Ritsa thaimaalaisessa karjankasvatuksessa ja maaseudulla

Thaimaassa ja monilla muilla Kaakkois-Aasian maaseutualueilla ritsa (nang sataw tai paikallisittain hna mai / nang kadi -tyyppiset ratkaisut) on todellakin ollut – ja on edelleen – käytännöllinen työkalu paimentamiseen ja maataloustöihin. Vaikka ajatus ritsasta kuulostaa helposti rajulta, karjankasvatuksessa sen käyttö perustuu ennen kaikkea ääniefekteihin ja ohjaamiseen, ei niinkään vahingoittamiseen. Paimenet ampuvat tyypillisesti pieniä savipalloja, kiviä tai vaikka kovia siemeniä usein vesipuhveleiden tai lehmien lähelle maahan tai eläimen viereen pientareelle. Terävä napsahdus toimii tehokkaana äänimerkkinä.

Karja saattaa laiduntaa laajalla alueella tai kulkea pelloilla, joissa maasto on pusikkoista tai mutaista. Ritsan avulla paimen voi pysytellä kuivemmalla maalla tai kauempana ja silti ohjata lauman takaisin oikealle polulle tai pois viljelmiltä ilman, että hänen tarvitsee kahlata perässä. Sitä käytetään myös pitämään eläimet loitolla vaarallisista paikoista, ojista tai naapurin sadoista. Toisin kuin teräskuula tai terävä kivi, savipallo ei vahingoita eläintä vakavasti, mutta tekee selväksi varoituksen. Joillakin alueilla savipalloihin on saatettu jopa puristaa sisään pieniä ääniä tai suolaa. Tai ne on tehty tietyn kokoisiksi, jotta ne pitävät ääntä ilmassa lentäessään – pelkkä vihellys riittää säikäyttämään eläimen haluttuun suuntaan.

​Karjan ohjaamisen lisäksi ritsa on Thaimaan maaseudulla perinteisesti kuulunut monen maanviljelijän ja paimenen perustyökalupakkiin. Riisipelloilla ja hedelmätarhoilla ritsalla pidetään loitolla nälkäiset linnut ja makakit ennen sadonkorjuuta. Aiemmin sitä on käytetty myös iltaruoan hankkimiseen metsästämällä pieniä lintuja tai metsäkaulushaikaroita.

Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut tullin kanssa nipotusta, mutta nyt tuli ritsan vuoksi sekin koettua. Minulla oli nimittäin minimatkalaukussa 84-vuotiaan thaimaalaisen puusepän oksanhaaroista vuolemat ritsat tuliaisina itselleni Merikonttikotimme seinälle. Mutta kun tullinainen sai päähänsä, että kepit ovat aseita, ei auttanut vaikka kuinka nätisti lähes polvillaan pyysin ja heitin ehkä auton sisärenkaasta leikatut kumiosatkin roskikseen. Vaan sinne jäivät tullin silppuriin vanhan miehen oksakepit.

Tatan ja vähän minunkin Thaikotini yhden oven karmit olivat termiitit syöneet osin suihinsa ja siksi ei oveakaan ollut. Kun hankimme huoneeseen parisängyn päälle verkon, tuli tarve asentaa ovikin paikoilleen, jos vaikka joku tulisi yökylään. Nyt on tehty välikattokin ja laitettu seinälle ilmastointilaite, joten hyttyshäkki sai lähteä minne lie tytär vienyt.

Oven asennusta varten palkkasimme mainitun 84-vuotiaan kirvesmiehen, joka teki verkkaisesti loistavaa työtä. Puhdetöinään hän askarteli ritsoja, jotka siis ovat täälläpäin ainakin karjapaimenten apuväline. Vaikka en itse mitään paimenna, kauppasi hän ritsat minullekin muutamalla kymmenbahtisella, jotka ostin lähinnä kohteliaisuussyistä.

Kun tulee jo useammassakin blogissa mainituille kanoillekin annettua heikkoina hetkinä kulkijakoirien ja kissojen lahjontapussista kuivamuroja silloin tällöin, on niistä tullut entistä kesympiä kerjäläisiä. Ne eivät toilettia käytä, vaan prujauttavat jätöksensä, kun ovat tullakseen. Siivoamisesta Morakot sai kerran tarpeekseen kysyen missä ritsa on? Pengoin sen matkarepustani hänelle. Pyrstösulat vain pöllähtävät kotkotusten kera, kun Tata antoi kanoille kyytiä käymälätilojen etsimeen muualta kuin pihalaataltamme. Ritsan vaihdoin myöhemmin lasten vesipyssyyn.

Nyt tapasin saman miehen skootterineen vuotta vanhempana kauppaamassa tekemiään ritsoja. Ja ostin rajalla minulta nyysityn "ampuma-aseen" tilalle uuden Suomeen vietäväksi. Sen laitan seuraavalla Morakotin Jokilaakson matkalla hänen ruumamatkalaukkuunsa ja katson yltääkö thaitullinaisen tai jonkun muun pikkusieluisuus farangin körmyyttämisineen sinne saakka.