Miksi yhteiseen pesään saa paskoa?

ÄKKIPIKAINEN saattaa ajatella, että Itämeri on maailman mittakaavassa ankea ja mitätön meri. Se on pieni, saastunut ja vähäsuolainen. Kirjaimellisesti huonossa hapessa. Juuri siitä syystä varsinkin maailman rannikkovaltioiden olisi syytä yksityisten lisäksi kiinnostua paljon enemmän Pohjolan pienestä murtovesialtaasta. Merellä on takana ja edelleen myös edessään vaikeat vuosikymmenet.

Itämeri on kuitenkin Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden sekä mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia. 

Talvivaaran merkittävimmät ympäristöhaitat aiheutuivat nimenomaan sulfaattipäästöistä, jotka pilasivat valuma-alueilla useamman järven. Päästöt olivat tuolloin maksimissaan kymmenesosa Haminanlahden suulle laskettavasta.

Akkutehtaan saama lupa on todellinen ympäristöriski – valtavissa määrissä sulfaatti on ongelma myös meressä. CNGR Finland Oy:n lupaehdot mahdollistavat sulfaatin laskemisen Itämereen pitoisuudella 62 000 mg/l ja 290 000 kg joka päivä. Pitoisuus on erittäin myrkyllistä kaikille Itämeren kaloille ja pohjaeläimille. Sulfaattipäästö on kooltaan (noin 100 000 000 kg/vuosi) ja pitoisuudeltaan Suomen suurin.

Herkimpiä sulfaattipitoisuuden nousulle ovat kalanpoikaset, mäti ja pohjaeläimet. Väkevä ja painava sulfaattiseos painuu syvänteisiin aiheuttaen kerrostumista, happikatoa, fosforin vapautumista ja edelleen rehevöitymistä sekä myrkyllisen rikkivedyn ja metyylielohopean muodostumista.

Tässäkään asiassa elämöinnilläni ei ole edes Tuusulanjoen vuollejokisimpukan eikä salaperäisen ja uhanalaisen viitasammakon pulputuksen vaikutusta, vaikka lunnonsuojelualueemme vedet laskevat jokea myöten Suomenlahteen ja siitä Itämereen. Silti elämöin, sillä tuntuu kertakaikkisen käsittämättömältä, että jotkut Suomen virka- tai luottamushenkilöt voivat paskoa yhteiseen pesään sekä jatkaa hölmöläisten tarinoiden ketjua päättämällä Haminaan kaavaillun akkutehtaan vesien laskemisesta Itämereen, jonka puhdistamisen eteen on tehty vuosikymmeniä monin hartiavoimin töitä.

Ehkä Haminan luvan kaltaiset päätökset eivät johdu aina edes tyhmyydestä, vaan "minä tiedän ja minä päätän hengestä" itsekkyydellä maustettuna. Sekä taidokkaista markkinamiehistä, jotka myyvät eskimollekin jääkaapin.

Siitä oiva esimerkki on, kun valitsemamme valtakunnan terävimmät poliittiset päättäjät myivät monopolisähkölinjat ja -verkon yksityiselle sijoittajalle, joka nosti siirtohinnat pilviin. Sen jälkeen suomalaiset sijoittivat saamansa miljardit saksalaiseen Uniperiin, jonka Saksan valtio kaappasi sopivan tilaisuuden tullen omaan taskuunsa.

Eikä se ollut ainut Suomen superhankinta Saksasta. Kansan suussa Sonerakauppa vääntyi hölmöläistarinaksi, kun valtion firma osti neljällä miljardilla ilmaa. Silloisen johdon tempaisi mukaansa hölmöyden lisäksi ja varoituksista huolimatta todellisuudentajun hämärtyminen. Joka vakuutti heidät siitä, ettei maksetulla summalla ollut väliä. Heille Umts-toimilupa näyttäytyi sijoituksena, jonka arvo ei voi laskea.

Nyt on sitten muun maan vuoro paskoa pesäämme sekä kusettaa meitä ja vähän muitakin, kun miljardööri saa jalansijan Haminaan ja kaikkien yhteiseen Itämereen. Akkumateriaalitehtaasta 60 prosenttia omistaa kiinalainen yhtiö CNGR Advanced Material, jonka toimitusjohtaja, Deng Weiming, lukeutuu Forbesin luokittelemiin maailman miljardööreihin. Weiming ja hänen vaimonsa, Xiaoge Wu, omistavat suoraan ja epäsuorasti yli 66 prosenttia yhtiön osakkeista. Sanomatta on selvää, että ilman Kiinan valtion suostumusta – ja kenties omistajuutta – akkutehtaita ei vahvan valtio-omistajuuden ja kontrollin maa perusta, vaikka tehdas sijaitsisi hölmöläisten kansoittamassa Suomessa.