Tällä kertaa on aiheena miltä mahtaa tuntua eläimestä luonnossa, kun tietää vaistoillaan olevansa saalis tai saalistaja.
Kani, lehmä ja monet muut eläimet esimerkiksi liikuttelevat koko ajan korviaan valppaina eestaas ja yrittävät rekisteröidä jokaisen rasahduksen. Päällimmäisena tuntemuksena on aina, että nyt joudun jonkun lihansyöjäeläimen ruuaksi.
Entäpä sitten lihansyöjä luonnossa? Sille jokainen rasahdus vastaavasti tarkoittaa ensi sijaisesti, että ahaa, mikä ruoka siellä rasahti? Mitä syön tänään ja mitä syövät pentuni? Lihansyöjät ja kasvissyöjäeläimet käyttäytyvät luonnossa aivan eri tavalla.
Pääsääntöisesti taas eläimen ja ihmisen ero on siinä, että vain harva eläin tappaa huvikseen kuten ihminen. Poikkeuksiakin on, joista Suomen luonnossa pahimpia ovat ihmisen turhuuksissaan jalostamat minkki ja supikoira.
Hevonen kuuluu sarjaan kasvissyöjät ja itsellänikin on sellainen. Jesse nimeltään, joka ei ole oikein ratsu- eikä ravihevonen. Itse sanon sitä huvihevoseksi ja siitä olisi monta maukasta tarinaa kerrottavana. Sillä ei ollut mitään vaikeuksia mennä kanssani, siis minä selässä, uimaan. Se ei pelkää vettä ja se pelkää vettä. Jos sade oli tehnyt vaikkapa tien yli kymmenen sentin levyisen vesiuoman, näyttäytyi se Jesselle Missisipin kaltaisena valtavana vesiuomana, jonka ylittäminen oli kerrassaan mahdotonta. Se vaan ei mennyt eikä astunut sen yli itkin tai nauroin tai tein mitä tahansa. Vastaavasti saattoi suurissa lätäköissä hakata kavioillaan veden pintaa vaikka kuinka kauan kuin se olisi maailman hauskin leikki. Samantapaisia, pelottavia asioita saattoi olla naapurin auki jäänyt postilaatikon kansi tai narulle kuivumaan ripustetut pöksyt, sukat tai vaikkapa rintaliivit. Ne olivat mitä ilmeisemmin karhun tai tiikerin sukulaisia ja kokoisia, jotka syövät kasvissyöjä-Jessen suihinsa välittömästi, jos matka jatkuu enää metriäkään tuohon suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti