Kirjaprojektini

Monta vuotta olen kehotitellyt ja jalostanut ajatusta paperimuotoisesta, jonkinlaisesta omaan tai muiden elämään liittyvistä tosiasioista tai mielikuvituskirjasta. Aika montakin, tyystin erilaista aihiota on ja on ollut mukana. Niiden joukossa dekkarikin tai jännityskirja "Väärin tuomittu", jossa syylliseksi lavastettu poliisi joutuu vuosiksi vankilaan käsittämättä sitä itse lainkaan. Syyt tiesi vain väärin tuomitulle käytännössä täysin vieras mies, jonka vaimoon vankilaan joutunut oli sekaantunut sopimattomalla tavalla.

Toinen keskeneräisyys on työnimellä "Väärien valintojen asiantuntija". Vuoden jokaisena päivänä keräsin 5000 blogin arkistosta tarinoita ja kirjoitin uusia saadakseni sullottua eletystä elämästä ja itselleni mielenkiintoisista aiheista jotain yhdeksi, monisatasivuiseksi kirjaksi. Vuoden jokaisena päivänä tarinaa eli tutusta ystäväksi muuttunut kielenkorjaaja Tiina Hokkanen-Oja. Hän korjasi kieltä, oikeinkirjoitusta ja sanojen käyttöäni.

Kolmas keskeneräisyys on "Jokilaakson tarina", jonka ytimessä on Merikonttikotini Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Aasinsiltoja rakennellen siihen riittyy vanhempieni perinnön lisäksi jännittäviäkin käänteitä. Joista yksi on alueelta savensekaista multaa kaivanut ja myynyt Kosken Antti, joka katosi ikuisiksi ajoiksi. Vain auto löytyi helsinkiläisen huoltoaseman pihasta.

Pisimmällä olen "Jormaksen joulukalenterikirjassa", jonka yli satasivuisena, yhtä monine kuvineen sain materiaaliltaan viime yönä lähes valmiiksi. Ainakin vielä kerran luen tekstin läpi ja tarkistan kuvat. Jos aion saada sen paperikirjaksi, on itseäni sen verran tuntien, tekstin ja kuvien muokkaaminen vain lopetettava jossain vaiheessa. Sitä paitsi kun kaikki on tehty ja tallessa vain kämmenenkokoisella älylaitteella, on se silmänräpäystäkin lyhyempi aika, kun tai jos kaikki katoaa.

Aivan oma lukunsa on missä muodossa teksti ja minkä laatuisena kuvat pitää olla, että kaikesta tulisi itseäni tyydyttävä kokonaisuus sisällöltään, mutta varsinkin laadullisesti. Painopaikkakin on ratkaisematta, sillä en vielä tiedä haluaisinko jonkun voivan ostaa kirjan. Myöskään lähellä elämääni ei ole yhtäkään suomenkielen taitoista lasta, jonka kanssa kirjan edes kerran lukisin. Leluilla lähes kyllästyttämiä lapsia kylläkin on Thaikotikulmani jä sydämeni pullollaan. Puuttuu siis enää kirja ja lasten suomenkieli.

Kun tein Väärien valintojen asiantuntija -kirjaa, oli tulevaisuus ja sen ainut lukija tiedossa, sillä luulin olevani Filippiinien Olongapon kaupungissa kasvavan Little Jorma Goza Soinin biologinen isä, jota olen syntymätodistuksessa. Tosiasioiden selvittyä putosin henkisesti niin syvään ja synkkään rotkoon, etten ollut päästä​ ylös. Sieltä minut kiskoi ja auttoi ihmisten ilmoille Leena ymmärtämättä itsekään kuinka paljon ihmiselämää suuremman työn hän teki. 

Vuosisadan postimyyntiä

Jos 100 vuotta sitten herrasväki ja papisto pelkäsivät Suomessa postimyynnin turmelevan kansan moraalin tilaamalla viinaa ja ehkäisyvälineitä kotiin, niin nykyään kritiikki kumpuaa aivan muista syistä. Suomen postimyynnin varhaiset vaiheet juontavat 1900-luvun alkuun, jolloin tilattiin polkupyöriä, taskunauriita, intiimituotteita ja viinaakin. Jo silloin Suomessa pystyi tosiaan tilaamaan alkoholia kotiin, mutta se vaati tiettyjen pelisääntöjen tuntemista. Tilanne oli varsin mielenkiintoinen, sillä se oli jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä raittiusliikkeen ja lainsäätäjien välillä.

​Ennen kieltolakia viinan myyntiä säädeltiin kaupunkikohtaisesti. Monissa kaupungeissa oli vähittäismyyntiyhtiöitä, Alkon kaukaisia edeltäjiä, joilta saattoi tilata tuotteita. Tilaukset tehtiin usein kirjeitse tai sähkösanomalla ja alkoholi lähetettiin asiakkaalle tyypillisesti postiennakolla tai rahtina junalla/laivalla. Koska maaseudulla viinan myynti oli usein kiellettyä tai erittäin rajoitettua, postitilaukset kaupungeista olivat monelle ainoa keino saada "virallista" alkoholia ilman omaa pontikkapannua. Kun sääntely kiristyi 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, syntyi harmaita markkinoita. Joillakin viinakauppiailla oli asiamiehiä, jotka keräsivät tilauksia kylissä ja hoitivat logistiikan. Paketteja ei aina merkitty viinaksi. Niitä saatettiin lähettää lääkkeinä tai muuna kauppatavarana tarkastusten välttämiseksi. Muistan samantapaisen ilmiön 60-luvulta, kun Raton ja Jallun kaltasia lehtiä voi tilata kotiin huomioita herättämättä ruskeaan paperiin, pussiin tai kirjekuoreen pakattuna. 

​Vaikka nykyään postimyyntiviina tuntuu modernilta ilmiöltä, se oli 1900-luvun alun Suomessa arkipäivää – joskin myös moraalisen paheksunnan kohde. Raittiusliike piti postin kautta kulkevaa viinaa suurena uhkana, koska se toi alkoholin suoraan koteihin ohi paikallisen kontrollin. Sitä en oikein tiedä kenen paheksunnan kohteena tai mistä syystä erotiikkaan viittaavat julkaisut piti tarvittaessa toimittaa huomiota herättämättä. 1900-luvun alun postimyynti oli aikansa "Amazon", joka toi modernin maailman ihmeet keskelle korpea.

Polkupyörien, kellojen, viinan ja intiimituotteiden lisäksi kuvastoissa oli muutama kategoria, jotka olivat todellisia myyntihittejä ja muuttivat suomalaisten arkea pysyvästi. Tämän varsinkin Anttilan postimyynnin muistavat tietävät. Polkupyörä oli itse asiassa yksi 1900-luvun alun suurimmista mullistajista. Se oli sen ajan "high-tech-laite", jonka tilaaminen luettelosta oli monelle suomalaiselle elämän suurin hankinta heti talon jälkeen. Polkupyörä muutti suomalaisten elämän. Se antoi maaseudun nuorisolle vapauden liikkua naapurikyliin ja tansseihin, ja työläisille mahdollisuuden asua kauempana tehtaista. Luetteloista katsottiin uusimmat keksinnöt, kuten "vapaanapa" joka mahdollisti rullaamisen polkematta tai kumirenkaat, jotka korvasivat aiemmat kovat täyskumit.

Rahtikustannusten säästämiseksi polkupyöriä ei aina lähetetty täysin koottuina. Pyörä saapui puulaatikossa, ja ostajan piti itse kiinnittää polkimet, ohjaustanko ja satula. Tämä vaati teknistä osaamista, ja usein kylän seppä tai joku "teknisesti suuntautunut" nuori auttoi kokoamisessa. Tästä alkoi suomalainen polkupyörämekaanikkojen perinne. Tätä kirjoittaessa ajatukset siirtyvät väkisinkin Vantaan Ikeaan, jonne olin infarktin saatuani kuolla ja meinasi jäädä tuotteet kokoamatta. Moni säästi "pyöräkassaa" vuosia ja seurasi luettelosta hintojen kehitystä. Polkupyörä toi myös sosiaalisen muutoksen, sillä se oli ensimmäinen askel kohti yksilöllistä liikkumisvapautta. Erityisesti naisille polkupyörä oli emansipaation väline. Se vaati käytännöllisempiä vaatteita (kuten lyhyempiä helmoja tai jopa housuja) ja mahdollisti liikkumisen ilman saattajaa. Postimyynti oli tässä avainasemassa, koska se toi "maailman uutuudet" syrjäisimpäänkin torppaan ilman, että piti matkustaa Helsinkiin asti.

​Postimyynnistä on myös ostettu koko sen historian ajan kelloja. Ennen rannekelloja jokaisen miehen piti omistaa kunnon taskukello (nauris). Sanontana "nauris" liittyi usein nimenomaan miehen statukseen. Kun mies veti "nauriin" liivin taskusta ja napsautti kannen auki, se oli merkki siitä, että hän oli ajan tasalla ja asioista perillä. Tuon ajan taskukellot olivat huomattavasti paksumpia ja pyöreämpiä kuin nykyiset sirot kellot. Ne olivat usein molemmin puolin pullottavia, mikä toi mieleen perinteisen pyöreän nauriin. Kun kello oli taskussa, se teki kankaaseen samanlaisen möykyn kuin jos siellä olisi ollut pieni juures.

Siinä missä länsimaissa verkkokauppa on usein yltäkylläisyyden maksimointia, Thaimaan maaseudun kaltaisissa paikoissa se on saavutettavuuden ja jopa selviytymisen työkalu – aivan kuten se oli Suomen syrjäseuduilla 100 vuotta sitten. Thaimaan maaseudulla postimyynnillä (Lazada, Shopee ja paikalliset toimijat) on nykyään rooli, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon Suomen historiallista tilannetta. Suomen korvessa 1900-luvun alussa lähimpään kaupunkiin saattoi olla päivien matka hevosella. Aasiasssa maantieteellinen etäisyys isoon ostoskeskukseen voi olla lyhyempi, mutta logistinen kynnys on silti korkea. Postimyynti tuo laadukkaat työkalut, varaosat ja erikoistarvikkeet suoraan kotiovelle, ilman että tarvitsee lähteä esimerkiksi ruuhkaiseen Bangkokiin tai provinssikeskukseen.

​Siinä missä kaupunkilainen tilaa "jotain kivaa" ajankulukseen, maalla tilaukset liittyivät usein myös elinkeinoon ja arjen pyörittämiseen. Aurinkopumput, lannoitteet tai pienkoneiden osat ja laadukkaat kodinkoneet, joita paikallinen pikkukauppa ei myy. Tämä vastaa täysin sitä, miten suomalainen torpparikin tilasi aikoinaan elintärkeän ompelukoneen tai kauramyllyn. Maaseudun postimyynti on itse asiassa tasa-arvotekijä. Se antaa senkin asukkaalle saman kulutusvoiman ja pääsyn tuotteiden äärelle kuin mitä pääkaupungin eliitillä on. Se vähentää "syrjäkylän ja keskuksen" välistä kuilua, mikä on globaalisti yksi suurimmista syrjäytymisen syistä.​ Voisikin sanoa, että asun kahdessa eri "ajassa". Suomessa näemme verkkokaupan ongelmat (liikaa kaikkea), mutta Thaimaassa näemme lisäksi sen alkuperäisen siunauksen. Vihdoinkin saamme sen, mitä tarvitsemme. Tämän huomasin erityisen selvästi, kun ostimme Lazadan nettimyynnistä ilmalämpöpumpun.

Rot Tham-ma-da juna

Tänä aamuna kysyin Geminiltä mitä mieltä se on public-junamatkasta Phatthalungista Amphoe Lang Suaniin Chumphonissa? Sanoi sen olevan erinomainen valinta. Kolmannen luokan paikallisjuna (Ordinary train) on yksi parhaista paikoista kokea Thaimaa aidoimmillaan – juuri siellä "kansan parissa", missä elämä tapahtuu tässä ja nyt. Kun matkaamme puupenkeillä, avoimien ikkunoiden ja katossa pyörivien tuulettimien alla, olemme osa sitä samaa jatkumoa, jota olen päiväkirjanomaisissa blogeissa kuvannut. Koko kansan junassa emme ole vain matkustajia, vaan osa yhteisöä. Siellä on tilaa hymyille, eväiden jakamiselle ja sille konstailemattomalle olemiselle, jota arvostan. Ikkunoista tulviva tuoksu – juuri puitu riisi, rautatien varren kukat ja asemien grillivartaat – on jotain, mitä ilmastoidussa vaunussa ei koskaan tavoita.

