Elämä on ja olemme osa sitä

Jokilaaksossa on käytössä kolme 1000 litran vesisäiliötä, joista yhden sisältöä käytetään Pienen vihreän huoneen istutusten kasteluun pumppaamalla vesi uppopumpulla Maljapurolammesta.

Toisen ja kolmannen säiliön juomakelpoisen veden haemme usein komennusmiesten käytössä olevan, läheisen omakotitalon vesihanasta, jonne sen toimittaa Tuusula. Noutamiseen tarvitsemme mönkijää ja peräkärryä. Joskin tiukan paikan tullen säiliö kulkisi kilometrin, kahden matkan Vanha rouva Avensiksen perässäkin.

Vaikka vesi pysyy hyvänä myös Merikonttikodin ja Saunamerikontin isoissa säiliöissä, haen ja haemme varsinaisen juomaveden erikseen parinkymmenen litran astioihin milloin mistäkin. Välillä kauppareissulla jostakin vesipisteestä ja välillä Johansso(i)nin luonnon avolähteeltä. Läheisen hevoshaan vierestä viedessäni korppumakupaloja hevosille.

Vaikka minullakin on roolini ja tehtävät pitääkseni talviasuttavan, nykyisin etupäässä kesäkotikäytössä olevan Jokilaakson asuttavana villin luonnon keskellä, tuo Morakot puutarha- ja oksasaksineen paljon viihtyvyyttä lisää. Hän kaivaa nokkosten, horsien, leppä- ja pajupuiden ynnä muun kasvillisuuden seasta kotimme niin sanotusti ihmisten ilmoille. On kuin Tata herättäisi prinsessa Ruusunen unestaan. 

Viime yönä ei uni ollut riittänyt auringon nousuun ja ihmettelin minne on Almost a wife kadonnut? Kunnes kuulin pihalta "niks naks" hänen kaivaessa neljän aikaan aamuyöstä puutarhasaksineen kotiamme esiin vihreän luonnon keskeltä.

Aivan oma lukunsa on katoton kasvihuone, joka on saanut täksi kesäksi todellisia mamuja uudisasukkaikseen. Vaikka luulenkin tulevaisuuden olevan kaupasta ostettujen kurkuman ja inkiväärin kasvielämien itujen kannalta toivotonta. Ikkunalla itää lisäksi uusiokäytössä olevassa ja rei'itetyssä Lindlin muovisessa jäätelörasiassa, kosteiden pyyhkeiden keskellä vihreitä papuja. Niiden tulevaisuutta en povaa puoleen enkä toiseen.

Pienen vihreän talon uudet tuulet

Otsikon kasvihuone on ollut Jokilaaksossa jo tutuksi tulleella paikallaan Maljapurolammen rantatörmällä kymmenkunta vuotta. Alussa kastelimme kesän tulevia tuotoksia noutamalla kasteluveden kannuilla lammesta pitkin Senkkerimäen kiviainestehtaan sorakuljettimen liukuhihnana tiensä päähän tullutta kumikuljetinta.

Sitten rakensin kasvihuoneeseen keraamisine antureineen ja 1000 litran säiliöineen automaattisen kastelujärjestelmän, jonka kasasin ja purin keväisin sekä syksyisin. Se palvelikin loistavasti monta vuotta.

Mutta kyllästyin joka kevät korjaamaan talven lumien pudottamaa kattoa viime vuonna ja poistin koko katon sekä tekniset toteutukset. Kun tuli ylöspäin tilaa rajaton määrä, istutin sisälle uusina asukkaina kaksi luumupuuta ja karviasmarjapensaan. Puut innostuivatkin niin uudesta kodistaan, että ovat tänä keväänä kurkottaneet kohti aurinkoa katonrajan ulkopuolelle.

Viime kesänä noudin taas veden kastelukannuilla lammesta pohtien samalla miten antaisin tulevaisuudessa juomista Pienen vihreän talon asukkaille. Joten keväällä asensin aiemmin uppopumpun avulla täyttämäni vesisäiliön hanan päähän muoviletkun ja toiseen päähän bideesuihkun. Nyt kastelu tuntuu taas oikein sopivalta puuhastelumuodolta alati haurastuvalle ruumiilleni.

Keväänä kevensin ja vähensin myös kasvien määrä, sillä kesäharrastukseni sato on ollut vuodesta toiseen varsin vaatimaton. Eikä se ole istutettavien määrää lisäämällä kohentunut. Toisaalta ei sen ole ollut niin väliäkään. Kunhan istun istutusten keskellä sateen piiskaamassa, ikivanhassa rottinkituolissa kesäpäivisin ja -öisin ihmetellen elämän ihmettä.

Mutta nyt tuli Tata tuoden mukanaan uusia Thaimaan tuulia Jokilaaksoon. Sitä lisää hänen kukkaan puhjennut innostuksensa pihapiirin lisäksi nyt myös kasvihuoneesta. Sanoo sen olevan hyväksi hänen bodylleen. Siitä ja muista Morakotin tuomista iloista saatan kertoa huomenna. 

Tata tuli taloon

Kolme kuukautta sitten tulin Phattahalungista Morakotin alias Tatan luota ja vähän minunkin Thaimaan talvikodista. Maaseudun rauhasta Suomen kesäkotimme Jokilaakson rauhaan, jossa ei ikkunasta eikä pihapiiristä ihmisnaapuria näy.

Nyt oli "Almost a wifen" vuoro tulla noin kolmeksi kuukaudeksi luokseni. Näillä vuosirenkailla en tyttöystäviä kaipaile enkä haikaile, vaan aitoa naisystävääni. Hän on jouluaattona "risubaarissa" kihlattu ja paljon enemmän elämäni ilta-auringossa kuin ystävä.

Mutta tulo oli stopata Helsinki-Vantaan lentoaseman rajavartijoihin. Koko koneellinen oli lompsutellut Suomen kamaralle, mutta Tataa ei näkynyt. Hän oli jäänyt tullin tarkastuspisteeseen, kun ei ollut kuin passi ja siinä viisumileima.

Kaivattiin, yllätys yllätys kutsukirjettä, sillä tällä kertaa ei riittänyt, että suurlähetystö tai mikä lienee, oli myöntänyt sen ynnä muiden liitteiden ansiosta 90 päivän viisumin.

Kun Morakotilla ei ollut puhelimessa minkään valtakunnan sim-korttia eikä käytössä puhelinnumeroani, oli elämän tärkein valo jäädä valtakunnan ovien toiselle puolen. Onneksi korvien väliltään vikkelä rajamies osasi laittaa Tatan thaipuhelimeen langattoman yhteyden astetukset paikalleen ja he pääsivät soittamaan minulle Messengerillä:

"Rajavartija tässä päivää. Sinulla taitaa olla ystävä tulossa, että onko niin? Puuttuu nimittäin papereita, joten asuuko hän luonasi Suomessa?" Kun vastasin, että kyllä vaan, kuten viime kerrallakin, niin se riitti. Joten sieltä Morakot ja matkalaukullinen thairuokaa viimein ilmestyi.

Vaikka viihdynkin loistavasti Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa, huomasin jo lentokentällä kuinka mukavaa on jakaa elämää toisen kanssa. Luulin myös huushollini olevan suht siisti, mutta toisin oli. Jo ennen kuutta, aamugingerin ja -kahvin jälkeen alkoi imuri hurista lattioilla ja kostea rätti pyyhkiä pintoja. Mukavaa oli sekin. 

Toissavuotiseen tapaan, kun poutasäät tulevat, arvaan käteen tarttuvan oksasaksetkin. Työmaa siirtyy osin ulos ja pajut ynnä lepät saavat kyytiä. On omaakin virtaa notkistavaa, että Jokilaaksossa on taas uutta sutinaa aamusta iltaan.

Jokilaakson elämää

Jokilaaksoksi ristimämme paikka on paljon muutakin kuin luonnonsuojelualue. Siellä on muun muassa juomakelpoista vettä omasta takaa. Sanon sitä Johansso(i)nin lähteeksi. 

Tänä vuonna hevoshaka ei ole hevoshaka, vaan sen ovat valloittaneet luonnonkasvit. Ehkä suurin tilanottaja ei ole koiranputki, vaan joku muu. Osaisiko joku valistaa? 

Nimipäivänä juhlapaikalla oli sukuni pöytäviiri Muistojen merikonttien ja keinovalojen vieressä. 

Silloin kun kumikanoottiamme ei vielä oltu varastettu, meloin sillä Soiniityntien sillan alta. 

Tänä kesänä taitaa Jokilampien joutsenpariskunnalla olla vain yksi lapsi. Kotipesäkin saattaa olla saaren sijaan jossain joen varrella. 

Tuusulanjoen veden syvyyden mittauspiste on sillan kupeessa. Johon västäräkki teki pesänsä. Ja hylkäsi seuraavana vuonna, kun tein heille katon.

Niilon kanssa veimme monesti kanelikorppuja naapurihevosille. Talvisin aurasin laitumelle lenkkipolun Päivikselle ja osaomistuskoirallemme. 

Tänään on nimeni päivä

 Olen monesti kirjoittanut Jokilaakson juhlapaikasta, jossa liehuu pieni lippu tai viiri yleisinä liputuspäivinä, mutta muulloinkin. Tänään on sellainen, sillä on nimipäiväni. Reilu viikko kastepäiväni jälkeen. Minut on kastettu kaksi kuukautta syntymäni jälkeen. Samana päivänä vanhempani viettivät 2-vuotis hääpäiväänsä yli 70 vuotta sitten. Vaikken kristillisyydelläni enkä muullakaan hengellisyydellä juurikaan kerskaile, on harmiteltavaa, että vain pieni vähemmistö suomalaisista tietää kastepäivänsä.

Silloin olen saanut kutsumanimen, jolla Luojani minut tuntee ja kutsuneekin. Vaikka umpiluisine päineni ja korvineni sen harvoin kuulen. Ja vielä harvemmin tiedän, saati ymmärrän mitä Hän mahtaa yrittää sanoa.

