Viikatemiehen väistelyn vuosipäivä

Jo useampana vuonna olen kirjoittanut syntymäpäivä-blogin samalla otsikolla. Luulen niiden löytyvän aiheesta kiinnostuneille Googlesta. Elämän laskettelurinteeseen tulee joka vuosi uusia väistettäviä pujottelukeppejä. Hankaliakin ja niistä selviäminen on yhä vaikeampaa. Tai nykyajan muotisanaa käyttääkseni haasteellista. Tänään kuitenkin tulen 18 minuuttia vaille 16 ensimmäisen vuosisatani, viimeisen kvartaalin, ensimmäisen vuoden maaliin.

Edelleen elämä on kliffaa, jota toivon voivani jatkaa hamaan tulevaisuuteen. Jokaiselle vuosipäivälle pitkin vuosikymmeniä olen rakennellut jotain uutta. Niin tänäkin vuonna, sillä lähden eilen hankkimani kakun kanssa kohti Itä-Suomea. Edessä on parin päivän talviturkin heittoreissu suomalaiseen järveen, jonka ystäväni maustaa puulämmitteisellä saunalla. Saattaapa maailmoja syleilevien insinööritason keskustelujen lomaan ja vatsoihin mahtua kiukaan kivillä kypsyneet makkaratkin tai ainakin lieden makoisa kaali- tai makaroonilaatikko.

Viikatemiehen västelyn vuosipäivän aattona istutin oikein kaupasta ostettuun multaan niitty- ja kedonkukkien siemeniä pihan ja kotitien amppeleihin. Niistä toivon saavani leikkokukkia kesän mittaan ystävieni ja unohdettujen haudoille. Se on oiva paikka loivaliikkkeisille kävelylenkeilleni. Olin ja olen yhä hieman haikein mielin, kun huomasin hautahaku-ohjelman avulla, että kaikki Paijalannummeen ajassa vaeltamisen lopettaneet eivät ole saaneet suvultaan tai muilta nimeä hautakiveen tai muutakaan tietoa kummulleen.

Vaikka maailmankaikkeudessa ja ikuisuudessa on meidän kaikkien maanpäällinen elämä vähemmän kuin hyttysen aivastus, jos se edes aivastelee, on jokaisen meidän taival uniikki ja ainutlaatuinen. Omani on jo kelpo mittainen, jota edelleen jatkan innolla ja hyvillä mielin. Mitä se sitten tuokaan tullessaan. Ehkä merkittävimmät aikaansaannokseni ovat toisille ovien aukomiset ja vanhempana elo ja olo. Sen kaiken koetun välillä mielessä on: "Jorma on työnsä tehnyt, Jorma saa mennä."

Ehkä tämän ajan merkittävin ja tärkein osa-alue on elämä Morakotin alias Tatan kanssa. Sellaisena kuin se on osin vaatimattoman eläkkeeni turvin mahdollista. Oikeastaan sekin on hyvin vatupassissa, sillä onhan minunkin Thaikotini hänen omistamassaan pikku omakotitalossa. Kaukana turisteista ja merestä eteläisen Thaimaan maaseudulla. Voin sanoa, että vaikka olen tuottanut matkallani myös murhetta ja saanut sitä osakseni: "Minulla on ollut hyvä elämä ja yhä hyvä olla".

Sodan uhka tuli kotitaivaalla

Aamulla anivarhain heräsin, kun joku muu kuin kevään tuttu siipiveikko lentää taivaalla poikkeuksellisella äänellä. Joskus aiemminkin on silloin tällöin tullut mieleen, että onkohan vaarana saada kotipihaan mahdollisesti kutsumattomia drooni-vieraita, kun Merikonttikotini on linnuntietä varsin lähellä valtakuntamme ykköslentokenttää. Kun avasin netin, oli siellä lisätietoa:

"Uudellamaalla ilmassa liikkuu mahdollisesti vaarallinen miehittämätön ilma-alus, eli drooni. Alueen ihmisiä kehotetaan siirtymään sisätiloihin ja pysymään siellä, kunnes vaaratilanteen päättymisestä tiedotetaan. Sisäministeriön pelastusviranomaiset kehottavat hakeutumaan mahdollisimman suojaisen paikkaan, jos sisätiloihin ei ole mahdollista päästä. Ylen tietojen mukaan Ilmavoimien Horneteja lensi varhain perjantaiaamuna Uudenmaan yllä sekä Helsingin edustalla ja mahdollisesta droonihavainnosta lähetettiin vaaratiedote. Helsinki-Vantaalle saapuvaa lentoliikennettä on ohjattu muualle ja lentoja on ohjattu ainakin Tallinnaan sekä Arlandan kentälle Tukholmaan."

Sisätiloihin siirtymisen kehotuksia en oikein ymmärrä, sillä ajattelen, että sodassa käytettävät miehittämättömät ilma-alukset ovat suunniteltu tekemään tuhojaan etupäässä muualla kuin puistonpenkillä tai lenkillä oleville. Sitä paitsi kai koululaisetkin kouluun menevät ja työläiset töihin. Radiossa joku sanoi myös saaneensa puhelimeen vaaratiedotteen, mutta omaan mobiililaitteeseen sellaista ei tullut. Mutta onko joku muu blogini lukija saanut varoitusta kännykkäänsä? Puolustusvoimat lisää varmuuden sijaan epävarmuutta infoamalla, että Suomeen ei kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Vaikka myös HSL on keskeyttänyt osan joukkoliikenteestään, käyn sovittamassa Järvenpäässä tekohampaita ja jatkan kirjoittamista sen jälkeen, jos selviän reissusta hengissä eikä ukrainalainen lennokki minua nappaa.

Naapurikaupunkiin ajellessa sain radiosta kuulla, että satamat on kiinni ja päättäjät pohtivat laitetaanko koulutkin kiinni ja mennäänkö töihin. Sitten tuli sellainen tiedote, että vaaratiedotteen aikana ei pidä mennä kouluun. Seitsemältä ilmoitettiin vaaran olevan ohi, mutta minne katosi drooni? Itse droonin kohtalosta tai siitä, mitä sille konkreettisesti tapahtui, viranomaiset eivät ole antaneet yksityiskohtaista julkista vahvistusta, vaikka julkisuudessa olevien tietojen ja tilannekuvan perusteella tilanne on ratkennut. Liikkuneiden tietojen mukaan viranomaiset arvioivat lennokin joko poistuneen ilmatilasta tai pudonneen maahan, koska siitä ei enää saatu näkö- tai tutkahavaintoja.

Sen sijaan alueella havaittiin aamuyön ja aamun aikana runsaasti viranomaistoimintaa. Kuten armeijan lentokalustoa ja helikoptereita, sekä tehostettua partiointia Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Poliisi ja pelastusviranomaiset selvittävät parhaillaan tapahtumien kulkua ja ilma-aluksen alkuperää. Näyttivät toivovan myös, että jos asuu alueella tai liikkuu maastossa ja löytää pudonneen droonin tai sen osia, on syytä siirtyä turvallisen välimatkan päähän ja ilmoittaa löydöstä hätänumeroon 112. Alueella asuvana hämmästelen viranomaisten niukkaakin niukempaa tiedotusta. Sen sijaan en hämmästelisi lainkaan kansalaista, joka ei havainnoistaan ilmoittele, koska sitä eivät tee viranomaisetkaan. Tätä loppua kirjoittaessa kuuntelen puoli kahdentoista tiedotustilannetta. Siinä kävi ilmi, ettei ole edes havaintoja oliko ilmatilassamme ylipäätään koko droonia.

Elämäni pieniä asioita ja muistoja

Joskus ajattelen silloin tällöin mitkä ovat rakkaimmat paikkani maan päällä. En ole osannut juuri muuta todeta kuin niiden liittyvän perheeseeni, kotiini, työhöni ja ylipäätään muistoihin. Toteamus "oma koti kullan kallis" onkin kohdallani kirjaimelliesti totta. Kun otan veneessä ja matkailuautossa asumiset huomioon, on koteja kaikkiaan ollut tusinan verran. Joissa jokaisessa on rakkaat ja raskaatkin muistonsa. Kuten rakentamassamme Syrjäntakasen hirsihuvilassa, jonne olen saanut isojen kysymysmerkkien kera porttikiellon. Joka maksoi 5000 euroa ja kaupan päälle runsain mitoin sydänsuruja. 

Tänään puhun kuitenkin kirjaimin Jokilaakson kuvista uutta ja vanhaa aloittaen vasemmasta yläkulmasta. 1. Joku päivä sitten kirjoitin kolmesta pihan koivusta, joiden pelkäsin lahoavat ja kaatuvan rakennusten päälle. Oli väärä hälytys eivätkä olleet lahoja. Mutta elämä päättyi silti, ellei kannoista kasva jotain uutta. 2. Toissapäivänä kävellessäni pientä polkua eläinten viimeisten leposijojen saarelle, löysin taas uuden kasvin kukkineen, jonka nimestä en ole varma. Olisiko ruso- tai euroopantuomipihlaja? 3. Jokilampien vesi on 10 asteen molemmin puolin ja aamu-uinnit  sydänvikaisena odottavan vielä aikaansa. 4. Pienet purot tekevät Rabbit Islandista saaren. 5. Sieltä Merikonttikotini näyttää tältä. 6. Tästäkään kevään kukasta en ole varma, mutta olisiko keto- tai rikkataskuruoho? 7. Niilon paras kaveri Rudi odottaa Niiloa. 8. Myllykylän Mylly sai polttopuita. Kuka ja missä sitten niitä polttaneekaan, sillä riiviöt polttivat pihaamme näkyneen grillipaikan laavun kallion laelta. 9. Eilen noudin liplap-kulkusillan ja odottelen jeesiä, jotta saisin sen paikalleen puron yli. Olisiko puuhaan vapaa- tai muita ehtoista? 10. Viime kesänä tuntematon rouva antoi biojätteisiin menossa olleita kukan sipuleita, jotka istutin Jokalaakson Outokummulle. Tänä keväänä ne paljastuivat pieniksi narsisseiksi. Kiitos siis Sinulle, kuka lienitkin.

Keiden olisi hyvä päättää asioistamme?

Keravan kaupunginhallituksen puheenjohtajan Anne Karjalaisen (sd.) mukaan tavoitteena on varmistaa, että terveyskeskus ja vanhusten palvelut pysyvät ja laajenevat tulevaisuudessa Keravalla.– Vaken on helpompi kehittää palveluja ja tilojaan, jos kiinteistöt olisivat sen omistuksessa. Haluamme turvata keravalaisille laadukkaat terveyspalvelut täällä Keravalla ja varmistaa, että terveyskeskuksen aluetta kehitetään laajemmin terveyskampukseksi. Hopeahovin palvelukeskuksen alueelle terveyskeskuksen naapuriin on suunnitteilla myös suuri vanhuspalvelukeskus.

Tuusula ajattelee tilojen omistamisesta aivan päinvastoin. Kunnan tulevasta vuokravirastotalosta ja muista palvelutiloista veronmaksajat maksavat vuokraa 1,5 – 1,8 miljoonaa euroa vuodessa. Kuluttajat vastaavasti maksavat tuotteissaan HOK-Elannolle Prismasta ja pienemmistä liiketiloista 2,2 – 2,6 miljoonaa. Kunta-siiven ja katutason liiketilat omistaa Nrep ja Prisman sekä kauppakäytävän liiketilat omistaa Cibus. Eivätkä taatusti aio ylläpitää kyseisiä tiloja tappiolla.

Kun ajattelen tätä kuntien "isäntien ja emäntien" peliä, käsitän, miksi Keravan malli (yksi keskus, yksi isäntä) on taloudellisesti selkeämpi. Siellä ei ole taajamia, joita pitäisi pelata toisiaan vastaan. Tuusulan kaltaisessa rakenteessa poliitikot joutuvat toimimaan kuin diplomaatit, jotka neuvottelevat rauhansopimuksia kolmen eri "valtion" välillä. Ja kuten historiasta tiedämme, rauhansopimukset ostetaan usein rahalla – tässäkin tapauksessa veronmaksajien rahoilla, joita käytetään tavalla, jota kukaan ei omassa kodissaan tai taloudessaan hyväksyisi. Vähiten ei muiden rahoista päättävillä ole myöskään pelissä uudelleenvalinta.

Isäni sanoi aikoinaan monesti, kun kerjäsin pikku vippiä, että älä osta sitä mitä tarvitset, vaan sitä mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa. Ja lisäsi, että käytä myös muiden rahoja kuin omiasi. Poliittisessa järjestelmässä näin ei ole, vaan kaikki "pelaavat" toisten rahoilla. Siksi onkin helppo käsittää miksi kunta luopui omasta kunnantalosta ryhtyen vuokralaiseksi. Monessa asiassa en edes kaipaa diktaattorin valtaa, mutta ilman poliittista kädenvääntöä olisi ylivoimaisesti paras ratkaisu ollut ostaa Kellokosken sairaala-alueelta entinen Kellokosken kartanon juhlasalirakennus ja tehdä sinne valtuustosali ja muita mm. kokoustiloja.

Kun tänä päivänä seuraan demokratian mallimaana pidetyn Yhdysvaltojen presidentin ja Venäjän presidentin valtaa, laittaa se pohtimaan ylipäätään demokraattisen järjestelmän mielekkyyttä. Jotain on lähtökohtaisesti vinksallaan, jos toisten täytyy tai on hyväksi päättää kuin holhouksen alla olevien varojen käytöstä. Vaikka sanotaan, että valta mädännyttää, niin tällä hetkellä tuntuu, että myös demokratia nykymuodossa taitaa olla henkitoreissaan.

Koivuista tuli pihapiirini uhka

Jokilaakson pihassa on muutama koivuja, joilla on neljästä ilmansuunnasta vain yksi, jolloin ne eivät kaadu saunan, kotini tai grillikodan päälle. Ja silloinkin ne murskaavat peräkärryni tai ainakin sen lasikuitukuomun. Huoltani lisäsi, kun pihakoivut tiputtelivat latvasta kirkasta nestettä, arvatenkin mahlaa. Se ei kylläkään selvittelyni perusteella ole lahoamisen, vaan päinvastoin elinvoimaisuuden merkki. Silti ajattelin, että "tarttis varmaan tehrä jotain ennen isompaa vahinkoa". Havahduin asiaan lisää katsoessani Rabbit Islandin eläinten hautausmaalla luonnonsuojelualueemme  suurimman kuusen kaatunutta runkoa.

Laho koivu on vaarallinen pihapuu, jonka tunnistaa lehdetömästä latvuksesta, rungon mustista pahkamaisista pakurikäävistä tai ontosta äänestä koputettaessa. Ne lahoavat usein sisältäpäin, jolloin tyvi voi näyttää terveeltä, mutta puu on korkealta laho ja katkeaa herkästi. Tunnusmerkkejä ovat pakurikääpä, musta, rosoinen kasvannainen rungossa ja lehdetön tai harva latva, kuivuneet oksat sekä ontto ääni koputettaessa. Puu voi olla sisältä mätä, vaikka ulkokuori on aivan moitteeton. Laho koivu on suuri riski myrskyssä, ja se napsahtaa usein poikki korkealta ja sen  kaato on vaarallista. Jos puu on lähellä rakennuksia, sen kunto on syytä tarkistuttaa, kuten itsekin nyt yritän tehdä. Laho koivu käy polttopuuksi, mutta sen lämpöarvo on alhaisempi kuin terveen. Koivua pidetään yleensä parhaana polttopuuna, mutta jos saunassa polttaa pelkkää koivua, hormi nokeutuu nopeammin, mikä voi aiheuttaa nokipalon. 

Koivu on puu, joka saattaa olla hyvin laho kymmenen metrin korkeudelta, vaikka silmien korkeudelta tehty kairaus näyttäisi rungon oleva lujaa puuta. Puu myös kaatuu herkästi varsinkin, jos juuret ovat pinnassa. Lahoava runko puolestaan napsahtaa helposti poikki, vaikka helpoiten tuuli kai kaataa kuusia. Hyvä nyrkkisääntö on, että puiden kannattaa olla vähintään viiden metrin päässä seinästä. Kaikkia pihapuita ei kannata kuitenkaan kaataa. Lahoaminen ei myöskään etene puun ollessa jäässä. Kevään ja syksyn viileinä aikoinakin laho etenee hitaasti.

Minulla on ollut oiva yhteistyö luonnonsuojelualueemme läpi kulkevan hiihtoladun kunnossapitijän, Myllykylän Myllyn kanssa. Joten sieltä löytyi jeesia nytkin, kun annoin palkioiksi kaadettujen puiden puutavaran. Olisiko ollut motti tai kaksi. Tämä oravannahkakauppa menee tässä samalla blogini muodossa verottajalle tiedoksi, jos vaikka löytyisi tästäkin verokarhulla jotakin nirhattavaa.

Vaurauden monet kasvot

Tänä aamuna kysyin keinoälyltä paljonko keskimäärin on suomalaisen varallisuus, jos mukaan lasketaan vain rahat ja kuukautiset tulot, palkka, eläke, toimeentulotuki jne. Stilisoin ja vähän lyhentelinkin vastausta: "Tämä on mielenkiintoinen kysymys, sillä perinteisesti "varallisuus" suomalaisessa keskustelussa tarkoittaa seiniä – eli omistusasuntoa. Jos kuitenkin rajaamme tarkastelun vain likvidiin rahaan (pankkitilit ja säästöt) sekä juokseviin tuloihin, tilanne näyttää huomattavasti erilaiselta.

Tässä on katsaus suomalaisten lompakkoon Tilastokeskuksen ja Suomen Pankin tuoreimpien suuntaviivojen mukaan, mutta suomalaisten tulot vaihtelevat suuresti elämäntilanteesta riippuen. Mediaanit ja keskimmäinen arvo kuvaa usein "tavallista" suomalaista parhaiten. Kotitalouden käytettävissä oleva rahatulo on keskimäärin noin 2 600 € kuukaudessa, joka sisältää kaikki tulonsiirrot ja verojen vähennyksen. Kun puhutaan "rahasta", tarkoitetaan yleensä talletuksia, käteistä ja helposti rahaksi muutettavia sijoituksia (kuten rahastoja). Pankkitilillä suomalaisilla on keskimäärin noin 10 000 – 12 000 € talletuksia per henkilö. Todellisuudessa mediaani on tässäkin paljon matalampi, sillä hyvin monella suomalaisella on tilillään alle 2 000 euroa "puskuria".

​Jos lasketaan yhteen rahat, osakkeet ja rahastot ja vähennetään niistä kulutusluotot (mutta unohdetaan asuntolaina ja itse asunto), keskimääräinen suomalainen omistaa rahoitusvarallisuutta noin 15 000 – 20 000 €. Tavallisen suomalaisen tilanne, jos katsomme henkilöä, jolla ei ole kiinteää omaisuutta, kuten asuntoa tai metsää likvidi varallisuus on, että tilillä ja sijoituksissa on tyypillisesti muutamia tuhansia ja tilille napsahtaa verojen jälkeen noin 2 100 – 2 500 € palkansaajalla ja 1 600 € eläkeläisellä. Suomalainen omaisuus on hyvin keskittynyttä. Rikkain 10 % omistaa valtaosan rahoitusvaroista, kuten osakkeista ja rahastoista. Suurimmalle osalle suomalaisista varallisuus on nimenomaan palkka tai eläke, joka tulee kerran kuussa ja kuluu lähes kokonaan elämiseen."

Joskus löydetty tai itse oivallettu sanayhdistelmä "soi" oikealla tavalla. "Vaurauden monet kasvot" on otsikkona rytmikäs ja siinä on lupaus syvyydestä. Se ei tunnu kylmältä Excel-taulukolta, vaan siinä on inhimillinen ja melkein mystinen kaiku. Otsikon kiehtovuus piilee luultavasti sanaparissa "monet kasvot". Se vihjaa siihen, että vauraus on kuin elävä olento, joka muuttaa muotoaan elämänvaiheiden mukaan. Nuorelle se on mahdollisuuksia, vanhemmalle se on ehkä rauhaa ja terveyttä. Siinä on myös varjoja ja valoja. "Kasvot" voivat olla hymyilevät ja vapauttavat, mutta vauraudella voi olla myös kasvot, jotka kantavat mukanaan vastuuta, kateutta tai eristyneisyyttä. Se on kuin naamio, sillä joskus ulkoinen vauraus on vain maski, jonka taakse ihminen piiloutuu, vaikka sisin olisi tyhjä. Jos löytäisin kaverin, voisimme yhdessä testata otsikon ideaa tai kirjoittaa peräti kirjan. Ehkä tunnustelisimme mihin kaikkeen otsikko taipuu ja kokeilisimme vaikka "vapaata kirjoittamista". Voisimme kirjoittaa ylös mielikuvia, jotka nousevat tuosta otsikosta. Ovatko kasvot ryppyiset ja viisaat (perintö, suku)? Tai ovatko ne lapsen kasvot (uteliaisuus, uuden oppiminen)? Vai ovatko ne hien hikiotsaiset (raataminen, yrittäjyys)?

Minulle otsikko on kuin magneetti, joka alkaa vetää puoleensa tarinoita heti, kun sen lausuu ääneen. Jos saisin valita yhdet "kasvot", joka olisi kirjan kansikuvassa symboloimassa tätä otsikkoa, mikä se olisi tai millainen tunnelma kuvassa vallitsisi? Ehkä yhdistäisin blogin kaksi keinoälyn tekemää kuvaa. Joku kirjoitti jossain, että "kateus ja katkeruus ovat kommunismin surkeat siemenet". En tiedä onko se niin enkä ehkä ole samaa mieltäkään. Vaikka tuloiltani ja vauraudeltani istunkin juuri keskelle Gemini keinoälyn kertomaan vaurauden muottiin.

Äitienpäivä

Äitienpäivä on tuontitavaraa Yhdysvalloista, josta se rantautui Suomeen vuonna 1918. Ehkä eniten opettaja Vilho Reiman toimesta, sillä hän halusi auttaa, muistaa ja kunnioittaa leskiä sekä näiden lapsia sisällissodan jälkimainingeissa. Äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä vuonna 1947 ja sitä vietetään Suomessa aina toukokuun toisena sunnuntaina. Vaikka äitienpäivä ei ole virallinen pyhäpäivä, se on Suomessa silti virallinen liputuspäivä.

Muistelen juhlineeni äitini ja läheisteni kanssa kerran äitienpäivää ravintola Kaiffarissa Irwin Goodmanin musisoidessa. Äitienpäivään liittyvän ja harvemmin soitetun, ehkä hänen kauneimman laulunsa voi kuunnelle klikkaamalla tästä. Se kannattaa kuunnella ajatuksella, vaikkei Irwinin musiikin ystävä olisikaan. Antilla on kyllä toinenkin laulu äidistä tai oikeastaan enemmän hänen pojastaan, joka on perinteisempää Hanmarbergiä.

Vuosikymmeniä äitienpäivä oli minun tärkein perhejuhla, johon osallistuivat äitini ja itseni lisäksi isäni, sisareni ja veljeni. Vuodet ovat tätä muuttaneet vieden ajan rajan taakse äitini, isäni, sisareni sekä ensimmäisen vaimoni Liisan, josta tuli kuolleen sisareni jälkeen äiti ja minusta isä. Muuttumattomana on pysynyt joskus valkoinen, mutta lähes aina punainen äitienpäiväruusu. Kun olin lapsi, monet niistä istutimme syntymä- ja lapsuudenkotini kukkapenkkiin. Kesäisin pihassamme kukkikin monta äitienpäiväkukkaa.