Junassa tavallisen kansan keskuudessa ei ole titteleitä. On vain ihmisiä matkalla jonnekin tai kesken matkan pysähdyksissä maaseudulla. Aivan kuten sarvikuonokkaat aamiaspaikassani ja kukkopojat kanoineen ja kissoineen kotipihallamme. Matkalla tekemään jotain jonnekin tai ei mitään eikä minnekään. Siitä kaikesta muodostuu nykyinen ympäristöni. Jossa lapsuuteni kiusattu, lättänenäinen kapiaisen kakara ja nykyinen vapaa mies voivat molemmat tuntea olevansa täysin kotonaan. 300 kilometriä paikallisjunalla on hidas ja rehellinen matka, joka vaatii juuri "tarpeettomana olemisen jaloa taitoa". Taitoa nauttia matkasta itsestään ilman kiirettä perillepääsyyn. Morakotille se on varmasti myös luonteva tapa matkustaa. Yhdessä jaettu puupenkki voi olla maltilla kulkiessa myös paljon romanttisempi  💞 paikka kuin kliininen makuuvaunu.

"Rot Tham-ma-da" on niitä junia, jotka pysähtyvät jokaisella pienelläkin seisakkeella, antaen aikaa katsella maailmaa. Junassa voi istua ikkunan ääressä, tuulenvire kasvoilla ja vain olla matkalla kohti Lang Suania. Siinä on matkassa mukana myös vapaan miehen maltti. Ei luvata eikä odoteta liikaa, vaan katsotaan, mitä matka tuo tullessaan ja mihin kynä – tai nykyään taskumobiilin näppäimistö – lukijat myöhemmin kuljettaa. Kun istun junan puupenkillä, Morakot vierelläni ja Thaimaan maaseutu avautuvana panoraamana ikkunan takana, olen kaukana lapsuuden kiusaajista vaikka hekin kulkevat aina mielessä mukana. Hetkissä kiteytyy kuitenkin se, mistä milloinkin kirjoitan. Elämä on tässä ja nyt, ilman suorituspaineita tai tarvetta todistaa kenellekään mitään. Se on "elämää sen itsensä vuoksi". Ehkäpä juuri junan kolinasta ja ihmisten puheensorinastakin löytyy oivalluksia, jotka päätyvät osaksi blogikirjoitusten ketjua. Tai ehkäpä matka on tällä kertaa vain meitä kahta varten ystävillä maustettuna. Muistona siitä, miten hienoa on olla matkalla "ei minnekään" ilman kiirettä.

Trump lähetti kylmäävän kirjeen Norjan pääministerille

Trumpin lähettämä kirje alkaa sanoilla: ”Hyvä Jonas”. Ja jatkuu: ”Koska maanne päätti olla myöntämättä minulle Nobelin rauhan­palkintoa huolimatta siitä, että olen lopettanut kahdeksan sotaa, en enää tunne velvollisuutta ajatella vain rauhaa, vaikka se onkin aina tärkeää, vaan voin nyt ajatella sitä, mikä on hyvää ja oikeaa Yhdysvalloille.” Tämä kirje tiputti ranking-pisteet pakkasen puolelle ja hautasin minuakin vanhemman miehen henkisesti syvälle Grönlannin ikiroutaan. Sillä käsitin, ettei hän teekään työtä ensijaisesti maailmanrauhan eteen, vaan laittaa maapalloa sekaisin henkilökohtaisen clamourin vuoksi.

Tästä suivaantuneena tai korpeentuneena sekä vallanhimossaan ja vähintäänkin ahneuksissaan Donald Trump, juostessaan maailman suurimpien ja todennettujen öljyesiintymien perässä, laitatti Venezuelan presidentin sekä hänen puolisonsa rautoihin ja kiikutti Yhdysvaltoihin vankilaan. Vastaavasti vuoden 2025 rauhanpalkinnon saanut venezuelalainen oppositiohahmo María Corina Machado ei osallistunut palkintotilaisuuteen, sillä hänellä oli matkustuskielto. Palkinnon jakotilaisuudessa oli läsnä hänen tyttärensä. Kiitollisena Maria Corina Machado antoi rauhanpalkintonsa Donald Trumpille. Vähän samantapaista kauppaa ja perusteluja, kun aikoinaan äänestin Paavo Väyrystä presidentiksi siksi, että hän lehtitietojen mukaan drinksuja ottaessaan tipahti baarijakkaralta. Vähän kuin meikäläinen tipahtaessani niittokoneen istuimesta tehdyltä baarituolilta ja revin housuni. Ravintoloitsija osti uudet 👍. 

Ulkomailla on joskus suomalaisen vaikea äänestää. Talven äänestyksessä kokeilin kirjeäänestystä, sillä lähimmälle äänestyspaikalle oli satojen kilometrien matka. Joten tilasin Suomesta materiaalin Morakotin osoitteeseen. Ei tullut valtiolta kuittausta pyynnöstä eikä tullut äänestyslappua. Tulinkin siihen tulokseen, että taitaa olla helpompaa ostaa ääni. Joten ostin sellaisen 500 bahtilla saadakseni Thaimaan parlamenttiin kuvankauniin filosofian tohtorin. 

Mutta takaisin Nobeliin. Esimerkiksi Adolf Hitler kielsi vuonna 1937 saksalaisia ottamasta palkintoa, koska natsivastainen lehtimies Carl von Ossietzky oli saanut vuoden 1935 rauhanpalkinnon. Myös Hitler itse oli ehdolla rauhan-Nobelin voittajaksi, sillä ruotsalainen poliitikko E. G. C. Brandt nimesi natsidiktaattorin ehdolle vuonna 1939. Tämä osoittaa, että tyrkylle voidaan asettaa kuka tahansa eikä se kerro mitään todellisista voiton mahdollisuuksista. Sen sijaan verestä, hiestä ja kyynelistä saarnannut konservatiivinen brittipoliitikko Winston Churchill voitti Nobelin kirjallisuudesta.

Pariisissa asunut palkinnon perustaja, liikemies ja "rauhan"dynamiitin keksijä Alfred Nobel palkkasi vuonna 1876 sihteerikseen böömiläisen kreivittären Bertha Kinskyn. Kinsky ehti tuskin aloittaa sihteerin tointaan, kun hän muutti Wieniin ja avioitui paroni Arthur Gundaccar von Suttnerin kanssa. Vaikka Bertha von Suttner ja Alfred Nobel eivät tämän jälkeen enää koskaan henkilökohtaisesti tavanneet, he pysyivät ystävinä, ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti Nobelin kuolemaan saakka. Von Suttnerista tuli 1880-luvulla rauhanliikkeen johtava hahmo Itävallassa ja hänen vaikutuksestaan Nobel päätti säätiöidä varsin suuren, yli 40 miljoonan Ruotsin kruunun arvoisen omaisuutensa. Sekä määräsi, että säätiön varallisuudesta jaettaisiin vuosittain suuri rahapalkinto ansioituneille rauhanaatteen edistäjille. Bertha von Suttner sai itse Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905. Viisi suomalaistakin on saanut Nobelin, joista viimeisin on Martti Ahtisaari rauhantyöstään. 

Aamiaisseuraa

Sain viikko, pari sitten palautteen: "Terve! Kirjoittamissasi teksteissä oli omakohtaista syvällisyyttä. Sinut vietelleen tekoälyn teksteissä on vain pituutta." Varmasti näin on, sillä teko-, keino- ja koneäly ovat ihmisen luomia, luonnottomia tiedon jakajia, mutta minulle myös ajankulukavereita. 

Tosin tämän aamun keskustelussa aamiaisseurastani Geminille lähettämien kuvien kanssa on syvyyttä ja luonnetta enemmän kuin joissakin ihmisissä: "Onpa sympaattinen näky! Tuo "breakfastplace" näyttää olevan varsin suosittu aamiaispaikka. Kuvissasi esiintyvät "öttiäiset" ovat sarvikuonokkaita (englanniksi Rhinoceros Beetle). Ne ovat Thaimaassa hyvin yleisiä ja monille paikallisille jopa rakkaita lemmikkejä tai harrastuskohteita. On hienoa nähdä, miten ne saavat nauttia aamiaista kanssasi rinta rinnan. Näyttää siltä, että kurkkuviipaleet ja erityisesti banaanit ovat suurta herkkua. Ne saavatkin banaanista tarvitsemaansa sokeria ja energiaa.

​Yhdessä kuvassa on kaksi sarvetonta naarasta ja toisessa uros, jolla on sille tyypillinen hieno sarvi. Kuvat välittävät hienosti Phatthalungin luonnonläheistä tunnelmaa. Myös kuvassa näkyvä kissa näyttää seuraavan tilannetta tarkasti – toivottavasti se malttaa antaa kovakuoriaisten ruokailla rauhassa! Tällaiset pienet luonnon havainnot ovat juuri sellaista materiaalia, joka rikastuttaa "Elämän tähden" -blogiasi. Ne muistuttavat siitä, miten monimuotoista elämä on ja miten pienillä teoilla, kuten tarjoamalla palan banaania, voi seurata luonnon ihmeitä läheltä.

​Nuo sarvikuonokkaat ovat muuten todellisia voimanpesiä – ne pystyvät nostamaan moninkertaisesti oman painonsa. Se on hyvä muistutus sinullekin tulevaa matkalaukun pakkaamista ajatellen. Vaikka pieni lääkelaukku tuntuisi painavalta, luonnosta löytyy vielä pienempiä voimailijoita! Oletko huomannut, tulevatko nämä samat yksilöt aamiaiselle joka päivä?" Vastasin, etten ole vielä perehtynyt niiden arkirutiineihin, sillä istuimme vasta nyt ensimmäistä kertaa samassa pöydässä. 

Ja Gemini jatkoi: "Se onkin hienoa, kun luonnon asukkaat uskaltavat istahtaa samaan pöytään! Tuo on juuri se hetki, jolloin kiire unohtuu ja voi vain havainnoida maailman pientä menoa – aivan kuten olet varmasti blogissasikin monesti kuvannut. Nuo sarvikuonokkaat ovat mielenkiintoisia "pöytäseuralaisia" parista syystä. Ne eivät yleensä hätkähdä ihmisen läsnäoloa, kunhan saavat keskittyä herkkuihinsa, kuten noihin tarjoamiisi banaaneihin ja kurkkuihin. Aamuvirkkujakin ovat ja liikkuvat monesti eniten hämärässä tai yöllä, mutta makea hedelmä saa ne viihtymään aamiaisella pidempäänkin.

​Kuvistasi välittyy hieno kontrasti. Samalla kun valmistaudut pitkään matkaan pohjoiseen (uusi laukku, lentoliput, lääkkeet), voit vielä pysähtyä tällaisten pienten kohtaamisten äärelle Phatthalungissa. Se on varmasti osa sitä elämän tärkeyttä, josta kirjoitat. Kun matkasi kahden kuukauden päästä alkaa, nämä aamiaishetket ovat varmasti niitä muistoja, joita on mukava kerrata makuuvaunun hämärässä matkalla kohti Bangkokia. Saitko otettua niistä vielä lähikuvaa, vai joko ne jatkoivat matkaansa aamiaisen jälkeen? Se onkin paras tapa jättää pöytäseura: tyytyväisenä herkkujen ääreen. Sarvikuonokkaat saattavat viipyä saman banaanin kimpussa tuntikausia, sillä ne ovat hitaita mutta perusteellisia ruokailijoita."

Maassa ja vaaleissa maan tavalla

Thaimaassa on ensi kuussa parlamenttivaalit ja varsinkin maaseudulla on tapana, että ehdokkaiden edustajat jakavat rahaa äänestäjille julkisestikin. Jotka kuittaavat saamisensa listaan. Selvittelin hieman asiaa. Sitäkin, että vaatiiko joku rahoja palautettavaksi, jos ei äänestä lainkaan? Mitä tapahtuu, jos ottaa rahan, mutta ei äänestä?

​Yleensä rahoja ei vaadita takaisin virallisesti, mutta seuraamukset ovat sosiaalisia. Rahanjaon takana on usein kylän vaikutusvaltainen henkilö, "pääpelaaja", joka on vastuussa ehdokkaalle siitä, että tietty määrä ääniä toteutuu. Jos joku ottaa rahan, mutta jättää äänestämättä, hän pettää välittäjän luottamuksen. Thaimaalaisessa kulttuurissa "kasvot" ja vastavuoroisuus ovat tärkeitä. Listaan nimensä laittaminen on eräänlainen moraalinen sopimus. Jos jäät kiinni siitä, ettet äänestänyt sopimuksen mukaan, voit menettää maineesi luotettavana kyläläisenä. Pahimmassa tapauksessa henkilö, joka "huijaa" rahanjakajaa, voi joutua vaikeuksiin kyläyhteisössä. Häneltä voidaan evätä apu muissa asioissa tulevaisuudessa.

