpesulan papukaijalla. Sen häkin vieressä istun aina pesun ajan ja juttelen sille vapaudesta. Ehkä se ymmärtää sen mikä on sille tärkeää.

Minut saa surulliseksi vuosi vuodelta enemmän ihmisten eläimiin kohdistama, vapauden riistävä itsekkyys. Usein silloin muistan myös kuopiolaisen Minna Canthin, jonka patsas on tai oli Jyväskylän Kirkkopuistossakin. Näkikö hän sanoessaan ihmisen lisäksi myös vangitun linnun, joka ei pääse enää koskaan taivaalle: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”

Kissapoliisi

Kissa kesytettiin kotieläimeksi Lähi-Idässä jo noin 10 000 vuotta sitten, jonka kantamuoto on afrikkalainen villikissa. Kissasta oli hyötyä, koska se piti jyrsijät kurissa viljavarastoissa. Lisäksi egyptiläiset palvoivat kissoja jumalina. Suomeen kissa saapui ilmeisesti vasta rautakauden lopulla 800–1000 jKr. Keskiajalla kissoja käytettiin turkiseläiminä. Kissannahasta tehtiin kukkaroita, laukkuja, turkistakkien sisävuoria ja karvalakkeja.

Kissasta tuli maaseudulla lähinnä naisten ja kodin eläin. Emäntä ja kissa liikkuivat samalla reviirillä, pirtin ja navetan vaiheilla. Jo vanhassa sananlaskussa sanottiin: "Ken ei kissaa elätä, hiiriä elättäköön." Jyrsijöitä pyydystäneet kissat olivatkin arvostettuja osaajia maalaistaloissa. 1800-luvulla tulivat rotukissat ja seuraavan vuosisadan alussa hiirikissan merkitys väheni, kun viljan varastointitilat paranivat ja kemialliset rotanmyrkyt tulivat. Kissa muuttui tällöin enemmän lemmikiksi myös maaseudulla.

Nyt on sitten supisuomalainen poliisimies aikansa lakeja käänneltyään ja väänneltyään tullut siihen tulokseen, että kissa on vieraslaji. Joten sen päästäminen vapaaksi on rikos, vaikka Suomen laki aivan erikseen määrittelee paikat minne kissaa ei saa päästää taajamissa kytkettynä eikä vapaana.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että poliiseja onkin liikaa eikä liian vähän, kun heillä on aikaa tehdä tarpeelliseksi kotikissajahditkin. Tai sitten laitoksilla on muutakin suojatyötä kuin löytötavaratoimistojen istumapaikat.

Kun tämä virkaintoinen yleisen järjestyksen häirikkövalvoja ei löytänyt perusteluja pikkusieluisuudelleen Suomen laista, tuli apuun, mikäpä muukaan kuin EU: "Kuulumme eurooppalaisen yleissopimuksen piiriin (SopS 49/1992), ja tarkennukset kansalliseen lainsäädäntöön löytyvät valtioneuvoston asetuksen koirien, kissojen ja muiden pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten suojelusta." 

Poliisi katsoikin lemmikkikissan ulkoilun ilman valvontaa rikokseksi, kertoo Suomen eläinsuojelun (SEY) tiedote. Virkavalta toteaa esitutkinnan perusteella, että kissan omistaja syyllistyi rikokseen päästäessään kissan ulkoilemaan ilman valvontaa. Kissan omistaja rikkoi myös haitallisista vieraslajeista annettuja säännöksiä ja metsästyslain säännöksiä, joista molemmista voidaan tuomita sakkorangaistus. Poliisi antoi asiasta huomautuksen ja totesi, että jatkossa henkilön tulee huomioida lemmikin asianmukainen kiinnipito ja ulkoilutus.

Yön pimeydestä päivänvaloon nostettu keskeneräisyys

Jonkun kerran aiemmin olen blogikirjoittanut monestakin keskeneräisyydestä, joista yhden keskeisin innoittaja oli syntymätön poika, tulevalta nimeltään Jorma (Little) Goza Soini. Hänen biologinen isä luulin ja toivoin olevani. Näin ei murheekseni ollut ja pirstaleiksi menneen unelman kanssa hautasin syvälle henkiseen multaan myös juniorille tarkoittaman kirjani. 

Mutta aika parantaa haavoja, vaikka arvet jäisivätkin. 10 vuoden aikana olen kirjoittanut 365 kirjaan tulevaa tekstiä. Ne kaivoin nyt 5000 kirjoituksen joukosta. Multakasasta ja nostin särkyneen sydämen pöytälaatikkoon vakaana tarkoituksena saattaa työ loppuun. Vaikka kirjan ainoaksi lukijaksi toivomaani filippiiniläistä poikaa en itse eikä kirja koskaan tavoittaisi.

Viedäkseni asiaa eteenpäin tarvitsin motivaatiosysäyksen. Sen löysin tulevasta toukokuun 16. päivästä. Täytän silloin 75 ja julkaisen ¾ vuosisadan syntymäpäivän juhlajulkaisun, jos saan sen valmiiksi. Kirjoittamisessa on ollut paljon mieluista puuhaa sekä koettua elämän sisältöä. Tekemistä on yhä jäljellä mittaamaton ja tietämätön määrä. Tällä hetkellä työn alla on tekstien numerointi, otsikointi sekä kasaaminen yhdeksi tiedostoksi ja muuttaminen Word tekstinkäsittelyohjelmalle sopivaksi.

