Aika ei ole rahaa

Elämä eri muodoissaan on muuttanut minua paljon. Ehkä yksi merkittävimmistä on jo kauan kestänyt leppoistamisjakso, jolloin minulla on aikaa varsinkin itselle yllin kyllin. Jotkut sanovat sitä eläkkeellä olemiseksi ja ovat kiireisempiä kuin koskaan työssäoloaikanaan.

Mutta oma laitani on toisin, sillä vuonna 2008 päätin, että itseni kanssa tehdyn, viiden vuoden henkilökohtaisen oppisopimuskoulutuksen ja osa-aikaisten työssäolojaksojen päätyttyä 2013 en tee enää mitään rahan vuoksi. Se tarkotti ⅓ lisää aikaa lähes joka vuorokausi joutenoloon ja tarpeettomuuteen. Olen pitänyt siitä kirjaimellisesti kiinni ja ollut pintapuolisesti katsottuna täydellisen hyödytön tyhjän pantti.

Oikeasti se ei ole niin, vaan minulla on nykyisin paljon aikaa kaikelle sellaislle, joita en hektisessä elämässäni aiemmin edes huomannut olevan olemassakaan. Kuten vanhukselle, jota kukaan ei tervehdi, lapselle, jolle kenelläkään ei näytä olevan riittävästi aikaa, keskelle tietä jumiutuneelle madolle, leppäkertun pisteiden laskemiselle sekä kissoille ja kulkijakoirille.

Luulen, että Thaimaan taivaan alla joku paikallinen  ajattelee minut omituiseksi, kielitaidottomaksi, oudosti pukeutuvaksi ja käyttäytyväksi papparaiseksi, joka puhuu käsittämättömiä sekä kulkee omia polkujaan. Päällään naisten paita ja jalassa housut, joissa toinen lahje on sinisen ja toinen valkoisen sorttinen. Lapset ja vähän muutkin pitävät ehkä myös hauskana ja mukavana ylävitosineni ja leluineni. Kerran sainkin kauniin palautteen naapureilta juuri siksi, että minulla on aina aikaa varsinkin lapsille. 

Kun ei juuri ole rahaa muille jaettavaksi, ei minulle hymyillä ja olla ystävällisiä rahan vuoksi, vaan muista syistä. Ehkä se kuuluu täällä ihmisyyteen. Sitä saan jokatapauksessa osakseni enemmän kuin Suomessa koskaan.

En tiedä mikä vai ajan patina, joka on silotellut henkisiä kurttujani korvien välistä ja sielustani. Sillä viime kesänä tapasin vuosien tauon jälkeen tosiystäväni Jarmo Hakkaraisen. Joka antoi minulle oudon palautteen: "Vuodet ovat hioneet terävimmät särmäsi. Pidän muutoksesta." Mutta sen verran on entisajan ytyä kuitenkin jäljellä, että menee aikansa, jotta voin ottaa palautteen aidosti myönteisenä, joksi se oletettavasti oli tarkoitettu 🤘. 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen monesti etsinyt isäni usein ihmettelemää sattumaa tyhjyydessä. Että onko sitä siellä? Ehkä se oli karskin, sodat käyneen jermun tapa etsiä elämän ja olemassaolon tarkoitusta. Joka tapaukseesa hän lähti haikein ja hieman pettynein mielin unelmissaan toisenlaiset eläkepäivät, jotka hän käytti armeijauransa jälkeen osin Amer-Tupakalla varastomiehenä. Viimeiset sanatkin äidilleni ja minulle muistan: "Koittakaa pärjätä."

Olemmeko ihmeidentekijöitä?

Eilen kirjoitin käsivarrelleni laskeutuneesta kärpäsestä, jonka nitistämisen sijaan pyyhkäisin ainoastaan takaisin lennolleen. Silti minusta ei ole samaan Pentti Linkolan lailla hyttysten kanssa, vaan liiskaan ne melkein poikkeuksetta iholleni. Jäljelle jää litistynyt ruumis siipineen ja raajoineen sekä vereni läntti. En tiedä osasiko kärpänen kertoa perheelleen oudosta ihmeidentekijästä, joka säästi hänen henkensä.

Morakotin ja vähän minunkin Thaikodin pihapiirissä on kuvan mökki, jossa asuu työtäpelkäävä Tatan siskon kolmekymppinen poika. Häneltä katosi aivan yllättäen pari, kolme päivää sitten lähes täydellisesti liikuntakyky. Eikä mies pystynyt kävelemään eikä päässyt wc:hen tai saanut ruokalusikkaa suuhunsa.

Työn pelkäämisen lisäksi hän käyttää silloin tällöin jotain tajunnan laajentajaa, joka siirtää ajatukset muihin maailmoihin. Niiden näkyjä ja viestejä hän sitten huutelee kuistiltaan. Siksi juuri kukaan ei halua olla hänen kanssaan paljoakaan tekemisissä ja mies eleleekin omissa oloissaan omine juttuineen. Mitä nyt joskus joku saman sektorin tyyppi piipahtaa. Itse olen antanut välillä housut, paidan tai jalkoihin muoviläpsyttimet. 

Murheen parista päivästä huolimatta, oli mukava huomata, että tiukan paikan tullen hän ei ollutkaan yksin. Vaan varsinkin naapuritalojen naiset piipahtelivat pikku talossa päivien mittaan useammankin kerran. Vaikka arjessa selän takana sanoivatkin häntä Drugsmaniksi.

Mutta kukapa tilanteelle olisi mitään voinut, kun sairaalaan lähtökään ei kelvannut. Mutta sitten Tata laittoi toimeksi ja haki serkkunsa, jonka kanssa kantoivat miehen suihkuun ja pesivät. Sitten Tata eli Morakot ajoi skootterillaan kauppaan, osti muoviämpärin alusastiaksi, teki avokeittiössään ruuan ja syötti lusikalla sekä siivosi yhden huoneen kodin. Sillä aikaa vein likaiset vaatteet itsepalvelupesulaan, odotin lopputulosta ja ripustin narulle kuivumaan.

Eilen illalla Tata meni taas sairastuneen luokse ja hieroi tunnin. Ja ihme tapahtui, aamulla mies käveli. Oli syy mikä tahansa, nyt kotitiemme väki puhuu Morakotista, joka ihmehieronnallaan paransi liikuntakyvyttömän Drugsmanin. Tänä aamuna haimme vielä Temppelialueen sunnuntaimarketista toipuvalle uusia vaatteita ja kaikki on taas thaikotikulmillamme hyvin. 

Pieni mieleni

Parisuhteen hienous on jakaa mielen paljous toisen ihmisen kanssa. Vaikka olen koko aikuisikäni jakanut, etsinyt, monta kerta jättänyt ja lähtenyt, olen perimmäisellä sillalla ollut aina lopulta yksin mieleni suurten, mutta muille mitättömien asioiden kanssa. Kun joskus herkimpinä hetkinä yritin kertoa ja jakaa sydämen syvimpiä tuntoja kyyneleet silmissä, saattoi elämäni jakaja, jonka joka solulla halusin ymmärtävän, katsoakin vain silmiin ja kääntää selkänsä sanoen, että mies ei itke.

Mutta joukkoon mahtuu helmiäkin, joista yhden koin ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa. Perheeseeni kuului silloin hänen ja itseni lisäksi Marko, vähintäänkin henkisesti koiramme Biba tai Roope sekä kissamme Sancho tai Sissi. Olin monessa mukana päihdetyön lisäksi omaisuutemme pantattuna, joista Liisa ei juuri tiennyt, sillä hän vain luotti. Kun viimeisenä iltana ennen viimeisiä neuvotteluja pankin kanssa, joka oli viemässä kotimme, sain sanottua kaiken, koin tulleeni kuulluksi ja sydämellä ymmärretyksi. Liisa otti käteni syliinsä, katsoi rakkaudella silmiini ja totesi: "Mutta jäähän sinulle kuitenkin kaikki mitä rakastat." Sillä hetkellä koin hänen ymmärtävän 💘 minua itseäni enemmän.

Tähtien takaa rakennetun aasinsillan kautta pääsen viimein aiheeseen, josta minun piti tänään jatkaa kirjoittamista. Sillä eilen kerroin olevani Aasian taivaan alla ja nauttivani pienistä asioista. Sekä ajattelevani paljaalle käsivarrelleni lentänyttä kärpästä ja läimäytänkö vai en. Minulle mitätön ele olisi voinut olla sille elämää suurempi, kaiken lennon ja koko elon päättävä teko.

Vaikka kärpänen ei voi ymmärtää yläpuolella olevaa mahtitekijää, on se koe-eläinten kanssa silti samassa veneessä. Ne eivät käsitä ihmisen tuottamaa kipua koronalääkettä kehittäessään ja satuttaessaan piikittämällä apinaa kerta toisensa jälkeen. Vain ihminen käsittää sen olevan kaikelle elämälle hyväksi.

Mutta entäpä sitten tämä luomakunnan kruunuksi ja maailman navaksi itsensä ylentänyt, joka tappaa toisiaan ja eläimiä ahneuksissaan tai vaan huvikseen? Emme edes kykene ajattelemaan, että entäpä, jos meidänkin yläpuolella on jotain aidon viisasta? Joka käsittää, että ihmisen satuttaminen viime kädessä sukupuuttoon asti on maailmankaikkeudessa hyvä asia. Vaikka se loppupelissä tarkoittaisi koko ihmistarinan päättymistä. 

Kun tästäkään ei kenelläkään ole tietoa, vaan ainoastaan joillakin uskon olematon varmuus, on tietysti sekin mahdollista, että ihminen on kaiken olemassaolon kirkkain ja terävin luomus. Jos näin on, on universumin valistunein veikkaukseni, että jälkeemme jääneille ei jää ihmisestä kuin luut käteen, jos niitäkään.

Sydäninfarktin 18. vuosipäivä

Itselläni on joitakin hyvinkin henkilökohtaisia juhlapäiviä, joita juhlin usein yksin. Eräs sellainen on Viikatemiehen väistöpäivän lähisukulainen, Sydäninfarktini vuosipäivä, joista tänään on 18. Yhtä lukuunottamatta taidan olla juhlinut niitä yksin tai lähes. Poikkeuksen teki, kun Pattayan Jomtienilla tarjosimme Päiviksen kanssa ravintola Helmessä kaikille karjalanpaistia suomalaisen ruisleivän ja voin kanssa.

Tarinana ravintoloitsija Petri Revon ja minun lyhyeksi jäänyt ystävyys hipoo täydellisyyttä. Myös surullisuudessaan, sillä kaverikseni päätyneen Peten elämä päättyi sydänpysähdykseen. Tosin siihen kai loppujen lopuksi kaikki kuolemme. Siihen loppui myös ravintola Helmen taival. Puolison lisäksi vain Poju-koira jäi ihmettelemään isännnän ja kodin katoamista. 

