350 metrin matka Soiniityntietä

Soiniityntien ja Myllykyläntien risteyksen postilaatikoltamme on Duokotiimme matkaa 350 metriä.

Kotitiemme Satakielipuistikon toiselle puolelle olemme saaneet uusia naapureita. Siellä pitää majojaan parikymmentä mehiläisyhdyskuntaa. Ne tekevät hunajan ja muunkin elämisen jatkuvuuden turvaamiseksi hartia- ja siipivoimin töitä aamusta iltaan.

Mehiläisistä tiesin paljon aikoinaan, kun ne vielä lisääntyivät luonnollisella tavalla. Yhdyskuntaan kuului iso määrä kuhnureita, joiden ainut tehtävä oli muhinoida pesän ainokaisen kuningattaren kanssa.

Tähän puuhaan ei kaikkia kuhnureita tarvittu, mutta lorun loppu oli kaikille sama. Kun aika koitti, työmehiläiset ottivat jokaiselta Don Juanilta nirrin pois ja heittivät raadot lentoluukusta ulos.

Tien toisella puolella on Soiniitty, jossa on puuhaa monenlaiselle öttiäiselle. Ja ehkä se on hiirille ja muillekin pienille nisäkkäille aikamoinen viidakko.

Sen laidalla aamuisin tapaan countrykaniemme lisäksi lähes aina kyyhkysiä. Ja langoilla tai lennossa haukan. Kauempana elämöi fasaani aamuääniään, joita ei linnunlauluksi voi sanoa.

Ehkä niitty antaa hyönteissyöjälinnuillekin mehiläisten ja monen muun lisäksi myös paljon erilaisia elämisen mahdollsuuksia.

Mutta Soiniityntiellä kulkiessa pitää olla tarkkana, jos pitää ylipäätään elämisen varjelemista sen eri muodoissa tärkeänä. Muun muassa perhosista jotkut tuntuvat viihtyvät sepelillä syystä, joka on minulle tällä hetkellä mysteeri.

Soiniityntien sillalta ja sen kupeessa olevan uimapaikan toiselta rannalta alkaa meidän ja Elämän tähden ry:n valtakunta.

Sillalla näkee silloin tällöin veden tarvitsijoita auton, traktorin ja säiliöiden kanssa, sillä joskus ei kyläläisen kaivovesi riitää kasteluun. Sillalta on kätevä täydentää vesivarantoja. Tarvittaessa meiltä saa pumpun tai sähköä, jotta ei tarvitse täyttää sammioita ämpärillä.

Sillan pielessä näkee usein myös kalastajia. Suomalaisia, venäläisiä ja virolaisia. Silta on myös monen melojan  määrämpää, jos hän tai he ovat tulleet jokea myöten Tuusulanjärjeltä 10 kilometrin matkan.

Uimapaikkaakin käytetään. Siinä uivat lapset, joskus aikuiset ja koirat sekä hevosetkin. Tämän kevään uusia uimareita ovat poliisikoirat.

Lähdepohjaisen Pikkulampemme puro on kaunis ja rehevä kesäaikaan. Sitä myöten sorsat uivat Pikkuolampemme ja Tuusulanjoen väliä edes takaisin poikasineen.

Puroa vastapäätä on kuution kivi, jonka olemme hankkineet ilman lupaa (lähes) Seepsula Oy:n kiviainestehtaalta, josta myös haemme silloin tällöin juomavetemme. Sinne toimitamme myös sekajätteemme. Hankkimamme kiven juurelle jää se mitä meistä jää tänne pallolle. Muistolaatan itsellemme hankimme jo eläissämme, jahka tähtien asento on oikea. Kellokosken mielisairaalan pihatammen siemenestä kasvatettu puu on hyvällä alulla kiven vieressä.

Minulle on nimittäin sellainen käsitys, että siellä minne menenne sitten joskus, ei ehkä ole näköyhteyttä Jokilaaksoon. Joten ainut mahdollisuus nähdä leposijamme meitä vaille valmiina, on tehdä se itse mieleisekseen silloin, kun olemme vielä täällä.

Tien päässä on kotimme, jossa todella viihdymme. Joka kesä pystytämme sen pihaan lammen rannalle kankaisen kesähuoneen. Kun sen vieressä olevassa kodassa grillaamme sitä ja tätä sekä keittelemme uusia perunoita, on ruokaperäiset mitä mainiointa ottaa juuri kesähuoneessamme kesätuulen liehuessa ympärillä.

Vuorokaudet täyttyvät toinen toistaan hienommista asioista, joiden kanssa on mukava puuhastella sopivalla tahdilla.

Mutta tähän myönteiseen kirjoitukseen ja kokemukseen laitan myös yhden kritiikin viestin. Minua hämmentää, että itse valitsemamme päättäjät sumuttavat kansaa sanomalla, että työikäämme pitää pidentää, koska maa tarvitsee meitä. Maa ei juuri ikääntyneitä työelämässä tarvitse, vaan kun valitsemamme päättäjät ovat hupiloineet ison osan eläkerahoistamme ties minne, valtakunnalla ei ole varaa  maksaa eläkkeitä itse hankkimistamme varoista.