Huoltoremonttini pyörteissä

Tämänkertaisen blogin kirjoittaminen oli unohtua kokonaan, kun painiskelin maallisen majani huollon parissa. Tällä kertaa ykkösasiana oli kuulolaitteet, jotka piti saada tänään korviin. Joten aamulla ajelin Tatan kanssa Herttoniemeen. Hän kauppakeskus Hertsin aasialaiseen elintarvikekauppaan ja minä saman rakennuksen Kuuloverkon toimipisteeseen.

Mutta ei mennyt homma kuin Strömsössä. Vaikka tanskalaisen firman kuulolaitepaketti oli saapunut Puolasta, kuten pitikin. Mutta kun avasimme paketin, puuttui kokonaan toinen, nimenomaan minun korvaan muotoiltu osa. Ajattelin ja sanoinkin, että kun aikoinaan puhuttiin maanantaiautoista, joissa oli muina päivinä valmistuneita autoja enemmän vikoja, niin olisiko nyt sattunut laitteisiini maanantaipakkaaja tai muoviosan valaja? Joka tapauksessa tiukille menee aikataulu onko uudet laitteen korvissa, kun lennän Aasiaan.

Oticonin muotoillut kuulokojeet ovat tyypillisesti korvan sisäisiä malleja, jotka valmistetaan yksilöllisesti kuulokojeen käyttäjän korvakäytävään sopiviksi. Ne ovat pieniä ja huomaamattomia, jotka istuvat kokonaan korvan sisään. Maksavat minun tapauksessa kotikunnalleni pari tonnia kappale. 

Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun kaltaiseni yli 75-vuotias olisi voinut varata terveysasemalta koronarokotusajan. Sillä ikäiselleni infarktin saaneelle tauti voi olla ja onkin elämän ja kuoleman kysymys. Vaikka kävin monta paikkaa läpi, ei ollut ainuttakaan vapaata aikaa syyskuulle, jolloin olen jo liki 10 000 kilometrin päässä. Harmillista, jos ainoaksi vaihtoehdoksi jää rokotteen ottaminen Thaimaassa tai jättää vallan ottamatta.

Vaikka netti sanoo, että rokotteita voi myös ostaa apteekeista, niin soittokierros osoitti, ettei kuitenkaan voi. Sanottiin syyn olevan niiden säilyttämisessa. Vaatinevatko sitten jotain erityistä vai vain erityisen kylmää.

Kaikki elämä on tarpeellista

Jokilaakson luonnonsuojelualueella on elämää monen menoon. Sen läpi kulkee esimerkiksi talvisin Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu osana suurempaa verkostoa, jota pitkin voi hiihtää vaikka Tuusulanjärven toiseen päähän. Ja kesäisin samoillen tai maastopyörällä jonnekin muualle. 

Liki kymmenen vuotta aiemmin muutama iso koivu ei päässyt tuulen kanssa yhteisymmärrykseen Jokilaakson pohjoispäässä. Joten se kaatoi osan puista hiihtoladulle. Paikallisen yhdistyksen aktiivit kysyivät: "Mitä tehdään maassa makaaville raadoille?" Vastasin: "Ehkäpä teille vaivanpalkana sauna- ja takkapuiksi, jos tuotte pihaan muutaman pölkyn istuimiksi?"

Tosin jo silloin tiesin, ettei Merikonttikodin pihapiiri kaipaa lisäjakkaroita. Siispä sijoitin ne lintujen, metsähiirien, jänisten, oravien ja muiden nälkäisten ateriointipaikalle. Ajattelin seurailla mikä on pöllien virka tulevina vuosina, kun en itse tee niille enää mitään.

Vuosien aikana vain yksi auringonkukan siemen meni eläimiltä sivu suun ja raosta kurkki ainokainen auringonkukka päätään auringon mukana käännellen. Seuraavana näkyvimpänä ilmiönä irtosi tuohet, joka osaltaan vauhdittaa elämän kiertokulkua.

Tänä kesänä on kyljissä silmiltäni tai huomiokyvyltä piilossa olleita, ei kasveja eikä eläimiä, vaan sieniä. Jotka eivät ole kelvanneet aterijoiden vatsan täytteeksi. Eniten on kannoilla kasvavaa punalahokkaa, joka on syötävää kuusilahokkaa muistuttava laji. Väriltään punakeltainen ja maultaan syötäväksi kelpaamaton sekä lievästi myrkyllinen, aiheuttaen pahoinvointioireita ja ruoansulatuskanavan ärsytystä. On mielenkiintoista seurata mitä niille tekee talven pakkasherra, sateet ja lumivaippa.

Kun myin rahasta kolmasosan ajastani monta kymmentä vuotta, ei muka ollut aikaa saati ajatusta kääntää selälleen juuttunutta koppakuoriaista takaisin jalolleen. Eikä seurata miten elämän monimuotoisiin hyödyntää tuulen nitistämiä, kymmeniä vuosia kasvaneita puita.

Ilta-auringon leppoistamisjaksolla moni asia on toisin. Enkä ole enää vuosiin myynyt ajastani sekuntiakaan rahasta. Vaan elän itsekkäästi äkkiä ajatellen vain itseäni varten tarpeettomana ja hyödyttömänä. Jota en kuitenkaan ole. Sillä kääntämälleni ötökälle, ihoni hyttyselle ja tallomatta jättämälleni maan matoselle ovat tekoni tai tekemättä jättämiset elämän ja kuoleman kysymyksiä. Morakotillekin koen olevani tarpeellinen. Kuten myös Thaikotimme pihan eläimille ateriapalveluinemme. 

Sekin on eräänlainen maailman palkka, että saadakseni rahaa tarpeelliseen ja tarpeettomaan, auoin muutoksen ovia vuosikymmeniä. Vaikka teinkin sitä sydämellä, vain harva ovesta käynyt kiitti tai peräti palasi uudesta kodistaan puristamaan kättä.

Olemassaolon oikeus lienee kaikella elävällä ilman kiitoksiakin. Sen tarvekin taitaa olla vain yksi itsekkyyden ilmentymä. Jonka mukana tuleva näkyvä tai piiloitettu myöteinen palaute ei ole ydin. Sitä on tarpeellisuuden kokemus. Jonka voi löytää jokainen, vaikkei kykenisi laittamaan itseään niin pienelle paikalle, että kokisi tarpeellisuutta jonkun rukouksen kohteena.

Elämäni säästöliekkejä

Koko vuorokauden on sunnuntai, joka lienee suomalaisittain thaiksi "wạn xāthity̒", ja eilen kerroin kirjoittavani tänään kuinka rahoitan joka vuosi puolen vuoden elämäni Thaimaassa, joten... 

Suomikodissa on 600 megan rajaton kotinetti sekä kädessäni 300 megan rajaton mobiililiittymä. Kuukaudessa perusmaksuiltaan yhteensä 70 euron luokkaa. Suominumeron laitan puoleksi vuodeksi numeroparkkiin ja kotinetin lopetan kokonaan samaksi ajaksi. Joku ylläpitomaksu jää toiseen, joten tarvittaessa voin sitä käyttää, vaikka se on parkkipaikalla bittiavaruudessa. Säästöä Aasian ajalta tulee yhteensä noin 400 euroa.

Kun pudotan talven ajaksi Jokilaakson Merikonttikodin ja Saunakontin lämmöt lähelle 10 astetta, tulee kuukaudessa noin satasen pienempi sähkölasku. 600 euroa on minulle merkittävästi. Thaikotimme sähköt ja muunkin asumisen kulut maksan, olen siellä tai en. Hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen liikennevakuutuksen laitan myös tauolle, joten siinäkin säästyy 200 euron verran.

Uudeksi nuukailukohteeksi otan suorien, sinivalkoisten lentojen tilalle lennot yhdellä tai kahdella pompulla. Se on eestaas lennoilla 500 euron paikkeilla halvempaa. Kelpo tuntipalkka lentokentillä odotteluista siis, sillä Finnairin halvat lennot äkkilähtöineen eivät juuri satu kohdalle, kun on halu lentää Thaimaahan tai takaisin.

PeeCeeXäni talvipesä

Phatthalungissa kaukana turisteista maksaa polttoaine skootteriini reilut puolet Suomen menovedestä. Lisäksi kulkuneuvoni kaukomailla kuluttaa kolmasosan suht janoisen vanhan rouvan tarpeesta. Joten niiden energiajuomaan menee rahaa talven mittaan helposti 500 euroa vähemmän.

Jos ja kun Suomessa käyn aamu-uintireissuillani Munallisten Marttakerhossa aamupalalla, maksaa se reippaat 5 euroa. Sama lysti Thaikotini kantapaikassa maksaa Morakotilta ja minulta yhteensä 50 bahtia, eli reilusti alle euron per lärvi. Joten jo aamupalan osalta säästöä tulee puolessa vuodessa alakanttiinkin laskien yli 500 euroa. Ja tulee silloinkin, vaikka söisin aamiaisen kotona. Sama suuntaus on muunkin safkan kanssa. Varsinkin, kun jättää länsiruuat syömättä.

Kukin elää, kulkee ja kuluttaa tavallaan, mutta silti en aina ymmärrä niitä, jotka sanovat, että "hyvähän sinun on lennellä, mutta minulla ei ole siihen varaa". Sillä nykyisellä elämänmenolla minun pitäisi etsiä lisää säästökohteita, jos en viettäisi talvia kaukomailla.

10 päivää aikaa Aasian aurinkoon ja sadekauteen

Oikeastaan vasta ¾ vuosisadan remonttihuolto laittoi laskemaan miten ja mihin kaikkeen eläkkeeni riittää. Korjausten kohteena oli ja on ylä- ja alapää sekä jotain siltä väliltä, sillä liiankin isosti voi eturauhanen. Jota ei silti höylätty eikä leikattu. Vaan tultuani Aasiasta ensi keväänä, säätää lääkäri uudelleen, jos tarvetta on. Nyt tuli tusinan vitamiinien sekä lääkepillereiden patteristoon uusi kapseli vuodeksi. Joku siis kasvaa karvojen ja kynsieni lisäksi voimallisesti edelleen.

Vaikka olin varannut remonttiin aikaa puoli vuotta, ei se riittänyt kunnallisessa terveydenhuollossa. Pelkästään riisikuppiin viime talvena pudonneen hammassillan tilalle proteesin saaminen vanhojen tynkien poistamisineen on vuoden juttu.

Pitkissä puissa olivat kunnalliset silmien kaihileikkauksetkin Tammisairaalassa. Apuna taisi olla pitkälle edennyt toisen silmän kaihi ja jo ostettu lentolippu. Nyt ovat leikkaukset takana ja lopputarkastus sekä silmän tikkien poisto on 22. tätä kuuta, lennon Aasiaan ollessa seuraavana päivänä. Mikä huonolla tuurilla voi tehdä aikataulu ja muitakin muutoksia. Tällä kertaa mennään kuitenkin terveys edellä. 