Sitäkin olen miettinyt mitä vanhempani ovat pohtineet, että sain nimikseni Jorma Veino Juhani. Keskimmäisen oletan käsittäväni, sillä isäni oli ja on Veino Ihanto. Veino on myös poikani myöhemmin ottama, yksi kolmesta etunimestä. Mutta miksi olen Juhani ja kutsumanimeltäni Jorma? Siitä minulla ei ole tietoa eikä ketään elävien kirjoissa, jolta voisin asiaa tiedustella.

Minut on kastettu syntymäkotini vanhempieni makuuhuoneen viereisessä  "peräkamarissa", valkoiseen puettuna, papin, kummien ja ystävien ympäröimänä vanhempieni sylissä, joiden yhteisen vuoteenkin muistan. Kuvan kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä, vanhempieni keskellä olen oppinut myös lukemaan ensimmäiset sanani.

Vuosia myöhemmin isä nosti vuoteen pääpuolta 10 senttiä sanoen aamulla muuten närästävän. Niin varmasti olikin, mutta se oli myös minulle kerrottu syy miksi äitini muutti nukkumaan kotimme juhlahuoneeseen eli kastekamariini. Hän ei mielestään vastaavasti voinut nukkua, kun pää oli ylempänä. Sen jälkeen heillä ei enää ollut koskaan yhteistä vuodetta 😥. Lapsena usein ihmettelin miksei isä nostanut vain omaa puoltaan. Silti koin heidän rakastaneen 💞 toisiaan, kunnes kuolema erotti. Tai enhän tiedä, vaikka he olisivat yhdessä edelleen ja ikuisesti. 

Minut kastoi Tuusulan seurakunnan vt. kirkkoherra Juho (Jouko) Karhu. Kummeiksi oli kutsuttu Irja ja Ahti Ylikoski, sekä Antti Asser Soini ja Lilli Kylen, jonka ehkä tapasin vain lapsena. Mieleen on jäänyt, kun kannoin matkalaukkua linja-autopysäkille hänen lähtiessä Ruotsiin. 

Kastepäiväni oli ensimmäinen juhla, jossa olin juhlinnan keskeisin syy ja keskipiste. Nyt 75 vuotta myöhemmin tuntuu vahvasti tunteissa aamun oivallus, että silloin oli myös äitini ja isäni hääpäivä. Eikä kukaan vielä tiennyt, että olen saava myös sisaren ja veljen.

Kuka on viemässä maailman rauhan?

Kun kylmä sota päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991, Ukrainaan jäi muun muassa 1900 strategista ydinkärkeä sekä arviolta noin muutama tuhat taktista ydinasetta. Maa sinkoutui hetkessä maailman ydinaserikkaimpien valtioiden joukkoon. Kiova kuitenkin luovutti ydinasemateriaalin muodonmuutoksen kokeneelle Venäjälle vuonna 1996 vastineeksi Venäjän, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian antamista turvatakuista. Ukrainalaiset luopuivat tappavimmasta aseistuksestaan, ja muut maat lupasivat kunnioittaa Ukrainan valtion rajoja sekä poliittista itsenäisyyttä. Merikonttikodistani katsottuna Venäjä söi sanansa ja sai siitä lähes koko maailman tuomion. 

Myös Yhdysvaltojen iskut Iraniin olivat kotini ikkunasta ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomia. Yhdysvallat perusteli iskuja tiedustelutiedoilla maan ydinaseohjelman edistymisestä. Kun jenkit aiemmin hyökkäsivät Irakiin, samat tiedustelulähteet väittivät sieltä löytyvän kemiallisia aseita. Ei löytynyt. Löytyi vain hiekkakuoppaan piiloutunut maan entinen presidentti. Nyt tiedustelulähteet kertovat, että iranilaiset olivat kiikuttaneet uraaninsa ajoissa muualle. 

Venäjän tai Yhdysvaltojen on vielä vaikeampi kuin Israelin löytää perusteita sille, että iskut perustuisivat itsepuolustukseen. Hyökkäyksestä seuraa myös vaikeampi kysymys. Kuka päättää, kenellä on oikeus ydinaseeseen ja kenellä ei? Yhdysvallat on myös tunnetusti ensimmäinen maa, joka kehitti ydinaseen, sekä ainut maa, joka on iskenyt ydinaseella toista maata vastaan. Maailmanlaajuisesti ydinaseita on ainakin yli 10 000, joista suurin osa on Yhdysvalloilla ja Venäjällä.

Mutta vaikka Suur-Suomenkin tekijöitä löytyy edelleen omasta takaa ja emme ole ydinaseista kärsineet, olemme saaneet osamme isomman käden vallanhimosta. Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, joka johti maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, vaikka tarjouduimme selvittämään tapausta yhteistyössä muiden kanssa.

Todellisuudessa Leningradin sotilaspiirin vakoiluosaston eversti P. G. Tihomirov toteutti saamansa salaisen käskyn ammuttamalla tykistöllä Mainilan kylää pohjoisesta. Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet laukausten olleen Neuvostoliiton itsensä lavastama, joiden tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä.

Kun Trump painoi päänsä eilen tyynyyn Hollannin kuningasperheen palatsissa, Euroopan Nato-maat toivoivat, että hän heräisi keskiviikkoaamuna tyytyväisenä. Sillä yksi raivonpuuska voi kaataa koko Nato-sovun. On vaikea käsittää miten maailma voi olla tällainen. Jossa yhden tai kahden ihmisen käsissä on onko ihmisellä turvallista päänalustaa ylipäätään missään päin maailmaa. Asut missä tahansa. Sillä, jos ei omat koirat pure, saattaa petipaikkasi olla strategisesti tärkeällä paikalla tai öljylähteen tai toisten himoitseman mineraalin päällä. Tai määrätyn untuvapatjan alla on herne pilannut minua vanhemman yöunet.

Lieneekö elämän tarkoitus murheen karkoitus?

Mustelen, että otsikon lailla lauloi Eppu Normaali. Lisäksi elämän tarkoitusta on Wikipediassa selitetty niin perusteellisesti, etten lähde sitä toistamaan, saati kyseenalaistamaan tai muutenkaan muuttamaan.

Isäni ja minä synnyinkotini ikkunan alla

Mutta se ei estä pohtimasta elämäni tarkoitusta itselle tai merkitystä muille, jos sellaista on. Kun kenelläkään ei ole ainuttakaan tuttua tai tuntematonta, joka olisi todistetusti syntynyt uudelleen ja tullut siitä peräti kertomaan, jää jäljelle vain usko. Ja sen kanssa eläminen, vaikka jotkut mielestään valaistuneet puhuvat uudesta elämästä, josta en tiedä enkä ymmärrä mitään.

Mutta usko on minullakin, jonka avulla uskon, etten ole maailman valtias enkä napa. Tai edes penaalin terävin kynä, vaikka todellisuudessani ainutlaatuista olenkin. Kuten me kaikki omassa ja toisten elämissä. Mutta älyä suurempien pohtiminen lienee turhaa ja joskus mielenterveydellekin vaarallista. Sillä en löydä pitkässä juoksussa maailmankaikkeudesta kuin turhaa. Jota sitäkin Trumpin ja Putinin kaltaiset tekevät itsekkäissä vallanhimoissaan tarpeettomaksi.

Sillä kuollessaan he eivät saa mukaansa yhtään enempää kuin muutkaan. Tosin jos kertakäyttöisen nahkapuvun sisällä olemmekin jonnekin ajattomuuteen matkaavia, sielullisia henkisiä olentoja, on monella maailmanvaltiaana itseään pitävällä tuhansien syyttömien henki taakkana omallatunnollaan.

Mutta mikä olisi oman taipaleeni loppusaldo rikkimenneine avioliittoineen? Onko muuta merkityksellistä kuin, että joku ei halua olla kanssani missään tekemisissä? Minusta se on outoa, sillä heitäkin olen rakastanut kaikella itsestäni löytämällä ja muilta saadulla rakkaudella ja välittämisellä.

Yksi merkityksellisimmistä on, että olen saanut olla kulkemassa rinnalla kohti aikuisuutta ja huomista, elämän evästäkin taipaleelle antaen, kesälasten sekä muidenkin kanssa. Ehkä olen jakanut hyviäkin hetkiä vanhempieni lisäksi myös muille rakkailleni ja tuntemattomille, vaikka vastassa olisi joskus vain hiljaisuus.

Nykyisen elämäni kauneimpia hetkiä on Aasian kulkukoiran katse ja hännänheilutus sen saadessa pienen makupalan mukanani vyötäröllä kulkevasta koirien lahjontapussista. Tai resuinen paita päällä oleva, ennennäkemätön pieni lapsi, joka saa halvan lelun skootterini takapoksista.

Vaikka jättäisin jälkeeni vain tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä, en löydä perinnöstäni vihaa puoleen enkä toiseen. Mutta maallistakin jälkeeni jää, joista osan pidän tietonani kunnes otteeni irtoaa. Yksi taipaleeni tärkeä asia on tekemämme ja alati elävä, muuttuva Jokilaakson luonnonsuojelualue. Jossa on vanhempieni sodissa vietetyt vuodet ja perintö. Joka tähtien ollessa suotuisia elää yhtä kauan kuin maapallokin. Ehkä sama tulevaisuus on kotitieni varrella, naapurista anastamallani reilun kuution kivenmurikalla muistolaattoineen, jonka juurelle toivon tuhkani ripoteltavan.

Kuka muistaa?

Hyrylässä oli aikoinaan Niukkasen mylly, Letkun tanssit, ortodoksikirkko ja hyppyrimäki.

Myllystä en löytänyt netistä edes valokuvaa, mutta se sijaitsi suunnilleen nykyisen S-Markerin paikalla. Jolle sillekin käy ohrasesti, kun Hyrylän Prisma valmistuu parin vuoden kuluttua. Odotan sitä innolla. Tai oikeastaan mukavia istuimia Jumbon tapaan

Joissa voi levähtää, muistella mennyttä aikaa, seurata maailman ja ihmisen menoa sekä jutella heidän kanssaan. Tai kertoa kuinka ostimme tältä paikalta pimeää viinaa samettihameisilta lauantai-iltaisin 60 vuotta sitten. Myllystä Hyrylän historiaa ymmärtävälle kertoo vain nykyisen kaupan sisällä oleva kuvan kukkakaupan nimi.

