Elämäni sijoitukset, osa 2

Kirjoittaessani eilen ensimmäistä osaa Elämäni sijoituksista sanoin jatkavani tänään. Sijoituksista, joissa on ollut vöhemmän järkeä, mutta, sitäkin enemmän tunnetta. Monesta on jäljellä vain tai ollutkin koko ajan symbolinen arvo ja joskus arvetkin sekä ajan yhä syventämät muistot. Yksi tälläinen on perustamani Elämän tähden ry, jonka omistukseen ja hallintaan olen siirtänyt syystä ja monestakin jotain omaani. Ensimmäisen punakirjaimisen linkin takana on viime vuotinen kirjoitukseni yhdistyksen logon synnystä. Muistakin punakirjaimisista aukeaa jotain sijoituksistani. 

Seukka ry on laukaalainen yhdistys, jonka jäsen olen ollut iät ja ajat. Sillä on Lapissa jotain, josta minullakin on pieni Tapojoki osuus. Samoin on  Salon Kruusilan kylän Ystävyyden Majatalon kanssa.

Jokilaakso luonnonsuojelualue tai Rapula-tila Jämsässä eivät ole ainoat luontoa suojelevat sijoitukset. Salossa oli kerran myytävänä osuuksia monen sadan hehtaarin merialueista, joiden keskellä on Teijon kansallispuistoon kuuluva Isoholman saari. Kun saarta ei ollut mahdollista ostaa eikä rahaakaan,  sijoitimme meriveteen sen ympärillä. Veden lisäksi Elämän tähden, me tai minä on sijoittanut sen rannalla kahteen taatusti Suomen pienimpään rantapaikkaan. Satamaparkki Oy:n 3x6 ja 3x8 metrin alueet ovat Matildan Marinan pihapiirissä.

Joku vuosi sitten Pattaya Suomi-Seura hurahti jäsenistön kannustamana hankkimaan omat tilat Thaimaasta, jotka se ajatteli rahoittaa myymällä omistusosuuksia joihin kylkiäisenä kuului rajaton talon katolla olevan saunan käyttöoikeus uima-altaineen. Sellaiset mekin hankimme. Hankkeen siivet eivät kantaneet, joten sijoituksesta on jäljellä pari kertaa viikossa saunavuoro, jos sitäkään. 

Vuosikymmenten aikani on monesta sijoituksesta jäljellä vain muistot, sillä aika ja muuttunut omakin elämä tehnyt tekoja ja tekosiaan. Yksi sellainen on Syrjäntakanen ja toinen Seven Seas, jonka Päiviksen omistamaan osakehuoneistoon sijoitin rahaa. Tosin silloin ajattelin ja tiesinkin lainanneeni vain rahaa. Nykyisin sekin lienee sijoitus, mutta ehkä senkään ei ole niin väliä. Viimeinen satasen sijoitukseni on viikon takaa, kun ostin osuuden omasta reissujunasta, joka joskus on totta tai sitten ei. Samassa junassa näyttää olevan myös Angry Birds Vestetbacka ja Onnibus Möttö. 

Kerran vielä menen ylös savuna tai sieluna, matojen murkinaksi maan uumeniin, merten syvyyksiin vesieläjien herkuksi tai en minnekään. Jäljelle nahkapukuni sisällöstä jää vain muistot ainutlaatuisesta mitättömyydestäni. Eräänä päivänä viimeinenkään minusta mitään tiennyt tai muuten muistanut ei ole enää kysymässä mitään. Vaan joku tuntematon, jonkin minuun liittyvät nähdessään tai kokiessaan, kysyy mielessään tai muilta: "Kuka tai mikä Jorma Soini?" 

Elämäni sijoitukset, osa 1

Elämäni sijoituksissa on ollut hyvin vähän, jos lainkaan taloudellista järkeä. Esimerkiksi omistamani JS-Kotikeskus hankki Jyväskylästä kunnostettavan omakotitalon ja yksi lopputuloksista oli, etten ole missään syönyt niin kalliita mansikoita kuin sen puutarhassa. Samoin kävi Las Palmasissa Cafereria Helsingin kanssa. Siellä olen vastaavasti nauttinut elämäni hinnakkaimmat lounaat. Rahan tavoittelussa on tullut takkiin paljon enemmän kuin kymmeniä tuhansia. Tärkeimpien sijoitusteni määräävä tekijä onkin ollut tunne, joka edellä elän edelleen. Se on minuudelle rikasta, kun enää ei tarvitse yrittää hukuttaa viinaan iloja tai suruja eikä sitä, kun ei tapahdu mitään. Järjelle on silti sijansa vain silloin, jos sille on jäänyt joutilasta tilaa tai rahat loppuvat. Tällä kaikella olen saanut kaikkea muuta kuin tasapaksua, harmaata elämää. Josta osakiitos lankeaa puoli- tai neljäsosahulluudelle ja tyhmyydelleni. 

Ehkä olen maksanut liikaa tunteella myös parisuhteissa ja isänä. Ne kaikki pitävät sisällään paljon iloa, mutta myös murhetta. Luonteeseeni kuuluu kantaa koko eletty elämä mukana eikä jättää taakseen mitään. Sitä ei tee helpommaksi, kun selkärepussa on muillekin aiheutetut tuskat. Oli parisuhteen päättymisiä tai poikaani ajatellessa armahtavaista ja anteeksi antavaa käsittää, että aina ei riitä, vaikka yrittäisi parhaansa kaikkensa antaen. Tämän olen sisäistänyt ja painanut sydämeeni vanhempieni ja siskoni haudalla.

Olen sijoittanut myös itseeni lopettamalla esimerkiksi yli 40 vuotta sitten päivittäisen alkoholinkäytön ja tupakoinnin. Ilman tapojeni inventaariota en olisi ehtinyt kokea sydäninfarktia, en pieniä aivoverenvuotoja, enkä sepelvaltimotautia. Sitä kannan liikakilojeni kanssa lääkkeiden avulla maaliin saakka. Tautitaakan ja vaivojeni kanssa auttaa Meilahden sairaalaan sydänvalvomossa, elämä hiuskarvan varassa saatu ymmärrys, että ainakaan kiire ja kaiken maailman muidenkin murheiden kantaminen ei lisää elonpäiviä. Joskus ajattelenkin, että siunattu sepelvaltimotauti. Ilman sitä en luultavasti olisi löytänyt elämäni jarrupoljinta, vaan ajanut täyttä vauhtia Manalan seinään. Nyt ajattelen monesti, että teen jonkun huomenna, ensi vuonna tai ehkä en koskaan. 

Kolmen vuoden ajan on tärkein sijoitukseni ollut jouluaattona kihlaamani Morakot alias Tata. Toivon, että kiville karahtamiset ovat takiaisen lailla kiinnittäneet turkkilaiseen  kylpytakkiini sen verran uutta pitkämielisyyttä ja erilaisuuden hyväksymistä, jotta voimme tallustaa yhdessä maaliin saakka Buddhan ja Big Bossini ohjauksessa ja suojeluksessa. Ehkä silti rakkaimpieni antama merkittävin matkaeväs on, että ei ole olemassa kahta samanlaista rakkautta, vaan ne kaikki ovat erilaisia kuin lumihiutaleet. 

On tärkeää, että kaikki koettu työntää minua milloin minkäkin vastamäen ylös saakka. Sillä koirat haukkuvat, karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisestä vankkurista on paras näköala. Silloin voi kulkea omia polkuja eikä tarvitse seurata muita. Vaan mennä välillä metsään ja kuivaakin kuivempaan erämaahan aivan omin nokkineen.

Kun aloitin aamuyöstä vuoteessani, Tatan tuhistessa vieressä elämäni miettimisen, ajattelin blogista tulevan  mitäänsanomattoman. Ehkä se sitä muille onkin. Minulle muistelu oli yllättävän tärkeää, josta jatkan huomenna. Kirjoitan muista kuin ihmissijoituksista.

Viime vuosien muistoja tuhansien valokuvien joukosta

Kuva kerrallaan:

Eräänkin kerran olen nyssyköineni odottanut milloin milläkin asemalla lähtöä milloin minnekin.

Ensimmäinen oma pyörä Thaimaassa oli Honda Phantom, joka jatkaa elämää Kaimani kodissa.

Ja kallein ikinä on ollut Harley Davidson, väriltään Black Tempest, jonka koti on nykyisin Arkista elämää Rautiaisen asuinhuoneiden alla.

Päiviksen ja vähän minunkin pyörä on hänen uutena hankkima Honda Zoomer, jonka koti on Pattayan Jomtienilla.

Joukkoliikenne onkin tullut tutuksi lavatakseissa, busseissa ja raiteilla Bangkokin Skytraineja myöten sekä veneissä, laivoissa ja lentokoneissa.

Sadekauden aikaan kotitieni toimii myös lasten vesileikkien ja uimaharjoittelun paikkana.

Sianinlahden toisella rannalla kävin Morakotin kanssa tutustumassa suomalaisuuteen. 

Nykyisin kuljen tekomaassani usein paikasta toiseen sinisestä Merikonttikodista hopeanharmaalla Vanha rouva Avensiksella, jossa silloin tällöin myös yövyn.

Joskus elon keskellä uni vie voiton paikasta riippumatta. Vaikka kesken Itä-Suomen ystävävierailun.

Kissat ovat valloittaneet osan sydämestäni uudelleen. 

Jos en viime kesänä olisi mennyt silmäleikkaukseen, ei virkavalta olisi enää uusinut ajolupaani.

Välillä on osaomistuskoira Niilon kanssa nautittu merellä veneajelustakin.

PeeceeX:n tuulilasin alareunassa on Malesian rekisterikilpi muistona ulkomailta ulkomaille tehdystä moottoripyörämatkasta.

Thaikotitietäni tarvitsee ja käyttää ihmisten lisäksi moni muukin.

Loppuun laitan muiston Koh Changin moottoripyörämatkasta eri kuvana, jos sillä tavalla välttäisin Facebookin mielivaltaisen sensuurin. Kuvasta näkee senkin muiston, että vasen olkapääni on alempana pudottuani Liisan nimissä olleen Jesse hevosen selästä. Jonka seurauksena solisluu katkesi.

Elämän suojelua elämän tähden

Ajattelen, että kaikki elämä on tavalla tai toisella suojelemisen arvoista, vaikka ymmärrän myös esimerkiksi niin sanotut rottien hävitystalkoot alkuunlaittokuntani Tuusulan Riihikalliossa, jonka vieressä vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Kerran luin ulkomaan saaresta, jossa kissayhdyskunta oli ihmisten toimesta päässyt pursuamaan niin suureksi, että saarelta olivat käytännössä hävinneet kaikki linnut. Kun ihminen sitten viimein päätyi siivoamaan aiheuttamansa luonnon epätasapainon, palasi monipuolinen lintumaailma muutamassa vuodessa.

Ehkä olemmekin kaikista elävistä kaikkein sopeutumattomin. Vaikkemme kykene koskaan päättämään kaikkea elämää maailmankaikkeudesta, saatamme onnistua nitistämään oman rotumme sukupuuttoon. Luomakunnan kruununa itseään pitävän täytyy mielestään olla jokapaikassa säätämässä. Että olen kaikessa viisaudessa ja tyhmyydessä maailman napa. Ei ole kovin montaa kasvia tai eläintä, joka olisi kaikkien mieleen. Jopa maan matosella on inhoajansa ja nokkosella hävittäjänsä, vaikka senkin voi pyöräyttää pannulla tehdessään munakokkelia tai surauttaa blenderillä smoothien joukkoon.

Tekemisillä ja tekemättä jättämisillä osallistun itsekin luonnnon pelastamistalkoisiin, jonka tarve on pääosin ihmisen itsensä synnyttämää. Olemme esimerkiksi yksipuolistaneet ison osan Suomen sekametsistä talousmetsiksi rahan kiilto silmissä puhumalla vihreästä kullasta. Kun metsä menettää monipuolisuutensa, se ei pysty enää suojelemaan itseään ja kaiken maailman siipeilijät ja muut öttiäiset saavat liikaa jalansijaa tartuttaen puihin monia tauteja. Niitä sitten hävitämme vuositolkulla monin myrkyin. 

Pari päivää sitten kirjoitin Ecosian hakupalveluohjelmasta, jonka kautta haetun nettisivun jokaisella aukaisulla suojellaan luontoa ja istutetaan puita. Viereisessä kuvassa on muun muassa tämän aamun istutustilanne. Ecosia on tuonut nettikäyttööni uuden mausteenkin, sillä se käyttää etsimiseen Googlen sijaan muita hakukoneita. Joten tuloksetkin ovat välillä hieman toisen- ja uudenlaisia. Olen löytänyt itsenikin tekemässä vuosikymeniä sitten jotain, jotka olisin muuten iäksi kadottanut.

Eniten fyysistä luonnonsuojelutyötä teen perustamallamme Jokilaakson luonnonsuojelualueella tekemättä mitään tai mahdollisimman vähän. Toistaiseksi siellä ovat saaneet viettää turvallista elämää kaikki kasvit ja eläimet lupiinista karhunköynnökseen ja supikoirista vapaisiin kaneihin. Villiminkkikin siellä saattaa vilahtaa. Jokainen etsintäkuulutettu lainsuojaton kasvi tai eläin muistuttaa minua omista vuosista lain laveammalla puolella.

Vaikka olenkin suht tyytyväinen monen lajin elämän kunnioittamiseen, kirittävää ja korjattavaakin on. Muistan, kun Linkola sanoi, että hän ei esimerkiksi käsivarreltaan nitistä hyttystä, vaan pyyhkäisee pois. Kun omalle iholleni tulee tuleva äitihyttynen veriaterialle saadakseen ravintoa pian syntyville lapsilleen, lähtee usein henki ajatusta nopeammin. Vaikka tiedän, että siinä saattoi mennä myös pihapöntön kirjosiepon poikasilta osa-ateria. Linnunruuaksi elämisen tarkoituksen lisäksi en tiedä muista mahdollisista hyttysviroista mitään.

Ehkä yksi luonnon suurimmista ihmeistä on yrittää käsittää kuinka puolen tai metrien lumikinokset ja 30 asteen pakkaset eivät kykene nitistämään elämää. Joka puhkeaa uuteen, monipuoliseen loistoonsa Suomessakin jokainen kevät. Muistan ja taisin kirjoittaakin, kun kevään pensaan oksat häiritsivät sillanpielen roska-astian kannen avaamista. Joten yhtenä aamuna tein oksasaksilla tilaa jätteiden laitolle. Sen jälkeen surin monena aamuna ohi kulkiessani Ison tien varteen postilaatikolle, ja vielä vuosienkin kuluttua tätä kirjoittessani, muistaessani kuinka hangelle heittämäni oksat halusivat jatkaa elämäänsä tekemällä pajunkissoja.

Tasa-arvolla ratsastavat

Suomalaisen Klubin varsinaiseksi jäseneksi johtokunta voi kirjallisen hakemuksen perusteella hyväksyä maineeltaan hyväksi tunnetun miespuolisen Suomen kansalaisen. 

Suomen Valkonauhaliiton henkilöjäsenet ovat paikallisyhdistyksiin kuulumattomia yksityisiä henkilöitä, jotka liittohallitus hyväksyy. Henkilöjäsenen tulee olla Suomen kansalainen ja nainen.

Helsingin Suomalainen Klubi on luonut juurensa1800-luvulla ja on miehille tarkoitettu aatteellinen yhdistys, joka siis ei jatkossakaan ota jäsenikseen naisia. Johtoryhmä oli lähettänyt etukäteen kirjeen jäsenistölleen, jossa ilmoitti eroaikeistaan, jos naisia ei hyväksytä ylimääräisessä kokouksessa jäseniksi. Näin myös tapahtui sekä jäsenyyden että johtoryhmän eroamisen osalta. Minusta se on oivallinen esimerkki aseman hattuun noususta ja lapsellisesta reagoinnista, kun johtoryhmä/hallitus kuvitteli olevansa heidät valinnutta jäsenistöä suurempi vallankäyttäjä. 

Valkonauhaliitto on niin ikään 1800-luvulla alkunsa saanut valtakunnallinen, ehkäisevää päihdetyötä ja mielenhyvinvointityötä tekevä sosiaali- ja terveysalan naisyhdistys. Sen järjestöjen sääntöihin oli jäänyt miehen mentävä porsaanreikä, sillä säännöissä ei lukenut, että jäsenistö valitsee keskuudestaan hallituksen. Joten Suur-Helsingin Valkonauha valitsi minut hallituksen puheenjohtajaksi.

Siitä seurasi Valkonauhaliiton myllykirje sääntöjen korjaamisesta, sillä Soinin mentävä aukko on tukittava. Muuten kahvipöytäkeskustelujen mukaan valtaan joukkoineni koko Liiton. En vallannut, sillä tarkoitukseni oli ainoastaan pyynnöstä saada Liisankodille uudet tilat. Sekin tapahtui ja jäin toiminnasta syrjään. 

Myös Lions Clubeja on vain naisille ja vain miehille sekä molemmille. Eikä silläkään ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Mielestäni naiset haluavat moneen mukaan tasa-arvolla ratsastaen etupäässä siksi koska ovet ovat heiltä suljettu. Kuten monet toiminnot miehiltäkin. Huvittava esimerkki on nainen, joka pyrki, pääsi ja meni vapaaehoisena armeijaan voidakseen kieltäytyä aseista. Syyksi hän sanoi, ettei voi muuten kieltäytyä aseista miesten lailla.

On surullista, että osa naisista maksattaa vinksahtanutta tasa-arvokäsitystään kaikilla naisilla sekä ennen kaikkea naiseudella ollakseen kuin mies. Yrittäen samalla unohtaa, että on miehiä ja on naisia sekä omia herra- ja rouvaseuroja, jotka ovat nimenomaan oivallisia esimerkkejä tasa-arvosta. 

Tulevaisuus näyttää onko muunsukupuolisille ja monisukupuolisille omat seuransa sukupuolettomien (unisex) toilettitilojen lisäksi. Vaikka eihän sekään mikään uusi juttu ole, sillä lapsuudenkodissani ja mummolassa oli yhteiset puuceet, joissa oli useampi istuntopaikka ilman väliseiniä. Koulussa oli vastaavat, mutta tytöille ja pojille omansa. Sitten oksanrei'istä kurkittiin mitä toisella puolella tapahtuu.

Kun elän ja olen elänyt Thaimaassa paljon ajasta, on tullut katseltua ja kuunneltua kanojen kotkotuksia maalla ja turistipaikoissa, sekä munallisten marttakerhojen kukkojen kiekumisia. Joskus olen myös seurannut ostoskeskuksen istuimella käyttääkö ladyboy miesten vai naisten intiimitiloja. Eräällä lailla mieltäni huvitti, kun kerran Päivis lähti hierontaan. Sitten hän kertoi löytäneensä mielestään viihtyisän paikan astuen sisään. Mutta ei aikaakaan, kun hänet ohjattiin hienovaraisesti ulos. Palvelu oli tarkoitettu vain homomiehille 🤣.

Ensi kesän uusi projekti

Kirkkohallituksen ohjeistuksen mukaan kirkollisveroja ei saa käyttää hautausmaiden ylläpitoon, vaikka jotkut seurakunnat taitavat niin tehdäkin. Maksetaan niiden ylläpito sitten mistä tahansa, ovat hautausmaat hautoineen olleet minulle aina tärkeitä. Ne liikuttavat syviä tunteita ja kertovat maanpäällisen elämän rajallisuudesta. Äitini, isäni ja siskoni haudoilla pulisen usein taivaanrannan tuolle puolen kaikkea mikä jäi sanomatta, mutta myös uusia asioita. Kanssani ajassa kulkevia rakkaitakin olen vienyt näytille ja ikäänkuin hyväksyttäviksi.

Muillakin hautausmailla ja haudoilla olisin käynyt säännöllisemmin, jos lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni viimeinen leposija olisi helpommin löydettävissä. Nyt on Tuusulan seurakuntaan tullut siihen lääke ja https://www.hautakartta.fi/ opastaa tarvittessa paikan päällä haudan viereen saakka. Se toimii myös Jyväskylässä, jossa on pitkä pätkä historiaani. Joten ensi kesänä etsin ainakin Olga Jäntin haudan, jota en enää löytänyt.

Jokilaakson Little Green House eli kasvihuone antoi vuosikymmenen satoa, jonka kustannuksilla ei voinut kaupan tai toripöydän hintojen kanssa kilpailla. Ainutlaatuisuutta toi, ettei kasvattamiani tomaatteja tai kurkkuja saanut mistään muualta millään hinnalla. Pienessä vihreässä huoneessa oli lisäksi mukava vain istuskella korituolissa sateen ropistessa ja ihmetellä ympärillä elävän luonnon ihmeitä. Kunnes talven lumet pudottivat katon useamman kerran ollessani Aasian auringon alla. Edellis kesänä lopetin korjailun ja otin loputkin pois. Istutin sisään muun muassa karviaspensaan ja pari luumupuuta, joilla on nyt tilaa ja turvallista kurkotella kohti taivaita, kun seinät suojaavat nälkäisten jänisten ja vapaiden kanien hampailta.

Viime kesänä oli tuumaustauko jos toinenkin, että entäpä nyt, kun lopetin lopunkin kasvihuoneviljelyn. Seurakuntani hautahakupalvelu antoi vastauksen, sillä Paijalan kirkkomullissa on monen maallinen maja. Kavereiden haudoilla onkin tunteikasta muistella mitä tuli yhdessä tehtyä tai mitä onneksi jäi tekemättä.

Ensi keväänä kylvän Little Green Housen sisään ja ulkopuolelle niittyketojen kukkien siemeniä ja lannoitan sillä itsellään. Toivon saavani kesän mittaan leikkokukkia hautamaljoihin, joita näyttää saavan kohtuuhinnalla Puuilosta ja Tokmannista lähtien. Kasvatan siis omaksi ilokseni kesäkukkia, joiden tarkoitus on ilahduttaa muitakin. Naapuriniityn mehiläisetkin ja muut pölyttäjät ovat niistä varmasti hyvillään. On lyhyempi hunajankeruumatkakin, kun sukulaisilla Jumbon tai Itäkeskuksen katoilta.

Eilen hankin arkeeni luksusta

Lapsi sanoo yleensä ensimmäisen merkityksellisen sanansa noin vuoden ikäisenä ja alkaa muodostaa lyhyitä, kahden sanan lauseita toisella ikävuodella. Ymmärrys kehittyy usein nopeammin kuin puhuminen, ja monet 2-vuotiaat ymmärtävät satoja sanoja, vaikka tuottaisivat vain joitakin kymmeniä. Lapsen puheen oppimisen tahti on yksilöllinen, ja aktiivisin kausi sanavaraston ja lauseiden kasvulle on yleensä 1–3 vuoden iässä.

Vanhempieni kertoman mukaan sanoin ensimmäisen sanani lähes 75 vuotta sitten. Eikä se ollut äiti eikä isä, vaan kukka. Niinpä eilen hankin vihdoin vuoteeseeni kuvan kukka- ja kasvikuvioisen peiton omaksi itselleni. Sen alla nukuin viime yön pitkään ja hyvin.

Toinen sanani oli kukkaa oudompi. En osannut sanoa traktori, joten sanoin "ebli". Se lienee samaa kieltä kuin Jokilaakson naapurissa kiviainesta ja työtä tehtaassaan tarjoava Seepsula Oy. Joka sai nimensä Sjöblomin suvun Korvenrannan tilan naapurin pikku pojalta, kun hän ei osannut sanoa ruotsinkielistä sukunimeä. Vaan sanoi metsikön takana ollutta maalaistaloa Seepsulaksi.

Eilen tein muitakin hankintoja. Voisin sanoa leppoistamisen ja blogien ohessa syötävän tekemisen noussseen rinnalle varovaiseksi pikku harrastukseksi. Joka sai lisäpotkun Päiviksen otettua mukaansa Merikonttikodin lusikkalaatikosta Muumimamman lähtiessään ennenaikaiseen mummonmökkiinsä. Itse jäin pitämään Muumipapan kanssa yhteiseksi vanhuudenkodiksi suunnittelemaamme ja tekemäämme Sinkkukodiksi muuttunutta Duokotia.

Päiviksen muutettua Muumimamman ja osin osaomistuskoira Niilon kanssa, olen tehnyt keittiön laitteista enemmän Morakotin ja omiin tarpeisiin toimivaa ja sopivaa. Tata sai Puuilon riisikeittimen ja itseäni hemmottelin muun muassa sähkökäyttöisellä haudustuspadalla. Eräätkin riisiannokset ja lihamöhkäleet sekä vähän muutakin olemme niillä värkänneet karjalanpaistin odottaessa vuoroaan.

Viikko sitten hankin Thaikotiimme mahdollisimman halvan, noin 6 euron vohveliraudan kokeillakseni olisiko siitä kananmunien ja lättyjen eli räiskäleiden paistovälineeksi. Olihan siitä, vaikkei ollut edes virtakytkintä eivätkä molemmat raudatkaan kuumentuneet käsi kädessä tai yläpeti ei lainkaan. Niin pienikin paistoalusta on, ettei siihen mahtunut kunnolla kahta kanan- tai ankanmunaa. Ei varsinkaan, jos tilsasin joukkoon nakin.

Joten viikon ulkokeittiöpöydän ja vähän muunkin sottaamisen jälkeen tilasin Kiinasta Lazadan kautta kuvan suuremman ja yli puolet kalliimman vohveliraudan irtopedeillä. Jos edes osa netin lupaamista mahdollisuuksista toimii minulle, on se seuraava hankinta Jokilaakson keittiöön. 

Vaikkei minusta keittiömestaria koskaan tulekaan, on kaikki ruuanlaittoon liittyvä oikein mukavaa. Penkoa netistä mitä kaikkea helponsorttista voi taidoillani valmistaa ja opetella YouTuben videoista kuinka mikäkin syötävä tehdään. Sitten notkua ja visioida ruokakauppojen hyllyjen välissä runsaan tarjonnan keskellä henkilökunnan antaessa apuaan. Olenkin huomannut, että hyvän myyjän ominaisuuksiin kuuluu paljon muutakin kuin vain hyllyjen täyttö ja myyminen. Asiantuntemuksen lisäksi ekstrana lähes aina on pitkämielisyys ja ystävällisyys. 

Niillä main kun opin puhumaan, iskosti äiti ja isäkin päähäni, että kaikki mikä on lautaselle laitettu, myös syödään. Muuten ei nousta pöydästä saati mennä ulos, vaikka kaverit kuinka pihalla odottaisivat. Siihen oppiin on viime vuosina lisänä tullut, että kaiken sen syön minkä olen valmistanut. Toistaiseksi olen kyennyt pitämään siitä kiinni. Vaikka joskus jos en ruokaani olisi itse tehnyt, ei sitä hevin ateriaksi tunnistaisi näöltä eikä maulta.

Mukana metsänistutuksessa ja suojelussa

Hurahdin Ecosia hakukoneeseen, josta voit lukea lisää vaikka tämän linkin takaa. Kenelle eivät ulkomaankielet taivu, monen koneen näytön oikeasta yläkylmasta tai muualta löytynee "käännä" linkki, jonka avulla tekstin voi muuttaa tutummalle tai vielä vieraammalle kielelle halujen ja tarpeiden mukaan.

Elämän tähden ja Facebook sivuillani on sen verran lukijoita, että aina silloin tällöin joku mainoshenkilö ehdottelee yhteistyötä. Niistä vain yhden olen toistaiseksi hyväksynyt. Se on Anton Fiiliskaupasta, jonka lanseerammilla, kuvan uuden ajan lapatossuilla tai lepotassuilla tepastelen nytkin Thaimaan auringon alla ja sadekauden sateissa.

Ehkä mitätönkin kaupanteon yhteistyö kanssani on vaikeaa siksi, että pärjään eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen sponsoroinnilla eikä rahan käyttö yhteistyössä maksuvälineenä ole ollut mahdollista. Tosin tiedän siivosyntisen sieluni sydämen sopukoissa lymyävän myös rahanahneuden paholaisen näennäishurskauteni takana. Joten riittävän tukevalla rahamassilla saattaisivat minunkin ylevät periaatteet olla ostettavissa.

Tuumailu on kuitenkin monesti helpompaa, jos maksuvälineenä ei ole raha. Tai se on riittävän taitavasti piilotettu tai muuten häivytetty. Näin on hakukone Ecosian laita, jonka alussa mainittu hakukone kääntää Ekosiaksi, vaikkei se luontoystävällinen porsas olekaan. Sen kanssa aion kuitenkin tehdä tavalla ja ehkä toisellakin yhteistyötä. Siihen ei ole kyllä henkilökohtaisesti kukaan pyytänyt.

On mukava ajatella, että jokainen hakukoneen kautta haettu ja avattu sivun klikkaus suojelee metsää 2 m² verran. Luontoystävällinen Ecosia kertoo, että Brasiliassa hehtaarin luonnonsuojelu maksaa 5 euroa. Kun sen jakaa 10 000, saa neliön suojelun hinnan. Aivan uskomatonta ja lieneekö tottakaan? Sivut kyllä puhuvat vakuuttavasti asian puolesta.

Joka tapauksessa, jos kukaan ei pudota minua istuttamani sademetsän puun oksalta, etsin hallinnassani oleville nettimaailman sivuille tavan millä pidän mainittua yritystä ja sen hakukonetta esillä. Kiireetöntä ja leppoista elämäntapaa suosivalle minuudelleni on sopivaa kello viisi aamulla thaivuoteeni pohjalla, brasilialaista aamukahvia hörppien, parilla älylaitteen klikkauksella suojella sademetsää. 

Mutta olen tehnyt luonnon eteen muutakin: "Maanomistaja on hakenut 7,6 hehtaarin Jokilaakso-kiinteistön suojelua perusteluinaan mm. viitasammakon esiintyminen alueella ja arvokas linnusto. Keski-Uudenmaan ympäristölautakunta katsoo, että luonnonsuojelualueen perustamiselle on hyvät edellytykset. Kiinteistölle kaivetuille altaille on kehittynyt monipuolinen kosteikkoympäristö, jossa esiintyy viitasammakoita ja vesilintuja. Altailla on merkitystä myös vesiensuojelun kannalta. Ne tasaavat virtaamaa vähentäen tulvahaittoja sekä pidättävät ravinteita. Suojelu turvaa alueelle syntyneen kosteikkoluonnon säilymisen ja kehittymisen. Ympäristökeskuksella ei ole huomautettavaa neuvotteluissa esille tulleesta pienestä muutoksesta suojelualueen kaakkoiskulman rajaukseen niin, että purouoma ei kuuluisi suojeltavaan alueeseen. Lisäksi suosittelemme vielä lisäämään rauhoitusmääräyksiin olemassa olevan hiihtoladun kunnossapidon sallimisen."

Hakukone Ecosian avulla metsien suojeluun

Eilen kirjoitin selaimista ja hakukoneista, että joukossa oli täysin uusia tuttavuuksia. Yksi oli Ecosia, joka on johdettu sanoista "eco" ja "utopia". Siihen tutustuin viime yönä hieman tarkemmin. Tässä blogitekstissä on niin paljon muilta luvatta poimittua, etten voi pitää kirjoittamaani omanani. Enkä ruvennut sitä jotain muuttamalla omimaan, vaan julkaisen osan kaappaamastani lähes sellaisenaan. 

Ecosia on vuoden 2009 joulukuussa julkaistu, saksalaisen Christian Krollin kehittämä hakukone, jonka palvelimet käyttävät ainoastaan uusiutuvaa energiaa. Haut tapahtuvat kuitenkin Yahoo!:n ja Bingin palvelimien kautta, jotka eivät toimi uusiutuvalla energialla. Joten Ecosialla tehty haku tuottaa yhtiön itsensäkin mukaan lähes yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin Googlella tehty haku.

Ecosia markkinoi itseään silti ekologisena hakukoneena, sillä se on sitoutunut lahjoittamaan 80 % mainoksista saamistaan tuloista sademetsien suojeluun WWF:n kautta. Hakukoneen omien laskelmien mukaan yksi haku pelastaa keskimäärin noin 2 m² sademetsää. Luku on saatu laskemalla Ecosian WWF:lle tekemien lahjoitusten määrästä suojellun sademetsän pinta-ala. WWF:n hankkeessa Juruenan kansallispuistossa Brasiliassa hehtaarin suuruisen metsäalueen suojeleminen maksaa yhtiön mukaan viisi euroa. 

Kuvassa maat, joihin Ecosia sanoo istuttaneensa puita vuoden 2021 loppuun mennessä. Lokakuun lopussa 2010 se ilmoitti suojelleensa 205 641 845 m² eli noin 205,6 km² sademetsää ja istuttaneensa 135 miljoonaa puuta. Ecosia on B Corp -sertifioitu yritys, mikä tarkoittaa, että se täyttää tietyt läpinäkyvyyden standardit.

Koska hakukone saa tulonsa mainoslinkeistä, ei sen käyttö itsessään tuo tuloja sademetsien suojeluun, ellei käyttäjä paina kyseisiä linkkejä. Vuonna 2018 Ecosia tarjoutui ostamaan Hambachin metsän RWE:ltä. Metsä on yritetty kaataa ja muuttaa hiilikaivokseksi, mikä on jo pitempään aiheuttanut yhteenottoja fossiilisia polttoaineita vastustavien aktivistien ja viranomaisten välillä.

Ecosia on asennettu oletusarvoiseksi hakukoneeksi Länsi-Englannin, Glasgowin, Edinburghin, Leedsin ja Lincolnin yliopistoissa Isossa-Britanniassa sekä alankomaalaisessa Amsterdamin vapaassa yliopistossa. Ecosia ja Qwant ovat kertoneet eurooppalaisen hakuindeksin luomisesta, joka pyrkii olemaan parempi yksityisyydelle kuin Google tai Bing.