Oma lukunsa on kuulo, jota vauhditin yksityislääkärin lähetteellä. Uudet kuulolaitteet saan korviini 16. päivä, joten tiukille menee aikataulu niidenkin kanssa. Yhteiskunta kustansi kertaalleen laitteet jo 7 vuotta sitten, mutta huonon motivaation vuoksi en päässyt niiden kanssa sinuiksi koskaan. Nyt on uusi yritys, uudet laitteet ja myös aito halu kuulla paremmin. 

Elävästi muistan lähes kuvan ikkunan takaa lähtevän luontopolun kiertämisen ja kuulemisen ilon, kun linnut palasivat maailmaani. Mutta kojeiden käyttö väheni ja väheni, sillä ajattelin, että vähempikin ääni riittää. Siirryin televisionkin katselussa valmiiksi tekstitettyihin ohjelmiin, kun en saanut enää juuri tolkkua kuin uutistenlukijan puheesta.

Elämäni paketti on edelleen oivallisesti tolallaan enkä vaivoja valita, enkä ole niiden vanki. Vaan kiitän alkoholismista, joka vei minut itsensä löytämisen tielle, jossa ei ole edes kemiallisten aineiden maustamaa tuokioita eikä sivupolkua. Kiitän myös sepelvaltimotaudista, joka opetti jarruttamaaan. Ilman näitä ja muita oppeja olisin lähtenyt länkyttämään jo vuosia sitten ajattomille foorumeille. Elinaikaisen majani ollessa savuna taivaalla ja tuhkat Ison kiven juurella matojen ruokana tai riesana.

Huomaan nyt, kuuden aikaan lauantaiaamuna, että päivittäisistä raha-asioista kertominen menikin vaivoista tarinointiin. Joten taidan kertoa kulujeni synkronoinnista huomenna.

Olen tullut suvaitsevammaksi

Suomessa oli vuosi sitten noin 46 000 ukrainalaista, jotka saivat tilapäistä suojelua. Ukrainan sotaa paenneita henkilöitä oli silloin saapunut yhteensä noin 80 000, joista osa jatkoi matkaansa muualle.

Kuntalaisuudesta voidaan puhua, kun on hakenut ja saanut Suomesta kotikunnan. Se antaa oikeuden kunnan palveluihin, kuten varhaiskasvatukseen ja terveydenhuoltoon. Sekä velvoittaa oppivelvollisuuden piiriin ja mahdollisen kuntakokeilun asiakkaaksi. 

Kunnittain tarkasteltuna pari vuotta sitten vieraskielisten osuus väestöstä oli korkein naapurikunnassani Vantaalla. Siellä neljäsosa asuvista oli muualta tulleita. Seuraavina olivat Espoo, Närpiö sekä Helsinki. Ehkä kansainvälistä väkeä on tänään enemmän, mutta samansuuntaisesti.

Vähän ennen Ukrainan sotaa kävin hakemassa
autolla Odessasta alumiinimukin

Kauppakeskuksissa, kuten Jumbossa ja Itäkeskuksessa huomaa hyvin kansainvälistymisen. Tai kun Kauppatorilla saunavihtoja tai karjalanpiirakoita kauppaava ei puhu suomea lainkaan. Kaukana takana on aika, kun Tuusulan kouluväki ihmetteli joukossa ensimmäistä tummaihoista. Vaikkei häntä näkynyt koulun pihalla tai urheilukentällä kansainvälisen liikuntapäivän tuomana kuin päivän tai pari. Silloin neekeri oli neekeri, valkolainen oli valkolainen ja mustalainen oli mustalainen. Eivätkä ne olleet rasistisia sanoja.

Henkilökohtaisemmin olen saanut maistaa kansainvälisyyttä myös viikko ja kaksi sitten, kun molemmat silmäni kaihileikattiin Tammisairaalassa silmälääkäri Natalian ja hänen suomalaisen kollegan toimesta. Sinne ja takaisin minua kuljettivat yhtä kansainväliset joukkoliikennekuljettajat takseista linja-autoihin.

Itsekin olen kansainvälistynyt yhä lisää thaimaalaisen kihlattuni rinnalla. Toki koko aikuisiän muutenkin, sillä Kaiffarin ja Ripan kanssa meillä oli Cafeteria Helsinki Las Palmasissa Kanarian saarilla. Olin myös perustamassa päiväkeskusta Aurinkorannikolle, joka syntyikin Torrentupana myöhemmin. Oma lukunsa ovat monet matkat pitkin Eurooppaa, Aasiaa, Yhdysvaltoja, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa Brasiliaa myöten aina Kolumbian Bogotán katulasten keskuuteen. Matkailuautoilla ja teltoillakin kiertelimme monena vuonna pitkin ja poikin aina Turkin vuorten yli Alanyaan saakka.

Viime talven vietin jo totuttuun tapaan Morakotin kanssa ja rinnalla hänen pienessä omakotitalossa eteläisessä Thaimaassa lähellä Malesian rajaa. Enkä kuullut ainuttakaan tuntemattoman lausumaa suomen kielen sanaa. Tuttuutta ja tuulahduksen kotimaasta toivat vain kyyhkyset ja sähkölangoilla pikkuvarpuset. Oikeastaan koen hieman ylpeyttä tarttua edelleen uuteen. Vaikka ainoan, alkeellisen kielitaidon ovat opettaneet Elisabeth Taylor ja John Wayne sekä muut tv-tähdet.

Kun pysähtyy ajattelemaan, voi sanoituksista löytää taianomaista tunnetta ja syvyyttä

"Katso ulos, näätkö sen, toiset tappaa toisiaan. Alla veristen vaatteiden, loiset tappaa loisiaan. Ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan. Rakasta minua, minä rakastan sinua. Ja sinä hymyilet ja katsot noin. Viet minut aamuun uuteen. Kuin kevään ensimmäiseen sateeseen. Sinun sieluusi kiinni päästä voin. Viet meidät tulevaisuuteen. Ja jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat, että musta aurinko nousee."

Lainaamani pätkä on Juice Leskisen yhdestä tunnetuimmasta kappaleesta "Musta aurinko nousee". Hän kertoi työstäneensä tekstiä peräti yhdeksän vuotta. Juice Leskisen elämään kuului auttamattomasti alkoholi ja tupakka. Hän piti tuotantoaan ruumistaan arvokkaampana ja boheemit elämäntavat veivät vuosien varrella taiteilijan terveyden. Hän sairasti mm. munuaisten vajaatoimintaa, maksakirroosia ja diabetestä. Juicen elämänfilosofiaan kuului, ettei elämää eletä säästöliekillä. Viimeiset sanat vaimolle olivat: "Anna viiniä". 

Merikonttikotimme seinällä on taiteilija Mikhail Siimeksen ja Jorma Lehikoisen
antama taulu "Asetelma enkelin kanssa". 

Jotain perimmäistä samaa oli Vesku Loirissa, sillä hänenkin elämän yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä oli alkoholi. Muistelen lukeneeni, että molemmat kieltäytyivät loppusuoralla hoidoista. Vesku taisi sanoa haluavansa "luomukuoleman".

Elokuun yhdeksäntenä päivänä Vesku veti henkäykset viimeiseksi jääneestä sikarista. Hänen lapsuudenystävänsä Jorma ”Nona” Alvesalo työnsi pyörätuolilla Veskun tupakkapaikalle ja takaisin huoneeseen. Vuoteeseen päästyään Vesku tarttui ystäväänsä kädestä: "Kiitos tästä päivästä, Nona." Huoneesta lähtiessään Nona katsoi miestä, joka jaksoi vielä vilkuttaa hauraasti. Molemmat tiesivät, että Vesku Loiri kävi levolle viimeistä kertaa. Hoitajat eivät illalla häirinneet unta ja aamulla hän oli nukkunut pois.

Olen löytänyt kevyen musiikin laulujen sanoitusten sisällöt vasta elämäni leppoistamisjaksolla, vaikka jo nuoremman miehen juomavuosina itkin niiden mukana. Oli ne tehty huuruisessa elämässä tai ei. 

Yksi suurista on Helismaa, jonka sanoitukseen on tunteikasta päättää tämänkertainen blogikirjoitus. "Aurinko laskee länteen" on Repen viimeinen, eikä hän ehtinyt kuulla valmista esitystä. Sitä kuunnellessani ajattelen hänen tehneen sen lähtölaulukseen:

"Aamulla aurinko nousi taivaani kirkasten. Purppurapilvissä sousi täyttymys unelmien. Nyt aurinko laskee länteen. Saapunut ilta jo on. Aurinko laskee länteen. Aurinko rakkaudeton. Uskonut illan en koskaan saapuvan äkkiä näin. Kunnes näin sinisen linnun. Lentävän etelää päin. Näin sen ja ymmärsin sen. Poissa aika on rakkauden. Kun aurinko laskee länteen. Onneni auringon luulin taivaalle seisahtuneen. Kunnes näin sammuvan välkkeen. Kuohussa tulisen veen. Näin sen ja ymmärsin sen. Poissa aika on rakkauden. Kun aurinko laskee länteen. Kun aurinko laskee länteen."

Olenko asunut Keski- vai Etelä-Tuusulassa?

40-luvun lopulla vanhempani kaivoivat synnyinkotini perustuksia nykyisen Korpintien varteen. Silloin olin olemassa vain äitini ja isäni unelmissa ja tulevaan kotiini johti kapeahko hiekkatie vanhalta Tuusulantieltä. Joka myöhemmin päällystettiin paikan päällä tehdyillä betonilaatoilla. Sen tienhaarassa oli postilaatikkomme. 

Sieltä noudin lapsena usein aamuisin sanomalehden saksanpaimenkoira Jerin kanssa. Välillä jonkun sadan metrin matkalle katosi aviisista iso osa. Isän ottaessa portailla uutisia vastaan, oli hampaiden välissä vain epämääinen mytty paperia.

Kerran tarinoidessaan isäni kertoi, että kotimme on Haukkaniemessä. Haukkamäkeä ei ollut, joten siitä ei puhuttukaan. Sen paikalla oli Tuusulanjoelle ja Ruotsinkylään pikku polkuja mustikkametsissä, jokunen pelto sekä pieni lampi. Siinä luistelimme talvisin ja keväisin leikimme lumien sulaessa jäälautoilla. Ja tulimme kotiin märkinä kuin uitetut koirat. Joskus palkkioksi sain keittiön ovipielen koivurisusta kintuille ja persuksille.

Vanha kansa puhui myös Haukkasaaresta, jota ihmettelin monesti. Mikä ihmeen saari ja missä, mietin itsekseni ja isälle. Joka sanoi, että totta se lienee ja kotimme on voitu rakentaa sen entiselle rannalle. Sillä perustuksia kaivaessaan hän oli löytänyt mudasta veneenkiinnityspaalun renkaineen. Kotini vieressä sijaitsi pikku kukkulalla Salmisen maalaistalo, joka hyvinkin oli voitu pystyttää entiselle saarelle. Muistan sieltä iäkkään pariskunnan kanoineen, sillä he antoivat minulle hiirten syömän keksipaketin, jota äiti ei antanut syödä. 

Kun olin pieni, ei puhuttu juurikaan Riihikalliosta, vaan Perä-Hyrylästä, josta en juuri muuta muista kuin jäätelökioskin, kun sain palkkioksi yhteiskouluun pääsemisestä syödä siellä niin monta jäätelötötteröä kuin kerralla jaksoin.

Sekin oli mielenkiintoista, että pääkaupungista tultaessa ensin oli Perä-Hyrylä sen takana vasta Hyrylä. Samainen vanha kansa sanoi: "Juuri niin, sillä aikoinaan ei Helsingistä tultu tietä myöten kylälle, vaan junalla Keravalle ja sieltä vossikalla tai muulla hevos- ja myöhemmin autokyydeillä Hyrylään, jonka takana oli Perä-Hyrylä.

Riihikalliolaiset asuivat siis ennen Perä-Hyrylässä. Venytetyllä maantiedolla sen voi sanoa juuri ja juuri olevan Keski-Tuusulan eteläisillä laitamailla tai Etelä-Tuusulan pohjoisella reunalla. Hyrylästä ei voi oikeastaan sanoa kumpaakaan.

Olen ymmärtämätön

Olen ainutlaatuinen mitättömyys, joka en ymmärrä enää arvoani. Sillä kun olin murkkuikäinen, tiesin kaiken ja muut tiukan paikan tullen vähemmän tai eivät mitään. Mutta mitä kauemmin elän, sitä vähemmän taidan minäkin tietää. 

Päiväkirjanomaisia Elämän tähden -blogeja(mme) on kuitenkin kertynyt 13 vuodessa yli 5000 kappaletta. Korvieni välistä ja sormenpäistä niitä on syntynyt pian nelisentuhatta. Loput muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ovat Päiviksen ajatelmia yhteiseltä ajaltamme. Harmistukseksi monelle ja minulle tämä oiva sanan säilän taitaja lopetti, vaikka sen ymmärrän.

Aamulla anivarhain selailen usein sähköistä muistikirjaani tulevista ja menneistä aiheista, sillä muistojeni kirkastuksen lisäksi kirjoitan milloin mistäkin mieleen pulpahtaneesta tai muuten tietoisuuteeni tulleista. Aiheita ja kuviakin olen laittanut sähköiseen apumuistiini. Jotkut ovat järjellisiä tai omastakin mielestä järjettömiä, välillä tuohduksissa sekä tarkoituksella väsättyjä provosointeja. Ehkä niissä on silti tolkkua, sillä lukukertoja on yhteensä yli miljoona. 

Kerran poimin sanan "vastalehtineet". Ajattelin silloin ja nytkin, että ehkä ulkoportaiden viereen pystytetyt juhannuskoivut ovat kesän viimeisiä vastalehtineitä, sillä lempeän vehreyden sekä tuoksun ne menettävän joka vuosi suven edetessä. 

Sitäkin olen muistiinpanoissani ja muutenkin pohtinut usein miksi tasa-arvon nimissä tarvitaan kiintiömiehiä ja -naisia? Sillä vuoden 2024 lopussa väkilukumme oli 5 637 214 asukasta, josta miehiä oli 2 791 526 ja naisia 2 845 688. Kansanedustajista liki puolet on naisia ja 2025 kuntavaaleissa naisten osuus valituista oli 44,9 %. Mutta saman vuoden aluevaaleissa hyvinvointialueiden valtuustoihin valituista naisia oli vain 28,4 %. Tämän vuoksiko äänestäjien tai edustajiemme tahto ei voi toteutua kunnallisissa lautakunnissakaan?

Mutta jos Luoja on ikuisuus, mitä Hän teki ennen kuin loi maailman? Kauimpaa olemme silmiemme apuvälineillä löytäneet galaksin, joka on niin pitkän matkan päässä, että sen valolta on kestänyt 13,4 miljardia vuotta saavuttaa meidät. Itse en käsitä edes sitä miten voimme nähdä niin kauas taaksepäin maailmankaikkeuteen, joka oli vain alle 300 miljoonaa vuotta vanha. Minulle se on mielenkiintoista siksikin koska uskon ajan olevan sellaisena kuin sen ymmärrämme vain ihmisen keksimää.

Elämä on hyvä

Tänä kesänä oli Jokilaaksossa huono hyttysvuosi. Eikä punkkeja ja hirvikärpäsiäkään juuri ole ollut kävellessäni uimaan pitkin kesää ja vuorokautta lähes neitseellisen luonnon halki. Tai edes eilen leikatessani heinää ja muuta kasvillisuutta tälle kesälle viimeisen kerran. Ylimääräinen jobi päivään kuitenkin tuli, sillä peruutin päältäajettavan Husqvarnani puoliksi Maljapuroon. Kun sitä kiskoin ylös mönkijän vinssillä, irtosi koko leikkuulaite. Sisäänpäin kiroillessani Luojalta, Morakotilta ja metsän eläimiltä salaa, oli ainut lohtu, ettei kesken taida jäädä kuin kesän viimeinen parturointi. Eikä sekään, sillä tällä kertaa minua kuultiin Tuonpuoleisessa ja sain kuin sainkin Hussen ojasta ja leikkurin Tatan kanssa takaisin omalle paikalleen. Eihän Luojani sitä olisi yksin saanut edes ylös ilman jeesiämme. 

Kiittäessäni yhtä hiljaa kuin kirotessakin taivaanrannan ylisten tuolle puolen, muistin vielä illalla parvisängyssakin kiitollisuuteni hyvästä elämästä tähän tapaan:

"Kaatakoon tuuli Aasiassa ollessani puun tarvittessa sähkölinjan reunalta niin, että maallinen virta jatkaa kulkua Merikonttikotiin talven pakkastenkin ajan. Että talousvesi pysyy säiliöissä jäätymättä. Anna Thaimaan auringon paistetta sadekaudenkin lomassa myös Thaikotiimme. Ja luonnolle silti taivaalta tarpeeksi vettä mielellään sellaisina annoksina, että pääsemme kaupoille edes veneellä. Kulkekoon vouti keräysmatkoillaan edelleen majani ohi. Mutta muistuttaisit heitä, jotka ovat vääryydellä vieneet rahojani. Jotta he tuntisivat piston sydämessään tai omassatunnossaan ja pysähtyivät kotini kohdalla maksamaan velkansa. Ja lopuksi, jos hyväksi näet, ettemme tarvitsisi Tatan kanssa viimeistä voitelua vielä pitkään aikaan. Joten suo teelusikallinen auringonkukkaöljyä ja luonnonniittyjen hunajaa edelleen joka päivä rattaisiimme."

Jesse oli huvihevonen

Eilen oli hevosten päivä, jota on juhlittu vuodesta 2007. Silloin suomenhevosen kantakirja täytti sata vuotta. Suomen Hippos ry ja Suomen Ratsastajainliitto ry ovat antaneet vuosittaisen 6.9. liputussuosituksen kansallishevosemme kunniaksi.

Minulla, tai oikeastaan myös meillä on sellainen ollut. Joka jäi Liisan luo Kalliomäen puolimatkankotiimme avioeromme jälkeen. Hänen nimissäänkin suurikokoisin perheemme eläinjäsen taisi olla. Jessestä olen kirjoittanut monta tarinaa. Näin tämän linkin takana seitsemän vuotta sitten.

Monopoli on muutakin kuin seurapeli

Käytän käytännössä monopoliasemassa olevia yrityksiä tai niiden tuottamia palveluita. Joista osasta voi luopua rahalla, jos on tarvetta ja osasta ei pääse irti oikeastaan millään tavalla.

Yksi on lääkkeet, joihin reseptit voin saada lähes lääkäriltä kuin lääkäriltä, mutta määrätyt rohdot on ostettava apteekista. Jotka ovat yksityisiä, mutta tarkkaakin monopolia tarkemmin säädeltyjä hinnoittelua ja määriä myöten KELA-korvauksineen. Joka sekin pitää sisällään kummallisuuksia. Esimerkiksi veren ohennukseen käytettävä Primaspan (Aspirin) on halvempaa ilman reseptiä ja särkylääke Panadol päinvastoin. Kun tarvitsen lähes repullisen lääkkeitä vuodesta toiseen talveksi Thaimaassa, jota määrää ei sinne saisi edes viedä, saan osasta korvauksen ostaessani ja osasta jälkikäteen erikseen anomalla. Siksikö että Kansaneläkelaitos on valtion monopoli? 

HUS taas on Helsingin kaupungin ja muun Uudenmaan maakunnan hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon yhtymä. Siellä olen tänä kesänä ja syksynä asioinut osin mitättömän rahamassini vuoksi niin paljon, että voin perustellusti pitää itseäni kanta-asiakkaana. Yhtymällehän on varsinkin terveydenhuollon osalta valtakunta täynnä vaihtoehtoja, jos vaan on pussissa riittämiin riihikuivaa. Mutta minulla ei ole, kuten ei ole palveluistakaan valittamista. Paitsi joistakin lääkäriajoista, joissa niissäkin on omat omituisuutensa. Ajan voi samalta lääkäriltä saada nopeammin, jos menee hänen yksityisvastaanotolleen. Tai sitten saa Ikeassa laillani sydäninfarktin 💔. 

HSL vastaavasti on Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmästä vastaava kuntayhtymä, jonka jäsenkuntia ovat Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Kerava, Kirkkonummi, Sipoo, Siuntio ja Tuusula. Järvenpään sitkutellessa ainakin toistaiseksi omillaan. HSL-liikenteessä ajoi viime vuonna liki puolitoistatuhatta bussia, mutta ainokaistaan vuoroa ei riitä Tuusulan Myllykylään viikonlopuiksi. Miksi pitäisikään, jos ei ole matkustajia? Siinä onkin yhtälöä ratkottavaksi. Ei kulke linja-autoja, kun ei ole matkustajia ja kun ei kulje linja-autoja, ei ole matkustajia 🤣.

Viikonloppukulkemisia varten pitää siis olla muita välineitä ja tapoja. Kuten kumijaloiksikin kutsuttuja takseja tai oma auto. Laskutavasta sekä tarpeesta riippuu mitä tapaa kukin pitää itselle parhaimpana. Eikä yhtälö tule helpommaksi, kun laskukaavaan lisää mukavuuden. Sillä toinen tykkää ajamisesta ja toinen ei. Vaikka parkkipaikan etsiminen Helsingin kaduilta ja pysäköintiluolista pysäköintimaksuineen taitaa olla harvalle nautinto tai edes ilo.

Harrastuksena tappaminen

Kun ennen olin myös iältäni keskenkasvuinen, oli meillä kotona lähes aina kissa. Tyttökissoja kaikki. Oli Tepsua, Mirriä ja mitä muita olivatkaan nimiltään. Koskaan vanhempani eivät niitä leikkauttaneet, joten naapureiden kollikissat olivat syntymäkotini pihapiirissä tuttu näky. Kuten myös "kissanlaatikossa" pienet pennut. Isän lääke pentutehtailuun oli saunan takana. En tiedä miten hän niiden päivät päätti jättäen äitikissan imetettäväksi aina yhden pikkukissan. Joka sekin katosi aikanaan jonnekin.

