Väärien valintojen asiantuntija * 9

Mitä kaikkea Soini on.

Kun en päässyt kovinkaan pitkälle siinä, miksi olen Soini, niin huomattavasti kauemmas olen kulkenut selvittäessäni mitä kaikkea Soini on.

Aikaisemmin en lainkaan pitänyt sukunimestäni, vaan nykyisin on toisin. Nimellä on loistokas historia ja en vaihtaisi sitä mihinkään toiseen. Jos tähdet ovat tulevaisuudessa suotuisat, pidän osaltani huolen, että nimi elää suvussani ja saa ehkä uuden polunkin.

Soini on myös muun muassa pieni, eteläpohjalainen kunta, jossa ei paljon ole ainutlaatuista. Mutta on jotain.

Suomessa on ollut 180 vaivaisukkoa, joista noin sata on "elossa" kirkkojen edessä. Tässä vaivaisten joukossa on vain yksi nainen. Soinin seurakunnan vaivaisakka. Joka on oikeastaan ikänsä puolesta tyttö. Hänen kädessä olleesta kepistä on jäänyt vain kädensija nyrkin sisälle.

Matti Taipaleen vuonna 1854 veistämä tummatukkainen ja siniasuinen hahmo kerää edelleen 500-700 euroa vuodessa diakoniatyölle ja toimii pienen paikkakunnan isona nähtävyytenä. 152-senttinen vaivaisakka on sijoitettu kirkkotapulin viereen suojakatokseen.

Soini on sitäkin Suomen historiaa,
joka on muutakin kuin kristinusko. 

Mutta seurakunta puhuu liian suurella suulla eteläpohjalaisittain rehvastellen, että Soinin vaivaisakka on valtakunnan ainut.

Ensimmäinen vaimoni Liisa nimittäin käytti liikkuessaan pyörätuolia, sillä hän sairastui Soinin seurakunnan "vaivaistytön" ikäisenä polioon. Joka vei toimivat jalat alta.

Minulla on jossain valokuva, missä Liisa istuu tuolissaan mainitun tytön vieressä. Tallentamani ainutlaatuisen tilanteen otoksen lähetin aikoinaan sekä Soinin kuntaan että seurakuntaan tekstillä "Soinien vaivaisakat, terveisin Jorma Soini, toisen puoliso".

Liisa toimi aktiivisesti Vihreät vaivaiset yhdistyksessä ja itse olen lähtöisin seudulta, missä akka on kaikkea muuta kuin haukkumasana. Joten oli oikein sopivaa sanoa kuten sanoin. Myös Liisan mielestä, jota yhdessä nauroimme. Mutta kumpikaan kuvan saanut taho ei meille koskaan vastannut.

Liisan suvun hautakiveen nimi ei koskaan päätynyt, sillä ennen kuolemaansa hän poisti sen sukunimestään. Ja Saarnivaara-Soini palautui Saarnivaaraksi.

Tätä kaikkea on mukava pohtia Soiniityntiellä, jossa asun tien ainoana ihmisasukkaana. Aikoinaan tarjosin nimeä nimettömälle tielle, jonka synnyinkuntani Tuusula hyväksyi. Sekin on oma tarinansa, mutta missäpä muussakaan osoitteessa Soini voisi sopivammin asua.

Väärien valintojen asiantuntija * 8

Miksi olen Soini?

Aiemmin, mutta varsinkin tänä vuonna yritin selvittää miksi olen Soini. Pitkälle en päässyt, mutta jonnekin kuitenkin. Isoisäni Jurvan Kentankylässä sanotaan ottaneen sukunimekseen Soinin yhden talon nimestä. Syyksi kertovat koska pienessä kylässä oli niin paljon Kenttia. Joka on yksi sukuni nykyisistäkin nimistä. Mutta miksi talo oli Soini, se ei selvinnyt.

Kantavanhemmikseni sanotaan Petter Hä(e)llströmiä ja hänen Elisabeth vaimoaan. Ehkä Petter on päässyt asemaansa kantaisänä koska hänen mukanaan suku tuli Suomeen. Lauttureita, jotka Juutinrauman Helsingboreissa harjoittivat aiemmin suvussa alkanutta ammattia.

Lapsista vain Carlin jälkeläiset ovat säilyttäneet sukunimensä, joka on saanut lisäyksen af, sillä se on aatelissukuhaara.

Mutta pitemmällekin olen päässyt sukututkimuksissani. Aina 1500-luvulle saakka Ruotsiin ja Tanskaan. Varhaisin nettilöytöni suorassa polvessa on Olof Traebeen (Puujalka). Lautturi hänkin, mutta myös porvarikaartin musketööri.

Sukuni viiri eli pöytästandaardi. 

Sukuuni mahtuukin henkirikoksista aatelisiin ja juoksijoista puujalkaan. Jonka tarpeen syntyyn en ole löytänyt vastausta. Joku arvostaa aatelisia, mutta minun makuuni on puujalkainen muskettisoturi.

Monesti olen yrittänyt penkoa menneisyyttä myös äitini puolelta, mutten ole siinä juurikaan onnistunut. Yksi viimeisistä yhteyksistä oli äitini veljeen Kaleviin ja hänen puolisoonsa Suomaan. Jotka tulivat hakemaan vähintäänkin ystävääni Tarua ja minua pullomeren keskeltä Taivalkosken ja Posion väliltä, Kostonjärven erämaakämpästä kotiinsa kyläilemään.

Ehkä he luulivat kaikkia tyhjiä pulloja meidän juomiksi. Vaikka niissä oli metsä- ja kalamiesten vuosien janonsammutus- ja hauskanpitoaineiden kuoret. Joka tapauksessa he aikansa silmäilivät ympärilleen sekä toisiaan. Todeten viimein, että eiköhän ole parempi, että jäätte tänne. Ja menivät menojaan. Se oli viimeinen tapaamisemme.

Kaikki eivät kelpaa kaikille sellaisinaan eikä millaisinaan. En ainakaan minä enkä ehkä haluakaan. Joskus olen Kalevia muistellut, sillä hän kävi silloin tällöin kotonani Tuusulassa Kuusamosta. Ja oli aina tervetullut valitsemassaan kunnossa ja seurassa yökyläänkin. Juuri sellaisena kuin oli.

Väärien valintojen asiantuntija * 7

Elämän oikeita ja vääriä valintoja.

Tätä kirjoittaessa on 13.8.2020. Viime toukokuussa ostin lentolipun Finnairilta Thaimaahan ja olisin ollut valmis lyömään vetoa, että pääsen lähtemään lipun päivämäärällä 12.9. Olin varma, että Covid-19 on silloin irrottamassa otteensa ihmisistä ja maailma on palautumassa entiselleen.

Näin ei olekaan ja taudin toinen aalto tekee tuloaan myös Suomessa. Enää en osaa yhtään arvioida edes sitä mitä on tai ylipäätään tarkoittaa "uusi normaali". Ehkä maailma on joiltakin osin muuttanut pysyvästi hieman suuntaansa. Tosin en itse tähän pitkässä juoksussa usko.

Viime yönä tai oikeastaan illalla sain Finnairilta viestin, jonka jo tiesin jossain vaiheessa tulevan. Lentoni on peruttu eikä heillä ole tarjota mitään tilalle. Paitsi rahat takaisin kahden kuukauden viiveellä.

