Muodollisen pätevyyden vimma, osa 2

jormas: Päästäkseen kiinni mitä yritän sanoa, mukaan pääsee helpommin, jos lukee ensin aiheesta toissapäiväisen blogini tästä.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön operatiivinen johtaja, toivat tehtävät valtaa omalle sektorille sen verran, että merkittäviä virheitäkin tuli tehtyä.

Molemmissa tehtävissä annoin olevalle ja tulevalle henkilökunnalle oivia mahdollisuuksia kouluttautua ja pätevöityä muodollisestikin työn lomassa täydellä palkalla. Harrastin oppisopimuskoulutusta oleellisena osana työnantajani arkea muussakin kuin päihdetyöhön pätevöitymisessä. Hyvä niin, mutta kuten sanoin, virheitäkin tuli tehtyä.

Jälkeenpäin olen huomannut, että varsinkin päihdetyön ammattitutkinto ei koskaan saanut sitä arvostusta, jonka se parhaimmillaan olisi ansainnut. Vähän samaa ilmeni päihde- ja mielenterveyspainotteisessa lähihoitajakoulutuksessa. Selityksiäkin kuuntelin. Toinen toista parempia, joissa oli yksi yhteinen piirre. Juuri kukaan ei katsonut omia jälkiään ja tekemiään virheitä.

Itseni, oppisopimusohjaajien ja opettajien yksi suurimpia virheitä oli, että vaikka oppisopimukseen pääsemiseksi oli tiukat kriteerit, niistä ei pidetty kiinni. Vaan etsittiin aidan matalaa kohtaa, josta voisi päästä joskus yksilöllisen oppilasaineksen kanssa yli. Käytimme siis oppisopimusta osana päihdekuntoutusta. Joka oli kertakaikkiaan niin väärin, että juuri kukaan ei kehtaa sitä tunnustaa. Vielä nykyäänkin kun otan asian puheeksi, saan ensimmäisenä lähes vainoharhaisen hullun maineen. Mutta kun esittelen työhistoriani ja kerron, mitä itse tuli tehtyä, saatan saada vastaukseksi, että nyt ymmärrän ja ymmärrän senkin miksi meillä on työnantajana vähän samanlaisia kokemuksia päihdetaustaisista työntekijöistä.

Sininauhasäätiön Puolimatkankoti Pessi ja Illusian Kanikonttorin
ulkomuodollisesti pätevät oppisopimustekijät ja heidän lähiohjaajansa

Kun ylipäätään koulutukseen pääseminen edellytti esimerkiksi määrättyä kokemusta päihdetyöstä, sorvasin toinen toistaan parempia, työsuhteenomaisia kokemustarinoita oppisopimuskoulutukseen haluavalle. Vaikka väliin saattoi mahtua myös ryyppyputkia, jotka saattoivat jatkua koko oppisopimusajan. Olin myös mukana useissa oppilaan, opettajan ja työnantajan välisissä neuvotteluissa, joissa joustettiin joustamisen jälkeen. Jopa kotitehtävissä autettiin joskus niin paljon, että esimerkiksi lopputyössä ei juuri oppilaan omaa kirjoittamisen jälkeä näkynyt. Voisi sanoa, että pahimmillaan tehtiin kaikki muu, mutta ei aivan menty tunnille oppilaan puolesta viittaamaan ja vastaamaan.

Ei siis mikään ihme, että joku koulutus ei ole kurssissa. Se on valitettavaa, sillä koulutus sinällään oli pääsääntöisesti hyvää ja kehittyi koko ajan. Mutta vielä valitettavampaa on, että juuri kukaan mukana olleista ei halua/kykene myöntämään virheitään. Puhutaan kaikesta muusta, mutta ei siitä mistä pitäisi.

Syitä hankkia muodollinen pätevyys ainoastaan oppilaitoksissa on muutamia. Yksi ovat itse kirjanoppineet, jotka eivät pysty/osaa/voi arvostaa muuta pätevyyttä, kuin mikä on kirjoja lukemalla hankittu. Toinen ovat lainvartijat ja -laatijat, jotka vahtivat, että lakiin kirjoitettu täyttyy. Oman järjen käyttö ei ole mahdollista, vaikka sitä olisikin. Kolmas ovat oppilaitokset, joiden olemassa olo on kiinni siitä onko oppilaita. Ja neljäs on ammattiyhdistysliike, joka niin ikään pitää kiinni jäsenistään ja heidän muodollisista pätevyyksistä. Tästä viimeisestä kerron seuraavassa osassa esimerkin. Mutta sitä odotellessa, linkin takana juttu sosiaalineuvos Mauri Poikeljärvestä ja muodollisesta pätevyydestä.