Riihikallion Tutkiva lapsi

Tuusulan Riihikallon uuden koulun ulkopuolelle on valmistunut näyttävän ja erikoisen näköinen taideteos "Tutkiva lapsi". Pekka ja Teija Isorättyän suunnittelema ja toteuttama teos on valmistettu teräksestä, puusta sekä betonista ja se on yksi Riihikallion koulun taideohjelman taideteoksista. Tutkiva lapsi on sijoitettu koulualueen itäreunalla olevalle saattopysäköintialueelle ja on tällä hetkellä patsaiden arvostusjärjestyksessäni ykkösenä.

Riihikallion uusi koulurakennus otettiin käyttöön syyslukukauden 2025 alkaessa. Hankkeessa rakennettiin uusi koulurakennus ja uusittiin viereisen liikuntasalirakennuksen julkisivut. Osa paikalla olleesta vanhasta koulukiinteistöstä purettiin. Muistan ajan ennen ensimmäistäkin koulurakennusta, kun Riihikallio oli muutamaa omakotin lisäksi viljapeltoja ja metsää. Se oli lähitienoon asukkaille ja muillekin etupäässä vain pieni, mitäänsanomaton osa Perä-Hyrylää.

Kun Riihikallion asuinalue alkoi 1960- ja 1970-luvuilla laajentua, se ikään kuin "nielaisi" varjoonsa vanhoja paikallisnimiä, joista Perä-Hyrylä on kenties tunnetuin. Perä-Hyrylä oli alun perin nimensä mukaisesti Hyrylän takamaata tai sen eteläistä jatketta – kylämäistä aluetta, joka sijoittui pitkälti juuri nykyisen Riihikallion kohdalle ja sen lähiympäristöön.

​Uusi identiteetti jyräsi vanhan, kun alueelle alettiin rakentaa modernia lähiötä, markkinoinnissa, kaavoituksessa ja ihmisten puheissa nimeksi vakiantui nimenomaan Riihikallio. Uusi, tiivis kerros- ja rivitaloasutus muutti alueen ilmeen niin täysin, että vanha maaseutumainen Perä-Hyrylä-nimi alkoi väistyä.Vaikka se jäi uuden suurikokoisen asuinalueen nimen alle, se ei täysin kadonnut. Nimi vilahtelee edelleen vanhoissa kartoissa, historiankirjoissa ja paikallisten historiakeksusteluissa, ja alueella on toiminut muun muassa Perä-Hyrylän pientalonyhdistys. Riihikallion kasvu oli niin voimakasta, että se pyyhkäisi mennessään vanhat kylärajat ja loi tilalle aivan uuden, vahvan paikallisidentiteetin.

Riihikallion voimakas laajeneminen nielaisi tehokkaasti myös nämä vanhat paikalliset paikannimet ja rekisteritilat. Haukkaniemi ja sen vieressä sijaitseva Haukkamäki olivat alun perin alueen vanhoja kantatiloja ja maa-alueita (kiinteistörekistereissä puhutaan edelleen esimerkiksi Haukkanielemestä lohkotuista tonteista). Kun 1970-luvun rakennusbuumi iski alueelle, vanhat tilanomistukset ja niiden nimet jäivät uuden, yhtenäisen lähiöbrändin eli Riihikallion alle.

​Korpintie ja sen lähistö puolestaan edustavat sitä Riihikallion reuna-aluetta, joka muuttui pelloista ja metsistä tiiviiksi pientalo- ja omakotialueeksi. Korpintien ympäristö on hyvä esimerkki siitä, miten Riihikallion kasvu ei ollut pelkkää kerrostalolähiötä, vaan se söi sisäänsä ympäröivät luonnonalueet ja tilat tehden niistä osan laajempaa taajamaa. Alueen vanha luonto ja nimistö (kuten juuri Korpin- ja Haukka- alkuiset nimet) jäivät elämään lähinnä katunimistöön, vaikka maantieteellisesti ja ihmisten mielissä koko alue on nykyään puhtaasti Riihikalliota. Aika ja urbaani kasvu siis tasoittivat vanhat rajat, ja pienemmät maaseutumaiset paikannimet sulautuivat osaksi "Suur-Riihikalliota".

Juhannusaattoillan ajelu

Jo perinteeksi muodostunut kierrokseni hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella suuntautui pitkin lähivesien rantoja. Sen aloitin naturistipulahduksella kotilampeni noin 20-asteisessa vedessä joutsenperheen katsellessa puuhiani. Ensimmäinen pysähdykseni oli vapaa-ajan viettäjien Häklin uimaranta, joka on hiekkapohjainen pohjavesilampi ja vanha soranottomonttu.

Seuraava kohde oli Rusutjärvellä, jonka kiersin ympäri pysähtyillen siellä täällä. Armeijan- eli Hevosranta, kuten Kylänrantakin olivat autoilta puomilla suljettu. Vain iso sytyttämätön kokko näkyi Rusutjärventielle ehkä polttajiaan odotellen. Molemmille rannoille fillaroimme usein kesäisin Erikssonin Eeron kanssa lapsina mato-onkinemme. Saaliina oli aina kissoille kalaa.

Sen sijaa Elannon rannalle kävelin pysäköintipaikalta, sillä Kolistimentien risteyksen kauppa oli äitini työpaikka muistoineen. Rannalla moni perhe tai pariskunta viettikin juhannusta, joista ehkä puolet puhui samaa kieltä kanssani. Järvivesi näytti oikein hyvältö ja houkuttelevalta. Eikä sinilevästäkään ollut tietoa.

Sitten ajoin järven toiselle puolen huomatakseni, että seurakunnan rannallakin oli tienvarren opasteista päätellen keskikesän juhlat. Viereisellä, kunnan Tuusulan uimarannalla ei ollut järjestettyjä, yhteisiä juhlia, vaikka autoja oli parkkipaikan täydeltä. En mennyt katsomaan sitäkään oliko vuosi sitten juhannuksena suljettuna ollut jäätelökioski avannut ovensa. Senkin muistin, kun natiaisena menin viereisen rannan viikon leirille. Toisen telttayön jälkeen joku vei minut takaisin kotiin, kun oli niin ikävä äitiä ja isää. Metsäpirtilläkin kävin, mutten muistanut miksi olin ollut siellä aiemmin.

Sitten vaihdoin järveä ja ajoin muun muassa Vuohikkaanojan yli, joka tunnetaan Rusutjärvenojanakin. Siinä virtaa myös Päijänne-tunnelia pitkin johdettua vettä, jolla on itse asiassa ratkaiseva rooli alueen vesistöjen hyvinvoinnille. Vuohikkanoja ei siis ole pelkkä luonnollinen uoma, vaan se toimii tärkeänä "putkena" keskisellä Uudellamaalla tehtävässä järvien kunnostus- ja säännöstelytyössä. Virtaava vesi päätyy lopulta Tuusulanjärven eteläpäähän, siitä Jokilaaksoon sekä viimein Vantaanjokea pitkin mereen, josta on Päijänteenkin vedellä yhteys vaikka Thaimaan rannoille 😂.

Tuusulanjärven ensimmäinen pysähdyspaikka oli ns. Anttilan tai Hankkijan ranta. Alueen historia kietoutuu läheisesti 1600-luvulta peräisin olevaan Anttilan kartanoon, jonka ympäristössä järjestetään toisinaan myös paikallisia tapahtumia. Nyt ei ollut tapahtumia, mutta ihmisiä senkin edestä viettämässä juhannusta. Heilläkin suomi oli vähemmistökieli. Minusta on mukavaa, kun Tuusula kansainvälistyy. Seuraavana ohitin Sarvikallion, josta on kauneimmat näköalat järvelle. Mutta sitä ennen pysähdyin jeesaamaan pariskuntaa, jonka kaksitahtimopo oli hyytynyt tien varteen. Suomalaisen neitosen turkkilainen kumppani oli kyllä oikeastaan saanut ajoneuvon jo kuntoon, joten sanoin heille lähtiessäni Frank Pappan sanoin: "Koskelkaa toisianne". Tähän nuori nainen vastasi kauniilla hymyllä: "Tuli itku tai ainakin kyynel silmäkulmaan". Ja minulle hyvä mieli.

Matkalla olisi ollut paljonkin pysähtymisen arvoista, mutta jatkoin Paijalantietä Ruskelaan, jonka siinäkin Elannossa äitini oli töissä, ja käännyin Vanhankyläntielle kohti Järvenpäätä. Härmän Rati oli suljettu eikä pihan pölkyssä ollut asiakkaiden puukkoja. Vanhankylänniemessä oli juhannukseni vilkkain paikka. Edes runsailla pysäköintialueilla ei ollut juurikaan tilaa.

Varsin hiljaista sen sijaan oli Rantapuistossa, josta jatkoin Rantatielle. Olikin oikein mukavaa ajella juhannusmielineen kesäillassa, sillä liikenne oli vähäistä. Joka kyllä vilkastui Halosenniemen, Aleksin Kiven mökin, Fjällbon puiston, Lottamuseon ja Onnelan jälkeen, kun tulin Krapin tilalle ja pajalle. Seuraavana oli vuorossa Tuuskoto, jossa äitini vietti viimeiset vuotensa. Toinenkin rakas muisto alueeseen liityy, sillä sen koirien uimarannalla kävin yhtenä juhannuksena osaomistuskoira Niilon kanssa uimassa. Molemmat nakuina. Tai oli Niilolla karvapeite, jota minulla oli vähemmän.

Toinen Tuusulan puolen vilkas juhlapaikka oli Gustavelund, jonka vieressä on ns. Kirkkoranta. Sitä vastapäätä oli ensimmäinen kouluni, jossa taitaa nykyisin olla päiväkoti. Puucee-rakennuskin näytti olevan yhä paikallaan pihan perällä. Saman tien varrella on seuraavakin opinahjoni, silloinen Keskuskansakoulu. Ripillekin olen päässyt Kirkkotiellä. Viimeinen etappi sillä väylällä oli Koskenmäen pato ja sen kioski. Josta en ostanut juhannusjäätelöä.