Ruusujeni istutuspaikka on myös muuttunut. Tänä vuonna tietoisesti istutin sen ensimmäisen kerran ainakin kuudelle äidille. Omalle äidilleni ja siskolleni Tuusulan Paijalan hautausmaalla sekä henkisesti viimeiselle asemalle Haapamäen sukuhautaan haudatulle Liisalle ja isoäidilleni Ouluun sekä Jyväskylään Olgalle, jonka puoliso jäi rintamalle ja ainut lapsi kuoli auton yliajamana jo nuorena. Avioeroni vei aikoinaan Liisan Saarnivaara-Soini sukunimestä poikaamme ja minuun viittavan Soinin, joten säilymme ja olemme siltä osin ehkä vain kirkonkirjoissa ja ihmisten muistoissa. Koin, että haudalle viemäni iso, punainen ruusu on myös Morakotilta ja Morakotille kauas Aasiaan, sillä hänkin on äiti.

Iloa oudolle mielelleni poimin joskus oudoista asioista, kun tänä aamuna huomasin hieman ylikokoisen ruusuni olevan isoin haudalle tuoduista äitienpäivä- ja muista kukista. Ehkä se on ok, sillä onhan se useamman äidin muistolle. Olen aina rakastanut äitiäni, vaikka vuodet ovat muuttaneet, jos ei rakkautta, niin ainakin sen tunnetta. Lapsena hän eli ja oli aina läsnä ikuisena turvasatamana. Odotin vain siskoni ja veljeni kanssa milloin hän tulee Elannosta työpäivän jälkeen kotiin. Pian 40 vuoteen äiti ei ole enää tullut ja sydämessäni on vain yhä rakkaammiksi tulevat muistot.

Tänään muistin tietoisesti samana päivänä monia itselleni tärkeitä äitejä isoäidistä lähtien. Heidän kaikkien kasvot nousivat sydämeni sopukoista rakkaina ja elävinä sunnuntaiaamuuni. Heistä varsinkin isoäitini ja äitini ovat erityistä, sillä ilman heitä minua ei olisi olemassa.

Tänään aloitin kahden vuorokauden liputuksen

Eurooppa-päivää vietetään vuosittain 9. toukokuuta rauhan ja yhtenäisyyden kunniaksi. Se on vakiintunut liputuspäivä, jolloin suositellaan yleistä liputusta. Päivä juhlistaa Schumanin julistusta vuodelta 1950. Se on Euroopan yhdentymisen, rauhan ja vakauden juhlapäivä. Suomessa on suositeltu myös EU-lipun käyttöä, mutta sitä minulla ei vielä ole. Tausta päivälle on, kun Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ehdotti viikkoa ennen syntymääni Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista, mikä oli nykyisen EU:n alkusysäys. Eurooppa-päivä ei ole suoraan lain määrittelemä virallinen liputuspäivä, kuten esimerkiksi itsenäisyyspäivä, mutta se on ollut Suomen kalentereissa vuodesta 1998 lähtien. Jos Eurooppa-päivä osuu äitienpäivän kanssa samalle päivälle, äitienpäivä on yleensä ensisijainen liputuspäivä.

Huominen äitienpäivä on äitien kunniaksi vuosittain vietettävä juhlapäivä, jonka ajankohta vaihtelee maittain. Sitä vietetään eri päivinä monissa osissa maailmaa, yleisimmin maalis- tai toukokuussa. Suomessa äitienpäivä on toukokuun toisena sunnuntaina, ja se on yksi virallisista liputuspäivistä. Monien perheiden perinteeseen kuuluvat esimerkiksi äitienpäiväruusun kera aamiainen vuoteeseen tai itse tehty kortti. Korttien yhteydessä äitiä muistetaan usein äitienpäivärunolla tai -värssyllä. Nykyään myös äitienpäivälounaat ja -brunssit ovat suosittuja. Äideille on perinteisesti kerätty lisäksi valkovuokkoja. Suomen valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa tasavallan presidentti myöntää äitienpäivän kunniamerkkejä ansioituneille äideille. Myös isoäitejä  juhlistetaan usein äitienpäivänä.

Toukokuun toiseen sunnuntaihin vakiintuneen äitienpäivän vietto alkoi Yhdysvalloista. Anna Jarvisin äidin kuolema 1905 sai hänet ajattelemaan, ettei yhteiskunta ottanut huomioon äitien asemaa kansakunnan teollistumisessa ja lasten kasvatuksessa. Jarvisin ehdotuksesta järjestettiin muistojuhla kaikille äideille Andrewsin metodistikirkossa toukokuussa 1907. Seuraavana vuonna, 10. toukokuuta 1908 vietettiin ensimmäistä ”virallista” äitienpäiväjuhlaa Jarvisin kotikaupungissa Philadelphiassa. Kuutta vuotta myöhemmin, 1914 Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti äitienpäivän kansalliseksi juhlapäiväksi, jota juhlittaisiin toukokuun toisena sunnuntaina.

Anna Maria Jarvis oli amerikkalainen yhteiskunnallinen aktivisti ja äitienpäivän perustaja Yhdysvalloissa. Hänen äitinsä Ann Reeves Jarvis oli toiveikas, että jonakin päivänä perustettaisiin äitejä kunnioittava muistopäivä. Hänen kuolemansa jälkeen 9. toukokuuta 1905 Anna ryhtyi ajamaan tätä asiaa. Kolme sen jälkeen hän järjesti muistotilaisuuden äidilleen ja kaikille äideille Andrews Methodist Episcopal -kirkossa Graftonissa, Länsi-Virginiassa. Tämä oli äitienpäivän ensimmäinen virallinen vietto. Presidentti Woodrow Wilson julisti sen viralliseksi kansalliseksi vapaapäiväksi vuonna 1914.

Anna Jarvisin tarina päättyi surullisesti. Vuosien myötä hän kauhistui yhä enemmän juhlan kaupallistumista ja yritti jopa saada äitienpäivän kumottua.  Jarvis kuoli 84-vuotiaana yksin ja varattomana käytyään lukuisia oikeustaisteluita perustamansa juhlan puolesta. Hän ei koskaan saanut juhlapäivästä taloudellista hyötyä, eikä hänellä koskaan ollut omia lapsia. Legenda kertoo, että osan hänen hoitokuluistaan maksoi kukkakauppa-ala — juuri se kaupallinen voima, jota hän oli koko elämänsä vastustanut. 

Äitienpäivää vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran 7. heinäkuuta 1918, mutta vain paikoittain maaseudulla, varmuudella Alavieskassa, Harjavallassa ja Urjalassa sekä kolme viikkoa myöhemmin Korpilahdella. Äitienpäivän toi Suomeen kansakoulunopettajana ja kansanedustajana toiminut Vilho Reima. Seuraavana vuonna juhlittiin jo laajemmin syyskuun toisena sunnuntaina ja sen jälkeen toukokuun kolmantena sunnuntaina vuoteen 1927, jolloin äitienpäivä siirrettiin nykyiselle paikalleen viikkoa aikaisemmaksi. Äitienpäivä vahvistettiin viralliseksi liputuspäiväksi 1947.

Olemmeko huutolaiskansa?

Suomi liittyi EU:hun 1995 ja 720 mepin joukossa on tällä hetkellä 15 suomalaista. Kokoomus (EPP) Mika Aaltola, Aura Salla, Pekka Toveri ja Sirpa Pietikäinen. Vasemmistoliitto (GUE/NGL – The Left) Li Andersson, Merja Kyllönen ja Jussi Saramo. SDP (S&D) Maria Guzenina ja Eero Heinäluoma. Keskusta (Renew Europe) Elsi Katainen ja Katri Kulmuni. Vihreät (Greens/EFA Ville Niinistö ja Maria Ohisalo. Perussuomalaiset (ECR) Sebastian Tynkkynen. RKP (Renew Europe) Anna-Maja Henriksson.

Aikoinaan kunnallispolitiikassa parhaimmillaan Vihreä ryhmäni oli noin 10 % valtuustosta ja valtamme päätöksenteossa mitätön. EU:ssa 15 mepin osuus 720:stä on murto-osa siitä. Eikä meillä ole Euroopan areenoilla kunnolla edes statistin roolia. Olimme vuosisatoja osa Ruotsia. Joka taisi myydä tai vaihtaa meidät johonkin ja päädyimme Venäjän Suomen suuriruhtinaskunnaksi. Sitäkin olimme aikamme, kunnes itäisen naapurimaamme lippalakkipäinen päällikkö antoi itsenäisyyden. 

Sen jälkeen tappelimme keskenämme surmaten toisiamme. Joten ei ole ollut helppoa vallan alla eikä itsenäisenä valtakuntana, sillä halusimme EU:hun. Siellä olemme hupiloineet taloutemme 30 vuodessa täysin kuralle. Ehkä olimmekin parhaimmillamme ruotsalaisen aateliston metsästysmaana, josta muistona on muun muassa koiravero, kun metsäläisten koirat pantiin verolle niiden häirittyä kuninkaallisten metsästystä.

Nykyisin olemme EU:ssa silti nettomaksajia. Viime vuonna summa oli 55 €/asukas. Kun maksan tällä hetkellä veroja 8 213,64 euroa vuodessa, on yhteiseen pottiin ulkomaille jäävä raha loppujen lopuksi aika vähän siitä herkusta, että muiden maiden kansalaiset päättävät vuosi vuodelta enemmän minunkin asioista, pian kai saunanlämmityksineen. Ehkä sama pätee isossa ikkunassa ja pienessä saunanikkunassanikin. Että jos ei pärjää itsensä kanssa, ei pärjää muidenkaan joukossa kuin adoptointia odottavana huutolaisena. Huutolaisuus oli Suomessa ja Ruotsissakin 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka voimassa ollut järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Lasten lisäksi saatettiin myydä myös vanhuksia, sairaita tai kehitysvammaisia.

Mutta nyt me tahdomme olla osa Euroopan unionia, vaikka se nakertaakin itsenäisyyttämme. Juuri äsken julkaistu Sitran ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn yhteinen kysely osoittaa, että suhtautumisemme on muuttunut ja unionilta odotetaan kykyä suojata jäsenmaitaan, vähentää haitallisia riippuvuuksia ja toimia maailmanpolitiikan myllerryksessä.

Haluamme nähdä EU:n yhä vahvemmin eurooppalaisten yhteisenä toimijana, jonka tehtävänä on turvata vakautta ja turvallisuutta. Kansalaiset antavat tuen kunnianhimoisillekin päätöksille, jos ne vahvistavat Euroopan toimintakykyä. Kyselyn perusteella suomalaiset eivät suhtaudu EU:hun vain taloudellisena yhteistyönä tai sääntelykoneistona. Vaan odotamme nyt ennen kaikkea kykyä vahvistaa Euroopan turvallisuutta, turvata kriittisiä resursseja ja vähentää riippuvuuksia epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Omavaraisuuden lisäämistäkin haluamme, mutta emme hinnalla millä hyvänsä. Tuemme kyselyn perusteella vankasti EU:n autonomiaa, riippuvuuksien vähentämistä ja kriittisten resurssien suojaamista. Selvä enemmistö vastaajista kannattaa omavaraisuuden vahvistamista teknologioissa ja tuotteissa. Esimerkkejä ovat puolijohteet ja tekoäly. Myös ruokaturvaan ja energiantuotantoon panostaminen nähdään tärkeänä.

Riippuvuuksien vähentäminen ei kohdistu kyselyssä vain Kiinaan tai muihin autoritaarisiin hallintoihin, vaan myös Yhdysvaltoihin. 77 prosenttia vastaajista katsoo, että Euroopan on vähennettävä riippuvuuttaan Yhdysvalloista, vaikka maa nähdään edelleen tärkeänä turvallisuuskumppanina. Poikkeuksellisen laaja tuki on myös amerikkalaisten ja kiinalaisten jättiyritysten vallan rajoittamiselle. Ehkä en tulevaisuudessa voikaan enää ostaa postimyynnistä suoraan kiinalaista saippuaa.

Nykyisin olen loivaliikkeinen

Minulla on Merikonttikotini seinällä Puupää-hatullakin palkitun paikallisen taiteilija Martti Sipilän vuonna 2017 tekemä kartta Myllykylän siemaisseesta Ruotsinkylästä, jossa kotikylänikin on kyltteineen aitona itsenään. Mutta on siinä Myllykylästä muitakin nimiä. Kuten Soiniityntie ja sen päässä sillan takana Merikonttikoti. Sekä minä nakuna uimareissulla lampemme rannalla, kun varis vei grillimakkaran ja kettu housuni. Tapahtumaa seuraa joutsenpariskunta vedessä, metsästäjä metsän reunassa koirineen sekä käki puun latvassa. Koko kartassa ja tässäkin osakartan alareunassa näkyy myös, että vaikka Ruotsinkylässä ja Myllykylässä on ikuinen kesä, muualla on valkoinen talvi.

Sipilän taideteos on ollut yksi innoittaja, joka sai minut tänä keväänä lopettamaan kellojen kesä- ja talviaikojen kääntelyn. Suomen ja Thaimaan välilläkin siirtelen rannekelloani vain ranteessa sinne ja tänne. Ajattelen, että kulkekoot muut vaikka Moskovan aikaa, itse tallustelen muun muassa Dubain aikaa vuodenajoista riippumatta. Minulla onkin kymmenkunta kelloa, jotka kulkevat omia aikojaan tai eivät lainkaan. Neljättä vuotta leppoistaa nyt käkikellon käki, joka ei myöskään kukuttele. Samoin on osin kävelynsä kävellyt isäni Eterna taskunauris, Rolexini ja joku muukin ajanmittaaja.

Kun olin palkkatyöelämässä, myin kolmasosan ajastani ja käytännössä myös elämästäni saadakseni etupäässä rahaa. Nurjalla mielellä ajateltuna se oli kuin ikääntyneen ilotytön arki. Vuonna 2008 jäin työnantajalleni osa-aikaiseksi itseni myyjäksi. Olin viiden vuoden mittaisessa tyhjäntoimittajan oppisopimuskoulutuksessa opettelemassa täysin tarpeettomana ja hyödyttömänä olemista. Se oli hyvä koulutus. Katsonkin olevani sen suhteen lähes täysin oppinut hyvin arvosanoin. Päästötodistuksessa voisi lukea: "Jorma on työnsä tehnyt, Jorma voi mennä."

Opin, että vaikkei leppoistaminen ehkä olekaan elämäntarkoituksen ydin, voi päivän tärkein tehtävä olla näkkileivän vieminen läheisen hevoshaan kesäasukkaille tai kääntää postilaatikolle mennessä 350 metrin matkalla joku öttiäinen takaisin jaloilleen. Sinällään mitätön juttu voi olla sille elämän ja kuoleman kysymys. Sillä jos se ei pääse koivilleen ja perille minne oli menossa, saattaa se kuolla janoon tai nälkään. Ellei sitten liiskaudu ennen sitä ihmisen jalan alle tai päädy västäräkin tai muun nälkäisen ateriaksi.

Minusta on mukava olla tekemättä mitään tai tehdä vain välttämätön. Kuten käydä silloin tällöin kesäisin Hyrylän kylän lammella pulahtamassa aamu-uinnilla ja mittaamassa veden lämpö. Ja samalla safkanhakureissulla Munallisten Marttakerhossa kuuntelemassa ja sanomassa oma mielipide mitä pitäisi tehdä Putinille ja Trumpille. Toiselle heistä ja oikeastaan koko kansalle oli sodat kolunneella isä-jermullani vankka mielipide. Hän totesi joskus näkäräispullosta viisautta siemailleena, että ryssä on ryssä eikä muutu, vaikka voissa paistaisi.

Minusta itselleni on hyvä ohje, että älä tee sitä varsinkaan tänään, jos sen huomenna tai ylihuomenna tekee mahdollisesti joku muu tai siirtää hamaan tulevaisuuteen. Manuaalisesta Soiniityntien postilaatikosta ei satunnaista postia minulle kuitenkaan tuo kukaan. Lähes kaikki laskutkin menevät suoraan pankkiin tai kilahtavat monesti taskussa olevaan sähköiseen lokerikkoon. Postilaatikolla on silti käytävä varmuuden vuoksi. Jos ei tänään, niin ehkä huomenna, ensi viikolla tai joskus muulloin.

Viimeinen asema

En tiedä johtuuko se lähtöpäivän lähestymisestä, eletyistä vuosista, alati lisääntyvistä vaivoista ja sairauksista, välillä minua vaivaamasta yksinäisyydestä, niistä kaikista vai jostain aivan muusta. Tiedän vain, että omien päivien rajallisuus on useammin mielessä. Ehkä se on myös valmistautumista tulevaan ja siksi aiheesta tulee kirjoitettua enemmän ja vietyä asiaa eteenpäinkin.

Muutama vuosi sitten kävin Jurvassa katselemassa ja eläytymässä sukulaisteni viimeisillä asemilla. Isäni ensimmäisen vaimon haudalla pysähdyin mieli täynnä haikeutta, ihmetystä, mutta myös kiitollisuutta. Sillä jos hän ei olisi kuollut nuorena, ei minuakaan olisi olemassa. Joskus oikean ja välillä vasemman käden etusormessa minulla on taatusti uniikki kultasormus. Siinä on sukuni Petter ja Elisabet Hällström hopeinen vaakuna upotettuna rikkinäisen kiven tilalle, isän ensimmäisen vaimon antamaan, kuvan sormukseen. Siihen olen valattanut ympärille myös vanhempieni vihkisormukset. Ehkä kirjoitan minulle tärkeästä muistoesineestä huomenna oman blogin.

Vaikka en serkkuni mainitsema haudanpalvoja olekaan, ovat hautausmaat ja haudat, niin ihmisten kuin eläintenkin kirkkorakennuksia tärkeämpiä hiljentymisen paikkoja, joilla käynnit ottavat oman aikansa. Edelliskeväänä kävin nimittäin ensimmäisen kerran äitini puolelta mummun ja papan haudalla Oulussa, vaikka kuolemista on puoli vuosisataa. Ehkä voisin sanoa menneeni kreivin aikaan, sillä haudalle oli nyt ilmestynyt seurakunnan viesti, jonka mukaan haudan ja käyttämättömien hautapaikkojen tarina päättyy, jos omaiset eivät kaiva haudan sijaan kuvettaan.

Niinpä olin yhteydessä puoleen tusinaan sukulaiseeni, kuten teki myös Tyrnävän, ikäiseni serkku. Kävi ilmi, että innostusta paikan hallintaan, saati hoitoon ei jatkossa juuri lisäkseni ole. Joten näyttää siltä, että mummuni ja pappani viimeinen asema pyyhkäistään sileäksi uusien matkustajien tieltä. Silti monet haluavat muistaa lähteneitä omilla tavoillaan ja jotkut eivät mitenkään. Enkä muutenkaan tiedä tai osaa yksilöidä mitä, vai eikö mitään merkitystä ole sillä, jos tuntee, suree jossain jotenkin ja tiedostaa ainutlaatuisen itsensä juuret.

Taitaa käydä niin, että muistojen lisäksi jää isovanhemmistani vain serkkuni ottamat valokuvat. Lähes sama tilanne on ensi kesänä vanhempieni ja siskoni viimeisen aseman kohdalla. Sen säilytämme, vaikken tiedä mitä se merkitsee veljelleni tai pojalleni. Minulle se on kirkko ja tärkein maanpäällinen, hengellisen hijentymisen paikka.

Vapaaehtoistyöni monet mutkat ja rakkaat, välillä kipeätkin muistot

Vuonna 1980 perustettiin Äijälän vammaisten tuki ry edistämään vammaisten henkilöiden sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Vuonna 2019 yhdistyksen nimi muutettiin Äijälän Talon Elo ry:ksi. Itsekin olin toiminnassa monellakin tavalla mukana, sillä isossa maalaistalossa oli töissä tekemäni päihdetyön kautta "alan miehiä". Yksi heistä oli jo vuosia sitten kuollut ikäiseni, Kultahampaaksikin kutsuttu Kyllikinpoika. Ja kuten lähes luonnonlaki on, hänellä ja Uudesta- Seelannista vaihto-oppilaaksi tai sen tapaiseksi tulleella Melissa Anselmilla syntyi Äijälässä myrskyisä romanssi.

Viinan lisäksi Kyllikinpojan ongelma oli, että otettuaan miestä väkevämpää, hänellä eivät pysyneet aina nyrkit omissa taskuissa. Siitä osansa sai myös Melissa. Marko ei vielä silloin, 80-luvun alussa, kuulunut Liisan ja minun perheeseen ja otimme Melissan poikamme tulevaan kotiin ja huoneeseen turvaan ja piiloon pahaa, väkivaltaista maailmaa. Tänään on nimipäiväsi. Joten vaikken tiedä oletko olemassa jossain maailman kolkassa ja vaikket lähes satavarmasti tätä koskaan luekaan, oikein paljon onnea sinulle. Sitä toivon elämässäsi olleen ja yhä olevan runsain mitoin. 

Taidamme Päiviksen kanssa olla viimeiset hyväksytyt henkilöjäsenet porvoolaisessa Samaria rf:ssä, joka tekee päihdetyön lisäksi arvokasta vapaaehtoistyötä Ukrainan kansan auttamiseksi. Monesti olen sen vuoksi laittanut sormiani yhteen, vaikken osaa kuin kuvitella sodan kauheuksia. Olen saanut lukea avustusmatkoilla olleista kolareista ja autojen rikkoitumisista sekä muista vastamäistä. Niitä harmitellessa olen ajatellut, että siinäkö kaikki ongelmat, sillä jeesatessani Viron kansaa olivat seuranani myös toisenlaiset vaikeudet.

Keräsimme muun muassa apuvälineitä, kyynär- ja kainalosauvoja, rollaattoreita ja pyörätuoleja Viron suurimpaan, Irun vanhainkotiin, jossa pääskyset lentelivät huoneiden, salien ja käytävien katonrajassa. Sinne ensi kerran mennessämme virolainen yhteistyökumppanimme sanoi, ettei ole hyvä ajatus antaa apuvälineitä omaksi kenellekään, vaan ainoastaan käyttöön. En uskonut. Kun menimme toistamiseen, kymmenestä pyörätuolista vain yksi oli jäljellä. Loput oli vaihdettu rahaan tai viinaan. Olin pitänyt tärkeänä, että avustus on parasta antaa suoraan käyttäjälle. Nyt sain huomata, että se ei aina olekaan niin.

Erään kerran keräsimme Radio Jyväskylän kanssa leluja ja rahaa lasten puuhapaketteihin, joita ostimme muun muassa Tiimarista. Satamassa meitä oli vastassa Viron kristillinen yhdistys, joka sanoi, että emme voi ajaa nyt autolla Latvian rajalla olevaan lastenkotiin. Vaan lasten joululahjat pitää jättää Tallinnan välivarastona toimineeseen autotallin, josta he toimittavat ne myöhemmin lapsille. En hyväksynyt tätä, sillä olin luvannut toimittaa lahjoitukset suoraan lapsille ja sanoin vieväni lelut takaisin Suomeen.

Korvieni ulkopuolella he pitivät neuvottelun, jonka lopputulos oli, että "okei, mutta siinä tapauksessa minun tulee hyväksyä heidän tapansa toimia". Tähän vastasin "no problem". Yön pimeydessä matkalla huomasin Jyväskylän Katulähetyksen pikkubussin ikkunasta, kun auto tankattiin kanistereista ja polttoaine maksettiin Punaisen Ristin lääkkeillä. Siinä hetkessä käsitin mikä oli mainittu "heidän tapansa".