Joskus on mukava vain uskoa ja olla markkinahemmojen ja -hemmottarien vietävissä, kuten tässä tapauksessa. Ja ajatella, että joka kerta, kun klikkaan Ecosian hakukoneella haettua linkkiä vaikka Jorma Soinista, Jokilaakson viitasammakoista tai sen Ison kiven hautapaikkaani vartioivasta leppäkertusta, suojelen 2 m² sademetsää. Voihan se olla tottakin vai voiko? Mitä mieltä olette? Ehkä joku kuitenkin kokeilee tämän blogin ansiosta kyseistä hakukonetta ja kertoo kokemuksistaan. Ecosia löytyy muun muassa GooglePlay kaupasta.

Haku- ja selainmaailma sekä blogiympäristöni

Yleisimpiä hakukoneita ovat Google, Bing ja Yahoo. Muita tunnettuja hakukoneita ovat esimerkiksi yksityisyyttä korostava DuckDuckGo ja venäläinen Yandex. Myös kiinalainen Baidu on suuri hakukone, samoin kuin ympäristöystävällinen Ecosia.

Suosittuja selaimia ovat Google Chrome, Microsoft Edge, Safari, Mozilla Firefox ja Opera. Muita selaimia ovat esimerkiksi Brave, Vivaldi ja Yandex Browser, joista monet tarjoavat erilaisia ominaisuuksia, kuten parannettua yksityisyyttä ja turvallisuutta, sekä erilaisia liitännäisiä.

Näistä osaa käytän ja kaikista en ole juuri kuullutkaan. Olen myös huomannut, että riippuen hieman siitä millä tavoin blogiteksteihini menen, näyttävän ne ainakin kämmenenkoisen älylaitteeni näytöllä hieman erilaisilta, varsinkin kirjasinkooltaan ja ehkä fonteiltaankin. Kaikki ovat kuitenkin luettavissa monin tavoin ja laitteilla, sillä näköähän voi muokata myös omalla laitteella, vaikkei ilman tunnuksia ja salasanoja voi kirjoittamaani muuksi muuttaakaan.

Sisällöstä enemmänkin, mutta tekstin ulkonäön osalta on silmiini saakka tullut 15 vuoden aikana vain kaksi kielteistä palautetta. Toinen koski kirjasinkokoa ja toinen blogitekstieni tummaa pohjaa. Kritiikin antaja sanoi väriyhdistelmän sattuvan silmiin. Ja lisäsi, ettei ole varmasti ainut ongelmansa kanssa ja lopettavansa blogieni lukemisen, jos en vaihda pohjaa vaaleaksi ja tekstiä tummaksi. En vaihtanut. Sitä paitsi kirjoitan tekstini juuri hänen toivomallaan tavalla, mutta käännän värit päinvastoin ennen julkaisua. Sitä en ole koskaan kokeillut mitä lukija voi tehdä teksteilleni omalla bloggeralustallalla tai muuten.

Blogger on Googlen omistama, ilmainen ja helppokäyttöinen alusta blogin perustamiseen, johon tarvitaan vain Google-tunnukset. Se sopii erityisesti harrastebloggaajille, jotka haluavat kirjoittaa ilman teknistä ylläpitoa ja ilman suurempia alkuinvestointeja. Alustan osoite on muotoa bloginnimi.blogspot.com, mutta oman verkkotunnuksen liittäminen on mahdollista erikseen hankittuna.

Blogisti  on henkilö, joka kirjoittaa blogia, eli julkaisee säännöllisesti sisältöä verkossa. Blogistit voivat käsitellä monenlaisia aiheita ja julkaista tekstiä, kuvia, videoita tai ääntä. Termi "blogisti" on synonyymi sanoille bloggaaja ja bloggari. Se tai hän julkaisee säännöllisesti sisältöä blogiin, joka on verkkosivu tai verkkoloki. Sisältö voi olla tekstimuotoista, mutta siihen voi sisältyä myös kuvia, videoita ja ääntä. Blogi sisältää usein henkilökohtaisen näkökulman, ja tiedon esittämisessä korostuu ajantasaisuus sekä linkitykset muihin lähteisiin. 

Oletan Googlen rahoittavan toimintansa pääasiassa mainonnalla, jota se myy yrityksille. Lisäksi se saa tuloja muista lähteistä, kuten Google Play -kaupan palvelumaksuista ja pilvipalveluiden tilauksista sekä laitekaupasta. Joskus pohdin sitäkin, myykö Google tai hyödyntää jotenkin muuten minunkin nettihakujani. Sillä olen huomannut etsiessäni esimerkiksi tikapuita, että minulle alkaa sen jälkeen tulla tikaskauppiaiden mainoksia pilvin pimein. Vaikken ole niitä ostamassa saati kiipeämässä tikapuita pitkin taivaaseen. Sama ilmiö on muillakin tuotteilla tai palveluilla yleinen, jonka ovat erotiikkasivuillakin vierailevat havainneet.

Joka tapauksessa Google antaa käyttööni ilman eri korvausta paljon hyvää. Kuten mainitun blogialustan, sähköpostiosoitteet, karttapalvelut navigointimahdollisuuksineen sekä hakukoneen. Joka tietää minustakin paljon sellaista, jonka olen unohtanut. Google lienee ainoita yrityksiä, jonka henkilökohtaiselta tuntuvan mainonnan ymmärrän ja hyväksyn täysin.

Perhekö on pahin tasa-arvon jarru?

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, oli meillä neljä tai viisi tuetun asumisen, tekemisen ja olemisen puolimatkankoti-yhteisöä, jotka kaikki pyörivät niin sanotusti omillaan ilman ostopalvelu- tai muita yhteiskunnan rahoja. Kuitenkin niiden tuottamat liki 50 paikkaa laskettiin mukaan kaupungin ja maalaiskunnan ostamiin kokonaispaikkamääriin, joka pudotti yksikköhinnat hyvin kilpailukykyisiksi. Puolimatkankotien kodinomaisen hengen luoja ja ydin olivat muiden joukossa asuneet sosiaaliset talonmiesperheet lapsineen ja eläimineen, jotka saivat palkaksi asumisedun veroineen. Se oli vertaansa vailla oleva kokonaisuus, jossa oli meidänkin kotimme vuosia.

Se oli myös joidenkin kateuden aihe ja ensimmäisiä karsinnan kohteita, kun siirryin jatkamaan työtäni Sininauhasäätiöön. Katulähetyksen jäädessä ihmettelemään mikseivät he enää pärjää kilpailuissa tuettujen asumispalveluiden tuottajana. Kopioin mallin mukaani ja jatkoimme päätyömme lisäksi vastuunkantajina Päiviksen kanssa muun muassa Topikatissa sekä Puolimatkankoti Pessi ja Illusiassa. Suurimmillaan se oli satapaikkainen yhteisö myös päihtyneille. Joku piti sitä turvattomana asuinpaikkana, mutta itse koin, että meillä oli omat kodinturvajoukot ympärillä. Kuulin myös puhuttavan S(o)ininauhasta. 

Nyt huomasin, että samaa kateuden eliksiiriä saavat maistaa kansanedustajat palkatessaan avustajikseen jälkikasvuaan. Joku syytteli presidenttiämmekin, että hän on tuuppinut poikaansa sopimattomalla tavalla eteenpäin työuralla. Mielestäni on perin hassua, jos verenperinnöstä tuleekin tasa-arvon jarru.

Kun olin palkkaamassa vaimoani Sininauhasäätiön kakkoshenkilöksi, vein sukulaisuuden vuoksi asian hallituksen päätettäväksi. Kaiken kuulevat ja kertovat pikkulinnut sanoivat Ismo Valkoniemen todenneen, että "vain Soini on riittävän hullu ehdottaakseen Päivi Strandénin palkkaamista". No, palkattiin kuitenkin ja hän oli paras työntekijä ikinä. Monesti koin, että mitä kusisempi paikka, sitä paremmin Päivis sen selvitti. Myöhemmin myös taivaan lintujen tiedottama Ismo palkkasi työpaikalleen Päivi-vaimonsa kakkoshenkilöksi. Mikä lienee nykyinen mielipide perheenjäsenen palkkaamisesta. 

Aikanani Jyväskylän Katulähetyksessä ja Sininauhasäätiössä oli etu, jos joku perheenjäsen oli jo siellä töissä. Se teki säätiöstä jotain enemmän kuin vain työpaikan muiden joukossa, josta puhuin myös monessa työyhteisökokouksessa. Muistan, kun "Arkista elämää Thaimaassa" Rautiainen kysyi kerran työtoverina: "Mitähän se mahtaisi kohdallani tarkoittaa, kun oma poika Miikka on pääsemässä armeijasta ja on vailla töitä? Että pääsisikö hän työhaastatteluun?" Tähän pyysin kertomaan jotain Miikasta. Rofa sanoi, että ylioppilaslätsän hankinta on kesken, mutta RUK on käyty. Vastasin: "Ei tarvitse tulla haastatteluun, vaan töihin. Sillä silloin on Sininauhasäätiöön tullessa riittävästi kohdallaan, jos on käynyt reserviupseerikoulun ilman ylioppilaspohjaa." Hänkin oli työntekijäksi hyvä valinta.

Kummajaisena maassa maan tavalla

Phatthalung on Thaimaan mittakaavassa suhteellisen pieni kaupunki eteläosassa toimien saman nimisen provinssin pääkaupunkina. Viimeisimpien saatavilla olevien tietojen (vuoden 2005 arvio 😁) mukaan asukasluku on ollut noin 38 000 – 43 500 ihmistä. Se on kooltaan kuin kotikuntani Tuusula ja tyypillinen Thaimaan provinssin pääkaupunki ("Thesaban Mueang" -taso). Joka ei ole maan suurimpia metropoleja, vaan pikemminkin hallinnollinen ja paikallinen keskus. Vertailun vuoksi Thaimaan suurkaupunkialueilla, kuten Bangkokissa ja Chiang Maissa, on miljoonia asukkaita, kun taas Phatthalung on huomattavasti pienempi ja rauhallisempi.

Siellä olen viimeiset talveni viettänyt. Vaikken aikoinaan voinut kuvitella "etelän lomaa" muualla kuin meren läheisyydessä ja uima-altaallisessa majapaikassa. Nyt on meri kymmenien kilometrien päässä eikä altaitakaan juuri ole. Kymmenen kilometrin päässä Lampamissa on tosin ehkä Thaimaan suurin järvi nimeltään Songkhla. Jossa kukaan ei ui syistä joita en tiedä. Tietysti hotelleissa on uima-altaita ja kai saunojakin, joissa käyn vain, jos joku farangi tulee niihin yöpymään ja kyläilemään luonamme. "Farang ystävä" on suomeksi "ulkomainen ystävä", jossa farang on thaimaalainen termi länsimaalaisille, etenkin eurooppalaisille tai länsimaisille ihmisille.

Yleiseen saunaan en ole täällä vielä mennyt kertaakaan, vaikka niitäkin on. Tosin niitä ei suomalainen löylyjen ystävä saunoiksi miellä. Vasta viime talvena löysin itselleni toistaiseksi ainokaisen luonnon uimapaikankin. Joesta, jonka veden laadun ainut mittari minulle on, kun "lapsetkin siinä uivat".

Ihmiset täällä ovat minulle läpeensä ystävällisiä, jossa on sylien täydeltä aitoa hymyjen maata ilman silmien kiiltoa länsivaluutasta tai vieraskoreudesta. Paikkani olen lunastanut oudosti pukeutuvana muukalaisena jakamalla lapsille muutaman tai kymmenen bahtin leluja ja mukanani kulkevalla kulkijakoirien lahjontapussin sisällöllä. Joka kelpaa oivallisesti myös naapureiden kanoille, kukoille ja kissoille.