Vaan jatkoin S-Marketin viereen jäätelötötterölle sekä katsomaan ravintola Finneganin pihalle pystytettyä esiintymislavaa, jossa yöllä esiintyi Helmi ja Danny. Sitä kurkin aidan raosta ja muistelin Dannyn go-go tytön Petteripoikaa, joka oli kotonani kesälapsena 60 vuotta aiemmin. Jäljellä oli 60 kilometrin juhannuskierroksesta vain yksi kohde ennen kotiani. Sitä ei aikoinaan tunnettu urheilukeskuksena, vaan Lemmelän ja Valon monttuna, jossa olen oppinut myös uimaan. Sekä ollut pelastamassa ainakin yhtä uimataidotonta. Sielläkin oli juhannuksen viettäjiä. Itse säästin juhannusiltani tai -yön uintini samaan veteen, mistä noin kolmen tunnin lenkkini aloitin. Oli kaikin tavoin mukavaa, vaikka vähän yksinäistä, sillä elämänkumppanini Tata alias Morakot on tuhansien kilometrien päässä.

Vaikka ikääntyessä huomaan viettäväni aikaa yhä enemmän menneisyyttä muistellen, en koe olevani sen vanki. Vaan elän myös tässä päivässä usein tulevaisuudesta haaveillen ja sitä suunnitellen. Enkä juuri nyt ole edes varma vietänkö sen tai osan siitä Suomessa vai vallan Thaimaassa. Se näyttää olevan myös Morakotin toive, sillä viimeksi tänä aamuna hän viestitti: "I love you too. I want you stay with me in Thailand forever. I take care to you." Se on ainakin yhtä rakasta kuin yli puolivuosisataa sitten Irina Milanin minulle kirjoittama ja antama kortti Letkun tanssipaikan esiintymislavan edessä.

Vesiastioitteni tarinoita

Plastexin Kiuta-vesiastia on saanut nimensä Kuusamossa sijaitsevasta tunnetusta Kiutaköngäs-koskesta. Nimen taustalla on mielenkiintoinen kansainvälistymistarina. Kun lohjalainen Plastex suuntasi voimakkaammin Euroopan markkinoille, yritys huomasi, että nimi Plastex toi saksalaisille mieleen entisen Itä-Saksan Trabant-autot, jotka tunnetusti tehtiin muovikomposiitista. Nimi kuulosti siksi joidenkin korvaan halvalta. Luodakseen laadukkaamman ja puhtaaseen suomalaiseen luontoon viittaavan mielikuvan, yritys kehitti kansainvälisille markkinoille Kiuta-tuotemerkin. Se onkin hauska esimerkki siitä miten markkinointi ja brändäys toimivat. Joskus pelkkä mielleyhtymä autoon, tässä tapauksessa "pahviksi" haukuttuun Trabantiin, voi pakottaa yrityksen miettimään nimipalettinsa kokonaan uusiksi. Kun eilen Kiuta-sanaa mielessäni maistelin täytettyäni astiat Jokilaakson vieressä olevasta luonnonlähteestä kuusen varteen kiinnitetyllä terässangolla, olin samaa mieltä. Sanan taustalla oleva Kiutaköngäs istuu puhtaan juomaveden brändäykseen huomattavasti paremmin kuin pahviin tai teollisuuteen viittaava tex-pääte.

Vaikka juhannussauna jäikin lämmittämättä, pyöri ajatukset Kiutan siivittämänä saunassa. Sillä isäni käytti löylykauhasta upeita, perinteikkäitä sanoja. Termit ovat loistavia esimerkkejä suomalaisesta murresanastosta ja puuesineiden historiasta. Kousu tai kousa on vanha suomalainen sana, joka tarkoittaa puista, usein yhdestä puusta koverrettua ammentamisastiaa tai kauhaa. Siinä on tyypillisesti ollut joko korvamainen kädensija tai pitkä varsi. Kousaa on käytetty historian saatossa myös veneen tyhjentämiseen vedestä. Nykyisin harvempi tuntee "venekousun" myös muiden nesteiden ammentamisastiana. Koska se on muodoltaan kuin syvä kauha tai pieni astia, se on luontevasti siirtynyt saunasanastoon tarkoittamaan löylykauhaa tai pientä vesiastiaa.

​Isäni toinen käyttämä sana knappo vastaavasti juontaa juurensa ruotsin kielen sanasta knapp tai muinaisruotsin sanasta knapper, mikä on suomen murteissa mukautunut muotoon nappo tai nappi. Pohjanmaalla ja länsimurteissa knappo tai nappo tarkoittaa nimenomaan pientä, usein korvalla varustettua puukuppia tai -kauhaa, jolla on juotu vettä tai ammennettu nestettä saavista. Knappo k-kirjaimella viittaa vahvasti siihen, että isän puheenparren juuret ovat Pohjanmaalla, Etelä-Pohjammaalta kun oli, tai länsirannikolla, missä ruotsin kielen vaikutus kuuluu hauskasti vanhoissa sanoissa. Isäni on siis käyttänyt täysin oikeita sanoja, jotka yhä kantavat mukanaan satojen vuosien historiaa ajalta, jolloin saunan vesiastiat veistettiin itse puusta.

Kolumbiassa ja muissa espanjankielisissä maissa usein puisesta kauhasta tai liemikauhasta käytetään nimeä cucharón. Tai tarkemmin materiaali mainiten cucharón de madera, eli puukauha. Sanan tausta on looginen, sillä cuchara tarkoittaa pientä lusikkaa. Kun sanan perään laittaa espanjan kielelle tyypillisen -ón-päänteen, se muuttuu suurennusmuodoksi. Cucharón tarkoittaa siis kirjaimellisesti "suurta lusikkaa" – eli kauhaa. Kolumbialaisessa keittiössä puinen cucharón on perinteinen ja hyvin yleinen työväline, jolla sekoitetaan ja ammennetaan paikallisia pataruokia, keittoja, kuten sancochoa ja papuruokia. Onkin jännää, miten samantapaisesti ihmiset ympäri maailmaa ratkaisevat saman tarpeen. Oli kyseessä suomalainen puusta veistetty kousu tai kolumbialainen cucharón, idea nesteen ammentamisesta isolla kuppimaisella varrella on täysin sama.

Lähes 20 vuotta sitten matkasin lähes ensimmäisellä 6 viikon eläkejaksolla Bogotaan ja sademetsän laidalle Sasaiman kylään, kahteen katulasten yhteisöön. Siellä huomasin kyläkaupassa soppakauhan, jota ohikävellessäni sormeilin monesti. Kunnes ostin sen ja toin Suomeen Merikonttisaunaan jatkamaan isäni perinteitä löylykauhana. Tekstin varteen kaiversi tai kaiverrutti minut myöhemmin hylännyt, pappina nykyisin toimiva entinen lenkki- ja työkaverini Heikki Maakorpi.

Juhannuskoivu- ja joulukuusimetsä

Kun vaihdoin isäni ja äitini 40-luvun lopulla rakentaman syntymäkoti-Paavolan Korpintieltä 8 hehtaarin suojättömaahan Myllykylästä parikymmentä vuotta sitten, harva näki siinä järkeä. Näin minun oli kuitenkin tehtävä, sillä jokin sisälläni esti minua vaihtamasta vanhempieni perintöä rahaan. Sillä he eivät taistelleet sodassa rahan, vaan itsenäisyyden ja maan vuoksi. Kun lisäksi olin silloin, kuten nytkin, lähes tyhjätasku, oli löydettävä ja tehtävä vaihtokauppa, jossa muut eivät nähneet taloudellisesti mitään mieltä. Ehkä tärkeintä olikin, että sieuni sai rauhan.

Matkaa Myllykyläntieltä Soiniityntien sillalle ennen Jokilaaksoa on neljänneskilometri. Matkalla tien toisella puolella on hoitamaton rämeikkö, joka on saanut nimen Satakielipuisto. Kyseisten lintujen kauniin äänen kuulen taas jonkun vuoden jälkeen, sillä hankin molempiin korviini kuulolaitteet. Toisella puolella tietä oli Merikonttikotiin asettuessamme pieni viljapelto, jossa kasvoi välillä myös heinää. Nyt on einespelto vaihtanut omistajaa, joka lopetti niin ihmisten kuin eläintenkin ruuan tuotannon. Ennen kuin lähes uunituore uusi omistaja sai heinänkasvun myrkyillään nujerrettua, oli pari vuotta luonnonniityn aikaa. Luonto näyttikin jo ensimmäisenä kesänä voimansa, kun ruoho sai väistyä luonnonkasvien tieltä. Minun silmiini se oli paljon kauniimpi kuin vilja- tai heinäpelto aiemmin. 

Nyt on alkukesästä osalle peltoa istutettu mamuvoimin puun taimia. Minkä sorttisia oli tulossa, sitä jännäsin aikani, sillä toivoin lehtikuusta. Kun puut eivät mahdu kasvamaan voimalinjan alle, ovat sitten mitä laatua tahansa, esitin sille kohdalle luonnonniittyä. Näyttääkin siltä, että sähköjohtojen alle ei ole istutettu taimia. Joten Satakielipuiston viereen on kasvamassa luonnonniityn lisäksi Joulukuusi- ja juhannuskoivumetsä, jonka nimen se on nyt saanut. Ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden on edelleen vaikeaa enkä tiedä olenko näkemässä kymmenen vuoden kuluttua, kun puut ovat mittaisiani. Tai mistä sen tietää näkeekö tuonpuoleisestakin jotain vai eikö mitään.

Mihin on kadonnut vihreyteni?

Vai katosiko? Sofia Virta istui parikymppisenä kotinsa saunassa ja yritti kiivaasti nauttia kiukaasta nousevista höyryistä. Nautiskelun sijaan hänen mielessään kiersi kuitenkin yksi ainoa ajatus. Mitä hyötyä tästä on? Sofia oli kuin duracell-pupu. Löylyissä istuessaankin hän huomasi ajattelevansa, mitä kaikkea saunomiseen hukkaantuvalla ajalla olisi voinut saada aikaan. Kun Virta kompuroi television viihdeohjelman kuvauksissa yhtä pahasti kuin kuvituskuvan nainen silloin, kun hänen olisi pitänyt olla hoitamassa yhteisiä asioita Arkadianmäen Isolla kukkulalla, on vaikeaa osoittaa hänelle tukea esimerkiksi äänestämällä Vihreitä.

