Elän, siis olen

jormas: Tänään vihreä kollegani kysyi Facessa: "Yhtä asiaa mä en mitenkään tajua: Kuinka voi sanoa olevansa kristitty ja silti jättää toisen ihmisen hoidotta, ruuatta ja koditta ilman ihmisoikeuksia? Vääntäkää rautalangasta millä logiikalla tämä on mahdollista tietäen, että kristinusko perustuu lähimmäisenrakkaudelle."

Tämä pysäytti minut, mutta ehkä hieman toisella tavalla kuin ensimmäisenä tulee mieleen. Pysähdyksen sai aikaan, että ajattelevatko ihmiset tosiaan niin, että kristitty olisi jollakin tavalla parempi tai peräti paremmilla arvoilla varustettu? Kristyttänä itseään pitävä on aivan yhtä ahne, itsekäs, raukkaudeton ja pahansuopa kuin kuka tahansa. Sen lisäksi hän kaikessa itsekkyydessään toistaa mantraa, että teoilla ei lunasteta taivaspaikkaa, vaan uskolla. Ja jatkaa entistä menoaan toinen toistaan tuomiten. Joko ääneen tai hiljaa sydämessään.

Jos ihmisyys on olemassa, kuten lienee, ja on itse kullakin siitä millainen käsitys tahansa, niin mitä erityistä kristinusko siihen tuo suhteessa muihin uskontoihin tai muutenkaan? Eikö ihmisyys ja kaikki se, jota vihreä kollegani kyseli tänään Facessa ole jotakin, josta olemme osallisia tai osattomia kaikki? Riippumatta mihin uskomme tai uskommeko mihinkään. Ihmisyys on jotakin yhtä ihmistä suurempaa. Tekisi mieleni sanoa, että se on jotain jumalaista, josta olen vain kalpea varjo. Jos sitäkään.

Täällä jossakin, muodossa tai toisessa olen ikuisesti

Jokaisella on oikeus ja hyvä syykin uskoa, että iankaikkisuus on meillä jokaisella muodossa tai toisessa. Ilman henkeä tai elämää. Tai niiden kanssa. Paratiisissa tai tuonelassa. Tai savuna taivaalla tai maan tomuna.

Eletyn elämäni aikana on minulle selvinnyt, että jos iankaikkisuus on jossain taivaanrannan ylisillä ja elämäni jatkuu elävänä Taivaan Isän valtakunnassa, niin ihmisten päättämänä siellä olisi meistä tasan yksi. Suurisuisin ja röyhkein. Joka markkinoi itseään lähimmäisenämme.

Me tallustamme ainokaista elämän taivaltamme seuranamme ja ohjeenamme liukuva omatunto, sovellettu rehellisyys sekä valikoiva lainkuuliaisuus. Meistä jokainen löytää kaikki nämä ominaisuudet sekä itsestään että omasta elämästään. Eikä toden totta tarvitse olla edes rehellinen itselleen. Joten jos jossakin on meille tarjolla jotain hyvää sen jälkeen kun sydämemme on lyönyt viimeisen lyöntinsä, on se todellakin armoa, jota emme ole millää tavalla ansainneet. Kuka sen armon sitten kellekin antaakaan, selvinnee itse kullekin joskus. Tai sitten ei koskaan.

Näillä eväilla tallustan omaa polkuani uskoen vakaasti, että elämäni on päättymätön tarina tavalla tai toisella. Ja että tämä alle sadan vuoden vaellukseni on pieni pisara minuuttani ja maailmankaikkeutta. On mukavaa ajatella, että olen omalla ainutlaatuisella tavallani osa sitä.

Jos joku ei ymmärtänyt mitään tästä kirjoituksesta, voi aivan hyvin ja lohdullisin mielin jatkaa menoaan, sillä mitään korvaamatonta ei mennyt yli itse kunkin oman ymmärryksen.