Kerran ennen sitä olimme kuitenkin Jomtien saunassa. Pete, Mika ja mä, kun yhtäkkiä huomasimme löylyhuoneessa yhden meistä kadonneen. Löysimme Petrin syvästä unesta lämpiman veden altaan nurkkauksesta.

Ravintoloitsija Repo ei aina ollut vesiselvä palvellessaan vatsakkaana asiakkaita ilman paitaa. Vaan herätti itse hankittua pahennusta, jonka vuoksi joku jätti syömättä sinänsä loistavan ruuan tai peräti koko ravintolan, sillä Pete taisi varsinkin pikku maistissa myös sanan säilällä sivaltelun. Yksi tempaus jäi tekemättä. Suunnittelimme "Imperiumin vastaiskua tiukkapipoille" ravintolaillan muodossa. Silloin sisään olisi päässyt sukupuolesta riippumatta tasa-arvon nimissä ainoastaan ilman paitaa 🤣.

Sydäninfarktini vuosipäivästä olen kirjoittanut niin monesti, jotta toistoa muisteluun tulee väkisin, koska tietoisia infarkteja olen saanut vain kerran. Niitä voi kyllä olla enemmänkin, sillä kerran menin Kivikylän Autotaloon kallonkuvaukseen, kun Hesarin mainoksen mukaan sen sai puoleen hintaan lääkärinlausuntoineen. Kuvauksen päätteeksi tohtori kysyi, että tiedätkö sinulla olleen aiemmin kaksi pientä aivoinfarktia?

No, en tosiaan tiennyt, mutta lekurin sanat ovat saaneet minut monesti pohtimaan, että kuinkahan usein ja miten monella eri tavalla viikatemies väijyy alati mahdollisuutta vaikkapa liikenteessä? Tai jossain muualla ottaakseen mukaansa matkalle tuonpuoleiseen eikä asianomainen saa tietää epäonnistuneesta yrityksestä mitään.

Sydäninfarktin vuosipäivää olen viettänyt pitkin maailmaa Kolumbiasta Thaimaahan ja se on minulle hyvin tärkeä. Niin henkilökohtainenkin, etten oikein tiedä kenen kanssa sitä juhlisin tai juhlistaisin. Se on merkityksellinen, vuosittainen muistutus matkan määräaikaisuudesta, mutta myös toivon viesti jostakin, mistä siitäkään en tiedä mitään. Eivätkä luullakseni muutkaan, vaikka toista väittävät.

Olen kuitenkin hyvilläni elämän lahjasta, on niin tarkoitettu tai ei. Koska ihmistä suuremmat ja tietävämmät ovat ainakin maallisen vaelluksen ajan enemmän tai vähemmän mysteeri, olen ja voin olla kiitollinen vain sinne jonnekin, joka on olemassa tai sitten ei.

Tänä aamuna olen Aasian taivaan alla ja nautin pienistä asioista. Ajattelen paljaalle käsivarrelleni lentänyttä kärpästä ja läimäytänkö vai en. Sillä minulle mitätön ele voi olla sille elämää suurempi lennon ja koko elon päättävä päätös.

Yksi päivän kävelylenkeistäni

Lähes jokapäiväinen kävelylenkkini on kuuden-, seitsemäntuhannen askeleen paikkeilla. Reippaasti vähemmän kuin koulujeni ensimmäisten luokkien koulumatkat, jotka tein kävellen, potkukelkalla, polkupyörällä tai linja-autolla. Se oli paljon alle kymmenenvuotiaalle talvipakkasessa, vesisateessa ja lumituiskussa. Mutta paljon tuntuu usein olevan puolet lyhyempi päivämatkakin reipas 60 vuotta ja 80 kiloa myöhemmin, sillä kaiken kannan edelleen mukanani. Niin kilot kuin vuodetkin, joita molempia on kertynyt aivan liikaa.

Eilisellä kävelylenkillä kuljin crocsit jalassa sekä kamerakännykkä kädessä räpsien kuvia kaikesta matkalla näkemästäni. Klikkaamalla ja parilla sormella venyttämällä taitavat suurentuakin. Kuvien alla kerron kuinka näkemäni koin.

Oikeastaan kaikki neljä mielilenkkiäni kulkevat saman joen molemmin puolin johonkin suuntaan rantamaisemissa. Sadekauden sattuessa siirryn välillä ja muutenkin asfaltti- ja betoniosuuksille, sillä muuten uppoaisin polvia myöten mutaan ja veteen.

Suomessa peltojen työstökoneiden perässä kulkevat usein etupäässä kottaraiset sekä lokit, täällä haikaran näköiset ja kokoiset linnut.

Matkalla tapaan muitakin eläimiä, joista aikuisilla kulkee köysi sierainten läpi. Moisesta talutustavasta ei kuvan yksinhuoltajaäidin pienokainen tiennyt vielä mitään.

"Luontopolkuni" varressa on myös pari matalaa majaa, joista toinen odottaa loppusilauksen tekijää. Sähkö tai vesijohtovesi eivät liene edes unelmissa.

Jotta pääsen virran toiselle puolelle, on ylitettävä joki padon kaiteetonta siltaa, josta joskus olen ajanut skootterillakin.

Kaukana riisi- tai muiden peltojen tuolla puolen kulkee dieselveturi vaunuineen. Sen ääni kuuluu hiljaisessa yössä kumuna myös makuuhuoneeseemme. Sitä en tiedä haaveileeko kiskoilla kulkeva väki sähköjunista.

Enkä sitä sanotaanko kuvan kukkuloita vuoriksi. Niitä joka tapauksessa on useita siellä täällä. Joihinkin on pitkin rinnettä rakennettu portaita, joita ruoste on raiskannut hengenvaarallisiksi. Vai mitä Harri?

Joet taidetaan perata kaivinkoneilla lähes vuosittain, sillä muuten vesikasvillisuus ottaa omansa valtaansa. Jolloin tulvat ovat sen mukaisia ja kalansaaliit pyydysten ulottumattomissa. 

Monin paikoin onkin rehevä luonto läsnä, joukossa istutettuja palmupuita kookoksineen ja mitä muita ihmisen jälkiä lieneekään. Niistä en juuri mitään tiedä tai en ymmärrä. Mutta opin lisää joka päivä.

Onko ainoastaan asialinjalla olevia Facebook-ryhmiä olemassa?

Olen jostain syystä jäänyt valtaansa oudosti käyttävien Naamakirjasisältöjä siivoavien hyppysiin tai hampaisiin. He poistavat kirjoittamiani ja ylläpitämilleni sivuille linkittämiäni päiväkirjanomaisia kertomuksia mielivaltaisesti tai ainakin siten, etten ymmärrä mitä heidän laatimaansa sääntöä mahdan milloinkin rikkoa.

Se on outoa, sillä ymmärsimme toisiamme yli 10 vuoden ja varmasti 10 000 linkityksen verran lähes täydellisesti. Mutta viimeisten viikkojen aikana, joku on muttunut, jota en käsitä ja tuntuu, että kirjoitusteni poistaminen on enemmänkin sirkushuvi tai sääntö kuin poikkeus.

Olen lähetellyt lisäselvityspyyntöjäkin pari, kolme saamatta toistaiseksi vastausta. Ehkä niidenkin aika tulee, vaikken usko, että Facebook myöntäisi tehneensä virheitä tai vähintään ylilyönnin. Mutta tältäkin osin toivossa on hyvä elää ja rauhassa kuolla, ajatteli oivalluksen lapamato ja nyt minäkin.

Luulin, että mitäänsanomattomassa ei ole hevin mieltä rassaavaa, mutta näköjään faceriippuvaiseksikin voi tulla tai joutua. Vaikken tiedä kommunikoinko edes elävien ihmisten kanssa vai ilmoitteleeko minulle mielivallassaan keinoälynsä menettänyt tai oikosulussa käyttäjiä kiusaava robotti. Se lienee todennäköistä kaikissa vaihtoehdoissa, että minulle jää mittelössä luu käteen, jos sitäkään.

Facebook on ollut mieluisa nimenomaan ajankulu, sillä vain harvoin olen törmännyt sivustoihin, joilla ollaan tyystin asialinjalla. Toki niitäkin lienee, sillä joidenkin sivujen ylläpitäjät ylläpitävät tiukkaa sensuuria, johon ei mahdu tyhjän länkytystä eikä ala- tai ylämittaista huumoriakaan. Aika usein on silti valitettavasti niin, että viimeistään kolmas kommentti asialliseenkin kysymykseen on niin syvältä jostain, etten sitä tähän edes kirjoita. 

Mutta jos onnistuu silittämään oman otsansa kurttuja, on Naamakirjassa mukava seurata toistenkin elämää, joiden rivien välistä löytyy myös yksinäisyyttä moneen menoon. Joku kertoo milloin on mennyt iltasella nukkumaan, paljonko valvonut yöllä ja milloin on herännyt. Toinen kirjoittaa mihin päivään asti rahat riittävät ennen seuraavaa eläkepäivää. Tai mitä ylipäätään on varaa ostaa kaupasta, jos naapuri tulee käyttämään siellä seuraavana päivänä bensarahaa vastaan.

Kun itse vietän talvia lämpimissä maissa, tulee Jomtien Pattaya Beach ryhmän ylläpidon lisäksi seurattua muitakin matkailusta kertovia sivuja Floridassa, Aurinkorannikolla ja Kanariansaarilla sekä Aasiassa. Onkin mukavaa, kun joku kirjoittaa ostaneensa matkan vaikkapa puolen vuoden päähän, mutta aloittaa haaveilun ja sen elämisen jo paljon aiemmin. 

Hän kyselee onko lapsille sitä tai tätä, onko nuorille biletyspaikkoja ja vanhemmille enemmän rauhaa, onko snorklausvälineitä tai räpylöitä, onko kulkuneuvoja vuokrattavissa, jätetäänkö juomarahaa jne jne. Kysymysten tulva on rajaton. Tänä aamuna mieltäni ilahdutti eräs kirjoittaja, joka kellonajasta päätellen naputteli älylaitteellaan Suomessa iltamyöhään kysymystä sähkölampun valossa, ehkä syyssateessa varanneensa matkan vuoksi Thaimaan Koh Lantan saarelle. Hän kysyi, että voikohan siellä olla palmun alla varjossa vai pitääkö koko ajan olla auringossa?

Raapaisu thaielämääni

Muistelen, että vietän nyt kolmatta talvea Phatthalungin provinssin pääkaupungissa Phatthalungissa, Morakotin ja vähän minunkin Thaikodissa. Kaupungin keskustaan on matkaa viitisen kilometriä, jonne skootteroimne pari, kolme kertaa viikossa. Morakotin ollessa PeeCeeX:n satulassa takanani, on nopeus 40-50 kilometriä tunnissa. Jos ajan kovempaa, ei Tata tule kyytiin, joten näillä mennään. Noin euron litralta maksavaa menovettä kuluu mennen tullen matkalla yhteensä pari desiä. 