Kun pääsimme perille, laitettiin kaikki lahjat pieneen huoneeseen tai oikeastaan komeroon ja kerrottiin, että ne jaetaan jouluaattona lapsille. Siihen oli tyytyminen. Ystävystyin johtajapariskunnan kanssa ja he olivat myös Liisan ja minun vieraana myöhemmin Haapamäen Syrjäntakasen hirsihuvilallamme. Vuosia sen jälkeen tapasin johtajarouvan puolison Viruhotellin yökerhossa hieman maistaneena. Lastenkotityö oli päättynyt ja he olivat siirtyneet Kaubamaja tavaratalon johtajiksi. Osin sumentunein silmin mies kertoi, etteivät lapset saaneet ainuttakaan lelua, vaan henkilökunta myi tai antoi ne kaikki muille.

Jokilaakson kevään ensi kukkaset

Ensimmäiset neljä, talven jälkeen silmiini tarttunutta kantaväestöön kuuluvaa kukkaa ovat pihapiirissäni leskenlehti, valkovuokko, kevätlinnunsilmä ja rentukka. Jossain välissä päivänvaloon kurkotti myös sinivuokko ja metsän takana naapurin keltavuokot. Pian on myös oman pihan voikukan aika. Mutta nyt kirjoitan neljästä ensin mainitusta. Luulen, että ainakaan ne kaikki eivät mene öiksi nukkumaan tai edes nupulleen lumpeen tavoin. Saati käänny auringonkukan mukana aurinkoa seuraten.

Leskenlehti taitaa vaatia kasvualustaltaan kaikkein vähiten  sillä se saattaa nousta päivänvaloon  hiekkatienkin rakosista. Rentukka tarvinnee eniten vettä. Se onkin Jokilaakson purojen kasvi keltaisina kukkineen. Aivan oma lukunsa, kauniine nimineen on kevätlinnunsilmä, joka kasvaa uimapoluillani. Lehtipuuvoittoiset metsiköt ovat monin paikoin valtoimenaan valkovuokkoja enkä osaa kuin ihmetellä ja ihastella, kuinka luonto herää talviuniltaan. Eilen yritin etsiä saisinko kaikki neljä kukkaa joen varrelle samaan kuvaan, mutten onnistunut, joten pyysin kuvausavuksi Geminin keinoälyn. Sehän osaa yhdistellä paljon sellaistakin, johon ei ihminen kykene, vaikka onkin itse vain ihmisen tekele.

Jokilaakso on erilainen luonnonsuojelualue, sillä sillä on ollut tilaa myös lainsuojattomille ja muille maahanmuuttajakasveille. Näin on tulevaisuudessakin, ellei yhteiskunta onnistu laittamaan Elämän tähden yhdistystämme Herran ruodun sijaan ihmisten ruotuun.

Eilen palasi tietoisuuteeni viime kesä, kun sain yhdeltä rouvalta Paijalan hautausmaalla kukintansa kukkineet, roska-astiaan menossa olleet kukan sipulit. Ne toin Jokilaaksoon ja istutin Outokummullemme. Se syntyi aikoinaan, kun kuorimme ja kasasimme maata Matkakodin ja sen katoksen alta. Olikin mukava havaita, että kumpu kelpasi, sillä viikolla huomasin ensimmäisen keltaisen, pienen kukan ja nuput kurkistelevan joutomaan uumenista.

Kioskikauppaa

Perustimme Sari Rinteen kanssa kuvan palstan Facebookiin menneiden aikojen muisteluun. Se on lähtenyt hyvin käyntiin ja jonne silloin tällöin joku jotain kirjoittaakin. Tosin tarinoita saisi syntyä enemmän, mutta ehkä moni vain lukee tai silmäilee ja elää näin hengessä mukana. Joka tapauksessa sen innoittamana, sunnuntaiaamun ratoksi varhaisempien vuosien musiikkia ja luontoääniä radiosta kuunnellessa muistelin Hyrylän kioskeja. En niinkään kukka-sellaisia, vaan etupäässä nakki- ja jäätelökioskeja, joita Perä-Hyrylän nielaisseessa Riihikalliossa oli Tuusulantien varressa muistaakseni kaksi ja Haukkamäessä ainakin yksi R-kioskien lisäksi.

Syntymäkotini on Korpintien varressa, joka ei silloin ollut Korpin eikä muunkaan linnun tie. Vaan ainoastaan hiekkatie, joka meni betonilaatoista valetulle vanhalle Tuusulantielle, jonka liittymässä oli rivissä myös kaikkien erinäköiset postilaatikot. Monesti hain aamun lehden Jeri-koiramme kanssa, joka toi isän käteen kotipihan portaille siitä ainakin osan.

Sementistä tehdyn tien toisella puolella oli jäätelökioski, jota taisi pitää Perä-Hyrylässä asunut Valkeapään perhe. Jäätelöiden lisäksi muistan puisen kioskirakennuksen takaa sahanpurukasan, jossa kai säilytettiin jäätä. Siitä Helsinkiin päin kilometrin verran oli toinen kioski, jossa sain 11-vuotiaana yli 60 vuotta sitten syödä niin monta tötteröjäätelöä, kun yhdellä kerralla pystyn, jos pääsen yhteiskouluun. Pääsin ja sain pisteitä 68, mutta syötyjen jätskien määrää en muista. Mutta muistan kioskin päädyllä lähes aina kesäisin istuneet kaljaveikot.

Yritin aamusella parin keinoälyn, Geminin ja Copilotin kanssa tehdä karttaa Hyrylän kioskeista, jossa epäonnistuimme enemmän kuin onnistuimme. Mukavaa se oli silti väärään paikkaan piirrettyine Keravanjokineen. Lähes tulkoon siinä kohdassa missä oli yhteiskoulu ja, jossa viihdyin melkoisen huonosti 5 vuotta, on tien toisella puolella nykyisinkin Rodari Drive In Tuusula Hampurilaiskioski. Se on katuruokakantamestani. Makkaraperunat tai lihis kahdella nakilla höystettynä kaikilla lisukkeilla sekä kyytipojaksi puoli litraa maitoa ovat ehdottomia suosikkeja.

Hyrylän keskustan ykkönen oli legendaarinen Aaltosen nakkikioski, josta tuli usein ostettua kotimatkaevästä ravintolaillan valomerkin jälkeen. Aikaansa edellä oli sisäpenkkeineen Hokkasen kioski, jonka moni muistaa myöhemmistä ajoista Mokkilan kioskina. Joku voi tietää paikasta Kujalat, jotka saattoivat siirtyä Loipon kaupasta Helenen Killaksi muuttuneen keskikaljakuppilan pitäjiksi Maantienkylään. Muistankohan oikein, kun en löytänyt Googlesta asialle vahvistusta?

Paljon oli muitakin kioskeja Hyrylän seudulla vuosien varrella, jotka jäivät minulle vieraammiksi. Sillä jos on eläimillä reviirirajat, niin on myös ihmisten laita. Siitä tämän päivän osoituksena on idässä Putin ja lännessä Trump. Joille ei riitä mikään, vaikkei heistä maailmanvaltiaita tulekaan koskaan. Kun olin Perä-Hyrylän kasvatti, piti harkita ja suunnitella joskus tarkkaankin kakarana Hyrylään menoa. Meni sitten yksin tai vaikka kaverinkin kanssa määrättyihin paikkoihin. Kuten vaikka potkukelkalla Maarasen Pekan tai Harsusen Penan kanssa kirjastoon monen kilometrin matkan. Vieläkin muistan luistelureissun, kun joku Hangan pojista heitti luistimeni niiden vaihtokopin katolle ja kuinka hänen vanhempi veljensä pelasti minut ehkä jopa selkäsaunalta.

Osin Hyrylän historiaa tämäkin...

Tuusula-Seura järjesti perinteisen Aleksis Kiven Metsänpoika-patsaan lakituksen Vappupäivänä. Tilaisuus pidettiin Hyrylän Esikunnanpuistossa. En ollut läsnä, mutta luvassa oli myös laulua ja muuta juhlatunnelmaa. Patsas lienee niitä ainoita kansalliskirjailijastamme, joista ei ole toisintoja, vaan se on niin sanotusti uniikki. Ja kyllähän Aleksista kuvaava patsas on lakkinsa ansainnut, vaikka hän taisi olla peräti 23-vuotias tullessaan ylioppilaaksi. On siinä nykyisin Metsänpojalla ihmettelemistä seuratessaan Tuusulan virastotalon ja Prisman valmistumista.

Mutta Hyrylässä oli toinenkin Kiven patsas.  Amer-Tupakan oma Aleksis sijaitsi tehtaan edessä. Kyseessä on kuvanveistäjä Aukusti Veuron tekemä kipsimalli, josta valettiin pronssipatsas. Veuro oli Metsänpojan tehneiden Alpo ja Ninan Sailon oppilas, mikä selittää tyylillistä samankaltaisuutta. Patsas siirtyi Amerin pääkonttorin mukana Helsinkiin eikä ole enää julkisesti nähtävillä samalla tavalla kuin ennen.

Aleksis syntyi Nurmijärvellä ja kuoli Tuusulan Rantatiellä. Kiven kuolinmökin eli Syväniemen torpan nurkille liittyy monta synkkääkin tarinaa. Yksi on hänen perhepiiriä kohdannut onnettomuus. Tarinan mukaan Aleksis Kiven veljen, Alberin poika Kalle kaatui kuumaan saunanpataan, pesusoaviin tai suureen keittoastiaan ja sai niin pahat palovammat, että menehtyi.

​Tämä onnettomuus lisäsi osaltaan Syväniemen torpan ja Stenvallin perheen ympärillä leijuvaa surun ja epäonnen vaippaa, joka selittää sitäkin, miksi monissa historiankuvauksissa Albert Stenvallin elämä näyttäytyy niin raskaana. Sen lisäksi, että hän hoiti kuolemansairasta ja mielenterveydeltään järkkynyttä veljeään, hän joutui kokemaan omien lastensa menetyksiä hyvin karuilla tavoilla. Kallen tapaus on yksi niistä, jotka tekevät mökin historiasta erityisen synkän – se ei ollut vain vanhuuttaan nukkumista, vaan myös rajuja onnettomuuksia. Siinä on melkoinen kontrasti nykyiselle idylliselle Rantatielle, jossa matkailijat nauttivat kesäpäivästä ja jäätelöstä.

Blogikuvan Irwinistä ja minusta on ottanut lähes naapurissa Rantatiellä hieman Rentun ruusun jälkeen vuonna 1989 Vuoden muotokuvaajaksikin monesti valittu Mona Mannerheimo heidän nuorimman poikansa Kamun huoneessa. Puoliso Kai alias Kaiffari oli legendaarinen ravintoloitsija, joka aloitti dj:nä jo ennen diskojen tuloa Suomeen ja soitti perinteistä tanssimusiikkia 1960-luvun alussa Tuusulan Letkun tansseissa. Kaiffari opetti myös Monan valokuvaamaan. Hänen ravintolassaan Hyrylässä vietin äitini kanssa kerran äitienpäivänkin Irwinin keikalla.

Yhdysvaltain presidentti Gerald Fordin pojan vierailuun Hyrylässä liittyy tarina 1970-luvulta, jolloin Etyk-kokouksen aikaan presidentin pojan kerrotaan vierailleen ravintola Kaiffarissa. Ravintola ja sen edusta täyttyivät tuolloin turvamiehistä ja mustista autoista. Tarinan mukaan piha oli täynnä turvatoimia, mikä on jäänyt elämään paikallisena kertomuksena. Tämä tapaus on oiva esimerkki siitä, kuinka merkittävät kansainväliset vierailut heijastuivat myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, kuten Tuusulaan 1970-luvun Suomessa.

