Muistojen Merikonttikoti

Eilisen kirjoituksen innoittaja oli takan päällä nököttävä pieni kirkko, johon sytytin valot aamuhämärässä. Samassa kuvassa on Hankasalmen moottorikelkkasafarilta ostetussa savikuksassa kolme pienoislippua. Malesian, Englannin ja Transnistrian, jota Moldovasta lohkaistua palaa ei yksikään valtio liene tunnustanut. Ja onhan siinä Free Palestine kaulaliinakin. 

Käsin tehdyssä juoma-astiassa liehuu myös punaristinen lippu. Kornin kielellä Pow Sows on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja sijaitsee pääasiassa Ison-Britannian saarella peittäen siitä kaksi kolmannesta. Englanti rajoittuu Walesiin lännessä sekä Skotlantiin pohjoisessa. Maata ympäröivät Pohjanmeri, Irlanninmeri, Atlantti ja Englannin kanaali.

Kolmas lippu tuo muistoja Malesiaan tekemiltäni joukkoliikenne- ja  moottoripyörämatkoilta. Maan virallinen kieli on malaji, mutta varsinkin mediassa siellä puhutaan yleisesti myös englantia. Lisäksi käytössä on useita kiinan kielen murteita, intialaisia kieliä sekä pieniä paikallisia kieliä.

Vieressä on Merikontti- eli Duokodin suurin ikkuna, josta katselin ulos vuosia Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa. Samaan aikaan jokapäivä katsoi sisään kuin kysyen mitä itselläni on sille tarjottavana. Kuun sirpin sakaralla istuu Pelle Pelottoman pikku apulaisen sukulainen. Englanniksi Little Helper on Aku Ankka -lehden sielukas robotti, jolla on päänään hehkulamppu. Sen ensiesiintyminen oli sarjassa Kissannaukujaiset.

Parissa kuvassa on rivi varusteita. Toisessa päähineitä ja toisessa kenkiä, joista arvon mitä kulloinkin laitan ylä- ja alapäähan lähtiessäni kylille tai maapallon toiselle puolelle. Matkassa kulkee monta tarinaa, joita muistelen pukiessani, mutta muulloinkin. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

Kuvissa on myös Saksasta tuomani maalaistalon elämää kuvaava käkikello, joka lopetti tänä kesänä kävelyn, työnteon, soittamisen, tanssimisen ja kukkumisen tasa- sekä puolitunnein. Ehkä vien sen joskus kelloseppäkouluun tai muualle ehjättäväksi. Toisaalta hiljaisuuskin on mukavaa, sillä maalaistalo piti elämöinnillään yövieraat hereillä, jos unohdin antaa iltasella valomerkin.

Ylhäällä ensimmäisenä on Morakotin "beautysalong" sekä lääke- ja vitamiinipatteristomme. Elintärkeä elonpäiviemme kannalta. Jos emme pitäisi sisältöä ajan tasalla ja jättäisimme ruokakaapitkin täyttämättä, tulisi varsin pian lähtö Nirvanan, Manan tai muille maille. Ehkä se tulisi nopeammin nälän kuin ottamattomien lääkkeiden vuoksi.

Muistot ovat elämän mausteita

Elämäni aikana olen käynyt monenlaisissa kodeissa. 1000 neliön luksuksesta kaatopaikkojen koijiin ja jopa sellaisiin kesäasuntoihin Aurajoen rannoilla, joissa ei ollut juuri muuta kuin pressuntapainen sateensuojana. Tosin parkkiintuneimmat sanovat asuvansa niissä talvetkin: "Talvet ovat kylmiä kuin Ryssän helvetissä." Joka viittaa venäläiseen saamattomuuteen ja piittaamattomuuteen. Sanonnan mukaan Venäjällä asiat ovat enemmän mullin mallin ja paikat rikki sekä epäkunnossa eikä mikään toimi. Niinpä myöskään venäläisessä helvetissä keskuslämmitys ei pelitä. Joten siellä lämpötila on hiljalleen pudonnut kohti absoluuttista nollapistettä. "Mutta kun joki vapautuu jäistä kevätauringon sulattamana, tuntuu joka vuosi, että pakkasen puremat ovat hintansa väärti. Silloin katsellessa Ruotsinlaivojen seilaamista, tuntee luissa ja ytimissä, että vapaus on se juttu miksi täältä lähdetään vain jalat edellä."

Olen nähnyt steriilejä ja moderneja koteja, joista ei seiniltä, huonekaluista eikä muusta irtaimistosta juuri muistoja löydy. Ja sitten olen tutustunut koteihin, joissa jokainen esine sekä nurkka huokuu mennyttä aikaa. Sellainen on Merikonttikotimme. Täynnä rakkaita ja vähemmän rakkaita, mutta myös kipeitäkin muistoja. Kaikkeen liittyy iloja suruineen ja tarinoita eletystä elämästä. Ehkä kirjoitan niistä jotain huomenna. 

Luulen, että juuri turvallisuuden tunnetta huokuvat muistot ovat tärkein syy miksi moni haluaa viettää laillani puutteellisillakin mukavuuksilla varustetussa ja isotöisemmässä kodissaan elämänsä loppuun saakka. Tosin tältäkään osin en tulevaisuudesta tiedä edes huomisen vertaa. 

Tämänkertaisen blogini innoittaja oli takan päällä nököttävä pieni kirkko, johon sytytin valot aamun hämärässä. Ajattelin, että jos purjehtisimme Tatan alias Morakotin kanssa avioliiton satamaan, niin siunaisiko meidät boddhalainen munkki temppelissään vai luterilainen pappi kirkossaan? Tai eikö kumpikaan vai molemmat? Emme kylläkään ole vihille menossa. Mutta, jos olisimme, ehkä tahtoisin sen tapahtuvan Maljapurolammen rannalla, suurimman ja varmasti satavuotiaan kuusen alla.

Monet ovat muualta

Siirtoväki meillä tarkoittaa Suomen Neuvostoliitolle toisen maailmansodan seurauksena luovuttamilta alueilta evakuoituja henkilöitä, jotka viimeistään jatkosodan päätyttyä oli asutettava pysyvästi Suomen uuden rajan sisäpuolelle. Siirtoväkeä oli noin 420 000 henkeä eli 12 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta.

Vuoden 1945 jälkeen on Suomesta muuttanut Ruotsiin runsaat puoli miljoonaa ihmistä. Vilkkaimmillaan muuttoliike oli 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Muuttoliikkeen ehdottomat huippuvuodet olivat 1969 ja 1970, jolloin muuttajia oli vuosittain noin 40 000.

Ruotsissa elää arviolta noin 700 000 suomalaistaustaisia ihmistä, joista yli 150 000 on Suomessa syntyneitä. Suomalaisperäisiä löytyy koko maasta, mutta erityisen paljon Haaparannan kunnasta. Suomeen muutti vastaavasti vuosien 2022–2023 aikana enemmän maahanmuuttajia kuin koskaan aiemmin, eikä tämä selity pelkästään Ukrainan sodalla. Vuonna 2024 Suomessa asuvien vieraskielisten osuus oli noussut yli 10,0 prosentin ollen syyskuun lopussa 10,7 prosenttia.

Moni on lähtenyt suomalaisten tapaan sotaa pakoon tai ruuan hakuun ulkomaille. Mutta kaikki eivät ole rehellisen leivän perässä eivätkä matkassa pommitusten vuoksi. Siispä kantasuomalaisiakin istuu muun muassa Ruotsin, Espanjan, Venäjän, Viron ja Thaimaan vankiloissa. Ruotsissa suomalaiset ovat olleet suurin ulkomaalaisryhmä vankiloissa 1970-luvun lopulta lähtien viime vuosiin saakka.

Minun on helppo uskoa, että ikänsä Suomessa asuneeseen uppoaa persujen varapuheenjohtaja Keskisarjan rasistiset puheet. Joihin hän taitaa uskoa osin myös itse, vaikka ovatkin vaalikarjalle syötettyä, ääniä kosiskelevaa, yksipuolista soppaa. Minulle jo kauan talvet Aasiassa asuvalle puheet eivät uppoa. Eikä sekään, että maksan muka itse oleskeluni Thaimaassa, sillä esimerkiksi käytän Suomea parempia teitä ja satojen kilometrien aurinkorantoja maksamatta edes niiden jätehuollosta Thaimaan valtiolle. Ennen kuin nielee persujen roskaruuan, olisi hyvä tutustua avoimin mielen oman maan historiaan. Unohtamatta kuinka kohtelimme maamme kansalaisia, Karjajan evakoita. 

Kun joku maahanmuuttaja ei tee Suomessa töitä, pitäisikö syitä etsiä myös sieltä miksi olimme Ruotsin vankiloiden suurin ulkomaalaisryhmä? Joten Suomi on yhä selvemmin osa muuta maailmaa myös siinä, että meillekin on syntynyt siivellä eläjien lisäksi vähintään kahden kerroksen työmarkkinat. Maahanmuuttajat tekevät töitä, joita monet suomalaiset eivät ainakaan samoilla ehdoilla tekisi. Joillakin suomalaisilla on myös varaa palkata joku muu tekemään ne kotityöt, joista ei pidä tai joita ei ehdi tehdä. Itsehän emme saa edes mustikoita metsistä. 

Vuosisadan huoltoni maininkeja

En ole montaa kertaa elämässäni ollut tyytyväinen saati onnellinen veronmaksaja. Sen tiedostin ensi kerran ehkä puolitoista vuosikymmentä sitten Meilahden sairaalan teho-osastolla ja sydänvalvomossa. Minut piti elävien kirjoissa vain ohuen ohut elämänlanka. Mukaansa kiskoi Tuonelan väki ja ajasta kiinni kanssani piti sairaalan henkilökunta sekä Päivis-vaimoni. Kun sieltä selvisin muuten kuin jalat edellä, jaoin nöyrin mielin kiitoksia joka puolelle. Myös sinne jonne toivon joskus meneväni, mutta mikä on minulle yhä enemmän tai vähemmän mysteeri.