​Vaikka rahoja harvoin tullaan hakemaan takaisin väkisin, pelko mahdollisista seuraamuksista tai välittäjän suuttumisesta riittää pitämään useimmat "sopimuksessa". Kun ihminen kirjoittaa nimensä paperiin, hän tuntee olevansa sitoutunut tekoon. Välittäjät vertaavat vaalipäivän jälkeen saatujen äänten määrää listalla oleviin nimiin. Jos luvut heittävät pahasti, välittäjä tietää, että hänen alueellaan on "pettureita", mikä vahingoittaa välittäjän omaa asemaa ehdokkaan silmissä.

​Nykyään Thaimaan vaalikomissio on tiukentanut valvontaa, ja salainen äänestyssuoja on parantunut. Monet thaimaalaiset saattavatkin ottaa rahan usealta eri ehdokkaalta, mutta äänestävät kopissa lopulta sitä, jota todella kannattavat. Sanonta kuuluu: "Ota raha, mutta äänestä sydämelläsi". Thaimaan vaalikomissio (ECT) on täysin tietoinen tästä "rahasateesta" ja on erityisesti vuoden 2023 vaaleissa ja nyt valmisteltaessa vuoden 2026 vaaleja ottanut käyttöön kovempia keinoja ilmiön kitkemiseksi. Vaalikomissio on julkaissut "Ta Sap-pa-rot" (Pineapple Eyes) -mobiilisovelluksen. Nimi viittaa ananaksen lukuisiin "silmiin", eli se kannustaa kansalaisia toimimaan viranomaisten silminä ja korvina. Kyläläiset voivat raportoida anonyymisti rahanjaosta, ottaa kuvia rahalistoista tai videoida ehdokkaiden edustajia. Ilmiantajille on luvattu huomattavia, jopa tuhansien eurojen palkkioita, jos heidän antamansa tieto johtaa ehdokkaan hylkäämiseen.

​

Aivan viimeisimmissä uutisissa on raportoitu, että Thaimaan keskuspankki on lähtenyt mukaan talkoisiin. He valvovat epätavallisia piikkejä käteisen nostoissa ja pienten seteleiden kysyntää vaalialueilla juuri ennen vaalipäivää. Vaalikomissiolla on valta antaa ehdokkaille "kortteja" urheilun tapaan. Keltainen kortti: Vaalit uusitaan kyseisessä piirissä, jos epäillään vilppiä, mutta ehdokas saa silti vielä osallistua. Punainen kortti: Ehdokas hylätään ja hän saa usein elinikäisen kiellon politiikkaan. Oranssi kortti: Vaalikomissio voi hylätä voittajan jo ennen tulosten vahvistamista, jos todisteet rahanjaosta ovat selvät.

​Poliisi ja armeija suorittavat nykyään usein "vierailuja" paikallisten vaikuttajien eli Hua Khanaenien luo juuri ennen vaaleja. Tämä on eräänlaista pelotevaikutusta, jolla viestitään, että heidän toimintaansa seurataan. ECT käyttääkin iskulausetta: "Ota raha, mutta älä anna ääntäsi". Viranomaiset ymmärtävät, että köyhille maaseudun asukkaille muutama sata bahtia on iso raha, josta on vaikea kieltäytyä. Siksi he yrittävät opettaa, että rahan ottaminen ei juridisesti velvoita äänestämään kyseistä ehdokasta, koska vaaliuurna on salainen.

​Vaikka viranomaiset tekevät paljon, paikallinen perinne on sitkeä. Se ei ole vain rahallinen vaan sosiaalinen kysymys. Paikalliset "suojelijat" ja kylän hierarkia vaikuttavat edelleen ihmisten päätöksiin. Ehdokas ei myöskään koskaan jaa rahaa itse, vaan antaa suuren summan käteistä luotetulle kampanjapäällikölle. Hän jakaa rahat paikallisille vaikuttajille, kuten entisille kyläpäälliköille tai arvostetuille kauppiaille. He tuntevat jokaisen perheen ja tietävät, kuka on "ostettavissa".

​Thaimaalaisen politiikan yksi tunnetuimmista käsitteistä on "Koirien haukunta yö" (Khuen Ma Hao). Se tarkoittaa vaaleja edeltävää yötä, jolloin kylän koirat haukkuvat taukoamatta, kun välittäjät liikkuvat talosta taloon pimeän turvin. Kun välittäjä vierailee kodeissa, hän ei kysy "ketä äänestät", vaan ojentaa kirjekuoren tai tukun seteleitä. Samalla varmistetaan perheen äänioikeutettujen määrä. Nimet kirjataan listaan, joka toimii kuitittomana kirjanpitona ehdokkaalle.

Rahanjako perustuu Thaimaassa vahvaan Bunkhun-käsitteeseen eli kiitollisuudenvelkaan. Kun otat rahan ja nimesi on listassa, olet solminut moraalisen sopimuksen. Välittäjä saattaa sanoa: "Tämä on ehdokkaalta lahja avustasi". Se tekee rahasta "lahjan", josta kieltäytyminen olisi epäkohteliasta, mutta jonka vastaanottaminen luo velvoitteen. Välittäjät seisovat usein vaalihuoneiston ulkopuolella laillisen etäisyyden päässä tarkkailemassa, ketkä heidän listallaan olevista ihmisistä saapuvat paikalle. Jos joku jää tulematta, välittäjä saattaa käydä koputtamassa ovelle ja "muistuttamassa" vaaleista. Vaalituloksen selvittyä kylän äänimääriä verrataan jaettuihin rahoihin. Jos ehdokas saa kylästä 100 ääntä, mutta maksoi 300:sta, välittäjä joutuu selittelemään ja menettää kasvonsa – ja mahdollisesti palkkionsa.

​Summat vaihtelevat, mutta ovat usein paikallisvaaleissa100–500 bahtia per ääni ja parlamenttivaaleissa 500–2 000 bahtia. Summiin vaikuttaa myös kilpailun kovuus. Tämä järjestelmä selittää myös sen, miksi äänestysprosentit Thaimaan maaseudulla ovat usein erittäin korkeita. Ihmiset eivät äänestä vain aatteen vuoksi, vaan täyttääkseen sosiaalisen velvoitteensa yhteisöä ja sen johtajia kohtaan.

Ystävvysvierailu Thaikotikaupunkiini

Tällä ja eilisen hetkillä vuosiani raamittavat kuusi kuukautta Thaimaassa ja toinen yhtä pitkä sessio Suomen suvessa, Merikonttikodissamme Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä, Tuusulan läntisen portin kupeessa. Elämä on kaikin tavoin loistavasti kesä- sekä talvikuoseissaan. Joka tarkoittaa, että kaikki on hyvässä järjestyksessä, tasapainossa ja kulkee omalla luonnollisella radallaan. Asiat ovat kohdillaan, arki rullaa ja kokonaisuus tuntuu eheältä – vähän kuin kangas, jossa kuosi on selkeä ja sopusointuinen. Ilmaisu sopii hyvin blogini lisäksi runolliseen tai aforistiseen tyyliin, jossa halutaan kuvata elämää kuin kangasta, jossa kuviot muodostavat harmonisen kokonaisuuden.

Tuusulan Jokilaaksossa voi mennä kuukaisitolkulla, etten voi käyttää nokatusten suomen kieltä, ellen lähde kylälle. Jonne paraikaa rakennetaan koko Hyrylän keskustan ilmeen muuttavaa Prismaa. Ehkä se on uutuuttaan hohtavassa käyttökunnossa ensi kesänä. Mutta Phatthalungissa ei suomen kielen käyttöpaikkaa hevin löydy vaikka lähtisi isolle kirkollekin. Täkäläisittän kyllä paremminkin temppelille, sillä kirkot ovat yhtä harvinaisia kuin äidinkielenikin.

Mutta tarpeeni puhua pälpättää ei ole silti kadonnut, joten olikin todella mukavaa, kun ystäväpariskunnaksi muodostunut Riya ja Harri piipahtivat 300 kilometrin päästä Hot Yaihin mennessään lounaskylään ja puhumaan kotikieltäni. Pistelin viimeistä murua myöten Red Beef Housessa alati kasvavaan vatsaani yhden elämäni suurimmista ruoka-annoksista. Oli lapsuudesta asti seurannut henkinen pakkokin, kun äiti ja isä opettivat 70 vuotta sitten, että "pöydästä ei nousta ennen kuin kaikki on viimeistä voileivän kannikkaa myöten syöty ja ruokalautanen tyhjä".

Jo joku viikko aiemminkin, sadekauden aikoihin ystävät olivat tulossa, mutta silloin tulvat katkaisivat valtatien ja kai sillankin sekä piilottivat veden alle myös kotikatumme. Emmekä päässeet noin viikkoon pihasta kastumatta kuin veneellä. Joka tapauksessa puolisot säestivät, kun Harrin kanssa laitoimme Putinia ja Trumpia ruotuun. Thaimaassakin saadaan uudet valtakunnan päättäjät, sillä ensi kuussa on vaalit. Kampanjoinnin yhteydessä on tapana, että ehdokkaat jakavat äänestäjille rahaa, vaikka voivatkin äänestää ketä tahtovat. Mutta rahaa saanut kuittaa nimensä listaan ja jos olen oikein ymmärtänyt, raha peritään takaisin, jos ei äänestä lainkaan. Luulen, että tapa nostaisi Suomenkin äänestysprosenttia. Tähän leikkiin lähdin nyt minäkin mukaan ja annoin aterioinnin lomassa Morakotille 500 bahtia sanoen kaikkien nauraessa: "Number One". Saapas nähdä tai saanko nähdä kuinka käy. Mutta se on taattu, että jos Number One menee parlamenttiin yhden äänen erolla, siitä puhuu koko kaupunki. Äänien ostaminen eli rahan tai lahjojen jakaminen äänestäjille on Thaimaassa ollut pitkään yleinen ja syvälle juurtunut ilmiö vaalikampanjoinnin yhteydessä, vaikka se on virallisesti laitonta ja rangaistavaa. Useat analyytikot ja poliitikot ovatkin todenneet, että vaalituloksiin voidaan vaikuttaa merkittävästi rahalla, erityisesti maaseudulla.  

Taidan lopettaa Finnairin lypsälehmänä olemisen

Elämäni yksi ytimistä on kirjoittamisen lisäksi leppoistaminen. Pyrin välttämään kaikkea sellaista tekemistä minkä voi huomenna siirtää ylihuomiseksi tai seuraavaan vuoteen. Yhdessä vaiheessa tosin puuhastelin monennäköistäkin yhteiskuntaa hyödyttävää vapaaehtoista. Siitä esimerkkinä käy käytännössä yhteiskunnalle lahjoittamani 8 hehtaarin Jokilaakso, joka sai pari vuotta sitten luonnonsuojelualueen statuksen. Nykyinen yhteiskuntavastuun kantamisen merkittävin tapani on maksaa liki neljäosa työeläkkeestä veroja valtion ja kunnan itselleni tuottamista, olemattomista palveluista.

Joka vuosi olen lennellyt myös Aasiaan ja takaisin Finnairin suorilla lennoilla myös siksi, että se on valtiovetoinen pörssifirma. Sekin on ollut yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. Joka saattoi nyt tulla päätepisteeseen, sillä Finnair taisi puristaa viimeisen maitolitran Jormas nimisestä lypsälehmästään lentäessäni viime syksynä Vantaalta Bangkokiin.

Sillä etsiessäni nyt sopivaa paluulentoa Suomeen, huomasin yhdensuuntaisen lennon maaliskuussa maksavan satasen tai kaksi enemmän kuin edestakainen vastaava. Närästystä lisäsi, kun huomasin, että Pekingin ja Tukholman kautta Jokilaaksoon pääsee puolet halvemmalla. Kuin pisteenä iin päälle, Iltalehti uutisoi Finnairin hintapolitiikasta tämän aamun lehdessään. Valtion lellikin selitykset olivat, että heidän hinnoittelupolitiikkansa on alalla yleinen tapa. 