Mutta ei vihreissä näytä olevan suurta hinkua muillakaan siihen puuhaan. Keulimisesta saatiin esimerkkejä jo puoluekokouksessa toukokuun lopussa, kun koko puoluekokouksesta rakennettiin Virran henkilön ympärille show. Toiminta on aiheuttanut suurta närää kollektiivisuuden nimiin vannovassa puolueessa. Valitettavasti näyttää siltä, että puheenjohtajalle tärkeintä onkin olla esillä julkisuudessa. Tähän johtopäätökseen olisi pitänyt tulla jo sen perusteella, että muiden poliitikkojen osallistuminen viihdeohjelmiin on herättänyt kritiikkiä. Virta on selvästi näkyvin poliitikko, joka on sen valinnan tällä kaudella tehnyt. Oli helposti etukäteen laskettavissa, että puoluejohtajan osallistuminen tosi-tv:hen kesken istuntokauden aiheuttaa raivokkaan vastaanoton. Arvosteluryöpyn olisi voinut välttää keskittymällä tekemään työtään. Sen sijaan Virta päätti, että on välttämätöntä mennä ”kasvamaan ihmisenä” Erikoisjoukkoihin.

Olen ollut osa vihreää liikettä jo aiemmin kuin ensimmäinenkään vihreä puolue tai edes Sofia oli syntynyt. Parhaimmillaan puolueita taisi olla kolme. Oli linkolalaiset, paloheimolaiset ja soininvaaralaiset. Juuri Virran vuoksi olin jo irtautumassa ja matkalla savolaisuutensa piilottaneet Katariina Sourin heimoon ja Graniittipuolueeseen. Mutta he karauttivat kiviveneensä karille jo poliittisen soutunsa ensi vedoilla ja lemppasivat entisen vihreän, Kata Kärkkäisen laidan yli. Tosin loput puoleen hallituksesta taisi hypätä perässä.

Joten nyt olen vanhana ja ikääntyneenä miehenä vailla poliittista kotia, sillä en halua "kasvaa ihmisenä" samaan suuntaan kuin Sofia Virta. Vaikka eihän vihreyteni siinäkään heimossa ele koskaan ollut aivan samaa kuin enemmistön. Sillä omaan kaulaan köyttä sovittelevan on vaikea laittaa siinä hetkessä Koijärven suojelua tai ydinvoiman vastustamista elämän tärkeimmäksi asiaksi. Tosin ydinenergiakin taitaa olla vihreissä nykyisin hyväksyttyjen joukossa.

Eturauhastaisteluni

Eilen oli Maisaan tullut lopullinen lääkärin diagnoosi tai lausunto laajasta magneettikuvauksesta. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, joten pyysin Geminin keinoälyltä apua kielen yksinkertaistamiseen. Se vastasi näin:

"Totta kai, kääntäminen lääkärijargonista selkokielelle on enemmän kuin paikallaan. Kyseessä on eturauhasen magneettitutkimuksen (MK) lausunto. Tässä on tuloksesi purettuna selkeään ja ymmärrettävään muotoon:

​Lyhyt tiivistelmä (Mitä tämä tarkoittaa?)

​Tutkimuksessa eturauhasesta löytyi yksi selkeä ja poikkeava muutosalue (pesäke). Koska se sai korkeimmat PI-RADS-pisteet (5/5), on erittäin todennäköistä, että kyseessä on pahanlaatuinen kasvain eli eturauhassyöpä.

​Hyvä ja tärkeä uutinen lausunnossa on se, että muutos näyttää pysyvän visusti eturauhasen sisäpuolella. Mikään ei viittaa siihen, että se olisi levinnyt eturauhasen ulkopuolelle tai imusolmukkeisiin. Tulokset yksityiskohtaisemmin:

​1. Eturauhasen koko ja rakenne

​Koko (92 cm³): Eturauhasesi on selvästi suurentunut (normaali koko on yleensä noin 20–30 cm³). Lausunnossa mainitaan transitiovyöhykkeen hyperplasia, mikä tarkoittaa aivan tavallista, iän mukanaan tuomaa hyvänlaatuista eturauhasen liikakasvua. Tämä selittää rauhasen suuren koon.

​2. Löydetty pesäke ja sen ominaisuudet

​Sijainti ja koko: Eturauhasen ulommalla osalla (perifeerisessä vyöhykkeessä) aivan keskilinjassa on yksi pesäke. Sen suurin halkaisija on 2,5 senttimetriä (25 mm).

​PI-RADS-score: 5: Tämä on asteikko (1–5), jolla arvioidaan syövän todennäköisyyttä magneettikuvan perusteella. Pisteet 5 tarkoittavat, että löydös on erittäin epäilyttävä pahanlaatuisuuden suhteen. Kuvissa näkyy sille tyypillisiä piirteitä, kuten tiivis solurakenne (rajoittunut diffuusio) ja voimakas verenkierto (tehostuminen).

​3. Levinneisyys (Missä kasvain luuraa?)

​Tämä osio sisältää lääkärin kannalta parhaat uutiset, sillä kaikki merkit viittaavat siihen, että tilanne on paikallinen:

​Kapselin läpikasvu: - (Ei ole): Kasvain koskettaa eturauhasen ympärillä olevaa kuorta (kapselia) laajasti, mutta se ei ole kasvanut sen läpi.

​Muut lähialueet: Kasvain ei ole levinnyt verisuoni-hermokimppuihin, siemenrakkuloihin, virtsarakon kaulaan eikä sulkijalihakseen.

​Imusolmukkeet (Ei lymfadenopatiaa): Lantion alueen imusolmukkeet ovat normaaleja, eli mikään ei viittaa etäpesäkkeisiin niissä.

​Virtsarakko ja peräsuoli (rectum): Molemmat ovat puhtaat ja terveet.

​4. Lääketieteelliset koodit (Yhteenveto)

​Lausunnon lopussa olevat koodit tarkoittavat seuraavaa:

​rT2: Kasvain on rajoittunut pelkästään eturauhasen sisälle (kirjain 'r' tarkoittaa radiologista eli kuvantamisella tehtyä arviota).

​N0: Ei merkkejä leviämisestä imusolmukkeisiin.

​5. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

​Koska PI-RADS-pisteet ovat 5, tämä tutkimus on antanut vahvan epäilyn. Magneettikuvaus ei kuitenkaan yksinään riitä lopulliseksi diagnoosiksi.

​Seuraava askel on käytännössä aina koepalojen (biopsioiden) ottaminen eturauhasesta. Koepalat otetaan yleensä urologin vastaanotolla uutena käyntinä, ja magneettikuvan ansiosta lääkäri tietää nyt millimetrin tarkkuudella, mistä kohdasta näyte kannattaa ottaa. Vasta koepalanäyte kertoo varmuudella, onko kyseessä syöpä ja kuinka ärhäkkä se mahdollisesti on."

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Tai sitten palaa, sillä ehkä joskus pääsemme suurelta osin itse itsellemme luomasta ajan vankilasta ja jotain meistä matkaa toiseen todellisuuteen, jossa ei ole aikaa. Uskonnot ja filosofiat taitavat käyttää siitä termejä "iankaikkisuus tai ikuisuus". Mutta ajassa emme tule sitä tietämään, sillä ihminen ei ole eikä tule kaikkitietäväksi eikä luomakunnan kruunuksi. Vaikka Putin ja Trump maailmanvalloituksissaan niin ehkä luulevatkin.

Tiedemaailmaa ovat esimerkiksi nimittäin tasaisin väliajoin kuohuttaneet tutkimukset, joissa on havaittu viitteitä täysin uudesta voimasta. Zürichin teknillisessä korkeakoulussa työskentelevä hiukkasfyysikko Diana Craik teki laajasti uutisoidun ioniloukkututkimuksen kalkki-isotoopeilla. Kokeessa atomien elektronit käyttäytyivät tavoilla, joita nykyinen fysiikan standardimalli ei pystynyt selittämään. Tämä viittaa siihen, että atomien ytimien ja elektronien välillä saattaa vaikuttaa viides, ennen tuntematon luonnonvoima.

Itselläni on omassa lähihistoriassa ilman sitäkin tietoa yllin kyllin muisteltavaa. Tämän huomasin selatessani Päivikseltä saamiani valokuvia, jotka löysin viime yönä käytöstä jo kerran poistamani mobiililaitteen muistista.

Blogikuva on otettu Sörnäisissä, Sininauhasäätiön juhlasalissa, jonka Päivis paljasti seurakunnan historiankirjoja penkomalla sakraalitilaksi eli kirkoksi. Sininauha lieneekin niitä harvoja kristillisiä järjestöjä, jos ei ainut, joka on myynyt Herran huoneensa. Siellä on muun muassa lapsenlapseni saanut etunimiksi Sini Olivia.

Kuvan 60-vuotisjuhlissa oli mukana myös yksi Pattaya Suomi-Seuran historian merkittävimmistä tekijöistä, puheenjohtaja Risto Nyman. Otoksessa minua onnittelee paljon elämässä kokenut Raimo Sulin, jolla näyttää olevan liiveissään Jyväskylän Katulähetyksen logo. Senkin järjestön historia Sininauhojen lisäksi on oleellinen osa omaa menneisyyttäni. Vasemmassa reunassa istuu Rauman Seudun Katulähetyksestä Sininauhasäätiöön kaappaamani Jari-Juhani Helakorpi. Oiva mies hänkin.

Ajan saatossa mukana eivät ole pysyneet, saati kulkeneet paperikuvat paria kolmea lukuunottamatta Digikuvia on senkin edestä. Ehkä 30 000 kappaletta, joista riittäisi tarinaa niin kauan kuin kirjoituskykyä tai ylipäätään elämääni. Ehkä jatkossa tai ainakin jonkun aikaa muistelen niitä enemmän ja kirjoitan niiden avulla muistiin palannutta. Mutta nyt otan saunakassini, hipsin aamuiseen höyry- ynnä tavalliseen saunaan ja sen ohessa uimaan. Sekä lillumaan muutaman asteen kaakelisen kylmätynnyrin kautta lämpimään terpapia-altaaseen.

Minä minä aihe

Tästä aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin blogin, mutten löydä sitä nyt tai enää. Joten kirjoitan uudestaan vähintään itselleni muistoksi. Aikaa on kulunut ehkä neljännesvuosisata, kun silloinen presidenttimme myönsi minulle Valkoisen Ruusun (SVR) ritarikunnan 1. luokan mitalin kultaristein. Se on arvostettu suomalainen kunniamerkki, jonka nauha on sininen ja mitalin Yrjön ristin sakaroiden väleissä kultaiset ristit. Jyväskylän maakauskunnan päälliköt puhuivat yleviä sitä antaessaan, joista en edes oikein tunnistanut itseäni. Vaan ajattelin, että sain ansiomitalin siksi, että minulla oli kavereita oikeilla paikoilla.  Mitalia kannan ilman sinistä nauhaa nahkaliiveissäni, jotka on tehnyt iäkäs, thaimaalainen nainen. Asuessaan pienessä yhden hengen ompelimossa kanojen, kissojen ja koiransa kanssa. Samoilla ansioilla tai suhtella sain mielestäni reservin korpraalin sotilasarvonkin.