Vapaana kulkevia sulhasehdokkaita isä jahtasi pienoiskiväärillä saunan ikkunasta varsinkin silloin, kun kotikissallamme oli antavainen mieli. Itsekin yritin opetella puuhaan ollakseni iso ja parski mies. Mutta ei minusta myöhemminkään ollut eläinten tappajaksi. Jokilaakson supikoirat, metsähiiret ja vesimyyrät saavat puolestani elää. Kuten pihan poikki luikerteleva vaskitsa tai kyykäärmekin myrkkyineen, kun osaomistuskoira Niilokaan ei enää asu osaakaan vuodesta Merikonttikodissa.

Aivan oma lukunsa ovat luonnon inhokkini eli huvikseen eläimiä tappavat ihmiset. Jotka perustelevat harrastustaan erilaisilla enemmän tai vähemmän valheellisilla riistanhoidollisillakin syillä. Vaikka koko jutun kliimaksi on tappaminen.

En ymmärrä sitäkään, kun mies ja nykyisin myös yhä useammin nainen päästää metsästyskoiransa vapaaksi jahtiin sinne missä tietää olevan susia tai karhuja. Kun petoeläin sitten itseään tai pentuja suojellakseen vetää pitemmän korren, tulee susihukasta koko kylän ykkösvihollinen, jota jahdataan dronien ja jopa helikopterinkin avulla.

Älystään ja koirastaan irti päästänyt,  itseään metsästäjänä pitävä pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hän on koko sopan ainut syyllinen. Sillä riistaa jahtaava koira sekä saalis tekevät vain sen mitä niiden luonto sanoo.

Kerran vuosikymmeniä sitten olin haulikkoineni Jurvan seudulla metsämiesten matkassa, kun viimein koirien ajama kasvissyöjä makasi ammuttuna jalkojemme juuressa. Miehet kuvauttivat ylpeinä itseään aseineen ja koirineen jänisvainaan ympärillä ollessani vain surullinen, vaikken edes ampunut. Mutta ajattelin sekä tunnustelin sisintäni senkin edestä käsittäen, että jos ripauksenkaan nautin tästä touhusta, on arvomaailmassani jotain oleellisesti vialla.

30-vuotias Ensiaskel

Yli 30 vuotta sitten oli Jyväskylässä niin sanottu Inkkarikylä, jossa oli puuparakkeihin väsätty viitisenkymmentä majoitushuonetta neljän hengen soluihin. Välilä väkeä majoittui enemmän ja joskus vähemmän. Ylläpitäjä ja omistaja oli Jyväskylän vastaanottoasunnot Oy, joka taisi olla kaupungin ja Valmetin omistama firma. 

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss,  löin paikkaan näppini, sillä näin mahdollisuuden saada kadun kansalle ihmisarvoiset asumisolosuhteet. Ei kylläkään lopullisesti niihin tiloihin, vaikka niissäkin olimme monet vuodet. Mutta saimme jalkamme kaupungin oven väliin lopullisen päämäärän ollessa upouudet pienet yksiöt.

Ne myös rakensimme, joskin sijainti muuttui Halme-/Kytökadusta Kankitieksi. Syntyi Ensiaskel, jonne jokainen asunnoton ja koditon oli tervetullut pieneen minikeittiöllä ja suihkutiloilla varustettuun yksiöön.

Puitteet olivat alusta alkaen loistavat ihmisarvoiselle asumiselle, vaikka meno oli ja on toisinaan varsin villiä, kun puolensataa samantapaisesti heikoilla olevaa entistä koditonta laitetaan yhteen nippuun. Näin oli tehtävä. jotta rahoitus riitti ympärivuorokautiseen henkiökuntaan. "Tule sellaisena kuin olet. Olet tervetullut heti, kun kaikki päihteet ovat nahkapukusi sisäpuolella." Kasseissa eikä taskuissa saanut olla viinaksia tai muitakaan nupinsekoittajia.

Joillekin oma asunto oli vain läävä, lämmin paikka mihin päänsä kallistaa. Mutta jotkut tekivät viihtyisän kodin. Yksi tälläinen oli entinen nyrkkeijä, koko kaupungin tuntema Parkkulaisen Reiska, josta Risto Urrio kirjoitti inhimillisen kirjan. Ja joka vietiin piiloon, kun Englannin kuningatar Elisabet vieraili Jyväskylässä. Viimeisellä kotimatkalla Reiska paleltui voimalinjan alle. 

Tiistaina Ensiaskel vietti 30-vuotispirskeitä, jonne minutkin oli kutsuttu. Olin kovasti menossa, mutta laitoin eilisen Kuuloverkon korvatutkimuksen ja tämän päivän Tammisairaalan silmäkaihileikkauksen juhlinnan edelle, vaikka bailut ainutkertaiset olivatkin. 

Ensiaskeleesta on tämän linkin takana Ylen tekemä juttu, jossa on asiavirheitäkin. Kuten, että päihteiden tuomisiin sekä juomisiin ei huoneenvuokralaki antaisi mahdollisuuksia puuttua. Mutta antaa se, sillä se on aikoinaan niin linjattu.

Tänään(kin) olen kiitollinen

Eilen oli työn alla olevan ¾ vuosisadan huoltokorjauksen juhlapäivä. Sillä toinen, näkökyvyltään heikompi silmä sai viime viikolle keinomykiön ja eilen silmässä oli ensi kertaa moneen vuoteen parempi näkökyky ilman laseja. Huomenna on toisen, helpomman silmän vuoro. Jolla katsottu valkoinen ei ole ollut vuosiin aivan valkoinen, vaan hieman ruskeahko. Tosin joku on sanonut, ettei valkoista oikeastaan ole olemassakaan. Vaan on vain vaaleampaa ja tummempaa.

Tänään sitten lähden todella pitkään aikaan autolla ilman silmälaseja. Herttoniemeen kuulolaitteiden tsekkaukseen ja sovitukseen vanha rouva Avensiksella Tata kanssa. Hän on ollut huolenpitäjän lisäksi henkilökohtaisena sairaanhoitajana ja korvaamaton apu kolmien eri silmätippojen laitossa neljä kertaa päivässä.

Saattaa käydä niin, että moniosaisesta remontista kesken jäävät ennen talvea Thaimaassa vain hampaat, jotka näyttävät olevan kunnallisella puolella helpostikin vuoden homma. Täytyy siis pureskella paikallisia pöperöitä puoli vuotta alahampailla ja yläikenillä. Mutta ei se mitään, eikä ole edes ensimmäinen kerta, sillä proteesi minulla oli aiemminkin. Kunnes hurahdin pariksi vuodeksi aasialaiseen hammassiltaan, joka putosi etäänä aamuna riisikuppiin. Ehkä ikenien on hyväkin muokkautua puoli vuotta uutta purukalustoa varten.

Hertsikasta menemme aivan Kivikylän ytimeen, sillä Tata on Forumin Henkan ja Maukan ansainnut. Toki niitä on muuallakin, mutta Jumbossa eikä muissakaan lähikaupungeissa ole ollut mustikanpoimintarahoilla hankittaviin t-paitoihin täydellisen oikeaa värivalikoimaa 👍.

Tämä kaikki on jotain sellaista, josta ikä ja kiville karahtaneet parisuhteet opettivat vaikenemaan. Vähän sama on välillä ruuan kanssa. Joskus tuntuu, että koko valtakunnasta ei löydy mieleistä purtavaa thaimaalaiseen makuun eikä suuhun 🤣🤣.

Nuoruuden intohimostani on jäljellä oikeastaan vain mielikuvitus. Ajasta jolloin lähes kaikki kaksijalkaiset kelpasivat melkein tikapuita myöten. Nyt ja huomenna on Tatan ja minun kuitenkin hyvä olla ja elää yhdessä. Sillä sinällään varsin vaatimaton kokemus on osoittanut, ettei ole kahta samanlaista ihmistä eikä kahta samanlaista rakkautta.

Kaukana takana on sekin, jolloin yhdistyksemme Elämän tähden ry haki nollamenestyksellä Raha-automaattiyhdistykseltä rahoitusta, jotta olisimme voineet auttaa suomalaisten uroiden irvikuvien hylkäämiä tai kaltoin kohtelemia aasialaisia naisia. Heihin tutustuin tai sain muuten tietää asuessani Vaasankadun ja Sörnäisten metroaseman kulmilla. Ehkä alamittaisin tapaus oli suomalainen alfa, joka sitoi maahan tuomansa naisen käsiraudoilla keittiön lämpöpatteriin lähtiessään eheyttämään itsetuntoaan kantakuppilan baaritiskille. Silloin ajattelin, että parempi olisi naiselle ehkä ollut kotikylän riisipelto. Mutta luvatta maahan jääneellä naisella on mahdollisuudet vähissä, jos passi ja vaivoin kerätyt rahat ovat miehen takana.

Muistojen Merikonttikoti

Eilisen kirjoituksen innoittaja oli takan päällä nököttävä pieni kirkko, johon sytytin valot aamuhämärässä. Samassa kuvassa on Hankasalmen moottorikelkkasafarilta ostetussa savikuksassa kolme pienoislippua. Malesian, Englannin ja Transnistrian, jota Moldovasta lohkaistua palaa ei yksikään valtio liene tunnustanut. Ja onhan siinä Free Palestine kaulaliinakin. 

Käsin tehdyssä juoma-astiassa liehuu myös punaristinen lippu. Kornin kielellä Pow Sows on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja sijaitsee pääasiassa Ison-Britannian saarella peittäen siitä kaksi kolmannesta. Englanti rajoittuu Walesiin lännessä sekä Skotlantiin pohjoisessa. Maata ympäröivät Pohjanmeri, Irlanninmeri, Atlantti ja Englannin kanaali.

Kolmas lippu tuo muistoja Malesiaan tekemiltäni joukkoliikenne- ja  moottoripyörämatkoilta. Maan virallinen kieli on malaji, mutta varsinkin mediassa siellä puhutaan yleisesti myös englantia. Lisäksi käytössä on useita kiinan kielen murteita, intialaisia kieliä sekä pieniä paikallisia kieliä.

Vieressä on Merikontti- eli Duokodin suurin ikkuna, josta katselin ulos vuosia Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa. Samaan aikaan jokapäivä katsoi sisään kuin kysyen mitä itselläni on sille tarjottavana. Kuun sirpin sakaralla istuu Pelle Pelottoman pikku apulaisen sukulainen. Englanniksi Little Helper on Aku Ankka -lehden sielukas robotti, jolla on päänään hehkulamppu. Sen ensiesiintyminen oli sarjassa Kissannaukujaiset.