Kolmasosalitra Heinekenin alkoholitonta olutta maksaa yhtä paljon, juhlamokkaan rinnastettava kahvi saman kuin Suomessa, kuten lähes MacDonaldsin hampurilaisetkin. Vaikka esimerkiksi aamiainen paikallisten ruokapaikoissa on Suomen vastaaviin verrattuna reippaasti halvempaa. En edes käsitä mistä he hankkivat ruoka-aineensa, sillä monessa paikassa saa länsirahaksi muunnettuna eurolla syödä niin paljon kuin vatsa ottaa vastaan. Tosin enhän käsitä Suomessakaan kuinka valmiiksi tehdyn ja pöytiin tarjoillun pitzan tai kebabin voi saada alle vitosella.

Luulen, että varsinkin Thaimaan maaseudulla ihmiset hyödyntävät ruokapöytään paljon enemmän luonnon kasvillisuutta kuin Suomessa on tehty koskaan. Se ei kyllä ole kaikki selitettävissä nälällä tai köyhyydellä, vaan osa tullee asenteista. Sen huomaan itsestänikin Suomessa. Laitanko suuhuni pihlajanmarjan, metsämansikan tai vaikka suolaheinän lehden mennessäni aamu-uinnille.

Joskus kirjoitin, etten oikein osannut kuvitellakaan viihtyväni etelän lomakohteessa, jossa ei ole meren rantaa lähellä tai vettä kortteerin uima-altaalla. Nyt vastaaviin paikkoihin on kymmenien kilometrien matka ja vilvoittavaa, vain auringon lämmittämää vettä tulee kuvan muoviletkun päästä toiletin seinällä. Toki joistakin kaupungin hotelleista saattaa löytyä allas, ehkä joku kuuman sorttinen huonekin, jota suomalainen ei kyllä hyvällä tahdollakaan sano saunaksi.

Farangin, eli länsituristin näkeminen kotikylällä tai -tiellä on vielä harvinaisempaa kuin Suomikotini pihapiirin rauhan rikkoja. Thaikotitieni varrella talossaan asuu kylläkin "Belgiunman", joka ei juuri tonttinsa ulkopuolella liiku. Sanovat naapurit, että siksi, kun ei osaa kieltä.

Mutta kieltä en osaa enkä opettele itsekään. Silti viihdyn ihmisten ilmoilla jakaen kansanvälisiä yläviitosia aikuisille sekä lapsille. Heille myös pieniä leluja ja koirille makupaloja. Tosin pikku purtavista saavat osansa nykyisin myös kanat kukkoineen ja naapureiden puolenkymmentä kissaa. Erityinen ilonaihe on varsinkin hännältään näkyvästi geenivikainen Black & White kissa, joka tuli viime talvena aamuisin syliini ja katosi lähdettyäni Suomeen viime keväänä. Mutta kun nyt syksyllä palasin Thaikotiini, palasi kissakin.

Yhdessä naapurissa asuu rotujenkoira, jolla oli tapana haukkua Morakot ja minut pystyyn kulkiessamne sen kotipihan ohi. Sitten se alkoi kurkkia Tatan veljen talon kulmalla kuolaten, kun kotipihamme eläimet nautiskelivat syötävillä. Kunnes se oppi ottamaan paikkansa kaikkien eläinten yhteiseltä ruokakupilta. Nyt se syö kädestänikin ja on saanut nimen Securitydog.

Olen kovin ihastunut kaukana turisteista olevaan kaupunkiin ja rakastunut Tatan lisäksi hänen kotitaloonsa pihapiireineen. Jos joku toisi vaihtoehdoksi monien condojen luksusta tai peräti entisen thaikotini Patttayan Jomtienilla, en vaihtaisi.

Monesti olen taipaleellani kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. Niin nytkin jälleen kerran. Ainut huoli on alitajuntainen varuillaolon pelko persuksissa, sillä kokemus on osoittanut, että ilman onnettoman elämän hetkiä ei ole onneakaan. Mutta sellaistahan elämä taitaa kaikilla olla. 

Muistelupäivä jolloin kaikki oli toisin

Monella on elämässään päiviä, joista he sanovat, etteivät olisi toivoneet niitä koskaan, eivätkä tahtoisi muistaa niistä mitään saati muistella. Mutta ihmisen muisti on huononakin ihmeellinen, joka palauttaa mieleen vuosikymmenten takaa ikäviäkin asioita, tahtoo tai ei. Joillakin saattaa kiville karahtanut pitkäkin avioliitto olle sellainen, jonka toivoisi pyyhkiytyvät mielestä kokonaan.

Itse en ole sellainen, sillä tähän tietoon minulla on varmuudella vain yksi elämä, josta en halua unohtaa päivääkään, vaikka muistellessa välillä sattuu niin pirusti. En tahdo enkä voi elää niin, että ainoasta elämästäni edes yrittäisin pyyhkiä 10 vuotta ja enemmänkin pois. Ikäänkuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tänään on siis joidenkin, minulle isojen murheiden muistelupäivä, sillä olisi 18. hääpäiväni. Ja onkin, vaikka olemme eronneet jo vuosia sitten.

Tänään, Surullisen mielen laaksossa, muistelen mennyttä aikaa haikein mielin, sillä puolin ja toisin lupasimme Jokilaakson kodassa ja Tuusulan Mutterimajalla Kaikkien aikojen juhlissa sammumatonta rakkautta. Se jäänee ikuiseksi mysteeriksi mikä nitisti tai piilotti sen itsekkyyden ja sopeutumattomuuden alle. Kun viime yönä luin Päiviksen kirjoittamaa blogia vuosien takaa rakkaudestamme, käsitin kuinka paljon katosi ellei peräti kuoli myös häneltä.

Tapani elää ja kantaa mukana kaikkea elettyä on raskasta ja rikasta, sillä suru on paljon painavampaa kuljetettavaksi kuin iloinen mieli. Silti en tahdo siitä luopua, sillä läheisissäni, taakkojenkin sisällä on myös rakkaus, jonka onnistun kaivamaan esiin vuodesta toiseen yhä uudelleen kyynelten välillä virratessa silmistäni. Rakkauteni on ikuista jokaista ihmistä ja eläintä kohtaan, joita olen kerran rakastanut. Ne kaikki säilytän sydämeni eri sopukoissa.

Jos on olemassa kaiken hallitsija, on hän myös sattumusten sekä kohtalon valtias ja joskus tuntuu, että oudolla huumorillakin varustettu. Sillä erottuani hääpävänäni syntyi Filippiineillä, Olongapon kaupungissa Little Jorma Goza Soini, joka sai nimeni ja jonka isä olen syntymätodistuksessa. Jaoin koko odotusajan riemuni blogeissa, mutta myös tuskan, kun selvisi, etten olekaan biologinen isä. Mutta jo ennen syntymäänsä hän sai rakkauteni, joka säilyy, vaikka isyys on ja jäi vain papereihin.

Itselleni oli henkisesti kova juttu jakaa pettymykseni somemaailmassa tutuille ja tuntemattomille. Kerroin koska en halunnut olla osatotuuksia kertova luimistelija. Sitäkin olen joskus pohtinut mahdoinko herättää odotusaikana kateuden siemenenkin, sillä dna-testien jälkeen huomasin parissa ventovieraassa lukijassa aidon vahingonilon.

Mistä uusia sometuulia?

Jotenkin sydämistyin naamakirjamaailman mielivaltaan, josta eilen kirjoitinkin. On käymässä samantapaisesti kuin aikoinaan yleisönosaston kirjoitteluilleni sekä hyvällä alulla olleelle kolumnistin uralle. Kun niitä aikansa jotkut minulle anonyymit jossain silppusivat ennen julkaisemista niin, että niistä katosi kokonaan tarkoittamani tarinan ydin, lopetin koko lystin. 

Mutta koska pidän kirjoittamisesta ja kirjoitan ensisijaisesti itselleni, on silti mukavaa, kun niitä joku lukee, sillä se antaa puuhaan alati uutta virtaa. Ehkä esillä olemisessa jollain tavalla on jotain narsismin sukulaisuuttakin. Tai ehkä blogit ovat vain yksi tapa kertoa tai kokea olevansa olemassa. Joka tapauksessa voin sanoa tuhansien sivujen jälkeen olevani väärien valintojen asiantuntijan ja elämän koelentäjän lisäksi myös blogisti, joka etsii nyt uusia sometuulia Suomi24:stä, entisestä Twitteristä (X) ja minne sitten tulevaisuudessa someiluineni päädynkään. 

Kirjoittaminen on ollut ykkösharrastukseni vähintään siitä saakka, kun yli 15 vuotta sitten siirryin viisivuotiseen oppisopimuskoulutukseen valmistuakseni kokoaikaiseksi leppoistajaksi. Sitä olen nyt harjoittanut muodollisesti pätevänä kokoaikaisesti toistakymmentä vuotta. Ehkä menestyäkseen leppoistajana tärkein ohjenuora on: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voit ehkä huomenna siirtää ylihuomiseksi tai jonkun toisen tehtäväksi."

Kaltaiselleni aikoinaan olemattoman itsetunnon omaavalle työnarkomaanille pesti ei ollut suinkaan yksinkertainen asia oppia ja omaksua. Sillä ihminen on rakentanut itselleen maailman, jossa on jollain tavalla oltava hyödyllinen ja tarpeellinen. Ikään kuin ilman sitä ei olisi edes olemisen oikeutta. Tässä meillä olisi paljonkin opittavaa eläinmaailmasta.

Moni löytää yhdeksi elämän tärkeimmistä tehtavistä olla äiti tai isä. Ehkä itsekin koen näin, mutta lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä, sillä maailmassa on paljon lapsia, jotka ovat ilman vanhempien rakkautta.

Joku toinen uskoo onnen ja elämäntarkoituksen löytyvän keräämällä paljon maallista mammonaa ja pankkitilin pullolleen rahaa. Kun itselläni ei näin ole, ajattelen, että lieneekö juuri turhempaa elämän tarkoitusta kuin kuolla rikkaana.

Luulin monet vuodet olevani tai tulevani kunnon kristityksi. Tämän ovat minulta vieneet kurttuotsaiset, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat tuomioiden jakajat. Heidän kriteereillä ikuisessa valtakunassa ei ole äitini, isäni tai siskoni eivätkä isovanhempani. Eikä juuri yksikään jo kuollut ystäväni, joten sinne en tahdo minäkään.

