Mandaattiystävyys

jormas: Kun aikoinaan olin snadi, suomeksi pieni, kuljin isäni mukana usein Santahaminaan, jossa hän oli töissä. Kuljetus Hyrylästä tapahtui armeijan koppiautolla, sillä armeijan miehiä sinne tosiaan kulki kopillinen. Syy siihen oli varmastikin Hyrylässä silloin ollut varuskunta. Kun faija, suomeksi isä, sitten tepasteli Sandiksessa, jossa kävin itsekin intin, suomeksi armeijan, olin isästäni suunnattoman ylpeä, kun hänellä oli niin paljon kavereita ja kaikki tervehtivät häntä. Myöhemmin sain tietää, että tervehtiminen ei johtunut siitä, että morjenstajat olisivat olleet edes isäni tuttuja saati ystäviä. Vaan varusmiehen sääntöihin kuului vetää kättä lippaan, kun armeijan ali- tai upseeri tuli vastaan.

Eilen katselin Arto Nybergin ohjelmaa, jossa hänellä oli vieraana entinen Hesarin päätoimittaja Janne Virkkunen. Hän kertoi sököringistä, johon kuului muitakin merkkihenkilöitä valtakunnan huipulta. Ja totesi, että eihän se ollut edes kaveri- saati ystäväporukka, vaan kohtalaisen mukava tapa hoitaa sidosryhmäsuhteita. Monelle kun oli varsin tärkeää olla tai yrittää olla hyvässä kurssissa valtakunnan ykkössanomalehden päätoimittajan silmissä. Virkkunen sanoi, että sököjengi jäi, kun häneltä lähti iän myötä asema. Totesi kyseisen porukan olleen eräänlaista mandaattiystävyyttä. Asemaan perustuvaa kaveruutta siis.

Sana tarttui minuun, sillä totesin sen olevan kertakaikkisen oiva ja hyvin kuvaava. Sitä olen saanut maistaa itsekin. Ja moni muukin, jos sen vaan oivaltaa tai muuten tiedostaa. Kun olin Sininauhassa siellä liikkuvan vallan huipulla niin operatiivisena johtajana kuin monen hallituksen ja hallintoneuvoston puheenjohtajanakin, elin harhassa, jossa luulin olevani niissä piireissä liikkuvan ihmisen mielestä yleisemminkin jotain erinomaista tai ainakin varsin kelvollista. Niin ystävällisiä kaikki olivat.

Kun jäin kuusi vuotta sitten toimitusjohtajan tehtävistä saman työnantajan palvelukseen "erityistehtäviin", niin aseman myötä myös harhakuvat rapisivat ropinalla. Oli kipeää huomata olevansa niidenkin silmissä käytännössä nolla, joita olin pitänyt  jonkinlaisina ystävinä tai ainakin kavereina. "Sehän on vaan sellainen puolieläkeläinen." Lisäksi huomasin, etten virallisesti ole kelvollinen edes päihdeongelmaisten asumispalveluyksikön sivutoimiseksi yövalvojaksi. Omassa mielessäni ristiriita oli ja on vieläkin melkoinen, sillä presidentti ja pääministeri olivat samanaikaisesti tunnustaneet tekemiseni sosiaalineuvoksen arvon mittaisiksi. Ristiriitaa lisää päättelyni, että muodollisia pätevyyksiä sorvanneet eivät liene ajatelleet, että tämä olisi ollut lain tarkoitus.

Nyttemminkin on ollut arvokasta huomata olevansa joidenkin entisten työtovereiden silmissä lähes haitta tai ainakin täydellinen nolla. On masentavaa huomata, että sinällään pienet lupaukset sovituista tapaamisista tai jonkun asian toimittamisesta eivät asianomaisen prioriteeteissa yllä enää kanssani tasolle, jossa annetut lupaukset tulisi pitää. Vaan toisin oli asianlaita, kun olin boss ja pyysin lähes kuuta taivaalta. Sen vuoksi, että sitä pyysin, moni myös kuuta tavoitteli. Toki varmasti muistakin syistä, joista yksi lieni oman aseman parantaminen.

Arvokasta kokemusta kaikki koettu on siksikin, että monelle vuosikymmeniä jatkunut palkkatyö on ollut ainut, joka on pitänyt heidät ja elämän omasta mielestä ihmisarvoisena ja sen myötä tarpeellisena. On helppo nykyisin ymmärtää, kun joku kadottaa koko elämäntarkoituksen, itsetunnon sekä -kunnioituksen ja elämänhalunsa kokiessaan, että kukaan ei heitä tarvitse. Että on täysi nolla. Yksinäisyydessä, jota ei ole itse valinnut, on raskasta kokea olevansa tarpeeton. Sen oivaltaminen auttaa minua ymmärtämään ja kulkemaan samoin kokevan rinnalla. Omalla kohdallani mandaattiystävyys on siis aivan yhtä totta kuin edellä mainitulla Hesarin entisellä päätoimittaja Virkkusellakin.