Vähän samat oli fiilikset toissapäivänä silmäsairaalassa, sillä pelilaudalla oli koko hengen sijaan tällä kertaa näkökyky. Kaikin tavoin taitava ja ystävällinen henkilökunta piti hyvää huolta, eikä missään näkynyt joutilaita käsiä. Vaan ehkä vähän liiankin kiireisiä.

Sen sain huomata kysyessäni käsinkirjoitetun kolmen silmätipan annosteluohjeesta, kun aloitus oli merkitty jo alkaneeksi, vaikka vasta odottelin keinomykiöleikkauksen jälkeen silmänpaineen tarkastusta. Muutenkaan korvien välini ei ollut käsittää ohjeita, vaan Morakot laittoi yksiä tippoja ainakin kerran liikaa.

Hyvässä hoidossa ja hoivassa vain se kalskahti, että on kiire saada sali tyhjäksi, kun työvuoro loppuu neljältä. Minun vasta odottaessa lääkäriä kertomaan minne mahtoivat kadota silmänpaineet leikkauksessa. Viimein hän tuli, katsoi silmäni laitteillaan todeten, etteivät vuoda. Joten ei tehdä nyt mitään, vaan mittauta ne huomenna uudelleen. Onneksi paineet olivat palanneet Jumbon Silmäaseman optikon luona seuraavana aamuna. 

Kun katselin Tammisairaalassa henkilökuntaa, potilaita ja saattajia, ajattelin useammankin kerran, että paljon on seinien sisällä pelissä monen ruokakunnan elämänlaatua. Oli sitten rooli tai synnyinmaa mikä tahansa. Tällä hetkellä on vuosisadan remontin keskellä kiitollinen mieli. Enkä tiedä mitä karsisin pois, jos yhteiskunta ei osallistuisi kustannuksiin.

Kaihileikkaus

Eilen ilma oli 4-asteista kuuden maissa pulahtaessani aamuiseen Jokilampeen. Kesän uinnit saattavatkin olla uitu, sillä päivän kaihileikkaus kieltää uimisen. 

"Tiheä kaihi" tarkoittaa harmaakaihia, jossa silmän linssi eli mykiö samentuu ja vaikeuttaa valon kulkua verkkokalvolle, heikentäen näköä. Kaihi aiheuttaa oireina hämäränäön heikkenemistä, häikäistymistä, värien haalistumista ja tarkennusvaikeuksia, jotka pahenevat asteittain. Yleisin syy on ikääntyminen, mutta riskitekijöihin kuuluvat myös diabetes, tupakointi ja silmävammat.

Ainoa hoitomuoto on leikkaus, jossa samentunut mykiö korvataan keinomykiöllä. Kaihi (harmaakaihi, katarakta) on normaali vanhenemiseen liittyvä ilmiö. Joka kolmannella yli 65-vuotiaalla todetaan näköä haittaava kaihi vähintään toisessa silmässä.

Harmaakaihi tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että silmän oma linssi eli mykiö harmaantuu ja samenee. Linssin samentuessa näkö hämärtyy, vaikka silmä olisi muutoin terve. Harmaakaihi on yleisimpiä heikkonäköisyyden syitä. Siihen ei ole olemassa lääkehoitoa, mutta näkökyky on parannettavissa leikkauksella.

Leikkauksessa ja jälkeenkin lääkäri totesi useammankin kerran, että "tiivis kaihi", joka ei liene yleisesti tunnettu termi. Netin mukaan se saattaa viitata jälkikaihiin (johon voidaan viitata epätarkasti tai karkeasti "tiiviinä") tai jostakin mykiön (linssin) tyypistä, kuten tumakaihiin (nukleaariseen), jossa mykiö tiivistyy ja samentuu.

Leikkaussalissa oli yli puoli tusinaa kansainvälistä alan ammattilaista palauttamassa näkökykyäni. Tunsin olevani turvallisissa käsissä, vaikka jännitinkin rystyset valkoisina hoitotuolin syrjistä kiinni pitäen. 

Kaihileikkaus voi vähentää tilapäisesti silmänpainetta, joka minulla olikin leikkauksen jälkeen 2, kun hyvä olisi esimerkiksi 10. Joten tänään ajan Jumbon Silmäasemalle mittauttamaan paineen. Jos se ei ole normalisoitunut, saattaa edessä olla paluu silmäsairaalaan.

Ilman kelvollista näköä menetän muun muassa Suomen ajokorttini. Vaikka Thaimaan ajoluvat ovat voimassa vielä useamman vuoden, ei sielläkään voi ajaa, jos ei näe kuin sumeutta. Mieleen palasi myös märkä nuoruus vuosikymmenten takaa, jolloin näkö oli niin huono, ettei meinannut selvää päivää nähdä 🤣. 

Emme aina pärjää eläinten kanssa

Suomen tieliikenteessä sattuu vuosittain ehkä 15 000 riistaonnettomuutta. Vaarallisinta aikaa lienee marraskuu, jolloin kirjataan usein noin kuudesosa onnettomuuksista. Niissä on ollut mukana valkohäntäpeuroja, metsäkauriita, hirviä, metsäpeuroja, villisikoja ja kuusipeuroja. Oma lukunsa ovat linnut ja muut pienet eläimet, jotka jäävät renkaiden alle ja napsahtelevat kuoliaiksi auton etumaskeihin ja tuulilaseihin.

Aikamoinen surmanajaja ihminen onkin, joka toistensa lisäksi tappaa eläimiä enemmän kuin yksikään toinen eläjä joutumatta vastuuseen. Mutta auta armias, kun metsästäjä päästää metsästyskoiransa vapaaksi suden reviirille. Jos Iso paha susi sitten henkensä hädässä ottaa koiralta nirrin pois, alkaa vaino kylän väen jahdatessa hukkaa.

Vaikka tolkku toki pitää olla eläintekin reviirien laajennuksilla eikä niille ihmisiltä juuri heru sympatiapisteitä, pääsee koiran talutushihnan toinen pää kuin koira veräjästä. Arvostankin sen ainokaisen suden tai karhun elämän puolustajan mielipidettä, joka sattui silmiini hänen todetessaan, ettei kyllä itse hevin päästäisi omaa koiraansa irti metsään, jossa tietää olevan susia.

Enkä oikein ymmärrä eroakaan. Sillä eläin tappaa nälissään ja ihminen tappaa ilman nälkää. En siis käsitä susivainoa, vaikka niitäkin on kotikunnassani havaittu. Mutta jos minut joku eläin Jokilaaksossa nitistää, tulisin todennälköisesti hirven tallomaksi tai kyykäärmeen myrkyttämäksi. Toki hengen voi viedä heinikon punkkikin. Tai Thaimaan matka päättyy denque-hyttysen pistokseen, joihin kuolee vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. 

Ehkä stopin laittaa ilves, joka käveli kerran uimapolullani vastaan ja jolle sanoin: "Minä en muuten väistä!" Sillä jos Ilves puolustaa pentujaan tai kokee muuten tulleensa ahdistetuksi nurkkaan, se voi käydä ihmisen päälle. Suomessa onkin raportoitu muutama "ison kissan" hyökkäys ihmistä kohtaan 2000-luvulla.

Ennustajaetana ja -eukkoja sekä Face moraalinvartijana

Kylpyhuoneeseemme Phatthalungissa muutti viime talvena asukas, jonka Morakot löysi ja pyysi katsomaan kysyen mitä sille pitäisi tehdä. Opetin Tatalle suomalaisen lorun säiden ennustajasta: "Etana, etana näytä sarvesi onko huomenna poutaa." Sitä hän sitten kattovalon vieressä viikon päivät lorutteli ja näytteli uutta ilmojen tietäjää. Joka osui ennustuksissaan sadekauden aikaan usein oikeaan. Naapuritkin lapsineen kävivät ihmetystä ihmettelemässä. 

Kunnes eräänä aamuna se oli kadonnut. Morakot oli antanut sille vapauden ja vienyt thaibasilikan ynnä muiden puutarhan asukkaiden joukkoon. Pihan lapsille jäi vain etsimisen ilo kasvillisuuden joukosta ja tarina ihmeellisestä sarvipäästä.

Sitten törmäsin nettimaailmassa ennustajaeukkoon, joka lähettää ennustuksiaan yrittäen saada minut kuuntelemaan maksullisen nauhoituksen. En ole ansaan langennut. Vaan sen sijaan ihmetellyt mahtavatko kehotuksetkin olla valmiita viestejä? Joita joku bittimaailman petkuttaja ja kummallisuus lähettää sinne tänne. Sillä koskaan tämä ennustajaeukko ei vastaa chatkyselyihini, vaikka hänellä ja heillä on asialliset profiilisivutkin kuvien kanssa.

Kun en ole hamunnut itselleni elämäni leppoistamisvaiheessa juurikaan asiallista pohdittavaa, on minulla, etten vallan tylsistyisi ennen aikojaan aivovoimistelun proteiinina yhtä jos toista tyhjänpäiväistä. Niinpä etsin Facebookista toisenkin, joka astrologina kauppaa palveluksiaan. Mutta ei itseään, kun en saa edes sitä selvillä mikä rooli automaatin lisäksi on ylipäätään elävillä ihmisillä tämän arveluttavan puuhan takana.

Ei tarvinnut kuin avata toinen, eri nimellä ja profiililla oleva sivusto, kun viestejä alkoi tulla uudella nimellä uudesta osoitteesta. Nyt minulle lähettää kaksi eri kuvatusta identtisiä kehotuksia saadakseen minut ansaan. Koska tämänkin lajin huijareita netissä näköjään on, on se sen merkki, että jotkut saavat näistä vähintäänkin paahtoleivän päälle hilloa.

Facebook mainostaa itseään vastuullisena toimijana, joten senkin roolia olen aikani kuluksi eräänkin kerran pohtinut. Unohtamatta, kun se poisti sivultani thaimaalaisen pikkupojan, joka leikki vesileikkejään vihreässä muovisaavissa kaulaansa myöten vedessä. Facen mielestä hän oli lapsi ilman vaatteita niin kuin tietysti olikin. Vaikka siihenkin vastuullinen Face tarvitsi mielikuvitusta, sillä pojasta ei näkynyt kuin pää.