Mutta ikuisuudesta ja sen myötä iankaikkisesta elämästä haaveilen silti. Kun en tiedä ja luulen, etteivät muutkaan, vaikka toista väittävät, jää jäljelle usko. Haluan uskoa, että maallisen vaelluksen päätyttyä sieluni, jos sellainen on, menee jonnekin missä aikaa ei ole. Jonnekin missä kohtaan myös menneisyyteni uudelleen kaikkinensa tavalla tai toisella. Ehkä elämän syvin tarkoitus onkin löytää tämän polun pää. Ellei se sitten ole kaikkien osa tai ei kenenkään, vaikka kuinka etsisi, uskoisi tai peräti luulisi tietävänsä. 

Jäin naamakirjajättiläisen hampaisiin

Noin viikko sitten kirjoitin: "Ehkä elämäni mittaisena suupalttina tahdon olla aina tai päivittäin äänessä ja sanoa edes kirjaimin, jota kukaan ei muuta tai sensuroi. Mutta kauas ei omalta kupilta tarvitse edelleenkään mennä, kun sorkkijat syöksyvät omine sääntöineen paikalle. Kerran oli blogissani kuva Thaimaan kadulta, jossa muutaman vuoden ikäinen lapsi tai pari kylpi muovisaavissa ja alla teksti: "Joskus eivät lapsien ilot paljoa maksa." Facebook sensuroi koko blogin, vaikka lapsista näkyi iloisine virneineen vain olkapäistä ylöspäin. Facen selitys oli, että alastomien lasten kuvat ovat kiellettyjä."

Nyt ei mennyt kuin päivä tai pari, kun Face poisti linkityksen blogiini, jossa kerroin hyvinkin harmittomasti Thaimaan arjesta. Eilen sopasta sai osansa Thaimaan Suomalanen nettilehti, jonka artikkeleita olen myös linkittänyt ylläpitämälleni Jomtien Pattaya Beach..... ryhmälle jakaakseni maasta kiinnostuneille tietoa niin ikään Thaimaan arjesta. Enkä suinkaan kuten Facebook minulle lähettämissään kuvan perusteluissa väittää.

Ensimmäisestä torppauksesta pyysin lisäselvitystä, jota ei tätä kirjoittaessani ole tullut. Kerosen lehden artikkelin hylkäämisestä en ainakaan vielä ole samaa tehnyt, sillä arvaan pullikoivani sen kokoista jättiläistä vastaan, jossa ei ininäni kuulu, saati oteta huomioon. Lisäksi oletan sensuuria toteuttavan keinoälyllä varustetut robotit. Ehkä saan kuitenkin aidon ihmisen vahvistamaan muuttuneen Facemaailman automaatin tekemän päätöksen tuuppia minut sivuraiteelle.

Itse en ollenkaan usko omaan muuttumiseeni, sillä Facebookin, näköjään oikukkaan ja mielivaltaisen seulan läpi on aiemmin mennyt tuhansia blogikirjoituksiani. Tosin lumikin on muuttunut, sanoi siihen pissiessään Kassi Alma. Joten ison maailman ihmisten tekemät jättiläiset tarvitsevat keinoälyä ja robotteja pitääkseen kaltaiseni umpiluiset jääräpäät ruodussa. "Ehkä istun, mutta sydämessäni seison kuitenkin" sanoi pikkupoikakin, kun isä istutti linja-auton penkkiin ja lopetti käytävällä juoksemisen.

Joskus olen hymähdellen lukenut sosiaalisesta mediasta, kun jotkut eivät ole ymmärtäneet julkisten Facesivujen oudoilta vaikuttavia ja erilaisia rankaisuja. En naura enää, sillä totta se on kuin isäni antama selkäsauna itse haetulla koivuvitsalla. Vaikken ymmärtänyt edes kurituksen syytä. Niin paljon se henkisesti sattui, että olen käynyt vielä haudallakin marmattamassa. Eniten taisi haavoittaa huomata isän täydellisen rakkauden muuttuminen vajavaiseksi. Samoilla hautareissuilla olen antanut kaiken anteeksi, sillä isä ja äitikin tekivät mitä tekivät siksi, että rakastivat, eivät vihatakseen.

Jaan vielä tämänkin blogikirjoituksen entiseen tapaan ylläpitämilleni Facebook-sivuille, nähdäkseni mitä tapahtuu. Samalla ryhdyn selvittämään mitä muut keskustelufoorumit voivat minulle tarjota, jos sanon Facemaailmalle "pitäkää keksintönne". Sillä sydämessäni seison, vaikka näyttäisin istuvan 🤣.

Asunnottoman yön kaikuja

Tässäkin tulee toistettua asioita, mutta tulkoon. Omahan on blogini. Eilen vietettiin Asunnottomien yötä, joka taitaa olla ainoita päiviä, jolloin taivasalla elävien on mahdollista monella paikkakunnalla viranhaltijoiden lisäksi  tavata kerralla isompi määrä itse valitsemiaan päättäjiä. Mistä johtuneekin, että varsinkin vaalivuosina on tyrkyllä olevia luottamushenkilöitä silloin kodittomien keskuudessa enemmän kuin muulloin.

Oma lukunsa on lehtien palstojen ja muiden tiedotusvälineiden sekä radio ja televisio-ohjelmien voivottelijoiden joukko. Joskus paneleistiksikin kutsuttujen ainut aikaansaannos on yrittää näyttää tietäjältä ja voivotella. Paitsi, jos ensisuoja tai muu hätämajoitusyksikkö on tulossa kotikadulle. Silloin löytyy joukkovoimaa barrikadeille asti.

Varma keino tämän väen hiljentämiseen on kysyä kuka ottaisi asunnottoman kotiinsa edes yhdeksi yöksi puhtaiden lakanoiden väliin sekä pesesi hänen päällä olevat vaatteet ja tarjoaisi suihkun tai peräti saunan sekä kunnon aterian.

Kun aikoinaan olin perustamassa Ruusulankadulle elämisen yhteisöä, joka kulki työnimellä Kujankatti, oli osa töölöläisistä valmiita toivottamaan minut mystiseen, ilmeisen ikävään paikkaan jossain hyvin kaukana, joka tunnetaan myös nimellä hornan tuutti. 

Julkisesti lupasin, että Sininauhasäätiö pienentää rakenteilla olleen yhteisön paikkamäärää juuri niin monella kodittomalla kuin töölöläiset ovat valmiita asuttamaan heitä kerrostaloihin, joissa itse asuvat. En saanut ainuttakaan vastausta.

Mutta ehkä ihmiset ovat asenteiltaan erilaisia Helsingissä kaupunginosasta riippuen. Teimme nimittäin aiemmin sisällöltäänkin samanlaisen yhteisön, Pessi & Illusian Vallilaan, jossa asuin vuosia itsekin. Siitä saimme vasta pari vuotta myöhemmin ensimmäisen valituksen. Kaupunginosan terveysaseman lääkäri soitti esittäen toivomuksen: "Kun teiltä joku varaa lääkäriajan, niin voisiko henkilökunta mahdollisuuksien mukaan tuuppia ajan varannutta tähän suuntaan, sillä niitäkin avun tarvitsijoita on jonoksi asti, jotka tulevat vastaanotolle sovittuna aikana?"

Oma lukunsa ovat jälkijunassa omaatuntoaan puhdistavat. Uudesta, Suomesta luin yhdestä sellaisesta, joka oli huomannut entisen kämppäkaverinsa kuolleen ja löytänyt netin avulla viimeisen leposijan Hietaniemen hautausmaalta. Suurin murhe tuntui kuitenkin olevan, kun Helsinki ei ollut saanut haudalle aikaiseksi muistolaattaa.

Asunnottomien yö

Tällä päivälle olisi blogiaiheita enemmänkin, mutta pitäydyn ensi yönä vietettävässä Asunnottomien yössä. Joten olkaa hyvät tämän linkin takana. 

Olen ollut mukana järjestämässä vuosikymmenten aikana sadoille ellei tuhansille asunnottomille asumisen puitteita ja koko ajan mukana kulki sama ydinkysymys: Kuinka asunnosta tehdään tai tulee koti? Täkäläisittäin kymmeneltä ja suomalaisittain kuudelta ennen aamulenkille lähtöä ajattelin, etten kirjoita aiheesta, sillä olen kirjoittanut siitä niin paljon eikä minulla ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa. Kävellessä kuitenkin mieli muuttui pohtiessani kuinka asunnosta tosiaan tehdään koti. Sillä seinät ovat loppujen lopuksi kokonaisuuden helpompi osa, vaikka niitäkään ei ole kaikille. Vaikka onkin, mutta ne ovat väärissä paikoissa ja väärillä, toisten tekemillä säännöillä. Ymmärrän tämän, sillä esimerkiksi kerrostaloissa on otettava muutkin huomioon.

Merikonttikotimme laskeutumassa esittelemään itseään
Hyvinkään asuntomessuille yli 10 vuotta sitten

Mutta sellaisiakin asumismuotoja on, joihin voi nimenomaan tehdä kodin omilla säännöillä ja olla kuten kotona on kunkin mielestä hyvä olla. Vai onko joku kuullut haja-asutusalueiden kodittomista tai edes asunnottomista? Eipä niin, sillä varsinkin ennen olivat mummonmökit kurssissa. 

Tilaahan mökeille olisi edelleen. Mutta mikä mättää vai vainko se, että ehdotukset tulevat väärässä kulmassa ja väärästä suunnasta? Itse olen nyt asunut toistakymmentä vuotta kahdesta merikontista tehdyssä 50 m²:n kodissani Tuusulassa. Niin kaukana muista, ettei naapuria näy eikä kuulu. Voin olla elämöimättä tai elämöidä, mutta metsän takana asuvia naapureita en pysty häiritsemään.

Kun aikoinaan visioimme merikonttikodeista valtakunnallista lääkettä koetalot tehtyämme asunnottomuuten, kiersin kyselemässä vailla vakinaista asuntoa olevilta mielipiteitä. Jokainen oli peräti halukas muuttamaan melkein minne tahansa, jos joukkoliikenne kulkee ja yhteiskunta kustantaa vielä ekstrana siihen kuukausilipun.

Tekisikin mieli sanoa ja sanonkin, että asunnottomuuden poistamisen suurimmat esteet ovat päättäjien haluttomuus ja näköalattomuus. Jos tahtotila kuitenkin löytyisi, ratkomista riittäisi silti mummon- ja vaarinmökkeihinkin, koska yksinäisyys on iso pala purtavaksi kenelle tahansa. Varsinkin jos se ei ole aidosti itse valittu elämäntapa ja -muoto, sillä vain harvoin ihmisen on hyvä olla ja elää yksin.

On perin nurinkurista sanoa, että asunnottoman suuri ystävä on Pakkasukko, vaikka vuosittain joku kylmyyteen kuoleekin. Kysyä silti voi, että kuinka moni eläisi Suomessa kadulla, jos ei olisi talvea pakkasineen? Sillä poliitikot eivät hevin ota kontolleen pakkaseen palentuneita kotikunnassa eikä Arkadianmäellä.