Parissa kuvassa on rivi varusteita. Toisessa päähineitä ja toisessa kenkiä, joista arvon mitä kulloinkin laitan ylä- ja alapäähan lähtiessäni kylille tai maapallon toiselle puolelle. Matkassa kulkee monta tarinaa, joita muistelen pukiessani, mutta muulloinkin. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

Kuvissa on myös Saksasta tuomani maalaistalon elämää kuvaava käkikello, joka lopetti tänä kesänä kävelyn, työnteon, soittamisen, tanssimisen ja kukkumisen tasa- sekä puolitunnein. Ehkä vien sen joskus kelloseppäkouluun tai muualle ehjättäväksi. Toisaalta hiljaisuuskin on mukavaa, sillä maalaistalo piti elämöinnillään yövieraat hereillä, jos unohdin antaa iltasella valomerkin.

Ylhäällä ensimmäisenä on Morakotin "beautysalong" sekä lääke- ja vitamiinipatteristomme. Elintärkeä elonpäiviemme kannalta. Jos emme pitäisi sisältöä ajan tasalla ja jättäisimme ruokakaapitkin täyttämättä, tulisi varsin pian lähtö Nirvanan, Manan tai muille maille. Ehkä se tulisi nopeammin nälän kuin ottamattomien lääkkeiden vuoksi.

Muistot ovat elämän mausteita

Elämäni aikana olen käynyt monenlaisissa kodeissa. 1000 neliön luksuksesta kaatopaikkojen koijiin ja jopa sellaisiin kesäasuntoihin Aurajoen rannoilla, joissa ei ollut juuri muuta kuin pressuntapainen sateensuojana. Tosin parkkiintuneimmat sanovat asuvansa niissä talvetkin: "Talvet ovat kylmiä kuin Ryssän helvetissä." Joka viittaa venäläiseen saamattomuuteen ja piittaamattomuuteen. Sanonnan mukaan Venäjällä asiat ovat enemmän mullin mallin ja paikat rikki sekä epäkunnossa eikä mikään toimi. Niinpä myöskään venäläisessä helvetissä keskuslämmitys ei pelitä. Joten siellä lämpötila on hiljalleen pudonnut kohti absoluuttista nollapistettä. "Mutta kun joki vapautuu jäistä kevätauringon sulattamana, tuntuu joka vuosi, että pakkasen puremat ovat hintansa väärti. Silloin katsellessa Ruotsinlaivojen seilaamista, tuntee luissa ja ytimissä, että vapaus on se juttu miksi täältä lähdetään vain jalat edellä."

Olen nähnyt steriilejä ja moderneja koteja, joista ei seiniltä, huonekaluista eikä muusta irtaimistosta juuri muistoja löydy. Ja sitten olen tutustunut koteihin, joissa jokainen esine sekä nurkka huokuu mennyttä aikaa. Sellainen on Merikonttikotimme. Täynnä rakkaita ja vähemmän rakkaita, mutta myös kipeitäkin muistoja. Kaikkeen liittyy iloja suruineen ja tarinoita eletystä elämästä. Ehkä kirjoitan niistä jotain huomenna. 

Luulen, että juuri turvallisuuden tunnetta huokuvat muistot ovat tärkein syy miksi moni haluaa viettää laillani puutteellisillakin mukavuuksilla varustetussa ja isotöisemmässä kodissaan elämänsä loppuun saakka. Tosin tältäkään osin en tulevaisuudesta tiedä edes huomisen vertaa. 

Tämänkertaisen blogini innoittaja oli takan päällä nököttävä pieni kirkko, johon sytytin valot aamun hämärässä. Ajattelin, että jos purjehtisimme Tatan alias Morakotin kanssa avioliiton satamaan, niin siunaisiko meidät boddhalainen munkki temppelissään vai luterilainen pappi kirkossaan? Tai eikö kumpikaan vai molemmat? Emme kylläkään ole vihille menossa. Mutta, jos olisimme, ehkä tahtoisin sen tapahtuvan Maljapurolammen rannalla, suurimman ja varmasti satavuotiaan kuusen alla.

Monet ovat muualta

Siirtoväki meillä tarkoittaa Suomen Neuvostoliitolle toisen maailmansodan seurauksena luovuttamilta alueilta evakuoituja henkilöitä, jotka viimeistään jatkosodan päätyttyä oli asutettava pysyvästi Suomen uuden rajan sisäpuolelle. Siirtoväkeä oli noin 420 000 henkeä eli 12 prosenttia Suomen silloisesta väkiluvusta.

Vuoden 1945 jälkeen on Suomesta muuttanut Ruotsiin runsaat puoli miljoonaa ihmistä. Vilkkaimmillaan muuttoliike oli 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Muuttoliikkeen ehdottomat huippuvuodet olivat 1969 ja 1970, jolloin muuttajia oli vuosittain noin 40 000.

Ruotsissa elää arviolta noin 700 000 suomalaistaustaisia ihmistä, joista yli 150 000 on Suomessa syntyneitä. Suomalaisperäisiä löytyy koko maasta, mutta erityisen paljon Haaparannan kunnasta. Suomeen muutti vastaavasti vuosien 2022–2023 aikana enemmän maahanmuuttajia kuin koskaan aiemmin, eikä tämä selity pelkästään Ukrainan sodalla. Vuonna 2024 Suomessa asuvien vieraskielisten osuus oli noussut yli 10,0 prosentin ollen syyskuun lopussa 10,7 prosenttia.

Moni on lähtenyt suomalaisten tapaan sotaa pakoon tai ruuan hakuun ulkomaille. Mutta kaikki eivät ole rehellisen leivän perässä eivätkä matkassa pommitusten vuoksi. Siispä kantasuomalaisiakin istuu muun muassa Ruotsin, Espanjan, Venäjän, Viron ja Thaimaan vankiloissa. Ruotsissa suomalaiset ovat olleet suurin ulkomaalaisryhmä vankiloissa 1970-luvun lopulta lähtien viime vuosiin saakka.

Minun on helppo uskoa, että ikänsä Suomessa asuneeseen uppoaa persujen varapuheenjohtaja Keskisarjan rasistiset puheet. Joihin hän taitaa uskoa osin myös itse, vaikka ovatkin vaalikarjalle syötettyä, ääniä kosiskelevaa, yksipuolista soppaa. Minulle jo kauan talvet Aasiassa asuvalle puheet eivät uppoa. Eikä sekään, että maksan muka itse oleskeluni Thaimaassa, sillä esimerkiksi käytän Suomea parempia teitä ja satojen kilometrien aurinkorantoja maksamatta edes niiden jätehuollosta Thaimaan valtiolle. Ennen kuin nielee persujen roskaruuan, olisi hyvä tutustua avoimin mielen oman maan historiaan. Unohtamatta kuinka kohtelimme maamme kansalaisia, Karjajan evakoita. 

Kun joku maahanmuuttaja ei tee Suomessa töitä, pitäisikö syitä etsiä myös sieltä miksi olimme Ruotsin vankiloiden suurin ulkomaalaisryhmä? Joten Suomi on yhä selvemmin osa muuta maailmaa myös siinä, että meillekin on syntynyt siivellä eläjien lisäksi vähintään kahden kerroksen työmarkkinat. Maahanmuuttajat tekevät töitä, joita monet suomalaiset eivät ainakaan samoilla ehdoilla tekisi. Joillakin suomalaisilla on myös varaa palkata joku muu tekemään ne kotityöt, joista ei pidä tai joita ei ehdi tehdä. Itsehän emme saa edes mustikoita metsistä. 

Vuosisadan huoltoni maininkeja

En ole montaa kertaa elämässäni ollut tyytyväinen saati onnellinen veronmaksaja. Sen tiedostin ensi kerran ehkä puolitoista vuosikymmentä sitten Meilahden sairaalan teho-osastolla ja sydänvalvomossa. Minut piti elävien kirjoissa vain ohuen ohut elämänlanka. Mukaansa kiskoi Tuonelan väki ja ajasta kiinni kanssani piti sairaalan henkilökunta sekä Päivis-vaimoni. Kun sieltä selvisin muuten kuin jalat edellä, jaoin nöyrin mielin kiitoksia joka puolelle. Myös sinne jonne toivon joskus meneväni, mutta mikä on minulle yhä enemmän tai vähemmän mysteeri.

Vähän samat oli fiilikset toissapäivänä silmäsairaalassa, sillä pelilaudalla oli koko hengen sijaan tällä kertaa näkökyky. Kaikin tavoin taitava ja ystävällinen henkilökunta piti hyvää huolta, eikä missään näkynyt joutilaita käsiä. Vaan ehkä vähän liiankin kiireisiä.

Sen sain huomata kysyessäni käsinkirjoitetun kolmen silmätipan annosteluohjeesta, kun aloitus oli merkitty jo alkaneeksi, vaikka vasta odottelin keinomykiöleikkauksen jälkeen silmänpaineen tarkastusta. Muutenkaan korvien välini ei ollut käsittää ohjeita, vaan Morakot laittoi yksiä tippoja ainakin kerran liikaa.

Hyvässä hoidossa ja hoivassa vain se kalskahti, että on kiire saada sali tyhjäksi, kun työvuoro loppuu neljältä. Minun vasta odottaessa lääkäriä kertomaan minne mahtoivat kadota silmänpaineet leikkauksessa. Viimein hän tuli, katsoi silmäni laitteillaan todeten, etteivät vuoda. Joten ei tehdä nyt mitään, vaan mittauta ne huomenna uudelleen. Onneksi paineet olivat palanneet Jumbon Silmäaseman optikon luona seuraavana aamuna. 

Kun katselin Tammisairaalassa henkilökuntaa, potilaita ja saattajia, ajattelin useammankin kerran, että paljon on seinien sisällä pelissä monen ruokakunnan elämänlaatua. Oli sitten rooli tai synnyinmaa mikä tahansa. Tällä hetkellä on vuosisadan remontin keskellä kiitollinen mieli. Enkä tiedä mitä karsisin pois, jos yhteiskunta ei osallistuisi kustannuksiin.

Kaihileikkaus

Eilen ilma oli 4-asteista kuuden maissa pulahtaessani aamuiseen Jokilampeen. Kesän uinnit saattavatkin olla uitu, sillä päivän kaihileikkaus kieltää uimisen. 

"Tiheä kaihi" tarkoittaa harmaakaihia, jossa silmän linssi eli mykiö samentuu ja vaikeuttaa valon kulkua verkkokalvolle, heikentäen näköä. Kaihi aiheuttaa oireina hämäränäön heikkenemistä, häikäistymistä, värien haalistumista ja tarkennusvaikeuksia, jotka pahenevat asteittain. Yleisin syy on ikääntyminen, mutta riskitekijöihin kuuluvat myös diabetes, tupakointi ja silmävammat.

Ainoa hoitomuoto on leikkaus, jossa samentunut mykiö korvataan keinomykiöllä. Kaihi (harmaakaihi, katarakta) on normaali vanhenemiseen liittyvä ilmiö. Joka kolmannella yli 65-vuotiaalla todetaan näköä haittaava kaihi vähintään toisessa silmässä.