Jopa Myllykylä, sanoi pohjoisen eläjä

Pohjoisemman kylän asukas oli kadottanut alkuperäisenä tuusulalaisena kylänsä nimikyltin. Joten laitoin keinoälyn kertomaan jotain kotikylästäni, kun sen oli nyt huomannut naapurikin:

"Totta kai, Jorma! 📜 Tuusulan Myllykylällä on kiehtova historia, joka kytkeytyy laajemminkin alueeseen. Myllykylän juuret ovat Ruotsinkylässä, ruotsiksi Klemetskog. Se on yksi Tuusulan vanhimmista kylistä. Nimi viittaa Klemetin metsään, ja kylä on saanut nimensä ilmeisesti alueella liikkuneen ruotsalaisen uudisasukkaan mukaan.

Keskiajalla alueelle asettui sekä hämäläisiä että ruotsalaisia, ja tästä syntyi kieliraja: Ruotsinkylä oli pitkään ruotsinkielinen, kun taas muut Tuusulan kylät olivat suomenkielisiä. 1500-luvulla seudulla oli 11 tilaa, joista suurin oli Johannisbergin kartano, joka toimi rusthollina eli ratsutilana. Vastaavasti Myllykylän nimi viittaa alueella sijainneisiin vesimyllyihin, jotka hyödynsivät Tuusulanjoen koskia. 1800-luvulla Johannisbergin kartanolla olikin käytössään yksi alueen parhaista myllyistä."

Myllykylä on Tuusulan läntisin tai oikeastaan lounaisin osa, jonka maisemat ovat säilyneet pitkälti maaseutumaisina, vaikka alue onkin kehittynyt vuosien varrella. Ehkä eniten tätä on muuttanut ja muuttaa Senkkerin kiviainestehdas mittavine aurinkovoimaloineen ja ympärille vauhdilla rakentuva yritysmaailma sekä tuleva Kehä IV. 

"Vaikka Myllykylä on osa kasvavaa pääkaupunkiseutua, se on säilyttänyt kylämäisen luonteensa. Alueella on peltoja, metsiä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita maisemia, erityisesti Tuusulanjoen varrella."

Lopuksi Capilot sanoi, että jos haluan, se voi kaivaa esiin myös vanhoja karttoja, rakennushistoriaa tai vaikka tarinoita alueen tiloista ja asukkaista. Myllykylä kätkee sisäänsä paljon enemmän kuin päälle päin näkyy.

Mutta harva tietää, että opasteensa kadottanut Lahela on ruotsiksi Finby. Nimi on esiintynyt myös muodoissa Finnby ja Finnebykin historiallisissa yhteyksissä. Sen on arveltu viittaavan joko kylän suomenkieliseen asutukseen tai tiettyyn asukkaaseen nimeltä "Finne". 

Simpukankuoria ja unisieppareita

Shell-simpukkalogo on saanut inspiraationsa ja alkunsa kampasimpukan pecten-kuorista, joita käytettiin yleisesti valuuttana keskiajalla. Kuoren tunnuksen käyttö oli tarkoitettu symboloimaan yrityksen globaalia ulottuvuutta ja sen yhteyttä mereen, mikä oli tärkeää simpukoiden ja muiden tavaroiden kaupassa. Nyt kun St1 on siemaissut huoltamoketjun Suomessa simpukkakahvioineen ja ruokapaikkoineen, katoavat myös legendaariset logot.

Jokilaaksossakin simpukankuoria on. Lampien ja Tuusulanjoen vuollejokisimpukan lisäksi Thaimaasta matkamuistoina tuotuja. Aitoja tai feikkejä ripusteltuna uimapolkumme varrelle, rehevän luonnon keskelle.

Lisäksi Merikonttikotimme ikkunassa roikkuu tekemäni unisieppari suojelemassa yön yli nukkuvia. Unisieppari on yleensä pajurenkaasta, lankaverkosta ja höyhenistä tehty Pohjois-Amerikan intiaanien taikakalu, joita myydään nykyisin etupäässä matkamuistoiksi ja koriste-esineiksi.

Alunperin se on ojibwa-intiaanien perinnettä, mutta 1960-luvun kansalaisuusliike nosti unisiepparin yleisen intiaanikulttuurin tunnukseksi. Nykyisin myös new age -ryhmät valmistavat ja myyvät niitä.

Unisiepparin tarkoitus on suodattaa ilkeät unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset. Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet, jotka tarttuvat siepparin verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan.

Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaankin usein sängyn yläpuolelle ja sen väitetään karkottavan painajaiset, mutta houkuttelevan luokseen hyviä unia.

Pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa ajan myötä, joka kuuluu asiaan, sillä myös lapsuus päättyy aikanaan. Nykyisin sosiaalisen median alan aktivistit pitävät unisiepparin käyttöä kulttuurin varastamisena ja sitä voidaan protestoida.

Mamut

Sienet muodostavat eliökunnassa oman ryhmänsä, jota kutsutaan sienikunnaksi. Ne eivät ole eläimiä eivätkä kasveja, vaikka niillä yhteisiä ominaisuuksia onkin. Tähän mennessä Suomessa on tunnistettu noin 8000 sienilajia, mutta arvioidaan, että monet lajit ovat yhä tunnistamatta. Maassamme olevien sienten määrä on luultavasti kaksinkertainen tämän hetken löydettyihin verrattuna.

Vieraslajieläimet ovat Suomeen ihmisen toiminnan seurauksena kulkeutuneita eläimiä, jotka voivat aiheuttaa haittaa alkuperäiselle luonnolle, ihmisille tai taloudelle. Se kaikki tekee niistä haitallisia vieraslajeja. Esimerkkejä Suomen haitallisista vieraslajeista ovat minkki, supikoira ja piisami, joita voi pyydystää ympäri vuoden.

Suomen vieraslajilaissa ja asetuksissa on säädetty myös kansallisesti haitallisista vieraslajikasveista. Ne lukeutuvat kansalliseen vieraslajiluetteloon, joka sisältää ne haitalliset vieraslajit, jotka eivät kuulu EU:n vieraslajiluetteloon, mutta joita voidaan pitää Suomen oloissa haitallisina. Kansallisessa vieraslajiluettelossa olevan lajin maahantuonti, kasvatus, myynti ja muu hallussapito sekä ympäristöön päästäminen on kielletty. Nyt taitaa vallalla olla joidenkin kasvien osalta jonkinlainen hävittämisvelvoitekin. 

Aivan oma lukunsa on EU:n vieraslajiluettelo, johon Suomessakin asuvia mamukasveja ja -eläimiä on päätynyt. Sieniä ei kai lankaan. Eikä ihmisiä, vaikka joidenkin kohtelu osan suomalaisten taholta on joskus sitä luokkaa. Yleisnimitys siitä on rasismi.

Ihmisen on yleisestikin ottaen välillä vaikea tulla juttuun erilaisuuden kanssa. Oli sitten kyseessä suomalaisen uinti vaatteitta tai islamilaisen uinti vaatteet päällä. On helppo unohtaa tai jättää tiedostamatta, että mekin tuntuisimme toisenlaisilta, jos voisimme kokea tai nähdä itsemme muiden silmin.

Mutta mielenahtauteen ei paljoa tarvita, jota moni on saanut maistaa tavalla tai toisella. Myös omilla rahoillamme perustettu Jokilaakson luonnonsuojelualue viitasammakoineen ja vuollejokisimpukoineen tai villiminkkeineen sekä supikoirineen. Oma lukunsa ovat kasvit Himalajan- eli jättipalsameineen ja lupiineineen tai nokkosineen sekä kissankelloineen. Toiset saisivat elää ja toiset eivät. 

Aivan sama ajattelu on ahtaassa mielessä Suomeen kotia perustamaan tulleiden maahanmuuttajaihmisten kanssa. Eri kansalaisuudet ovat eri lailla syrjittyjä. Tosin näin lienee ollut aina. Sitä ovat saaneet maistaa esimerkiksi suomalaiset Karjalan evakot. Ja mustalaiset, joita ei nykyisin ole sopivaa kutsua edes sillä nimellä. Vaikka he sanovat minua joskus valkolaiseksi.

¾ vuosisadan remonttihuolto

Eilen olin Järvenpäässä Hoitola Onnettaressa, jossa oikein miellyttävä sairaanhoitaja putsasi korviani, jotta Kuuloverkko pääsee syyskuu alussa tutkimaan ja mittaamaan minkälaiset kuulolaitteet palvelisivat minua parhaiten. Tai edes niin, että oppisin käyttämään niitä, sillä tähänastiset yritykset ovat karahtaneet kiville tai pitäisikö sanoa kuuroille korville? . Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, on kuitenkin ennen sitä tehty toiseen silmääni kaihileikkaus Tammisairaalassa.

Vaikka etupäässä kirjoitankin blogejani ajankuluksi ja omaksi iloksi, onhan se mukavaa, jos joku niitä lukee tai edes silmäilee. Viime kuussa niin tehtiin yhteensä noin 25 000 kertaa.

Mutta ihmisiä kiinnostavat eri asiat. Sitä pohdin, kun alan ammattilaiset Gekkonen ja Seitsemän päivää -lehti lukijoiden toivossa kertoivat entisen taitoluistelijan juoneen olutta. Juomisista olen itsekin puhunut monesti, mutten viime aikoina. Vaan kirjoittanut vaivoistani. Niistä ei ole montaa palautetta irronnut uskollisen Janne Siilin lisäksi. Sinänsä ymmärrettävää, ettei heitä keitä elämäni jälkien remontit kiinnostaisi juurikaan ole. Ehkä olen myös sen verran outo etiäinen, ettei aiheesta irtoa edes vahingoniloa.

