Joillakin on tappamisen vimma

Jokilaakson luonnonsuojelualueen Purolammen vastarannalla on pieni, aikoinaan isolta osin ihmisen tekemä saari, joka on saanut nimen Rabbit Island. Siksi, että vaikka muualla alueella silloin tällöin juoksee jäniksiä ja vapaita kaneja, pikkusaarella niitä ei ole koskaan näkynyt eikä lumisessa maassa edes jälkiä.

Sen sijaan siellä on eläinten hautausmaa, jonne osaomistuskoira Niilollekin on varattu viimeinen leposija parhaan koirakaverinsa Rudin vierestä.

Myös ystävieni kissa nukkuu saarella ikiuntaan. Killi oli Peurojen perheenjäsen ja Ritva ja Hannu hänen ihmisiään. Niilon kanssa tulemme muistamaan aina, kun menimme tapaamaan useampi vuosi sitten kolmea Peuraa heidän matkakotiinsa Helsingin Rastilan campingalueelle. Kuinka istuimme katoksen alla Killin kulkiessa kuningattaren elkein Niilon takaa, Niilon edestä ja Niilon sivulta. Ja miten Niilo ymmärsi, että tämä ei ole hänen valtakuntansa ja kuinka se osasi käyttäytyä herraskoiran lailla.

Luonto ja tekniikka tekevät tepposia tai kepposia, joita en monestikaan ymmärrä. Monen vuoden ajan olen katsellut pihapiirin elämää Merikonttikotini katolla olevien neljän videokameran kautta, joista yksi on suunnattu Purolammen yli Rabbit Islandille. Tänä talvena silloin tällöin öisin näyttää 8000 kilometrin päähänkin aivan kuin joku olisi sytyttänyt Rudin ja Killin muistokivien juureen lyhdyn tai kynttilän. Se näkyy pimeässä yössä kuvan oikeassa yläreunassa hentona valona Thaimaahan saakka. Mielikuvittelen sen olevan Jokilaakon hyvän haltijan tekosia. 

Kun sitä yöllä katselin maksaessani Luonnonsuojeluliiton jäsenmaksua toisen kuvan uutista lukien, muistui mieleen Niilo eräänä aamuna ja sitä ulkopuolelta Duokodin ikkunasta katsellut ilvesäiti pentunsa kanssa. Harvoin olen nähnyt ja kuullut Niilolla sellaista terrierin vimmaa, kun se olisi halunnut mennä laittamaan pihan elämän takaisin mieleiseen järjestykseen. Jos Niilo olisi päässyt hoitamaan järjestysmiehen tehtäviä, olisi eläinten hautausmaa ehkä saanut ilveksen yhden sivalluksen jälkeen uuden asukkaan.

Sama tai joku toinen ilves käveli minua toisena aamuna rantapolulla vastaan mennessäni Jokilammille aamu-uinnille. Ehkä kymmenen metrin päästä sanoin sille suomeksi: "Minä en muuten väistä." Aikansa ilves katsoa minua kuin miettien, että mitähän tekisi? Sitten se loikkasi parimetristen, lainsuojattomien kasvien yli metsään ja minä ymmärsin kuinka uljas on Suomen luonnon suurin kissaeläin.

Hyvin kauan sitten, kun eläinrakkauteni vasta orasti jalostumistaan nykyiseen muotoonsa, katselin kerran metsästäjien joukkoa haulikkoineen ja ajokoirineen heidän kerratessa tappamansa syyttömän jäniksen viimeisiä elon hetkiä. Ja kuinka miehet kehuivat kilvan miten upeaa työtä koirat tekivät.

Itse ajattelin surullisena, että jos nautin tuosta tappamisen vimmasta, on minussa jotain perustavan laatuista vialla. Sillä kukaan ei tarvinnut pupua nälkäänsä, vaan nauttiakseen sen jahtaamisesta ja tappamisesta, jonka kruunasi lopuksi kasvissyöjän kuolema. Jos sielussani on jotain vinksallaan, olkoon se mieluummin kallellaan elämän suojelemisen suuntaan.

Maailmassa ei montaa eläinlajia ole, jotka saavat elää vapaana ihmisten niiden elämään kajoamatta millään muotoa. Yhtä lajia on liikaa ja toista liian vähän. Kolmas tekee sitä sekä tätä pahaa ja neljäs jotain muuta hallaa ihmisen mielestä ihmiselle tai jollekin muulle. Sitten tuomme pallon toiselta puolelta peuroja opettelemaan elämää Suomessa. Joista vimmaisten metsästäjien lisäksi kiinnostuvat luonnollisesti luonnossa jo elävät lihansyöjätkin. Jota sitäkin ihminen haluaa säätää hakemalla valtiolla isojen kissojen tappolupia.