Väärien valintojen asiantuntija * 306

Olemisen oikeutta pohdin usein. Kerran aamullakin, kun luin Hesarin digitaalista näköislehteä kännykkäni näytöltä. Vaikka sydämessäni tiedän olevani kuin kuka tahansa, niin joskus luulen ainutlaatuisuudessani hetkisen asian olevan kohdallani paremmin tai ainakin toisin.

Seuraan useita keskusteluja kiinnostavista aiheista monin tavoin. Osallistun niihin ja ihmettelen suvaitsemattomuuttamme milloin mitäkin kohtaan. Valitettavan usein löydän joukosta itseni. Osansa saavat homot ja lesbot, jotka ovat joutuneet moniin hampaisiin pelkästään siksi, että ovat lähteneet peräänkuuluttamaan oikeutta ilmaista rakkautensa ja avioitua muiden tavoin. On masentavaa ajatella, että rakastavina lähimmäisinä pitämäni ihmiset eivät antaisi oikeutta minullekaan, jos rakastaisin samaa sukupuolta olevaa. Tuomioon riittää, että kirja, johon ei Isä eikä Poika ole kirjoittanut sanaakaan, on auennut heille siten. 

Yli äyräiden on mennyt pakolaiskeskustelukin, jossa lunta tulee turvaa ja parempaa elämää etsivien tupaan, vaikka sitä ei heillä edes ole. Ensin olin sokaistunut ja luulin, että kyse on vain jostakin kaukaa tulevista ihmisistä, kunnes havahduin. Se tapahtui lukemalla ja kuuntelemalla. Sain huomata, että oman maamme kansalaiset, karjalalaiset saivat osansa ryssittelystä ynnä muusta, kun sotien melskeessä heidän kotikontunsa jäivät Neuvostoliiton alueelle. Monet muualla Suomessa asuneet eivät todellakaan ottaneet Karjalan evakoita avosylin vastaan. Toki toisinajattelijoitakin oli, kuten maahanmuuttajienkin kohdalla.

Ajattelemme, että meidän tulee saada määritellä ihmisen kurjuuden ja kärsimyksen määrä ennen kuin voimme hyväksyä hänet tervetulleeksi Suomeen, jos voimme silloinkaan. Olemme valmiit ottamaan jonkun jostakin joskus vastaan, jos hänellä on arviomme mukaan riittävän suuri hätä. Silloin me, joilla menee aineellisesti paremmin ja jotka luulemme olevamme muutenkin parempia, otamme hänet säälistä vastaan. Me emme kykene käsittämään, että ihminen, kuten eläinkin, liikkuu paikasta toiseen paremman elämän toivossa. Näin tulee olemaan ja näin teemme itsekin, on rajoillamme muuri sekä sotilaat tai ei.

Mutta aivan tolkuton en suvaitsevaisuudessani ole, sillä olen vankasti sitä mieltä, että maahan tulevan on elettävä sen yhteiskunnan ehdoilla minne hän tulee eikä päinvastoin. Jokaisen on tavalla tai toisella osallistuttava yhteiskuntavastuun kantamiseen. Vaatimukset Suvivirren poistamiseksi koulujen kevätjuhlissa näytämme pystyvät esittämään kantasuomalaisten voiminkin, joten ahdasta on välillä monin tavoin. 

Suomi on mielenkiintoinen siksikin, että meillä on aika liuta työttömiä omasta takaa ja aikamoinen määrä avoimia työpaikkoja, joihin ei löydy tekijöitä. Aivan oma lukunsa ovat pakolaiset ja turvapaikan hakijat, jotka tarvitsevat ison kasan päätöksiä ja leimoja, jotta saavat edes opiskella kieltämme. Työmarkkinoille on heillä pitkä matka. Välillä tuntuu, että tarkoituksella laitetaan luukut kiinni ja tehdään asiat niin vaikeiksi, jotta voimme toivoa heidän lähtevän kyydillä millä tahansa jonnekin takaisin. Mutta tässäkään asiassa emme näe edes omaa napaamme saati pitemmälle. Sillä suvaitsevaisuus ei lisää vihanpitoa. Vaan suvaitsemattomuus, jolle paras kasvualusta on yli- ja vihamielinen ympäristö. Terroritekoinako haluamme takaisin torjumamme ihmiset? Maailmassani kyse on suvaitsemattomuudesta ja erilaisuuden hyväksymättömyydestä. Joiltakin osin olemmekin menossa hyvää vauhtia kohti Euroopan takapajuisinta kolkkaa, jonne istuisi oivallisesti maanosan takapajuisin kansa.

Jos emme hyväksy tänne muita, emme sata vuotta sitten hyväksyneet täältä lähtöjäkään. Punaisten antauduttua Lahdessa 30. huhtikuuta 1918 siirrettiin kaupunkiin noin 22 000 punakaartilasta ja itää kohti pyrkinyttä suomalaista. Omaa kansaamme sijoitettiin silloin kouluihin ja teollisuuslaitoksiin. Lisäksi Fellmanin pelloksi kutsuttu väliaikainen leiri oli Suomen suurin vankileiri. Viikon kuluttua vangit siirrettiin Hennalan vankileirille. Aiemmin on kerrottu, että punakaarteihin kuulumattomat naiset ja lapset vapautettiin, mutta Marjo Liukkonen on lisensiaattityössään osoittanut, että leirillä oli muitakin kuin punakaartilaisia, yhteensä yli 2200 naista ja 289 alle 15-vuotiasta lasta. Saman tutkimuksen mukaan Hennalassa teloitettiin ampumalla 218 naista, joista nuorimmat olivat alle 14-vuotiaita. Ilman oikeudenkäyntiä myös monet lapsista kuolivat leirillä.

Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan. Me tapoimme omaa kansaa, myös täysin viattomia, emmekä ainoastaan sisällissodassamme, vaan myös sen jälkeen. En silti usko olevani yhtään parempi ihminen, vaan samassa liejussa kieriskelemme jokainen, vaikka vaatteet olisivat kultaa ja koristeltu timantein.