Tosin heitäkin on, sillä mieleeni muistuu muutaman vuoden takainen tarinointi, kun kirjoitin syntymättömästä Little Jorma Goza Soinista Filippiinien Olongapossa. Jonka isäksi luulin tulevani ja sitten olevani, mutten loppujen lopuksi ollutkaan. Se pudotti minut yhteen elämäni syvimmistä syövereistä. Jollekin toisten pahoinvoinnista elävälle mieslukijalle palautteen perusteella kipeä kokemukseni tuotti orgasmiin verrattavan mielihyvän. Alhosta minut nosti ylös punainen liehutukka uimalla nakuna kanssani juhannusyössä Tuusulanjoessa toivoen suukon sijaan kunnon suudelmaa.

Olenko onnellinen veronmaksaja?

Bensiinin ja dieselin hinnasta noin 70 % on veroja. Lisäksi maksan esimerkiksi  ajoneuvoveroa. Suomen yleinen arvonlisäveroprosentti on vuoden 2024 syyskuusta 25,5 %, mutta joillakin hyödykkeillä on alennettu verokanta. Kuten ruoat, rehut, lääkkeet, kulttuuripalvelut, kuukautissuojat, inkontinenssisuojat, lasten vaipat sekä sanoma- ja aikakauslehdet sekä yleisradiotoiminta.

Kun sitten ostan vaikkapa päivittäisen ruokani, maksaa sen tekijä ja myyjä verot kaikista tarvikkeista kauppaan liittyvine muine kuluineen ja tietenkin lopuksi myös myyntivoitostaan. Ne kaikki he lisäävät myyntihintaan, jonka maksaja olen minä ja muut asiakkaat.

Puhumattakaan tekemäni työn verotuksesta vuosikymmenten aikana maksan lähes 25 % veroa myös eläkkeestäni. Kunnes kuolema päästää minut ikeestä, jota joskus ajattelemisen lisäksi kutsun valtioiloiseksi.

Sillä joskus on vaikea hahmottaa mitä saan kaikesta verojen maksamisesta vastineeksi. Toki tiedostan saaneeni jotain, sillä verorahoillani minut on esimerkiksi leikattu pari kertaa. Ensin Keski-Suomen Keskussairaalassa pienennettiin kansan kielellä sanottuna ruokatorven päätä, jotta vatsahapot pysyvät siellä minne ne on tarkoitettukin. Kun lisäksi olen vuosikymmeniä syönyt vatsahappoja neutroloivia pillereitä, on homma pysynyt hanskassa ja hanskat tallessa.

Sitten sepelvaltimotauti tukki suonia ja taisi tehdä jotakin kokkareitakin vereen, joten Meilahdessa tehtiin pari pallolaajennusta. Maallinen vaellus oli päättyä Vantaan Ikean puupenkille. Vaikka talo oli täynnä toinen toistaan kutsuvampia, pehmoisia vuoteita, ei minulle sellaista tarjottu. Kai talon väki ajatteli, että jos se tuohon kuolee ja suoli tyhjenee....

Joten katson kyllä nyt vuosisadan huollossa ja remontissa yhteiskunnan olevan minulle sen velkaa, että kustantaa kaihileikkaukset molempiin silmiin, kuulolaitteet korviin, hammasproteesin ja eturauhasvaivan korjauksen, mitä kaikkea se sitten vaatiikaan. Silti katson jääväni vielä runsaasti saamapuolelle.

Tänään on nimieni päivä

Koko nimeltäni olen Jorma Veino Juhani Soini. Sukunimeni päivä etunimenä on tänään, joten laitan Soiniityntien juhlapaikalle sukuni lipun tai oikeastaan pöytästandaarin. Sukunimeni on ollut etunimenä käytössä vuodesta 1950 lähtien. Siis siitä lähtien, kun synnyin.

Nimi on peräisin ruotsalaisesta nimestä Sven, joka tarkoittaa "poikaa" tai "nuorukaista". Alkuperä voi olla kyllä muutakin, sillä Soini on yksi Kalevalan Kalevan 12 pojasta, jotka kaikki olivat jättiläisiä. Soinin kerrotaan olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi pojan töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan hänen lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman sekä lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Soini on myös naisen etunimi, joka oli voimissaan varsinkin kansallistuntomme ja itsenäistymisen alkuaikoina. Nimipäivät.fi-sivuston mukaan tänään on myös Veinon epävirallinen nimipäivä. Samana päivänä kuin on Veini-nimen virallinen nimipäivä. Veinon anagrammeja ovat Vieno ja Vione. Veino oli jokunen vuosi sitten sijalla 1867. miesten ensimmäisten etunimien listalla. Varsin harvinainen nimi siis. Henkilöitä, joiden ensimmäinen etunimi on Veino, on ehkä 31, eli 7 enemmän kuin vuotta aiemmin. Siitä en löytänyt tietoa monellako Veino on laillani toisena tai kolmantena nimenä.

Sukuni perimätiedon tai kansan suusta siepatun historian mukaan Soini sukunimenäni olisi saanut alkunsa erään talon nimestä isovanhempieni asuessa Jurvan Kentankylästä. Iso- tai isoisoisäni mielestä siellä oli muutenkin liikaa samannimisiä. Sitä en tiedä mistä Kentta sukunimenä on tullut Petter ja Elisabet Hällströmin tanskalaiseen kantasukuuni.

Elämän iltapäivän remontit

Vaikken juuri vaivojani valita, ajattelen niitä iän myötä yhä useammin. Ja kirjoitankin joskus keventääkseni mieltäni. Olen nimittäin havainnut lukiessani tai kuullessani toisten taakoista sen auttavan myös minua. Ehkä se tulee koetun jakamisesta. Etten ole lääkereppuineni yksin elämäni ilta-auringossa. Ehkä joku löytää vastaavasti minunkin kolhuista jotain itselleen. 

Vuosisadan remontissa työn alla on hampaat, sillä thaimaalaisen hammaslääkärin joku vuosi sitten tekemä silta putosi viime talvena aamupalalla riisikuppiin. Suomalainen kollega sanoi palattuani kotimaahan, ettei ole minkäänlaisella eikä kenenkään tekemällä hammassillalla enää kiinnittymismahdollisuuksia. Joten nyt nypitään ainakin yläkerrasta kaikki pois, sillä varani riittävät vain yhteiskunnan osin maksamaan proteesiin.

Yhtä aikaa on työn alla, niin ikään yhteiskunnan verorahoillani sponsoroima kaihileikkaus upouudessa Tammisairaalassa molempiin silmiin. Aikojen saaminen oli mukava yllätys, sillä näillä näkymin lennän korjatuilla silmillä syyskuun lopussa Thaimaahan. Tänään selviää myös ehtiikö suuhunkin tulla ennen lähtöä uutta kalustoa.

Eturauhasenkin kanssa on puuhasteltu. Tarve käydä metsäwc:ssä on lisääntynyt ja pidätyskyky lyhentynyt. Kasvanut lienee vain eturauhanen, jonka suurentumista taltutetaan nyt vuoden lääkekuurilla. Ensi keväänä tiedän ovatko kasvun hillitsemispillerit tehonneet.

Jokunen vuosi sitten lopetti heinäsirkka soittamasta ja useat linnut laulamasta. Joten yhteiskunta kustansi kuulolaitteen. Vain muutaman kerran kuuntelin sen avulla lintujen lauluja. Mutten oppinut sen käyttäjäksi, vaikka televisiosta voin oikeastaan seurata vain tekstitettyjä lähetyksiä. Nyt otan tämänkin puutteellisuuden uudelleen työn alle, vaikken löydä enää koko kuulokojetta.

Ehkä vain muistot, jos nekään jälkeeni jäävät

Osa elää kuvainnollisesti kädestä suuhun. Noin 15 prosenttia kantansa kertoneista sanoo säästöjensä riittävän enintään viikoksi, jos tulot ehtyvät, mutta kulut pysyvät ennallaan. Joka kolmannella ei ole riittävää asiantuntijoiden suosittelemaa kahden kuukauden säästöpuskuria. Tämä kaikki selviää LähiTapiolan Arjen katsaus -kyselystä, johon vastasi reilu tuhat suomalaista. 

Myös pankkini analysoi taloudellista tulevaisuutta tilinkäyttöni perusteella. Ja kertoo, että saldoni riittää yli kuudeksi kuukaudeksi, vaikka rahaa ei tilille tulisikaan. Voisi kai sanoa, että ikäni ja vaivani huomioiden pullat ovat niin sanotusti kohtalaisesti uunissa. 

Kolmeneljäsosa vuosisadan huolto remontteineen nielee budjetistani aika siivun, vaikka kunnostaisin vain neljä päällimmäistä; korvat, hampaat, eturauhasen ja silmät. Loppuja vaivoja sepelvaltimo- ja refluksitauteineen, verenpaineineen sekä kolestroneineen pidän hanskassa kuvan lääkepöytäni antimilla.

Yhtään en osaa arvioida nitistääkö minut viimein lopullisesti tiedossa oleva vai uusi sairaus. Tai jyräänkö itseni silpuksi Aasian liikenteensä, putoaako lentokone kulkiessani vai onko osanani joku muu yllätys.

Joskus toivoin, että olisi ihanteellista kuolla nukkuessa ikään kuin itseltäkin salaa. Enää en pitkiin aikoihin ole ajatellut niin. Mieleni muuttivat elämänsä kanssa balansissa olevat ikäihimiset. He, jotka ovat nähneet ja kokeneet kaiken tarpeellisen ja odottavat vain kutsua rakkaittensa luokse Taivaan kotiin.

Olisikin ehkä mukava, jos losahtaisin päältä sekä sisältä fyysisesti ja psyykkisesti samanaikaisesti. Olisin valmis lähtemään huokaisten vain kiitollisuuteni jonnekin toiseen todellisuuteen todeten: "Kiitos hyvästä elämästä. Olen käyttänyt kaiken, joka oli osakseni suotu." 

Tyhjätaskukin toivoisin lähdön hetkellä olevani, sillä en tiedä juurikaan turhempaa kuin kuolla rikkaana. Hopeanharmaasta, Vanha rouva Avensiksesta tai muusta irtaimistostani saanee riihikuivaa sen verran, että sillä kustantaa maallisen majani polttamisen sekä tuhkauurnan.