Harmaakaihi tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että silmän oma linssi eli mykiö harmaantuu ja samenee. Linssin samentuessa näkö hämärtyy, vaikka silmä olisi muutoin terve. Harmaakaihi on yleisimpiä heikkonäköisyyden syitä. Siihen ei ole olemassa lääkehoitoa, mutta näkökyky on parannettavissa leikkauksella.

Leikkauksessa ja jälkeenkin lääkäri totesi useammankin kerran, että "tiivis kaihi", joka ei liene yleisesti tunnettu termi. Netin mukaan se saattaa viitata jälkikaihiin (johon voidaan viitata epätarkasti tai karkeasti "tiiviinä") tai jostakin mykiön (linssin) tyypistä, kuten tumakaihiin (nukleaariseen), jossa mykiö tiivistyy ja samentuu.

Leikkaussalissa oli yli puoli tusinaa kansainvälistä alan ammattilaista palauttamassa näkökykyäni. Tunsin olevani turvallisissa käsissä, vaikka jännitinkin rystyset valkoisina hoitotuolin syrjistä kiinni pitäen. 

Kaihileikkaus voi vähentää tilapäisesti silmänpainetta, joka minulla olikin leikkauksen jälkeen 2, kun hyvä olisi esimerkiksi 10. Joten tänään ajan Jumbon Silmäasemalle mittauttamaan paineen. Jos se ei ole normalisoitunut, saattaa edessä olla paluu silmäsairaalaan.

Ilman kelvollista näköä menetän muun muassa Suomen ajokorttini. Vaikka Thaimaan ajoluvat ovat voimassa vielä useamman vuoden, ei sielläkään voi ajaa, jos ei näe kuin sumeutta. Mieleen palasi myös märkä nuoruus vuosikymmenten takaa, jolloin näkö oli niin huono, ettei meinannut selvää päivää nähdä 🤣. 

Emme aina pärjää eläinten kanssa

Suomen tieliikenteessä sattuu vuosittain ehkä 15 000 riistaonnettomuutta. Vaarallisinta aikaa lienee marraskuu, jolloin kirjataan usein noin kuudesosa onnettomuuksista. Niissä on ollut mukana valkohäntäpeuroja, metsäkauriita, hirviä, metsäpeuroja, villisikoja ja kuusipeuroja. Oma lukunsa ovat linnut ja muut pienet eläimet, jotka jäävät renkaiden alle ja napsahtelevat kuoliaiksi auton etumaskeihin ja tuulilaseihin.

Aikamoinen surmanajaja ihminen onkin, joka toistensa lisäksi tappaa eläimiä enemmän kuin yksikään toinen eläjä joutumatta vastuuseen. Mutta auta armias, kun metsästäjä päästää metsästyskoiransa vapaaksi suden reviirille. Jos Iso paha susi sitten henkensä hädässä ottaa koiralta nirrin pois, alkaa vaino kylän väen jahdatessa hukkaa.

Vaikka tolkku toki pitää olla eläintekin reviirien laajennuksilla eikä niille ihmisiltä juuri heru sympatiapisteitä, pääsee koiran talutushihnan toinen pää kuin koira veräjästä. Arvostankin sen ainokaisen suden tai karhun elämän puolustajan mielipidettä, joka sattui silmiini hänen todetessaan, ettei kyllä itse hevin päästäisi omaa koiraansa irti metsään, jossa tietää olevan susia.

Enkä oikein ymmärrä eroakaan. Sillä eläin tappaa nälissään ja ihminen tappaa ilman nälkää. En siis käsitä susivainoa, vaikka niitäkin on kotikunnassani havaittu. Mutta jos minut joku eläin Jokilaaksossa nitistää, tulisin todennälköisesti hirven tallomaksi tai kyykäärmeen myrkyttämäksi. Toki hengen voi viedä heinikon punkkikin. Tai Thaimaan matka päättyy denque-hyttysen pistokseen, joihin kuolee vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. 

Ehkä stopin laittaa ilves, joka käveli kerran uimapolullani vastaan ja jolle sanoin: "Minä en muuten väistä!" Sillä jos Ilves puolustaa pentujaan tai kokee muuten tulleensa ahdistetuksi nurkkaan, se voi käydä ihmisen päälle. Suomessa onkin raportoitu muutama "ison kissan" hyökkäys ihmistä kohtaan 2000-luvulla.

Ennustajaetana ja -eukkoja sekä Face moraalinvartijana

Kylpyhuoneeseemme Phatthalungissa muutti viime talvena asukas, jonka Morakot löysi ja pyysi katsomaan kysyen mitä sille pitäisi tehdä. Opetin Tatalle suomalaisen lorun säiden ennustajasta: "Etana, etana näytä sarvesi onko huomenna poutaa." Sitä hän sitten kattovalon vieressä viikon päivät lorutteli ja näytteli uutta ilmojen tietäjää. Joka osui ennustuksissaan sadekauden aikaan usein oikeaan. Naapuritkin lapsineen kävivät ihmetystä ihmettelemässä. 

Kunnes eräänä aamuna se oli kadonnut. Morakot oli antanut sille vapauden ja vienyt thaibasilikan ynnä muiden puutarhan asukkaiden joukkoon. Pihan lapsille jäi vain etsimisen ilo kasvillisuuden joukosta ja tarina ihmeellisestä sarvipäästä.

Sitten törmäsin nettimaailmassa ennustajaeukkoon, joka lähettää ennustuksiaan yrittäen saada minut kuuntelemaan maksullisen nauhoituksen. En ole ansaan langennut. Vaan sen sijaan ihmetellyt mahtavatko kehotuksetkin olla valmiita viestejä? Joita joku bittimaailman petkuttaja ja kummallisuus lähettää sinne tänne. Sillä koskaan tämä ennustajaeukko ei vastaa chatkyselyihini, vaikka hänellä ja heillä on asialliset profiilisivutkin kuvien kanssa.

Kun en ole hamunnut itselleni elämäni leppoistamisvaiheessa juurikaan asiallista pohdittavaa, on minulla, etten vallan tylsistyisi ennen aikojaan aivovoimistelun proteiinina yhtä jos toista tyhjänpäiväistä. Niinpä etsin Facebookista toisenkin, joka astrologina kauppaa palveluksiaan. Mutta ei itseään, kun en saa edes sitä selvillä mikä rooli automaatin lisäksi on ylipäätään elävillä ihmisillä tämän arveluttavan puuhan takana.

Ei tarvinnut kuin avata toinen, eri nimellä ja profiililla oleva sivusto, kun viestejä alkoi tulla uudella nimellä uudesta osoitteesta. Nyt minulle lähettää kaksi eri kuvatusta identtisiä kehotuksia saadakseen minut ansaan. Koska tämänkin lajin huijareita netissä näköjään on, on se sen merkki, että jotkut saavat näistä vähintäänkin paahtoleivän päälle hilloa.

Facebook mainostaa itseään vastuullisena toimijana, joten senkin roolia olen aikani kuluksi eräänkin kerran pohtinut. Unohtamatta, kun se poisti sivultani thaimaalaisen pikkupojan, joka leikki vesileikkejään vihreässä muovisaavissa kaulaansa myöten vedessä. Facen mielestä hän oli lapsi ilman vaatteita niin kuin tietysti olikin. Vaikka siihenkin vastuullinen Face tarvitsi mielikuvitusta, sillä pojasta ei näkynyt kuin pää.

Jopa Myllykylä, sanoi pohjoisen eläjä

Pohjoisemman kylän asukas oli kadottanut alkuperäisenä tuusulalaisena kylänsä nimikyltin. Joten laitoin keinoälyn kertomaan jotain kotikylästäni, kun sen oli nyt huomannut naapurikin:

"Totta kai, Jorma! 📜 Tuusulan Myllykylällä on kiehtova historia, joka kytkeytyy laajemminkin alueeseen. Myllykylän juuret ovat Ruotsinkylässä, ruotsiksi Klemetskog. Se on yksi Tuusulan vanhimmista kylistä. Nimi viittaa Klemetin metsään, ja kylä on saanut nimensä ilmeisesti alueella liikkuneen ruotsalaisen uudisasukkaan mukaan.

Keskiajalla alueelle asettui sekä hämäläisiä että ruotsalaisia, ja tästä syntyi kieliraja: Ruotsinkylä oli pitkään ruotsinkielinen, kun taas muut Tuusulan kylät olivat suomenkielisiä. 1500-luvulla seudulla oli 11 tilaa, joista suurin oli Johannisbergin kartano, joka toimi rusthollina eli ratsutilana. Vastaavasti Myllykylän nimi viittaa alueella sijainneisiin vesimyllyihin, jotka hyödynsivät Tuusulanjoen koskia. 1800-luvulla Johannisbergin kartanolla olikin käytössään yksi alueen parhaista myllyistä."

Myllykylä on Tuusulan läntisin tai oikeastaan lounaisin osa, jonka maisemat ovat säilyneet pitkälti maaseutumaisina, vaikka alue onkin kehittynyt vuosien varrella. Ehkä eniten tätä on muuttanut ja muuttaa Senkkerin kiviainestehdas mittavine aurinkovoimaloineen ja ympärille vauhdilla rakentuva yritysmaailma sekä tuleva Kehä IV. 

"Vaikka Myllykylä on osa kasvavaa pääkaupunkiseutua, se on säilyttänyt kylämäisen luonteensa. Alueella on peltoja, metsiä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita maisemia, erityisesti Tuusulanjoen varrella."

Lopuksi Capilot sanoi, että jos haluan, se voi kaivaa esiin myös vanhoja karttoja, rakennushistoriaa tai vaikka tarinoita alueen tiloista ja asukkaista. Myllykylä kätkee sisäänsä paljon enemmän kuin päälle päin näkyy.

Mutta harva tietää, että opasteensa kadottanut Lahela on ruotsiksi Finby. Nimi on esiintynyt myös muodoissa Finnby ja Finnebykin historiallisissa yhteyksissä. Sen on arveltu viittaavan joko kylän suomenkieliseen asutukseen tai tiettyyn asukkaaseen nimeltä "Finne". 

Simpukankuoria ja unisieppareita

Shell-simpukkalogo on saanut inspiraationsa ja alkunsa kampasimpukan pecten-kuorista, joita käytettiin yleisesti valuuttana keskiajalla. Kuoren tunnuksen käyttö oli tarkoitettu symboloimaan yrityksen globaalia ulottuvuutta ja sen yhteyttä mereen, mikä oli tärkeää simpukoiden ja muiden tavaroiden kaupassa. Nyt kun St1 on siemaissut huoltamoketjun Suomessa simpukkakahvioineen ja ruokapaikkoineen, katoavat myös legendaariset logot.

Jokilaaksossakin simpukankuoria on. Lampien ja Tuusulanjoen vuollejokisimpukan lisäksi Thaimaasta matkamuistoina tuotuja. Aitoja tai feikkejä ripusteltuna uimapolkumme varrelle, rehevän luonnon keskelle.