Tämä pirstaloi yhdelle, ehkä elämäni tärkeimmälle päivälle kaavailemani sisällön. Olin luvannut olla Filippiineillä Olongapossa lokakuussa, jolloin on laskettu lapsemme syntymäaika. Vaan yhtä satavarmasti kuin siihen silloin uskoin, yhtä satavarmasti nyt tiedän, etten siellä silloin ole.

Vaikka ajattelussani lienee aimo annos itsekkyyttä, on siinä paljon muutakin. Jos Melanie saisi päättää yhden ainoan tovin, jolloin hän toivoisi minut sinne ja lähelleen, olisi se ilman muuta lapsen syntymähetki.

Vaikka elämä on ollut minulle hyvä, ei se ole ollut aina helppoa. Iso osa vaikeuksista on ollut väärien valintojeni seurausta, joiden asiantuntija voinkin katsoa olevani.

Bitmojin tärkein olet sinä,
joka olet vielä äitisi vatsassa.

"Jokaisen synkän pilven takana on uusi, synkkä pilvi" on alakulossaan loistava elämänviisaus. Se on koko taipaleemme arki ja pyhä. Sen keskellä, uskoo sitten Kaikkivaltiaaseen tai ei, on hyvä muistaa, että ihmisillä on kuitenkin vallasta suurin. Saamme päättää kuinka suhtautua tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Aikaa voi käyttää myös maalaamalla synkille pilville hopea- ja kultareunuksia.

Edessäni on yksi elämäni suurista valinnoista. Joka voi olla väärä tai oikea. Riippumatta siitä mitä päätän. Sillä ajattelen meneväni Filippiineille joka tapauksessa jossain vaiheessa. Tavalla tai toisella.

Vaikka Melanien aviomies on jo kauan sitten lähtenyt ilman lapsia minne lieneekään, ei kyseisessä katolisessa maassa ole avioero mahdollinen. Niinpä olen osallisena aviorikokseen, josta voi seurata vuosien vankeus.

Tällä hetkellä pohdin mitä en kadu ja mitä mahdollisesti kadun. Sitä, että viime tammikuussa sinne lähdin, en kadu. En sittenkään vaikka menen uudelleen ja vaikka kuolisin filippiiniläisessä vankilassa. Ehkä olen saanut nähdä lapsemme ja maalailen pilvireunoja vankisellissä loppuelämäni.

Väärien valintojen asiantuntija * 6

Kaikki lapset ovat rakkaita minulle.

Tällä hetkellä uskon päätökseni kirjoittamisesta pitävän, jos elämää riittää. Ehkä eniten kateissa oli motivaatio, jonka löysin viime yönä.

Kirjoitan avoimesti sinne tänne poukkoillen, vaikkei olisi lukijoitakaan. Alkuperäiset tavoitteet ovat myös muuttuneet aamuöiden tunteina, jolloin olen kävellyt Jokilaakson hiljaisuudessa Niilon kanssa. Pimeydessä pöllön tai huuhkajan siipien kahahduksia kuunnellessani olen päässyt selvyyteen miksi ja ennen kaikkea kenelle tai keille itseni lisäksi ylipäätään kirjani kirjoitan.

Tärkeintä minulle on sanoa hänelle, jota ei vielä ole, jotain sellaista mitä kukaan toinen ei milloinkaan tule sanomaan.

Kuinka paljon maksaisinkaan, jos jossain olisi säilynyt isäni tai äitini mitä tahansa kirjoittamaa. Vaikka niissä ei olisi mitään itselleni tarkoitettua. Mutta tallessa ei ole edes vanhempieni nimikirjoituksia.

Seikkailen läpi tämän kirjan
ensijaisesti kaikille lapsille. 

Ainutlaatuisuuden ja -kertaisuuden ymmärtäminen muuttaa sekin sisältöä. En yritä syleillä maailmoja tai puhua viisaita. Maailmassa ei ehkä tule olemaankaan kuin yksi ihminen, jolle kirjoittamani on aivan muista syistä tärkeää, ehkä joskus arvokastakin.

Toki olen otettu jokaisesta lukijasta, joita heitäkin on. On mukavaa törmätä maailman oudoilla kolkilla ventovieraaseen. Joka sanoo "hei, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".

Ajattelen, että yhä henkilökohtaisemmaksi menevän kirjoittamisen myötä vähäisetkin lukijani katoavat. Miksi joku lukisi jonkun jorinoita, joka ei ole edes kummoinen kirjoittaja? Tai mene ja tiedä. Ehkä joku lukeekin.

Minua motivoi kirjoittamaan usko, että tällä hetkellä syntymätön lapseni saa nähdä päivänvalon pallon toisella puolen.

Kun ymmärsin, että lapsikin voi, jos ei lukea niin ainakin selailla sivuja, tuon mukaan myös valokuvia. Oman emojikuvani rinnalle. Ehkä jossain maailmankolkassa selitän tai joku muu kertoo lapsille kirjan sisältöä, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan.

Toki yhtä tärkeä on poikani Marko ja hänen lapsensa Olivia, joihin kumpaankaan itselläni ei ole tällä hetkellä elävää yhteyttä. Eikä Sini Olivian Päivi-äitiinkään. Syitä en tiedä. Tiedän vain koko trion olevan minulle rakas. Mutta heillä on mahdollisuus milloin tahansa kysyä ja puhua, sillä Markokin on jo keski-ikäinen äijä.

Toisin on lapseni idun, tytön tai pojan kanssa. Voi olla, että aikani ei riitä, että hän edes voisi minulta kysellä. Siksi kirjoitan koko kirjan ensisijaisesti häntä ajatellen, hänelle ja hänen äidilleen Melanielle.

Väärien valintojen asiantuntija * 5

Isäni.

On mieltä liikuttavaa palauttaa mieliin tuokioita vanhempien kanssa. Ne ovat ainutlaatuisia muistoja. Olkoot sitten iloisia, surullisia tai jotain muuta.

Ehkä varhaisimmat kahdenkeskiset mielessäni säilyneet hetket isän kanssa ovat yhteiset saunomiset kotona kantovesineen, saunanpatoineen ja kertalämmitteisine puukiukaineen. Eräänkin kerran alle kouluikäisenä pesin Veino Ihannon selän. Ja toivoin, että minullekin kasvaisi yhtä suuri ja muutenkin samanlainen.

Kun isäni oli syntynyt jouluna eikä kumpikaan etunimi ollut nimipäiväkalenterissa, kiusasi hän lapsiaan, ettei saa koskaan nimi- eikä syntymäpäivälahjoja. Ehkä jokusen joululahjan ainoastaan. Pian opin siskoni Irmelin kanssa nimeämään yhden joulupaketin syntymäpäivälahjaksi.

Yhtä paljon rakastin isääni. 

Ehkä rakkaimmat muistot isästä ovat, kun pääsin hänen mukaansa töihin Santahaminaan. Sinne menimme Hyrylästä armeijan koppiautolla, jossa oli talvisin puukamina.  Matkalla perhetuttumme Aarrevaara maalasi joka kerta taulua ja muut pelasivat korttia. Luulen, että marjapussia. Minulla saattaa olla Muistojen merikonteissa yksi taulukin tallessa.