Sari Rinteen kanssa meillä on ollut vuosia työn alla Facesivut: "Faktaa ja fiktiota, kansan suusta siepattuja tarinoita." Olennaista ei silloin olisi totuus. Vaan, että näin me tai ainakin joku Hyrylän seudusta muistelee. Ehkä ideasta tulee joskus totta. Mitä mieltä olette? 

Entisen Keski-Uusimaan toimitalon paikalla oli maankuulu tanssipaikka. Tuusulan VPK:n pitämä Letku, joita taisi olla valtakunnassa monia. Kerran seisoin tansseissa esiintymislavan reunalla kauan, kauan sitten ujona poikana ja kuuntelin, kun Irina lauloi. Hän antoi minulle kuvakortin, johon kirjoitti: "Jormalle, Irina Milan". Kuinka rakastinkaan häntä tyynylläni öisin hänen kuvansa. Mutta pois on Irina, päättyneet ovat tanssit ja pois on pihan Keskari Cruising. Vain tyhjä painotalo on jäljellä.

Enää ei ole myöskään hyppyriä, josta taisin uskaltaa laskea vain alamäen. Samalla paikalla järjestettiin myöhemmin monet vuodet suosittu ilmaistapahtuma Montturock. Sitäkään ei enää ole. Kuten ei ortodoksikirkkoakaan. Sen toimiessa myöhemmin Elantona asui äitini yläkerran pienessä huonessa myyden alakerrassa leipää ja maitoa tarvitseville. Sanoi, että minut oli laitettu alulle siellä 💞.  Rakennuksen tarina päättyi ravintola Päämajana, jonka sisältä on kuvan puinen opaste.

Ihmisten maailma on sekaisin

Eilinen juhannusblogini oli pitkän sorttinen, joten yritän palata edes vähän  tyhjänpäiväisyyksineni kohtuuteen. Kun aattona ajelin paikasta toiseen, tapasin etupäässä kaukaa Suomeen tulleita lapsiperheitä. Kielitaitoni ei riittänyt selvittämään miksi he ovat ja asuivat kylmien talvien synnyinmaassani. 

Yksi syy on mahdollisesti puhtaus ja toinen turvallisuus. Tosin turvallisuudesta varsinkaan en tiedä, sillä itse olen puolet vuodesta kaukana Thaimaan etelässä. Kapinoivien maakuntien naapurissa, joihin suurlähetystömme ei suosittele edes matkustamista. 

Ehkä ulkomaille kulkemisen esteeksi tuleekin niin paljon maiden välisiä konflikteja, ettei juuri kukaan pääse matkustamaan varsinkaan huvikseen. Ja kaltaiseni tyhjänpäiväisyys voi ainoastaan pohtia haluanko jäädä jumiin loppuiäkseni Suomeen, Thaimaahan vai jonnekin muualle. 

Aika usein saa nimittäin nykyisin lukea sieltä ja täältä ilmatilojen sulkemisista siviililiikenteeltä. Emme näytä mahtuvan minnekään itsekkyyksinemme emmekä ahneuksinemme. Vaikka maailmassa olisi tilaa ja ruokaakin kaikille tasaisemmalla jakamisella.

Vaikka Donald Trump ja Vladimir Putin eivät liene maailman mielenvikaisimmat, ovat he valtansa vuoksi hyvin vaarallisia. Toisaalta on vaikea ymmärtää miksi kansa äänestää tai ylipäätään sallii heille diktaattorin vallan vuodesta ja valtakaudesta toiseen.

Ymmärtämättömyyttäni lisää, mutta toisaalta valaisee Suomen kansa, joka valitsi aikoinaan yhdellä äänellä Kekkosen presidentiksi. Kunnes hänestä tuli niin korvaamaton, että poikkeuslailla estettiin kansa äänestämästä uudelleen valinnasta. Kunnes Urkki jouduttiin laittamaan sivuun kesken kauden vanhuuden höperyyden vuoksi.

Vaikka kai pitäisi pitää suunsa kiinni esimerkiksi uskonnoista, en malta. Vaan luulen tai peräti uskon niiden olevan kansojen ja ylipäätään ihmisten suurta kusetusta. Sillä yksinvaltiaiden kaltaiset osoittavat meille, että ihmisistä ei ole hyvän tulevaisuuden tekijöiksi itselle eikä muille.

Vaikka pidänkin elämästäni nykyisine vaivoineni, on myönnettävä, että on minut luotu tai ei, on siinä hommassa mennyt paljon vikaan. Kun ei siitäkään ole varmaa, kaiken kattavaa tietoa, voiko tyhjästä syntyä mitään tai olenko pohjimmiltani henkinen olento, jää jäljelle vain usko ja uskottomuus. Kuinka perimmäinen olikaan isäni silloin tällöin esittämä kysymys: "Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?" 

Juhannusaattoni perinteisine kulttuurikierroksineen

Aamun aloitin tutulla tavalla pulahtamalla 14 asteiseen, Tuusulanjärvestä pitkin Tuusulanjokea Jokilaakson luonnonsuojelualueelle virtaavan Jokilampiemme veteen. Samalla vein serkultani 50-vuotislahjaksi saamani minikokoisen Suomen lipun Merikonttikodin juhlapaikalle liehumaan päiväksi ja juhannusyöksi. 

Aamukaffen kyytipojaksi napsautin juhannussaunan lämpenemään. Saunomiseen liittyy oleellisella tavalla pulahdus pihan Maljapurolammen vielä kylmempään, lähdepohjaiseen veteen. Kun ahneuksissani olin syönyt uudet perunat jo viikkoa aiemmin, oli aaton ruokana Jalostajan hernekeittopurkillinen virolaisen leivän ja laktoosittoman, rasvattoman maitojuoman kanssa.

Päivän mittaan tanskalaista Norskov poliisisarjaa (suosittelen) MTV Katsomosta katsoessani suunnittelin aattoilllan kulttuurikierrosta hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa. Vaikka ydin on joka vuosi kiertää Rusut- ja Tuusulanjärvi, muuttuu se sisällöltään pitkin matkaa monta kertaa. Minulle mielenkiintoista on liian kanssa.

Jokaiseen pysähdykseen liittyvät veden äärella aattoa viettävät ihmiset. Ensimmäinen kohde olisi ollut Häklin uimapaikka, jonka jätin väliin. Samoin tein Rusutjärven Kylän- tai Kokkorannan kanssa, jossa Eriksonin Eeron ja minun entisen onkirantani kokko näytti odottavan polttajiaan. Sen sijaan pysähdyin äitini liki nuoruuden työpaikan, Elannon rannassa vaihtamaan kuulumisia parin vilttien päällä istuneen intialaisperheen kanssa. He tarjosivat suklaapatukan ja tulista 🥵 ruokaa, joka jäi minulta syömättä.

Matka jatkui toisen puolen uimarannalle, jossa opasteet ilmoittivat, että puomit suljetaan iltakymmeneltä. Toinen opaste kertoi, että kioski on auki 19 saakka, vaikkei ollutkaan. Sitä ihmetteli kanssani syyrialaisperhe, joka olisi tarvinnut varsinkin lapsille ruokaa, juotavaa ja jäätelöä.

Jatkoin kierrosta järveä vaihtaen Anttilan eli Hankkijan rantaan miettiessäni olisikohan Salosen Jussin matkustaja-alus laiturissa viime vuoden tapaan. Ei ollut, vaan näkyi olevan järvenselän toisella puolella. Sen sijaan yritin vaihtaa huonolla menestyksellä suuren pöydän ympärillä olevan irakilaislapsen kanssa Diesel nahkahattuani hänen kukkakuvioiseen lierihattuun 🙃.

Suunta oli kohti Järvenpäätä, sillä sivuutin Sarvikallion, josta on komeimmat näkymät Tuusulanjärvelle. Oli kyllä kahden vaihella, etten mennyt sinne ja laskeutunut portaita myöten aattoillan uinnille. Pysähdyin vasta Vanhankylänniemessä, joka on rauhoittunut siitä, kun siellä oli seudun ainut Caravan- ja Campingalue.

Samoin oli hiljainen vesialtaiden äärellä Härmän Rati ja lahden toisella puolella Järvenpään Rantapuisto, ja jatkoin matkaa vilkutellen vasemmalle Sibeliuksen Ainolan suuntaan. Käännyin Tuusulan Rantatielle, joka on yksi valtakuntamme ykköskulttuurikohtaista. Sen sivuutin pysähtymättä, vaikka olikin lähellä, etten kävellyt Aleksis Kiven mökin sivusta Fjällbon puiston rantaan.

Seuraavana olisi ollut Krapin tila, jossa oli puolitehoista vipinää. En mennyt, vaan ajoin äitini viimeisen kodin, Tuuskodon pihaan ja rantaan. Koirien uimarannalla ei ollut ketään ja jatkoin matkaa Rantatien muuttuessa Kirkkotieksi. Sen varrella sijaitsee Gustavelund, joka taitaa olla tämän hetken juhannusten seudun ykköspaikka. Sinnekään en poikennut, vaan pysähdyin Tuusulan ensimmäisen kirkon kohdalle. Siellä pääsin ripille 60 vuotta sitten. Mutta sitäkin kauemmin on aikaa, kun kävin kaksi ensimmäistä kouluvuotta sitä vastapäätä olleessa, punaisessa puukoulussa. Ei ollut toiletteja, ei bideitä eikä käsienpesualtaita. Vaan pihan perällä puuceet pyttyineen.

Pian oli 50 kilometrin matka takana ja molemmat järvet kierretty. Palava kokkokin jäi näkemättä, kun pysähdyn Koskenmäen padolla, johon päättyy Tuusulanjärvi ja alkaa Tuusulanjoki. Sitä pitkin meloin kerran kumikanootilla  Päiviksen kanssa yli viiden kilometrin matkan Myllykylän Soiniityntien sillalle ja Jokilammille. 

