Marmatusviikot meneillään

Lunta näkyy tällä hetkellä ympäri Jyväskylää kasoina ja kekoina, joita ei välttämättä kuljeteta enää lumenkaatopaikalle. Lumenajo on ollut kaupungille vuositasolla noin 200 000 euron kustannus. 

Vaajajoskella Kansalaistori on esimerkiksi nimetty lumen läjitysalueeksi ja lumia ei ole luvattu siirtää pois, vaikka Vaajakosken Talvikohinat olisi halunnut alueen toriksi maaliskuun 16. päivä. Tapahtuma jouduttiin siirtämään Urheilutalon taakse. Aivan kamalaa, eikö olekin?

Entäpä sitten Helsinki, joka kuskaa kantakaupunkiin sataneen lumen mereen? Jo vuosien ajan on selvitetty mahdollisuuksia merikaadon lopettamiseen, mutta toistaiseksi korvaavia vaihtoehtoja ei ole löydetty. Kaupunki on saanut kovaa kritiikkiä meren likaamisesta. Selvitysten mukaan lumikuormien mukana mereen päätyy tuhansia kiloja roskaa ja kymmeniä miljoonia mikromuovipartikkeleita. Runsaslumisena talvena Helsingissä kuskataan yli 300 000 lumikuormaa vastaanottopaikoille, joista viidesosa päätyy mereen Hernesaaressa.

Kustannukset sataneesta lumesta ylipäätään ovat varmasti valtakunnan tasolla satoja miljoonia. Jos joku, niin tämä on asia, josta aika kevätaurinkoineen hoitaisi joka vuosi ison osan ilman euroja. Ja näinhän se varsinkin lumen kuljetuksen osalta monesti maaseudulla tekeekin.

Suomalainen ja varmasti usean muunkin maan yhteiskuntajärjestelmä on siksikin kummallinen, että olemme luoneet ikäänkuin monta itsenäistä yritystä kotikuntamme sisään veronmaksajien rahoilla. Sen jälkeen luomuksemme pitävät kiinni myönnetyistä rahoista mustasukkaisesti. Ei sovi edes ajatella, että liikunta- sivistys- tai joku muu toimi antaisi lumenkuljetuksesta säästyneet rahat esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimelle, joka palkkaisi vaikkapa vanhustenhuoltoon puolen tusinaa uutta tekijää.

Moinen ajattelu on varsin vierasta yrittäjälle. Jos yritys A tekee tulosta saman omistajan yritys B:n tai C:n kustannuksella tai peräti hallaa, seuraa korjausliike alta aikayksikön. Ehkä suurin ero onkin siinä, että yrittäjä tekee töitä omilla rahoillaan ja kunnan sekä valtion työntekijät veronmaksajien rahoilla. 

Saman, osittain turhan työn toinen ilmentymä on nurmikonleikkuu. Ensin faijani kärräsi kottikärryillä mitä lie maa-ainesta päivätolkulla pitkin omakotitalomme ympäristöä tasotellen samalla lapiolla alustan mullalle sopivaksi, jonka hän kärräsi, levitteli ja tasoitti seuraavaksi. Sitten sitä jyrättiin erilaisilla välineillä ja talloen koko perheen voimin riittävän kiinteäksi, johon viimein kylvettiin heinänsiemenet. Kalkita ja lannoittaakin piti aikaansaanosta silloin tällöin, jotta pihanurmesta tulisi vähintään yhtä tasokas kuin naapurilla. Joka taas ei poutasäällä onnistunut ilman säännöllistä kastelua. 

Viimein isä pääsi niittohommiin aamukasteen aikaan aina viideltä parin, kolmen viikon välein. Sen ainut hyvä puoli lapsen ikkunasta katsottuna oli, että me täytimme heinillä leikkimökkimme kanien talviruuaksi. Myöhemmin sama leikkuupuuha jatkui meidän kakaroiden toimesta polttomoottorikäyttöisellä ruohonleikkurilla. Viikatteen terotuksen tahkonpyöritys oli vaihtunut savuttavan 2-tahtileikkurin työntämiseen. Suo siellä vetelä täällä, joskus hikisenä kesähelteessä ajattelin. 

En osaa edes arvella paljonko lumi- ja mainitut heinätyöt valtakunnan tasolla vuodessa maksavat, mutta mitätön ei summa ole, sillä Postikin joku vuosi sitten laajensi toimintojaan ihmisten nurmien leikkuuseen. En tiedä kuinka business on tältä osin menestynyt.

Päätään ovat nostaneet myös öttiästen vähenemisten ansiosta luonnonniityt. Niidenkin maailma on muuttunut eivätkä nekään enää selviä luonnossa hoitamatta. Vaan toista oli ennen. Päivänkakkarat ja kissankellot kasvoivat ja heinäsirkat sirkuttivat hoiti niitä tai ei. 

Kuten otsikossa kerroin, minulla on marmatusviikot menossa. Johtuneeko siitä, että reippaan viikon kuluttua on paluu Suomeen. Purnausten syyt eivät kuitenkaan ole tulleet iholle, saati sen alle, sillä kaikki on elämänmakuisessa elämässäni niin hyvin kuin kohtuudella yli seitsemänkymppisellä vaivoineen voi olla.

Korvien välin kanssa on kuitenkin hyvä voimistella päivittäin. Luulen maailman menon miettimisen ja siitä kirjallisesti mossottamisen olevan aivovoimisteluun vähintään yhtä tapa kuin sudokujen ja kuvaristikoiden täyttäminenkin.