Filippiinit, osa 6

jormas: Viimein pääsin kurkistamaan ihmisten elämää, joilla on aineellisesti paljon minua vähemmän, mutta henkisesti, joskus tuntuu, että satamäärin. Joka näkyy muun muassa rakkautena lapsiin sekä tietysti paljon muuhunkin ja naapurisopuna. Jota todella tarvitaan tiiviissä yhteisössä. Luulen, että pitkäaikaiselle vihanpidolle ei hevin sijaa löydy.

Mutta kylän ja varsinkin kaipaamieni ihmisten löytäminen ei todella ollut helppoa, vaikka minulla taatusti oli oikea osoite. Sillä se oli saatu ja poimittu yhden äidin ID-kortin tiedoista. Niin tai näin, Google johdatti vuokraamani tricyklen (kolmipyörän) parhaimmillaankin vain jonkun kilometrin päähän oikeasta osoitteesta. Googlekin karttapalveluineen putosi maan pinnalle. Että eihän sekään nyt kaikkea tiedä, vaikka olen itsekin pitänyt sitä varsin kaikkitietävänä.

Kiertelin kujasta toiseen ihmisten keskuudessa näytellen kuvia ja nimiä, että tietääkö kukaan. Sain osakseni uteliaisuutta, ystävällisyyttä ja myötätuntoisia pään puhdistuksia. Mutta jo Suomesta lähtiessä olin päättänyt, että satavarmasti etsin paikan, jos se ylipäätään on olemassa. Pieniä peltikoteja kiertäessäni ajattelin jos en löydä tänään, jatkan huomenna.

Viimein yksi lapsi tunnisti Baby Janen, siis hänet kenelle järjestin 12-vuotispirskeet. Kun maksoin kolmipyörän, kysyi vielä kuljettajakin, että aiotko todella jäädä tänne. Aioin minä ja myös jäin. Sillä puolentusinaa paikallista, joiden kanssa olin chattaillut jo melkoisen tovin, olivat minulle usealla chattisormella luvanneet. Että jos tänne joskus tulet ja pääset, ole huoletta, me kaikki teemme sinun olosi turvalliseksi ja pidämme sinusta huolen. Näin koin varsinkin sen jälkeen, kun kujalla oli Baby Janen synttärit vietetty. Luotin heihin ja nyt tiedän, että satavarmasti se kannatti.

Olin varmasti melkoinen kummajainen, jota kaikki tulivat ihmettelemään ja tervehtimään. Joskaan en ainutlaatuinen, sillä myöhemmin törmäsin siellä päivittäin käyvään australialaiseen mieheen. Jonka kanssa löin iästä vetoa. Että kumpi on vanhempi ehdolla, että voittaja antaa summan lapsille. Oli ilo hävitä 50 peson veto lähes kymmenellä vuodella. Niin nuorekas tämä skootterilla kulkeva mies oli ja on.

Yksi ensimmäisistä tehtävistäni oli karsia nimeni edestä "sir" pois. Sitä en ole halunnut koskaan olla. Arvelin uuden oppimisen olevan helpointa lapsilla. Ja aina, kun kuulin sir, sanoin "I'm not sir, I'm Jorma." Jo parin tunnin kuluttua lapset opettivat aikuisille: "No no sir, he is Tsorma." Pidän tästä tavattomasti. Toinen opettamani oli omanlaiseni käden heilautus, johon kuuluu myös "hello tai hay hay". Joka aamu kun kävelen kujalle, näen monet iloiset kasvot ja kädenheilautukset sekä kuulen, että hay hay Tsorma.

Tämän päivän ja ensimmäisen huiskutuksen väliin mahtuu paljon kerrottavaa, joten taidanpa jatkaa näitä vielä jonkun kerran.