Sieltä aloitin tämänvuotisenkin liki kolmen tunnin kultuurikierrokseni. Väliin jäi viiimeisenä Urkan uimapaikka, jossa aikoinaan opin uimaan. Entisen Valon ja Lemmelän sorakuopan lampiin on myös ihmisiä hukkunut. Yhdestä tapauksesta olin kerran Helsingin Ratakadulla 60-luvulla keskusrikospoliisin kuulusteluissa, kun nuoren miehen, koulukaverini isä väitti, että olin hukuttanut hänen poikansa. Kaikesta, kipeästäkin jäljellä on vain muistot.

Hyvää juhannusta jokaiselle

Vuosi sitten kävin juhannusaaton aamu-uinnilla kuudelta. Vaikka ilma oli 10-asteista, oli Jokilammen veden lämpö yli 20 °. Nyt vuotta myöhemmin samaan kellonaikaan on ilma 11, 8 ja lammen vesi 14 paikkeilla. Maljapurolammen vesi lähteineen on vielä kylmempää. Silti sekin on minulle kovastikin uima- tai pulahduskelpoista, vaikka se ehtikin kesän tähän saakka Jokilaakson ainoana hellepäivänä kivuta pariksi päiväksi 20 kuumemmalle puolelle.

Lähes ammoisista ajoista on Johanneksen syntymäpäivä ollut tasan 6 kuukautta kristinuskon Vapahtajan ja isäni syntymäpäivän jälkeen tai oikeastaan ennen. Mutta ei enää, vaan olemme siirtäneet sen rahanahneuksissamme lähimmälle lauantaille. Tänä vuonna olisikin suht helppo viettää jussia parikin kertaa, sillä Virossa aatto on edelleen 24. päivä.

Etanat, ennustajaeukot sekä -ukot ovat luvanneet Jokilaaksoon enimmäkseen puotapäivää, joten illan kolkutellessa kierrän perinteeksi muodostuneen Tuusulan- ja Rusutjärven hopeanharmaalla, vanha rouva Avensiksella.

Pysähtyillen toivottamaan hyvää suomalaisen kesäyön juhlaa sekä vaihtamaan sanoja siellä täällä missä on väkeä. Vuosi sitten juhannuksen viettäjien keskuudessa rannoilla kotikieleni olikin vähemmistönä. Ehkä kantaväestö oli kesämökeillään. Juhannusillan ajelustani kerron huomenna. Tänä vuonna kelit sallivat kokon polttamisen ja mahdollisesti näenkin sellaisen. 

Mutta sitä ennen päivän mittaan lämmitän merikonttisaunan. Sen lomassa pulahdan naturistiuinnille jokeen tai jollekin lammistamme. Kesän ensimmäiset, tällä kertaa ruotsalaiset, uudet perunat söin himoissani jo viikko sitten. Ensi vuonna maltan mieleni ja siirrän traditioni silleineen takaisin juhannusaaton iltapäiväksi. Jos muistan 🤔. 

Jokilaakso on paikka, jossa luonnon läsnäolo korostuu. Kesä on kauneimmillaan, vehreimmillään ja kukkeimmillaan aivan kuin syksyä ei tulisi lainkaan. Pidän kesäyön valoisasta taiasta kovasti ilman ainoatakaan ihmisääntä.  Vain Luoja keskustelee kanssani tulkkinaan Suomen lähes ainutlaatuinen luonto aamukasteineen. 

Pikku kriminellit

Vuonna 1922 tuli voimaan köyhäinhoitolaki, joka oikeutti kunnat lähettämään elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet työlaitokseen. Heitä laitettiin myös samohin paikkoihin kuin sakkonsa maksamatta jättäneet sekä rattijuopot. Myöhemmin Keuruun huoltola muuttui kokonaisuudessaan päihdehuollon toimintayksiköksi ja hoidosta päässeitä tai kesken jättäneitä notkui silloin tällöin kaupungin katukuvassa. Joku siitä kirjoitti lehtien palstoillakin ja toivoi asiaan muutosta. 

Luojani heitä kuuli ja 90-luvun alussa tilasta tuli turvapaikan hakijoiden vastaanottokeskus. Pian katukuvassa näkyi teiniäitejäkin, jotka työnsivät rattaissaan suklaasilmäisiä pienokaisia. Ei ollut tiukkapipoille hyvä sekään ja joku toivoikin juoppoja takaisin 🤣.

Jos jostakin jotain tiedän, on se laitapuolen elämä toisella laidalla kuin missä Wahlroos tai presidenttimme kulkevat. Tosin heistäkin joku päätyi lukemaan tiilenpäitä ja ei tarvinnut, eikä saanut avata tai sulkea enää ovia itse. 

Joskus mietin äitien ja isien pikku kullannuppuja, joista yhteiskunta kasvattaa kunnon kriminaaleja jakamalla ehdonalaisia tuomioita entisen päälle. Kunnes häkki heiluu kunnolla kuukausiksi tai peräti vuosiksi. Minäkin olin sitä tekemässä käräjäoikeuden maallikkotuomarina useamman vuoden. 

Suomessa pisimpään ovat vangit  istuneet yhtäjaksoisesti yli 20 vuotta. Jos valta olisi, laittaisin ensi- tai viimeistään toiskertalaisen kunnon kehäraakin kanssa samaan selliin pariksi viikoksi. Jossa saisi pelätä muiden lisäksi myös omaa häkkikaveria. Joka aitona mentorina kysyisi aamuisin ja iltaisin: "Tätäkö elämältä haluat, sillä tänne tiesi johtaa vääjäämättä pysyvämmin  ennemmin tai myöhemmin?"

Aikoinaan ehdotin myös vakavasti, että ostetaan Venäjältä tai vastaavasta maasta vankilapaikkoja niille, joiden tapoja eivät Suomen viranomaiset pysty muuttamaan. Vankeinhoito nauroi minulle. Nyt luin lehdestä, että Ruotsi ostaa 600 vangille paikat Viron Tarton vankilasta 30 miljoonalla eurolla. Olen siellä missä vankila tuntuu vankilalta käynytkin. Suomen perässähiihtäviltä vankilaviranomaisilta kysyn nyt uudelleen: "Olinko väärässä tai onko viranomaisnauru ehdotukselleni nyt hyytynyt?" 

Konnien ja konnattarien luvattu valtakunta

Aikuisuuteni alkuvuodet eivät kestäneet päivänvaloa. Jos nyt kotiini tulisivat vuosikymmenten jälkeen lainsäätäjät, -valvojat ja -jakajat, jotka sanoisivat, että nyt lähdet Soini viideksi vuodeksi lusimaan sekä lukemaan tiilenpäitä kaikesta tekemästäsi, joista et jäänyt kiinni, niin minun pitäisi todeta kysymyksen kera: "Selvä, se on oikeus ja kohtuus. Mihin vankilaan lähden ja milloin sekä onko talon puolesta hammasharja?"

Mutta näinhän ei käy. Kun päästin kotiini kertomansa mukaan kaksi väkivaltaa paennutta naista, he veivät mennessään vähintään kourallisen kultakoruja ja vuoden eläkerahat. Kameravalvontani koppasi heidät kiinni ja materiaalin avulla päädyin poliisikuulustelujen ja osin tunnustusten ansiosta yleisen syyttäjän pöydälle. Sen jälkeen asiasta ei sitten ole kuulunut tiedustelujen jälkeenkään mitään. 

Kun kotilaituristani nyysittiin liki parin tonnin kumivene, ei selvittäminen edennyt edes lähtöruutuun, kun poliisi ilmoitti, että "koska syyllisistä ei ole tietoa, tutkinta lopetetaan". Jota ei aloitettukaan. Itse jäin pohtimaan, että pitääkö rosvo surmata kynnykselle? Ja eikö varkaiden valtakunnassa lainvartijoilla ole vakuutusyhtiöiden vahinkoilmotusten lisäksi muuta virkaa, kuin kerätä rahaa ylinopeuksista palkkoihinsa kameravalvonnan avulla.

Kun aikoinaan Floridassa kysyimme poliisilta mitä tehdä varkaille, jotka anastivat keskellä päivää kaverin elektroniikkaliikkeen takaovesta sylikaupalla laitteita, vastasi poliisi: "Ampukaa ne oven ulkopuolelle, niin ei tule lainkaan kanssa mitään vaikeuksia."

Santeri A alias Santtu, kuvankaappauksen heimonsa kyläpäällikkö on oikealla asialla tai ainakin toimii järkevällä tavalla, sillä maailman meno ei mene kaikelta osin oikeaan suuntaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun olisin itsekin mukana turvaamassa kuntalaisten rauhaa ja omaisuutta. Sitä sanotaan lain ottamiseksi omiin käsiin. Jos ei joku käsitä mitä tarkoitan, siihen voi tutustua vaikka läntisen naapurimme Malmön kaupungissa. Ehkä Itä-Helsingin joissain osissa ja kellonaikaan siitä saa kotimaankin maistiaisia. 

Ainoat varteenotettavat järjestyksen ylläpitäjät ovat tätä menoa pian kuin entisaikojen Antti Heikinpoika Isotalo, joka yhdessä Antti Rannanjärven kanssa johti Isoo-joukko-nimistä puukkojunkkarijengiä yli 150 vuotta sitten. Miestä on usein pidetty koko Härmän seudun kiistattomana ja pelättynä johtajana, joka oli myös aikansa tunnetuin eteläpohjalainen.

Rannekelloni

Ensimmäinen rannekelloni oli yli 60 vuoden takainen Leijona. Jonka kerran kunnostutinkin, mutten tiedä minne se vuosien saatossa on kadonnut. Myös toinen ajannäyttäjä oli Leijona. Muistan mihin vanhempieni antaman rippilahjan taival kanssani päättyi. Vaihdoin sen humalapäissäni mustalaisten kanssa Rovaniemen leirintäalueella Timexin, niin sanottuun paperinkeräyskelloon, jossa oli  päivyri.