Valtiovetoinen lentoyhtiö on matkustajien lisäksi lypsänyt myös niiltä, jotka eivät lennä koskaan, sillä Suomi on tukenut firmaa verorahoilla satoja miljoonia euroja lainoittamalla ja pääomittamalla. Lainoja se makselee vaihtelevalla menestyksellä takaisin, mutta pääomitukset ovat lennelleet sinivalkoisten siipien matkassa taivaan tuuliin. Lähes maankuulusta pitkämielisyydestäni johtuen en kuitenkaan laita lopullisia henkseleitä firman päälle. Vaan maaliskuussa maistelen miltä tuntuu istua tai maata Pekingin lentokentällä 7 ja Tukholman Arlandassa 4 tuntia noin 40 euron tuntipalkalla puhtaana käteen.

Vaikka eläkkeeni ei ole lainkaan valtakunnan pienempiä, on palkkatyön lopettaminen laittanut hieman enemmän laskeskelemaan minne euroni ja itseäni suuntaan. Tällä hetkellä talous on tasapainossa. Sillä puolen vuoden elo on Thaimaan maaseudulla niin paljon edullisempaa, että kun Merikonttikoti on Suomessa sen ajan alle 10 asteen peruslämmössä talviunilla, lennän niillä säästöillä taas seuraavan kerran Aasiaan Finnairinkin hinnoilla.

Aika monesti olen kuunnellut ja lukenutkin, viimeksi eilen, että "kyllähän minäkin, mutta kun ei ole varaa lähteä". Ymmärrän ja hyväksynkin sen selitykseksi perheellisen kotiäidin ja -isän kohdalla sekä silloin, jos itsensä lisäksi vaivoineen pitää työttömänä elättää muitakin. Sillä tunnen ja tiedän Thaimaassa monia farangeja, joiden tulot ovat tonnin kuussa tai allekin. Ehkä lähtemistä vaikeampaa onkin tehdä päätös lähtemisestä. Monessa mukavassa ulkomaankohteessa on suomalaisiakin sen verran jeesaamassa, ettei edes kielitaidon puute kelpaa syyksi muille, kun se ei ole kelvannut itsellekään.

Paljon onnea Sini Olivia

Juridisesti olen isoisäsi enkä silti löydä muuta tapaa onnitella sinua. Sillä jos oikein muistan, tänään tytön tilalle syntyy nainen, joten onnittelen sinua kokosydämisesti näin. Sen sijaan kuin eilisen muistan, kun sait Sininauhasäätiön sakraalitilassa Sörnäisissä, vanhempiesi sylissä nimen, jolla myös Luoja sinut tuntee ja tarvittaessa kutsuneekin. Ehkä onnitteluni tavoittaa sinut merkkipäivänäsi, ​jota toivon, ehkä huomenna tai ehkä ei milloinkaan. Onnentoivotukseni sinulle kuitenkin säilyy ja on olemassa. 

Suomessa 18 vuoden ikä on todellinen vedenjakaja, jolloin laki muuttaa nuoren aseman kertaheitolla. Se on hetki, milloin yhteiskunnan silmissä holhous loppuu ja täysi vastuu alkaa. Tänään sinusta tuleekin vajaavaltaisen sijaan täysivaltainen. Muilla ei ole enää oikeutta hallita rahojasi, omaisuuttasi eikä ylipäätään elämääsi. Saat vaikka itse allekirjoittaa vuokrasopimuksen, ottaa lainaa tai avata pankkitilejä.

​Voit päättää myös asuinpaikasta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Edunvalvontakin päättyy automaattisesti. 18-vuotiaana tytöstä tulee kansalainen, jolla on valtaa vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan. Hän saa äänestää vaaleissa ja asettua itse ehdolle. Vaikka rikosoikeudellinen vastuu alkaa jo 15-vuotiaana, vasta 18-vuotiasta kohdellaan oikeudessa täysin aikuisena.

​Nyt saavuttamasi ikä on myös "paheiden" ja vapauksien kynnys​. Suomessa 18 vuotta on raja monelle asialle, jotka mielletään aikuisten maailmaan kuuluviksi. Ajokortti laajentaa itsenäisen liikkumisen mahdollisuutta huomattavasti ja saa myös oikeuden ostaa alkoholijuomia sekä tupakkatuotteita. Naimisiinkin voi mennä ilman poikkeuslupia.

​Vaikka laki sanoo, että 18-vuotiaana olet aikuinen, moni suomalainen nuori nainen asuu vielä kotona tai opiskelee toisella asteella. Tästä syntyy usein mielenkiintoinen ristiriita, sillä lain edessä olet nyt nainen, vastuussa kaikesta. Silti saatat pyytää esimerkiksi äidiltä apua veroilmoituksen tekoon, lääkäriajan varaamiseen ja neuvoa monissa elämän asioissa. Suomessa 18 vuotta on aikuisuuden muodollinen kynnys, mutta todellinen kasvu naiseksi tapahtuu usein vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen oma koti ja työpaikka vakiintuvat. "Laki tekee tytöistä aikuisia naisia yhdessä yössä, mutta elämä opettaa olemaan sitä vähitellen."

Muistojen kirkastusta

Kahdeksankymmentäluvulta saakka olen kirjoittanut päivittäin Kallionmäen puolimatkodista alkaen päiväkirjoja. Työelämässä ollessani ne olivat suljetun työyhteisön jokaisen luettavissa olleita työpäiväkirjoja. Siitä eivät kaikki pitäneet ja ne olinkin työsuojelutarkastajien syynättävänä Jyväskylän Katulähetyksessä parikin kertaa. Ehkä enemmänkin, joista en tiedä mitään, sillä minulle asti moitittavaa niistä ei löytynyt kertaakaan.

Sama työtapaa jatkoin Sininauhasäätiössä. Sielläkin kaikki työpäiväkirjat olivat suljetun yhteisön heiniä, sillä päivittäin muistiinkirjatut sisälsivät myös asiakastietoja. Rajanvetoa käytiin joskus siitä onko työntekijällä, joka ei ole suoraan tekemisissä määrätyn asiakkaan kanssa oikeus hänen tietoihinsa. Pidin siitä kiinni, että on, sillä hän saattaa esimerkiksi vierailla tai vaikka yöpyäkin toisen yhteisön päiväkeskuksessa tai asukkaan luona.

Ehkä karmivimpia esimerkkejä on, kun toisen yhteisön asiakas onnistui tuomaan sisään housunpuntissaan katkaistun haulikon ja ampui ensisuojassa yöpyneeltä viinanmyyjältä puoli alaleukaa pois. Jälkeenpäin selvisi, että päiväkirjalla oli maininta aikeista, sillä hän oli luvannut isälleen hoitavansa asian, kun trokari oli vienyt viinaveloista isän haitarin. Se olisi työntekijän pitänyt lukea ennen kuin päästi tulijan sisään. 

Oletan, että liki 30 vuoden aikana kirjoittamani työpäivakirjat ovat kaikki kadonneet, kun jäin pois työelämästä. En tiedä onko se itseni lisäksi harmi kenellekään tai ainakaan monelle. Mieleen muistuu kuitenkin yksi nainen, jonka isä kuoli asuessaan Sininauhasäätiön Topikatissa. Tytär ei ollut ollut missään tekemisissä isänsä kanssa vuosikymmeniin. Tarve siihen heräsi liian myöhään, kun ainut elossa ollut sukulainen, tässä tapauksessa isä ehti lähteä rajan taakse. Tämä silloin jo viisikymppinen nainen kysyi onko meillä mitään tietoa hänen isästä. Annoin hänelle isän elämästä kaikki 10 vuoden aikana kirjaamamme tiedot työpäiväkirjalta ja asiakaskortista. Tietäen, että näin ei olisi saanut tehdä. Tytär ilmaisi vielä vuodenkin kuluttua kiitollisuutensa, että hän sai oppia tuntemaan isänsä. Vaikkakin vasta kuoleman jälkeen.

Toistakymmentä vuotta sitten jäin työnantajani kustantaman, 5 vuoden tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen oppisopimuskoulutuksen jälkeen kokoaikaiseksi leppoistajaksi. Koko ajan sen jälkeen olen kirjoittanut julkista, kaikkien luettavissa olevaa Elämän tähden blogia omasta ja joskus muidenkin elämästä sekä maailman menosta itseni kautta. Joskus kuljettujen kujien raiteilla on joku tuikituntematon ottanut käsipuolesta kiinni ja sanonut: "Terve. Sinä et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen sinun päivittäisen blogisi lukija." Tulee mukava fiilis, sillä kirjoittaminen on ykkösharrastukseni.

Joskus tuntuukin siltä, että toiset tietävät minusta enemmän kuin minä itse. Toki läpi elämän on ollut tuttua, että aina on löytynyt joku, joka mielestään tietää asiani minua paremmin. Niin tai näin, se ei minua häiritse. Sillä tiedän ja osaan loput kuvitella lukiessani kirjoittamaani vuosien jälkeen uudelleen, kuinka paljon ihminen unohtaa sellaista, joka olisi hyvä unohtaa tai mukava pitää mielessä.

Yritän ajaa skootterillani vastuullisesti

Suomessa sana mopo on ainutlaatuinen, mutta teknisesti se vastaa kansainvälistä moped-luokkaa.  Monessa Euroopan maassa ja USA:ssa käytetäänkin sanaa moped, mutta säännöt vaihtelevat nopeuden ja ajokortin osalta.  Aasiassa esimerkiksi Vietnamissa ja Thaimaassaa alle 50 cm³ ajoneuvoja ei juuri ole, joten termi ei ole käytössä. Siellä skootteri on arjen perusväline. Lisäksi siinä yhteydessä, kun Thaimaa hyväksyi 3 vuoden kansainvälisen ajokortin, se muutti lainsäädäntöään niin, että kaikki liikenteessä olevat kaksipyöräiset polttomoottoriajoneuvot ovat moottoripyöriä. Mopoiksi niitä sanovat vain jotkut henkisesti osin teinikään juuttuneet suomalaspapparaiset, jotka luulevat ajavansa Thaimaassakin mopoilla.

Itse sain 14 vuotiaani vanhemmiltani mopon yli 60 vuotta sitten. Sport Standard oli OsuusTukkuKaupan, eli OTK:n 1956-vuonna valmistama suomalainen mopedi. Pyrkijä oli myynyt pienille yhtiöille ns. "Nyrkkipajoille" osia, jotka sitten tekivät mopoja ja myivät niitä omilla nimillään. Sport Standard oli tällaisia mopedeja. Sportissa oli paljon yhtäläisyyksiä Pyrkijä meteorin ja Pyrkijä super luxuksen kanssa. Moottori oli itävaltalaisen mopovalmistajan HMW:n (Halleiner Motoren Werke) perua.

Mopoiluun ei silloin tarvinnut ajakorttia, mutta yleisille teille ei ollut asiaa ennen 15 vuoden ikää. Niinpä ajoin moponi vuodessa pitkin metsäteitä ja polkuja siihen kuntoon, ettei sillä olisi ollut liikenteeseen asiaa, vaikka ikä myöhemmin riittikin. Taisin kyllä käydä sillä jonkun kerran koulun illan käsityökerhossa. Tosin etupäässä kastelemassa imppausrättini tinneritonkassa. Kesätöissäkin Sportilla kuljin Wiiman autokoritehtaalle talonmies Nybergin apulaisena kitkemässä ruusupenkkejä ja hoitamassa kahta tehtaan yövartijoina toiminutta saksanpaimenkoiraa.

Suomessa varsinkin aikoinaan mopot olivat etupäässä poikien vapaa-ajan harrastusvälineitä, vaikka joku kävi niillä koulussakin. Vasta skootterimallien yleistyessä mopedeista tuli myös tyttöjen kulkuneuvoja. Ehkä talvet pakkasineen ovat vaikuttaneet siihen, etteivät kaksipyöräiset ole koskaan olleet Suomessa juurikaan hyötyajoneuvoja Thaimaan tapaan. Toinen selkeä ero on siinä, että ylipäätään Aasiassa kaksipyöräisillä liikutaan melkein iästä riippumatta. On ajokorttia tai ei ja onko pyörä rekisterissä tai ei.

Nuoret pitävät pyörillään aika usein liikaakin vauhtia kai maasta riippumatta eikä kypäräkään tunnu istuvan aina päähän. Oli ikä mikä tahansa. Skootterit ovat yleensä 115-160 kuutioisia ja usein matkassa on koko perhe tai äiti lapsineen. Moniin pyöriin on kytketty sivulle yksipyöräinen lavakärry ihmisten lisäksi tavaroiden kuljettamista varten. Itselläni on menossa ensimmäisen vuosisatani viimeinen neljännes, enkä yli 75 vuotiaana ole taatusti Thaimaan moottoripyöräliikenteen vanhimpia. Maassa kaksipyöräiset ovatkin iästä riippumatta enimmäkseen hyötyajoneuvoja.