Koen viettäväni täällä, kuten Matti Nykänen sanoi: "Elämä on ihmisen parasta aikaa". Olen kyläläisten keskellä hyväksyttynä ja kaukana kaikesta, varsinkin länsituristeille tarkoitetusta. Pidän maasta, ilmastosta, hintatasosta, maan tavoista ja ennen kaikkea ihmisten ystävällisyydestä, johon pyrin vastaamaan samalla mitalla. 

Mikä on oma antini sosiaaliseen mediaan

Aika usein saa lukea palautetta siitä mitä kaikkea netissä ja sosiaalisella medialla on ylipäätään tarjottavana käyttäjille. Joukossa on paljon kielteisiä kokemuksia. Joillakin jopa siinä määrin, että he ovat lopettaneet käytön tai vähentäneet sen minimiin. Itse en kuulu tähän joukkoon, vaan enemmänkin päinvastoin. Voinkin sanoa opettelevani koko ajan uutta ja lisää mitä kaikkea digitaalisella maailmalla on tarjottavana. Aikaa siihen olen ottanut muun muassa television katselusta. Myös lukeminen kirjoista lehtiin on siirtynyt pienelle älylaitteelle. Tietokonekin minulla on, mutten muista koska olen sen avannut. Eikä se kulje maailmalla edes mukanani.

Somemaailman käyttäjät kertovat aika harvoin mitä he saamisen sijaan itse antavat ja jakavat muille. Joten kerron omasta osuudestani. Ehkä jollain mittarilla merkittävin on Elämän tähden päiväkirjantapaiset blogit tällä blogspot-alustalla kuvineen. Ne kaikki, yli 5000 kappaletta ovat luettavissa tämänkin sivun kautta. Sivun Tunnisteissa ja Blogiarkistossa on myös haku- tai apusanoja sekä Translate-linkki, jonka avulla tekstin voi kääntää mille kielelle tahansa. Luulen, että lukijoiden joukossa onkin jokunen suomea osaamaton.

Valokuvia otan aika ahkerasti ja julkaisen niitä blogien ja Facebookin lisäksi muun muassa Googlessa. Se tai sen robotti kertoi jokunen päivä sitten, että niitä on katseltu 7 miljoonaa kertaa. Blogejakin on joko kokonaan tai osittain luettu paljon yli miljoona kertaa.

Käytännössä ylläpidän yksin neljää facebook-ryhmää tai sivustoa, joista yksi ja eniten aikaa vievä on omat sivuni. Sinne kirjoitan milloin mitäkin ja sen avulla välillä sanon yhtä ja toista muidenkin sivuille. Seuraajia on viitisen tuhatta. Facebook sanoo, että itse seuraan vastaavasti noin tuhatta sivustoa. 

Ehkä joillekin yrityksille tärkeä on Thaimaa aiheinen ryhmä. Maassa toimivat suomalaiset yrittäjät olivatkin yksi tärkeimmistä syistä ryhmän perustamiseen, sillä heiltä puuttui ilmainen infokanava.

Sitten on Tuusulan lounaisimman, oman kotikyläni Myllykylä-ryhmä, joka sekin jakaa etupäässä infoa. Muun muassa kylän ainut ruokapaikka, ravintola Sepeli julkaisee siellä viikottaiset ruokalistansa.

Joukossa on vielä Elämän tähden faceryhmä, jossa jaan etupäässä ihmisten, eläinten ja kasvienkin elämään liittyvää. Ehkä joskus jotain syvällistäkin.

Somen alamittaiset tyhjänlänkyttäjät ja väärinpuhujat

Myönnän syyllistyväni itsekin välillä tyhjänlänkyttämiseen vahingossa tai tahallani. Joskus provosoidun tai innostun provosoimaan ilman provosointiakin. Johon kyllä sataviisivarmasti somessa joku puuttuu, kun puolustan maassa maan tavalla ja Thaimaan tapojen mukaan ilman kahleita tai muita riimuja vapaudesta nauttivia koiria. Joita kaikkia jotkut suomalaiset kaikkitietävät pitävät kulkukoirina. Sitähän ne oikeastaan kyllä vapaina kulkiessaan ovatkin, vaikka useimmilla on kotikin. Elävät vähän samoin kuin Suomessa aikoinaan "kylän koirat". Thaimaassa kiinnipidettäviä ja välillä sylissäkin kulkevia ovat vain kärjistäen farangien tyttö- tai naisystävilleen hankkimat perhoskoiran kokoiset perheenjäsenet.

Toinen taattu aihe ovat ikäiseni skoottereilla ajavat papparaiset, jotka henkisesti teini-ikään juuttuneina luulevat ajavansa Thaimaassakin mopoilla. Mutta mopoja ei maassa ole, joten paikalliset eivät niitä myöskään niiksi tunnista saati kutsu. Vaan kaikki ovat motorbike, รถมอเตอร์ไซค์ tai joku muu sana, josta tunnistaa moottoripyörän. Niitä ovatkin oikeastaan kaikki moottorikäyttöiset, kaksipyöräiset ajoneuvot.

Aika monesti molemmin puolin 70 ikävuotisia teinejä olen yrittänyt opastaa kertomalla väärän sanan johtavan harhaan asiallisesti asiaansa kysyviä, mutta turhaan. Eniten suomi-nuoruuteen juuttuneita on kuitenkin vuokraskoottereilla ajavissa miesturisteissa. He puhuvat valheita luullen käärivänsä thaimaalaisen moottoripyörän suomalaiseen mopopakettiin. Itse en somessa syyllisty koskaan valheisiin, vaikka saatankin joskus erehtyä tietämään väärin. 

Aivan oma lukunsa ovat Facebookin käyttäjät, joilla asialinja on kokonaan kateissa. Siitä saavat osansa hekin, jotka kysyvät jotain asiallisesti ehkä ensi kertaa. Sillä monesti viimeistään kolmannessa kommentissa on sylin täydeltä asiatonta, jonka sanoja kai olettaa olevansa hauska. Niihin ei ylläpito saati Facebook juuri puutu. Sen sijaan se puuttuu valokuvaan, jossa lapsi on kaulaansa myöten jalkakäytävällä saavissa. Vaikkei yksikään katsoja edes näe onko vedessä leikkivä poika alasti vai uimahousuissa.

Sydäninfarktini vuosipäivä

Tietoisesti en ole ollut lähempänä kuolemaa kuin päivälleen 19 vuotta sitten saadessani Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Siispä ensi vuonnakin samaan aikaan on sen 0-vuotispäivän muistelut. Viikatemiehen väistöpäivänä voin tehdä taas uusia päätöksiä terveellisemmistä elämäntavoista tai olla vain kiitollinen päivistä. Sitä minä totisesti olen kahdesta tai useammasta monellakin tavalla.

Sydäninfarktin vuosipäivä ei ole sama kuin sydäninfarkti. Vaikka toipumisaika on ohi, on tärkeää muistaa, että se on melkein aina seurausta jatkuvasta sairaudesta, joka vaatii tarkkailua ja hoitoa. 

Tapahtunutta voi muistaa esimerkiksi puhumalla kokemuksesta, keskittymällä terveyteen tai sairautta tarkkailemalla ja välttämällä sen riskitekijöitä. Terveystietojensa jakaminenkin voi olla osa muistamista esimerkiksi puhumalla siitä perheen ja ystävien kanssa tai vaikka blogini lailla. 

Infarktin jälkeisessä elämässä on tärkeää ylläpitää terveyttä edistäviä elämäntapoja, joita itse noudatan sangen huonosti. Ehkä eniten elossa ovat tupakoimattomuus, alkoholittomuus sekä kiireettömyys ja leppostaminen. Viime mainitussa korvien välin lisäksi eniten auttaa pääsponsorini, työeläkkeen maksaja Ilmarinen. Ehkä se onkin jo palauttanut sille ilman korkoa, valtion pakottamana sijoittamani rahat. 

Muistaminen voi tarkoittaa myös riskitekijöiden välttämistä, jotta uusi infarkti ei osuisi kohdalle. Sillä kyseessä on hengenvaarallinen sairauskohtaus, jonka nopea tunnistaminen ja hoito on tärkeää. Sen voi tiedostaa rintakivusta, hengenahdistuksesta, paineen tunteesta rintakehällä, huimauksesta, huonovointisuudesta tai äärimmäisestä uupumuksesta. Sitä en tiedä olisinko voinut välttää toisenlaisilla elämäntavoilla sepelvaltimotaudin. 

Hyvin henkilökohtaista juhlapäivää olen viettänyt milloin missäkin Suomessa, Floridan suorämeillä, siellä täällä Euroopassa, Kolumbian sademetsän kupeessa, Thaimaan maaseudulla ja Malesian vuorilla, kai jossain muuallakin. Tarjottiinpa ravintola Helmessä Pattayan Jomtienilla Päiviksen kanssa kerran juhlapäivän kunniaksi Revon Petrin tekemä karjalanpaistikin kaikille.

Kaikista eletyistä, myös tasapaksuista, silti ainutlaatuisista päivistä, murheista ja iloista olen usein nöyrän syvästi kiitollinen, mutta varsinkin viikatemiehen väistelyn vuosipäivänä.

Mitä teen langattomassa digimaailmassani, osa 2

Älylaittemaailmassa ehkä eniten aikaa menee blogien tekemisissä, joita on syntynyt tälle samalle, Googlekonserniin kuuluvalle alustalle yli 5000 kappaletta. Kun ajattelen, että valokuvien kanssa ottamisineen, muokkaamisineen keinoälynkin avustamana menee joka päivä aikaa 2 tuntia ja varmasti Facebookissa ja muissa viestittelypalveluissa saman verran, on se yhteensä kolmisen vuotta yötä päivää.

Melkoisesti aikaa kuluu myös sähköisten lehtien luvuissa, joita minulle tilattuinakin tulee kolmin kappalein. Suomen Kuvalehdestä käytössäni on kaikki numerot, alkaen ajalta ennen itsenäisyyttä. Iltapäivälehdistä silmäilen niiden ilmaisversiot.

Sähkökirjoista seuraavaksi otan käsittelyyn Sauli Niinistön uusimman kirjan ja jätän digitaaliseen kirjahyllyyni keskeneräiseksi ruotsalaisen kirjailijan dekkarin. Kirjoja onkin nykyisin erittäin näppärää ostaa missä maailmankolkassa tahansa.

Nettipankkeja on käytössä kolme; S- ja Osuuspankit sekä thaimaalainen Kasikornbank. Sieltä nostan käteistä arjen menoihimme ja siirrän Suomessa ollessani Morakotin tilille Bangkok Bankiin käyttörahaa sähkö- ja vesilaskuista lähtien.

Ylivertainen apulainen on Googlen kääntäjä, joka auttaa minua suomenkielen taitoista millä kielellä ja maailmankolkassa tahansa. Yhtä tärkeä on saman firman karttaohjelma navigointipalveluineen. Ajan sitten punamustalla PeeCeeX:llä Kambodžassa, Malesiassa tai Thaimaassa. Sama juttu on hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen kanssa Suomessa.

Älylaitteella seuraan langattomien, neljän kameran välityksellä Jokilaakson pihapiirin elämää sekä Merikonttikodin ja Saunakontin sähköjä ja lämpötiloja. Minusta on ihmeellistä, että kun lähetän viestin löyly- tai olohuoneeseen, viiden sekunnin sisällä tiedän niiden lämpötilat 10 000 kilometrin päässä. Mielenkiintoista on myös pelata shakkia Shanghaihin tuntematonta vastaan, passianssia Suomessa olevan Karin kanssa tai Yhdysvaltoihin ristinollaa.