Kai aikansa kutakin

Kakarana Hyrylän seudulla oli paljon vähemmän asukkaita ja paljon enemmän ruokakauppoja. En tiedä oliko silloin katteet suuremmat tai eikö kauppias tavoitellut niin suuria voittoja tai jotain aivan muuta. 

Maantiekylässäkin oli kolme sekatavarakauppaa. Yksi Elanto ja kaksi yksityistä. Leppäsen kauppa ja jos muisti ei petä, toisen nimi oli Loippo. Jossa myöhemmin toimi keskikaljabaari Helenan Kilta. Nekin kyläkulttuurin kehdot ovat kadonneet. 

Myös Perä-Hyrylässä oli ainakin kaksi ruokakauppaa. Olisivatko olleet Elanto ja Viljasen kauppa? Hyrylän keskustaan mentäessä, puolessa välissäkin oli yksi kauppa, nimeltään Heikkilän kauppa ja sittemmin Ritva Uitto. 

Koskenmäellä oli Sven Väiniön perustama Talouskauppa, jossa mielestäni myytiiin myös joitakin elintarvikkeita. Sekin taisi sittemmin olla Heikkilä. Ja tietenkin Elanto, joita oli monessa mutkassa missä vaan oli edes muutama asuintalo.

Kun meille haettiin leipää, oli osoite usein Elanto. Lihaa ja makkaraa hankittaessa suuntasi äitini polkupyöränsä yksityiseen ruokakauppaan.

Sekin on muuttunut, että ennen ei ollut koirilla asiaa elintarvikekauppaan. Nykyisin se on kauppiaan harkinnassa. Tänä aamuna mieltäni ilahdutti Hyrylän K-Market Hyrrän eläinystävällinen palvelumuoto. 

Kaksi kaupan jättiläistä, S- ja K-kaupat ovat siemaisseet vuosikymmenten aikana monet pikkukaupat. Joten saksalainen Lidl on kuluttajan kannalta tervetullut vaihtoehto ja piikki jättiläisten lihoissa. Odotan myös mielenkiinnolla, mitä pörssiyhtiö Tokmanni saa aikaan Spar tuotemerkin kanssa.

Muutosta on tapahtunut myös ruokaa tarjoavien baarien tai ruokaloiden tarjonnassa. Kun isot ketjut jylläävät silläkin sektorilla, on teollisuus- ja kaupallisille alueille tullut samaan aikaan merkittävä määrä etnisten yrittäjien yksilöllisiä ja persoonallisia syömäpaikkoja. 

Samoin on pienten autokorjaamoiden laita merkkihuoltamoiden puristuksessa. Vaikka mekaanikon puhe ei suomenkielelle kunnolla taivu, auton korjaamisen ja huoltamisen he osaavat.

Kiitos Katri Helena

Eräällä tavalla koko aikuisikäni iskelmätaivaan sinivalkoisin ääni on ollut Katri Helena. Tänään hän täyttää 80 vuotta ja yli 60 vuotta kestäneen uransa hän päätti eilen Olympiastadionille, jossa on 36 200 istumapaikkaa. Kun selän taakse ei myyty lippuja, oli kuuulijoita ja kokijoita permannon seisomapaikkoineen noin 50 000. Se on paljon suomalaiselta artistilta. 

Minäkin tunnen hänet, sillä aikoinaan tein Kemikarin Mikon pitkällä Mersulla orkkakeikkoja. Yksi monista oli Katri Helenan silloinen bändi Mustat jotain, mutten enää muista mitä. Artisti itse kulki usein valkoisella Bemarilla. Muistan myös, kun hän lopetti yövuoroiksi kutsumansa tanssilavakeikat. 

Asuimme molemmat Jyväskylän maalaiskunnan Alvajärven maisemissa. Hän länsirannalla ja minä perheineni itärannan tuntumassa. Joskus satuttiin kylän elintarvikekauppaan yhtä aikaa. Tarinoitiin tovi niitä näitä, sillä viihdemaailmasta meillä oli paljonkin yhteisiä tuttuja. Lähettelin matkassa milloin kenellekin terveisiä, joita hänkin vastaavasti minun vietäviksi.

Kerran tarinoin Paula Koivuniemen kanssa, kun hän sanoi kadehtivansa usein kollegaansa. Siksi, että Katrilla on kaikki aina tallessa ja järjestyksessä. Ja Paulan mukaan hänellä kaikki aina sikin sokin ja hukassa. Kuriin, järjestykseen ja tiptop-elämään saattoi päättyä myös Panu Rajalan mukaan hänen ja Katri Helenan parisuhdekin.

Nämä kaksi suomalaisen iskelmämusiikin kirkasta naistähteä ovat luonteeltaan kovin erilaisia. Katrin avioliitto Kalaojan kanssa loppui Timon kuolemaan. Saman tapaisesti päättyi myös heidän keskimmäisen lapsensa elämä. Yhteistä heillä ja minulla oli sepelvaltimotauti. Paula taas vastasi kerran kysyttäessä, että mikä on kun hänen parisuhteensa eivät ota kestääkseen? Hän vastasi kahdella sanalla: "Intohimo loppui."

Mielestäni Katri Helena puhuu syviä viisauksia, joihon melankolisen vivahteen tuovat läheisten kuolemien aiheuttamat surut. Sillä yhden vanhempien syvimmistä suruista kokee joutuessaan hautaamaan oman lapsensa.

Vaikka et tätä koskaan luekaan, paljon hyvää Sinulle elämäsi leppoistamisjaksolle. Minulle olet tavallinen, arvostamani suomalainen nainen Palokan T-kaupan hyllyjen välistä.

Myllykylä

Vajaa vuosikymmen sitten oli Soiniityntien postilaatikko kovassa käytössä. Erilaista lappusta ja lippusta sanomalehtineen tupsahti joka päivä kahden tai kolmen eri jakelijan toimesta. Viikonloppuisinkin tuli pari ilmaissanomalehteä ja mainoksia laatikon täydeltä. Ei ollut päivääkään, etteikö ollut Ison tien varresta jotain noudettavaa.

Vaan toisin on nykyisin. Saattaa helposti mennä viikko tai toistakin, kun peltipoksi odottaa tyhjänä Posti Pekkaa tai Pirkkoa. Paperin säästötalkoisiin olen toki itsekin osallistunut tilaamalla kaikki vähänkin säännöllisemmät laskut ja kirjeet sähköiseen postilaatikkooni. Aikoinaan minulle tuli Suomen Kuvalehtikin paperisena. Sen kuljetuksen käänsin talveksi Thaikotiini, kun kustantaja sanoi, että toimii.... Niin toimikin. Välillä tuli kahden kuukauden kahdeksan lehteä kerralla, 🤣🤣. 

Tuusulan eteläisin tai oikeastaan lounaisin kylä, Myllykylä oli monen kunnan päättäjän mielestä poispyyhäisyä odottava, naapurikaupungin rajassa kiinni oleva syrjäkylä. Vaikka emme ole koskaan olleet Vantaata, olemme olleet aikoinaan Helsingin pitäjää eli maalaiskuntaa. Eikö niin? Ehkä se oli silloinkin laidalla. Mutta niin laidalla emme ole edelleenkään, etteikö viereinen Ruotsinkylä silloin tällöin puheissaan tai julkaisuissaan omisi meitä leiriinsä.

Olemme myös valtakuntamme ykköslentoaseman kakkoskiitoradan alla, joka laittaa lentomelualueineen kapuloita kehityksen rattasiin. Sitä vauhdittaa kuntakin omilla ratkaisuillaan viemällä pois paperinkeräysastiasta lähtein aina viikonlopun linja-autovuoroihin.

Vaikka taidan katsella pilven reunalta, jos sieltäkään Myllykylän elinvoimaista tulevaisuutta, on se sillä edessä. Siitä pitää huolen Kehä IV, joka valmistuttuaan kulkee läpi pienen kotikyläni. On siis odotettavissa kesäisen jäätelö- ja kirjastoauton pysähdysten sekä ravintola Sepelin lisäksi muitakin palveluita.

Muuttumisen tarpeita

Keinoäly sanoo: "Menin itseeni, oli ahdasta, tulin pois." Saman älyn mukaan se on filosofi Torsti Lehtisen aforismi, joka kuvaa kokemusta, jossa ihminen vetäytyy sisäänpäin, mutta kokee sen ahtaaksi ja palaa takaisin ulkomaailmaan. Aforismi on herättänyt keskustelua elämän tarkoituksesta ja kuulumisen kokemuksesta. Lyhyesti sanottuna aforismi viittaa sisäänpäin kääntymiseen, joka ei olekaan miellyttävää, ja paluuseen ulkomaailmaan.

Minusta se ei tarkoita vain tätä. Vaan myös sitä, ettei halua tai pysty näkemään itseään saati korjaamaan tekemiään virheitä. Itsetutkiskelu tai itseensä meneminen tekee niin kipeää, että on lähdettävä pois. Välillä tai aika useinkin se tarkoittaa myös virheiden etsimistä toisista ja syiden selittelyä tai sylttytehtaan hakemista muualta.

Pari, kolme esimerkkiä. Jo vuosikymmeniä on tapanani ollut kesäisin ajaa auto rantaan ja käydä Urkan autiolla uimarannalla aamuisin nakuna uimassa. Mutta en ollutkaan yksin, vaan se närästi jotakin siinä määrin, että hän soitti Keski-Uusimaan toimittajan rannalle tekemään lehtijuttua. En muuttanut tapoja. Seuraavana tämä häirityksi tullut reklamoi kurittomuuksistani kuntaan ja eräänä aamuna vastassa oli vihreäliivinen kunnan työntekijä. En muuttanut tapoja vieläkään.

Mutta se sai minut menemään viimein avoimin mielin itseeni. Ja vaikka tuli ahdasta, en lähtenyt pois. Vaan "koemielessä" menin yksin anivarhain uimaan laiturilta simmarit jalassa. Autonikin jätin merkitylle parkkipaikalle. Oli oikein mukavaa. Mutta mikä siinä sitten hiersi ja kiehutti tunteita aiemmin? No se, kun joku huomautti ja yritti ikäänkuin pakottaa muuttumaan 🤬. 