Aasinsiltoja myöten tapaus liittyy myös Aleksis Kiveen, sillä vein Irwin Goodmanin keikalle aikoinaan myös Nurmijärven Klaukkalaan, ystäväni Ilkka Salmen ravintola Charlottaan ja jatkoille hänen kotiinsa. Charlotta Lönnqvist oli Aleksis Kivelle elintärkeä tukihenkilö, suojelija ja "hyväntekijä". Ilman häntä emme luultavasti tuntisi Kiveä nykyisessä laajuudessaan, sillä hän mahdollisti kirjailijan työn kaikkein vaikeimpina aikoina.

​Kivi asui Charlotan luona Siuntion Fanjunkarsissa vuodet 1864–1871. Charlotta antoi Kivelle oman työhuoneen ja täyden ylläpidon, jotta tämä pystyi keskittymään kirjoittamiseen. Täällä syntyivät muun muassa Seitsemän veljestä. Charlotta ei ollut rikas, mutta hän jakoi vähästään. Kivi oli käytännössä varaton, ja Charlotta huolehti hänen ruuastaan ja vaatteistaan silloinkin, kun kirjailijan maine oli koetuksella ja kritiikki murskaavaa. Vaikka heidän suhteestaan on joskus spekuloitu romanttisessa mielessä, historiantutkijat näkevät sen ensisijaisesti syvänä ystävyytenä ja äidillisenä huolenpitona. Charlotta oli Kiveä noin 20 vuotta vanhempi. Kun Klaukkalaan perustettiin aikanaan ravintola Charlotta, nimi valittiin nimenomaan kunnianosoituksena tälle naiselle, joka piti huolta kansalliskirjailijastamme. Se on hieno linkki Nurmijärven historiasta Siuntioon ja Tuusulaan.

Onko kenelläkään ehdotusta?

Eilen jatkoin viranomaiskommunikointia Soiniityintien varteen edellisvuonna ilmestyneen jätekuorman vuoksi. Viime vuonna vastaus oli, että se ei ole heillä prioriteeteissa tärkeimpien joukossa, jos ei ole ympäristölle haitallista tai muuten vaarallisia aineita tai tavaraa. Mutta vs. tarkastaja lupasi viedä asiaa eteenpäin tai ainakin jonnekin kai tiedoksi. Niin tai näin, mitään ei Jokilaakson kotitielle saakka näkyvää asian johdosta ole tapahtunut. Nyt oli viransijainen vaihtunut, joten jatkoin asian parissa ja lähetin koko virastolle sähköpostin ja linkin eiliseen blogiini otsikolla: "Voitteko lukea tekstin linkin takaa ja please, tehdä asialle jotain? http://elamantahden.blogspot.com/2026/04/kauan-aikaa-sitten-ja-viela-tanakin.html.

Sain automaatin lähettämän vastauksen, että netistä poimimani sähköpostiosoite, kuten kai koko nimikin on muuttunut. Miksi vanha on netissä tarjolla, ei minulle selvinnyt, mutta lähetin sähköpostini nyt myös uuteen osoitteeseen. Sekin vastasi tuota pikaa: "Hei, tietoturvakäytänteiden vuoksi emme voi avata sähköpostitse välitettyjä linkkejä. Voisitteko referoida asian sähköpostilla?"

En reveroinut, vaan kopion ja lähetin koko blogitekstin, josta tietysti puuttuivat nyt valokuvat. Siihenkin sain vastauksen: "Kiitos viestistä. Voisitteko antaa lisätietoja, millaisesta jätteestä ja jätemäärästä on kyse? Onko seassa havaittu myös vaarallista jätettä, kuten öljy- tai kemikaalipakkauksia tai vastaavia?" Näin he kysyivät varmasti siksi, että he eivät mainitsemiensa "tietoturvakäytänteiden vuoksi" voi tai halua katsoa linkin takana olevia kuvia. Joten vastasin ja lähetin valokuvat liitetiedostoina sijaan. Lisäten, etten ole arvatenkin paketti- tai avolava-auton tuomia muovisäkkejä aukonut. Siihen ei kukaan enää reagoinut. Tosin voi olla, että virastossa alkoi viranomaisvappu.

Nyt yritän suht hyödyttömänä kansalaisena laittaa kokemaani  korvieni välissä balanssiin, sillä eduskunta hyväksyi 11.3.2026 lakimuutokset, joiden mukaan digitaalisesti asioivat saavat viranomaisten lähettämän postin jatkossa ensisijaisesti digitaalisesti. Niiden, jotka eivät asioi digitaalisesti, ei tarvitse tehdä mitään. Muutos edellyttää vielä lakien vahvistamista ja tulisi voimaan 14.4.2026. Esimakua tulevasta sain Tuusulan myöntäessä Merikonttikodille jatkoluvan, joka oli linkkeineen luettavissa vain sähköisesti. Sen sijaan lasku ja yksityisen firman karhukirje viivästyskorkoineen ja perintämaksuineen oli tullut ainoastaan peltilaatikkoon Soiniityntielle ollessani puoli vuotta Thaimaassa. Niistä selvisin kuiville vain maksamalla. Että se siitä ja tämän sähköisen asioinnin tilasta.

Kun tietokoneet tulivat kaltaiselleni rahvaalle arkipäiväksi, päätin pysyä kehityksessä mukana, josta tämän hetken oleellinen osa on netin kautta asiointi. Harmittavaa on, että varsinkin viranomaisten sähköisen asioinnin opettelun vaivan ja vaikeudet maksaa kuluttajat, eli heidänkin palkanmaksajat. Tämän jäteasian järjestykseen saamisen yhteydessä on oikein hyvin tullut selväksi, että vaikka viranomaisilla on asiasta viime käden vastuu, tärkeintä ei taida ollakaan jätteiden saaminen niille tarkoitettuihin paikkoihin, vaan erilaisin, kiemurtelevin sähköpostivastauksin päästä minusta eroon.

Elämän tähden -yhdistykselle lahjoittamani 8 hehtaarin alue on edelleen Tuusulan ainut Tuusulanjokeen ulottuva luonnonsuojelualue, jonka keskellä olen, asun ja pidän huolta vuosi vuodelta kauniimmaksi tulevasta luonnosta. Eikä Vantaan puolellakaan ole jokeen asti suojeltua kuin pieni läppäre. Sitä ikkunaa vasten on vaikea ymmärtää miten vähän lakisääteisen jätehuollon lisäksi yhteiskunta kantaa vapaaehtoisesti vastuuta luonnon ja asuinympäristömme siisteydestä. Ehkä alaiskoulutuksen lisäksi asenne- ja motivointikoulutuksella olisi sijansa.

Pidä edes kotitie siistinä viemättä jätteitä muiden maille

Kauan aikaa sitten ja vielä tänäkin päivänä on ajankohtainen slogan: "Pidä Suomi siistinä". Spede lanseerasi visiossaan siitä muunnelman: "Pidä Helsinki siistinä, syö pulu päivässä". En syö kesy- enkä villikyyhkysiä, mutta yritän ylläpitää siisteyttä muulla tavoin. Esimerkiksi keräämällä roskia silloin tällöin kylän luonto-/kuntopolulta, nyt maan tasalle poltetulta, grillipaikaksi muuttuneelta laavulta, Ison tien varresta sekä tietty kotiini menevältä Soiniityntieltä ja Tuusulanjoen sillanpielen uimapaikalta. 

Niitä ja muitakin teiden varsia sekä levähdyspaikkoja pitävät rusinankokoisilla aivoilla varustetut kaksijalkaiset kaatopaikkoina vuodesta toiseen. Kai ajatellen, että kun kotijätteet ovat pois silmistä, on asia hoidettu. Todella sotkuisiakin maita kiertäneenä olen päätellyt, että ilman kunnallista jätehuoltoa kuuluisimme samaan kastiin.

Huolta tunnumme osaavan kantaa vain koiranpaskasta, joka onkin kevään kestoaiheita sosiaalisen median keskustelupalstoilla. Myllykylän koirien jätöksistä en ole koskaan nähnyt enkä kuullut ainuttakaan valitusvirttä. Vaikka uskon kylänkin koirien tekevän tarpeitaan. Ja että talutushihnan toisessa päässä käyttäydytään satunnaisine koirankakkapusseineen samalla tavalla kuin muuallakin maassamme.

Soiniityntien varrelle tuotuja roskakasoja olen siivonnut kolme kertaa omalla kalustolla, omalla ajalla ja omalla kustannuksella, sillä sekajätteen hinta oli vuosi sitten 187,20 €/tonni. Siitä saadaan 100 kilon jäte-erän hinnaksi 18,72 euroa. Edellisvuonna lokakuussa kylältä otettiin yhteyttä valokuvineen kysyen ovatko jätteet minut? Eivät olleet ja olin tullut tieni päähän niiden siivoajana, joten lähetin viestin maan haltijalle.

Kun nyt taas keväällä tulin Jokilaaksoon, ovat jätteet edelleen Soiniityntien rajaojan molemmin puolin. Joten päätin edelleen tänäkin vuonna katsoa millainen savotta on vastuullisen ulkopuolisen pitää huolta kotikulmiensa siisteydestä ja muiden sotkuista virallista tietä. Niinpä olen uudelleen yhteydessä viranomaisiin, jonka maan omistajakin sanoi aiemmin tehneensä.

Kun sitä yritin vime kesänä jäljittää sain vastauksen: "Hei ja kiitos lisätiedosta. Tarkistin haittailmoitukset tältä ja edelliseltä vuodelta, eikä asiassa tosiaan ole meille ympäristövalvontaan asti tullut ilmoitusta. Asia on nyt korjattu listalle ja otamme käsittelyyn. Kuva ja haittakarttailmoitus nopeuttaisivat sitä. Yt. Neuvova ympäristötarkastaja. Keski-uudenmaan ympäristökeskus."

Siispä tein haittailmoituksen osoitteineen sekä kartta- ja valokuvineen. Nyt taas seuraan asian edistymistä edelleen puolijulkisesti ja kuinka kauan kestää ja miten vaikea on saada jätteet pois niin sanotusti virallista tietä. Sen verran on tullut monimutkaisuudesta esimakua, että on helppo ymmärtää miksi ulkopuolisen on niin vaikea hoitaa muiden sotkuja. Kun pari vuotta sitten yritin selvittää onko kotikunnassamme ainoatakaan paikkaa jonne voisi edes viedä muiden mailta kerättyjä sekäjätteitä korvauksetta. Ei ollut. Tämän, päivitetyn blogitekstin julkaisen uudelleen ja linkin lähetän vähintään viranomaisille.

Jos on maksullista hengettömänä oleminen, sitä voi olla myös auton makuuttaminen

Suomen kalleimmat parkkipaikat, 7,60 €/h ovat ehkä Helsingin P-City Forumissa. Kadunvarrella kallein maksu taitaa olla tällä hetkellä 4,00 €/h. Vuorokauden hinta on 40 € paikkeilla. Useimmissa kaupungeissa ja kohteissa aikarajat on asetettu niin, että ne antavat edes pienen marginaalin inhimilliselle toiminnalle, mutta Helsinki-Vantaan lentoaseman lähtevien puolella kello on armoton. 8 minuuttia tuntuu siltä, että se on laskettu sekuntikellon kanssa: autosta ulos, laukku maahan ja heippa. Se tekee saattamisesta melkein urheilusuorituksen. Jos joutuu esimerkiksi auttamaan vanhempaa ihmistä, liikuntarajoitteista tai lapsiperhettä tavaroiden kanssa, tuo aikaraja on käytännössä mahdoton alittaa.