Kyseisellä viihdematkalla olin nuoruuden ystävieni Veikko Ylisaaren ja Pekka Maarasen kanssa hänen vanhemmiltaan ostamalla tai saamalla vihreällä Ford Anglialla. Ikimuistoinen reissu aina Norjaa myöten, vaikka taisin olla välillä muistamattomassa tilassa tai ainakin joka päivä juovuksissa. Molemmat kaverini ovat jossain siellä missä ei kelloja tarvita. 

Vuosikymmenten saatossa minulla on ollut monia rannekelloja, joiden joukossa yksi tai kaksi harvinaisempaa. Toinen oli, nykyisin rikkinäisenä säilytyslippaassani oleva Omegan äänirautakello. Niiden huriseva aika oli ennen kvartsikelloja. Erikoisuus oli myös Jarmo Hallamäeltä ostama venäläinen automaattikello. Jota en uskonut kultaiseksi ennen kuin Sweitsissä kelloseppäkoulunsa käynyt Vesa Sironen sen vahvisti. Yhteistä näille oli, että ne lopettivan ajassa kulkemisen päädyttyään ranteessani suihkuun tai uimaveteen 😥.

Elämässäni Liisan kanssa oli myös aika, jolloin jokaista kolikkoa ei tarvinnut laskea. Silloin hankin mainitusta Sirosen kelloliikkeestä teräskuorisen päivyrikellon, joka oli ja on yhä Rolex. Se veti itse käyntivoimansa ranteeni heilutuksesta. Jossain vaiheessa, ehkä ennen taskupuhelimia tuli tarve nähdä aika ranteestani myös pimeässä vuoteessa. Vaikka Rolexissa oli fosforiviisarit, päätyi se vuosikymmeniksi piirongin laatikkoon Omegan seuraksi.

Seurasi liuta halpoja digikelloja. Viimeisin oli tai piti olla laadukas Casio omalla Suomen  ja Tatan Thaimaan ajoilla sekä askelmittarilla. Kylkiäisinä oli kulloinkin maailman surfausaaltojen korkeudet. Pari viikkoa sitten se lopetti muutaman vuoden kävelyn jälkeen moitteettoman työskentelynsä vikaan tai virran vähyyteen. Joten vaihdoin sen lippaassa aikaansa odottaneeseen Rolexiin. Joka hetken huiskuttelun jälkeen jatkoi kävelyään siitä mihin oli kauan sitten pysähtynyt.

Sitä ranteeseen laittaessani mieleeni muistui aamun hartaushetki aikojen takaa Sininauhaliiton väen kanssa, jossa seisoimme kaikki rukoukseen hiljentyneinä. Minä puheenjohtajanakin toimineen Juhani Haverin takana, kun ujutin ranteeni hänen silmiensä eteen. Hetkessä mies unohti paikan ja rikkoi hiljaisuuden parahtaen: "Soinilla on Rolex!" Sen jälkeen kukaan ei muistanut mistä rukoiltiin, mutta kaikki muistivat kelloni 🤣.

Nyt on kyseinen ajannäyttäjä päässyt takaisin omalle paikalleen vasempaan ranteeseeni. Jossa toivon sen kävelevän aikaa näyttämässä kanssani niin kauan, kun ajassa ylipäätään liikun. Jospa tämä olisi yksi niistä harvoista, pienistä asioista, joka menisi tahtomallani tavalla ja kello jatkaisi jälkeeni kulkuaan poikani Markon ranteessa. 

Luonnon tutkijoita

Jokilaakson ilmestyy silloin tällöin milloin milläkin asialla olevia, eikä minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaankaan. Huonosti käyttäytyviä on anihavoin, mutta niitäkin on. Heidän kanssaan tulee joskus sanailtua tavalla ja sanoilla, joita en tässä lähde toistelemaan. Se on satavarma, että roskien kaatopaikka luonnonsuojelualueestamme tulisi, jos ei olisi Soiniityntien sillalla lukittua rautaveräjää. Nyt sitten ilmestyy joen toiselle puolelle muiden maille jätekuormia, joita ei näköjään mikään mahti saa poistamaan yrityksistäni huolimatta. Itsekään en sitä tee enää neljättä kertaa. Väärillä asioilla liikkuvista olen kirjoittanut monesti, joten olkoon tällä kertaa. 

Mutta sitten on mukavia kulkijoitakin, joista yksi liikkui viime viikolla kamera kädessä. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sami oli luonnon tutkimisen osaaja ammattilainen. Hänelle näytin Merikonttikotia sisältäkin. Tähän mies sanoi, että oli kurkkinutkin ikkunoista. Samu Piha on innokas luontoharrastaja sekä (ex-)luontokartoittaja, jonka vahvimmat alueet ovat putkilokasvit ja linnut. Hän pyrkii myös siihen, että havainnot koskevat vain luonnonvaraisia eliöitä.

Sami on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Jokilaakson luonnon tutkija, joka piti sen mitä lupasi, eli lähetti ottamiaan kuvia peräti nimineen kymmenkunta. Kiitos sinulle, jos satut tämän lukemaan: "Tässä joitakin eilen ottamiani valokuvia "pihapiiristäsi". Tiedostot ovat sen verran isoja, että näköjään valtaosa lähetettiin Google Drive -linkkeinä. Joukossa ei ole muita harvinaisia lajeja kuin tuo isokuonokärsäkäs, joka Lajitietokeskuksen mukaan on vakiintunut, hyvin harvinainen. Mukavaa kesän jatkoa. T. Samu Piha."

Tätä kirjoittessa palasi mieleen useampikin lupausten antaja. Elävästi on jäänyt muistiin pari opiskelijaa, jotka sanoivat laittavansa tutkimuksestaan sen valmistuttua kopion postilaatikkooni. Sekä monet toisten katteettomat lupaukset kuvien ja muiden aikaansaannosten toimittamisesta. 

Sen tiedän, että Jokilaaksossa elää tuhatpäinen kasvien ja pienten eläinten joukko maalla, ilmassa ja vedessä. Niistä en tiedä mitään, en nimiä enkä ulkonäköjä, puhumattakaan elintavoista. Rehevyytensä ja sijaintinsa ansiosta on Jokilaakson lunnonsuojelualue ehkä liioittelemattakin lähes ainutlaatuinen.

Luontoa voi käyttää monella tavalla

Yöllä kuuntelin kuinka liki 20 000 suunnistajaa etsi rasteja suomalaisesta metsästä. Luulen, että Jukola Venloineen on maailman suurin suunnistustapahtuma. Kun siihen joukkoon lisää kaiken muun väen huoltojoukkoineen, peseytymistiloineen, saunoineen, lääkärit kenttäsairaaloineen, ruokailupaikat ja tv- ynnä radioväen tilat sekä monet muut toimintoineen, ei se voi olla jättämättä jälkiä myös luontoon. 

Innostuinkin penkomaan asiaa. Mutta yllätys oli itselleni kuinka hyvin urheiluväki ottaa luonnon huomioon. Kävi ilmi, että jos esimerkiksi reitin tekovaiheessa havaitaan vaikkapa kanalinnun pesä, se suojellaan lippusiimoilla ja teipeillä pesimärauhan turvaamiseksi. Jotkut aktivistit olivat myös tutkineet kuinka luonto kärsii kaikesta edellä mainitusta sekä kymmenistä tuhansista jalanjäljistä metsässä. Kolmen vuoden kuluttua ei ollut nähtävissä enää mitään massatapahtumasta.

Kun olin natiainen tai oikeastaan jo ennen sitä, hankkivat soranmyyjät omistukseensa mäntykankaan Hyrylästä. Ensin he myivät puut, jonka jälkeen alkoi soranmyynti ja sepelin teko. Maan kuulu oli Tauno Valo, jonka kaksi tytärtä, Seija ja Ritva olivat samalla luokalla kanssani. Mukaviakin olivat, kun antoivat minun kopioida läksyt vihkoistaan. Kun sorat oli myyty, osti Tuusula Valon, Lemmelän ja muiden soramiesten hiekkakuopat.

Kansan suusta siepattu historia kertoo, että Seppo Aaltonen ehdotti, että alueelle tehtäisiin monipuolinen urheilukeskus. Se oli loistava idea, joka myös toteutui. Yhä kehittyvällä alueella on nykyisin esimerkiksi urheilukenttä, tennis-, jää- sekä täysimittainen jalkapallohalli. Koko ajan soraa otettaessa pohjaveden alapuoleltakin, oli alueella uimapaikka, joka on vuosien saatossa saanut laiturin, avanto- ja muille uimareille pukukopit sekä käymälät.

Olen käynyt nykyisin Urkan nimen saaneella alueella ikäni. Oppinut siellä uimaankin. Nykyisin, usein sunnuntaiaamuisin ajan hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen rannalle saakka, vaikka se on lukuisin merkein kiellettyä. Ajan siksi, että kerään silmiini sattuvat roskat roska-astioihin, jonka jälkeen pulahdan nakuna uimaan. Sitten hipsin lähistöllä olevaan Kahvila Hyrylään, Munallisten Marttakerhoon aamupuurolle. Tällä tavalla ovat monet kesäaamuni tehty.

Tarvitsemme toisiamme

"Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Austalialainen aktivisti, poliitikko ja elokuva-alan toimija Irina Dunn kehitti tämän mainion klassikon, jonka amerikkalainen feministi Gloria Steinem sittemmin teki tunnetuksi sanoen naisen tarvitsevan miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. Netissä löytyy yhä keskusteluja onko Gloria Steinem naisia vai miehiä rakastava tai jotain aivan muuta. Itse törmäsin aiheeseen ensi kerran aikoinaan Hämeentiellä sijainneen baarin ilmoitustaulun uutisessa: "Kala tarvitsi polkupyörän." Kala eli Gloria Steinem oli löytänyt mieleisensä polkupyörän ja avioitunut miehen kanssa 🤣.