Vaikka saatan olla joidenkin mielestä menneen talven lumia, on joitakin asioita, joista tiedän enemmän kuin moni muu ja monet yhteensä. Yksi niistä on asunnottomuus, joka on satavarmasti poistettavissa ainakin Suomesta.

Totta, sinne päin vai peräti perätöntä?

Thaimaassa on joitakin arjen asioita, jotka siellä aikaansa viettävälle selviävät ajan kanssa. Mutta eivät aina samalla tavalla, vaikka laki on kaikille sama. Kuten Suomessakin. Thaimaan virkahenkilöillä on enemmän valtaa ja liikkumavaraa tai peräti rohkeutta tulkita samaa lakia eri tavalla.

Esimerkiksi sakoissa on useampi maksutapa. Joskus poliisi ottaa ajoneuvosi avaimet taskuunsa ja kehottaa kipaisemaan asemalle maksamaan sakot ja tulemaan kuitin kanssa takaisin. Toisinaan on halvempaa ja mahdollista maksaa paikan päällä käteen ilman kuittia tai laittaa pyydetty summa satulan alle ja katsoa muualle, ettei näe minne rahat katoavat.

Tarinat kertovat poliisin koulutuksen ja siihen pääsemisenkin maksavan täkäläisittäin melkoisesti. Joten on enemmän tai vähemmän hyväksyttyä tai ohi silmien katsottua, että varsinkin lakeja rikkovat farangit osallistuvat koulutuksen kustannuksiin.

Turisti ei ole pelkkä sana, vaan on tärkeä termi muutenkin, sillä 90 vuorokauden turistiviisumilla saati ilman on vaikeaa tai mahdotonta avata thaimaalaista pankkitiliä. Siinä auttaa vuoden eläkeläisviisumiksi kutsuttu oleskeluviisumi tyyppi O-A ( Long Stay Visa, 50 vuotta täyttäneille). Sen haltija lienee siis jotain enemmän kuin vain turisti. 

Mainitusta pitkästä viisumista on apua muuallakin, sillä sitä taidetaan vaatia, kun olet uusimassa kahden vuoden thaiajokorttia viideksi vuodeksi. Nykyisin Thaimaa hyväksyy yhdessä suomalaisen ajokortin kanssa vuoden lisäksi kolmen vuoden kansainvälisen ajokortin. Joka itse asiassa on käännös suomalaisesta ajoluvasta. Sitä ei kuitenkaan saa suomalaisesta mopokortista 🤣, sillä Thaimaan päättäessä hyväksyä kolmen vuoden kansainvälisen ajokortin, päätti se samalla, että maan lähes kaikki polttomoottorikäyttöiset kaksipyöräiset ovat moottoripyöriä. Niinpä mopoilevat suomalaiset, harmaapäiset tai tukattomat kaltaiseni senioripapparaiset tarvitsevat Thaimaan teille feikkimopoihinsa moottoripyörän ajokortin.

Mutta vaikka olisi kolmen vuoden kansainvälinen ajokortti, on se maassa voimassa kolme kuukautta kerrallaan. Viranomaiset ajattelevat sen olevan tarkoitettu vain turisteille, käytännössä siis maksimissaan turistiviisumin keston ajan. Joten pitemmälle oleskelujaksolle tulisi hankkia thaiajokortti.

Luulen, että minkään maan lait eivät ole kaikille samat. Eivät Suomessakaan, vaan jostakin ja jossakin samasta liikennerikkomuksesta saattaa selvitä suullisella tai kirjallisella huomautukslla ja taas joskus ei tilanteesta pääse ilman sakkoa.

Kerran kauan sitten vuonna yksi tai kaksi katsoin turistin ylittävän öistä ja hiljaista Mannerheimintietä. Vastarannalla hänet pysäytti ja otti vastaan ehkä intoisuudessaan tai aikansa kuluksi poliisi. Todeten kulkijalle päin punaisia kävelyn olevan Suomessa lakikirjan mukaan kiellettyä. Tähän englanninkielinen matkamies: "Kieltääkö sama kirja myös järjen käytön?" Niinpä virkapukuinen otti rintataskusta vihkonsa ja kirjoitti sakkolapun tai vastaavan. Se jäi salaisuudeksi maksoiko sen saaja Suomen valtion asettaman vaatimuksen vai kehystikö kotiin päästyään seinälle kertoakseen tarinaa tiukkapipoisesta poliisista yhä uudelleen ja uudelleen liverpoolilaisille ystävilleen.

Oma lukunsa on Kela sekä suomalainen matkavakuutus, sillä sen myöntöön ja voimassaoloon edellytetään voimassa olevaa Kela-korttia, johon oikeus yleisesti ottaen päättyy, kun olet yli 6 kuukautta yhtäjaksoisesti Thaimaassa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos lähden sinne yli puoleksi vuodeksi enkä ole opiskelija tai kuulu mihinkään muuhun erityisryhmään, oikeuteni sosiaaliturvaan ja Kelan etuuksiin sekä suomalaiseen matkavakuutukseen päättyy. Vaikka minulla olisi vuoden viisumi, saan oikeuden ja leiman maassaoloon vain niiksi kuukausiksi, kun olen maksanut tai maksan vakuutusmaksun, vaikka vakuutuskausi olisikin vuoden mittainen. 

4713. Elämän tähden blogikirjoitus

Ensi vuonna saavutan 5000 kirjoittamani tai kirjoittamamme blogien määrän, sillä liki 10 vuotta kirjoitimme vuoropäivin Päiviksen kanssa. Jo useamman vuoden olen tehnyt samaa yksin käytännössä joka ikinen aamu. Pidän siitä, vaikka se on suht tyhjänpäiväistä arjen sälää ja kuinka elämän ylipäätään koen.

Vaikka sanotaankin, ettei paljous niinkään, vaan laatu, on määrälläkin merkityksensä. Enkä ole vielä somessa tavannut toista vastaavaan, päivittäiseen kirjoittamiseen yltänyttä. Ehkä sellaisia on tai sitten ei.

Mutta kirjainten laittamista peräkkäin olen harjoittanut aikoinaan työhönikin liittyen, sillä 30 vuoden päihdetyön ajan pidin päivittäistä päiväkirjaa, jota lähes pakotin työyhteisöni lukemaan. 

Lukijamäärät eivät ole koskaan pilviä hiponeet, on kaikkinensa yli miljoonaa lukukertaa silti paljon. Joku maailman somejulkkis yltää kylläkin samaan muutamassa tunnissa.

Vain harvoin tai vielä harvemmin syntyy keskustelua aiheesta, josta kirjoittaessani toivoisin. Kuitenkin olen jokaisesta kannanotosta otettu. Joskus kyllä korvienvälin sulakkeiden vaihto on lähellä, kun rottinkikepillä huitovan kulkijakoiran vihaajan tai seniori-ikäisen mopopojan palaute on vielä äkkiväärempi kuin provosoiva blogikin.

Aivan oma lukunsa on lukijoiden ymmärrys ja taito rakennella omia aasinsiltojaan. Kun linkitin ylläpitämilleni sivuille videon, jonka otsikko oli "Mistä saa Thaimaan parhaat karjalanpiirakat", oli yksi vastaus, että Lappeenrannan torilta ja toinen tarjosi Lidliä. Niitä lukiessa ja Lidlin karjalanpiirakoiden makuja sekä kokoja muistellessa ajattelin, että paikkakuntien lisäksi on saattanut mennä karjalan- ja lihapiirakoiden taikinatkin sekaisin. 

Mutta makunsa kullakin, joita maailmaan mahtuu yhtä lailla kuin maistajiakin. En tiedä voiko niitä olla kahta tasan samanlaista. Toistoa tulee myös kirjoituksissani, sillä kuuna päivänä en muista mitä olen mistäkin kirjoittanut vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin. Se ei tietenkään tarkoita vielä, että joku lukisi saman tarinan toisesta paikasta uudelleen. Sillä tuskin on itseni lisäksi ketään, joka olisi lukenut kaikki päiväkirjanomaiset kirjoitukseni.

Vaikken ole kummoinen kirjoittaja, saan sen verran myönteistä palautetta, että se tuntuu hyvältä ja kannustaa jatkamaan. Vaikkei pääasia olekaan. Ehkä elämäni mittaisena suupalttina tahdon olla aina tai päivittäin äänessä ja sanoa edes kirjaimin, jota kukaan ei muuta tai sensuroi.

Olin nimittäin aikani paikallislehden kolumnistina, mutta silloinkin jossain yläpuolellani oli harmaa tai muun värinen eminenssi, joka muokkaili sanomaani. Silloin päätin, että pitäkööt lehtensä ja keksintönsä.

Mutta kauas ei omalta kupilta tarvitse edelleenkään mennä, kun sorkkijat syöksyvät omine sääntöineen paikalle. Kerran oli blogissani kuva Thaimaan kadulta, jossa muutaman vuoden ikäinen lapsi tai pari kylpi muovisaavissa ja alla teksti: "Joskus eivät lapsien ilot paljoa maksa." Facebook sensuroi koko blogin, vaikka lapsista näkyi iloisine virneineen vain olkapäistä ylöspäin. Facen selitys oli, että alastomien lasten kuvat ovat kiellettyjä.

Mistä on thaipäiväni tehty, osa 3

Aamupalan jälkeen palaamme kotiin joskus suoraan, joskus ajettuamne pikku lenkin skootterilla. Välillä on jalkojen välissä pesulasäkki tai vesiastia, jonka täytämme matkalla muutaman bahtin juomavedellä.

Joka aamu suon hyvänmielen silmäyksen pihan pariinkymmeneen muovi- ja saviastiaan, joissa niitä kotinaan pitävät ruukkukasvit kukkineen voivat hyvin. Vaikka taitavatkin välillä saada liikaa vettä taivaalta ja Tatan vesiletkun päästä.

Tiedostin niistä aiemmin vain kaksi hyötykasveiksi. Thaibasilikan ja Alue Veran. Eilen joukkoon liittyi kolmas, kun tutuksi tuli kuvan Peijing grass, joka tunnetaan myös nimellä Enkeltenruoho. Syömäkelpoista, sillä olen edelleen elossa. 

 S

Sen jälkeen rojahdan vielä toviksi vuoteen uumeniin Morakotin jatkaessa aamupuuhiaan ja käyn aamun kirjoituksen läpi. Joskus (lue aina) löytyy virheitä ja toisinaan on aamupalareissu tuonut uuden ajatuksen ja valokuvan, joilla täydennän blogiani. Sitten julkaisen sen ja linkitän pariin Facebook-ryhmään.