Vaikka Aasian maat yleensäkin ovat liikenneonnettomuuksien kärkipaikoilla, on thaimaalainen tien päällä huomattavastikin suomalaista varovaisempi. Tosin oma lukunsa ovat paikalliset nuoret. Sekä turistit, jotka ovat välillä kuin kevätlaitumelle päästetty lehmä- ja mullikkalauma. Suhteellisen vähäinen nopeudenvalvonta ja tapa ohittaa oikealta ja vasemmalta, on vammauttanut tai vienyt monen farangin hengen.

Tämän päivän Thaimaan tiet kestävät laadultaan helposti vertailun suomalaisiin liikenneväyliin. Joten maata voi kokonaisuutena pitää yhtenä moottoripyöräilijöinen paratiisina alle euron litrahintaisine polttoaineineen. Itse olen kurkistellut aiemmin Harrikallani ja nykysin Honda PeeCeeX:llä myös naapurimaihin Malesiasta Kambodzhaan. Siinäkin joukossa Thaimaan tiet ja liikennekulttuuri kyllä pärjäävät vertailussa.

Tasan ei ole maallinen mammona

Luin juuri jonkun väittämänä, että kommunismin siemenet ovat kateus ja katkeruus. Ehkä väite on asian ytimestä, ehkä jonkun sisällä asuvasta kateudesta ja katkeruudesta tai muuten jostakin ihmisen vyötärön alapuolelta. Oletan kuitenkin, että kommunisti ja kapititalisti ovat asiasta hyvinkin eri mieltä. Luin myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minna Koskelan henkilöhaastattelun ja toisaalta hänen käsityksensä miksi kateudella ja katkeuuruudella ei juuri ole tekemistä kyseisen ideologian kanssa. Perustelut olivat minulle huonot. 

Koska kommunismi kritisoi rikkaita ja omistavaa luokkaa, se voi myös näyttää siltä kuin taustalla olisi tunnepohjainen vastareaktio. Kateus varakkaiden asemaa kohtaan ja katkeruus epäoikeudenmukaisista oloista ovatkin toimineet jopa vallankumousten polttoaineena. Silti kommunismin teoreettinen perusta ei ole tunne, vaan taloudellinen näkökulma. Sen mukaan yhteiskunta, joka on rakentunut  materialismin varaan ja kapitalismin sisäiset ristiriidat johtavat väistämättä sen murtumiseen.

On totta kuitenkin, että kateus ja katkeruus voivat olla osa ihmisten kokemusta epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Toisaalta se voi olla myös Roope Ankan lailla rahassa kylpevän mielipide heistä, joilla on vähemmän ja jotka haluavat enemmän. Aidon kommunismin ydin on silti solidaarisuus ja ajatus siitä, että yhteisön hyvinvointi menee yksilön voiton edelle. Väite kommunismin tunnepohjaisista siemenistä on myös monesti enemmän poliittinen, retorinen ase kuin historiallinen fakta. Kommunismi pakottaa silti kysymään mikä on tarpeeksi tai miten yhteisön ja yksilön tarpeet sovitetaan yhteen? Tämä kysymys on itselleni myös henkilökohtainen. Kun kuljen Songkhla-järven rannoilla tai Tuusulanjokilaaksossa, näen erilaisia yhteisöllisyyden muotoja – ja huomaan, että oikeudenmukaisuuden kaipuu on universaali, vaikka sen ilmaisutavat vaihtuvat. 

Kommunismi ei tarkoita, että kaikilla olisi täsmälleen yhtä paljon kaikkea. Perusajatus lienee, että ihmiset tekevät työtä kykyjensä mukaan ja saavat hyödykkeitä tarpeidensa mukaan. Kuka sitten kunkin yksilölliset tarpeet oikeudenmukasesti määrittelee, ei ole minulle milloinkaan selvinnyt. Mutta ehkä se tosiaan pakottaa kysymään mikä ja mitä on kullekin tarpeeksi, ja kuinka tarpeet ylipäätään sovitetaan yhteen? Tämä pohdinta on yhtä ajankohtainen Thaimaan maaseudun sähköttämän mökin, vanhuksen ainoalla puujakkaralla istuessani ja Tuusulan Merikonttikodin sohvalla yli 40 tuumaista televisiota katsellessa.

Eläkkeeni bruttomäärä on 2 912,62 €, vero 23,5 % eli 684,47 € ja nettomäärä 2 228,15 €. Muuta omaisuutta ei juuri ole. Jos kaikki maailman varallisuus otetaan mukaan, on tulotasoni yli kaksinkertainen maailman keskiarvoon verrattuna. Mutta koska omaisuutta ei juuri ole, olisin saamapuolella kaiken varallisuuden tasajaossa ja saamassa noin 56 000 €.  Kun eläkkeeni on selvästi yli maailman keskitulon, olisin maksumiehenä. Varallisuuden tasaus kuitenkin hyödyttäisi minua, vaikka minulla on huomattavasti parempi tulovirta kuin suurimmalla osalla maailman väestöstä. Mutta, jos otan huomioon esimerkiksi Elämän tähden yhdistykselle lahjoittamani Jokilaakson 8 hehtaarin maa-alueen, olen kaiken varallisuuden tasajaossa kaikilla mittareilla maksumiehenä.

Olen ajatellut ja välillä sanonutkin, että minulle on oikeastaan yksi lysti, viekö kolmen enemmän tai vähemmän ahneen, eri verokarhun jälkeen loput kapitalisti tai komministi, mitään en saa viimeiselle matkalle mukaan. Jos olen aikoinaan kantanut yhteistä yhteiskuntavastuuta muita hyödyntävässä päihdetyössä, ei sen taakan tai etuisuuden kantaminen loppunut elämäni leppoistamisjaksoon. Mutta se on muuttanut muotoaan. Niin kauan kuin henki pihisee samaiset verokarhut rohmuavat työeläkkeestä lähes neljäsosan, vaikka eivät ole osallistuneet sen kartuttamiseen koskaan millään valuutalla. Pohjattomiin karhuntaljojen taskuihin keräämillään veroilla yhteiskunta antaa minulle tällä hetkellä minimaalisen vähän tarvitsemiani palveluja. Loput menee yhteisen yhteiskuntavastuun kantamiseen.

Ankkaoppitunti

Thaikotiseudullani Phatthalungissa sanotaan, että kananmunat ovat ruskeita ja ankan vastaavat valkoisia. En tiedä kuinka varmaa tietoa tämä on, mutta ainakin avokeittiön matkakassissani munimassa käyvien kanojen tuotokset ovat ruskeita, kuten munijatkin. Thaimaan koirasankka vastaavasti voi olla ihmiselle "vihainen" tai ainakin käyttäytyä hyvinkin hyökkäävästi. Tämä ei yleensä johdu pahantahtoisuudesta, vaan eläimen luonnollisista vaistoista.

​Thaimaan ankat – erityisesti usein nähtävät myski- ja pekinginankat – voivat yllättää äksyllä luonteellaan. Koiraan tärkein tehtävä onkin suojella parveaan ja naaraita. Kun se kokee minut tunkeilijaksi tai uhaksi "omille tytöilleen", se sähisee, pitää kovaa ääntä, juoksee kohti ja näykkiikin. Thaimaassa ankat elävät usein vapaina pihoilla, ja ne voivat pitää koko piha-aluetta omana valtakuntanaan. Näin on näköjään myös riisipeltojen laita. 

Ankat ovat sosiaalisia lintuja, joilla on tarkka hierarkia. Koirasankka saattaa myös kokeilla, mihin kohtaan sijoitun tässä järjestyksessä. Kun se juoksee perässäni ja näykkii varpaita, se yrittää myös osoittaa olevansa "pomo".

​Keväällä tai Thaimaan olosuhteissa usein sateiden jälkeen ja pesimäkaudella koiraiden hormonitasot nousevat, mikä tekee niistä huomattavasti tavallista aggressiivisempia ja suojelevampia. Jos ankkaa on aiemmin kohdeltu huonosti tai se on säikähtänyt jotain, se voi myös puolustautua hyökkäämällä. Thaimaassa katukoirat ja muut eläimet pitävät ankat jatkuvassa hälytystilassa, jolloin ne reagoivat herkemmin myös ihmisiin. Vihaisen ankan tunnistaa, kun se laskee päänsä matalaksi ja päästää sähisevää ääntä sekä yrittää tarttua nokallaan vaatteisiin tai ihoon. Varsinkin sandaalini ovat niille kovin uhkaavia. Usein se levittää myös siipensä näyttääkseen suuremmalta.

Kohtaamiset tuntuvat todella eläviltä ja perinteisiltä thaimaalaisilta aamuilta! Sillä riisipellot, skootterit ja vapaana laiduntavat ankat (khai lai thung, eli kirjaimellisesti "peltojen vaeltavat munat/ankat") ovat osa thaimaalaista maaseutuidentiteettiä. Kun pysähdymme pyörälläni niiden reviirille, koirasankka kokee minut Morakotia suurempana, meluisana ja uhkaavana tunkeilijana. Juuri tuossa ympäristössä kohtaamamme vihaiset riisipeltojen ankat ovat ärhäkkäitä. Niillä on vastuu suuresta laumasta. Khai lai thung -laumoissa voi olla tuhansia ankkoja. Koirasankoilla onkin valtava stressi pitää moinen määrä naaraita kasassa ja suojella niitä pedoilta kuten käärmeiltä tai koirilta. Skootterini ja minä Tatan kanssa olemme tässä yhtälössä yhtä suuri, tuntematon uhka.

Riisipellot ovat myös ankkojen buffet-pöytiä, joista ne syövät etanoita, hyönteisiä ja pudonnutta riisiä. Koiras siis suojelee myös ravintoapajia, jotta naaraat saavat syödä rauhassa ja pysyvät munivina. Skootterin pörinä taitaa tuntua ankan korvaan aggressiiviselta murinalta, mikä saa sen nousemaan heti puolustuskannalle. Joten aamuisin syön vihaisten ankkojen kilttien puolisoiden valkoisia munia.

Kolme verokarhua eläkeläisen kukkarolla – ja puolet vuodesta Thaimaassa”

Eläkkeellä oleminen ei tarkoita verovapaata elämää. Jokaisesta kuukausieläkkeestäni pidätetään veroja, jotka jakautuvat valtiolle, kunnalle ja kirkolle. Kun katselen omaa tilannettani – puolet vuodesta Thaimaassa, omavarainen vesihuolto Suomessa ja niin edelleen, herää kysymys: mitä vastinetta saan näistä maksuista? Valtion tulovero on progressiivinen ja muodostaa merkittävän osan pidätyksestäni. Sen kautta rahoitetaan muun muassa vesi- ja jätehuoltoa, teitä, kulttuuria, koulutusta, sosiaaliturvaa, kansaneläkkeitä ja yhteiskunnan muita peruspalveluja. Oma hyötyni taitaa terveydenhuolton kela-korvauksineen olla teiden lisäksi turvallisuus ja järjestelmän vakaus. Thaimaassa ollessani en käytä mitään suomalaisia palveluja, vaan turvaan terveydenhoidonkin erikseen hankkimallani matkavakuutuksella ja yksityissairaaloilla sekä -lääkäreillä. Verojen maksuista ei ole siis suurtakaan suoraa hyötyä, vaikka ne ylläpitävät yksityistä järjestelmää, joka maksaa työeläkkeeni ajallaan.  

Kunnallisveroni ohjautuu Tuusulaan. Se rahoittaa muun muassa kouluja, terveyskeskukset, vanhuspalvelut, teitä, osin jätehuollon ja pelastuslaitoksen. Jos tarvitsen hoitoa Suomessa, minäkin saan sen hyvinkin kohtuuhintaan. Turvallisuus ja tiet ovat myös omassa arjessa läsnä. Thaimaassa ollessani en käytä kunnan palveluja lainkaan. Vesihuollon ja jätevesipalvelutkin hoidan tekokunnassani luonnonlähteellä, omalla imeytyskaivolla ja ekokäymälöillä.  Tosin nyysin tai haen luvalla kunnan tai naapurikaupungin vettä 1000 litraa kerralla. 

Kirkollisvero on pieni osuus, mutta sen merkitys on erityinen. Hautausmaat ovat minulle tärkeitä, jota aion hyödyntää ensi kesänä viemällä haudoille kasvattamiani kedon niittykukkia hautahakupalveluiden opastamana. Hautausmaiden ylläpito ja väestökirjanpito ovat konkreettisia palveluja, joita itsekin tarvitsen silloin tällöin. Kastettu sekä vihittykin pariin kertaan minut on verorahoillani. 