Jonkun aikaa mitalin saannin jälkeen minua otti hihasta jossakin mutkassa lapsuuden ja nykyisyyden ystäväni, joka ei kaipaa julkisuutta. Sanoen: "Mielestäni sinulle pitäisi myöntää sosiaalineuvoksen arvo tekemästäsi työstä laitapuolen kulkijoiden hyväksi". Tälle utopialle naurahdin: "Kiitos vaan kauniista sanoistasi, mutta pressa on hiljattain myöntänyt tunnustuksen, josta tulee viiden vuoden karenssi." Tähän hän: "Okei, mutta viisi vuotta on lyhyt aika."

Siihen asia jäi. Mutta aika kului ja päivälleen viiden vuoden kuluttua ystäväni soitti sanoen: "Terve Jorma, asiasi on esillä, joten suostutko?" Putosin kärryltä ja hän jatkoi: "Että haetaan sinulle sosiaalineuvoksen arvoa." Suostuin ja taas kului aikaa ainakin seuraavaan talveen. Silloin kävelin pakkasaamuna sunnuntaina Päiviksen Pitkäniemessä postilaatikolle enemmän kuin kilometrin jäitä myöten ja tietä pitkin takaisin. Sillä matkalla Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Jorma Niemelä soitti: "Onneksi olkoon Kaima, sinulle on myönnetty sosiaalineuvoksen arvo." Tänään siitä on kulunut päivälleen 19 vuotta.

Alussa häpesin tunnustusta yhtä paljon kuin Kirkon taskukalenteria, jonka kannen tekstin ja logon päälle liimasin tarran: "Selvänä olet symppis". Kumpikaan ei istunut minun, kouluja käymättömän habitukseen kuin vasta vuosien kuluttua. Itsetunnon hieman eheydyttyä ja kun oivalsin, että neuvoksen arvoa ei taida saada kouluja käymällä. Tänään katson liiveissäni mitalia kuvan oikeassa alanurkassa sekä kehystämääni presidentin avointa kirjettä vaatekaappini seinässä ja annan ajatusteni palata yli 20 vuoden taakse. Koen syvää kiitollisuutta jokaisesta eletystä päivästä. Ovat ne sitten maustettu raittiudella tai päihteillä, olen tarvinnut niistä jokaisen. Löytääkseni omituisuuteni keskeltä tavallisena päälliäisenä olemisen armolahjan.

Onko Roopella paljon rahaa?

Biljoona on miljoona miljoonaa, eli tuhat miljardia, eli 1 000 000 000 000 euroa tai dollaria. Ykkönen ja perään 12 nollaa. Sen verran on julkisuudessa sanottu Elon Muskilla olevan omaisuutta. Se on paljon yhdelle ja vähän useammallekin ihmiselle. Nykyenglannin sana billion tarkoittaa yleensä miljardia ja biljoonasta käytetään usein sanaa trillion.

Roope Ankan omaisuuden tarkka määrä vaihtelee tarinoissa, mutta tunnetun talouslehti Forbesin mukaan hänen omaisuutensa on 44,1 miljardia dollaria, eli noin 31 miljardia euroa. Toisten arvioiden, kuten The Billfold -sivuston ja Ylen mukaan pelkän rahasäiliön arvo voi olla jopa 65,4 miljardia dollaria. Niin tai näin, Roopellakin on paljon rahaa, mutta hän on silti lähes tyhjätasku Elonin rinnalla.

Joka tapauksessa molempien, mutta varsinkin Muskin varallisuutta on vaikea käsittää tai hahmottaa. Olen nyt 76-vuotias ja jos eläisin itselleni asettaman tavoitteen täyteen 105-vuotiaaksi, elettävänä on vielä noin 10 000 päivää. Jos loppuelämän tarkoitukseni olisi Elon Muskin omaisuuden tuhlaaminen, täytyisi käyttää rahaa noin 100 miljoonaa joka päivä elämäni loppuun saakka. Ehkä en pystyisi laittamaan sileäksi edes korkoja. Mutta en taida elää 105-vuotiaaksikaan. Joten vaikka minulla olisi Muskin kaikki riihikuivat ja muut massit, tehtävä on toivoton ja mahdoton monella tavalla.

Sen sijaan elän Morakotin kanssa hyvää elämää lähes kädestä suuhun etupäässä Ilmarisen sponsoroimana. Sillä maksamani työeläkemaksut olen syönyt ja muutenkin hupiloinut ajat sitten. Ehkä persaukisuuteni vuoksi en hevin keksi turhempaa elämäntarkoitusta kuin "pahojen päivien" lisäksi muun rahan säästäminen. Kai siksi, että voisi kuolla rikkaana. Itse toivon viimeiselle matkalle lähtiessä olevani tyhjätasku ja loppuunkulutettu sekä sisältä että päältä, ja voisin huokaista ajattomuuteen: "Kiitos kaikesta sinne jonnekin. Olen käyttänyt kaiken ottamani tai minulle annetun ja jokainen mahdollinen killinki taskussani on oma laskuvirheeni."

Suomeenkin on rantautunut ilmiö, jossa nuoret unelmoivat eläkkeestä ennen kuin työura on edes alkanut. Taloudellinen riippumattomuuden tavoittelu eli fire-ilmiö (financial independence retire early) pyörii otsikoissa tämän tästä. Yhdysvalloista kantautuneen muodikkaan ilmiön päämääränä on takoa rahaa nyt, saavuttaa taloudellinen riippumattomuus säästämisen avulla ja irtautua työelämästä ennen eläkeikää. Voin olla vanhuuden ehkä höperyydenkin lisäksi myös vanhanaikainen, kun ajattelen, että työn tekeminen pelkästään rahan vuoksi on varsinkin omalle mielelle köyhää puuhaa.

Mutta ymmärrän sen, sillä muistan, kun olin aikuisuuden kynnyksellä. Silloin palkkatyössä ylivoimaisesti eniten merkitsi "paljonko siitä saa rahaa". Myöhemmin rahan merkitys kutistui, kun tilaa saivat ja ottivat työn mielekkyys, työtoverit, työyhteisö, työajat ja niin edelleen. Se on ollut hyvä tie, jonka ansiosta eläkeikään päästyäni löysin leppoistamisen. Sitä harjoittelin ensin osa-aikaisesti viisi vuotta. Kunnes 63-vuotiaana laitoin kirjaimellisesti palkkatyön ovet lopullisesti kiinni ja päätin, että rahaa saadakseni en tee tässä elämässä enää päivääkään töitä. Olen pitänyt siitä pilkulleen kiinni.

Pyydän anteeksi, sillä olin väärässä

Tämä kirjoitus kuuluisi oikeastaan vain Myllykylän Faceryhmään, mutta jaan tämän silti myös omilla Face- ja Elämän tähden blogisivuilla, sillä kertoohan se yhdestä epäonnistumisestani.

Asun Tuusulanjoen rantamaisemissa Merikonttikodissa, Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Alueen läpi kulkee hiihtolatu, jonka vieressä lampien jäällä joskus luistellaankin. Kesäisin joku ui niissä tai Soiniityntien sillanpielen uimapaikalla koirineenkin. Perheet viettävät rannan grillipaikalla piknik-päivää, kalastavat ja käyttävät ylläpitämäämme ekokäymälää. Onpa telttailijakin tervetullut. Joku saattaa kulkee luonnossa maastopyörällä tai ilman ja välillä näen samoilijoita marja- tai sienikori kädessä. Koen olevani vastuullinen ja Myllykylässä kotonani.

Joskus kylällä tarinoidessani kuulin toivomuksen, että kaikkien käytettävissä olisi sähköinen ilmoitus- ja infokanava puisen ilmoitustaulun lisäksi. Niinpä tein avoimen Myllykylän Faceryhmän, jonne jaoin valokuvana kylän ilmoitustaululta tiehoitokunnan vuosikokouksen pöytäkirjan. Mutta se ei ollutkaan kaikkien mieleen, josta sain myös kipakan palautteen.

Soiniityntien varteen on tulossa koivu- ja kuusimetsä

Ennen pöytäkirjan julkaisua, olin pastalla kysynyt: "Avoin pyyntö Myllykylän Myllylle. Kun kylän tiehoitokuntaan kuuluvat käytännössä kaikki teiden varsilla taloja omistavat, niin voisiko näille sivuille saada yhdistyksen vuosikokouksen pöytäkirjan?" Kipakkaa palautetta tuki puheenjohtajan alla oleva, eilisessä jälkijunassa julkaisuni jälkeen tullut vastaus: "Pahoittelut, että huomasin Jorman tietopyynnön vasta nyt. Urheiluseura Myllykylän Mylly tiedottaa toiminnastaan tarpeen mukaan nettisivuillaan ja Facebook sivuillaan, mutta kokouspöytäkirjoja emme katso aiheelliseksi jakaa täällä Facebookissa. Kysymys taitaa koskea Myllykylän yksityistiekunnan vuosikokouksen kokouspöytäkirjaa, jonka nähtävilläpidosta tiekunta päättää itse kokouksessaan. Huomattakoon että Myllykylän alueella toimii kaksi yksityistiekuntaa. Meillä Kiilinmäentien tiekunnassa oli myös vuosikokous eilen ja kokouksesssa päätettiin, että pöytäkirja on yksityistielain säädösten mukaisesti nähtävillä hoitokunnan puheenjohtajalla eli allekirjoittaneella 15.6. alkaen kahden viikon ajan. Pöytäkirja on sisältää mm. yksityishenkilöiden henkilötietoja, joten tiehoitokunta ei jaa sitä Facebookin tapaisessa julkisessa kanavassa. Päätöksistä tiedotetaan tiekunnan osakkaille erikseen."