Melkein aina on seuraavana aamukävelyn aika, joka monesti ajoittuu vuorokauden lähes kuumimpaan aikaan, päiväruokailun molemmin puolin. Sen Tata valmistaa kotona ulkokeittiössään. Välillä kylläkin menemme Phatthalungin kaupunkiin noin viiden kilometrin matkan johonkin paikallisten ruokapaikkaan. Eikä täällä toisenlaisia olekaan, sillä ei juuri ole farangeja eli länsituristeja.

Lähes päivittän käymme 20-40 kilometrin ajelulenkillä milloin missäkin lähipikkuteillä ja samalla jollakin tuoretorilla. Kävelen mukana pöytien välissä tai katselen niitä näitä muita ja yritän keksiä mitä tarvitsisin. Ostaisinko lapsille uusia leluja, 100 bahtin sandaalit tai piraatticrocsit, joita en tarvitse?

Ilta-aterian jätän ahmatin ruokahalusta huolimatta väliin aina, kun selkäranka sen kestää. Joka välillä tuntuu olevan sentin palasina. Mielikuvittelenkin, että jos kengännpohjassa olisi reikä, valuisinko siitä asfaltille? Viinan ja tupakan suhteen oli helppoa koska ne voi lopettaa kokonaan. Mutta ruuan suhteen pitäisi löytää kohtuukäyttö, ettei käy kuin menneiden tarinoiden mustalaisen hevoselle. Joka opittuaan olemaan syömättä, kuoli nälkään.

Miten voikin yksinkertainen asia olla näin vaikea, kun pitäisi vaan syödä sen verran kuin kuluttaa eikä varastoida sitä omaisten kannettavaksi. Toisaalta joskus sitä miettiessäni tuumaan, että olisihan se eräällä tavalla "potut pottuina" kantamastani vuosien henkisestä omaistaakasta. Toivon kylläkin, että polttaisivat jäljelle jääneen tomumajani. 

Illat olen kotosalla Morakotin silloin tällöin piipahtaessa naapuriserkuillaan, joita tuntuu olevan siellä täällä. Itse seikkailen sosiaalisen median uumenten lisäksi sähköisessä lehti- ja kirjamaailmassa. Tällä hetkellä luen toista kertaa Lee Childin ensimmäistä kirjaa Tappotahti. Englantilainen, minua neljä vuotta nuorempi kirjailija, oikealta nimeltään Jim Grant jää eläkkeelle, mutta sarjan kirjoittamista jatkaa hänen veljensä. Joten kirjojen päähenkilö Jack Reacher ei jää eläkkeelle, vaan jatkaa väkivaltaista elämäänsä, vaikka kirjailija on aikonut hänet kirjoissaan monesti nitistää.

Toinen iltojen ajankulu on Netflix, josta seuraan niin ikään toista kertaa Viikingit sarjaa. Netflix lienee ainoa, jonka saa minne tahansa maailman kolkkaan ilman kommervenkkejä suomalaisella tekstityksellä. Eilen olin sen matkassa ensimmäisellä ryöstöretkellä Englantiin, kun viikingit todistivat, että lännessä on maata ja rikkauksia ryöstettäväksi.

Mutta jo kahdeksan aikaan iltasella Nukkumatti kolkuttelee kärsimättömänä mukaansa Untenmaille ja Höyhensaarille. Herätäkseni aamuyöstä katselemaan pimeyttä, kuuntelemaan hiljaisuutta tai öistä sadetta sekä aistimaan nukkuvaa maailmankaikkeutta ympärilläni.

Mistä on thaipäiväni tehty, osa 2

Eilen en tosiaan päässyt edes aamupalaan saakka, joten tänään jatketaan aiheesta. Aamukaffea vuoteessa juodessani kirjoittelen jokapäiväistä, päiväkirjanomaista blogiani sosiaaliseen mediaan tunnin, pari.

Sen jälkeen ylösnousemisen ja suihkun jälkeen liityn pihan Marttakerhoon lähes aina sen ainoana miespuoleisena jäsenenä juomaan pari kuksallista citrushedelmillä terästettyä gingerjuomaa. Tervehdin pöydän naisia ja kuuntelen sujuvasti heidän tarinointiaan.

Osaansa huomiostani kaipaavat ja saavat myös pihan eläimet. Puolen tusinaa kissaa pentuineen, kukot, kanat ja eri-ikäiset ja kokoiset tiput. Niitä yksi emäntä hautoi viime talvena aivan istuimeni kulmalla luullen olevansa thaibasilikapensaan alla piilossa. Aikaiseksi se sai viidestä munasta kaksi pikku kanaa, jotka ehkä nykyisin kotkottavat muiden joukossa. 

Eiväthän eläimet juurikaan minua kaipaa, vaan etupäässä tarjoamaani ruokaa. Sitä on yhtä ja samaa sorttia kaikille ja uutena tulokkaana myös naapurin koiralle. Jossain vaiheessa pomppaan kotivaakalle pelonsekaisin tuntein. Tänä aamuna se näytti nakuna 102,5 kg. 

Kun kello lähenee kahdeksaa, lähdemme jommalla kummalla skootterilla parin kilometrin päähän kanta-aamupalapaikkaamme, jos ei sada kaatamalla. Silloin nautimme purtavat kotitiemme toisella puolen 7-Eleven Specialiksi nimeämässäni paikassa.

Aamiaismestassa kaikki ovat hyvin ystävällisiä. Sielläkin on yksi minut tunteva naapurin bensapumpun Kao, joka tuo labradorimaisen kuononsa skootterin satulan ja ohjaustangon väliin kuin sanoen: "Mulle kanssa". Aina hän saakin osansa kulkijakoirien lahjontapussista, kuten matkalla Temppelin Mamadogikin. 

On helppo kokea kuuluvansa joukkoon, vaikka olenkin toisenlainen ja erinäköinen kaukaisesta, pohjoisen maasta, josta paikalliset tuntuvat tietävän varsinkin kylmyyden ja lumen.

Syötävää on tarjolla rajoittamaton määrä 60 bahtilla eli noin puolellatoista eurolla. Aamun annokseeni kuuluu runsaasti erilaisia rehuja, kananmuna sekä pari tikun nokassa usein hiilille paistettua lihan palaa. Niitä pyydän "tuu muu", sillä luulin pitkään syöväni lehmää, kunnes selvisi, että se on possua 🐷. Mutta nimi jäi. Aina en ole saanut vielä pyörää pysähdyksiin, kun paistaja jo nostaa kaksi sormea ja huutaa jakkaraltaan "tuu muu". Mutta väliäkö sillä, sillä koko viime talven söin tosiaan aamun ankanmunani 🪿kananmunana. Jos tähtien asento on suotuisa, kuten usein on, kiikuttaa joku minivuokassa aterioinnin päätteeksi jonkun herkun, joka on viedä kielen mennessään.

Mistä on thaipäiväni tehty?

Taisin kirjoittaa viime kesänä keskivertopäivieni sisällöistä Tuusulan Merikonttikodissani Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä.

Tänään kerron jotain tavallisista thaipäivistäni Etelä-Thaimaan kapinoivien maakuntien naapurissa, suht lähellä Malesian rajaa. Yhteistä päiville, ilma-, vesi- ja maanteitä myöten 10 000 kilometrin päässä toisistaan, ei ilman aasinsiltoja paljoakaan ole. Mutta jotakin on. Herään täälläkin aukaisin yhtä aikaa naapurikukon kanssa, joka tosin taitaa painua uudelleen orrelleen jatkamaan unia saatuan muut hereille.

Lähes jokaisen aamun aloitan yöpöydälläni aina valvovan älylaitteen kanssa ja katson mitä sosiaalinen media on kerännyt minua varten yön aikana. Vain harvoin mitään hyödyllistä, jota ei paljon nykyisessä elämässäni ole muutenkaan. Päivän kotimaiset sanomalehdetkään eivät ole vielä ilmestyneet, sillä thaikukon herätyksen aikoihin neiti Aika Suomessa vasta aloittelee vuorokauttaan.

Myös Morakot on aamun virkkuja ja illan torkkuja, joten yhteistä valveillaoloaikaa on mukavasti. Tatalla se alkaa kaffen keitolla, jota odottelen vuoteeseen tuotuna parin kuksallisen verran. Nyt juomme taas jonkun aikaa Juhla Mokkaa, jota toin Hyrylän S-Marketista pari pakettia. Mieleisemme suodatinkahvi Phatthalungin Lotuksessa maksaa saman verran kuin vastaava tänä päivänä Suomessa.

Jollakin mittarilla osa minusta mahdollistaa Morakotin elon nykyisellään, eikä hänen tarvitse enää leipää saadakseen hieroa ikäisiään naisia. Se käy kyllä työstä edelleen silloin tällöin, joskus Thaikotimme lattiallakin irtopatjan päällä, sillä tunnin hieronnasta Tata saa 100 bahtia eli reilut kaksi ja puoli euroa.

Morakotin jälkeen ehkä tärkeimmät ja merkityksellisimmät elämäni sisällöt liittyvät lapsiin ja eläimiin. Molemmille itselläni on paljon aikaa. Joka päivä kotonamme käy lapsia heittämässä kanssani ylävitoset, jonka tavan olen oikeasti istuttanut heihin ja moniin vanhempaankin.

Lasten lahjontapussissa kulkee matkassani aina pienenpieniä leluja, joita jakelen siellä sun täällä. Tällä kertaa toin mukanani myös Muumi sarjakuvalehden, värityskijan sekä liituja, jotta Pikku Myy ja Nuuskamuikkunen saavat väriä ihoonsa ja vaatteisiinsa.

Toinen, kulkijakoirien lahjontapussi on PeeCeeX skootterissa ja kävelylenkeillä olkalaukussa. Siitä jakelen herkkupaloja missä milloinkin menenkin. Kulkijakoirien piikkipaikalla on viime kesänä vihdoin kodin löytänyt Mamadog, josta tuli Temppelin koira. Sen silloisista pennuista vain yksi jäi äitinsä luokse Buddhan suojelukseen, joka ei kuitenkaan selvinnyt aikuiseksi asti. Joku viikko sitten Suomeen saamistani kuvista huomasin, että uudet pullat ovat uunissa ja Mamadogin tissit täyttyvät vauhdilla maidosta.

Kirjoittaessa huomasin innostuneeni, vaikka luulin thaipäivästä kertomisen olevan pikainen raapustus. Mutten päässyt edes aamupalaan, joten jatkan huomenna. 

Thaikotimme esittelyä

Eilen ja toissapäivänä esittelin Thaikotimme pihapiiriä 11 kuvan avulla. Tänään teen saman sisätiloille. Todellisuudessa ne ovat pienemmät, sillä käytin kuvatessani 0.6 laajakulmaa.

Sisään tultaessa on tavallaan aulaksi tarkoitettu ja vain vähän kalustettu pieni huone. Sen peräseinän hevostaulun alla PeeCeeX skootterini viettää Suomessa oloaikani. Joskus vieraiden käydessä roudaamne sinne sohvan kaveriksi pari tuolia ja pikku kaffe- tai teepöydän.