Aarrevaaran vanhin tytär oli ehkä Liisa ja opettaja. Joka tapauksessa hän sparrasi minut ruotsinkielen ehtojen jälkeen yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta toiselle. Hänen isänsä taisi saada sydänhalvauksen kotonaan kaivoa tehdessään ja kuoli siihen paikkaan. Ja saksanpaimenkoiramme Jeri ulvoi sitä tai jotain muuta koko yön.

Santahaminassa sotilaat tervehtivät aina vääpelin kohdatessaan. Olin isästäni suunnattoman ylpeä koska luulin, että kaikki ovat hänen kavereitaan.

Kerran sotilaskodissa astui joku armeijan saappaalla sormilleni, kun leikin lattialla. Vieläkin sattuu, kun sitä muistelen. Tämä käteni tallonut jättiläinen vei parkuvan pojan vieressä olevaan kuljetustoimistoon ja kirjoitti minulle armeijan ajokortin. Jossa luki "palvelee kotijoukoissa". Se oli kauan kalleimpia aarteitani. Josta siitäkin jäljellä ovat vain muistot.

Samassa kuljetustoimistossa suoritin varusmiespalvelukseni vuosia myöhemmin. Tämä pienen kätöseni "murskaaaja" oli esimieheni.

Haikein muisto isästä on Kiljavan sairaalasta. Kun hän kasvot surua täynnä, lyhyen kaavan mukaan sanoi, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Jonkun päivän kuluttua hän sanoi koittakaa pärjätä ja kuoli pois. Silloin päätin, että tämä ei ole minut tieni, vaikka lähellä olikin.

Väärien valintojen asiantuntija * 4

Äitini.

Taidanpa palata toviksi muistoihini Tuuskodosta. Kerran menin äitini huoneeseen, jossa ei ollutkaan ketään. Hän oli joutunut Hyvinkään sairaalaan. En muista miksi. Vuoteen vieressä siellä istui Tuusulan omahoitaja. Jolta kysyinkin miksi olet täällä vapaapäivänäsi? Sain vastauksen, että koska pidän Annikista kovasti ja hän on välillä hyvin yksinäinen.

Syyllisyyttäkin tunsin silloin ja muulloinkin. Mutta asuin Keski-Suomessa enkä voinut mennä tai tulla Tuusulaan läheskään joka viikonloppu. Perheessäni oli myös uusi jäsen, 6-vuotias Marko. Joka opetti minulle paljon vuosien aikana rakkaudesta ja välittämisestä ilman vaatimuksia.

Usein hän kysyi voiko lähteä Helsinkiin ja Tuusulaan kanssani? Aina voi. Ja aina hänellä oli vain yksi jatkokysymys. Voidaanko mennä katsomaan mummua? Aina voitiin. Kysymykseen miksi haluat sinne, kun hän on välillä niin ilkeä sinullekin, Markolla oli joka kerta sama vastaus: "Siks ku se on mun mummu." Vain se merkitsi.

Äidiltäni oli katkennut nimittän verisuoni aiemmin päästä, joka muutti hänen persoonaansa. Tuntui, että hän oli usein ilkeä kaikille. Iloton ainakin. Mutta Markolle ei sillä ollut väliä. Poikani oli ainut, joka mummonsa sydämen näkyvästi sulatti.

Sairaudesta johtuen Annikin puheesta oli vaikea saada selvää. Kun taas kerran menimme Tuuskotoon, sopersi hän suu vinossa Markolle, että aukaise tuo pöydän alin laatikko. Se oli tulvillaan suklaakonvehteja, joita seniorit saivat yhden päivässä. Äitini sanoi lapsenlapselleen "olen säästänyt ne kaikki sinulle". Se oli hyvin kaunis hetki.

Rakastin paljon äitiäni. 

Hyvinkään sairaalassa tapaamani omahoitaja oli ainutlaatuinen monella tavalla. Äitini linnoittautui Tuuskodossa huoneeseensa eikä suostunut tulemaan muiden joukkoon. Niinpä hoitaja oli kaivanut jostain tiedon innokkaasta tupakoitsijasta. Hän istutti paheen uudelleen, jonka jälkeen esti huoneessa polttamisen vieden tupakat.

Joten äidin oli pakko tulla muiden joukkoon. Siellä hän istui monet illat ja päivisinkin tupakoiden, seurustellen ja katsellen televisiota. Olen tästä ikuisesti kiitollinen ja haluan uskoa äidin olleen kaiken totisuuden keskellä välillä onnellinenkin.

Satuin olemaan Tuuskodossa, kun televisiosta tuli suorana lähetyksenä amerikkalaisten ensimmäinen kuukävely. Sitä katseli huoneellinen senioreita. Heille sanoin jotenkin niin, että "on se ihmeellistä, kun ihmiset ovat päässeet kuuhun". Eräs, lähes täyden elämän elänyt herrasmies nousi vaivalloisesti ylös ja keppiinsä nojaten talutti minut ikkunan ääreen. Sekä näytti taivaalla mollottavaa kuuta sanoen: "Kato poika! Kuu on tuolla. Meitä ei huijata."

Väärien valintojen asiantuntija * 3

Missä minut on tehty?

Kirjalla kai pitäisi olla joku jäsentely etukäteen, ikään kuin runko ja muutakin logiikkaa. Näin ei nyt ole, vaan pompin elämääni eestaas ja joskus ohi elämänkin.

Harrastan täysin rinnoin aikamatkailua omassa ja muidenkin maailmassa. Totta ja tarua, faktaa ja fiktioita, niistä on tämä kirja tehty. Usein yö tuo tullessaan ajatuksen, mistä seuraavana päivänä kirjoitan.

Kävin aikoinaan äitiäni tapaamassa usein Tuuskodossa, jossa hän asui viimeiset vuotensa. Kerran sanoin hänelle, että minulla olisi yksi asia, jonka tahtoisin tietää eikä vastausta siihen ole kuin sinulla. Hän katsoi minua tuttuun tapaansa tuimasti ja kysyi: "No, mikä se on? " Tähän minä, että "missä minut on alkuunpantu?"

Seurasi syvä hiljaisuus ja äidin ilme oli vielä tuimempi, mutta sain vastauksen. Hän oli monessa seudun Elannossa töissä ja asuikin Hyrylän Elannon yläkerrassa. Siellä armeijan leivissä ollut tuleva isäni kävi tulevaa äitiäni, Enni Annikkia riiaamassa ja arvatenkin myös yökylässä.

Minun nimeni on Bitmoji.
Olen Jorman virtuaalimuoto.

Pienen pienessä, hirsisen rakennuksen huoneessa olen saanut alkuni. Vieläkin tulee mukava fiilis, kun käyn rakennuksen kellarissa, Santerin ja Ellenin Päämaja-kuppilassa siemailemassa alkoholittoman oluen silloin tällöin. Ja fiilistelen, että juuri tässä talossa, yli 70 vuotta sitten, ainakin kerran olen tuottanut vanhemmilleni pelkkää iloa.