Niinpä poistin pöytäkirjan, jossa samalla meni ehkä tärkein Faceryhmän alkuperäisistä tarkoituksista niin sanotusti sen sileän tien. Jäljelle jäi ryhmään vain omat ja muut satunnaiset julkaisut sekä joidenkin yritysten mainokset. Joista hyödyllisin taitaa olla kylän Ravintola Sepelin viikottainen ruokalista. Pyydän siis anteeksi joitakin loukkaavaa avoimuuttani. Vaikken ymmärräkään miksi pöytäkirja voi olla kaikkien luettavissa kylän ilmoitustaululla, muttei kylän Facebook-ryhmässä. Hyvää tarkoittava tiedottamiseni karahti kuitenkin reippaasti ja tukevasti kiville. 

Kerran aiemmin ryhmässä Teemu Hirvonen kertoi olevansa halukas tai ainakin valmis ottamaan Myllykylän Faceryhmästä vetovastuun ja uudistamaan sitä paremmin kyläläisiä palvelevaksi: "Voisiko myllykyläläisille luoda uuden ryhmän, missä voisi keskustella kylän asioista ja esimerkiksi nostaa esille näitä viimeaikaisia hiippareita, laavun polttaminen, lenkkipollulle ilmestynyt välillä joku koiraseura yms yms. Jotta ei ois negatiivista niin tottakai myös positiivisia asioita yms. Tämä ryhmä on täysin tuhottu mainoksilla ja ulkopuolisilla."

Hän kysyi myös, että löytyisikö ylläpitäjää, mutta jatkoi: "No heitä mulle adminit, niin poistan tai katson saako metan toiminnallisuuksilla tuota mainostusta pois feedistä, jotta oikeat ihmisten/kylän asiat tulevat paremmin esille. Sekä muuta säännöt että kanava on vain kyläläisille. Täysin turhaan ulkopuoliset täällä roikkuu tai spämmää palveluitaan. Sitä varten on muut mainonnan kanavat."

Jäin harkitsemaan silloin ja nyt olen harkintani tehnyt, joten kysyn: "Lopetetaanko ryhmä tai onko Teemu tarjouksesi vielä voimassa? Tai haluaako joku muu ottaa ylläpidon vastuulleen? Sillä itse epäonnistuin tältä osin kyläläisten palvelemisessa."

Kotimaani ahtautta

Uusi käänne Suvivirsi-kohussa – Espoon kaupungilta tyly ratkaisu. Espoolainen perheenisä on jäämässä ilman korvauksia siitä, että hänen lapsensa joutui kuuntelemaan Suvivirttä. Espoon kaupunki on päättänyt hylätä korvausvaatimukset yhdenvertaisuuslain mukaisen hyvityksen maksamisesta tapauksessa, jossa hakijan lapsi joutui tahtomattaan kuulemaan Suvivirren. Lapsi on mitä todennäköisimmin ollut juhlassa perheensä kanssa (tai perheensä luvalla). Ilmaisu "tahtomattaan" viittaa siihen, että perhe olisi toivonut tilaisuutta, jossa uskonnollisia symboleja tai lauluja ei esitetä lainkaan, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta valita Suvivirretöntä versiota samasta yhteisestä juhlasta.

Isukki sanoo lehtien palstolla muun muassa näin: "Esimerkiksi jokainen surullinen kertomus siitä, miten jopa julkisesti rahoitetuissa kouluissa ja päiväkodeissa edelleen edistetään evankelisluterilaista uskontoa ja pahimmillaan syrjitään törkeästi ”pakanoita”, saa minut voimattoman kiukun valtaan. Olen kuitenkin ikuisesti katkera siitä kärsimyksestä, jonka läpi jouduin kahlaamaan käytännössä koko lapsuuteni ilman mitään mahdollisuutta saada tukea mistään tai keneltäkään. Yhtä lailla olen katkera niistä tuhansista tai kymmenistä tuhansista tunneista, jotka olen tuhlannut täysin järjettömään teoretisointiin tuhansia vuosia vanhoista paimentolaistaruista sekä niiden päälle rakennetusta teologiasta."

Ehkä joissakin asioissa äärimmäisyys on ok, mutta itse kavahdan ääriuskovaisia, jotka kurttuotsaisina mustakantinen kirja kainalossa jakavat paikkoja Taivaaseen ja Tuonelaan. Joten onkin mielenkiintoista törmätä ääriuskomattomaan, jota ehkä voisi sanoa vapaajattelijaksi, vaikka hän on mieleltään kaikkea muuta kuin vapaa ja siirtää lapsuuden traumojaan omiin lapsiinsa. Silloin tällöin kiusattuna kapiaisen kakarana sen taatusti tiedän, kun isä ajoi takaa Reino aamutossut jalassa naapurin lapsia ja haukkui vanhempia ryssiksi.

Nyt tämä ateisti-isä uhkaa Espoon kaupunkia raastuvalla, jos hänelle ja lapselle ei makseta korvausta koulun kevätjuhlassa lauletusta Suvivirrestä. Vaikkei asia kuulu minulle millään lailla, niin kuuluu kuitenkin, sillä isän käytös on saanut melkoisen julkisuudeen. Tämä valevapaa-ajettelijaksi naamioitunut oman mielensä vanki ei käsitä, että hän on kuin kopio vanhemmista, jotka muksivat ahdasmielisessä kodissa lapsiaan Taivasten valtakunnalla ja Helvetillä.

Jos omassa maailmassani jonkun laittaisin vastuuseen, olisi se isä, joka ei kai tiennyt, että suomalaiseen kulttuuriin ja traditioihin kuuluu kevätjuhlissa laulettu Suvivirsi. Vastuuseen laittaisin hänet siksi, että hän suorastaan syöttää tai asettaa alttiiksi vapaa- ja kouluajan kiusaamiselle omat lapsensa. Jotka eivät jostain syystä osanneet tai voineet päättää osallistuako juhlaan, jossa lauletaan myös Suvivirsi. Todellisuudessa kysymys on isästä traumoineen, joka lapsensa uhraten taistelee Don Quijoten lailla tuulimyllyjä vastaan. Se on surullista ja sairasta.

Kotimaassani tai joillakin siellä asuvissa ihmisissä on jotain omaan napaan tuijottamista tai outoa ahdasta mieltä. Mutta rajansa kai kaikella ja kaikilla. Tätä kirjottaessa muistui mieleen Sininauhasäätiön yhteisön kaksi joulujuhlaan osallistunutta tummaihoista miestä. Jotka jouluaterialle ryhtyessämme kuuntelivat kätensä ristien muiden tapaan jouluevankeliumin. Mutta kun kinkku tuotiin pöytään, silloin he lähtivät juoksujalkaa. Jäljelle jäivät vain tyhjät, kolisevat tuolit.

Eturauhaseni harharetket

Ajattelen, että koska olen jakanut Elämän tähden päiväkirjanomaisissa blogeissani myötämäet ja monet "hyvää päivää kirvesvarret", pitää kyetä kertomaan myös siitä, kun tie on raskas kulkea. Nyt on sen aika, sillä nuorella aikuisella miehellä eturauhanen on noin saksanpähkinän kokoinen. Iän myötä eturauhanen kasvaa suurimmalla osalla miehistä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Eturauhasen tehtävä on tuottaa siemennestettä. Oman eturauhaseni kasvu on perinjuurin väärällä tiellä. Potilaskeromukseni suomensi minulle eilen ymmärrettävään muotoon Gemini keinoäly sanoen näin: "

"Totta kai, tässä on tekstin suomennos selkeälle yleiskielelle. Kyseessä on lääkärin tekemä tiivis potilaskertomus, jossa käytetään paljon ammattilyhenteitä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on rutiinitarkastus ja jatkotutkimus virtsaamisvaivojen vuoksi, jossa magneettikuvauksessa (MRI) on löytynyt jatkotutkimuksia vaativa muutos eturauhasesta.

Tässä on tekstin sisältö purettuna kohta kohdalta: Kyseessä on 75-vuotias mies.

RR-tauti: Verenpainetauti (RR tarkoittaa verenpainetta).

​Hyperkolesterolemia: Korkea kolesteroli.

​MCC: Sepelvaltimotauti (krooninen iskeeminen sydänsairaus).

​Kor pallolaaj tehty: Sydämen sepelvaltimon pallolaajennus on tehty aiemmin.

​Aiemmin fundoplikaatio avoleikkauksena: Potilaalle on tehty aiemmin vatsan avoleikkauksena närästyksen (refluksitaudin) hoitoon tarkoitettu leikkaus.

​Plavix lääkitys: Potilaalla on käytössään Plavix-niminen verenohennuslääke (estää verihiutaleiden takertumista, käytetään usein pallolaajennuksen jälkeen).

Edellinen lääkärikäynti Pt vo:llani 7/25, koska pollakisuriaa: Potilas oli lääkärin vastaanotolla heinäkuussa 2025 tiheävirtsaisuuden (pollakisuria) vuoksi. st yt hyvä. Status yleistila hyvä (potilas voi ulkoisesti arvioituna hyvin).

​TPR prost kookas, oik lohkossa basaalisesti epätasaisuutta. Lääkäri tutki eturauhasen peräsuolen kautta sormella kokeilemalla (TPR). Eturauhanen tuntui kookkaalta, ja sen oikeanpuoleisen lohkon alaosassa (basaalisesti) tuntui epätasaisuutta.

​PSA 5.72, suhde 15 %:

Eturauhaskoe eli PSA-arvo oli kohonnut (5.72). Vapaan ja kokonais-PSA:n suhde oli 15 % (alhaisempi suhde voi viitata muuhun kuin hyvänlaatuiseen liikakasvuun).

​PLV 0: Puhtaan virtsan näyte oli normaali, eli kyseessä ei ollut virtsatieinfektio. Lääkäri määräsi Expros-nimistä lääkettä (käytetään eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun ja virtsaamisvaivojen hoitoon), ja se auttoi oireisiin.

Nykytilanne ja uudet tutkimukset:

​Nyt PSA 7.56, suhde 11%: PSA-arvo on noussut edellisestä kerrasta (nyt 7.56) ja suhdeluku on laskenut (11 %). Tämä herättää epäilyn eturauhassyövästä ja vaatii jatkotutkimuksia.

​Tehty prostata MRI: Eturauhasesta on tehty magneettikuvaus. Eturauhasen koko (cm³): 92. Eturauhanen on huomattavan kookas (normaali on noin 20–30 cm³), eli taustalla on joka tapauksessa selvää hyvänlaatuista liikakasvua.