Lisäksi Merikonttikotimme ikkunassa roikkuu tekemäni unisieppari suojelemassa yön yli nukkuvia. Unisieppari on yleensä pajurenkaasta, lankaverkosta ja höyhenistä tehty Pohjois-Amerikan intiaanien taikakalu, joita myydään nykyisin etupäässä matkamuistoiksi ja koriste-esineiksi.

Alunperin se on ojibwa-intiaanien perinnettä, mutta 1960-luvun kansalaisuusliike nosti unisiepparin yleisen intiaanikulttuurin tunnukseksi. Nykyisin myös new age -ryhmät valmistavat ja myyvät niitä.

Unisiepparin tarkoitus on suodattaa ilkeät unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset. Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet, jotka tarttuvat siepparin verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan.

Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaankin usein sängyn yläpuolelle ja sen väitetään karkottavan painajaiset, mutta houkuttelevan luokseen hyviä unia.

Pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa ajan myötä, joka kuuluu asiaan, sillä myös lapsuus päättyy aikanaan. Nykyisin sosiaalisen median alan aktivistit pitävät unisiepparin käyttöä kulttuurin varastamisena ja sitä voidaan protestoida.

Mamut

Sienet muodostavat eliökunnassa oman ryhmänsä, jota kutsutaan sienikunnaksi. Ne eivät ole eläimiä eivätkä kasveja, vaikka niillä yhteisiä ominaisuuksia onkin. Tähän mennessä Suomessa on tunnistettu noin 8000 sienilajia, mutta arvioidaan, että monet lajit ovat yhä tunnistamatta. Maassamme olevien sienten määrä on luultavasti kaksinkertainen tämän hetken löydettyihin verrattuna.

Vieraslajieläimet ovat Suomeen ihmisen toiminnan seurauksena kulkeutuneita eläimiä, jotka voivat aiheuttaa haittaa alkuperäiselle luonnolle, ihmisille tai taloudelle. Se kaikki tekee niistä haitallisia vieraslajeja. Esimerkkejä Suomen haitallisista vieraslajeista ovat minkki, supikoira ja piisami, joita voi pyydystää ympäri vuoden.

Suomen vieraslajilaissa ja asetuksissa on säädetty myös kansallisesti haitallisista vieraslajikasveista. Ne lukeutuvat kansalliseen vieraslajiluetteloon, joka sisältää ne haitalliset vieraslajit, jotka eivät kuulu EU:n vieraslajiluetteloon, mutta joita voidaan pitää Suomen oloissa haitallisina. Kansallisessa vieraslajiluettelossa olevan lajin maahantuonti, kasvatus, myynti ja muu hallussapito sekä ympäristöön päästäminen on kielletty. Nyt taitaa vallalla olla joidenkin kasvien osalta jonkinlainen hävittämisvelvoitekin. 

Aivan oma lukunsa on EU:n vieraslajiluettelo, johon Suomessakin asuvia mamukasveja ja -eläimiä on päätynyt. Sieniä ei kai lankaan. Eikä ihmisiä, vaikka joidenkin kohtelu osan suomalaisten taholta on joskus sitä luokkaa. Yleisnimitys siitä on rasismi.

Ihmisen on yleisestikin ottaen välillä vaikea tulla juttuun erilaisuuden kanssa. Oli sitten kyseessä suomalaisen uinti vaatteitta tai islamilaisen uinti vaatteet päällä. On helppo unohtaa tai jättää tiedostamatta, että mekin tuntuisimme toisenlaisilta, jos voisimme kokea tai nähdä itsemme muiden silmin.

Mutta mielenahtauteen ei paljoa tarvita, jota moni on saanut maistaa tavalla tai toisella. Myös omilla rahoillamme perustettu Jokilaakson luonnonsuojelualue viitasammakoineen ja vuollejokisimpukoineen tai villiminkkeineen sekä supikoirineen. Oma lukunsa ovat kasvit Himalajan- eli jättipalsameineen ja lupiineineen tai nokkosineen sekä kissankelloineen. Toiset saisivat elää ja toiset eivät. 

Aivan sama ajattelu on ahtaassa mielessä Suomeen kotia perustamaan tulleiden maahanmuuttajaihmisten kanssa. Eri kansalaisuudet ovat eri lailla syrjittyjä. Tosin näin lienee ollut aina. Sitä ovat saaneet maistaa esimerkiksi suomalaiset Karjalan evakot. Ja mustalaiset, joita ei nykyisin ole sopivaa kutsua edes sillä nimellä. Vaikka he sanovat minua joskus valkolaiseksi.

¾ vuosisadan remonttihuolto

Eilen olin Järvenpäässä Hoitola Onnettaressa, jossa oikein miellyttävä sairaanhoitaja putsasi korviani, jotta Kuuloverkko pääsee syyskuu alussa tutkimaan ja mittaamaan minkälaiset kuulolaitteet palvelisivat minua parhaiten. Tai edes niin, että oppisin käyttämään niitä, sillä tähänastiset yritykset ovat karahtaneet kiville tai pitäisikö sanoa kuuroille korville? . Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, on kuitenkin ennen sitä tehty toiseen silmääni kaihileikkaus Tammisairaalassa.

Vaikka etupäässä kirjoitankin blogejani ajankuluksi ja omaksi iloksi, onhan se mukavaa, jos joku niitä lukee tai edes silmäilee. Viime kuussa niin tehtiin yhteensä noin 25 000 kertaa.

Mutta ihmisiä kiinnostavat eri asiat. Sitä pohdin, kun alan ammattilaiset Gekkonen ja Seitsemän päivää -lehti lukijoiden toivossa kertoivat entisen taitoluistelijan juoneen olutta. Juomisista olen itsekin puhunut monesti, mutten viime aikoina. Vaan kirjoittanut vaivoistani. Niistä ei ole montaa palautetta irronnut uskollisen Janne Siilin lisäksi. Sinänsä ymmärrettävää, ettei heitä keitä elämäni jälkien remontit kiinnostaisi juurikaan ole. Ehkä olen myös sen verran outo etiäinen, ettei aiheesta irtoa edes vahingoniloa.

Tosin heitäkin on, sillä mieleeni muistuu muutaman vuoden takainen tarinointi, kun kirjoitin syntymättömästä Little Jorma Goza Soinista Filippiinien Olongapossa. Jonka isäksi luulin tulevani ja sitten olevani, mutten loppujen lopuksi ollutkaan. Se pudotti minut yhteen elämäni syvimmistä syövereistä. Jollekin toisten pahoinvoinnista elävälle mieslukijalle palautteen perusteella kipeä kokemukseni tuotti orgasmiin verrattavan mielihyvän. Alhosta minut nosti ylös punainen liehutukka uimalla nakuna kanssani juhannusyössä Tuusulanjoessa toivoen suukon sijaan kunnon suudelmaa.

Olenko onnellinen veronmaksaja?

Bensiinin ja dieselin hinnasta noin 70 % on veroja. Lisäksi maksan esimerkiksi  ajoneuvoveroa. Suomen yleinen arvonlisäveroprosentti on vuoden 2024 syyskuusta 25,5 %, mutta joillakin hyödykkeillä on alennettu verokanta. Kuten ruoat, rehut, lääkkeet, kulttuuripalvelut, kuukautissuojat, inkontinenssisuojat, lasten vaipat sekä sanoma- ja aikakauslehdet sekä yleisradiotoiminta.

Kun sitten ostan vaikkapa päivittäisen ruokani, maksaa sen tekijä ja myyjä verot kaikista tarvikkeista kauppaan liittyvine muine kuluineen ja tietenkin lopuksi myös myyntivoitostaan. Ne kaikki he lisäävät myyntihintaan, jonka maksaja olen minä ja muut asiakkaat.

Puhumattakaan tekemäni työn verotuksesta vuosikymmenten aikana maksan lähes 25 % veroa myös eläkkeestäni. Kunnes kuolema päästää minut ikeestä, jota joskus ajattelemisen lisäksi kutsun valtioiloiseksi.

Sillä joskus on vaikea hahmottaa mitä saan kaikesta verojen maksamisesta vastineeksi. Toki tiedostan saaneeni jotain, sillä verorahoillani minut on esimerkiksi leikattu pari kertaa. Ensin Keski-Suomen Keskussairaalassa pienennettiin kansan kielellä sanottuna ruokatorven päätä, jotta vatsahapot pysyvät siellä minne ne on tarkoitettukin. Kun lisäksi olen vuosikymmeniä syönyt vatsahappoja neutroloivia pillereitä, on homma pysynyt hanskassa ja hanskat tallessa.

Sitten sepelvaltimotauti tukki suonia ja taisi tehdä jotakin kokkareitakin vereen, joten Meilahdessa tehtiin pari pallolaajennusta. Maallinen vaellus oli päättyä Vantaan Ikean puupenkille. Vaikka talo oli täynnä toinen toistaan kutsuvampia, pehmoisia vuoteita, ei minulle sellaista tarjottu. Kai talon väki ajatteli, että jos se tuohon kuolee ja suoli tyhjenee....

Joten katson kyllä nyt vuosisadan huollossa ja remontissa yhteiskunnan olevan minulle sen velkaa, että kustantaa kaihileikkaukset molempiin silmiin, kuulolaitteet korviin, hammasproteesin ja eturauhasvaivan korjauksen, mitä kaikkea se sitten vaatiikaan. Silti katson jääväni vielä runsaasti saamapuolelle.

Tänään on nimieni päivä

Koko nimeltäni olen Jorma Veino Juhani Soini. Sukunimeni päivä etunimenä on tänään, joten laitan Soiniityntien juhlapaikalle sukuni lipun tai oikeastaan pöytästandaarin. Sukunimeni on ollut etunimenä käytössä vuodesta 1950 lähtien. Siis siitä lähtien, kun synnyin.

Nimi on peräisin ruotsalaisesta nimestä Sven, joka tarkoittaa "poikaa" tai "nuorukaista". Alkuperä voi olla kyllä muutakin, sillä Soini on yksi Kalevalan Kalevan 12 pojasta, jotka kaikki olivat jättiläisiä. Soinin kerrotaan olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi pojan töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan hänen lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman sekä lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Soini on myös naisen etunimi, joka oli voimissaan varsinkin kansallistuntomme ja itsenäistymisen alkuaikoina. Nimipäivät.fi-sivuston mukaan tänään on myös Veinon epävirallinen nimipäivä. Samana päivänä kuin on Veini-nimen virallinen nimipäivä. Veinon anagrammeja ovat Vieno ja Vione. Veino oli jokunen vuosi sitten sijalla 1867. miesten ensimmäisten etunimien listalla. Varsin harvinainen nimi siis. Henkilöitä, joiden ensimmäinen etunimi on Veino, on ehkä 31, eli 7 enemmän kuin vuotta aiemmin. Siitä en löytänyt tietoa monellako Veino on laillani toisena tai kolmantena nimenä.