Alkujaan rakennus on ollut ortodoksipappila, sillä kylän venäläinen varuskunta tarvitsi oman seurakunnan. Olen siis saanut alkuni hyvinkin hengellisessä viitekehyksessä. Hyrylässä oli myös oikein kaunis kupolikirkko. Jonka suomalaiset osin sotien melskeessä ja sen jälkeen purkivat. Torneissa taisi olla kupolien tilalla ilmatorjuntatykitkin. Tähystäjät ainakin. Ehkä äitinikin, joka oli lotta. Vain laatta on kirkosta muistona.

Mainittu Päämajan ja Manne TV:n Santtu tanssi puolestani juuri vihityn Päivikseni kanssa häävalssina olleen Kulkurin valssin. Tuusulan Mutterimajalla pidettiin silloin "Kaikkien aikojen juhlat". Joissa häittemme lisäksi juhlittiin kauan odotetun asuinyhteisön käyttööottoa, Sininauhasäätiön 50 vuotista taivalta ja saamaani sosiaalineuvoksen arvoa.

Vieraita oli taatusti laidasta laitaan. Kodittomia ja kodillisia. Ja kermana päällä Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto.

Tarja Halosen myöntämästä sosiaalineuvoksen arvosta löytyvät syyt, miksi olen Pekka Haaviston joukoissa hänen pyrkiessään presidentiksi. Jos hän katsoo minut sopivaksi sosiaalineuvokseksi, minä katson hänet sopivaksi presidentiksi. Potut pottuina siis. Hyvässä ja pahassa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 2

Sumuinen meno tuli tiensä päähän.

Kun aikoinaan käänsin viimeisen kerran viinakuppini nurin 40 vuotta sitten, olin saanut päihteistä tarpeeksi. Tiesin monesta väärästä asiasta elämässäni riittävästi, mutten juuri mitään mistään mikä olisi oikein.

Minusta oli huomaamattani tullut "väärien valintojen asiantuntija". Se on ollut tärkeä oppi. Ymmärtää, että muutokseen ei tarvitse tietää mikä on oikein. Vaan riittää, kun tietää mikä on minulle väärin. Kun pystyy karsimaan elämästään pois jotain mistä kärsii, on tilaa löytää jotain sen tilalle. Mikä voi olla yhtä väärä vaihtoehto.

Joku voi olla leppoisa, hyvä puoliso ja isä, vaikka naukkaileekin pullon viiniä joka ilta. Yhtänä päivänä hän saa ahaa-elämyksen ja lopettaa viinin lipityksen. Tilalle hän löytää herraklubia sieltä, vieraita naisia sieltä täällä ja harrastuksia tuolta. Mutta hän ei ole löytänyt raittiutta, vaan vain tavan pysyä viinasta erossa. Kadottaen itsensä. Pahaa oloaan hän purkaa lapsiin ja puolisoon.

Vuosien saatossa sain huomata, että tolkuttomalla viinanjuonnilla ei tulla kaikkien mielestä edes päihteiden käytön kokemusasiantuntijaksi. Vaikka isossa ikkunassa on samasta asiasta kysymys. Laittaa nuppinsa sekaisin millä kemiallisella aineella tahansa.

12 askeleen ohjelman avulla raitistuneet ovat
päivän kerrallaan erossa päihteistä. 

Kirjoitin puolijulkisesti, että joiltakin osin narkomaanien hoidossa ei ole kysymys ihmiarvosta, vaan jostakin aivan muusta. Niin jo parahti joku, arvatenkin saman rodun, mutta eri heimon jäsen ja pyrki nollaamaan minut, "että onko sinulla kokemuksia heroiinin iv-käytöstä paljonkin". Se tarkoittaa suonensisäistä käyttöä. "Tsiisukseen" näytti kolahtaneen termini "narkkariapu kauniissa paketissa". Hänen mukaansa lienee piikitettävä huumeita ennenkuin voi käsittää ihmisarvosta mitään.

Kerran kirjoitin niistä tai heistä ketkä tehtailevat kanteluita ja tutkintapyyntöjä valtakunnansyyttäjän toimista. Kun hän virkansa puolesta ja virkavastuulla tutkii onko kansaedustaja syyllistynyt rikokseen. Sanoin heidän syyllistyvän nykytermin mukaan valtion virkamiehen maalittamiseen.

Niin jo joku halusi nollata minua siinäkin: "Mitä sinun kirjoitukseesi tulee, se käsittelee jälleen - kuten joskus aiemminkin - kokemaasi alemmuuden tunnetta."
Ehkä on näin, sillä olen satavarmasti ollut koulu- ja paljon muutakin kiusattu tietääksi omakohtaisesti miltä tuntuu olla maalitauluna. Mutta se ei näemmä tee minusta tämänkään alan kokemusasiantuntijaa. Vaan vain alemmuuden tunteen asiantuntijan.

Tarinoita on maailma täynnä. Ja ihmisiä, jotka ymmärtäen tai ymmärtämättään ylentävät itseään tai rakentavat omaa minäänsä painamalla muita.

Joskus, ehkä juuri mainitusta alemmuudentunteesta johtuen koen, että itsentuntoa on hyvä ehjätä senkin vuoksi, että on varaa olla heikko ja kertoa siitä muillekin.

Voin kysyä itseltäni, että jos en pidä jalanjälijistä kasvoillani, niin miksi sitten makaan lattialla? Mutta sieltä voi nousta ylös myös nitistämättä muita.

Väärien valintojen asiantuntija * 1

70 vuoden matka 365 päivässä.

Lapsena haaveilin, että minusta tulee jotain suurta ja ainutlaatuista. Kun lauloin yksin koko koulun joulujuhlissa "Heinillä härkien kaukalon", ymmärsin, ettei minusta tule laulajaa. Kun näyttelin kevätjuhlien näytelmässä "Pojat hameissa" hame päällä, tiesin, ettei minusta ole näyttelijäksikään. Vuosien saatossa ajattelin yhä useammin, että joskus kirjoitan kirjan.

Tykkään olla yksin ja tykkään olla esillä tavalla tai toisella. Sitä harrastin koulutunneilla muita häiriten. Koin olevani jotain erinomaista ja ainutlaatuista, kun muut nauroivat tekemisilleni.

Kunnes rehtori tuli kerran kotiini keskustelemaan vanhempieni kanssa. Asiana oli, että eikö se teidän poika voisi lopettaa koulunkäynnin, sillä Jorma on kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Mutta hän on myös koulun mätämuna, joka ei anna muille mahdollisuutta opiskeluun, vaikka onkin usein tunneilta ulkona käytävällä.

Koululla ei ollut keinoja hiljentämiseeni. Ei auttanut puhe eikä selkäsauna kotona eikä koulussa. Jonka opettaja antoi minulle hitsauskopissa. Kuittasin sen varastamalla lisää tinneriä imppaamiseen.

Koulunkäyntini ainutlaatuisuuden osa-alueita eivät vanhempani arvostaneet, enkä kyllä minäkään. Vaan rehtorin käynnin jälkeen taisin ensi kerran hävetä itseäni ja koko elämääni. Kaiken kruunasi isän käyttämä vitsa, Koivuniemen herra, joka oli ensin itse haettava naapurikoivikosta.