​Pesäkkeiden lukumäärä: 1: Kuvassa näkyy yksi poikkeava alue. Perifeerisessä vyöhykkeessä keskilinjassa PI-RADS-score 5 leesio...: Eturauhasen ulko-osassa (perifeerinen vyöhyke) keskellä näkyy muutos (leesio). PI-RADS 5 on asteikko (1–5), joka tarkoittaa, että löydös on erittäin vahvasti syöpään viittaava, jonka radiologinen luokitus rT2 N0: Tämä on kuvantamisen perusteella tehty alustava levinneisyysarvio. rT2 tarkoittaa, että muutos rajoittuu kuvan perusteella pelkästään eturauhasen sisälle. N0 tarkoittaa, ettei lähialueen imusolmukkeissa näy merkkejä etäpesäkkeistä.

Yhteenveto: Potilaalla on eturauhasen vaivoja, ja PSA-arvo on noussut. Magneettikuvauksessa on löytynyt yksi selkeä muutosalue (PI-RADS 5), joka viittaa vahvasti eturauhassyöpään, mutta se näyttäisi kuvan perusteella olevan paikallinen (eli ei ole levinnyt eturauhasen ulkopuolelle tai imusolmukkeisiin). Seuraava askel on tyypillisesti koepalojen (biopsioiden) ottaminen tästä kohdasta diagnoosin varmistamiseksi. Plavix-verenohennuslääkitys on huomioitava (ja usein tauotettava) ennen koepalojen ottamista."

Useamman kerroksen väkeä

Kaksoishinnoittelu tai kahden kerroksen hinnoittelu tarkoittaa pääsymaksuissa ja lipuissa sitä, että samasta tuotteesta tai palvelusta peritään eri asiakkailta eri hinta jonkin tietyn kriteerin perusteella. Se on yleinen hinnoittelustrategia matkailu-, viihde- ja kulttuurialoilla. Tavallisesti hintaero perustuu joko asiakkaan kotimaahan tai hänen demografiseen ryhmäänsä. Demografinen ryhmä tarkoittaa väestöryhmää, joka on jaettu mitattavissa olevien, objektiivisten väestötieteellisten ominaisuuksien perusteella.

Käytäntö on varsin tavallinen monissa kehittyvissä maissa ja suosituissa matkakohteissa (esimerkiksi Thaimaassa, Egyptissä tai Perussa). Maan omat kansalaiset tai paikalliset asukkaat pääsevät nähtävyyksiin (kuten kansallispuistoihin, museoihin tai historiallisiin kohteisiin) huomattavasti halvemmalla – joskus jopa ilmaiseksi. Ulkomaisilta turisteilta taas peritään moninkertainen hinta. Paikallista väestöä halutaan tukea, jotta heillä on varaa nauttia oman maansa kulttuuriperinnöstä. Lisäksi ajatellaan, että ulkomaisilla matkailijoilla on korkeampi maksukyky.

Suomessa ja muissa länsimaissa kaksoishinnoittelua kutsutaan yleensä perinteisemmin hintadifferoinniksi tai alennusryhmiksi, mutta periaate on sama. Lipun hinta vaihtelee sen mukaan, mihin ryhmään kuulun. Esimerkiksi opiskelijat, eläkeläiset, lapset tai työttömät saavat lipun halvemmalla kuin työssäkäyvät aikuiset. Tavoitteena on tehdä palveluista saavutettavia niille, joiden tulotaso on matalampi, ja samalla täyttää katsomot tai museot hiljaisempina aikoina.

Euroopan unionin alueella kansallisuuteen perustuva kaksoishinnoittelu on pääsääntöisesti laitonta syrjintää. EU-maissa ei siis saa veloittaa esimerkiksi ranskalaiselta turistilta korkeampaa museon pääsymaksua kuin suomalaiselta, vaan kaikkia EU-kansalaisia on kohdeltava hinnoittelussa tasapuolisesti. Paikallisuuteen perustuvia etuja esimerkiksi tietyn kunnan asukkaille voidaan kuitenkin joskus sallia erittäin painavista syistä.

Jos on kaksoishinnoittelu monessa maassa maassa yleistä, niin Tuusulan uimahallissakin on monen kerroksen väkeä tai ainakin eri hintaa. Erityisen hyvilläni olen tuusulalaisille, 70-vuotiaille tai iäkkäämmille vuoden rannekkeen lipun hinnasta. Kerrankin jotain maksullista, joka on sopivan hintaista myös minun eläkeläiskukkarolleni. Kas tässä koko hinnasto kopiotuna suoraan Tuusulan nettisivuilta:

Alle 7-vuotiaat huoltajan mukana - Maksutta*.

Lapset 7−17 vuotta - 3,40 €.

Opiskelijat - 3,40 €.

Eläkeläiset (kokoeläke) - 3,40 €.

Työttömät - 3,40 €.

Varusmiehet - 3,40 €.

Erityisryhmät - 3,40 €.

Sarjaranneke 10 kertaa - *** 29,00 € ***.

Kausiranneke (120 päivää) - 63,00 €.

Lasten uimataitoranneke, 8-13 vuotta (120 päivää) - 20,00 €.

Perhelippu, aikuinen + 1−2 lasta (7−17 vuotta) - 10,10 €.

Perhelippu, 2 aikuista + 1-3 lasta (7−17 vuotta) - 15,00 €.

70+ vuotiaiden vuosiranneke - 28,40 €**.

Erityisuimaranneke (uinti) - 65,10€ /vuosi.

Omaishoitajakortti - Maksutta.

Sotainvalidit, rintamamies- ja sotaveteraanit - Maksutta.

Avustaja (henkilökohtainen) - Maksutta.

* Ei koske ryhmiä.

** 70+ uintiranneke on 70 vuotta täyttäneille tai samana kalenterivuonna täyttäville henkilöille. Ranneke on henkilökohtainen, ja se myönnetään vain tuusulalaisille. Rannekkeen voi ostaa uimahallin kassalta Kela-kortilla tai myönnetyllä eläkepäätöksellä. Ranneke oikeuttaa uimiseen arkisin kello 6−16.

*** Ylikunnallinen sarjaranneke käy Tuusulan, Järvenpään ja Keravan uimahalleissa sekä Keravan maauimalassa.

Remontteja ja huoltoja

Joku ja monikin on sanonut: "Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki." En ole niistä koskaan valitellut, vaikka ne välillä ovat mukavaa mieltäni tai arjen menoa yrittäneet nitistääkin. Mutta jos julkisesti kirjoittaa "hyvää päivää kirvesvartta", pitää kyetä kirjoittamaan vastamäistäkin. Joten nyt kerron jotain vaivoistani ja mitä niille on vuosikymmenten aikana tehty, sillä ilman remontteja olisin jo ajat sitten vaihtanut maisemaa.

Taisin olla ensimmäisen kerran leikkauspöydällä, kun minulle uusittiin polvikierukka. Se tehtiin niin hyvin, etten enää edes muista kumpi polvi operoitiin. Enkä sitä mitä ainetta uusi varaosa lienee. Sitten Jesse huvihevosemme pudotti minut niitylle tehdyllä syömämatkalla selästä ja siinä lennossa katkesi solisluu. Olin jo Ortopediasairaalassa, sielläkin leikkauspöydällä, kun lääkäri Henrik von Bonsdorff sanoi, että otetaan vielä uudet kuvat. Ne saatuaan hän totesi, että hän ei leikkaa, sillä se luutuu. Vaikka kuinka purnasin, leikkausta ei tehty ja solisluuni luutui. Sen vuoksi toinen olkapää on vähän alempana, ja piti vaihtaa olkalaukun kantotapaa.

Sitten minulla todettiin korkeat vatsahapot tai jotain sen tapaista, refluksitauti ja suurentunut ruokatorven pää. Joten aukaistiin melkein koko maha ja kuristetiin putken päätä. Hyvä juttu oli sekin, vaikka senkin jälkeen olen käyttänyt happojen laimentamiseen Somacia ja muita hillitsijöitä vuosikymmeniä.

Harjoittelin myös viisi vuotta oppiakseni juomaan alkoholia joka päivä. Opittuani harrastin tapaa 10 vuotta ja se oli viedä henkeni. Viimein tein itse itselleni diagnoosin ja sen päälle mielen remontin sekä suunnan korjauksen. Sen ansiosta olen ollut ilman keinotekoisia todellisuuden muuttajia paljon kauemmin kuin puolet elämästäni. Ilman sitä en tässä enkä muuallakaan maan päällä enää kekkuloisi.

Raittiusaikana oli silti henki lähteä, sillä sain Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Samalla reissulla todettiin sepelvaltimotauti. Taivaan tai Tuonelan nostosillalta minut veti takaisin Meilahden sairaalan henkilökunta pallolaajennuksineen sekä Päiviksen rakkaus. Sitä en tiedä olenko ollut kuoleman porteilla muulloinkin tai monestiko tietämättä niistä mitään. Sydämen huollon kylkiäisenä menetin myös vuosia minua vaivanneen kroonisen päänsäryn.

Viimeisen parin vuoden aikana olen saanut molempiin korviin kuulolaitteet ja silmiin keinomykiöt. Riisikuppiin pudonneen hammasimplantin tilalle saan huomenna yläkertaan toisen kerran aidot tekohampaat. Niitä odotellessa olen ostanut ruokahyllyyn odottamaan paketin Oululaisten hapankorppuja.

Mutta vaivat eivät iän myötä vähene. Viime talvena Thaimaan taivaan alla huomasin, etten enää voikaan tuumailla tai siirtää tunnilla toilettikäytiä. Vaan tarpeen ilmetessä on lähdettävä rakon tyhjennykseen tuota pikaa tai muuten ei tarvitse enää mennäkään muualle kuin viemään kalsarit pyykkikoriin.

Nyt on vaivan tutkiminen kesken ja edessä on koepalojen otto, sillä eturauhasen seudun laajassa magneettikuvauksessa löytyi ainakin yksi etäpesäke. Tietty ensi kuun koepalojen oton jälkeenkin toivon elämän jatkuvan leikkauksen, sädehoidon tai jonkun muun hoitomuodon avulla.

Kun tämän eilen kerroin Morakotille, sain häneltä aamulla oheisen viestin. Se tuntui hyvin rakkaalta: "I wish you could stay in Thailand with me forever so I can take care of you." Äidinkielelläni se lienee jotenkin näin: "Kunpa voisit jäädä Thaimaahan kanssani ikuisesti, jotta voisin pitää sinusta huolta."