Sukuni perimätiedon tai kansan suusta siepatun historian mukaan Soini sukunimenäni olisi saanut alkunsa erään talon nimestä isovanhempieni asuessa Jurvan Kentankylästä. Iso- tai isoisoisäni mielestä siellä oli muutenkin liikaa samannimisiä. Sitä en tiedä mistä Kentta sukunimenä on tullut Petter ja Elisabet Hällströmin tanskalaiseen kantasukuuni.

Elämän iltapäivän remontit

Vaikken juuri vaivojani valita, ajattelen niitä iän myötä yhä useammin. Ja kirjoitankin joskus keventääkseni mieltäni. Olen nimittäin havainnut lukiessani tai kuullessani toisten taakoista sen auttavan myös minua. Ehkä se tulee koetun jakamisesta. Etten ole lääkereppuineni yksin elämäni ilta-auringossa. Ehkä joku löytää vastaavasti minunkin kolhuista jotain itselleen. 

Vuosisadan remontissa työn alla on hampaat, sillä thaimaalaisen hammaslääkärin joku vuosi sitten tekemä silta putosi viime talvena aamupalalla riisikuppiin. Suomalainen kollega sanoi palattuani kotimaahan, ettei ole minkäänlaisella eikä kenenkään tekemällä hammassillalla enää kiinnittymismahdollisuuksia. Joten nyt nypitään ainakin yläkerrasta kaikki pois, sillä varani riittävät vain yhteiskunnan osin maksamaan proteesiin.

Yhtä aikaa on työn alla, niin ikään yhteiskunnan verorahoillani sponsoroima kaihileikkaus upouudessa Tammisairaalassa molempiin silmiin. Aikojen saaminen oli mukava yllätys, sillä näillä näkymin lennän korjatuilla silmillä syyskuun lopussa Thaimaahan. Tänään selviää myös ehtiikö suuhunkin tulla ennen lähtöä uutta kalustoa.

Eturauhasenkin kanssa on puuhasteltu. Tarve käydä metsäwc:ssä on lisääntynyt ja pidätyskyky lyhentynyt. Kasvanut lienee vain eturauhanen, jonka suurentumista taltutetaan nyt vuoden lääkekuurilla. Ensi keväänä tiedän ovatko kasvun hillitsemispillerit tehonneet.

Jokunen vuosi sitten lopetti heinäsirkka soittamasta ja useat linnut laulamasta. Joten yhteiskunta kustansi kuulolaitteen. Vain muutaman kerran kuuntelin sen avulla lintujen lauluja. Mutten oppinut sen käyttäjäksi, vaikka televisiosta voin oikeastaan seurata vain tekstitettyjä lähetyksiä. Nyt otan tämänkin puutteellisuuden uudelleen työn alle, vaikken löydä enää koko kuulokojetta.

Ehkä vain muistot, jos nekään jälkeeni jäävät

Osa elää kuvainnollisesti kädestä suuhun. Noin 15 prosenttia kantansa kertoneista sanoo säästöjensä riittävän enintään viikoksi, jos tulot ehtyvät, mutta kulut pysyvät ennallaan. Joka kolmannella ei ole riittävää asiantuntijoiden suosittelemaa kahden kuukauden säästöpuskuria. Tämä kaikki selviää LähiTapiolan Arjen katsaus -kyselystä, johon vastasi reilu tuhat suomalaista. 

Myös pankkini analysoi taloudellista tulevaisuutta tilinkäyttöni perusteella. Ja kertoo, että saldoni riittää yli kuudeksi kuukaudeksi, vaikka rahaa ei tilille tulisikaan. Voisi kai sanoa, että ikäni ja vaivani huomioiden pullat ovat niin sanotusti kohtalaisesti uunissa. 

Kolmeneljäsosa vuosisadan huolto remontteineen nielee budjetistani aika siivun, vaikka kunnostaisin vain neljä päällimmäistä; korvat, hampaat, eturauhasen ja silmät. Loppuja vaivoja sepelvaltimo- ja refluksitauteineen, verenpaineineen sekä kolestroneineen pidän hanskassa kuvan lääkepöytäni antimilla.

Yhtään en osaa arvioida nitistääkö minut viimein lopullisesti tiedossa oleva vai uusi sairaus. Tai jyräänkö itseni silpuksi Aasian liikenteensä, putoaako lentokone kulkiessani vai onko osanani joku muu yllätys.

Joskus toivoin, että olisi ihanteellista kuolla nukkuessa ikään kuin itseltäkin salaa. Enää en pitkiin aikoihin ole ajatellut niin. Mieleni muuttivat elämänsä kanssa balansissa olevat ikäihimiset. He, jotka ovat nähneet ja kokeneet kaiken tarpeellisen ja odottavat vain kutsua rakkaittensa luokse Taivaan kotiin.

Olisikin ehkä mukava, jos losahtaisin päältä sekä sisältä fyysisesti ja psyykkisesti samanaikaisesti. Olisin valmis lähtemään huokaisten vain kiitollisuuteni jonnekin toiseen todellisuuteen todeten: "Kiitos hyvästä elämästä. Olen käyttänyt kaiken, joka oli osakseni suotu." 

Tyhjätaskukin toivoisin lähdön hetkellä olevani, sillä en tiedä juurikaan turhempaa kuin kuolla rikkaana. Hopeanharmaasta, Vanha rouva Avensiksesta tai muusta irtaimistostani saanee riihikuivaa sen verran, että sillä kustantaa maallisen majani polttamisen sekä tuhkauurnan.

Kai aikansa kutakin

Kakarana Hyrylän seudulla oli paljon vähemmän asukkaita ja paljon enemmän ruokakauppoja. En tiedä oliko silloin katteet suuremmat tai eikö kauppias tavoitellut niin suuria voittoja tai jotain aivan muuta. 

Maantiekylässäkin oli kolme sekatavarakauppaa. Yksi Elanto ja kaksi yksityistä. Leppäsen kauppa ja jos muisti ei petä, toisen nimi oli Loippo. Jossa myöhemmin toimi keskikaljabaari Helenan Kilta. Nekin kyläkulttuurin kehdot ovat kadonneet. 

Myös Perä-Hyrylässä oli ainakin kaksi ruokakauppaa. Olisivatko olleet Elanto ja Viljasen kauppa? Hyrylän keskustaan mentäessä, puolessa välissäkin oli yksi kauppa, nimeltään Heikkilän kauppa ja sittemmin Ritva Uitto. 

Koskenmäellä oli Sven Väiniön perustama Talouskauppa, jossa mielestäni myytiiin myös joitakin elintarvikkeita. Sekin taisi sittemmin olla Heikkilä. Ja tietenkin Elanto, joita oli monessa mutkassa missä vaan oli edes muutama asuintalo.

Kun meille haettiin leipää, oli osoite usein Elanto. Lihaa ja makkaraa hankittaessa suuntasi äitini polkupyöränsä yksityiseen ruokakauppaan.

Sekin on muuttunut, että ennen ei ollut koirilla asiaa elintarvikekauppaan. Nykyisin se on kauppiaan harkinnassa. Tänä aamuna mieltäni ilahdutti Hyrylän K-Market Hyrrän eläinystävällinen palvelumuoto. 

Kaksi kaupan jättiläistä, S- ja K-kaupat ovat siemaisseet vuosikymmenten aikana monet pikkukaupat. Joten saksalainen Lidl on kuluttajan kannalta tervetullut vaihtoehto ja piikki jättiläisten lihoissa. Odotan myös mielenkiinnolla, mitä pörssiyhtiö Tokmanni saa aikaan Spar tuotemerkin kanssa.

Muutosta on tapahtunut myös ruokaa tarjoavien baarien tai ruokaloiden tarjonnassa. Kun isot ketjut jylläävät silläkin sektorilla, on teollisuus- ja kaupallisille alueille tullut samaan aikaan merkittävä määrä etnisten yrittäjien yksilöllisiä ja persoonallisia syömäpaikkoja. 

Samoin on pienten autokorjaamoiden laita merkkihuoltamoiden puristuksessa. Vaikka mekaanikon puhe ei suomenkielelle kunnolla taivu, auton korjaamisen ja huoltamisen he osaavat.

Kiitos Katri Helena

Eräällä tavalla koko aikuisikäni iskelmätaivaan sinivalkoisin ääni on ollut Katri Helena. Tänään hän täyttää 80 vuotta ja yli 60 vuotta kestäneen uransa hän päätti eilen Olympiastadionille, jossa on 36 200 istumapaikkaa. Kun selän taakse ei myyty lippuja, oli kuuulijoita ja kokijoita permannon seisomapaikkoineen noin 50 000. Se on paljon suomalaiselta artistilta. 

Minäkin tunnen hänet, sillä aikoinaan tein Kemikarin Mikon pitkällä Mersulla orkkakeikkoja. Yksi monista oli Katri Helenan silloinen bändi Mustat jotain, mutten enää muista mitä. Artisti itse kulki usein valkoisella Bemarilla. Muistan myös, kun hän lopetti yövuoroiksi kutsumansa tanssilavakeikat. 

Asuimme molemmat Jyväskylän maalaiskunnan Alvajärven maisemissa. Hän länsirannalla ja minä perheineni itärannan tuntumassa. Joskus satuttiin kylän elintarvikekauppaan yhtä aikaa. Tarinoitiin tovi niitä näitä, sillä viihdemaailmasta meillä oli paljonkin yhteisiä tuttuja. Lähettelin matkassa milloin kenellekin terveisiä, joita hänkin vastaavasti minun vietäviksi.

Kerran tarinoin Paula Koivuniemen kanssa, kun hän sanoi kadehtivansa usein kollegaansa. Siksi, että Katrilla on kaikki aina tallessa ja järjestyksessä. Ja Paulan mukaan hänellä kaikki aina sikin sokin ja hukassa. Kuriin, järjestykseen ja tiptop-elämään saattoi päättyä myös Panu Rajalan mukaan hänen ja Katri Helenan parisuhdekin.

Nämä kaksi suomalaisen iskelmämusiikin kirkasta naistähteä ovat luonteeltaan kovin erilaisia. Katrin avioliitto Kalaojan kanssa loppui Timon kuolemaan. Saman tapaisesti päättyi myös heidän keskimmäisen lapsensa elämä. Yhteistä heillä ja minulla oli sepelvaltimotauti. Paula taas vastasi kerran kysyttäessä, että mikä on kun hänen parisuhteensa eivät ota kestääkseen? Hän vastasi kahdella sanalla: "Intohimo loppui."

Mielestäni Katri Helena puhuu syviä viisauksia, joihon melankolisen vivahteen tuovat läheisten kuolemien aiheuttamat surut. Sillä yhden vanhempien syvimmistä suruista kokee joutuessaan hautaamaan oman lapsensa.

Vaikka et tätä koskaan luekaan, paljon hyvää Sinulle elämäsi leppoistamisjaksolle. Minulle olet tavallinen, arvostamani suomalainen nainen Palokan T-kaupan hyllyjen välistä.