En halunnut käydä koulua, en varsinkaan yhteiskoulua, jota oppikouluksikin kutsuttiin. Mutta miten uhmata isää ja kotona ollutta armeijan kuria? Siihen avun antoi Pertti Pasanen, joka sanoi Spedevisiossa, että vain sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Kun täytin 16 vuotta ja oppivelvollisuusikä oli taakse jäänyt, ei minua enää kukaan saanut kouluun.

En halunnut käydä koulua. 

Jonne muutenkin jouduin vanhempieni huijaamana. Sillä he lupasivat minulle, 11-vuotiaalle pojalle, että saan syödä niin monta jäätelötötteröä kerralla kuin haluan Perä-Hyrylän kioskilla, jos pääsen yhteskouluun. En muista montako söin. Ehkä kuusi tai kahdeksan.

Myös äidille tiesin tuottavani pettymyksen, sillä hän haaveili kolmesta ylioppilaslyyrasta. Joita ylpeänä pitäisi rinnassaan, kun kaikki lapset ovat ylioppilaita. Hän ei saanut kantaakseen yhtään lyyraa.

Vuosikymmenten jälkeen tapasin kouluni rehtorin aidosti alkoholisoituneena ravintola Matka-Tuopissa. Enkä ollut unohtanut hänen kotikäyntiä. Istuin pöytään ja kysyin muistatko minut? Hän katsoi sumein silmin mitä jatkoa suustani seuraa. Sanoin, että etkö voisi lopettaa tuota juomista, sillä olet häpeäksi kollegoillesi ja olet koko opettajakunnan mätämuna? Näin kuinka kyyneleet valuivat alas uurteisia poskia. Jatkoin, että juuri näin paljon minuun sattuivat sanasi kotonani kauan sitten.

Vaikka minusta ei kunnon kostajaksi ole koskaan ollutkaan, olen ja haluankin olla huono unohtamaan kipeitä kokemuksia. Kuittaan, tasaan puntit vuosikymmentenkin jälkeen.

Eletyn elämäni aikana olen kuullut usein, että kirjoita Jorma kirja tai eikö joku voisi kirjoittaa sinusta kirjan? Ehkä voisikin, mutta viime yönä päätin, että teen sen itse. Näin olen kyllä päättänyt monesti aiemminkin.

Vuoden jokaisena päiväni kirjoitan tarinan elämästäni. Sinä aikana toivon löytäväni polun, kuinka saan kaikesta tästä kirjan pahvikansien väliin.

Yksinäisyys

Eilisessä blogissa mainitsin yksinäisyydestä mäntsäläläisen polttoaineaseman katoksen alla märkänä kuin uitettu koira. Ja siitä kuinka yksin olin sen jälkeen kuumeessa viikon eikä kukaan sanonut kertaakaan "parane Jorma".

Se toi viime yönä sydämeni sopukoista kuin elävänä eteeni jo kauan sitten kuolleen äitini. Joka lukitsi itsensä saunamökkiini eikä päästänyt sisään edes kodinhoitajaa. Että kuinka yksin hän mahtoikaan elää vuosikaudet.

On helppoa sanoa, että se oli oma valinta. Kuten olikin. Mutta vasta nyt, kun olen saanut maistaa sitä itsekin, alan ymmärtää, että yksinäisyydestä voi tulla vankila. Se on kaikkea muuta kuin vapautta. Eikä siitä pääse enää ulos. Ei yksin eikä muiden avulla.

Sillä loppupelissä ihminen on yksin sisimpänsä kanssa. Joka ei koskaan tule jokaisen osaksi, sillä kaikki eivät osaa tai eivät näe tarvetta mennä itseensä. Mutta minä menen. Ehkä liikaakin, sillä haluan oppia tuntemaan itseni mahdollisimman hyvin elämäni aikana.

Luulen, että yksinäisyydestä on vaikea puhua. Ainakin siten, että kokisi tulleensa ymmärretyksi tarkoittamallaan tavalla. Sillä ihmiset, läheisetkin tuntuvat pitävän tärkeämpänä ymmärtää miten tahtovat.

Toki se on jokaisen oikeus. Ymmärtää ketä tahansa kuten tahtoo. On sivuseikka ymmärtää mitä kertova toivoisi tai tarkoittaa. Ehkä he eivät ymmärrä olevansa luotetun ystävän asemassa. Eivätkä he ymmärrä aseman menettämistäkään.

Kuinka tuttua monelle onkaan, että itselle kipeääkin kertoessaan huomaakin yhtäkkiä kuuntelevansa toisen innostunutta kerrontaa omista tai jonkun kolmannen osapuolen  asioista.

Mutta ei aina, sillä joillakin on kyky kuunnella ja halu kulkea rinnalla. Enkä tarkoita työnsä puolesta ymmärtäjiä, vaan jotain aivan muuta. Ehkä läpi elämän rinnalla kulkeneessa koirassa on jotain tällaista.

Kun puhun yksinäisyydestäni jollekin, saan liian helposti kysymyksen, että oletko katsonut peiliin? Hän ei ymmärrä, että juuri silloin hän on menettänyt paikkansa tärkeänä ihmisenä. Ehkä se ei ole edes tärkeää ja hänelle kaikki onkin ollut vain smalltalkia.

Joskus mielen sopukoiden avaaminen päättyy kulmikkaasti ja saa perään viestin, että "ei ole mikään ihme, että olet ja elät yksin".

Olen katsonut paljon myös peiliin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Mutta ystäväkseni ei pääse hinnalla millä tahansa enkä sydämeni viihtyisiin lokeroihin hevin ketään kelpuuta. Joitakin en millään hinnalla. Vaan ajattelen, että vainko minulla on peili? Tai halu katsoa siihen?

Mutta sydämessäni he ovat kaikki, eri osastoilla vain. Eikä minusta ole edes inhotusosastoilla oleville tiukan paikan tullen pottujen maksajaksi potuilla.

Tunteella elävän sydämen onni on usein tuskan takana

Kauan sitten riitelin vappuna tulisesti. Näin tapahtui liian usein. Mutta tämä yksi kerta jäi erityisesti mieleen, sillä halusin tavalla tai toisella eroon helvetistäni.

Mutten löytänyt kuin huonoja vaihtoehtoja. Juomisesta itsemurhaan. Ehkä rakastin elämää riittävästi, sillä otin Vespa skootterini ja lähdin ajamaan räntäsateessa kolmen sadan kilometrin päähän kohti Tuusulaa. Synnyin- ja lapsuudenkotiani.

Mäntsälässä olin aidosti läpimärkänä nailonpaita päällä paleltua kuoliaaksi. Matkaa "etelän kotiini" oli vielä 50 kilometriä. Siellä bensamittarikatoksen alla värjötellessä muukalainen pakettiautonsa kanssa näki ja tunsi tuskani. Hän otti minut Vespoineen mukaansa ja vei Hyrylään.

Makasin viikon kuumeessa ja luulin että kuolen. Eikä kukaan toivottanut minulle kertaakaan "parane Jorma" . Olin yksin, niin yksin, silti en halunnut kuolla. Mutta en osaa rikkinäisen sydämen yksinäisyydestä muille kirjoittaa tai muutenkaan selittää. Osaan vain tuntea sen..... vieläkin.

Kenen siirto, Kaj Stenwall, vuodelta 1993

Se oli tärkeä reissu. Yksi elämäni tärkeimmistä. Sillä se oli matka korvieni väliin ja sydämeni syvimpiin syövereihin. Ymmärsin, että itseään ei pääse pakoon skootterilla eikä avaruusaluksella.

