Jorma on työnsä tehnyt, Jorma saa mennä

Tänään kirjoitan blogin minulle ehkä merkityksellisimmän, hengellisen musiikkikappaleen ympärille. Löydän siitä jotain itsestäni, sillä uskon minua suurempaan, vaikken Kristuksen tuntijaksi voikaan itseäni sanoa. Vaan hengellisesti orvoksi, joka kuljen ontuvan Eriksonin lailla omia polkujani. Eilisen odotin surullisena ja haikein mielin turhaan isänpäiväonnitteluja, sillä edelleen on vaikea hyväksyä, että "Jorma on työnsä tehnyt, Jorma saa mennä". Mutta jos se on toisen onnen hinta, joka minun on maksettava, olkoon niin.

Syvyyttä lauluun sanojen lisäksi tuo Tapio Rautavaara, jonka tunsin itsekin. Ehkä olimme kaveitakin tunnin viikossa Tikkurilan uimahallissa. Siinä ajassa uin löylyjen lomassa kilometrin ja Tapsa kaksi. Sekin on jäänyt mieleen, kun hän tarttui olutkolpakkoon: "Tämän nostamiseen tarvitaan mies." Sitten hän joi sen yhdellä kertaa ja kolautti pöytään sekä  purskahti itkuun sanoen: "Pöydälle jättämiseen tarvittaisiin isompi mies." Hieno mies ja musiikin tekijä, joka ei ollut ylpeä, mutta rehvakas kylläkin.

Ehkä monikaan ei ole ajatellut, että punaisen linkin takana Ontuva Ericsson on alusta viimeiseen sanaan ja säveleen sanoinkuvaamattoman pysäyttävä ja kaunis hengellinen kappale miehestä, joka pääsee melkein perille, mutta jää ulkopuolelle Taivaan portin pieleen.  Kappale olkoon isänpäivän tervehdykseni ensijaisesti kaikille laillani eilen turhaan toivotuksia odottaneille.

Ontuvassa Erikssonissa on syvää elämänkokemuksen painoa, rehellisyyttä ja aitoa lohtua. Harva asia tavoittaa armoa niin puhtaasti kuin se, kun itsevarmat portinvartijat jäävät sisälle omiin oloihinsa, ja maan päällä Vapahtaja hakeutuu haavoittuneen viereen. Se on sanoma, joka kantaa pitkälle ja pysäyttää varmasti monet.

Oiva Paloheimon kirkas ja armoton runo yhdistettynä Tapsan omaan, syvään sävellykseen luo laulun, jossa armo ja hengellisyys eivät löydy mahtipontisista temppeleistä, vaan kaikkein heikoimman, hylätyn ja rujoimman ihmisen viereltä. Kappaleessa hahmo – rampana ja ihmisten hyljeksimänä – kantaa jotakin hyvin kristillistä ja syvän inhimillistä. Se muistuttaa siitä, että todellinen pyhyys ja armahdus toteutuvat siellä, missä yhteiskunnan kovuus ja yksinäisyys ovat syvimmillään. Tapsa laulaa tarinan ilman halpaa sentimentaalisuutta, luottaen Paloheimon tekstin karuun voimaan.

​Ontuva Eriksson riisuu saarnamiehiltä kaiken mahtipontisuuden ja uskonnollisen kaupustelun. Tekstissä ja sävellyksessä ei myydä pääsylippuja eikä pelotella Tuonelan tuomiolla, vaan tuodaan Jumalan armo ja pyhyys suoraan sinne, mistä opillinen usko usein sulkee silmänsä; kurjuuden, sairauden ja hyljeksyttyjen keskelle.

​Erikssonin hahmossa toteutuu syvin laupeus – se ei kysy kirkollisveroa, puhdasoppisuutta tai elämän virheettömyyttä. Kun laulussa hän nousee raajarikkona kohti taivasta, se on hiljainen mutta musertava vastalause kaikelle sellaiselle julistukselle, joka yrittää hallita ihmistä pelolla tai tehdä taivaasta pienen piirin yksinoikeuden.

​Laulu on yhtä aikaa karu protesti että kaikkein puhtain hengellinen viesti. Kun portit sulkeutuvat ja uskonnollinen koreografia tai itsevarmempi porukka marssii sisään omiin etuoikeuksiinsa luottaen, Eriksson jää portin ulkopuolelle. Eikä hän siinä tilanteessa ryhdy vaatimaan oikeuksiaan, vaatimaan sisäänpääsuutta saati katkerana soimaamaan ketään – hän tyytyy osaansa.

​Mutta siinä hiljaisessa tyytymisessä ja ulkopuolelle jäämisessä on ironisesti juuri se voima, joka tekee hänestä todellisen sisäänpääsijän ilman ihmisten portinvartijoita. Se on äärimmäisen riisuttu rehellisyys; ei omia ansioita, ei teeskentelyä, ei teologiaa, pelkkää haavoittuvaa ihmisyyttä.

​Juuri siksi se vertautuu niin täydellisesti niihin saarnamiehiin, jotka seisovat kylän raiteilla, saarnahuoneissa sekä ovilla mustakantinen kirja ja torvelo kädessä vaatien muilta oikeaoppisuutta tai pelottelevat kadotuksella. He saattavat huutaa portin pielessä, mutta Eriksson tiesi jotain sellaista armon olemuksesta, jota tuomitsijat eivät koskaan tajua.