Ajattelenkin ostavani muutaman päivän kuluttua olevalle puolen vuorokauden lennolle nettiyhteyden käyttääkseni osan ajasta kirjatyöhön. Valmiita kirjanteko-ohjelmia tietokoneelle on useitakin, mutta ne näyttävät taipuvan kehnonsorttisesti puhelimen tilan vallanneelle, kämmenenkokoiselle älylaitteelle. Josta en tässäkään puuhassa luovu ja joka on keskeisin apuvälineeni sekä muutenkin oleellinen osa elämääni.

Ainokaisella taipaleella on ollut ainutlaatuisissa osissa myös kaksi maisterisnaista, jotka olivat vaimojani. Mutta maisterit eivät jääneet vain kahteen, vaan pyynnöstäni maisteri Tiina Hokkanen-Oja on kirjani kielenkorjaaja. Ilman hänen apuaan, joka on kyllä paljon enemmän kuin apu, en olisi selvinnyt tähänkään saakka, sillä hän on ollut merkittävin kannustaja. Motivaatioita kirkastaakseni ajattelen niinkin, että jos en saa kirjaa valmiiksi, on Tiina tehnyt vuoden nettimatkassa turhaa työtä. Joka tosin sai aikaan sen, että tänään pidän häntä ystävänäni.

Lapsetko syyllisiä vanhempien teoista?

Muutama vuosi sitten matkustin jokavuotisen Thaimaan lisäksi kaksi kertaa Filippiineille. Ensin tein harjoitusreissun Angeles Cityyn ja seuraavana vuonna Olongapo Cityyn tositarkoituksella lapsentekomatkalle. Olin löytänyt neljän lapsen äidin, joka lupasi tehdä kanssani lapsen, jos elätän koko katraan. Laskin ja taas laskin kuinka sen eläkkeelläni toteutan. Mistä kaikesta pitää luopua vai eikö mistään? Olin innoissani, sillä jälleen kerran olin ajanut aiemman parisuhteeni karille ja halukas, vaikkakaan en valmis aloittamaan alusta jotain aivan uutta.

Kun palasin Suomeen ilmoitti sen hetkisen elämäni tärkein ihminen olevansa raskaana. Tuntui rakkaalta ja jännittävältä, joten päätin kirjoittaa ja osin koota aiemmin kirjoittamistani blogeista 365 tarinan kirjan, jolla olisi ehkä vain yksi lukija. Vielä syntymätön lapseni. Ostinpa Suomi-Takalog kielikirjankin, jonka ajattelin viedä mukana kirjani kanssa, kun palaan maahan ja näen ensi kerran Jorma Goza "Little" Soinin. Lapsen synnyttyä, olin haljeta onnesta, jota olin jakanut blogeihini koko odotusajan. Vaikka ultraäänikuvissa lääkärinlausuntoineen oli muutaman päivän heitto, en voinut enkä halunnut uskoa Little Jorman äidin syöksyneen toisen miehen sänkyyn heti lähdettyäni.

Äiti kiisti asian viimeiseen asti, kunnes uhkasin levittää dna-tulokset Facebookissa kaikille tutuille ja tuntemattomille. Tapahtunut oli kova pala myös hänen äidille, joka ei mitenkään voinut uskoa, että katoliseksi kasvattettu tytär olisi tehnyt tämän minulle. Totuus pudotti minut elämäni syvimpään murheen alhoon, josta en ollut päästä ylös. Mutta ei minusta ollut vellihousuksikaan, joka jakaa sosiaalisessa mediassa maailmalle valheelliseksi tulleen tarinan, muttei kykene samaan kolikon toisen puolen paljastuttua.

Sain sympatiaa ja ymmärrystä yksinkertaisesta hyväuskoisuudestani, mutta myös pahansuopaisuutta. Ilkeyden piikkipaikkaa pitävä öykkäri sanoi lapsen äitiä, hänelle täysin tuntematonta naista kolikkoautomaatiksi. Aidosti tuntui pahalta suomalaisen loiseläjän nimissäni olevan lapsen äidin nimittely. Palasi lapsuus mieleen, kun minua haukuttiin kapiaisen kakaraksi. Se oli yhtä vähän minun syytä kuin Little Jormalle äidin jalkojen levittelyt. 

Nyt tämä oman napansa näkijä ihmettelee netissä, kun hänen tyttärensä ei saa kesätyöpaikkaa. Minä en ihmettele, sillä minäkään en häntä palkkaisi, vaikka sekään ei ole tyttären syy. Mutta isän tavat tuntien arvaan saavani silloin faijasta elinikäisen riesan. Joten isä, menetkö peilin edessä itseesi ja tuleeko ahdasta tai ymmärrätkö edes? Ja jos ymmärrät, niin muutatko jotain vai käännätkö kuvalle selkäsi? Ja kävelet edelleen mitään tärkeää elämästä ymmärtämättömänä pois?