Isompiakin itseensä menemisiä löydän. Aikani perustelin liiallisuuksiin mennyttä, lopulta jokapäivästä, humalahakuista juomistani milloin milläkin. Kunnes kykenin menemään itseeni. Käsitin, että vain siinä tapauksessa, jos tahdon ennenaikaiseen hautaan, olen oikealla tiellä. Samoin oli savukkeiden kanssa. Ymmärsin, että tupakointia järkevämpää olisi polttaa tuhkakupissa kympin seteli joka aamu.

Duokoti tuli kotiin

Tänään, tasan 12 vuotta sitten oli kauan odotettu päivä, kun kotimme saapui Tuusulan Myllykylän Jokilaaksoon. Paljon oli vielä tekemistä, mutta kaikki saatiin paikalleen ehyenä. Kaksi kappaletta rekkoja ja yksi 12-pyöräinen kuorma-auto sekä peräkärryllinen muuta roinaa kulkeutui päivän aikana Hyvinkään asuntomessualueelta kotikuntaani.

Ensimmäinen murhekin tuli mukana, sillä emme saaneet Duokodin kattoa pitämään samoilla keinoilla kuin messujen aikana. Toki keksimme ratkaisun, joka on toiminut 12 vuotta. Valmiiksi mietittyjä asioita onkin maailma pullollaan eikä kaikkea tarvitse itse edes yrittää kehittää.

Sinällään kuljetus Jokilaaksoon oli muotisanaa käyttäen haastava. Molemmat rekka-autot olivat maksimipituisia Suomen teille. Joka käytännössä tarkoitti, että täysperävaunutkin olivat pitkiä ja niihin mahtui hyvin 12-metrinen merikontti, yksi molempiin.

Jännitin eniten kuinka isot vehkeet taipuvat Soiniityntien sillasta, sillä takimmaiset perävaunun pyörät leikkasivat tai itse asiassa oikaisivat aika tavalla. Mutta ei hätää, taitavat Sorvarin kuljettajat hoitivat homman kotiin.

Sen verran Duokotia oli jo Hyvinkäällä sisustettu, että vietimme uudessa kodissamme Jokilaaksossa seuraavan yön. Myös työpisteet vuoteen alla olivat kunnossa, ja kirjoitin silloin ensimmäisen kerran bloginikin merikonttikodissamme. 

Takana oli hyvin pitkä päivä, jonka aloitin kahden maissa aamuyöstä. Vastailin lähinnä konttikoteihin liittyviin sähköposteihin. Mutta mikäs on töitä tehdessä makuulta, sanoi ilotyttö. Kyselyitä merikonteista tehtävistä asunnoista oli tullut aika tavalla ja tulee yhä silloin tällöin. Sen sijaan missä niitä tekisimme lisää, jos tekisimme, on yhä alkutekijöissään. Siihen se taitaa jäädäkin, vaikka monilla asioilla onkin ajan kanssa taipumus järjestyä. Jo silloin odotin innolla ensimmäistä aiheeseen liittyvää, ison kaupungin kuntaneuvottelua.

Ajattelen ja elän, siis olen...

Vaikka ruumiillinen työ eivätkä koulut ole koskaan olleet intohimojani, voin pitää itseäni menneen aikani työnarkomaanina. En niinkään työn itsensä vuoksi. Vaan lopetettuani päivittäisin alkoholin käytön, tiesin vain yhdestä väärästä valinnasta niin paljon, että siitä olisi työksi ja jotain muillekin jaettavaksi.

Joten hankin eläkerahani etupäässä päihdetyöstä. Olin siinä hyvä tai en, merkittävin palaute ja kiitos ovien aukaisuista toisille on presidentti Tarja Halosen myöntämä sosiaalineuvoksen arvo. Itsetuntoni oli pyöreä nolla ja häpesin tunnustusta monta vuotta. Enkä puhunut siitä kenellekään. Kunnes oivalsin, että ylipäätään neuvoksen arvoa ei taida saada vain kouluja käymällä.

Sydäninfarktin jälkeen työnantajani hyväksyi pyynnöstäni operatiivisesta johtamisesta luopumisen. Jäin osa-aikaiseksi eläkeläiseksi Sininauhasäätiön käytäville viideksi vuodeksi. Sain tehdä mitä tahansa tai en mitään, ketään se ei kiinnostanut. Kunnes joku huomasi jossain puuhastelussani järkeä. Silloin kokoontui ovien takana minulta salattu johtoryhmä, joka vei projektini. Tuntui pahalta "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". 

Moni kelpo hanke jäikin sen vuoksi toteutumatta. Ehkä suurin oli Sovinto ry:n suunnitelma tehdä merikontteista koteja etupäässä asunnottomille. Sovinto ry oli Sininauhakonserniin kuulunut suomalainen kansalaisjärjestö, joka ylläpiti Helsingin Roihupellossa monikulttuurista, vaihtoehtoiseksi ammatti- ja oppisopimuskouluksi kutsuttua työpajatoimintaa.

Tyhjän panttina olemisen viiden vuoden oppisopimusjakso on yhä yksi elämäni tärkeimmistä koulutuksista. Sen ansiosta ymmärsin oikeuteni ainutkertaiseen ja -laatuiseen elämääni, vaikken laittaisi koskaan tikkuakaan ristiin. Ja olisin hyödyllisyyden sijaan ainoastaan jonkun voivottelun kohteena, jos sitäkään. Löysin eheytymisen myötä tavallisena pälliäisen olemisen oikeuden ilman muiden kirjoittamia oppikirjoja.

Pian on Suomikotini ollut 12 vuotta Jokilaaksossa

Itseäni on iät ja ajat kiinnostanut kulkea omia polkuja. Toki useita niistä on kulkenut ennen minua moni muukin. Mutta jotakin aiemmin tallaamatontakin Suomessa on taipaleelle sattunut. Yksi sellainen on Päiviksen ja minun yhteinen luomus, Merikonttikoti, joka sai nimekseen Duokoti. Kahdesta kontista kun oli kahdelle ihmiselle tehty.

Monta vuotta asustimme sitä yhdessä, kuten kuljimme elämäämme muutenkin. Ehkä liiankin käsi kädessä, kunnes avioero meidät erotti. Pian kuitenkin tulee ensimmäisestä konttiyöstä tasan 12 vuotta. Kertakaikkisen hienoa ja ainutlaatuista aikaa, eikä edelleenkään tiedossani ole toista, pelkästään merikonteista tehtyä kotia.

Vaikka ammattisuunnittelijoita oli monin kappalein, on varsinainen arkkitehtuuri kyllä omaa käsialaani Päiviksellä höystettynä. Jopa siinä määrin, että "virallinen" arkkitehti ilmoitti Hyvinkään asuntomessuille, että hänen nimensä ei saa näkyä missään. Näkyi kuitenkin, sillä se oli myös Tuusulan hyväksymissä viiden vuoden ensimmäisissä rakennuslupakuvissa. Sitä en enää tai nyt muista mistä herra arkkitehti veti aikoinaan herneen tai koko palon nenäänsä.

Koti on kuitenkin osoittautunut ylihuomenna 12 vuoden asumisen jälkeen loistavaksi ja hyvin tehdyksi. Luulen, että kaivan Duokodin syntymäpäiväksi esiin kirjoittamani blogin ja julkaisen sen ensi torstaina uudelleen.

Jos nyt aloittaisin alusta tällä asumisen kokemuksella, vain lattiasta kattoon olevien, osaomistuskoira Niilon ikkunoiden ja lasiovien lipat saattaisin tehdä pitemmiksi. Monesti viisto vesisade sataa suoraan lasiin. Toisaalta sateen ropistessa tunnelmallisesti kontin kattoon, on mukava katsella, kun pisarat tapaavat matkansa pään ja murskaannuttua valuvat vesinoroina maahan.

Jo vuosia ovat pienet asunnot olleet kurssissa, joten olimme aikaamme edellä. Jos Päivi Strandén alias Päivis olisi jatkanut Vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinto ry johtajana ja minä Sininauhasäätiön samoin, merikonttiasuntoja tehtäisiin Suomessa tänäkin päivänä.

Merikonttikodeista rakennettavat pienasunnot olivat kymmenen vuotta sitten ja yhä erittäin ajankohtainen, tuhannen taalan idea. Kauimmillaan kävin Ukrainassa, Mustanmeren rannikolla hakemassa lisäviisautta ja yhteistyökumppaneita konttitehtaalta. Niitä etsin myös Virosta ja pitkin Suomea. Olisi pitänyt löytää ammattioppi- tai vankeinhoitolaitos tai kuntouttavan työn yhteisö, joka olisi syttynyt ajatukselle. Sama asia on kateissa edelleen. 

Voi olla, että joku toinen on parempi markkinamies, mutta ilman rahaa, asemaa ja valtaa itselleni on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa saada joku toinen syttymään hyvälle idealle. Saman olen huomannut politiikassa, jossa sulkien kerääminen omaan tai puolueen hattuun on ensiarvoisen tärkeää. Joskus huono idea hyvällä markkoinnilla elääkin paremmin ja pitempään kuin hyvä idea huonolla markkinoinnilla.

Huokaukseni sinne jonnekin missä aikaa ei ole

Tänä aamuna oli pyynnön aika sinne jonnekin, jossa ei ole aikaa ja josta en tiedä mitään. Johon voin yrittää uskoa tai sitten en, sillä en käsitä edes sitä onko vain eteenpäin kulkeva aika ihmisen kaksintö tai tietämättömyyttä. Joten tässä huokaukseni:

"Säilyttäköön huononeva muistini tulevaisuudessakin paljon siitä kaikesta mitä rakastan. Ja tallentakoon kadonneen tilalle uutta jota tietämättäni kaipaan. Sekä vieköön ikuiseen unholaan sitä mitä taakkana kannan. Suo Sinä siellä jossain meidän seilata yhdessä onnellisina Tatan kanssa elämämme ilta-auringossa kaiken sen ajan minkä olet meille varannut. Ja jos senkin jälkeen on olemassa elävä huominen, valaise ja ohjaa meidänkin sielumme ikuisuuden tielle."