Jotain, jonka korjaajaksi minusta ei ollut, oli silti mennyt iäksi rikki. Tai ollut sisälläni pirstaleina aina. Joskus joku tai jotkut, joita rakastin ja rakastan ovat sanoneet minulle, että minä jätän, kun ja jos suljen oven jäljessäni.

Mutta minäkö jätän? On liian vaikeaa selittää miltä tuntuu, kun rakastamani sydän hylkää ja jättää rikkinäisen sydämeni. Tunteella elävän sydämen onni on joskus monen kyyneleen ja tuskan takana.

Mikä joidenkin oikein on?

Noin viikko sitten aamuyön tunteina tapahtui Tuusulan Ruotsinkylässä hyvin surullinen onnettomuus, jossa neljän nuoren ihmisen joukosta menehtyi nuori nainen.

Kun asustan lähes saman tien varrella, katselin, kun onnettomuuspaikka täyttyi ihmisten osanotoista kukin, muistovärssyin ja kynttilöin. Ymmärsin ystävien, omaisten ja tuntemattomienkin surun, joihin kuulun itsekin. Tai enhän edes tiedä, vaikka onnettomuuden uhrit olisivat tuttujani tai peräti ystäviä.

Halusin luoda someen kuvan mahdollisuuden myötätunnon ilmaisuun. Niitä tulikin surullisine hymiöineen monta sataa. Ja näyttipä jokunen jakaneenkin julkaisuni.

Koin tehneeni oikein ja ymmärsin hyvin, että tätä mahdollisuutta eivät omaiset tuskansa keskellä ehkä edes olisi kyenneet luomaan. Mutta eivät toki ottaa poiskaan, sillä tuntemattomatkin rinnalla kulkijat ovat joskus suureksi lohduksi.

Mutta joukkoon mahtui myös kaksi nuorta naista, jota kirjoittivat, että mässäilen asialla ja tekosyillä julkaisin mainitsemani osanottomahdollisuuden. Lisäksi käskivät minua poistamaan julkaisuni ja häpeämään.

Vaikka kuinka olisi sydämeni hyvää tahtoa täynnä, en pysty ymmärtämään näiden parin naisen tapaa ottaa julkisesti osaa suruun.

Vältän Jokilaakson elämän säätämistä

Toissa päivänä kirjoitin, että Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut.

Siispä vastapainona sille annan kaiken elämän elää siellä tai täällä elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso onkin mahdollisuuksien mukaan kaiken elävän turvakeidas ja -satama.

Viime talvena kuitenkin päätin, että vähintäänkin vähennän himalajan palsamin eloa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin tämän sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilasta kantaväestön kanssa. Mesiangervon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman ja monien muiden kanssa. Jotka kaikki kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua säätöjään tehnyt, jotka vaikuttavat Jokilaaksossakin. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin toisella puolen. Jonka kanssa Niilo haluaisi välien selvittelyyn.

Välillä pihassa on sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin  maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin syö vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Se sopii minulla hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa, johon puutun vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun aamulla huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa kuin työnsä puolesta säätäjät.

Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolella ja monipuolisesti.

Ehkä elämä onkin säätämistä täynnä?

Eilen kirjoitin pitkähkön blogin säätäjistä, jotka tekevät sitä Jokilaaksonkin osalta työkseen. Sen voi lukea klikkaamalla tätä.

Itse yritän päästä eroon muiden ihmisten elämäntapojen säätämisistä. Varsinkin, jos he tekevät samoin kanssani.

Olin yhdesä vaiheessa jo pitkällä sillä tiellä millä en kiinny saati rakastu yhteenkään paikkaan. Vaan "kaiken kannan mukanani".  Mutta toisin kävi. Jokilaakso on minulle rakkain paikka päällä maan, joka säilyy sydämessäni, kunnes lunastan matkalippuni Tuonpuoleiseen.

Mutta kyllä minäkin säädän pienessä mielessäni sekä valtakunnassani, eräällä tavalla isäni ja äitini perintöä. Mukana on valtava määrä tunnetta, muistoja ja elettyä elämää. Iloja, suruja, kyyneleitä, rakkaita öitä kodassa Päiviksen kanssa ja vaikka mitä.

Ehkä Jokilaaksossa tärkeintä minulle on nykyisin kaiken elämän ja itseni suojeleminen. Joissa niissäkin tarvitaan säätöjä.

Joka kevät pihassa olevan kodan seinän vieressä olleen puupinon alta ryömi auringonottoon kyykäärme. Jota varten minulla oli oma haarakeppi. Muistan viimeisen käärmeen kevään pihassani, kun heitin herra tai rouva Kyyn kuvan lampeen neljännen kerran puhuen toruvasti ja isällisesti: "Koita nyt uskoa, ettet ui takaisin tälle rannalla. Sillä jossain vaiheessa saatan hermostua ja ottaa sulta hengen pois." Viimeisen lentomatkan jälkeen se oppi ihmisen tavoille sekä suomenkieltä ja ui vastarannalle. Tai ehkä se ymmärsi ensimmäisellä kerralla, mutta piti lentomatkoista, sillä hypinhän minäkin veteen 😅.

Sitten sanoin Niilolle, että eiköhän hävitetä kevätauringossa paistattelevan lieron talvikoti. Poltin puut takassa ja kodassa makkaraa paistellen. Ajattelin, että ilman tätä säätöäni, saattaa Niilolta lähteä henki, jos sekin innostuu käärmeen säätämisestä.

Kasvit ovat olleet nyt pari vuotta yksi mieleni ykkösjutuista 8 hehtaarin pikkutilallamme. Moisella suojättömaalla, jolla kukaan ei nähnyt mitään järjellistä käyttöä. Paitsi tienpohjaksi, jotta olisi väylä ja voisi murskata vieressä olevan Rydybackan kallion.

Ehkä lähipäivinä pääsen mamukasveihin ja eläimiin sekä niiden eloon Jokilaaksossa

Virkansa puolesta elämääni säätäjät

Eilen kirjoitin kavereistani, jotka ovat tulleet liian iholle linjaamaan arkeani.

Mutta kotiini ja pihapiiriini on tullut ja tulee yhä myös virkansa ja työnsä puolesta säätäjiä. Jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.

Jokilaakson yli menee kaksi isoa sähkölinjaa, joille en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä pääse isot puut muuksi muuttamaan. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani 🌲 myöten sileäksi.

Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat. Jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeutta. Ja kaivoivat sillä aikaa maillemme Jokilaaksoon tulva-altaita 🤙.

Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Sillä näin päättivät. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä 😂😭.

Eikä tämäkään ollut tässä. Siis koko juttu. Yhteiskunta kaatoi metsää ja rankapuuta lampien tieltä ehkä kolmen hehtaarin verran. Polttopuuta takkaamme oli maillamme sen jälkeen monta kymmentä kuutiota. Ajattelin loppuelämän tarpeisiin.

Mutta seuraava keväänä, kun tulin paikalle, olivat puupinot kadonneet. Sen sijaan löytyi virkamies, joka sanoi kahden kesken, että tukkirekka oli hakenut väärät kasat. Sitä ei sen sijaan kunnasta koskaan löytynyt, joka olisi ollut halukas hoitamaan meille korvauksen 😁😁.

Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi pihani läpi, aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että kotipihani läpi kulkee tieyhteys myös Myllykylään ja takaisin.

Kulkijoita onkin tänä kesänä riittänyt. Jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikot nimittäin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin onkin, muttei suunnistajien mielestä. Vaan he kulkevat pihan läpi, kun on valmiit polut ja tiet.

Sitten kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi tilamme kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa 👌.

Aikoinaan myös laajensivat Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylän niin laajaksi Jokilaakson yli, että pikkutilallemme ei hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.

Mutta eivät ole elämäni toivotut ja vähemmän toivotut säädöt loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan mukanaan Jokilaaksoon himalajan- eli paukkupalsamin.

Tähän asti olen kaikki säädöt sietänyt ja sittemmin hyväksynyt. Vaan rajansa tälläkin.

Rajani tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sanktiot ynnä sakot ja lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ynnä muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat

Ehkä kerron tästä huomenna.

En haluaisi säätää enää kuin omaa elämääni

Mutta toisin oli ennen. Varsinkin murkkuikäisenä tiesin kaiken. Enää ei näin ole. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän. Omalla laillani. Silti kadotan silloin tällöin itseni.

Ennen ihmisten seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin lankapuhelin, radio ja televisio. Iso osa niistä oli tarkoitettu vain yksipuoliseen viestintään. Oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee".

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin keski-ikäiset. Joskus tällöin häpeän ihmisen raadollisuutta ja alamittaisuutta. Myös omaani.

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko.

Sekaan mahtui piikkipaikoille saakka sukulaisia ja naapureitakin. Välillä tätä murehdin, sillä näin isäni joskus siitä kärsivän läpi elämän.

Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa kenenkään mustalla listalla. Mutta, jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään. Vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä ja puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en itse ole asettanut ketään. Vaan listalaiset minut. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät itse edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään.

Kun sitten vastaan, kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minnekin kerrosten välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla.

Ehkä vähän kärsinkin siitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta myönnän omassa sydämessänikin olevan ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan pois tai unohtaa. En halua olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä.

Suoraan sanottuna se ikävä kyllä on anteeksiantamattomuutta. Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on oikeassa ja olen sairas sekä syyllinen.

Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti siihen kumppanin. Kun joku tulee omine säätöineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse edes koskea minua.

En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä oikeus lapseen. En ymmärrä enkä hyväksy, sillä maailma on täynnä lapsia vailla rakkautta. Eikä yhdellekään annettu rakkaus ole minulta pois.

Heh... ja minun piti kirjoittaa mamukasveista. Ehkä huomenna sitten.

Monen tämä kesä on taputeltu

Ihmismaailmassa kesää on jäljellä. Se on myös aina vain jonkun hassun tunnin päässä Finnairin puhalluslampulla.

Näin ei ole kaikilla, vaan monet linnut ovat kesänsä täällä viettääneet, tehneet jobinsa Pohjolassa ja lähteneet jälkikasvunsa kanssa etelän maille.

Sitten on iso liuta eläviä, joilla ei olekaan kuin yksi kesä tai sitäkin vain osa. Sillä ainakin joillakin vesielävillä matka munasta manalaan on kuukauden mittainen.

Mutta entäpä sitten toisessa päässä? Ketkä tai mitkä elävän pisimpään? Valas kai saattaa saavuttaa parin sadan vuoden iän ja ehkä jotkut kilpikonnat tuplasti sen. Mutta varhain kuolevat nekin, sillä korallit voivat elää tuhansia vuosia. Ja puukin. Vanhin taitaa olla Kaliforniassa. Olisiko 5000 vuotta vanha.

Joka tapauksessa tulevan talven ensi merkit ovat näkyvisssä. Ensimmäiset kasvit ovat kuihtuneet ja ensimmäiset keltaiset lehdet ovat maassa. Mutta eivät kaikki.

Monien vihaama himalajan- eli paukkupalsami on parhaassa kukassaan juuri nyt. Vaikka se onkin yksivuotinen, se osaa suvun jatkamisen ja lisääntymisen taidon. Kun lumi peittää maan, sen jälkikasvu (siemenet) odottavat maan uumenissa ensi kesää ja uutta elämää.

Blogikirjoituksia moneen lähtöön

Olen kirjoittanut puolet elämästäni lähes päivittäin tarinoita ja päiväkirjamerkintöjä varmasi yli 10 000 kappaletta. Sivun mittaisia, lyhyempiä ja pitempiä. Itselleni se on antanut paljon, ehkä eniten. Mutta myös muille, aikoinaan työtovereillenikin. Sekä iloa että tuskaa, joskus suruakin. Sillä tapani kirjoittaa on sama kuin puhumiseni. Kulmikasta ja suoraan sanottua.

Nyt tätä kirjoittaessani sade ropisee Merikonttikotini peltikattoon ja olen matkustanut menneisyyteen, loppuaikoihin Sininauhasäätiön työntekijänä, jolloin en ollut enää veturissa vaan viimeisessä, Jere Jarruvaunussa.

Mutta sielläkin tapahtui, kunnes joku otti taas jotain minulta pois. Viimeisen viiden vuoden ajan työelämässä sain tehdä sitä missä muut eivät nähneet mitään järkeä.

Alla on yhden tällaisen, monen vuoden menestyksekkään tekemisen alkusanat sellaisena kuin markkinoin sen muille.

"Tämä on tarina Koti Kulkureille ja Kulkurittarille -projektin, Viimeisen mohikaanin metsästyksestä Helsingissä.

Tarkoitus on selvittää mitä niin sanotuille rantojen ja metsien miehille ja naisille tarkoittaa puitteiltaan ihmisarvoinen elämä. Jos ja kun kohtaamisissa yhteinen sävel löytyy, pyrimme myös luomaan tai löytämään puitteet, joihin asunnoton voisi tehdä pesänsä sekä mieleisensä kodin.

Itse asiassa lähes kaikissa isoissa kaupungeissa ympäri maailman on ollut iät ja ajat ihmisiä, oman tiensä ja polkujensa kulkijoita, joita eivät ole yhteiskunnan järjestämät majoitusvaihtoehdot, usein joukkosellaiset kiinnostaneet.

Varsinkin aiemmin esimerkiksi Suomessa, iso osa heistä käytti myös korvikeaineita. Pysyvä asunnottomuus syntyy usein, kun ihminen ei pysty pitämään puoliaan eikä lopulta haluakaan.

Korvikeaineiden käyttöön ajavat lähes aina taloudelliset syyt, joskin poikkeuksiakin on esimerkiksi yskänlääkkeiden väärinkäytön kohdalla.

Yhteiskunnassamme on hyvinkin hyväksytty hoitomuoto huumausaineiden käyttäjien keskuudessa, niin sanottu korvaushoito. Kyseisen hoidon yksi tärkeimmistä perusteista on tartuntatautien leviämisen ehkäisy muuhun väestönosaan. Myös rikoskierteen ehkäisyllä on oma merkityksensä. Jossain tapauksissa vasta tämän jälkeen tulee narkomaanin toipuminen.