Kun tämäkin oli varsinkin aikoinaan tiukalla pipolla vaikea ymmärtää, on se nykyisin sitä vielä enemmän. Sillä miesten ja naisten tai tyttöjen ja poikien joukkoon ovat tulleet termit muunsukupuolinen ja sukupuoleton. On sitten piponi kireä tai liian löysä, en osaa sanoa onko kuitenkin yksinkertaisesti niin, että sukupuolia on vain kaksi. Kun tästä olen haastanut keskusteluun kaikkitietäviä, itseään tunnustavina krisrittyinä pitäviä, liukahtaa heidän suustään helposti: "Jos toisin on tai joku niin kokee, on se synti tai syntiinlankeemuksen seuraus ja piste."

Koska tiedän olevan eläimiä, joilla on uroksen ja naaraan vehkeet tai ne kykenevät vaihtamaan elämänsä varrella sukupuoltaan, niin keneltä muultakaan kuin itseltäni kyselen silloin: "Onko kyseessä eläinten omien syntien seuraus vai yltävätkö ihmisten tekojen seuraukset eläinmailmaan saakka?" Sillä kaksisukupuolisuutta on paljon kasveilla, selkärangattomilla eläimillä ja kaloilla sekä sienillä. Sen sijaan nisäkkäillä, matelijoilla ja linnuilla sitä ei taida esiintyä. Ehkä tulevaisuudessa on aika ja vanhemmat, jotka sanovat, että syntynyt lapsi hieman vartuttuaan saa päättää itse sukupuolensa. 

Oikeastaan luulen tietäväni vain sen, että koska ihmisiä on miehiä ja naisia, ei meitä ole tarkoitettu elämään eikä olemaan yksin. Vaan tarvitsemme toistemme seuraa muutenkin kuin naimapuuhissa. Joka sekään ei ihmismaailmassa ole kaikille itsestään selvyys, sillä joukossamme on esimerkiksi itseään Kristuksen morsiamina pitäviä. Omat tapansa taitavat olla munkeilla ja nunnillakin.

Mutta sen verran olen maistanut itse ja muiden tuottamaa yksinäisyyttä, jotta tiedän, että ei ole minun hyvä elää yksin. Kahden viikon kuluttua Jokilaakson Merikonttikotiimme Thaimaasta tuleva Morakot alias Tata onkin kallein kultakimpaleeni, jonka kanssa toivon voivani kulkea loppuun saakka kohti tulevaisuutta. Joka myös meillä vaivoistamamme sekä eletyistä vuosista huolimatta yhä on. 

Elämää ikäauton kanssa

Hopeanharmaa, vanha rouva Avensis täyttää ensi vuoden elokuussa 20 vuotta. Se on autolle aika paljon ja voisinkin sanoa seuraani Suomen teillä ikäneidiksi tai -rouvaksi ja Jokilaaksossa on sen koti nyt kolmatta kesää. Ainakaan toistaiseksi en itse eikä kukaan muukaan aja rouvallani talvisin, joten se nukkuu merikonttikatoksessaan talviuniaan ollessani lunta piilossa Tatan kainalossa Thaimaan taivaan alla.

Olen ollut hankintaani hyvin tyytyväinen, vaikka siinä oli omat riskinsä. Vaihdoin sen nimittäin osa-avoauto Smartiin Thaimaasta käsin näkemättä. Olikin aika jännittävää tulla lentokentältä Hyrylän Kamuxin pihaan, jonne vanha rouva oli Oulusta toimitettu.

Päiviksen kanssa meillä oli Matkakotikin, jossa tarkoitus oli viettää elomme ilta-auringossa jossain Välimeren rannalla. Sen unelman murensi avioero, joka yhdessä kaihin kanssa vei mahdollisuuden ajaa kuorma-auton ajokortin vaatimaa IN-105 matkailuautoamme. Kun vielä joku halusi jakamattomasta pesästäni osansa vastoin Liisan ja minun tahtoa, menivät lähes kaikki seniori-iän unelmat pirstaleiksi.

Jäljelle jäi Jokilaakso ja hopeanharmaa Avensis, joka saa vuosittain uudet öljyt sekä katsastusleiman. Sekä uusien jarrunesteiden lisäksi silloin tällöin vähän muutakin, sillä ikä jättää siihenkin jälkensä. Olemattomat rahani ja Jokilaaksoon sijoittamani vanhempieni perinnön olen kiikuttanut turvaan ahneilta käsiltä isäni ja äitini tahdon mukaisesti.

Vaikkei vanhan rouvan näkökykyä ole kaihi heikentänytkään, oli sen huononemisen huomannut itseni lisäksi myös katkastusmies, joka päästi vielä kerran lasit hiomalla ja kiillottamalla vuodeksi tien päälle. Joten nyt on ikäneidilläni uusitut silmät, joiden avulla on mukava ajella sinne tänne Morakotin kanssa ja yksin sekä viettää öitäkin sen takaosassa makuupussissa Suomen suvessa.

Minä juon nyt kahvia, sanoi Harri Holkeri

Juon kahvia noin kolme kuksallista päivässä. En tiedä onko se paljon vai vähän vai sopivasti. Joka tapauksessa kahvin tämän päivän hinta laittoi minut tutkimaan Kulta Katriinan, Juhla Mokan ja Costa Rican tilalle aikani tarjousten perässä juostuani edullisempia vaihtoehtoja. Yli 20 euroa kilo kahvista on minulle liikaa. Vaikkei silavasiivu ruisleipäni päällä kyllä silläkään hinnalla ohenisi. 

Halvempia etsiessäni hämmästyinkin aika tavalla. Suositut merkkikahvit ovat nyt maksaneet kaupoissa kympin molemmin puolin alle puolenkin kilon paketti. Hyllyiltä nimittäin löytyy paljon halvempiakin kahveja. S-ryhmän, Keskon ja Lidlin omien tuotemerkkien hinnat ovat huonommillaankin vain murto-osa. 

Siispä ostin paketin S-ryhmän omaa Xtrakahvia, jota join tänä aamuna ensimmäisen kerran. Minusta se oli mukavan makuista. Ehkä olikin hyvä, etten lukenut ensin netistä juomakokemuksia, sillä eräs vertasi sitä maultaan jopa sahanpuruihin. Jäin pohtimaan, että onko joku juonut sahanpurujuomaakin kyetäkseen vertaamaan, kun sitä ei tainnut olla edes pula- eikä sotavuosinakaan? 

Mutta oli arvostelujen joukossa sitä kelvollisena pitäviäkin: "Xtra kahvin jauhatus on melko normaalin oloista, jos vertaa vaikka Juhla Mokkaan. Muut halpiskahvit on jauhettu todella hienoksi ja niistä kun keittelee sumpit, niin lopputulos on melko vahvaa litkua normi kahvimitalla annosteltuna. Kahvin tuoksu on mieto, mutta kyllä sen kahviksi tunnistaa. Tuoksussa ei ole mitään ärsyttävää tai vahvaa.

Maku on mielenkiintoinen. Se ei ole vahva vaan mieto ja pehmeä, ei kuitenkaan vetinen eikä kitkerä. Mukavasti kaakaomainen vivahde, hauska. Jatkoon, sanoisin. Jotenkin tulee olo, että olisi ulkomailla kahvilassa, hyvällä tavalla. Kahvi ei ole pahaa, kuitenkin täysin erilaista, kuin kotimaiset tuotteet."

Ehkä erityisesti mietin mikä on nostanut kahvin hinnan nimenomaan Suomessa aivan poskettomaksi. Se ei selity inflaatiolla eikä ilmastonmuutoksella, joita niitäkin valistuneet kuluttajien kusettajat näyttävät tarjoavan.

Ulkomailta kotiin

Vajaan vuorokauden pikapyrähdys puolitutussa jengissä eteläiseen naapurimaahamme rapakon toiselle puolelle alkaa olla takana. Ja parin tunnin kuluttua kiinnitymme takaisin Länsisataman laituriin.

Oikein mukava reissu kaikin tavoin. Sain myös Tallinnan sataman myymämöistä hankittua sen mitä aioinkin; palasen savujuustoa, tumman leivän sekä Sadamarketista oloasun, josta kuvan oikeassa reunassa näkyy yläosa.

Harmaa, vanha rouva Avensis odottaa toivon mukaan minua Vantaan Kehäradan Vehkalan asemalla ilman pysäköintivirhemaksua. Sillä edelleenkään en osa yhdistää liityntäpysäköintiä HSL:n seutumatkalippuun edes itseäni tyydyttävällä tavalla.

Pattaya Suomi-Seuran ryhmämatkalla meitä oli reipas parikymmentä. Itse 75-vuotiaana ehkä porukan keski-ikäisiä. Tosi seniori tai parikin huitelivat viimeistä kymmenen vuoden taivalta ennen 100 vuotta.

Mukava oli kuulua porukkaan, vaikken alkoholin kanssa läträäkään. Kuten eivät kaikki muutkaan. Syömisen lisäksi tanssiminen ja karaoke näyttivät olevan meistä monen juttu.

Vahinkokin, jossa oli aineksia pahempaan, kävi käytävällä. Kuljin kohti yökerhoa omissa ajatuksissani, kun sivusta juoksi ehkä alle kolmevuotias nassikka suoraan jalkoihini. Vaikka aivolaatikkoni sanoi silmänpäyksessä mitä tehdä, eivät jalkani ehtineet siihen täysin mukaan. Joten olin kylki edellä rähmälläni pitkin lattiaa.

Isukki huomasi oitis, että jälkikasvu ainoastaan pelästyi, vaikka parku oli kuin pää olisi irronnut. Onneksi hytti- ja muullakin kaverillani oli 800:sta Buranaa. Lähipäivät näyttävät katkesiko kylkiluita tai muita. Silti olen hyvilläni, etten tallonut 100 kilon painolla alleni pientä poikaa. Kun kävelin takaisin, istui poika totisena siskonsa kanssa vanhempiensa sylissä. Kun itkukin oli tauonnut, opetin molemmille ylävitoset vahvistukseksi, että kaikki on hyvin.