Mutta mitä käyttöä on menneisyydellä? Ehkä se auttaa, ettemme tekisi uudelleen samoja virheitä joista kärsimme. Mutta eletyssä on ollut myös iloa ja muisteltavaa, jota voi välillä haikeuttakin tuntien elää ikäänkuin uudelleen. Monesti siinä kaikessa kulkee mukana väistämätöntä surua, ikävää ja haikeutta joistakin tapahtuneista, joita ei toivoisi koskaan tapahtuvan. Kuten läheisistä ja rakkaista eläimistä luopuminen.

Olen kirjoittanut päiväkirjanomaisia Elämän tähden blogeja ensin vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta jo kauan yksin. Niissä muistelen monesti elettyä tai muuten mennyttä aikaa. Sillä eilinen on ollut, tulevasta en tiedä, mutta nyt on nyt. Joskus muistelun mukana tulevat kyyneleet, joskus aito ilo ja joskus yhtä aito kiukku. Viha ei koskaan, sillä en anna auringon laskea vihani ylle. Sille ei ole tilaa eikä yönkään yli petipaikkaa missään sydämeni sopukassa.

Silloin tällöin, mutta varsinkin vuoden vaihtuessa toivottelemme toisillemme parempaa tulevaisuutta tai ensi vuotta. En tunnista siitä itseäni, vaan olen iloineni, taakkoineni ja vaivoineni tyytyväinen elettyyn elämään, tähän päivään ja siihen kaikkeen mitä minulla muistoineni on. Elämä on opettanut, että vaikka mikä tahansa olisi toisin tai sitä ja tätä enemmän/vähemmän, ei se lisäisi onneani. Jota sitäkään en tarvitse yhtään enempää.

Joskus haudalla ajattelen syvää kiitollisuutta kokien äitiäni ja isääni, jotka minut tekivät. Heidän ansiostaan olen olemassa. Koen kasvaneeni vastuulliseksi aikuiseksi, jolla on ollut myönteinen vaikutus monen ihmisen elämään ovia osaltani aukoessani. Jotkut sen ymmärtävät tarkoittamallani tavalla. Toinen ei sitä ehkä edes tahdo tai pysty käsittämään, vaan jatkaa kulkuaan vaieten. Siitäkin osaan olla kiitollinen, vaikken käsitä miksi kaiken antaminen ei kaikille joskus riitä.

Joukkoliikenneharrastukseni

Siitä huolimatta, vaikka joukkoliikenne karttaa kotiani viikonloppuisin, käytän sitä tarpeen, mahdollisuuksien ja mieltymysten mukaan vähintäänkin seikkailumielissä. Ehkä se toimii satunnaisena, tennistä halvempana harrastuksenakin.

Eilen ajoin hopeanharmaalla Avensiksella reippaan kymmenen kilometrin matkan Kivistön juna-asemalle. Ja huomasin ilokseni, että liityntäpysäköinti junalipun ostajalle on ilmaista. Sinne jätin Vanhan rouvan odottamaan, kun jatkoin Kehärataa myöten Narinkkatorin Thaitapahtumaan. Toinenkin etu Vantaan puolelle ajamisesta on. Jää Tuusulan D-vyöhyke pois, joten kertalippu on 40 senttiä halvempi. Se kertaa 2 on puoli litraa polttoainetta autooni.

Väkeä oli viime vuotista vähemmän, vaikka ilma hemmotteli. Ehkä syynä oli samanaikainen nepalilainen tapahtuma. Makuaisti ei ollut vastaanottavaisella mielellä aasialaiselle ruualle, joten ajoin Kivistön asemalta Vantaa kaupungin Seutulan kylään syömään, koska pidän turkkilaisesta henkilökunnasta ja heidän tekemästä ruuasta. Nimesin kuvan hyvin maustetun jauhelihapihvin tai kaksi, lohkoperunat ja runsaan salaatin "Norsun annokseksi". Söin kaiken, jonka jälkeen oli lähellä, ettei väki joutunut työntämään minut ruokapaikan olutkärryillä autoon.

Vaikka olen Myllykylineni viikonloppujen joukkoliikennepaitsiossa monen muun pikku paikan lailla, on itselläni lievä kutina, että Tuusulan joukkoliikenne on mainettaan huomattavastikin parempaa. Aion sen suhteen ravistella luutuneita käsityksiäni ja jatkaa asian parissa sekä kirjoitellakin siitä silloin tällöin.

Tänä aamuna olin autoineni Hyrylän linja-autoasemalla silmäilemässä viikonlopun kulkumahdollisuuksia. Olihan niitä vähintään saman verran kuin lapsenakin. Lähimmät pysäköintirivistöt näyttivät olevan uimahallilaisten neljän tunnin käyttöön. Kysyin paikalla olleelta HSL:n kuljettajalta, että lieneekö Tuusulassa missään liityntäpysäköintiä? Ei ollut kuullutkaan. Voikin olla, että muutan käsityksiäni myös Hyrylän pysäköinninvalvonnan tarpeellisuudesta. 

Joukkoliikenne karttaa kotiani

Näitä tietoja en ole mistään tarkastanut, mutta luulen Tuusulan Myllykylässä olevan 100-150 taloutta, joissa lienee keskimäärin lapsia 1 tai 2. Lisäksi yrityksiä tulee koko ajan lisää. Kaikkiaan työntekijät mukaan luettuna meitä on kylällä ehkä reipas 500 ihmishenkeä.

Entäpä sitten joukkoliikenne? Kuinka se palvelee viikonloppuisin myllykyläläisiä? Joku aikaa sitten annoin Helsingin seudun liikenteen robotille tehtäväksi tehdä ehdotus kuinka tulen perjantaina linja-autolla kotiin Helsingistä, jos innostun jäämään iltamyöhään ravintolaan viihteelle. Ehdotus oli, että mene linjurilla Koskenmäelle, yövy siellä hotellissa kaksi yötä ja jatka maananaiaamuna Soiniityntien Merikonttikotiin.

Minua opastus huvitti, sillä Koskenmäellä ei liene koskaan ollut hotellia. Sen sijaan siellä asuu ystäväni Sari Rinne perheineen. Joten pohdin pitäisikö kysyä häneltä kortteeria pariksi yöksi 😁. Jotain tämän aidon, todellisen puuhanaisen tavoista tietävänä, olisi yösija taatusti löytynyt runsaine illan ja aamun tarjoiluineen 👍. 

Tänään lauantaina oli Narinkkatorilla iso thaihenkinen tapahtuma, jonne ajattelin mennä HSL:n bussilla. Kun Tuusulakin on siinä osakkaana myös minun maksamilla verorahoilla. Ei onnistunut, sillä viikonloppuisin kaikki linja-autot kiertävät Myllykylän lähimmilläänkin 3 kilometrin päästä.

Pirullisella mielellä ajattelen Tuusulan yrittävän tietoisesti tappaa sen eteläisen tai oikeastaan luoteisimman kylän asumisen. Näin ei tule koskaan käymään. Siitä pitää huolen Seepsula Oy, Asfalttikallio Oy, Tallinnan tunnelin ja Kehä IV suunnitelmat, Senkkerimäen kiviainestehdas sekä sen ympärille tulleet ja tulevat yritykset. Suht uusia omakotitalojakin on, vaikka rakennusluvat asumiseen on Myllykylässä monien mutkien takana.

Kotikuntani ei ole osannut hyödyntää joukkoliikenteen mahdollisuuksia, vaikka sijainti senkin suhteen on lähes ainutlaatuinen. Luulen sekä olen kuullut, että Kehäradan ja Tuusulantien liittymäkin on louhittu valmiiksi jo monia vuosia sitten asemaa varten. Samoin emme ole sisäistäneet, että valtakuntamme pääkaupungista lähtevä moottoritie päättyy Hyrylään. Ennen Hyrylän läpi kulkivat ja myös pysähtyivät esimerkiksi Tampereelta ja Lahdesta Helsinkiin menneet pikavuorot.

Päätin hävitä henkien taistelun tämän erän

Silloin, kun Morakot almost a wife on Suomessa, olen vienyt hänet monena aamuna mustikankeruumatkan lähtöpaikalle Vantaan Ikean kupeeseen. Josta hän starttaa marjametsään heimolaistensa kanssa Kotkan, Loviisan tai jollekin muulle seudulle.

Itse olen mennyt sen jälkeen naturistiuinnille Urkan, eli entisen Valon ja Lemmelän soranottopaikan lammelle. Vuosikymmenten takana on aika, jolloin opin siellä uimaan. Sen ohessa katselimme kateellisina vastarannan Lemmelän suvun pientä saunaa, jossa saunoivat ja uivatkin ilkosillaan 👌. 

Nyt lienee maisemiin silloin tällöin ilmestynyt herneenkokoisella suvaitsevaisuudella varustettu tiukkapipo. Ehkä hän on aito Impi Umpilampi uima-asuineen, jonka malja on täyttynyt alastomuudesta sekä autosta, jossa on ollut mukana roskien korjuuvälineet. Sillä rantaa varsinkin ilta- ja yöaikaan käytetään moneen muuhunkin kuin uimiseen. Niiden puuhien jätökset ovat välillä sitä luokkaa, etten niihin paljain käsin koske. Vaikka ympäristöä olen joka aamu siivonnutkin, en kuljeta kumihanskoja, roskapihtejä ynnä muita välineitä parkkipaikalta. Siksi pysäköin rannalle, sillä kyseessä on huoltoajoksi katsomani puuha. Tosin ajokieltoakaan ei ole, vaikka esimerkiksi tupakointi ja alkoholin nauttiminen ovat kiellettyjen puuhien listalla, kuten tietty rantakoiratkin. 

Kerran aamulla vastassa oli paikallislehden toimittaja, joka sanoi hänelle soitetun, että joku ui täällä peräti alasti ja oletko se sinä? Aikamme juteltiin ja hän totesi, että eipä taida tästä juttua tulla. Mutta eilen oli vastassa kaliberia suurempi kunnan työntekijä vihreine liiveineen. Sanoin rannalla olevan virka-aikojen ulkopuolella sen verran vilskettä ja menoa, jotta olisi aitoakin aihetta puuttumiseen. Ja jatkoin, että minäpä tuumaan omaa asiaani yön.