Korvikeaineiden käyttäjien keskuudessa korvaushoitoa ei tiettävästi ole koskaan kokeiltu. Jos raitistuminen ei ole realistista, on niin sanottuun valtion viinaan siirtyminen asianomaisen kannalta kuitenkin yksi ratkaisevimmista seikoista kohti ihmisarvoista elämää.

Me ajatellemme tässä projektissa, että itsetunnon ja -kunnioituksen palauttaminen kyseiselle kohderyhmälle on ainut ja oikea lähtöpiste. Se ei onnistu ilman korvikeaineista luopumista.

Kokemus on osoittanut, että raitistumista ei tapahdu kaikkien kohdalla ja kaikki eivät saavuta niin sanottua henkistä pohjaansa. Niinpä jäljelle jää mahdollisuus yrittää korvikeaineiden käyttäjien korvaushoitoa tarjoamalla niiden vaihtoehdoksi alkoholia. Vaikutus näkyy itsetunnon kohenemisena, joka auttaa löytämään paikkansa uudelleen yhteiskunnassa.

Ilman omaa kotia yhteiskuntaan kiinnittyminen on käytännössä mahdotonta. Joten jokainen lukija, tervetuloa mukaan kolmeksi vuodeksi Viimeisen mohikaanin metsästäjäksi haluamallasi tavalla."

Pieni vihreä huone

Varmasti kymmenen vuotta olen opetellut kasvattamaan kasvihuoneessani ja sen seinustoilla sekä kahdessa kuution laatikossa kaikkea sitä mitä myös syön.

Tänä vuonna koen ensimmäisen kerran onnistumista, vaikka tulos edelleen on unelmista vain pieni murto-osa.

Mainitsemissani kuution puukehyksisissä laatikoissa ei ole onnistunut tänä vuonna mikään, joka ei haittaa ollenkaan. Sillä kasvamisellekin lienee samassa paikassa välivuosi paikallaan.

Sen sijaan ensi kerran varjon puolen seinustalle istuttamani perunan, ainakin varret ja kukat ovat kukoistaneet. Toivottavasti mullan joukossa on jokunen perunakin. Sipulille samassa paikassa on tainnut käydä huonosti. Kuten porkkanoillekin.

Mansikat ja herneet kahdella muulla seinustalla näyttivät alkukesästä hyvin voivilta. Luulen, että rastaat ynnä muut siivekkäät popsivat enimmän osan 🍓:sta, joka sekään ei minua häiritse. Täytyyhän niidenkin syödä. Luulen, että herneiden pääsato meni pihapiirissä asustavan, parin countrykanin ja heidän jänisserkkujensa suihin.

Ruohosipuli vihreän huoneen sisällä on vuosien menestystarina, vaikken antaisi niille edes vettä. Samoin hyvin on voinut kesäkurpitsa ja kurkutkin kohtalaisesti.

Sen sijaan tomaattien varsien ja kukkien kasvua en edelleenkään osaa rajoittaa tarpeeksi tai ajoissa. Sillä kun syksy tulee, on kukkia vielä vaikka kuinka. Kun voimaa menee kukkimiseen, näkyy se 🍅:en kypsymisessä.

Kaikkinensa pidän elämästä kasvihuoneella ja välillä istun siellä pitkät tovit. Tänä kesänä olen myös tarjoillut niille musiikkia yötä päivää. Lisäksi on mukavaa olla pikkuisen kaheli ja puhua kasveille yhtä jos toista mitkä eivät ole ihmisen korville edes tarkoitettu.

Pia in memoriam

Joskus on vaikeaa sanoa mitään, vaikka kaikki on niin selvää omassa päässä, sillä tunsin Sinut lähes koko elämäsi ajan. Olit etäinen ystävänikin.

Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän sinua arvostin. Kun olit teini, näin sinut usein vanhempiesi omistaman ravintola Matka-Tuopin, portsarin narikassa. Odotit joka ilta Seppoa, sinua muutaman vuoden vanhempaa nuorta miestä, tulevaa elämänkumppaniasi ja lastesi isää. Sillä olit hyvin nuorena elämän mittaisen valintasi tehnyt.

Istuit illan mittaan tuntitolkulla Sepon sylissä. Usein teitä katselin ja sydämessäni toivoin, että rakkautenne puhkeaa täyteen kukkaan ja kestää ikuisesti.

Näin tapahtui. Olit kaunis tyttö ja kaunis nainen. Myös sydämesi oli suuri ja kaunis. Olit hyvä äiti ja hyvä puoliso. Tästä kaikesta arvostin sinua, kuten Seppoakin. Joka tosin ei ollut kovin kaunis 😂. Kuten en minäkään. Mutta sinulle hän oli sitä kaikkea mitä puolison ja tulevien lasten isän pitääkin. Vain se on tärkeää.

Sinua ei koskaan pystynyt murhe eikä sairaus murtamaan. Näitäkin kaikkia mahtui elämääsi. Sinä säilytit elämänilosi loppuun saakka ja uskosi, että loppupelissä ikuinen elämä kantaa.

Usein kesäisin kuljin tarkoituksella pihatietäsi, jos vaikka olisit ulkona. Joskus olitkin. Elämänmyönteisyytesi tarttui joka kerta, kun pysähdyin luoksesi toviksi, monesti muistelemaan mennyttä aikaa. Mukava yhteensattuma oli sekin, että olin äitisi kanssa syntynyt samana päivänä. Eri vuosina kylläkin.

Iloitsit pienistä asioista ja murehdit pieniä asioita. Varmasti näin teit elämää suurempienkin asioiden kanssa, mutta sitä et koskaan näyttänyt minulle.

Muistan kasvojesi aurinkoisuuden, kun istuit uuden, Sepon hankkiman ruohonleikkurin päällä omalla tai lastesi pihanurmella. Ja sanoit hymyssä suin, että missään et saisi niin hyvää tuntipalkkaa kuin kotipihan nurmen leikkaamisesta, jos sen vaihtoehtoisesti teettäisi vieraalla.

Ja kerroit uudesta leikkurista. Että sitä kerjäsit pitkät tovit. Mutta uutta laitetta ei vanhan rämän tilalle vaan ilmestynyt. Kunnes Seppo joutui toviksi leikkaamaan nurmen. Eikä aikaakaan, kun pihaan ilmestyi upouusi leikkuri 👌.

Kun sairaus sai sinusta otteen, etkä päässyt enää pihalle ilman apuvälinettä, jatkoin tarinoimista yhä silloin tällöin kanssasi.

Olit ihmeellinen nainen, puoliso ja äiti. Ihminen, joka hyväksyi elämän kortit, jotka oli jaettu. Kaiken elämän rajallisuuden keskellä tunnuit murehtivan lähes eniten sitä, että olet joutunut siirtymään ruohonleikkaajan tehtävästä ruohonleikkaajan pomoksi.

Hyvää matkaa 💞. Eräänä päivänä istut Pia taivaallisessa narikassa Sepon sylissä läheistesi ympäröimänä.

Nyt olet Psalmi 23:n sanoin niityillä, joita ei leikkailla. Kun en tiedä olenko saattamassa sinua viimeiselle matkalle, soitan Sinulle, Sepolle ja lapsillesi laulun. Se löytyy tämän linkin alta.