Ulkomaille

Tänään lähden ulkomaille osana Pattaya Suomi-Seuran jengiä. 

Ohjelma

Tiistai 10.6.2025

Klo 17.00-17.30 

Matkalippujen jako Länsiterminaali 2, 1 kerros sisäänkäynnistä heti oikealla puolella, jonka jälkeen siirrymme laivaan omiin hytteihin.

Klo 18.00

Grande Buffet kansi 7 päivällinen, sisältää ruokajuomat: olut, viini, mehu ja virvoitusjuomat hanasta, myös alkoholittomat puna- ja valkoviini sekä alkoholiton olut.

Klo 18.35

Ankkurit ylös laiva lähtee kohti Tallinnaa.

Klo 19.00-22.00

Tax Free kansi 6 myymälä avoinna.

Klo 18.00-04.00

Starlight yökerho kansi 6 & 7, esiintyy Jukebox bändi.

Klo 19.45 Sea Pud kansi 7.

Karaoke alkaa.

Klo 22.00

Laiva saapuu Tallinnaan D-terminaaliin, emme pääse laivasta ulos.

Keskiviikko 11.6.2025

Klo 07.00-

Grande Buffet kansi 7 aamiainen.

Klo 08.00 

Pääsee laivasta ulos.

Klo 11.45

Tultava laivaan takaisin. 

Klo 12.00 

Grande Buffet kansi 7 lounas, sisältää ruokajuomat: olut, viini, mehu ja virvoitusjuomat hanasta, myös alkoholittomat puna- ja valkoviini sekä alkoholiton olut.

Klo 13-15.30

Tax Free kansi 6 myymälä avoinna.

Klo 16.00

Laiva palaa sinne mistä vajaa vuorokausi aiemmin lähdettiinkin. 

Ovatko kaikki tuomion saaneet rikollisia?

Viime vuosina Suomessa on kielletty kolme järjestöä: uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) sekä rikollisryhmät Cannonball MC ja United Brotherhood. Oikeusministeri Leena Meri (ps) sekä liikenne-, viestintä- ja sisäministeri Lulu Ranne (ps) ovat aiemmin kertoneet kannattavansa sitä, että Elokapinan lakkauttamista selvitettäisiin. Elokapinan lakkauttamista vaaditaan lisäksi kansalaisaloitteessa, joka on kerännyt yli satatuhatta allekirjoitusta.

Myös minun sydämessäni on aina asunut pieni, yhteiskunnan sääntöihin taipumaton tai vähintään sopeutumaton kapinallinen. Ja vaikka olisin samaa mieltä Elokapinan ajamista asioista, olen toimintatavoista ankarasti eri mieltä. 

Elokapinan kampanjaryhmästä Panu Puhakka sanoo, että tämän päivän mielenosoituksessa yli 400 kiinniottovalmista henkilöä on valmiina ylittämään ”pääkaupunkiseudun yhteenlasketun putkakapasiteetin”. Se tarkoittaa, ettei poliisilla olisi riittävästi paikkoja, jonne laittaa yli 400 kiinniotettua. Luku perustuu Elokapinan keväällä 2024 tekemään selvitykseen, jossa arvioitiin putkakapasiteettia Pasilassa, Porvoossa, Kilossa ja Vantaalla.

Kulovalkea mielenosoitus estää Helsingin keskustassa sivullisten ihmisten liikkumista. Ovat he sitten matkalla töihin, ruokaostoksille, muille asioille tai vaikkapa kouluun. Tuntuukin, että Elokapina on valtiovallan erityisessä suojeluksessa, joka saa vaikeuttaa kohtuuttomasti toisten arkea ja elämää.

Mutta ennen ja nyt on hulluuteni minullakin. Jokunen vuosi sitten menin rakentamani hirsitalon pihaan käydäkseni sinne haudatun koiramme haudalla. Sain syytteen kotirauhan rikkomisesta ja oikeudessa myös tuomion. Käynti maksoi 5000 euroa. Sitä on vaikea kalibroida Elokapinan tekemisten kanssa.

Tänään on kristillinen juhlapäivä

Helluntai on eräs vanhimmista kristillisistä juhlista. Sen merkitys on jäänyt monille hämärän peittoon, mutta yksi siihen liittyvä asia muistetaan takuulla: ”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä.” Entisaikoina helluntain aikaan nuoret tanssivat, lauloivat ja pukeutuivat parhaimpiinsa. Katseltiin potentiaalisia heiloja ja kesäheilasta tuli usein syksyllä aviopuoliso.

Tärkeä osa juhlaa oli helluntaisauna, jolloin kylvettiin ensimmäisen kerran uusilla vihdoilla. Kesän ensimmäistä saunavihtaa käytettiin tulevan ennustamiseen. Vihta heitettiin saunan katolle ja sen tyvi näytti nuorille tulevan puolison asuinpaikan suunnan. Saunomiseenkin liittyi naimaonnen nostattamista. Kansanperinteessä helluntaihin on kuulunut myös helluntaivalkeiden polttaminen ja helkavirsien laulu.

Päivään liittyi sananparsiakin:

”Jos helluntaina sataa, niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka."

”Helluntai hempeimmillään, paarmat pahimmillaan.”

”Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."

”Heilani on kuin helluntai." 

Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen ja kristillisen seurakunnan perustamisen muistopäivä, jonka nimi tulee muinaisruotsin pyhää tarkoittavasta sanasta. Juhlaa eri tapoineen ja muotoineen on vietetty 50 päivää pääsiäisen ja 10 päivää helatorstain jälkeen. 

En muista ainuttakaan tapahtumaa elämästäni, joka olisi jollain tavoin liittynyt helluntaihin. Luulen niitä kyllä ainakin aasinsiltoja myöten olleen, sillä 70-luvulle saakka se oli 2-päiväinen juhla. Joten monella oli itseni lisäksi ylimääräinen vapaapäivä.

Tänä aamuna teen päivälle henkilökohtaisen merkityksen. Sillä joku päivä sitten kävin ostamassa kuvan kuunliljan. Nyt se viettää ensimmäistä helluntaitaan uudessa kodissa Keinokukkulalla samaa matkaa kukkakaupasta tulleen puolisonsa vieressä. Kukat vähintäänkin nupuillaan tai jo hieman auenneina. 

Ei kai voisi vähempää muita kiinnostaa?

Muistelen, että noin 60 vuotta sitten neljä ensimmäistä työpaikkaani olivat Wiima, Imatran Voima, Amer-Tupakka ja Satoturve. Voi olla, että järjestyskin oli kirjoitetunlainen.

Kuvan Wiiman linja-autokoritehtaalle kuljin 10 kilometrin työmatkat lentokentän tiehaaraan pitkin Tuusulantietä Sport mopedilla, jossa oli HMW:n moottori. Muistan Räsäsen talonkin Riihikallion kupeessa mistä isä moponi osti. Olin silloin 14-vuotias. Nykyisin tai jo pitkään aikaan ei mopedilla nykyistä Tuusulantietä voisi entiselle työpaikalleni ajaakaan, sillä kirjamellisesti betonilaatoista tehdystä tiestä on tullut moottoritie. Voi kylläkin olla, etten olisi lain mukaan saanut ajaa silloinkaan, sillä ikäraja oli 15.

Olin talonmies Nybergin apulainen. Työhöni kuului kuvan tehdasrakennuksen edessä olevien ruusupenkkien kastelu ja rikkaruohojen kitkeminen. Sekä kahden öisin tehdasta vartioineen saksanpaimenkoiran hoito. Siitä olin hyvin ylpeä koska koirahäkkeihin ei Nybergin ja minun lisäksi ollut muilla asiaa.

Muistelen sen olleen kesätyöpaikka, sillä kävin koulua tai ainakin koulussa. Kunnon oppilaaksi ei minusta häiriköinnin vuoksi ollut. Voi olla, että seuraavana siirryin herrahommiin, lähetiksi Imatran Voimaan Ruoholahdenkadulle Helsinkiin. Uran huippuja oli, kun sain joskus tuurata jopa kokonaisen päivän nuorempaa vahtimestaria.

Ensimmäinen työpaikkani Tuusulassa oli Amer-Tupakka tai Satoturve. Jos joku sanoisi, että se oli kylläkin Tuusulan Saha, jossa pinosin rimoja, en väittäisi vastaan. Joka tapauksessa ns. Bostonilla toimin etupäässä roskia kuljettavan Kailasen apumiehenä. Traktori oli sininen Fordson Dexta.

Ensimmäisten työpaikkojen joukossa oli myös Amer-Yhtymän omistama Satoturve, joka kasvatti isoissa kasvihuoneissa etupäässä ruusuja. Jonnekin kuvan kattopalkkiin kirjoitin silloin tussilla nimeni ja päivämäärän. Vieläkin tulee nostalginen fiilis käydessäni samoissa kasvihuoneissa Pirilän Kukkatalolla. Olin ensimmäisiä, kun kärräsimme urakalla turvepaaleja sisään, levitimme ne kasvulaareihin, lannoitimme ja istutimme taimet. Moni äiti onkin saanut kauan sitten istuttamani äitienpäiväruusun.

Sähkön välittämää ajanvietettä, osa 2

Eilen kirjoitin radionkuuntelutavoistani ajanvietteenä. Tänään jatkan aiheesta. Vaikka mietin päivän ja puoli yötä en keksinyt passiivisempaa ajavietettä kuin yhden. Silloin en edes kuuntele tai katsele mitään enkä tee muutakaan. Kunhan vaan olla möllötän.

Mutta televisio ei ajanvietevälineenä paljon enempää vaadi kuin radiokaan. Vaan kuuntelemisen lisäksi täytyy vain katsella, vaikka kyseessä olisi niin sanottu  hömppäjuttukin. Tosin tekstiä pitää kielitaidottoman tai kaltaiseni huonokuuloisen myös lukea. Ehkä ne ovat eräänlainen onni, sillä on maita, jossa tekstitysten sijaan puhutaan kunkin maan kieli alkuperäisen päälle tai sijaan.