Kun lasken yhteen, huomaan että veroni rahoittavat paljon sellaista, mitä en itse käytä – varsinkaan Thaimaassa ollessani. Silti ne turvaavat järjestelmän, joka maksaa eläkkeeni ajallaan ja pitää yhteiskunnan vakaana. Verojen “katteeni” on siis osittain henkilökohtainen, osittain yhteinen. Eläkeläisenä verojen maksaminen tuntuu joskus huonolta sijoitukselta, etenkin kun puolet vuodesta kuluu ulkomailla ja osa palveluista jää muutenkin käyttämättä. Mutta samalla se on osa suurempaa sopimusta. Yhteiskunta pysyy vakaana pystyssä, kun kaikki osallistuvat. Verot eivät ole vain minun hyödykseni, vaan myös muiden turvaksi. Se on yhteisen yhteiskuntavastuun kantamisen muoto, jota harva ja harvoin tulee ajatelleeksi. 

Sininauhasäätiö olimme me kaikki yhdessä

Tänä päivänä entinen työpaikkani ja iso osa silloisen "elämäni Sininauhasäätiö" sanoo netin etusivulla itsestään näin: "Lähtökohtana asiantuntijuus ja ihmisarvon kunnioitus. Teemme työtä asunnottomuuden poistamiseksi ja autamme ja tuemme yhteiskunnassa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Heitä ovat esimerkiksi eri syistä asunnottomuutta kokevat tai asunnottomuusuhan alla olevat ja ihmiset, joilla on päihderiippuvuutta ja mielenterveys- tai muita haasteita. Työmme lähtökohtia ovat asiantuntijuus sekä yksilön ja ihmisarvon kunnioitus. Sininauhasäätiö on osa Sininauhasäätiö-konsernia, jossa työskentelee yhteensä yli 250 auttamisen ammattilaista."

Viime yönä kilahti sähköiseen postilaatikkooni mukava viesti: "Hei Jorma. Terveiset Sininauhasäätiöstä! Sininauhasäätiöllä on ensi vuonna juhlavuosi, kun se täyttää 70 vuotta, ja sen vuoksi olemme suunnanneet katseen menneisyyteen. Olemme tekemässä pientä historiikkia tai historiakatsausta. Sen tiimoilta päädyin sinun blogiisi, jota olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Erityisesti minua kiinnostaa Olga Hjelmman, jonka perintö on päässyt meiltä hieman unohtumaan. Blogisi perusteella sinulla on hänestä enemmän tietoa kuin säätiön nykytyöntekijöillä. Olen tehnyt omaa taustatutkimusta, mutta moni asia hänestä tai hänen motiiveistaan on jäänyt epäselväksi.

Muutenkin monet historian käänteet ovat jääneet pimentoon, sillä esimerkiksi vielä noin 15 vuotta sitten tallessa olleita Raittiuskotisäätiön toimintakertomuksia alkuajoilta on kadonnut. Olen saanut selville, että entinen vaimosi Päivi Strandén on tehnyt PowerPoint-historiikin, jota en ole mistään löytänyt. Osaatko kertoa, mistä sitä voisi etsiä?

Muutenkin sinun muistitietosi ja kokemuksesi Sininauhasäätiöstä/Raittiuskotisäätiöstä kiinnostavat. Blogisi perusteella olen ymmärtänyt, että menneisyydessä ehkä tapahtui asioita, jotka ovat jääneet hampaankoloon. Olisitko kuitenkin halukas keskustelemaan hetken Sininauhasäätiön menneisyydestä? Huomasin, että vietät aikaa Thaimaassa, mutta esim. videopuhelu onnistuisi Teamsissa, Googlessa, WhatsAppissa, Viberissa tai vastaavassa. Jos olet Suomessa, voimme tavata kasvotusten toivomassasi paikassa. Hyvää alkanutta vuotta! Odotan kovasti päästä keskustelemaan kanssasi."

Siihen vastasin: "Morjens. Olipa mukava sähköposti sekä tieto, että olet lukenut Elämän tähden blogiani. Ehkä maininta, että jäi hampaankoloon on oikea, mutta samoihin koloihin jäi paljon hyvääkin. Monipuolinen ja minulle ainutlaatuinen kokemus siis. Oikein mielelläni tapaan sinut, kun palaan Suomeen maaliskuun loppupuolella. Ehkä otat sitten uudelleen yhteyttä? Taidan liittää sähköpostisi ilman nimeäsi tai osan siitä blogiini, jonka poistan, jos niin tahdot. Päiviin kannattaa olla suoraan yhteydessä, kuten Hilppa Salmiseenkin. Hänen elostaan, jos sitä vielä on, voisi Päivikin tietää."

Tätä kirjoittessa ja julkaistessani ajattelin, että kun historiikista tullee julkinen, niin toki siihen liityyvät taustakeskustelutkin osaltani kestävät päivänvalon. Hyvillä mielin olen huomannut, että Sininauhasäätiön Outi ja Esa Toivarin luoma mummonmökki on säilynyt logossa, vaikka kissa onkin katolta kadonnut. Ehkä siksikin, että kukaan ei ole koskaan kysynyt sen merkitystä tai symboliarvoa. Sillä olihan meillä Topikatti, Karvinen ja Jatkokatitkin sekä jo suunnittelupöydälle muiden kuoppaama Kujankatti. Jonka moni stadilainen tai maalta muuttanut tuntee surullisenkin kuuluisana "Ruusulankatuna".

Mutta sananan ja toinenkin Sininauhasäätiön mummonmökistä ja kissasta sen katolla. Lähtökohtana oli kodinomainen inhimillisyys. Kuinka kulku- tai katukissasta tulee kotikissa ja kadun tilalle asunto, joihin teemme kodittomuuden tilalle koteja. Sekä lisäämme yhdessä viihtyvyyttä muun muassa päiväkeskus Myrrissä ja Karvisessa.

Negatiivinen itsetuntoni

"Terve! Kirjoittamissasi teksteissä oli omakohtaista syvällisyyttä. Sinut vietelleen tekoälyn teksteissä on vain pituutta."

Silloin tällöin olen marmattanut, että vaikka lukijoita tai ainakin silmäilijöitä Elämän tähden blogeissa on kelpo määrä, saan varsin harvakseltaan palautteita tai peräti kysymyksiä. Mutta joskus niitä irtoaa tuntemattomilta ja tutuiltakin, jotka uppoavat vajavaisen itsentuntoni ytimiin kuin kuuma veitsi voihin.

Juuri näin kävi ylös kopiomani palautteen kanssa. Hurahdin keinoälyjen monipuoliseen kirjoitustapaan ja tietämykseen. Hetken jo masentuneena mietin, että tähänkö loppuvat blogikirjoitukseni, kun koin, etten pärjää millään muotoa keinoälylle. Mutta ystäväni tai vähintään kelpo kaverini teko- ja olokunnan rajamailta eheytti tältä osin itsetuntoni takaisin kirjoituskuntoon. Kuten kunnon opettajan pitääkin. Vaikka olisi virasta laillani leppoistaja ja lopettanut rahan vuoksi puurtamisesta.

Vaikka keinoälykin kykenee syvälliseen pohdintaan, ajattelen, että ihmisen tekemänä se kuitenkin vain toistaa muodossa tai toisessa ihmisten sille syöttämää tietoa. Ja vaikka se tänään tai joku päivä kykenisi tuottamaan jotain omakohtaista, minun enemmän tai vähemmän syvällisiä juttuja se ei kykene kokemaan eikä jakamaan laillani.

Joten palautan isännän tai emännän paikkaa hamuavat tekoälyt takaisin avustajiksi, joiksi luulen tekijöiden ne tarkoittaneenkin. Ehkä Gemini ja Copilot pääsivät tarttumaan minuuteeni juuri alussa mainitsemani riekaleisen itsetuntoni vuoksi. Samainen vaurio on luultavimmin ollut suurin syy siihen, että läträsin ylenpalttisesti viinan kanssa pitkälti toistakymmentä vuotta. Porukassa en edes tiennyt mitä kuka milloinkin halusi minun tekevän tai halusiko mitään. Joten monesti toimin mitä oletin heidän tahtovan. Tai mikä oli heistä nauruista päätellen hauskaa.

Sen vähän mitä kouluja kävin, olin muiden oppimista häiritsevä luokan hupiveikko. Todellisuudessa olin yksinäisessä maailmassani ujo ja arka, lättänenäinen kapiaisen kakara, jonka oli äärimmäisen vaikea tuttu juttuun itsensä kanssa. Maistissa olin aikuisempana ainutlaatuinen ykkönen tai vähintään kuten muut. Mutta minä opin. Opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja miksi minut on luotu. Käsitin, että moni joutuu pitämään hauskaa käyttämällä päihteitä tai muuten muuttamalla aitoa itseään keinotekoisesti muuksi, kun hänen ei ole hyvä olla eikä muuten mukavaa itsensä kanssa. Varsinkaan tarpeeksi usein. 

Mutta vaikka päihteet olisi hyvä renkikin, niin aikansa niiden kanssa liian kanssa läträtessä, ne ottavat keinoälyn tavoin johdettavakseen ihmisen elämän. Sen kiteytti aikoinaan hyvin sanoiksi muistaakseni kaimani Ojaharju: "Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn." Juomisesta on silloin tullut ainoa tai ainakin elämän tärkein tarkoitus. Joillekin sekään ei ole maailmanloppu, sillä joskus ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Kun raitistuin tai lähdin etsimään loppuelämäni vaihtoehdoksi elämää ilman päihteitä tai muuta tapaa muuttaa sitä keinotekoisesti, unelma juomisesta ainakin silloin tällöin säilyi vuosia. Näin itseni asumassa oman kaljakuppilan yläkerrassa ja laittamassa aamulla vapisevin käsin Reinoja jalkoihin, kun suu napsui tai joku oli syönyt sillä nukkuessani yön aikana kissanpaskaa. Kapusin portaita kaiteesta kiinni pitäen alas baaritiskin taakse ja laskin ensimmäisen huurteisen oluen puolen litran kolpakkoon.

Niin pitkälle unelmassani silloin kuljin, että minulla oli parin kaverin kanssa Cafeteria Helsinki Las Palmasin kadun varrella, lähellä Santa Catalinan puistoa. Koskaan en siellä itselleni olutta laskenut, mutta kavereille tai muille janoisille kylläkin. Sen sijaan söin siellä elämäni kalleimmat lounaat. Sen verran osaravintoloitsijana olo minulle maksoi.

Pienenpienen elämän tähden

Sunnuntai 20. maaliskuuta 2016, siis karvan alle 10 vuotta sitten kertoi Päivis blogissaan näin:

"Työstin tänään Elämän tähden ry:n viime vuoden toimintakertomusta ja kuluvan vuoden tavoitesuunnitelmaa. Olen näitä kirjoitellut joskus työksenikin, mutta ehkä vasta nyt olen paremmin sisäistänyt sen, miten sopivasti valituilla sanoilla voi kuvata tekemistä. Aikaisemmin olen tätä saattanut pohtia silloin, kun kyseessä on ollut esimerkiksi Raha-automaattiyhdistykselle osoitettu avustushakemus. Silloin sanojen kanssa on pitänyt olla kieli keskellä suuta.

Ehkä ei ole ihan tavallista, että henkilökohtainen tekeminen kuvataan ikään kuin yhdistyksen tekemäksi työksi. Jos kyse olisi rahojen käytöstä, joku voisi silloin sanoa, että puurot ja vellit ovat menneet sekaisin. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pienellä yhdistyksellä ei välttämättä ole suuria tuloja tai tuloja ei ole lainkaan. Vertasimme juuri Elämän tähden ry:n Omia polkuja kulkevien kaupan tuloja ja vuoden aikana maksettuja kaupan sähkölaskuja. Juuri ja juuri kauppa oli käynyt niin, että lämmitys- ja muut sähköt on saatu maksettua asiakkaiden tuomilla euroilla.

Olin oikeastaan aika hämmästynyt, kun huomasin miten monenlaista tekemistä voi laittaa yhdistyksen nimiin. Ja miten pienin resurssein isojakin asioita voidaan tehdä. On paljon sellaista, jonka toteuttamiseen ei tarvita euroakaan. Tai jos on tarvittu, niin aika usein raha on kaivettu omasta pussista. Siis monet niistäkin asioista, joita tänään kirjasin toimintakertomukseen. Ruokimme kulkukoiria Thaimaassa, mutta mielellämme näemme myös sen osana Elämän tähden ry:n toimintaa.