Kun vertaan laitteeni käyttöä toiseen suosittuun ihmisten ajanvietteeseen, eli televisioon, niin se vasta passivoivaa on. Seurata kun julkkikset, joiden kyydistä olen pudonnut ajat sitten, tanssivat toistensa kanssa tai pelaavat keskenään jotain peliä. Ymmärrän kyllä, että koulujen oppitunneilla ei oppimisen kannalta ole hyväksi älylaitteen käyttö sellaiseen millä ei ole mitään tekemistä edes koko koulun kanssa. Eihän minunkaan kouluaikoina oppimista auttanut tunnilla sarjakuvalehden luku tai muiden oppilaiden häiriköinti.

Jotain on silti vialla, että ainut lääke digivaivaan on kerätä kännykät pois oppilaitokseen tultaessa. Digilaitteet ovat tulleet osaksi enemmistön arkea ja jäädäkseen, joiden käyttö pitäisi itse kunkin kyetä itse säätelemään. Kun istuu missä tahansa joukkoliikennevälineessä, voi katsella kanssamatkustajia ja miettiä kuinka harkittua laitteiden käyttö aikuisilla sitten on. Minulle se on verraton ajanvietetapa sekä monen arkisen asian apuväline. Itse kyselen sillä jopa milloin manuaalipostia mahdetaan kantaa seuraavan kerran Myllykylässä. Jos vaikka jotain tipahtaisi silloin Ison tien varressa olevaan minunkin postilaatikkoon. 

Mitä teen langattomassa digimaailmassani

Eilen kirjoitin mitä langattomia älylaitteiksi kehittyneitä matkapuhelimia minulla on ollut. Tänään kirjoitan jotain siitä mitä niillä teen. Taitaa tosin mennä aiheen ensimmäinen kirjoitus marmatukseksi puoli- tai kokomonopolien rahastuksesta; kuten pankit, vakuutusyhtiöt, katsastusasemat ja Kela. Kun niihin on joskus lähes pakko soittaa langattomalla laitteella, saa satavarmasti tovin jos toisenkin jonottaa automaatin ilmoittaessa, että jonotus on maksullista. Mutta kun menet jonottamaan kyseisten paikkojen odotustiloihin asiakaspalvelijan luokse pääsyä, on se maksutonta. Minusta se on outoa ja alamittaista rahastusta, jolle ei voi muuta kuin maksaa ja halutessaan kitistä. Tai ehkä voisikin. Sillä jos olisin "pilkkuja sanonko mitä lakimies", löytäisin perustelut, että on laitonta maksattaa siitä, että joku odottaa kotonaan saadakseen jonkun linjan toiseen päähän. 

Kerran lompsuttelin Hyrylän keskustan apteekkiin ja ihmettelin, että onpa tästä tullut viihtyisä. Kunnes huomasin sen muuttaneen kuvan paikkaan ja tilalle oli tullut Vintage-liike. 

Monopolien palveluhenkisen poikkeuksen byrokraattien luvattuun maahan tekevätkin apteekit. Voin esimerkiksi pyytää lääkkeilleni kotiinkuljetuksen. Vaihtoehtoisesti tuulikaapissa on noutolokerikko, jonne apteekki halutessani jättää mahdollisesti käyntini yhteydessä saamatta jääneet tai puhelimitse laskulla ostamani tuotteet. Kun tilaus on valmiina noudettavaksi, saan tekstiviestinä matkapuhelimeeni noutokoodin, jolla voin hakea ostokseni. Noutolokerikolle pääsee myös apteekin ollessa suljettuna viestin mukana tulleen ohjeen avulla. Apteekki myös uusituttaa reseptini, josta menee pieni lisämaksu. Kerrotun mukaan sekään ei ole myyjän keksintö, vaan lääkärin reseptinkirjoituspalkkio. Toki apteekeissa voi asioida entiseen tapaan myös livenä poikkeuksetta asiantuntevan ja ystävällisen henkilökunnan kanssa.

Tähänkin Kela laittaa omat mausteensa. Sillä vaikka lääkereseptini voi olla kahden vuoden tarpeeseen, korvaa Kela lakisääteisen osansa oston yhteydessä vain 3 kuukauden annoksista. Joten vuosittaisen, ripauksen vaille 6 kuukauden Aasian matkani toinen puoli korvauksesta on haettava manuaalisesti jälkikäteen. Vain yhden asian tämä valtion jättiläinen tekee pyytämättä. Vaikka se tietää minun palanneen Suomeen, katkaisee se välillä automaattisesti, mutta laittomasti oikeuteni korvauksiin. Sen palauttamistakin on haettava manuaalisesti.

Älytön ja älyllinen digimaailmani

Olen ollut matkapuhelinten käyttäjä koko niiden olemassaolon ajan. Ensimmäiset olivat Motorolan MicroTAC simpukkapuhelimia. Jossain alkutaipaleella joukossa oli yksi varsin isokokoinen Benefonkin NMT 450 -taajuudella, jonka ehdoton etu oli kuuluvuus autossa mukana kulkevan tukiaseman ansiosta.

90-luvun puolenvälin paikkeilla Nokia toi markkinoille Communicatorinsa, joka oli seuralaiseni koko sen elinkaaren ajan. Mainion laitteen tarina päätyi, kun upean suomalaisen firman visionäärit ja insinöörit luulivat kaiken viisauden istuvan omassa päässä. Joten Nokian manuaalinäppäimet jäivät kosketusnäytön jalkoihin. Eikä Comminicatoria kyennyt enää nostamaan pinnalle edes Bill Gates Microsofteineen.

Minäkään en uskonut pitkään aikaan kosketusnäyttöön ja taisinkin malleineni seilata jonkun aikaa siellä täällä. Hieman valintoja rajoitti, etten ole koskaan luopunut ääkkösistä enkä öökkösistä. Nykyisin ne taitaakin saada lähes jokaiseen laitteeseen.

Jossain vaiheessa matkapuhelin ei enää tuntunut oikealta sanalta sen muuttuessa yhä enemmän taskukokoiseksi älylaitteeksi. Niiden uusien ja uudistuvien ominaisuuksien mukana en aina pysy. Toki en niitä kaikkia tarvitsekaan. Mutta aina jotain takkiin tarttuu, sillä viime viikolla oivalsin kuinka Samsungini näppäimistö muutetaan yhdellä hipaisulla thaikieliseksi. Sen löytäminen auttaa kommunikoinnissa thaikielisten kanssa. Sillä nyt he voivat kirjoittaa sanottavansa äidinkielellään laitteellani, joka kääntää sen suomeksi tai vaikka hindiksi.

Vietän melkoisesti aikaa joka päivä ja välillä öisinkin älylaitemaailmassani. Sen haitoista kerrotaan paljon, joiden joukossa myönteiset ominaisuudet eivät paljoudella loista. Silti luulen, että kun monenlaista mielen tylsistymistä vastaan voi taistella vaikka sudokuja tai ristikoita täyttämällä, niin vähintään sama hyöty löytynee älylaitteen monipuolisesta käytöstä. Toki ristikoita täytän sillä itsekin ja pelaan muitakin älypelejä.

Älylaitteistani paras on ollut Huawei, jonka Trump upotti yrittäessään palauttaa Amerikan suuruutta. Jonka yksinapaisuus taitaa kyllä olla samaa historiaa kuin Nokian Communicator. Maailmasta on tullut moninapainen, joista Kiina, muu Aasia ja Intia sekä tulevaisuudessa myös Afrikka haluavat osansa. Ehkä Australia haluaa olla jatkossakin irti maailman politiikasta ja kärhämistä, Euroopan yskiessä EU:n byrokratiansa kanssa. Venäjä on älymaailman kummajainen, joka ei taida hiipua edes Putinin vallanhimoon. Tässä isojen joukossa monen pienen maan osa on Suomen lailla vain vikistä. Mutta pienillä älylaitteillamme voimme olla kielenkääntäjineen kaikki tasavertaisina parantamassa maailmaa.

Ilon ja murheen muistelupäivä

Tänään, mutta 21.10.2007 astelin papin eteen Päiviksen kanssa. Edessä oli yhteinen matka, kunnes elämää suurempi päättää meidät erottaa. En oikein tiedä mikä nitisti sen rakkauden, jonka piti taata yhteinen elämä Jokilaakson Duokodissa, sillä se päättyyi avioeroon joku vuosi sitten. Ehkä se oli eniten itsekkyyttä. Mutta yhtäkään rakkauttani se ei ole koskaan nitistänyt, sillä Päiviksellä, kuten kaikilla muillakin rakkaillani, on ikuisesti omat soppensa sydämessäni. Kaiken kannankin mukana. Joka on yksi elämänmittaisen  matkani suurimmista rikkauksista. Siispä kiitos yhteisistä vuosista ja paljon kaikkea hyvää sinulle Päivis, missä sitten mahtanet tänään viilettääkin.

Se jokin minua suurempi, jolla on omituinen huumori, mahdollisti samana päivänä, mutta 21.10.2020 Filippiineillä, Olongapon kaupungissa pienen pojan Little Jorma Goza Soinin syntymisen. Syntymätodistukseen olen merkitty isäksi, vaikken sitä varsinkaan biologisessa loppupelissä ollutkaan. Joten paljon onnea myös Little Jorma ja Melanie, vaikkette tätä taida koskaan lukea. Syntymälahjaksi sinulle ja äidillesi hankkimani Suomi-Tagalog sanakirjakin odottaa noutajaansa tai viejäänsä Merikonttikodin pöytälaatikossa.

Jos olisin nyt Jokilaaksossa, liehuisi sen juhlapaikalla minikokoinen lippu muistellessani elämäni onnellisinta, mutta myös suurimman pettymyksen päivää, joka oli lyödä minut lopullisesti kanveesiin. Sieltä minut nosti aikuiseksi kasvanut lapsuuteni punatukkainen tyttö, joka ei pitänyt hänestä kirjoittamisesta. Muistan, kun lähdin hänen kodistaan ja ajattelin, että kun et pidä elämämme jakamisesta blogissani, en jaa elämääni kanssasi.

Nyt ikäännymme yhdessä Morakotin kanssa. Enkä näe kummankaan taivaalla pilven hattaraakaan, joka varjoistaisi liikaa yhteistä matkaamme. En osaa myöskään lainkaan selittää muille enkä itselle, saati käsittää mitä rakkaus on tai mistä se ylipäätään syntyy. Ehkä olen etuoikeutettu, saadessani kokea sitä monipuolisesti ihmisiin ja eläimiin, mutta myös johonkin selittämättömään muuhun. Erikoisinta on, että ne kaikki ovat erilaisia. Jopa isääni ja äitiini sekä siskooni ja veljeeni kaikki rakkauteni ovat kuin eri planeetoilta.

Voiko Suomessa haihtua kuin tuhka tuuleen tai savuna ilmaan?

Japanissa katoaminen elämästä on paitsi mahdollista myös täysin laillista. Tämä ilmiö tunnetaan nimellä jōhatsu, joka tarkoittaa suomeksi "haihtumista". Se viittaa ihmisiin, jotka päättävät kadota työstään, perheestään ja sosiaalisista ympyröistään jälkiä jättämättä. BBC:n mukaan kymmenet tuhannet japanilaiset katoavat hiljaa joka vuosi, usein häpeän, velkojen, perheväkivallan tai ylivoimaisen sosiaalisen paineen vuoksi.