Huonokuuloisuus on muuttanut katselutapojani eikä suomenkielellä tartu TV:stä enää kuin uutiset ja huippuyleisurheilu. Ajanvietteenä televisio on silti edelleen tärkeä tekstitettyine sarjoineen ja elokuvineen. Kurssissa ovat Netflix, Yle Areena ja MTV Katsomo. Viimeisin kokonaan katsomani sarja taitaa olla Monte Criston kreivi. Se perustuu liki 200 vuotta vanhaan Alexandre Dumas'n saman nimiseen kirjaan. Oikein hyvä, josta löysin monta kertaa itseni.

YouTubekin on sähköisiä ajanvietetapoja myös kämmenen kokoisessa älylaitteessani. Monella ja minulla on omat soittolistatkin, joissa sisältönä itselläni on nostalgiaa ja niiden myötä syvimpiä tunteita ja muistoja. Kuunnellessa ja katsoessa seurana ovat usein kyyneleet. Annikki tähden Muistatko Monrepos'n oli äitini Annikin lempikappale, joka tuo mukanaan alkuperäisenä, mutta myös Kaurismäen elokuvasta vanhempani tähänkin hetkeen hyvin elävinä 😥. Aikansa megahitin syntyessä olin viisi, siskoni neljä ja pikkuveljeni vuoden ikäinen. 

Kirjojen suhteen minulla on jo monta vuotta kestänyt kriisi enkä tunnu löytävän siitä maailmasta enää mitään mikä sytyttäisi ja odottaisin illan tai yön lukuhetkiä vuoteessa. Piikkipaikalle on jäänyt ruotsalaisen Stieg Larssonin Millenium. Kirjailijan yllättävän kuoleman jälkeen sarjaa on yrittänyt jatkaa ainakin pari sanan säilän taitajaa. Vaikka yritin tosissani, he eivät olleet edes Larssonin varjoja.

Sähkön välittämää ajanvietettä

Taidan jättää tämänpäiväisen blogini ulkopuolelle mitä hupia ja hyödyllistä harrastan kämmenenkokoisen älylaitteeni ja sen kymmenien aktiivikäytössä olevien ohjelmien kanssa. Sekä television ja muun liikkuvan kuvan. Sillä vieläkin passiivisemman, yksipuolisen sähkön välittämän ajanvietteen parissa viihdyn radiota kuunnellen.

Radioiden tuottamaa viihdykettä harrastin vielä toissa vuonna Jokilaaksossa neljällä laitteella, joista kaksi oli aina auki. Silloin oli pienessä vihreässä talossa eli kasvihuoneessa katto ja soitin kotiaan siellä pitäville klassista musiikkia yötä päivää kaikki kesät. Mutta kun lumi vei katon, lopui kasveilta, muurahaisilta ja muilta öttiäisiltä musiikki.

Jokilaaksossa on kolme erilaista, eri paikoissa olevaa ekokäymälää. Niistä Merikonttisaunan yhteydessä oleva Separett on suosikkini. Siellä on aina äänessä nuorille suunnattu kanava. Taitaa olla nimeltään YleX. Tänä aamuna pytyllä istuessani, tortun vääntämisen ohessa ja minulle oudon musiikin seurassa kuuntelin onko suuteleminen vain sitä, että laitetaan huulet törrölleen toisen huulia vasten.

Merikonttikodissa sen sijaan viihdyn etupäässä Radio Suomen milloin minkäkin yhdeksäntoista, eri alueen lähetystä korvillani seuraten. Muutenhan musiikki taitaa niilläkin olla valtakunnallista, mutta kyllä joukkoon mahtuu paikallisesti ajankohtaista asiaohjelmaakin.

Kun matkaan harmaan Vanha rouva Avensiksen kanssa, on usein äänessä Radio Nova. Siinä itselleni parasta ovat iloiset ja elämänmakuiset toimittajat. Vai ovatko he juontajia? Toki oman osansa saa esimerkiksi Nostalgia, jonka musiikki parhaimmillaan on kuin minulle tehtyä. Kaukana takana on aika, jolloin itkin onneani ja rakkautta Jokilaakson kodan laverivuoteessa. Päiviksestä kaksin käsin kiinni pitäen ja Sävelradiota kuunnellen pitkin öitä. Se oli jotakin paljon enemmän kuin huulet törröllään huulia vasten.

Kesä tulee Jokilaksoon ja olen siinä mukana

Ystäväni Pauli oli metsämiehenä oikeassa sanoessaan, että omenapuiden runkojen edellistalven jänöjen ruokailu nitistää taatusti niistä kaiken elävän. Vaikka ne viime kesän vihreitä lehtiä työnsivätkin koko varren täydeltä. Vaan niin ei ollut enää tänä keväänä. Mutta eivät ne kuolleet, vaan kaikki oli aloitettava alusta. Se oli hieno juttu, sillä puut olivat 70-vuotislahja ja ne saivat uuden mahdollisuuden elämään jalostuksen sijaan villinä ja pupuista vapaana.

Vaikka mollikka paistaa tänään pilvettömältä taivaalta, ovat yöt vielä pääsääntöisesti varsin viluisia mittarin näyttäessä aamulla +5 ja uimaveden alle 12 asteiseksi. Kylmemmäksi en toivo kelien enää menevän, sillä silloin halla on kahden tomaatin ja yhden kurkun taimenteni surma. Eivätkä ne lähde juurista uudelleen villeinä eivätkä vankeina.

Kevään ja alkukesän taitteessa on mukava seurata elämän menoa Jokilaakson luonnon keskellä. Viikko sitten tunnistin Jokilampien uimapolun varresta ensi kerran kukkivan tuomen. Toivotin sille hyvää kesää, vaikken tiedä kuuleeko se saati ymmärtää ihmisen kieltä.

Varsinkin koivujen vaalea ensi vihreys on jotain ainutlaatuista, tulevan kesän hempeyttä ennustavaa. Niille ja muillekin lehtipuille löysin uuden sanan, jota en Googlenkaan avulla löytänyt aiemmin käytetyn. 

"Vastalehtineet". Miten hyvin se kuvastaakaan koivun, lepän, vaahteran, pajun, raidan, tammen, haavan ja monen muun kevään ansiaskelia uusine lehtineen, vaikka pysyvätkin juurevasti paikallaan vuosikymmenestä toiseen.

Ennen kesän puhkeamista täyteen vehreyteensä on Jokaaksossa hyttisistä vapaat viikot, jolloin on mukava tallustella sinne tänne pelkkä pyyhe vyötärölle ja välillä peräti ilman rihman kiertämää. Mutta hyväksyn hyttysetkin, sillä se tarkoitaa Jokilaakson monille linnuille kirjosieppoineen ja pääskysineen leveämpää leipää. Moni ei tule ajatelleeksi, että Suomenkin luonnossa vielä lentokyvytön lintulapsi voi kuolla ja kuoleekin nälkään.

Kahdenkymmenen vuoden tuumailun jälkeen olen ottanut työn alle kuvan jätemaakasan, joka on rantapolkuni varrella. Keinokukkula nimi siksi, että se ei ole luonnon muokkaama, vaan ihmisten tekemä. Nyt se sai kasvien kantaväestön, saniaisten ja nokkosten joukkuun ensimmäiset mamunsa kahden kuunliljan ja kolmen narsissiryppään muodossa. Mikä on Kukkulan tulevaisuus, on tällä hetkellä hämärän peitossa. Ehkä joku lukija osaisi kertoa mihin suuntaan sitä olisi hyvä työstää ja mitkä kasvaisivat tai edes eläisivät varsin varjossa, isohkojen puiden siimeksessä?

Talouden ja busineksen erilaiset tosiasiat

Panaman hallitus kertoi, että banaanijätti Chiquitan tytäryhtiö aikoo irtisanoa kaikki työntekijänsä Panamassa Keski-Amerikassa. Yhdysvaltalaisella yrityksellä on maassa noin 7 000 työntekijää. Päätöksen takana on yli kuukauden kestänyt lakko, joka on pysäyttänyt yrityksen tuotannon. Lakko on johtanut maakunnassa yli 75 miljoonan Yhdysvaltain dollarin tappioihin sekä teiden sulkemisiin ja tuotepulaan.

Sitten Finnairin omilta sivuilta sen tuoreimmat lehdistötiedotteet:

"Finnair peruu noin 110 lentoa IAU:n työtaistelutoimien takia 4. kesäkuuta ja siirtää asiakkaita vaihtoehtoisille lennoille. 

Finnair peruu noin 50 lentoa IAU:n työtaistelutoimien takia 2. kesäkuuta ja siirtää asiakkaita vaihtoehtoisille lennoille.

Finnair peruu noin 110 lentoa IAU:n työtaistelutoimien takia 30. toukokuuta ja siirtää asiakkaita vaihtoehtoisille lennoille." 

Vuonna 2024 matkustajamäärä oli 11,7 miljoonaa, mikä oli 6,1 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Finnairin liikevaihto kasvoi vuonna 2,0 prosenttia ollen 3 048,8 miljoonaa euroa ja, että tulos jää plussalle. Tänä aamuna uutiset kertoivat yhtiön uusista työnseisauksista.

Valtio on ojentanut kättään Finnairille 2020-2023 yhteensä 1,3 miljardin euron edestä, kertoi yli vuosi sitten valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosasto. Lisäksi valtio tukee Finnairin toimintaa verohelpotuksilla arviolta 474 miljoonaa euroa vuodessa. Karkeasti voi siis sanoa, että erilaisia tukia on yhteensä miljardin verran vuodessa.

Finnairin lentäjän keskiansio on palvelualojen työnantajaliiton mukaan 155000 euroa vuodessa. Lähihoitajan palkka on vastaavasti 36 000. Finnairin saamalla valtion tuilla palkattaisiin siis 30 000 apu- ja lähihoitajaa. Joku tässä ei ole maailmassani kohdallaan. Vaikka Finnairilla lentelenkin silloin, kun se lakkojen lomassa on taivaalla.