Tänään muistelin mennyttä aikaa

AI-yhteenveto sanoo somemaailmassa näin: "Elämän tähden ry. -blogia, jota pyörittää sosiaalineuvos ja kirjailija Jorma Soini, on julkaistu päivittäin jo yli kymmenen vuoden ajan. Sivuston ensimmäiset, vanhimmat julkaisut löytyvät blogin arkistosta aina vuoden 2010 tammikuulta asti."

Sitä en muista milloin Päivis tuli kanssani kirjoittamaan tai oliko hän palstalla blogistina alusta saakka. Mutta tasan tänä päivänä 13 vuotta sitten hän kirjoitti Merikonttikodin valmistumisesta punaisen linkin taakse näin. Otsikkona oli "Jokilaakson eläinmaailma ja merikonttikodin odotus." Ensimmäisen heinäkuunsa tuleva kotimme vietti Hyvinkään asuntomessuilla. Itse olin paikan päällä kertomassa Duokodin tarinaa yhtä päivää vaille jokainen päivä. Sitä en muista missä vietin poissaolopäivän. Mutta sen muistan, kun sanoin usealle kävijälle, että kotonamme vierailee loppuelämämme vieraat kuukauden aikana aiemmin kuin asetumme asumaan sinne itse.

Kuinka totta se olikaan. Sillä vaikka Merikonttikoti on nykyisin myös Morakotin Suomi-koti, olen Jokilaaksossa paljon yksin. Jos en lähde kylille, saattaa mennä viikko tai kauemmin, etten näe ainuttakaan ihmisen ristinsielua. Osaomistuskoira Niilokin lähti viime talvena ajan vankilasta. Mutta haluan uskoa, että kaikilla niilläkin on ikuinen sielu, joka matkaa aikanaan eläinten Taivaan kotiin. Rabbit Islandin muistolehdossa Niilon tuhkaa odottaa hänen parhaan koirakaverinsa Rudin maalliset jäännökset.

Viime äitienpäivänä vein äitini, isäni ja siskoni haudalle kuvan ruusun. Se ei kuitenkaan ollut punaiselle kukalle mieleen, joten annoin jo nyykähtäneelle toisen mahdollisuuden ja hain sen Jokilaaksoon sekä istutin uudelleen. Saapa nähdä kuinka sen käy muistolehdossa. Siellä annan sen kuitenkin olla hamaan tulevaisuuteen. Virkoaa se sitten tai ei.

Viikko, pari sitten asentamamme sillan myötä on pienestä, kahden Maljapuron ja Pikkulammen ympäröimästä saaresta tulossa ja tullut itselleni hyvin rakas hiljentymisen ja muistelun paikka. Siinä minua auttaa yli 15 vuoden blogiarkisto, jossa on vieraillut itseni lisäksi moni muukin, yhteensä yli puolitoista miljoonaa kertaa. Onkin arjen sisältöä antavaa tietää, että kirjoituksilla on merkitystä myös muille.

Ensimmäisen puolivuosikymmentä ja ylikin kirjoitin Päiviksen kanssa vuoropäivin, mutta jo vuosia yksin. Paljon kirjoittamaani olisin unohtanut jo ajat sitten, jos en välillä viettäisi aikaa arkistossa. Se palauttaa mieleen monta tarinaa välillä kyyneliin saakka, sillä kirjoitan myös kipeistä asioista. Niin teen näillä näkynin myös huomenna.

Nuoruuden ikääntynyt "muistokuhina" (Reminiscence Bump)

Ihminen muistaa elämästään kaikkein parhaiten tapahtumat, jotka sijoittuvat 10–30 ikävuoden välille. Aivot ovat silloin biologisesti tehokkaimmillaan tallentamaan tietoa. Silloin koetaan myös paljon "ensimmäisiä kertoja", kuten ensimmäinen auto, valmistujaiset, ensimmäinen oma koti, parisuhteet jne. Aivot rakastavat uutuudenviehätystä ja tallentavat tunteikkaat ensikertalaisuudet huomattavasti hanakammin kuin rutiinit. Kun olin nuori, maailma oli monesti myös hieman hitaampi. Nykyään aivoja pommitetaan lähes sekunnin välein uutisilla, viesteillä, videoilla, ilmoituksilla jne. Eivätkä aivot ehdi prosessoida uutta tietoa rauhassa. Jos luen uutisen ja avaan heti perään sosiaalisen median, aivoni pyyhkivät edellisen tiedon tieltä pois ennen kuin se ehtii tallentua.

Nykyisin valtavalla vauhdilla suosiotaan lisäävä keinoäly sanoo ikääntymisen myötä olevan täysin normaalia, että uuden oppiminen ja nimien muistaminen hidastuu. Jos kuitenkin huomaa, että uusi tieto ei tallennu ollenkaan, ja esimerkiksi kysyy samaa asiaa viiden minuutin välein uudestaan tai arjen askareiden hoitaminen vaikeutuu huomattavasti, kyse voi olla muusta kuin tavallisesta unohtamisesta.

Välillä jo iäkkäässä mielessäni saattaa pyöriä lapsuudenmuisto, joka tuntuu todelta, vaikka ei sitä olekaan. Se on itse asiassa yllättävän yleistäkin, sillä muisti ei toimi kuin videokamera, joka tallentaa asiat täsmälleen sellaisina kuin ne tapahtuivat. Sen sijaan muisti toimii pikemminkin kuin palapeli, jonka aivot kokoavat joka kerta uudelleen, kun muistelemme jotain.

Tätä ilmiötä kutsutaan psykologiassa valemuistoksi. Lapsuuden muistot ovat sille erityisen alttiita, koska lapsen aivot vasta opettelevat erottamaan omia unia, vilkasta kuvittelua ja muiden kertomia tarinoita todellisista tapahtumista. Valemuiston syntymiselle on useita täysin luonnollisia syitä. Jos olen kuullut vaikkapa vanhemmiltani tai muilta jonkin hauskan tarinan lapsuudestani tarpeeksi monta kertaa, aivoni saattavat alkaa kuvittaa sitä mielessä. Vuosien kuluttua en ehkä enää muista, että kuulin tarinan muilta, vaan luulen muistavani tilanteen.

​Myös vanhat albumit voivat luoda illuusion muistamisesta. Saatan "muistaa" elävästi hetken, jolloin istuin 4-vuotiaana hiekkalaatikolla, vaikka todellisuudessa muistan vain valokuvan ja aivoni ovat rakentaneet sen ympärille "elävän" muiston. Lapsena koettu vahva uni tai vilkas leikki voi myös sekoittua todellisuuteen. Kun aikaa kuluu, raja sille, mikä oli unta tai kuvitelmaa ja mikä totta, hämärtyy.

​Joskus aivot muokkaavat muistoa sopimaan siihen, mitä tiedän asiasta nyt. Aivot ikään kuin "päivittävät" historian tiedostamattani. Psykologi Elizabeth Loftus on tehnyt kuuluisia tutkimuksia, joissa ihmisille pystyttiin pelkän suullisen vihjailun ja haastattelujen avulla "istuttamaan" täysin tuulesta temmattuja lapsuusmuistoja. Eräässä tunnetussa kokeessa merkittävä osa aikuisista koehenkilöistä saatiin uskomaan, että he olivat lapsena eksyneet ostoskeskuksessa, itkeneet ja tulleet iäkkään naisen pelastamiksi. Vaikka mitään tällaista ei ollut koskaan tapahtunut. He alkoivat jopa lisätä muistoon omia yksityiskohtiaan, kuten naisen vaatteiden värin. Aivoille oikea muisto ja valemuisto voivat tuntua täysin samalta. Siihen saattaa liittyä voimakkaita tunteita, tuoksuja ja visuaalisia yksityiskohtia, minkä vuoksi siitä on usein mahdotonta väitellä koska se tuntuu sataprosenttisen todelta.

Itse saatan nykyisin muistella mistä aiheesta kirjoitin eilisen blogini ja miten mahdoin kuvittaa sen. Tai kun kävelen television äärestä sohvalta seinän taakse viiden metrin päähän jääkaapille, unohdan matkalla mitä olin hakemassa. Edes vatsa ei siitä muistuta. Ongelmaa ratkaisen tai pidän hallinnassa sillä, että jääkaapissa on jotain tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa ja mieleistä otettavaa paluumatkalle. Ilmiöstä olen kertonut muita huvittaakseni uimahallin saunan lautella tai jossain muualla. Nyt olen pari kertaa havahtunut vuoteessa uuteen ilmiöön, josta ainakin toistaiseksi huvitun itsekin. Olen mielessäni herännyt ja ajatellut, että lienee aika varhaista, kun on vielä niin hämärää. Kunnes oivallan, että olen unohtanut avata silmäni 😴 🙄.

Tuleeko hyttyskesä?

Hyttyset ilmestyvät yleensä toukokuun aikana, ja niitä on eniten kesä–heinäkuussa. Nyt on kesäkuuta menty jo viikon verran, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain yhden vertani hamuavan inisijän. Se kyttäsi mahdollisuuksia veriateriaan kännykkäni näytön laudalla. Tänään on alkukesän ensimmäinen kunnollinen sadeaamu Jokilaaksossa, jonka luulen herättelevät hyttysmaailman siipiveikot ja -veikottaret. Niiden esiintymisen tarkka ajankohta ja määrä vaihtelevat kuitenkin alueittain ja säiden mukaan. Ensimmäisiä hyttysiä voi näkyä etelässä jo varhain keväällä, mutta inisevät parvet ilmestyvät toukokuussa. Keskikesä on Jokilaaksossakin hyttysten huippukausi. Pohjois-Suomessa ja Lapissa ne tulevat riesaksi hieman ennen juhannusta ja heinäkuussa ininä on pahimmillaan. Hyttysten määrä vähenee loppukesästä ja syyskuun alussa ne häviävät yleensä kokonaan.

Talvihyttysiäkin on olemassa, mutta yleisimmät luonnossa elävät metsähyttyset talvehtivat munina tai toukkina maaperässä ja vesistöissä. Esimerkiksi kellarihyttynen voi silti talvehtia aikuisena vaipumalla horrokseen kellareissa tai luolissa. Kaupungeissa ja asunnoissa viihtyvä viemärihyttynen voi lisääntyä sisätiloissa ja piinata ihmisiä ympäri vuoden asuen viemäreissä ja lattiakaivoissa.