Jotta pako olisi mahdollista, monet kääntyvät erikoistuneiden yritysten, yonige-ya:n, puoleen. Nämä yritykset toimivat huomaamattomasti, usein keskellä yötä ja auttavat asiakkaita muuttamaan ilman, että kukaan saa tietää asiasta. Palveluihin voi kuulua tavaroiden pakkaaminen, uuden asunnon etsiminen, digitaalisten jalanjälkien poistaminen ja jopa uusien henkilöllisyyksien luominen.

Japanissa aikuisilla on oikeus yksityisyyteen ja liikkumisvapauteen. Tämä tarkoittaa sitä, että ellei ole todisteita rikoksesta, poliisi ei jahtaa kadonneita henkilöitä, jotka lähtevät vapaaehtoisesti. Perheet jäävät usein pimentoon, eikä heillä ole oikeussuojakeinoja läheisensä löytämiseksi. Oikeudellinen aukko mahdollistaa jōhatsu-teollisuuden toiminnan näkymättömissä ja tarjoaa uuden mahdollisuuden niille, jotka tuntevat olevansa olosuhteidensa loukussa. 

Mutta ihminen ei voi eläessään kirjaimellisesti muuttua savuksi tai tuhkaksi ja haihtua ilmaan itsestään. Vasta tuhkatusta ihmisestä jäänyt tuhka voidaan heittää tuuleen, jolloin se leviää ja katoaa näkyvistä. Ilmausta kylläkin käytetään kuvainnollisesti katoamisesta tai unohtumisesta. Yksinäisyys onkin monen ihmisen ainut seuralainen. Se ei kysele minunkaan olkapäällä tai korvan juuressa "missä Jormas olet?" Joten kyllä Suomessakin joku voi totaalisesti kadota tai ainakin lakata olemasta muille. 

Joskus löytyy vainajiakin kuukausien jälkeen jopa kerrostaloista. Suomessa ilmoitetaan kadonneeksi vuosittain 15 000–20 000 henkilöä. Pientä osaa heistä ei koskaan löydetä. Poliisilla on tiedossaan noin neljäsataa tapausta, joissa kadonnutta henkilöä ei ole löytynyt.

Avioeroni jälkeen sain maistaa ripauksen Jokolaaksossa kaikkien aikojen yksinäisyydestä. Jos en lähtenyt kylille tai kävellyt 350 metrin päähän Ison tien varteen postilaatikolle, saattoi mennä viikkotolkulla, etten nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kun autotie ja lähimmät naapuritkin ovat metsien takana, olivat laskeutuvien lentokoneiden seinät ainoita jotka näin ja joiden takana tiesin olevan ihmisiä.

Morakot onkin minulle kuin taivaan lahja. Häneen koen syvää, ainutlaatuista kiintymystä sekä aimo annoksen rakkautta. Kahden kiville karahtaneen avioliiton kouluttamana olen oppinut hyväksymään omat puutteeni ja vajaisuuteni. Ja mitä paremmin saan sen kaiken sullottua sydämeeni, sitä paremmin sinne mahtuu myös viime jouluaaton kihlattu Morakot sellaisena kuin hän on ja hänet koen.

Mutta olen myös isä ja isoisä. Ollut jo kauan. Mutten ole pitkiin aikoihin tavannut poikaani tai lapsenlastani. Syytä en tiedä. Mutta sen tiedän ja olen kokenut elämässäni useamminkin kuin kerran mitä tarkoittaa "Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä". Se kuvaa kiittämättömyyttä, jota auttaja saa joskus osakseen autetulta, kun hyödyllisestä on tullut tarpeeton. Tiedän miltä tuntuu, kun auttaja "hylätään" palveluksensa tehtyään. Sanontaa käytetäänkin yleisesti kuvaamaan tilannetta, jossa hyödyllinen sivuutetaan sen jälkeen, kun apua ei enää tarvita.

Punamustan PeeCeeX:n moottorilääkärireissu

Aamuisin, jos mukana ei ole juomavesiastiaa täytettäväksi, matkaamme usein kanta-aamupalapaikkaan punamustalla PeeCeeX:llä. Mutta alkuviikosta, maanantaina tai tiistaina se ei suostunut yhteistyöhön, vaikka starttasikin entiseen tapaan. Joten veimme pyörän ensin lähistön nyrkkipajaan syynäiltäväksi. Korjaamon seniori sanoi, että nuorimies katsoo kunhan herää 😴.

Ja niin tekikin. Diagnoosiksi tuli, että jotain on palanut, puola tai Googlen kääntäjän mukaan generaattori. Niin tai näin, toimitimme Hondani merkkiliikkeeseen, joita Phatthalungissa on kaksi. Sama diagnoosi, mutta suomalaisittain sanottuna luntakin tuli tupaan. Sillä jonkun sortin korjaamovaltias sanoi, ettei takuu korvaa, vaikka sitä oli kolmesta vuodesta kuukausi jäljellä.

Kun sataviisi kertaa kysyin "why, why, why?", vieressä säestänyt kisällintapainen selitti viimein kääntäjän avulla, että koska pyörällä ajetaan liian vähän. Joka on noin 4000 kilometriä vuodessa. Kello kilkatti päässä ja ääni vain koveni, kun sanoivat korjauksen hinnaksi ehkä 15 000 bahtia eli huonolla kurssilla 450 euroa. Mutta mitä muuta voisi tehdä kielitaidoton farangimuukalainen kuin maksaa etukäteen puolet, sillä ilman sitä eivät suostuneet tilaamaan edes osia tai osaa? 

Kun päästiin ulos, piti Morakot minulle aika marmatuksen. Sanoen, että joku ei ole nyt kohdallaan. Jatkaen, että ajetaan hänen Giornolla toiseen Hondaliikkeeseen, josta molemmat pyörät on ostettu. Mekaanikot kuuntelivat sielläkin thai-, englannin- ja suomenkielistä täydellistä selitystämme silmät pyöreinä käsiä levitellen. Joten tulin siihen tulokseen, että nyt tarvitaan tuttu boss, jota pidän kokemukseni mukaan hyvänä ja oikeudenmukaisena miehenä. 

Hän sanoi ilman minkäänkielisiä ehkä tai muita selittelysanoja, että takuu korvaa ja "no money". Sitten hän soitti liikkeeseen, jonne jätin PeeCeeX:ni ja toisti kolme kertaa: "Hae rahat pois". Ja minähän hain. Ja eilen hain korjatun pyöräni ja "no money". Jos ajattelen nätisti, ajattelen heidän tosiaan luulleen kysymättä mistään, että takuu ei korvaa. Osa Normi Jormaksesta kuitenkin ajattelee, että merkkiliikkeen harkittu kusetusyritys. Mutta mitä mieltä muut ovat? 

Jokaisen on syötävä

Ihmiset ostavat nykyisin ruokakaupasta erilaista ruokaa kuin aiemmin. Etenkin arjessa suositaan kotiruoan korvikkeita eli nopeita ja helppoja ruokaratkaisuja. Viikonloppuisin ruoanlaittoon voidaan yhä panostaa enemmän. Kauppojen tuotevalikoima on moninkertaistunut, ja uudet tuotteet heijastavat muuttuneita ruokatrendejä ja elämäntyylejä.

K-Supermarket Raisio Centerin pitkäaikainen kauppias Timo Könttä kertoo, mitkä tuotteet ovat erityisen suosittuja ja millaisten tuotteiden suosio taas vähentynyt. Aiheesta on päivän Hesarissa pitkä ja oikein hyvä juttu, mutten tiedä onko se maksumuurin takana. Linkki siihen on kuitenkin tässä.

Kaukana takana on aika, joilloin kaupasta haettiin maitoa omalla kannulla, johon kauppias mittasi juoman pitkävartisella maitomitalla. Taisi olla alumiinia. Oman kannun kansi tiivistettiin sitten voipaperilla, ettei maito roisku yli esimerkiksi polkupyörän ohjaustangossa.

Leipää oli tummaa ja vaaleaa; ekstrana ranskanleipää. Ruisleipääkin oli kahta sorttia. Limppuja ja reikäleipiä, joita nykyisin saa valmiiksi viipaloitunakin.

Lihatiskillä oli sellainenkin erikoisuus kuin "roiskeet". Ne olivat valmiiden lihatuotteiden ja makkaroiden kantoja, jotka jäivät ikäänkuin tähteeksi kaupassa tehdyistä viipaloinneista. Roiskeilla oli halpa kilohinta ja vähän sattumankauppaa mitä kauppias sattui paperiin käärimään. Jauhot olivat isoissa laareissa, joista mitattiin asiakkaalle paperipussiin haluttu määrä. Ei ollut digitaalisia vaakoja, vaan paino katsottiin viisarista tai vaakan vastapunnuksilla.

Monenlaista elintarvikekaupoissa muuttunutta muistuu mieleen, mistä syntyisi helposti oma bloginsa. Kylällä saattoi olla useampi ruokakauppa. Nyt tilan ovat ottaneet isot K ja S jättiläiset. Niiden hyllyjen välissä joskus ihmettelen erilaisten ja makuisten maitotuotteiden, rahkojen, yogurttien ja sen tapaisten määrää. Että mistä kaikelle löytyy ostajat "parasta ennen" päivämäärää? Ja jos ei mistään, minne myymättömäksi päätynyt joutuu? 

Olen myös miettinyt koulujen, senioriyhteisöjen, ruokaloiden ja muiden valmisruokapaikkojen hävikkiä. Ne palauttivat mieleen tositarinan ehkä Asunnottomien yön ansiosta. Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, soitti minulle alkoholistien hoitolaitoksen johtaja kysyen olisiko meillä heidän ylijäämäruualleen käyttöä? Toki oli ja kysyin mikä on muuttunut, kun tarjoat sitä nyt meille? Paikan johtaja vastasi: "EU-säännökset. Ennen se meni lähistön sikalaan, mutta nykyisin sioille tarjottava ruoka on lämmitettävä uudelleen ja ruokkija sanoi, että se on liian iso työ." Sen sanottuaan hän tajusi itsekin mitä tuli suusta lipsautettua. Kun ruokaa ei voinut enää ilman lisätyötä antaa eläimille, hän tarjosi sitä ihmisille 🤣🤣. 

Illalla alkaa Asunnottomien yö

Asunnottomien yötä vietetään jälleen 17. lokakuuta YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä ja yönä Helsingissä sekä eri puolilla Suomea. Vuoden 2025 teemana on: ”Ei kotia, ei turvaa”. 

Vuoden 2024 lopulla Suomessa oli 3 806 asunnotonta. Suomi on ollut asunnottomuuden vähentämisen mallimaa, mutta 12 vuoden myönteisen kehityksen jälkeen asunnottomuus lähti viime vuonna selkeään nousuun. Erityisesti katuasunnottomuus on lisääntynyt ulkona, porrashuoneissa ja niin edelleen.

Asunnottomien yön kansalaisliike haluaa tänä vuonna herättää keskustelua yhteiskunnan turvallisuudesta ja asunnottomuuteen liittyvästä turvattomuuden tunteesta. Päätapahtuman suojelijana toimii tasavallan presidentti Alexander Stubb.

Tämänkertaisessa blogissa voisin nostaa jalustalle Topi Katin oman hännän, sillä sen niminen oli ensimmäinen, mittava Sininauhasäätiön asunnottomuuden poistamisen hankkeista. Kun aloitin säätiön toimitusjohtajana, oli sillä kaksi työntekijää. Jotka molemmat lopettivat Päiviksen ja minun ilmestyttyä käytäville ja porttikongeihin. Lähes yhtä vähän oli tekijöitä aloittaessani Jyväskylän Katulähetyksessä. 