Aulahuoneesta on käynti ainoaan ilmastoituun tilaan. Makuuhuoneeseen, jossa on televisio sekä viime talvena hankkimamme ompelijan tekemät uudet verhot vanhojen repaleisten tilalle. Vuoteen takana olevasta ikkunasta näkyy muutaman metrin päässä naapurin kanala ja toisesta ulkokeittiö sekä hieman pihaamme.

Saman huoneen läpi kuljetaan myös vielä pienempään sisäkeittiöömme. Sinne ei ruokapöydän, kahden tuolin, jääkaapin, riisi- ja kahvinkeittimen tason lisäksi juuri muuta mahdu kuin sen alle riisisäkki.

Keittiöstä kuljetaan tarkoituksenmukaisiin, mutta vaatimattomiin toilettitiloihin. Joissa on iso saavillinen huuhteluvettä, viemärin päässä pytty sekä bideen lisäksi vesiletku suihkuksi. Muun kuin ilman lämmittämä vesikin on joskus ollut, mutta Morakot oli myynyt laitteen sähköiskun saaneena tai sen pelossa jollekin vähemmän pelokkaalle.

Ehkä kaunein, mutta ainakin suurin on perimmäinen ja keskeneräinen. Olohuoneeksi tarkoitettu, josta puuttuu välikatto. Niinpä siellä kulkee myös öttiäisiä, joilta ei rauhaa saa yöaikaan edes vuoteessa ilman kuvan moskiittoverkkoa. Parempi ja isompi hyttyshäkkikin oli viime talvena, mutta se on lähtenyt kesän mittaan Tatan tyttären matkassa jonnekin.

Thaipihapiirimme esittelyä, osa 2

Hyrylän kulmilla ovat itselleni tulleet tutuiksi "Munallisten Merttikerhot". Thaikotimme pihalla kokoontuu sen sijaan aamuisin alle puolentusinan aito Marttakerho citrushedelmällä terästetetyn gingerjuoman ääreen.

Jos syömme sisäkeittiön pöydän ääressä tai pihalla, on naapurin ainakin toistaiseksi sisäsiisti kissaperhekin kärkkymässä osinkoja. Isä tosin huitelee jo uusien mirrien perässä ja viime talven hännätön kujankatti on matkannut kissojen taivaaseen.

Muutakin sutinaa pihapiirissä on. Pari naapurin lasta tutustumassa ja askartelemassa liitujen, lehden ja väriryskirjan avulla Suomesta tuomaani Muumimaailmaan. Kaikki maailman lapset ovatkin erityissuojeluksessani.

Kissoille on keittiön makupalojen lisäksi myös tiinullinen purtavaa. Jos unohdan kannen auki, astian reunalla ovat  osaansa syömässä naapurin kanat, jotka ovat kaikkea muuta kuin sisäsiistejä.

Ihmisen tarjoamaa ruokaa kärkkyvät myös sähkölangan varpuset, joita on isoja ja pieniä. Luulen, että pitämällä kissat kylläisinä, saatan antaa jollekin pikkulinnulle lisää elonpäiviä. Tosin siinä siivellä niitä saattaa saada silloin joku jyrsijäkin. 

Aivan oma tarinansa on lähipuusta pudonneella kookospähkinällä. Sen roudasin pihaamme vuosi sitten ajatellen, että ehkä sillekin löytyisi uusi elämä. Lapset sitä siirtelivät paikasta toiseen eikä lupaavalta näyttänyt. Mutta niin vaan sekin pyrkii yhä kohti aurinkoa. 

Thaipihapiirimme esittelyä

Eilen tai toissapäivänä kirjoitin, että julkaisen itsestäni kuvan, kun seuraavan kerran puen leningin päälleni. Mainitulla asulla taitaa kyllä olla paikallisella kielellä oikeampikin nimi.

Morakotin tärkein ominaisuus ei ole kodin, pihan tai puutarhan viihtyvyys, vaan tarkoituksenmukaisuus. Niinpä piha oli ja on paljon vieläkin ainoastaan hiekkakenttä, jota pitkin on helppo ajaa kotitieltä scootteri suoraan ulkokeittiöön.

Seinän toisella puolella on vielä avonaisempi, etupäässä astioiden pesupaikka, jonne laitatutin viime kesänä uuden betonilattian. Siltä kanat ja kukot käyvät nokkimassa suihinsa mitä ruoantähteitä milloinkin löytävät. 

Viime talvena istutimme noin 20 osin kukkiviakin kasveja ruukkuihin, joita Tata piti tarpeettomina. Nyt hän sanoo, että tulee aamulla pihalla kahvia juodessa hyvä tunne niitä katsoessa. Niin minullekin, kun hän sanoo niin.

Eräänkin kerran päivän mittaan ennen illan moskiittoja istun katoksen alla satoi tai paistoi. Katselen pikkukiikarillani Seven Eleven Specialiksi ristimäni kaupan elämää ja mielikuvittelen itseni kapuamassa sen takana olevan vuoren rinteillä. Jonne en kyllä hevin mene, sillä se on myös mustan kobran valtakuntaa. 

Tyhjänpäiväistä jorinaa ja mielenvirkistystä

"Kyllä sinulla on kirjoittamisen lahja, mukavaa oleilua sinne 😊", kirjoitti eilen etäystäväni tai vähintään facekaverini Ulla. Mukava palaute, joista kaikista olen hyvilläni, vaikka ne eivät olisi aina mukaviksi tarkoitettujakaan. Niitä sanon välillä tyhjänlänkyttäjiksi, jotka tarttuvat piiloprovosointiini kuin kotilampeni nälkäinen pikkukala kastemadon sisään piilotettuun koukkuun. Mutta oli palaute ynseä, tympeä tai mukava, olen jokaisesta kiitollinen, sillä ne kertovat blogejani luettavan, vaikka ne ovat monesti vain hyödytöntä ajanvietettä, jos sitäkään. 

Eniten aiheutti aikoinaan näppylöitä tai muita allergisia oireita kylän kulkijakoirat, joista kuitenkin vain harva on vailla ihmiskotia. Vaikka kulkevatkin päivät ja yöt ilman ihmisten laittamia kahleita. Vain harvoin näen Thaimaan maaseudulla, jossa ei kulje bambu- tai muilla kepeillä huitovia turisteja, vihaisia tai kiinni olevia koiria. Niitäkin toki on, jotka oikeastaan ovat silloin tarkoitettu vahtimaan tai puolustanaan jotakin. Oma lukunsa ovat turistiseuduilla farangien tyttöystävilleen ostamat ja sylissä kulkevat perhoskoirat ja chihuahuat tai niiden tapaiset. 

Rottinkisauvalaiset eivät itsekkyydessään käsitä, että kepillä kuritettu koira saattaa joku kerta nähdä samanlaisena uhkana muovisen miekan kanssa leikkivän lapsen. Itse kuljen lenkeilläni, pyörällä tai jalan, kaksi lahjontapussia mukana. Toisessa on makupaloja vapaana kulkeville koirille ja toisessa pikku palloja tai vastaavia leluja lapsille. Molemmat näyttävät muistavan minut hyvällä vuodesta toiseen. Jotenkin näyttävät tosin muistavan jotkut tekstejäni lukevat kurttuotsaiset mielensäpahoittajatkin. Jotka ovat pahimmillaan kai valmiita ottamaan minulta nirrin pois koirien kanssa tai laittamaan samaan häkkiin vietäväksi naapurimaahan.

Koska en muutu enkä tahdo, vaan kuljen niin kauan kuin jalkani nousee lahjontapussit mukana, on koira-aihe joutunut luovuttamaan inhokkien toptenlistan piikkipaikan keski-ikäisille ja yli henkiseen teini-ikään juuttuneille senioripapparaisille. Jotka kuvittelevat ajavansa mopedeilla Thaimaassakin. Oikeastaan en voi edes kirjoittaa moottoripyörä-sanaa, etteikö siitä joku parahtaisi.

Kun täällä Phatthalungissa ovat rannat kaukana enkä istu baareissakaan olusilla tai drinksuilla, en osaa sanoa mitkä ovat nykyisin Martta- ja munallisten  Marttikerhojen keskusteluiden suomalaisia kestoaiheita. Ennen ne olivat itse valitsemme poliittiset päättäjät ja itse valitsemamme lentoyhtiö Finnair.

Tämänkertaisen blogini pikkuilkeydet puhkaisi kukkaan kai moponsa myynyt tai löytänyt, ehkä harmaahiuksinen tai hiukseton jalkamiesseniori, jolle toivotan mitä parhainta eloa ja ajoa thaimaalaisten moottoripyörien joukossa. 

Ensimmäinen koko vuorokausi Thaimaan taivaan alla

Pohjoisessa maan osassa ja kai Pattayan seudullakin on sadekausi valtoimenaan kuvien ja sanojen perusteella. Oikeastaan vettä pitäisi kalenterin mukaan tulla reippaasti Phatthalungissakin. Vaan eipä tullut eilen eikä tänäänkään ja kelit ovat mitä parhaimmat. 

Ensimmäiset olot täällä ovat enemmän puuhapäiviä, joista jälkimmäisen aloitin roudaamalla Honda PeeCeeXäni ulos Morakotin ja vähän minunkin olohuoneesta. Jännitys kasvoi kääntäessäni puolen vuoden huilaamisen jälkeen virran päälle ja starttasin. Ja mikä ettei, aivan kuin eilisen jäljiltä. Ikään kuin heti kysellen: "Joko mennään?"

Ja mentiinhän me. Ensin tallentamaan Kasikornbankiin puolen vuoden matkakassan ja sitten Ulkomaalaisvirastoon hakemaan tuloleima. Metka ja mukava paikka ystävällisine väkineen ja entisen kuninkaan kuvineen. Immigration ei papereistamme kopioita ole koskaan ottanut, vaan joka kerta on haettava kaupungilta kopiokone.

Sitten Hondaliikkeeseen öljynvaihtoon, sillä olen pitänyt tapana antaa koneelle uudet voiteluaineet kerran vuodessa, ajan tai en. Lysti maksaa töineen 150 bahtia ja talo tarjoaa vielä kaffet ja teet päällä. Samaan hintaan kuolaan myös uusia pyöriä. Jos PeeCeeX:n kuutiot joskus nousevat 160:stä, voi se olle minulle pitelemätön paikka.

En tiedä onko minusta tulossa alati kasvavan taakan takia lattajalkainen. Vai laajenevatko räpylät muuten vaan, sillä viime talven 200 bahtin sandaalit olivat jääneet pieniksi, joten oli käytävä myös kenkäostoksilla. Toinenkin vaihtoehto on ja joku syö suullani yööaikaan, sillä paino näyttää lisääntyvän, vaikken juuri mitään pistäisi sisääni. Suullani syönti ei sinällään olisi uusi ilmiö, sillä kännivuosina monesti aamulla tahmea kieli ja kitalaki maistuivat siltä kuin joku olisi pistellyt sillä yön aikana kissanpaskaa. Tosin en tiedä miltä se maistuu.