Kun aamulla heräsin, päätin taipua ja laittaa simmarit jalkaan sekä mennä laiturilta viisi metriä syvään päätyyn uima-asuisena. Vähän samaan tapaan siis kuten islamistinaisetkin vaatteet päällä. Oli oikein mukavaa sekin, joten siirryn ruotuun ja jätän muille satunnaisten käytettyjen terveyssiteiden, kondomien, nimettömien ja miesten kalsareiden keräilyn, muusta roskasta puhumattakaan.

Lammen moraalin ja sääntöjen vartija joutuu nyt pohtimaan kuka oli hänen nipotuksensa voittaja sekä etsimään tästedes uutta kyttäämistä, kun ei ole enää 75-vuotiaan palleja vastarannalla tarjolla. Joiden näkemiseen kyllä on tarvittu kiikareiden lisäksi aimo annos likaista mielikuvitusta. Joten jos kuka lienetkin ja satut tämän lukemaan, olen kierolla tavalla pahoillani viedessäni ehkä ainoankin erotiikkaan viittaavan sinulta. Ehkä siirryt nyt tilalleni keräämään ihmisten jätteitä rannalta? Vaikkei siitä taida samoja kiksejä irrota kuin ikämiehen alastomuudesta.

3/4 vuosisadan huollon kakkosrasti

Eilen menin joukkoliikennevälineillä, tällä kertaa ainoastaan minibusseilla Tuusulan Myllykylästä Helsingin upouuteen Tammisairaalaan ja takaisin. Sellaista ylellisyyttä kotikylälläni ei enää ole, että valtakunnan pääkaupunkiin pääsisi yhdellä joukkovälineellä taksia lukuunottamatta. Mutta hyvä näinkin, joskin viikonloppuisin ei taida kulkea kylän pysäkeiltä mihinkään suuntaan linja-autoja.

Kun sitten kävelin loppumatkan sairaalaan, kiinnitin jälleen huomiota sinne tänne jätettyihin sähköpotkulautoihin. Ja mietin, että kuka niitä mahtanee keräillä talteen, sillä laadukkaammat ovat hinnoiltaan ainakin tonnin, parin luokkaa?

Sähköskuutit luokitellaan kevyiksi sähköajoneuvoiksi ja käyttäjiä koskevat samat liikennesäännöt kuin pyöräilijöitä. Esimerkiksi jalkakäytävällä ajaminen taitaa olla kielletty. Jos pyörätietä ei ole, on ajettava ajoradan oikeassa reunassa. Kyydissä ei saa olla toista ihmistä.

Suomen eduskunta hyväksyi toukokuun lopulla myös uuden lain. Sähköpotkulaudoille tuli muun muassa 15 vuoden ikäraja. Joka koskee sekä vuokrattavia että omia välineitä ja alle 15-vuotiaalle laitteen luovuttamisesta voi seurata sakkoja. Ikärajoituksen lisäksi sähköpotkulautailuun on tullut myös 0,5 promillen promilleraja.

Tammisairaalassa minua tutki optikoiden lisäksi maailman kaunein silmälääkäri, jonka myös kerroin. Hän totesi oikeasta silmästäni, että miten ylipäätään olet nähnyt tällä mitään? Toisessakin oli kaihi edennyt lähes valon nopeudella. Joten on pieni mahdollisuus, että molemmat operoidaan muutaman päivän tai viikon välein. Se on isommissa käsissä pääsenkö korjatuin silmin vai puolisokeana Thaimaahan syyskuun loppupuolella.

Huvi- ja hyötymatkailua kesäkotikulmilla

Eilinen päivä meni rengasmatkaillessa hopeanharmaalla Vanha rouva Avensiksella, kun olin ennen sitä vienyt Tatan alias Morakotin Vantaa Ikean kupeeseen. Mistä hän jatkoi maansa kansalaisten kanssa Loviisan seudulle päiväksi mustikkametsään, kuten monena päivänä aiemminkin. 

Ystäväpariskunnan Volvon vuosihuollon valmistuminen viivästyi, joten oli päivä aikaa kotiseutukurkisteluun synnyinseudullani. Näytin heille sellaisiakin turistikohteita, jotka eivät ole sitä muille. Kuten Nahkelantien käytössä olevan betonisen muuntajarakennuksen ja Tuusulanjärven ainoan saaren. Joka kyllä taitaa olla hieman saivarrellen lähes Vähäjärvessä. Sitä en tienny enkä sitä onko saarella minkäänlaista nimeä. Tuusula onkin jo pelkästään Rantateineen valtakunnan kultuurillisesti yksi merkittävimmistä. Jo pelkästään sitä kelpaa näytellä keille tahansa. 

Itse matkaan tänään Kivikylän Tammisairaalaan etupäässä joukkoliikenteellä Myllykylän Jokilaaksosta. Sekin käy seikkailusta, sillä matka Tuusulan luoteisesta kylästä Helsingin Töölön seudulla ei ole yhtä yksinkertaista kuin Soiniityntien postilastikolla käynti.

Kaihileikkaus tai mikä operaatio sitten oikealta nimeltään lieneekään, on yksi 75- vuotisen taipaleeni remonteisista, johon suhtaudun tekijöineen nöyrillä mielin. Joka pitää myös sisällään aimo annoksen kiitollisuutta suomalaista terveyden ja sairauksien hoitoa kohtaan.

Kun edelleen onnistun sangen kelvollisesti ajan patinoimien vuosirenkaitteni kanssa seikkailemaan suomalaisen yhteiskunnan digiviidakossa ja sähköisessä maailmassa, on palvelu hyvää. Vaikka ystävällisyydessä kunnallisella ja valtiollisella puolella olisi monesti petraamisen tarvetta. Hinta- ja laatusuhteet ovat silti minulle kohdallaan.

Tämän päiväisen silmieni tutkintareissun olisin pikku riskillä voinut tehdä omallakin autolla. Mutta kun jo kerran Hyvinkään Terveystalolta vastaavasta operaatiosta tullessani silmätippoineen, joudun pysähtymään kotimatalka kolmesti saadakseni selvää missä tie kulkee, en koittele onnettareni pitkämielisyyttä liikoja tällä kertaa.

Löysin etsimäni saaren

Löysin saaren, mutta arvaako tai tietääkö joku mistä? 

Sitten joku oli vienyt suursäkkini, mutta minne? 
 

Soiniityntie

Soiniityntien sillalle saakka Myllykyläntieltä Elämän tähden ry:llä on vain ohuenlainen käyttöoikeus. Sillä rakennusvalvonta sanoi sen olevan maatalousliittymä, jota pitkin vakituinen kulkeminen tien päässä olevalle Merikonttikodillemme ei ole luvallista.

Vaan ennen lupaa pitäisi saada lausuntoja sieltä ja täältä kuinka maatalousliittymän käyttö omakotitalolle häirtisee Myllykyläntien liikennettä. Onneksi kauppakirjaan oli merkitty käyttöoikeus Metsälinnuntieltä, joten saimme yhden asumisen ongelman ratkaistua.

Niitä onkin riittänyt, joista taidan kirjoittaa myöhemmin oman tarinan. Yhteisomistustien varrella taisi olla aiemmin viljapelto, joka sittemmin muuttui kasvissyöjäeläinten ruokapöydäksi. Tai oikeastaan heinäsato korjattiin lampaille, lehmille ja hevosille talviruuaksi.

Nyt on eläinten einespelto vaihtanut omistajaa, joka lopetti ruuan tuotannon. Kun heinänkasvu saadaan nujerrettua, on osalle peltoa luvassa ehkä puun taimia. Minkä sorttisia, sen näyttää aika. Mutta puut eivät mahdu kasvanaan voimalinjan alle, johon olen esittänyt luonnonniittyä. Luonto onkin jo ensimmäisenä kesänä näyttänyt voimansa ja ruoho on saanut väistyä luonnonkasvien tieltä. Minun silmiini se onkin nyt kauniimpi kuin vilja- tai heinäpelto aiemmin. 

Autiutta täynnä

Nurmijärven Röykässä sijaitsee kaunis, vanha ja linnamainen rakennus luonnon keskellä. Monille vähintään nimeltä tuttu Röykän entinen sairaala sai pitkän hiljaiselon jälkeen joku vuosi sitten uudet omistajat ja puomit ovatkin olleet pitkään auki uteliaita matkaajia varten. Majoitustoimintaa nykyisessä Röykkä Resortissa on ollut vaihtelevalla menestyksellä ehkä pari vuotta.

Jugendlinna, pitkään tyhjillään ollut vanha parantola ja mielisairaala kätkee sisälleen paljon surua ja kuolemaa, vaikka nykyinen toiminta on kaikkea muuta. Huhujen mukaan rakennuksessa kummittelee nuoren tytön henki. Haamun kerrotaan liikkuvan käytävillä ja katoilla. Lisäksi siellä on sanottu valojen syttyvän ja sammuvan omia aikojaan rakennuksen vielä ollessa tyhjillään. Kun eilen siellä kävimme, oli pihapiirissä nytkin kovin hiljaista.

Aaivan autio paikka on Nurmijävellä entinen Lähilampi Caravan, josta luonto on ottanut jo ison osan takaisin. Viimeinen löytämäni tilinpäätös näytti 23 000 euroa. Sitä paikan päällä eilen miettiessäni ajattelin, että jos jossain syyspimeällä kummittelee, niin täällä. 

Muistelen yöpyneeni kyseisellä karavaanarialueella Dodgen alustalle tehdyssä Matkakodissamme joku vuosi sitten. Ajaessani silloin alueella huomasin silmäkulmasta yhden pienen mökin portailla tutun hahmon. Siispä menin juttusille. Kävi ilmi, että mies asusti Thaimaan Koh Changilla ja vietti kesäänsä Suomessa. Hänestä olen kirjoittanut jo kauan sitten. Sen voit lukea tästä.