Koin tekeväni kuitenkin helpompaa osaa luomalla asumisen puitteita. Vaativampi työ oli sosiaalisilla talonmiehillä ja muilla sisällön tuottajilla, jotka pyrkivät tekemään asiakkaiden kanssa asunnoista koteja. Vaikka joku sanoikin, että asiakkaat ovat Alkossa.

Asunnottomien yön kynnyksellä kerron kuitenkin naisen kirjoittaman tarinan, kuten sen muistan: 

"Kello oli yhdeksän illalla, kun olin matkalla kotiin. Katu oli jo upotettu pimeyteen; katulamput heittivät heikkoa valoa jalkakäytävälle, harvat ohikulkijat kiiruhtivat omiin menoihinsa ja autot kiitivät ohitse jättäen peräänsä valoviivoja märkään asfalttiin. Ilta oli hiljainen, mutta samalla jollakin tavalla uhkaava. Kaupungin yössä piili aina odottamattomia vaaroja, ja jokainen varjo saattoi kätkeä jotain pelottavaa.

Tiesin sen, olin aina tiennyt. Naiset eivät ole täysin turvassa öisin yksin liikkuessaan. Pidin käsilaukkua tiukasti sylissäni, kävelin nopeammin kuin normaalisti ja vilkuilin ympärilleni jatkuvasti. Sydän hakkasi rinnassa kiivaasti, kuin varoittaen. Ole valppaana, jokainen askel voi olla ratkaiseva.

Yhtäkkiä kuulin raskaita askeleita takanani. Ne olivat hitaita, mutta määrätietoisia. Niissä oli jotakin, mikä sai minut pysähtymään hetkeksi hengitykseni salpaantuessa. Mies. Hitaasti, mutta päättäväisesti hän lähestyi minua. Sydän löi kuin rumpu, ja kiihdytin tahtia kääntyen kadunkulmasta ja toivoen, että kaikki olisi vain mielikuvitustani. Mutta ei, askeleet eivät kadonneet. Ne tulivat vain lähemmäs.

Kurkistin varovasti olkapään yli. Näin hänet. Noin viisikymppinen, paljain jaloin, harmaa parta sotkuisena ja pitkät, takkuiset hiukset, vaatteet likaiset ja repeytyneet. Koditon. Hänen katseensa ei ollut aggressiivinen, mutta samalla siinä oli päättäväisyyttä, joka sai minussa aikaan vilunväristyksen.

Hän käveli perässäni lähes samaa tahtia. Nopeuttaen askeliaan aina, kun kiihdytin. Pelko syöksyi lävitseni, veri jyskytti ohimoissani, rintakehä tuntui puristuvan ja hengitys kävi pinnalliseksi. Jalkani tuntuivat raskailta, melkein kuin ne eivät kantaisi minua.

Mutta juuri siinä, suojatien kohdalla, liikennevalon vaihtuessa punaiseksi, hän saavutti minut. Tunsin raskaan käden olkapäälläni ja hypähdin säikähdyksestä huutaen. Hänen tekonsa sai minut shokkiin. Sanat tulivat automaattisesti: "Mitä haluat minulta?  Jos haluat rahaa, ota laukku! Älä vain koske minuun, pyydän!" 

Mutta se, mitä mies teki, sai minut täysin sanattomaksi. Hän kohotti kätensä ja näin avoimella kämmenellä lompakkoni! Hän yritti sanoa jotain, mutta suusta tuli vain epäselviä ääniä. Huulet olivat rohtuneet ja liikkuivat hitaasti: "…minä… löysin… pudonnut…" 

Silloin ymmärsin kaiken. Mies ei vain yksinkertaisesti pystynyt puhumaan kunnolla. Lompakko oli ilmeisesti pudonnut, kun olin poistunut kaupasta, ja hän oli huomannut sen. Paljain jaloin mies oli seurannut minua kylmällä asfaltilla kykenemättä huutamaan. Olin häkeltynyt. Vain hetkeä aiemmin olin nähnyt vain uhkaa, mutta todellisuudessa hän halusi ainoastaan palauttaa kadonneen tavarani. Sydämeni täytti syvä häpeä. Olin tuominnut pelkästään ulkonäön perusteella ja pelännyt ilman syytä.

Se ilta opetti jotain tärkeää. Joskus pelottavimmat kohtaamiset voivat paljastua kaikkein inhimillisimmiksi. Mietin hetken, kuinka helposti voi erehtyä ja pelätä ihmistä, jonka tilanne on täysin eri kuin omamme. Paljon kodittomia kävelee yössä, jää kylmään, nälkään ja yksinäisyyteen. He ovat usein näkymättömiä, eikä heidän tarinaansa tunnu kuuntelevan kukaan. Itse olin juuri kohdannut yhden heistä. Ja vain ohikiitävän hetken ajan pelkoni sai minut unohtamaan, että tämä ihminen oli vain ihminen, aivan kuten me kaikki.

Pysähdyin suojatien reunalle, katsellen hänen kulkuaan pois ja katoavan pimeään. Hengitin syvään. Olin oppinut sen illan aikana, että pintapuoliset pelot eivät kerro totuutta. Joskus juuri ne, jotka näyttävät pelottavilta, osoittautuvat kaikkein rehellisimmiksi ja ystävällisimmiksi.

Se ilta jäi mieleeni pitkäksi aikaa, ehkä ikuisesti. Jokainen katu, jokainen varjo, jokainen hiljainen askel kaupungin yössä muistutti siitä, kuinka nopeasti ihmiset voivat arvioida väärin toisiaan. Se muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on pysähtyä, tarkkailla ja kuunnella – edes hetken ajan – ennen kuin teemme päätöksiä toisista ihmisistä."

Kengät ovat kulkurin koti

Vaikka minulla onkin aina ollut asunto, joista olen joka kerta onnistunut tekemään kodin, jossa olen viihtynyt ja jonne on ollut mukava palata, asuu sydämessäni myös kulkuri. Jos en fyysisesti ole kulkemassa jonnekin, on sieluni matkalla pitkin ikuista maailmankaikkeutta milloin minnekin. Kun katselen tähtiä kirkkaassa yössä taivaalla, näin niitä siltäkin ajalta, jolloin maapalloa ei vielä ollut olemassa. Niissä hetkissä yksin itseni kanssa on osa minusta jossain siellä missä ajan tilalla on ikuisuus. Kulkureista kertova musiikki, elävät kuvat, tarinat ja kirjat kulkevatkin minussa monin tavoin.

Kun astuin Päiviksen kanssa lopulta liian myrskyiseen satamaan, oli häävalssinamme Kulkurin valssi. Sen tanssi vasta vihityn vaimoni kanssa kulkuriheimoon kuuluva Jukka alias Santtu eli Santeri Ahlgren.

Kappaleen esittäjistä muistan Ismo Valkoniemen lisäksi Renne Pulliaisen ja Kellokosken sairaalan entisen papin. Jonka nimi on niin syvällä sopukoissa, etten saa kaivettua sitä nyt päivänvaloon. Sen sijaan muistan matkani Ismon ja vaimoni kaiman Päivin kotiin Janakkalaan. Mielessäni ajatus ja laulu kulkurista, joka saa puhtaat vaatteet ja kodin vasta arkussa. Kun Valkoniemien piti esitellä kaunista kotiaan, meni oikeastaan aika tarinoidessa humalaisesta takkamuurarista, jota he pitivät pystyssä muurauksen aikana. Mutta hyvin kaunis ja surullinenkin kappale Kulkurista syntyi myös myöhemmin, josta pyysin YouTube -versiota aikani. Viimein sekin valmistui, josta laitan linkin tähän.

Tarinan kokonaisuuteen kuuluu toinenkin kaikkea muuta kuin surullinen kulkuribiisi, Viktot Kalborrekin alias Eeki Mantereen Tuhansien tähtien hotelli. Hänet pyysimme laulamaan järjestämäämme Asunnottomien yö -tapahtumaan ravintola Kaiffarissa. Kuin eilisen muistan Päiviksen tulemisen käsikynkkää Eekin kanssa toiseen yön tapahtumistamme. Silloinen työtoverimme Rami, alias Pispapoi teki biisiin tämän linkin taakse kuvasarjan, jonka julkaisuoikeidet saattavat olla niin ja näin. Kuvissa vilahtaa myös häävalssin tanssinut Santeri Kalborrekin kanssa ja Ramin, Päiviksen sekä minun kotitalon, Topi Kati porttikongi Helsingin Hämeentiellä. Olinpa aikani joukossa mukana myös Turkin kaapuineni ja ehkä Päiviskin.

Joka tapauksessa samaisessa Asunnottomien yön tapahtumassa sai alkunsa monen tuusulalaisen asunnottoman koti, Mutterimaja. Sen lattialla Kiviniemen Aarne johdatti meidät Taivaan Isän yhteyteen ja Häneltä saamilla valtuuksilla vihki Päiviksen ja minut .

Älyn jättiläiset

Musiikki & Media -gaalassa vuonna 2016 Vuoden mediapersoonana palkittu Roope Salminen teki jotain niin merkittävää, että valtakunnan molemmat iltapäivälehdet nostivat sen lähes ykkösuutiseksi. Itse en sitä lukenut, mutta googlaamalla huomasin asian kiinnostavat suomalaisia enemmänkin somekeskusteluihin saakka. Niitäkään en lukenut, mutta kaappasin liitekuvan vauva.fi -sivustolta huomataksesi aiheen tosiaan puhuttelevan. Itse jäin pohtimaan kuinkahan monessa suomalaismiehessä istuu piilossa mahdollisen älyn jättiläisen seurassa pikku homo?

Vaikken taatusti ole millään mittareilla monenkaan penaalin terävin kynä, ei se estä eikä rajoita pohtimasta pieniä ja suuria asioita. Joista joku on toiselle mitätön ja toiselle tovin maailman merkittävin tapaus. Kuten öttiäiselle sen kääntäminen jaloilleen tai tuntemattomalle lapselle antamani muutaman bahtin tai sentin muovipallo.

Rannan piirtämä kuva kertoo sekin eräällä tavalla mitättömyydestä, jossa totta saattaa olla toinen puoli. Sillä samat lehdet, jotka kertoivat Roopen persuksiinsa työntämästä anustapista, kirjoittivat suomalaisten laivanmyyntimatkan Donald Trumpin muistilapusta Valkoisessa talossa.

Älyn jättiläisenä itseään pitämässä ihmisessä riittääkin ihmeteltävää. Kummalla puolen aitaa mahtaa olla tilanteen syvin viisaus esimerkiksi Korkeasaaren apinatalossa, kun vanhemmat vievät lapsensa katsomaan apinan itsetyydytystä sen katsoessa perheen äitiä? Eikä se muuksi muutu ihmisen vangitseman tiikerin tai papukaijan pyrkiessä vapauteen. Meidän ihmetellessä elämää vangittuna pienessä häkissä.

Kerran katselin Bakussa tulenpalvojien temppelissä tulta palvovia. Nimeltään Ateshgah on historiallinen monumentti, joka on rakennettu zarathustralaisten ikiaikaisen tulenpalvontapaikan paikalle. Temppelin rakensivat intialaiset hindut 1700-1800-luvuilla, mutta alkuperäinen pyhä paikka on vanhempi. Opas kertoi yhden arvostuksen mittareista olleen aikoinaan, kun joidenkin raajat olivat palvoessa luutuneet määrättyihin asentoihin. Kävelevät kantoivat heidät aamulla tulen ääreen ja illalla takaisin savimajoihin. Usein minun on vaikea hyväksyä heidän olleen yhtä viisaita tai tyhmiä kuin monella lailla olen itsekin.