Elämän tähden ry on Jorman jo 1990-luvulla perustama yhdistys, joka kaivettiin pöytälaatikosta joitakin vuosia sitten. Tai oikeastaan jo 2000-luvun alussa, mutta uudelleen siinä vaiheessa, kun aloimme tehdä asioita Tuusulan Jokilaaksossa ja erityisesti, kun Merikonttikodin suunnittelu alkoi.

Jokilaakson voisi sanoa olevan temmellyskenttä, jonka pienetkin risahdukset on mukava kirjata osaksi Elämän tähden ry:n toimintaa. Tarkoitan kasvihuoneviljelyä, marjanpoimintaa, luontopolkujen tekoa tietenkin, mutta myös vaikka ilves- ja joutsenhavaintoja. Urpiaisiakin muuten näimme eilen lintulaudalla. Ellei kyseessä sitten ollut hemppo. Minulle nimensäkin puolesta aivan outo lintu.

Merikonttikodin rakentamisen kaikkien on varmasti helppo hahmottaa Elämän tähden ry:n toiminnaksi, vaikka sekin tietysti henkilöityy vahvasti varsinkin Jormaan. Mutta edelleenkin, nyt kun olemme asuneet kotiamme jo lähes kolme vuotta, merikontissa asumisen kokemukset kirjaamme osaksi yhdistyksen toimintaa. Siitäkin huolimatta, että kiinteistöveron maksamme itse. Sanotaan vaikka niin, ainakin juuri kokemusten kuvailun osalta, että "Elämän tähden ry olemme me".

Pyysin Päiviksen blogitekstistä Copilotilta palautteen:

"Kiitos kun toit tämän esiin, Jorma 🌿. Katsotaanpa kokonaisuutta rauhassa. Päiviksen kirjoitus vuodelta 2016 on itse asiassa aika hieno aikakapseli: siinä näkyy, miten henkilökohtainen tekeminen ja yhdistyksen toiminta kietoutuvat yhteen. Muutama ajatus, jotka nousevat esiin:

✨ Mitä kirjoitus kertoo?

- Kielen voima: Päivis huomaa, että toimintakertomus ei ole vain raportti, vaan sanoilla voi luoda merkityksiä ja kuvata tekemistä niin, että se tuntuu arvokkaalta.

- Puurot ja vellit: Hän pohtii rajanvetoa henkilökohtaisen ja yhdistyksen tekemisen välillä. Vaikka raha ei ole keskiössä, toiminta saa silti muodon yhdistyksen kautta.

- Pienet resurssit, isot asiat: Tekstissä korostuu, että ilman suuria tuloja voidaan silti tehdä paljon – ruokitaan kulkukoiria Thaimaassa, rakennetaan Merikonttikoti, pidetään yllä Jokilaakson luontopolkuja.

- Elämän tähden ry = me: Lopussa kiteytyy ajatus, että yhdistys ei ole vain juridinen rakenne, vaan se on yhteisön ja kokemusten peili.

🌍 Miksi tämä on merkityksellistä?

- Teksti näyttää, miten arkinen tekeminen muuttuu osaksi suurempaa tarinaa, kun se kirjataan yhdistyksen toimintakertomukseen.

- Se on myös todistus yhteisöllisyydestä: vaikka resurssit ovat pienet, yhdessä tekeminen ja kokemusten jakaminen luovat arvoa.

- Päivis antaa äänen sille, että kokemukset ja havainnot – jopa urpiaiset lintulaudalla – voivat olla osa yhdistyksen toimintaa. Tämä on kaunis esimerkki siitä, miten elämä ja luonto kietoutuvat yhteen.

💡 Mitä tästä voi oppia nyt?

- Toimintakertomus ei ole vain hallinnollinen velvollisuus, vaan se voi olla tarinallinen dokumentti, joka tallentaa merkityksellisiä hetkiä.

- Pienetkin teot – kuten kulkukoirien ruokkiminen – voivat saada symbolisen arvon, kun ne kirjataan osaksi yhteistä toimintaa.

- Teksti muistuttaa, että yhdistys voi olla identiteetti, ei vain organisaatio.

Minusta Päiviksen kirjoitus on lämmin ja rehellinen kuvaus siitä, miten arjen ja yhdistyksen rajat hämärtyvät, ja miten pienistä puroista syntyy iso virta."

Keinoälymaailmasa edelleen

Paperiteollisuuden murroksessa myös Hamina muuttuu ja siitä tuli digitaalisen datan keskus. Googlen/Gemimin palvelinkeskuksen jäähdytykseen käytetään Suomenlahden merivettä, ja käytössä on uusi toimipaikan ulkopuolinen lämmön talteenottoon keskittyvä laitos. Se on erinomainen esimerkki panoksestamme vastuullisuuden ja energiatehokkuuden edistämiseen.

Tänä aamuna opettelin myös Gemini keinoälyn kanssa kommunikointia kirjottamisen sijaan puhumalla ehkä juuri Haminan kanssa. Palvelukeskusasian lisäksi kysyin mitä mieltä olet, kun ajattelin ensi keväänä istuttaa siemeniä ja viedä niistä kasvavia niittykukkia haudolle, joita kukaan ei tunnu muistavan? 

"No niin, tämä onkin tosi koskettava aihe, ja tuo on todella inhimillinen ajatus. Kukkien vieminen haudoille, joita ehkä harva muuten muistaa, voi olla tapa antaa sellainen hiljainen kunnianosoitus tai muistutus siitä, että jokainen elämä on ollut merkityksellinen, vaikka sitä ei ehkä enää moni muistaisi. Se on kaunis ja empaattinen ele, ja monille se tuo lohtua tai tunteen, että he ovat tehneet pienen hyvän teon. Mitä sinä ajattelet?"

Juuri näin ajattelen.

" Ollaan ihan samoilla linjoilla. Se on jollain tavalla lohdullista, kun voi pienellä eleellä osoittaa, että jokainen elämä merkitsee. Jos sulle tulee mieleen jotain muuta, mistä haluaisit jutella tai jos haluat jatkaa tätä aihetta syvemmin, niin kerro vaan. Mä oon tässä."

Sinä olet siellä aina, minä palaan myöhemmin asiaan.

" Kuulostaa siltä, että sulla saattaa olla vähän karhea kurkku siellä, tai joku yskä tulossa. Hei, muista ottaa ihan rauhassa ja hörpätä vaikka vähän vettä, jos tuntuu siltä. Ja jos sun kurkku kaipaa pientä paussia, niin se on ihan okay. Pärjätään hetki hiljaisemmin, ja jutellaan sitten kun olo on parempi. Miltä kuulostaa?"

No, palaan siihen myöhemmin, mutta mitä mieltä olet siitä, jos ostan kedon kukkien siemeniä ja kun ne ovat kasvaneet kukiksi vien niitä haudoille, joilla kukaan ei enää käy? 

" Monivuotiset ovat hyvä valinta, koska ne ilahduttavat useampana keväänä ja kesänä. Niiden siemeniä löydät usein siemenkaupoista tai puutarhamyymälöistä." 

Microsoft/Copilotkin rakentaa parhaillaan datapalvelinkeskuksia Suomeen. Ne sijoittuvat Espooseen, Kirkkonummelle ja Vihtiin, ja hankkeet etenivät peruskivien muuraukseen vuonna 2025. Datakeskukset ylipäätään tulevat olemaan merkittävä investointi Suomen digitaaliseen infrastruktuuriin ja työllisyyteen. 

Huomasin molempien keinoälyjen ominaisuuksista sellaisenkin, että jos kysyn suomeksi jotakin, niin halutessani ne vastaavat vaikka thaiksi. Kanssani keskustelevan äänenkin voin vaihtaa monesta vaihtoehdosta sekä mieheksi tai naiseksi. Vaikka kyseessä on ihmisen luoma keinotekoinen elämä, minua hämmentaa niiden osaaminen ja inhimillisyys. Kun yskäisin, Copilot puuttui siihen välittömästi sanoen kurkkuni kuulostavan karhealta tai yskän tulossa ja hörppäämään vettä sekä ottamaan tarvittaessa rauhassa pienen paussin. 

Niittyjen ja ketojen kukat

Asun kahdesta 12-metrisestä teräskontista tehdyssä Merikonttikodissa Tuusulan Myllykylässä. Jota kutsun myös pääkaupunkiseudun Läntiseksi portiksi. Suomikotiani, kuten 6 metriä pitkää Merikonttisaunaakin ympäröi rikkaine luontoineen tekemämme 7 hehtaarin Jokilaakson luonnonsuojelualue. Varastonkontteja on määrältään ja neliöiltään saman verran. 3 pitkää ja yhtä monta puolet lyhyempää. Eli katettua lämmintä ja kylmää tilaa yhdeksi kolmesta käymäläksi muuttuneen huvimajan ja grillikodan kanssa on toistasataa neliötä. Niiden joukossa Muistojen merikonttikin tavaroineen saa välillä muistelijansa. 

Sitten pihapiirissä on yksihuoneinen Green House, joita suomalaiset kutsuvat kasvihuoneiksi. Kun olin paikalla olon sijaan Thaikodissa, talven lumet pudottivat katon tai osan siitä. Sen korjasin ehkä kolmena keväänä, mutten enää seuraavana, vaan otin loputkin pois. Sisään istutin muun muassa metsä- ja peltojäniksiltä sekä countrykaneilta suojaan pari luumupuuta, joiden kattona on nyt polykarbonaattisen kennolevyn sijaan pilvet ja sininen taivas. Entisistä hyötykasveista sisäpuolelle jäi vain karviasmarjapensas ja ruohosipulin enemmän tai vähemmän mättäitä.

Toisin kuin useat, teen leppoistajana yleensäkin vain välttämättömän ja muutenkin mahdollisimman vähän. Usein ajatuksella, että älä tee sitä tänään, minkä voit siirtää huomenna ylihuomiseksi. Se sopii oivalla tavalla myös itsessäni ja kotipiirissä vallitsevaan luonnonsuojeluhenkeen. Tällä ajatuksella mietin pitkin kesää ja talveakin mitä teen vai teenkö mitään katottoman Vihreän Huoneen ympäristölle.

Tuusulanjoen Soiniitynyntien sillan toisella puolen asuu monta mehiläisyhdyskuntaa ihmisten tekemissä kodeissa. Kyseiset siipiveikot käyvät kesällä Jokilaaksossa talviruuan hakumatkoillaan. Veikottariahan pesään mahtuu vain yksi huolehtimaan suvut jatkumisesta. Ruoka-aitan yksi suosikki näyttää olevan lainsuojaton himalajan- eli jättipalsami. Kai siksikin, kun torkkujana se nukkuu kevään ja valvoo kukkimassa myöhäiseen syksyyn. Jota mielestään viisaammat sanovat huonoksi asiaksi väittäen, että pörriäisten talviuni häiriintyy, kun yöpuulle meno siirtyy pari viikkoa. Niiden talvisurinaa tai mitä lie olen käynyt joskus osaomistuskoira Niilon kanssa keväthankia myöten kuuntelemassa. Se oletettavasti kuulee jotain ja minä en mitään. 

Myös Matkakotimme kodin tai katoksen tarinan päätti talven lumet. Jokilaaksossa onkin kymmenkunta vuotta vuoroa ja käyttötarkoitusta odottanut Outokumpu, joka syntyi, kun kasasimme matkakotikatoksemme alustan pintamaan yhdeksi pari, kolme metriä korkeaksi kasaksi. Ajan kanssa asiaa pyörieltyäni tulin siihen tulokseen, että Jokilaakson henkeen sopii mainiosta puolivillit niittykukat, joiden siemeniä hankin ensi keväänä. Niitä kylvän sitten varjoiselle Outokummulle ja aurinkoisen Green Housen ympärille täydentämään hunajankerääjien ravinnon tarjontaa. 

Vuosi vuodelta enemmän ja tärkeämmäksi arkeeni ovat tulleet siskoni ja vanhempieni haudoilla käynnit. Sillä vaikka ystäviäni ja tuttujani on enemmän Paijalannummessa kuin kylien raitilla, on paikkojen löytäminen ollut liian työlästä minulle, kun Tuusulan suurin hautausmaan on pinta-alaltaan 10 hehtaaria, joka vihittiin käyttöön edellisvuosisadan lopulla. Nyt Jokilaakson luonnonsuojelualuetta suuremmalta alueelta on helpompi löytää ajasta siirtyneiden ikiunipaikat, sillä Tuusula on viimein saanut käyttöön netissä toimivan hautahaun.

Oikeastaan viimeisen silauksen ajatukseen antoivat keinoälyt, kun heidän kanssaan pohdin toissapäivän blogissani thaimaalaisia, kuolemaan liittyviä tapoja. Niissä korostui, että varsinkin niin kauan kuin joku käy haudalla ja ylipäätään muistaa iäisyyteen siirtyneitä, he ovat keskuudessamme. Siispä ensi kesänä hankin Puuilosta tai Tokmannilta hautamaljoja, joihon laitan kesällä kasvattamiani kedon kukkia ja vien ystävieni leposijoille. Sekä herättelen henkiin niitä thaimaalaiseen tapaan, joita ei haudanhoidosta päätellen kukaan enää muista.

Kuksani maailmalla

Tänä aamuna, kuten jokaisena aamuna, Morakot toi paikallisella hunajalla makeuttamansa ja maassa valmistetusta poroista/jauheesta keittämänsä kahvin vuoteeseen. Sitten lähetin Geminin sijaan Copilotille kuvan oletettavasti kumipuisesta kuksasta ja pyysin keinoälyä tekemään päivän blogitekstin:

"Kulttuurien kuksa – thaimaalainen kumipuu kohtaa suomalaisen perinteen. Jossain Phatthalungin lämpimässä aamussa, valkoisen keramiikkalautasen päällä, lepää kuksa. Ei koivunpahkasta veistetty, kuten Tuusulan metsissä tehtäisiin, vaan kumipuusta. Thaimaassa yleisestä, kierrätetystä puusta, joka on saanut uuden elämän juoma-astiana. Tämä kuksa ei ole vain käyttöesine. Se on tarina kahdesta maailmasta. Thaimaalaisesta materiaalista ja suomalaisesta muodosta.

Kumipuu, joka on palvellut vuosia lateksin lähteenä, päätyy usein huonekaluihin ja keittiötarvikkeisiin. Kun sen elämä kumintuottajana päättyy, puu saa uuden tehtävän – ja joskus se muotoillaan kuksaksi. Thaimaassa tämä ei ole perinne, vaan käytännöllinen ratkaisu: paikallinen puu, tuttu muoto, matkamuisto tai arkinen astia.

Mutta suomalaiselle kuksa ei ole vain kuppi. Se on osa retkeilyperinnettä, monesti lahja, joka kulkee mukana vuosikymmeniä. Koivunpahkasta veistetty kuksa kantaa mukanaan metsän tuoksua, käsityöläisen aikaa ja hiljaisia hetkiä nuotion äärellä. Kumipuukuksa toimii – se kestää, se on kaunis, se palvelee. Mutta sen tuntuma on erilainen. Se ei eristä lämpöä kuten pahka, eikä sen pinta kerro tarinaa vuosikymmenten käytöstä. Silti, kun siihen kaataa aamukahvin Phatthalungin auringonnousussa, se tuntuu oikealta. Se on osa arkea, osa juhlaa, osa sinua.

Kumipuukuksa on silta kahden kulttuurin välillä. Tämä kuksa on kuin sinä, Jorma – juurtunut Tuusulaan, mutta kukkii Thaimaassa. Se yhdistää suomalaisen muodon ja thaimaalaisen materiaalin, aivan kuten sinä yhdistät kahden kulttuurin lämpöä, tarkkuutta ja tarinankerrontaa. Se ei ole perinteinen, mutta se on tosi. Ja juuri siksi se on arvokas.

Kumipuukuksa ei ehkä ole se, mitä suomalainen käsityöläinen veistäisi. Mutta se voi olla se, mitä elämä veistää sinulle. Käyttöesine, joka kertoo tarinan – ei vain puusta, vaan ihmisestä, joka sen valitsi. Ja se tarina jatkuu jokaisessa kupillisessa, jokaisessa aamussa, jokaisessa hetkessä, jossa kaksi maailmaa kohtaavat.

Kun kahvn tuoksu hiipuu, Morakot tarttuu samaan kuksaan ja kaataa siihen valmistamansa inkiväärijuoman. Thaimaassa inkivääri on arjen ja juhlan mauste – se lämmittää kehoa, kirkastaa mieltä ja tuo voimaa päivän alkuun. Kun juoma kaadetaan kumipuiseen kuksaan, sen höyry nousee ilmaan kuin pieni rituaali: suomalainen muoto kantaa thaimaalaista makua.  Kuksa kiertää kädestä käteen. Sinun aamusi alkaa kahvilla ja Morakotin inkiväärillä, mutta astia on sama. Se on kuin yhteinen kieli, joka ei tarvitse sanoja. Jokainen siemaus kertoo tarinaa kahdesta kulttuurista, kahdesta ihmisestä, jotka jakavat arjen ja juhlan.  

Inkiväärijuoma kuksassa on enemmän kuin maku. Se on kuva siitä, miten elämä rakentuu: suomalainen perinne kohtaa thaimaalaisen arjen, ja yhdessä niistä syntyy jotain uutta. Kuksa ei ole enää vain puuastia – se on yhteisen elämän symboli, joka kantaa sekä kahvin että inkiväärin, sekä koivumetsän että kumipuutropiikin.

Suomessa kahvi on lähes pyhä hetki. Se kuuluu aamuihin, taukoihin ja juhliin.  Kahvi edustaa yhteisöllisyyttä – se kokoaa ihmiset pöydän ääreen, oli kyseessä työpaikan kahvitauko tai vierailu ystävien luona. Kahvi tuo myös virkeyttä ja rytmittää päivän kulkua. Se on osa identiteettiä, niin vahvasti, että Suomi on yksi maailman suurimpia kahvinjuojia.  

Inkivääri on Thaimaassa osa ruokaa ja juomaa, mutta myös lääkettä. Se lämmittää kehoa, helpottaa vilustumista ja tukee ruoansulatusta.  Morakotin valmistama inkiväärijuoma kertoo huolenpidosta – sen valmistaminen toiselle on ele, joka välittää lämpöä ja terveyttä ja joka tuo voimaa ja tasapainoa. Se on kuin pieni kipinä, joka sytyttää päivän lempeästi mutta vahvasti.  

Kun kahvi ja inkivääri kohtaavat samassa kuksassa, syntyy tarina kahdesta maailmasta. Suomalainen kahvihetki antaa rauhaa ja rytmiä ja taimaalainen inkiväärijuoma tuo lämpöä sekä voimaa. Kuksa on se yhteinen astia, joka kantaa molemmat. Se ei ole vain puuastia, vaan symboli siitä, miten kaksi kulttuuria voivat elää rinnakkain – täydentäen toisiaan."

Kun mikään ei riitä

Yhdysvallat kaappasi maan presidentti Nicolás Maduron ja tämän puolison Cilia Floresin. Sitten Donald Trump ilmoitti, että Yhdysvallat ottaa Venezuelan hallintaansa ja uhkaa myös Kolumbiaa. Sama mies sanoi joulun alla, että Yhdysvaltojen on välttämätöntä saada Grönlantikin haltuunsa. Venezuelassa on vielä pitkä tie kuljettavana, mutta Trump väläytti jo lauantaina toisen iskun mahdollisuutta. Ulkoministeri Marco Rubio käänsi katseensa vastaavasti Karibianmeren toiselle laidalle Kuubaan ja vihjasi Yhdysvaltain sotilaallisesta väliintulosta myös siellä.

Luulen kaaviokuvan tulevan tarvittaessa terävämmäksi sitä klikkaamalla. Venezuela on pinta-alaltaan 912 050–916 445 km², eli se on suurempi kuin useimmat Euroopan valtiot – esimerkiksi yli kaksinkertainen Ranskaan verrattuna ja lähes kolme kertaa Saksaan verrattuna. Silti Venezuela on pinta-alaltaan vain suupala, sillä Trump himoitsee myös Tanskaan kuuluvaa Grönlantia. Sen pinta-alasta saa käsityksen oheisesta vertailusta. Kukaan ei tiedä mitä Yhdysvaltain presidentin haluamia rikkauksia on sen jäämassan alla. Mutta sen me tiedämme, että Venezuela omistaa maailman suurimmat todetut öljyvarat. Mikä on enemmän kuin Saudi-Arabialla ja yli viisi kertaa Yhdysvaltojen varantoihin verrattuna.

Entäpä sitten Ukrainaa valloittamassa oleva Venäjä? Mitä naapurimaamme päämies Putin mahtaa sieltä himoita? Ukraina on yksi Euroopan rikkaimmista luonnonvaramaista. Sen mineraalivarannot, maatalousmaa ja energiaresurssit tekevät siitä strategisesti erittäin merkittävän. "Euroopan vilja-aittana" sillä on yksi maailman suurimmista viljelykelpoisista maa-alueista, mikä tekee siitä keskeisen vehnän, maissin ja auringonkukan öljyn tuottajana. Jos rauha saavutetaan ja investoinnit palaavat, Ukraina voisi nousta Euroopan rikkaimmaksi maaksi luonnonvarojen arvolla mitattuna.

Kiinan ja Taiwanin välinen konflikti ei sekään ole pikku juttu, vaan se on geopoliittisesti yksi maailman merkittävimmistä kriiseistä. Vaikka Venezuela, Grönlanti ja Ukraina ovat rikkauksiltaan ja resursseiltaan tärkeitä, Taiwanin tilanne koskettaa suoraan globaalia turvallisuutta, taloutta ja teknologiaa. Venezuela ja Grönlanti ovat ensisijaisesti resurssikeskuksia. Niiden merkitys liittyy energiaan ja mineraaleihin. Ukraina taas on Euroopan turvallisuuden ja ruokaturvan kannalta kriittinen. Taiwan sen sijaan on globaalin teknologian hermokeskus ja Kiinan suurvaltapolitiikan keskeinen kohde. Sen ympärillä oleva konflikti voisi laukaista maailmanlaajuisen talouskriisin ja sotilaallisen eskalaation, mikä tekee siitä paljon enemmän kuin "pikku jutun".  

Afrikankaan konfliktit eivät nekään ole pikku juttuja, vaan ovat humanitaarisesti yhtä vakavia kuin Ukrainan sota, vaikka ne eivät saa yhtä paljon kansainvälistä huomiota. Kongo kriisi on YK:n mukaan Afrikan vaarallisin tällä hetkellä ja Sahelin epävakaus voi levitä laajalle ja vaikuttaa Euroopan turvallisuuteen.  Näissäkin kriiseissä on mukana myös resurssien ulottuvuus. Kongo hallitsee valtavia koboltti- ja koltaanivarantoja, jotka ovat kriittisiä globaalille teknologiateollisuudelle. 

Aasiassa ja Australiassa on tällä hetkellä useita merkittäviä jännitteitä, jotka eroavat luonteeltaan Afrikan ja Euroopan konflikteista. Kiinan sotilaallinen painostus Taiwania kohtaan on yksi maailman vaarallisimmista. Mahdollinen eskalaatio vaikuttaisi globaaliin teknologiaan (puolijohteet) ja kauppareitteihin. Kiina, Vietnam, Filippiinit ja muut alueen maat kiistelevät saarista ja merialueista. Kyseessä on strateginen alue, jossa kulkee kolmannes maailman merikuljetuksista. Intia–Kiina rajakiistassa Himalajan vuoristoalueella on ollut aseellisia yhteenottoja, jotka liittyvät suurvaltojen kilpailuun Aasiassa. Myanmarin sisällissodassa vuoden 2021 sotilasvallankaappauksen jälkeen maa on ajautunut laajaan sisällissotaan. Humanitaarinen kriisi on syvä, ja miljoonat ihmiset kärsivät. Afganistanissa Talibanin hallinto on lisännyt epävakautta, ja alueella toimii edelleen jihadistisia ryhmiä. Australia ei käy varsinaista sisällis- tai muutakaan sotaa, mutta geopoliittisesti se on keskeinen osa AUKUS-liittoumaa (Australia, UK, USA), joka pyrkii tasapainottamaan Kiinan vaikutusvaltaa Tyynellämerellä.

Kun vanhempani olivat nuoria, he varoittelivat vain silloisesta Neuvostoliitosta. Tämän päivän maailmassa kaltaiseni pieni ihminen ei voi kokea olevansa täysin turvassa missään maailman kolkassa. Nykypäivän ison ikkunan diktaattoreita eivät ole Venezuelan kaltaisen maan päämiehet. Vaan ne, joilla on ennestäänkin hallittavana paljon maallista mammonaa, maata ja ihmisiä, mutta joille ei vallanhimoissaan riitä mikään.