Aivan oma operaationsa on auton siirtäminen parkkitaloon, jos huomaa terminaalissa, että saatettavan lento onkin tunnin myöhässä. Kyseessä on mielenkiintoinen, varmasti tarkkaan harkittu psykologinen peli, sillä kynnys maksaa on monelle pienempi kuin lähteä ajamaan monimutkaisten ramppien kautta parkkihalliin. Kaikkien veronmaksajien valtio-omisteinen Finavia tekeekin tehokasta tiliä lentojen myöhästymisillä tai "liian pitkillä" halauksilla. Vuorokausi kyseisessä lähtevien parkkiruudussa, jossa sinällään ei ole aikarajoitusta, maksaa liki 1500 euroa, kun se Helsingin kalleimmissa, lämmitetyissä parkkitaloissakin on aivan toiselta planeetalta.

Hyrylän maksullinen pysäköinti ja kunnallinen pysäköinninvalvonta pysäköintivirhemaksuineen ovat olleet keskusteluissa ja valmistelussa poikkeuksellisen pitkään. Käytännössä jo vuodesta 2016 lähtien, sillä Tuusulan kunnanvaltuusto teki periaatepäätöksen pysäköinninvalvonnan aloittamisesta jo noin kymmenen vuotta sitten. Alun perin valvonta ja maksullisuus oli tarkoitus päivittää ja toteuttaa jo aiemmin, mutta hanke viivästyi usealla vuodella muun muassa pandemiavuosien ja Hyrylän keskusta-alueen suurten rakennushankkeiden vuoksi ja seli seli... Uusi, päivitetty pysäköintipolitiikka valmistui joulukuussa 2024. Tämänhetkisten tietojen mukaan kunnallinen pysäköinninvalvonta on tarkoitus aloittaa Tuusulassa vuoden 2026 aikana.

​

Tavoitteena on ohjata kadunvarsipysäköintiä siten, että parhaat paikat vapautuvat lyhytaikaiseen asiointiin ja pitkäaikainen pysäköinti siirtyy muualle. Nykyisin poliisi on ainoa taho, joka voi sakottaa kadunvarrella, mutta poliisilla on harvoin resursseja valvoa esimerkiksi kiekkojen käyttöä Hyrylässä. Kunnallinen valvonta toisi Hyrylään varsinaiset pysäköinnintarkastajat. Projekti on siis "ollut työn alla" virallisesti noin yhdeksän vuotta, mutta käytännön toteutus on konkretisoitumassa vasta nyt vuoden 2026 aikana. Kuntalaisten keskuudessa hanke on herättänyt runsaasti vastustusta, mikä on osaltaan vaikuttanut asian hitaaseen etenemiseen. Sitä en tiedä kuinka kotikuntani aikoo suhtautua liityntäpysäköintiin, jonka senkin maksullisuus on nykyään yleistyvä käytäntö. Vaikkakin toteutustavat vaihtelevat suuresti sijainnin ja kaupungin mukaan. Kehityssuunta on kohti mallia, jossa pysäköinti on edullista tai ilmaista joukkoliikenteen käyttäjille, mutta kallista muille.

​Pääkaupunkiseudulla on siirrytty vauhdilla kohti hallitumpaa pysäköintiä. Monilla asemilla (kuten Vantaalla ja Helsingin reuna-alueilla) pysäköinti on ilmaista tai hyvin halpaa (esim. 1–2 €), jos on voimassa oleva HSL:n tai VR:n matkalippu. Jos et jatka matkaa junalla tai bussilla, hinta on huomattavasti korkeampi (usein 5–10 €/päivä). Tällä pyritään estämään se, että liityntäpaikkoja käytettäisiin lähitalojen asukaspysäköintiin tai työpysäköintiin. Täysin rajoittamaton ja maksuton liityntäpysäköinti on käymässä harvinaiseksi vilkkaimmilla asemilla, koska paikkojen kysyntä ylittää tarjonnan.

​

​Euroopassa ei ole yhtä yhtenäistä linjaa, vaan kaupungit on jaettu karkeasti kolmeen ryhmään. Esimerkiksi Berliinissä, Luxemburgissa ja Hampurissa liityntäpysäköinti on perinteisesti ollut maksutonta kannustimena autojen jättämiseksi keskustan ulkopuolelle. Muun muassa Helsingissä, Budapestissa ja Oslossa suuri osa paikoista on edelleen ilmaisia, mutta keskeisimmät ja uusimmat kohteet ovat maksullisia. Kaupungeissa, kuten Wien, Praha, Tukholma ja Geneve lähes kaikista liityntäpaikoista peritään maksu, vaikka se onkin usein keskustapysäköintiä edullisempaa.

​

​Kaupungeilla ja liikennelaitoksilla on useita syitä periä maksuja. Maksulla varmistetaan, että paikkoja vapautuu niille, jotka todella tarvitsevat niitä. Parkkipaikkojen auraus, valaistus, valvonta ja rakentaminen erityisesti parkkitalojen kohdalla ovat kalliita investointeja. Ilmaiset paikat täyttyvät usein lähialueen työntekijöistä tai asukkaista, jolloin varsinaiset joukkoliikenteen käyttäjät jäävät ilman paikkaa. Jos on suuntaamassa vilkkaalle asemalle, kannattaa varautua siihen, että matkalippu on valmiina ja on suoritettava pieni maksu. Varsinkin, jos pysäköi pysäköintitaloon tai aivan raiteiden viereen.

Thaitalvikotikaupungissani tapahtuu

Pari kuukautta sitten välitin blogissani uutisen ja videon pätkän parista nuoresta asemiehestä, jotka rikkoivat yön hiljaisuuden ampumalla sarjatulikiväärillä thaikotimme seiniin, ikkunoihin ja oviin kolmisenkymmentä laukausta. Kuvan, lähimmäs osuneen lyijyluodin kaivoin muistoksi noin metrin päästä vuoteeni betoniseinästä roikkumaan kaulaani pieneen lasisäiliöön. Ehkä he jahtasivat huumevelasta silloin tällöin meilläkin yöpynyttä Morakotin tyttären poikaystävää. Tai tapahtuma saattaa liittyä johonkin aivan muuhun mysteeriksi jäävään, sillä noin kuukausi myöhemmin jaoin blogissani toisen uutisen samaisesta, jahdatusta nuoresta miehestä, kun takaa-ajajat saivat saaliinsa surmaten hänet maantien ojaan.

Rauhallisena lintukotona pitämäni talvikaupunkini on nyt näyttänyt kolmannetkin kasvonsa, sillä siellä näyttää maan lakien lisäksi vallitsevan myös viidakon tai ainakin kylän lait. Google-kääntäjän avulla suomensin nimittäin sanomalehdestä eilen seuraavan uutisen:

"PHATTHALUNG, Thaimaa – Etelä-Thaimaassa kylänpäämiestä syytetään vakavista syistä siepattuaan ja pahoinpideltyään 28-vuotiaan miehen, sidottuaan hänet mangopuuhun ja pahoinpidellessään häntä tuntikausia varkauteen liittyen. Uhrin, Suthep Chuenmakin, väitetään raahatun nukkuvasta kodistaan ​​paikallisen Si Nakhonin piirikunnan päällikön toimesta 26. huhtikuuta. Hänet kätensä käsiraudoitettiin selän taakse ja sidottiin mangopuuhun talonsa edessä. Uhrin ja hänen perheensä mukaan päällikkö läimäisi häntä kahdesti, potki häntä ja asetti sitten useita punamuurahaispesiä hänen päähänsä ja vartaloonsa ja jätti tuskissaan yli neljäksi tunniksi. Kyläpäällikön kerrotaan syyttäneen Suthepia kovakuoriaisten varastamisesta kyläläisen kasvatuslaitokselta ja välittäneen niitä valvontakameran tallenteissa. Suthep kuitenkin kiisti syytöksen ja totesi ottaneensa tiloista vain tyhjän muovipussin etsiessään syöttiä kalastusta varten. Hän väitti myös, ettei hänellä ollut hallussaan kovakuoriaisia ​​ja että hänelle näytetyssä videossa hän ainoastaan piteli muovipussia kädessään.

Suthepin täti, Amornrat Seemunee, sanoi perheen hyväksyvän oikeustoimet, jos poika on syyllistynyt rikokseen, mutta tuomitsi päällikön toimet liiallisiksi ja laittomiksi. Jos todisteita oli, hänet olisi pitänyt luovuttaa poliisille ja tapahtuneessa oli paljon kohtuuttoman voiman käyttöä ja lisäsi, että Suthep kärsi punamuurahaisten puremista kaikkialla kehossaan. Tilannetta mutkisti entisestään paikallisen poliisin reagointi. Perheen mukaan Sri Nakharinin poliisiaseman virkamiehet saapuivat paikalle noin kaksi tuntia Suthepin pidättämisen jälkeen, mutta eivät puuttuneet asiaan. Perheen mukaan heillä ei ollut avainta käsirautojen avaamiseen ja poliisipäällikkö palaisi vapauttamaan hänet. Vasta sen jälkeen, kun omaiset menivät myöhemmin poliisiasemalle ja näyttivät kuvia Suthepin tilasta, poliisit palasivat paikalle ja koordinoivat päällikön kanssa turvaköysien poistamista. Perhe väittää myös, että päämies uhkaili tapahtuman aikana ja väitti voivansa pitää Suthepia sidottuna yön yli sekä varoitti sukulaisia ​​kyseenalaistamasta hänen valtaansa.

Tapahtuman jälkeen poliisipäällikkö otti yhteyttä uhrin isään ja kehotti perhettä poistamaan tapaukseen liittyviä sosiaalisen median julkaisuja sekä varoitti, että "asia kärjistyy", jos he eivät noudata ohjeita. Suthep myönsi aiemmin tehneensä varkauksia asuessaan toisessa maakunnassa, mutta väitti, ettei ole varastanut mitään palattuaan kotiin vuosi sitten. Hän myönsi myös jatkuvan huumeidenkäytön, mutta sanoi ansaitsevansa rahaa työllä eikä rikollisella toiminnalla. Perhe on sittemmin päättänyt tehdä virallisen valituksen tutkijoille ja hakea oikeustoimia johtajaa vastaan ​​​​muun muassa laittomasta pidätyksestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Viranomaiset eivät ole vielä antaneet virallista lausuntoa tapahtuneesta."

Kansallinen veteraanipäivä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945, joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986. Tehtävä siirtyi Keski-Suomen lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastolle, jossa Keski-Suomen läänin veteraanipäivän järjestelyt hoiti Pekka Kaura-aho käyttäen tapahtumaan 32 000 markkaa. Kansallista veteraanipäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Lahden suurhallissa järjestettiin pääjuhla, johon osallistui yli 10 000 veteraania. Valtaosa juhlijoista oli yli 70-vuotiaita ja nuorimmatkin eläkeiässä. He olivat saaneet rintaansa tammenlehvämerkin. Veteraaneja on elossa arviolta noin 900 henkilöä. Elossa olevien keski-ikä on noin 100 vuotta, joista enemmistö on naisia.

”Työn määränpäänä olkoon, että jok'ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvunaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.” Carl Gustaf Emil Mannerheim kutsui näillä sanoilla kansalaisia lasten oloja parantavaan työhön. Mannerheimin Lastensuojeluliitto aloitti toimintansa vuonna 1920 nimellä Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto. Perustamisessa keskeinen aloitteentekijä oli kenraalin sisar, vapaaherratar, ylihoitaja Sophie Mannerheim, joka toimi sen liittovaltuuston varapuheenjohtajana 1920–1928. Valtuuston ensimmäinen puheenjohtaja oli kansleri E. N. Setälä. Vuosina 1920–1960 hallituksen puheenjohtajana toimi Arvo Ylppö. Ensimmäinen sihteeri (toiminnanjohtaja) oli kouluneuvos Erik Mandelin. Liiton perustavassa kokouksessa Mannerheim itse vastusti aluksi ehdotusta, jonka mukaan liitto saisi hänen nimensä, mutta hän taipui muiden osanottajien yksimieliseen toivomukseen. Mannerheim tiesi, että köyhyydellä, puutteellisilla asuinoloilla, tietämättömyydellä ja suoranaisella välinpitämättömyydellä sekä niistä aiheutuneilla lasten aliravitsemuksella, sairauksilla ja suurella kuolleisuudella oli ollut osuutensa vuosien 1917–1918 tapahtumiin.