Joka tapauksessa outokummun sisään, napani ympärille on kerääntynyt säkillinen sinne kuulumatonta talitiaisten talviruokintapaikan talia tai sen tapaista. Se tekee kynsienleikkuusta hankalaa tai peräti mahdotonta. Joten tänään puolestani tehdystä operaatiosta maksoin mielelläni 50 bahtia jalkojen pesuineen.

Kaupungilla oli osani tänään pikku annos possua ja riisiä ja oletin kilojeni kääntyneen laskuun. Mutta paskan marjat, kaksi kiloa oli 7-Elevenin bahtin vaakan mukaan tullut Suomesta lähdettyäni lisää ja olen enää 100 gramman päässä ennätyspainosta, joka vei minut aikoinaan Meilahden sairaalaan sydänoperaatioon.

Kaupunkireissun päätteeksi piipahdimme vielä vähintäänkin vaatturin tapaisella, joka harsi kasaan Suomesta tuomani thaimaalaisen kokovartaloleningin. Laitan blogiini kuvan, kun pistän sen päälle seuraavan kerran. Ensimmäisen kerran tämä ikäiseni miesompelija laskl leikkiä kanssani, vaikka olen asioinut hänen kanssaan ainakin pari vuotta. Johtuneeko siitä, kun vaimo ei ollut paikalla, kysyi hän elekielellä, vieläkö pili ottaa eteen. Jätin Morakotin vastattavaksi, josta en ymmärtänyt muuta kuin molempien hersyvät naurut.

Perillä Phatthalungissa

Viime yönä suoritin yli 10 000 kilometrin matkasta viimeisen noin 1000 kilometrin osuuden junalla. Bangkokista Phattahalungiin. Alla oli enemmän tavallisen kansan juna, jossa itselläni oli yhdistetty istuma- ja makuupaikka. Kuljin ensimmäisen kerran alapetillä, josta voi ikkunanraosta kurkkia yölläkin käytännössä tyhjiä asemia ja niiden valoja. Kaikkiaan niitä oli ehkä 25. Oli vanhan ajan tunnelmaa, kiskojen kolketta, vaunujen kilinää ja kalinaa sekä huojuntaa ylös, alas ja sivuille dieselveturin vetäessä letkaa läpi Thaimaan vehreän maaseudun. Vuoteiden laidat olivat tarpeeseen, sillä vaarana oli löytää muuten itsensä lattialta.

Toisenlaiset tarpeet, niin pienet kuin isotkin tehtiin  vanhaan hyvään malliin reiästä kiskojen väliin. Yöhön asti käytävällä kulkikin mitä erilaisempien syötävien kauppiaita, joten tarvetta pytylle oli ehkä kotitarpeita enemmän. Osa purtavista kulki myyjien mukana ja osa oli tilaustavaraa. Itse haksahdin tilaamaan listalta niinkin eksoottista syötävää kuin riisiä paistettulla kananmunalla. Ensimmäiset kaksi venttatuntia sanoivat kauppurit molempien käsien sormilla, että "ten minutes", jonka jälkeen menetin toivoni. Mutta sen jälkeen kuin yllttäen tuli jääkylmänä tilaamaani vesipullo ja siitä tunnin kuluttua huoneenlämpöinen riisiannokseni.

Ei se mieltäni mitenkään masentanut, sillä väki oli järjestään ystävällistä, vaikken mitään heidän thaikielestään ymmärtänytkään. Ymmärryksen tarve lisääntyi loppumatkasta, kun piti jotenkin saada tolkkua kuinka osaisin jäädä oikealla asemalla pois, sillä mitään opasteita ei ollut puhuttuna eikä kirjoitettuna.

Sähköpistokkeetkin oli poistettu junanvaunustani käytöstä, joten älylaitetta varten hommaamani varavirtalähde tuli tarpeeseen ja sain gps-signaalin avulla seurattua matkan kulkua.

Yöllähän minun piti aiheeseen littyen lisäksi olla määrätyllä asemalla junan portailla morjenstamassa kaveriani. Siitä minut pelasti seuraava viesti: "Nyt kävi näin, että Riyan etelästä olevat kaverit halus tulla sisämaasta grillaamaan ja viihtymään viikon lopuksi Lang Suanin biitsille. Nuku rauhassa, mutta me tullaan Riyan kanssa käymään phattalungissa tässä lähiaikoina...tän vuoden puolella."

Kauas on pitkä matka

Paikkani oli Finnairin koneen karvalakkiosaston varauloskäynnin kohdalla, joten jalkatilaa oli heittäytyä vaikka makuulle. Silti silmäystäkään en nukkunut, vaikka matka menikin kaikin tavoin, jos ei mukavasti, niin hyvin kuitenkin. Paitsi, että kotimainen lentoemo kävi huomauttamassa, että laita napa piiloon t-paidan alle ja kaadoin Coca- Colani vieressä istuvan thaiäidin syliin.

Ajallaan kuitenkin lähdettiin. Kaikki selvitykset turvatarkastuksineen olivat vartin juttu. Kun päivää aiemmin oikein uutisia myöten pelottelivat lentäkentän ruuhkilla, jäikin sujuvuuden johdosta monelle muullekin kolme tuntia luppoaikaa lorvia Helsini-Vantaan odotustiloissa. Joka tapauksessa kailkinensa noin 10 000 kilometrin ja vajaan puolen vuorokauden matka ilmojen halki on nyt takana Venäjän kiertämisineen.

Samanlainen luppuaika tuli tällekin päivälle, sillä olin varannut päivän aikaa siirtyä Bangkokin lentoasemalta Krung Thep Aphiwat Central Terminal Stationille. Olin myös päättänyt kävellä keskustasta kymmenen kilometrin matkan, joka kyllä otti koville, eikä suurkaupungin ilma ollut edes kuumimmillaan.

Vaikka silmäilin useamman lentokentän ja vähän muidekin  rahanvaihtopisteiden kursseja, tuli kyllä takkiin merkittävä summa, kun vertasin saatuja bahteja Pattayan hintoihin, sillä puolen vuoden matkakassani ei ole euro eikä kaksikaan. Liekö Bankokissa turistilisää tai jotain... 

Edessä on nyt joka tapauksessa toinen yön yli puolen vuorokauden matka, tällä kertaa enemmän kansanjunan, ei siis Thaksin, makuupaikalla Phatthalungiin. Keskellä yötä, matkan puolivälissä pitäisi vielä nousta petistä ja mennä vaunun portaille morjenstamaan Harria, sillä näin on sovittu.

Bankokin rautatieaseman rakennus on suurin laatuaan missä olen koskaan käynyt. Tätä kirjoittessa onkin vielä täysin hakusassa kuinka löydän junani ja ehdin siihen, sillä huomasin hissillä toiseen kerrokseen ja vaunuun siirtymiseen olevan koko junallisella olevan aikaa 20 minuuutia.

Kaiken kannan mukanani

Kun lopetin dokaamisen yli 40 vuotta sitten, painoin 180 senttisenä 54 kiloa. Olin langanlaiha. Sen jälkeen oli rahaa syödä hyvin ja hyvin epäterveellisesti, joten päätin tuplata painoni. Ajattelin, että on rehvakasta painaa kerran elämässä 0,1 tonnia. 

Vuosikymmeniä myöhemmin makasin Meilahden teho-osastolla sydäninfarktin saaneena vaakan näyttäessä 105,4 kg ja ajattelin, ettei lähtenyt henki juomalla, mutta syömällä se oli lähellä.

Pääsin pois elävänä ja pari pallolaajennusta rikkaanpana sekä sovin itseni kanssa tekeväni asialle jotain. Kotini elämisen yhteisössä Pessi & Illusian alakerrassa oli 14-metrinen uima-allas, jonka päälle Sovinnon Hannu Ahti aikoi tehdä jousiampumaradan, mutta minä en. Joten työnantajani osti altaan. Siellä otin elämäni ensimmäiset liikuntaliikkeet paino ja fyysinen, mutta myös henkinen kuntoilu mielessä. Mukana kantamani ylimääräisen taakan lisäksi piti korvien välillekin tehdä jotain saadakseni maalliselle taipaleelle jatkoajan.

Kun aloitin kamppailun kiloja vastaan uima-altaalla, täytyi 14 metrin matkalla huilata kaksi kertaa. Kun kunto hieman koheni, oli suuri jeesi joka-aamuisesta sauna-, kävely- ja pyöräilykaveri Heikki Maakorvesta, joka oman kuntonsa hoitamisen lisäksi kulki rinnallani. Ikäni muistan myös puiston väylällä kaksosia rattaisaan työntäneen äidin, joka porhalsi niin sanotusti heittämällä ohi. 

Aika ja vuodet kuluivat ja Heikki meni koulunpenkkien kautta menojaan. Tämä myöhemmin papiksi lukenut mies oli minulle hyvin tärkeä henkinen tuki. Monesti ajattelin, että hän on ikuinen ystäväni, jonka säilytän, kuljen missä karikoissa tahansa. Mutta toisin on käynyt. Silloin tällöin, tätäkin kirjoittaessani ajattelen Heikkiä, että oliko hänkin vain mandaattiystävä, joka kulki ja saunoi kanssani koska olin hänen esimiehensä. Nyt Maakorpi on Jumalan edustaja maan päällä ja minä elämäni leppoistaja vailla virkaa. Ehkä olen myös musta lammas, jota ei ole syytä pitää laumassa saati noutaa sinne takaisin.

Parhaimmillaan päihteettömässä elämässäni, jossa oli jo mielenkin raittiutta mukana, paino alkoi kasilla ellei peräti seiskalla. Vielä ennen Morakotin ruokia oli vaaka kasi- ja ysikympin seutuvilla. Sen jälkeen se ryöpsähti, vaikka jätin päivittäin yhden aterian pois. Mutta niin jätin viime talven kävelytkin. Makasin ja söin puoli vuotta Phatthalungissa ja sitten tein saman aikajakson samoin Jokilaaksossa.

Kun tänään lähden kohti Aasiaa, näyttää vaaka 103,4, joten mukanani matkaa jauhosäkillinen turhaa tavaraa navan ympärillä, mutta myös vakaa päätös, että otan aamukävelyt takaisin ohjelmaan eikä palloni pallon toisella puolella enää paisu. Aamulla jutellessani Taavetin Timon kanssa Thaimaahan, on hänellä paino sekä tavoite sama. Kun huhtikuussa palaamme Suomeen, näyttävät molempien vaakat alle sata tai peräti 98 kiloa 🌝.