Miten minä sitten liityn tämänkertaiseen blogiini? Isäni vietti ison osan nuoruudestaan sotarintamilla ja vielä isomman osan elämästään palvelemalla maataan Hyrylässä sekä Santahaminassa, jossa minäkin suoritin asevelvollisuuden vapaaehtoisena. Hyvin rakkaita ovat muiston, kun lapsena olin monet kerrat isäni mukana mennessämme "armeijan koppiautolla" Santahaminaan. Ansioistani olen saanut korpraalin arvon, mutta luulen, että äitini ei saanut lottavuosistaan elinaikanaan sitäkään. Myöhemmin hankimme hänelle hautakiveen lottamerkin. Edesmenneet lakkautetun Lottajärjestön jäsenet ovat oikeutettuja Lotta Svärd tai pikkulotta -hautareliefin käyttöön, jotka on valmistettu valetusta pronssiseoksesta ja se patinoituu tummaksi, ei vihreäksi.

Itse olen jatkanut perinnettä, jonka vuoksi olen saanut 16 vuotta sitten Mannerheimin Lastensuojeluliiton viirin. Sen laitoin jo perinteiseen tapaan Jokilaakson juhlapaikalle tänään muistuttamaan itsenäisyydestämme ja vanhempieni uhrauksista sen vuoksi. Viirin on minulle ojentanut jo edesmennyt Seppo Ristilehto. Ehkä eniten tai ainoastaan sen vuoksi, että olin jatkamassa MLL:n aloittamaa työtä Ruusulankadulla. Ei kylläkään enää lasten tai nuorten parissa. Vaan miten vanhempana saattaa käydä, jos lapsena on mennyt jotain peruuttamattomastikin rikki.

Valtion ja kirkon rahanahneudelta ei vapauta kuolemakaan

Hallitus linjasi kehysriihessään mallia, joka antaa hyvinvointialueille mahdollisuuden laskuttaa kuolinpesiä useimmissa kuolemantapauksissa kuolemansyyn selvittämisestä. Enimmäismaksuksi on kaavailtu 60,60 euroa. Lisäksi vainajan säilyttämisestä voitaisiin periä 10 euroa vuorokaudelta hautausluvan myöntämisen jälkeen.

Tuusulan seurakunnan hautapaikan hinta vaihtelee hautausmuodon mukaan, ollen noin 100–350 euroa tuusulalaiselle. Hautapaikan lisäksi maksettavaksi tulevat hautauspalvelumaksut, kuten haudan kaivuu. Hallinta-aika on 25 vuotta, jonka jälkeen paikka on lunastettavissa uudelleen. Mutta silti se on edullinen asumismuoto, sillä se ei maksa kuin muutaman sentin vuorokaudessa.

Jollekin 10 euroa päivässä vilpoisassa kylmiössäkin voi kuulostaa halvalta, vaikka siinä on muutama paha rasti, jotka tekevät elävänä asumisesta taloudellisesti järkevämpää. Vainajan hyllypaikka on noin 1,5–2 m². Jos sukuni maksaa siitä 300 €/kk, neliövuokra on 150–200 €/. Vertailun vuoksi Helsingin kalleimmissa luksusyksiöissä neliövuokra on noin 35–45 €. Säilytyksessä perijät maksavat siis neliöistä enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Lisäksi esimerkiksi Pirkanmaalla on käytössä "sisäänmuuttomaksu", eli ensimmäiset 14 vuorokautta maksavat kiinteät 100 euroa. Se on kova hinta lyhyestä sopimuksesta. Vaikka säästäisi sähkölaskussa, +4 astetta alkaa tuntua pidemmän päälle kirjaimellisesti luissa ja ytimissä.

​Jos haluan optimoida asumiskulut, opiskelijasolu syrjäisellä paikkakunnalla on edelleen lyömätön ykkönen. Siellä voin asua jopa 200 eurolla kuukaudessa, saan ikkunan ja oikeuden poistua asunnosta ilman hautaustoimiston apua. Mutta aamun ratoksi on todettava, että onhan se kuitenkin kai hienoa, että hyvinvointialueet tarjoavat edes yhdelle asiakasryhmälle "vakaan" ja ennustettavan hintatason, vaikka neliöhinnat ovatkin pilvissä.​ Mikäli budjetti on tiukka, on ehkä kuitenkin hyvä pysyä elävien kirjoissa, sillä silloin on mahdollista saada asumistukeakin.

Lukumaailmaani...

Olen lukenut hyötykirjallisuutta elämäni aikana vain vähän. Jopa koulujen oppikirjat jäivät lukematta. Ensimmäisen lukemiset mitkä muistan olivat aapinen ja sarjakuvalehtiä, jotka olivat täynnä piirrettyjä kuvia sekä niihin liittyviä puhekuplia tai sen tapaisia. Tutuiksi tulivat Aapiskukko, Tex Willer, Pecos Bill, Tarzan, Davy Crockett, Aku Ankka, Nakke Nakuttaja, Korkeajännityssarja ja Siivet-lehti sekä monet muut.

Ehkä ensimmäiset vallan tekstikirjat olivat Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki. Niiden vanavedessä tulivat Morgan Kane, Lännensarja ja ainakin Colt-lehti. Pehmeäkantisia kirjojahan ne oikeastaan olivat. Yhteistä lukemiselleni ja sarjakuville olivat sankarit, ja paha sai aina palkkansa. Jossakin vaiheessa siirryin enemmän dekkarikantaan. Mukaan tulivat Jerry Cotton, Nick Carter, Larry Kent ja sen sellaiset. Jännityskirjoista mieleisimmät ja parhaiten muistiin jääneet ovat olleet Henry Charrièren Vanki nimeltä Papillon sekä ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarja.

Yhdessä vaiheessa minulle tuli paperisten sanomalehtien lisäksi aikakauslehtiä. Joukossa oli Nyrkkiä, Nykypostia, Rattoa, Hymyä, Seuraa, Apua ja niin edelleen. Kallea sekä Jalluakin tuli silmäiltyä ja luettuakin nais- tai tyttöystävän puutteeseen. Eniten kuitenkin oli mieleen Veikko Ennalan Hymy-lehden Piinapenkki.

Sitten tulivat mobiililaitteet ja niiden mukana sähkökirjat ja -lehdet. Niitäkin ostelin aikani. Nyt minulle ei tule yhtään paperista, tilattua lehteä ja sähköisenäkin vain paikallinen sanomalehti Keski-Uusimaa. Sähkökirjojen lukemisessa minulla on kriisi tai muu mielenkiinnon puute, vaikka yhdessä vaiheessa ahmin elämänkertojakin Hillary Clintonista Koneen ruhtinaaseen.

Luulen, että menetin innostukseni jännityskirjoihin siksi, että sain kirjojen sankareista tarpeeksi, jotka aina selvisivät hengissä ja voittajina tilanteesta kuin tilanteesta. Onkin tosi vaikea löytää jännittävää kirjallisuutta, jossa ei ole sankareita eikä lukiessa tietoa käykö keskeisimmällekin henkilölle viimeistään lopussa lopullisen köpelösti.

Edelleenkin luen tai ainakin käytän paljon aikaa siihen sosiaalisen median ja jokapäiväisen blogikirjoittamisen lisäksi. Iltalehdestä ja Iltasanomat ahmin tai vähintään selailen sen mitä on ilmaiseksi tarjolla, kuten monesta muustakin tiedon lähteestä. Seuraavana taidan syventyä siihen mitä maksuttomia mahdollisuuksia aikakauslehtien rintamalla tarjoavat netissä olevat kirjastot. Tosin tämä blogi on vain raapaisu kaikesta lukemastani.

Outo Lempilintu palasi kotiin

8.7. 2024 kirjoitin blogin kuvan linnusta, joka sai minulta nimen Outo Lempilintu. Ehkä sen elo oli vain kesän mittainen, sillä viime kesänä sitä ei enää näkynyt. Merikonttikotini pikkueläinten ateriointipaikalla käy monenlaisia ruokailijoita, joita auringonkukan sienenten lisäksi vetävät puoleensa erilaisine öttiäisineen lahoavat koivunkannot. Joukossa oli yksi, kuvan tikka, joka ei muiden seurassa kulkenut. Vaan yksin, kuten ruma ankanpoikanenkin uiskenteli sadussa sekä laulussa. Tämä omien ilmateiden lentelijä lensi myös sydämeeni. Linnulta kyselin aamuisinkin miltä tuntuu olla erilainen ja muiden hylkimä? Kerroin sille omasta lättänenästäni ja kuinka minua kiusattiin lapsena.

Iltaisin vein sitä eläinten Taivaan Isälle ja pyysin lisäeväitä hyvään ja pitkään elämään sekä oman paikan löytämiseen. Ajattelin, että hyväksytyksi tulemista sillä on aikaa etsiä, jos elämä saa jatkua, sillä vanhin suomalainen, rengastettu käpytikka on ollut 12 vuotta, 10 kuukautta ja 7 päivää vanha.

Miksi se oli erinäköinen, johtunee leukismista, joka on virhe pigmentin tuotannossa. Höyhennys voi näyttää silloin haalistuneelta ja lintu voi olla kokonaan valkoinen tai valkoisenkirjava. Toisin kuin albinismi, joka heikentää pigmenttisolujen toimintaa ja sitä kautta pigmentin sävyä ja määrää, leukismi estää pigmenttisolujen esimuotojen kulkeutumisen kehonosiin ja aiheuttaa paikoittaista täydellistä pigmenttikatoa.

Otin siitä valokuvia muistoksi itselleni ja löysin netistä Mirjami Aholan, joka teki huovutettuja eläimiä. Niinpä lähetin Outo Lempilintuni kuvan hänelle ja pyysin ikuistamaan huopaan Jokilaakson yksinäisen lentelijän. Loin sille myös sielun ja jatkoin viime kesänä elämäni murheiden ja hyvien hetkien kertomista ja katkaisin vahingoissa sen jalan. Talven se vietti yksin jalka katkenneena ja potilaana tammisen pölkyn päällä Merikonttikodissani.

Kun viime kuussa tulin Kiinan ja Venäjän taivaan yli Thaimaasta, otin Mirjamiin yhteyttä kysyen onko hänellä huovutetuille, loukkaantuneille eläimille korjausosastoa. Ja olihan hänellä, joten Posti lennätti tai muuten kuljetti viime viikolla Outo Lempilinnun Tampereelle huovutettujen eläinten sairaalaan. 

Nyt alkuviikosta se lensi takaisin Tuusulaan eikä ollut enää tietoakaan katkenneesta jalasta. Olisiko ollut kuitenkin vielä sen verran tokkurassa jalkaleikkauksen nukutuksesta, että se ei osannut lentää takaisin saman K-kaupan postilokeroon. Vaikka kuinka Lahelan postilokeron koodia näppäilin taatusti oikein, pysyi ovi kiinni kuin Speden papukaija G. Pula-Aholta käkikellon luukku. Kunnes ymmärsin katsoa älylaitteestani osoitetta uudelleen. Käpytikkani olikin lentänyt Sahankulman lokerikkoon numero 25, josta hänet vapautin.

Nyt se on palannut turvallisesti Jokilaakson kotiin eikä näytä ontuvan eikä aristelevan jalkaansa lainkaan. Kun olen eräänkin kerran ihaillut Mirjamin tekemiä eläimiä, joita löytyy googlaamalla netistä paljon, olen vakuuttunut, että olen tämän nuoren naisen kanssa ainakin yhdestä asiasta yhtä mieltä. Huovutetulla eläimellä voi olla ja on myös sielu.