Koiras- eli mieshyttynen on kasvissyöjä, joten vertani haluavat ovat kaikki naaraita. Ehkä noidatkin ovat naisia, vaikka velhoja sen sijaan lienee molempia sukupuolia. Ja nykyisin kai myös muunsukupuolisia ja sukupuolettomiakin. Lentoemäntäkin voi olla mies. Vaikka nykyään käytetään usein sukupuolineutraalimpia ammattinimikkeitä. Steward tai stuertti kylläkin taitaa olla miespuolinen lentoemäntä. Sitten on  matkustamohenkilökunnan jäsen eli cabin crew tai lennonvastaanottaja tai lentoavustaja. Miesten osuus henkilökunnasta vaihtelee lentoyhtiöittäin, mutta heitä työskentelee alalla nykyään paljon joka puolella palloamme.

Maailma on tullut entistä ihmeellisemmäksi tai minä yksinkertaistunut iän myötä lisää. Enkä pysy kaikessa enää mukana. Tosin enon lailla olen pudonnut veneestä silloin tällöin aiemminkin pitkin matkaa. Aika usein tuntuukin, että mitä kauemmin elän, sitä vähemmän tiedän tai tyhmennyn enemmän. Ehkä ei olekaan hyväksi edes ymmärtää kaiken maailman kotkotuksia.

Mutta takaisin hyttysten. Aiemmin luulin, että niiden ainoat viholliset ihmisten lisäksi ovat pikkulinnut. Kuinka väärässä olinkaan, vaikka linnut ovat toki tunnettuja hyttyshävittäjiä. Itse asiassa tehokkaimmat hyttysten torjujat löytyvät usein aivan muista eläinryhmistä. Sudenkorennot ovat hyttysten pahimpia painajaisia. Sekä aikuiset sudenkorennot ilmassa että niiden vedessä elävät toukat syövät hyttysiä kaikissa elämänvaiheissa. Yksi aikuinen sudenkorento voi napsia suuhunsa kymmeniä tai jopa satoja hyttysiä päivässä. Monet muutkin petohyönteiset saalistavat hyttysiä lennosta.

​Jos pääskyset hoitavat päivätulituksen, lepakot vastaavat yövuoroista. Ne ovat uskomattoman tehokkaita saalistajia. Yksi ainoa pikkulepakko voi pyydystää jopa 1 000 hyttyskokoista hyönteistä yhden ainoan tunnin aikana. Sammakot, konnat ja niiden nuijapäät syövät mielellään sekä hyttysten veteen laskemia toukkia että veden pinnalla kärkkyviä aikuisia. Mutta niin tekevät kalatkin, jotka ovat toukkien kauhuja. Esimerkiksi monet pikkukalat, kuten ruutanat, ahvenenpoikaset ja salakat, syövät hyttysentoukkia vedestä ennen kuin ne ehtivät edes kuoriutua lentäviksi vitsauksiksi. Myös verkkohämähäkit tekevät passiivista, mutta tehokasta työtä sitomalla hyttysiä seitteihinsä. Kun taas hyppyhämähäkit saalistavat niitä aktiivisesti pinnoilta. Hyttysen elämänkierto on herkin veteen sijoittuvan toukkavaiheen aikana. Siksi kalat, sammakkoeläimet ja vedessä elävät hyönteistoukat tekevät usein suurimman työn hyttyspopulaation kurissa pitämisessä.

Leppoistamisen aika

Olen silloin tällöin varsinkin leppoistamisjaksolla miettinyt elämäni erilaisia osia iästä riippuen. Koko eläkejakso oli jäädä kokematta ja päättyä ennen kuin oli alkanutkaan Meilahden sydänvalvomoon, sillä sain sydäninfarktin 25.10.2006 Vantaan Ikeassa. Vuosipäivää olen viettänyt sen jälkeen joka vuosi kutsuen sitä Viikatemiehen väistöpäiväksi. Yksi oleellinen aiheuttaja ja sylttytehdas oli ja on sairaalassa todettu sepelvaltimotauti. Sitäkin olen ehtinyt pohtimaan monesti olisinko voinut välttää taudin elämällä toisin. Mutta välillä ajattelen niinkin, että "siunattu sepelvaltimotauti", sillä se sai minut lopettamaan itseni tai ainakin työpanoksen myymisen rahasta.

Olin Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana eräänlainen työnarkomaani. Suurin syy siihen oli harvojen tunnistama tai tunnustama onneton itsetunto, jos sitä oli ollenkaan. Joka tapauksessa, kun kolmekymppisenä otin viinasta pesäeron, jäin päihdetyöhön ehkä eniten siksi, että minulla oli tietämystä työksi asti oikeastaan vain viinasta, sillä ammattiajokorttinikin olin juonut. Vain juoppona olin osaaja.

Kun makasin Meilahden sairaalassa maallinen vaellus vain ohuen ja ainoan elämänlangan varassa, Päivis-vaimoni oli merkittävin yksittäinen syy pysyä elävien kirjoissa. Koskaan en ole kokenut kenenkään toisen rakkautta niin konkreettisesti kuin hänen ja ajattelin, että en voi enkä halua jättää häntä. Se ja sydäninfarkti saivat minut muuttamaan, jos ei elämäntapoja, niin suhtautumista elämään senkin edestä.

Päivis oli muuttanut meidät sairaalassa ollessani Hämeentien katutason Topikatista Mäkelänkadun Pessin & Illusian ylimpään kerrokseen. Siitä tuli uusi kotimme. Alimmassa kerroksessa oli 12 tai 15 metrin uima-allas, jossa vahvistin joka aamu elämänlankaani. Alussa oli huilattava yhdellä altaanmitalla kaksi kertaa, mutta selvisin jatkoajalle. Siitä tulee pian 20 vuotta. Infarktin jälkeen olin viisi ensimmäistä vuotta eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen ja Sininauhasäätiön kustantamassa 5 vuoden tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen oppisopimuskoulutuksessa. Olin osa-aikaseksi muuttuneen työnantajani käytävillä tyhjänpanttina. Sain tehdä mitä halusin tai en mitään niin kauan kuin kukaan muu en nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, jossain selkäni takana kokoontui joku johtoryhmä, joka otti ja vei visioni.

Ensimmäisen tai toisen kuuden viikon eläkejakson vietin Kolumbian Bokotan katulasten lastenkodin isossa salissa heidän joukossaan. Joka aamu lapset tulivat jonossa vuoteeni viereen vertaamaan käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani. Koin olevani  suunnattoman tarpeellinen tekemättä mitään. Joutenolijan ammattitutkinto opetti minut myös etsimään itseäni ja elämään hyvin kaiken löytämäni kanssa. Olen siitä sangen kiitollinen, vaikka kukaan ei tainnut sitä silloin eivätkä kaikki varmaan vieläkään käsitä. Itseni etsimisen tärkeimpinä mentoreina on kaikkina näinä vuosina toiminut Jokilaakson luonto ja etenkin sen linnut. Jotka ovat opettaneet mikä on elämän kannalta tärkeää tai välttämätöntä. Se on auttanut ymmärtämään kuinka vähän olen ehtinyt tekemään merkityksellistä ja kuinka paljon merkityksetöntä.

Tällä hetkellä ajattelen, ehkä itsekkäästikin, että elämän tarkoitus on löytää polun pää, joka vie ikuisuuteen, jos se ylipäätään on ajan vankilassa mahdollista. Kristinuskon ytimestä ovat minut pitäneet loitolla mustankantinen kirja kainalossa kulkevat kurttuotsaiset ikuisuuden ja kadotuksen kauppiaat ja jakajat. Sillä heidän ehdoilla lähes kaikki ystäväni ja kaverini ovat kuumemmalla osastolla. Siellä ovat silloin myös vanhempani ja siskoni, joten uskon, että sama paikka on hyvä minullekin. Sen option pidän kuitenkin itselläni, että ison pomon tehtäviä omineet saattavat olla itse väärällä tiellä.

Aamujen ja vähän iltojenkin virikkeitä

Eilisillan päätin alamaailmassani Jokilammen iltauinnilla ennen kuin kiipeän vuoteeseen neljä, viisi askelmaa ja unilukemista. Joka on poikkeuksellisesti paperikirja, sillä yleensä luen sähkökirjoja, joiden lukemiseen en tarvitse yövaloa ja mitkä kulkevat mukanani taskukokoisessa älylaitteessa minne kuuna päivänä tai yönä sitten menenkin. Nyt on kuitenkin unilääkkeenä kuvan kirja ja vuoroaan Suomalaisen kirjakaupan sähköisessä kirjahyllyssä odottaa "Ettekö te v*tu tajua".

Veden lämpö oli Jokilammella 21,5° ilta-auringossa ulpukoiden lehtiä kiertäessäni. Ulpukka ja rentukka ovat molemmat Suomen luonnossa yleisiä, keltaisia kasveja, jotka on helppo erottaa toisistaan kasvupaikan ja kukan perusteella. Ulpukka on lumpeiden tapaan vedessä kelluva vesikasvi, jolla on paksut, kiiltävät lehdet ja hieman vedenpinnan yläpuolelle kohoavat keltaiset kukat. Rentukka taas on puolestaan kosteikkokasvi, jota tavataan rannoilla ja tulvametsissä. Se kukkii aikaisin keväällä ja on hyvin myrkyllinen leinikkikasvi. Oma lukunsa ovat Mäntsälästä, toisen kuvan lammesta tuomamme, vuodessa suomalaistuneet ja valkokukkaistuneet moniväriset mamulumpeet.

Kesäöiden uinnit odottavat vielä aikaansa ja pimeämpiä sekä lämpimämpiä öitä, sillä nyt näytti aamuilman lämpömittari reippaasti alle kymmentä astetta. Nousin parvisängystä neljän maissa ja astuin alas alamaailmaan sekä napsautin Mocca Masterin porisemaan suodatinjauhetun Juhlamokan valmiiksi kahviksi. Metsäwc:ssä käydessäni änkesi Merikonttikotiin sisään kesän ensi hyttynen hankkiakseen tässä tapauksessa ihmisen verta tulevia hyttyslapsia varten. Saman tien olin hetkessäni unohtanut, että tänä kesänä minun piti liiskaamisen sijaan vain pyyhkäistään iholtani verenimijät.

Vaikka päivän tärkein tehtäväni voi olla äitihyttysen hengen säästäminen, olen paketoinut itselleni kesäaamuihin vähän kelienkin ja oikkujen mukaista puuhaa. Lisäksi otan huomioon Nukkumatin tarpeita, joka vaikuttaa siihen syönkö aamupalan kotona, Munallisten Marttakerhon aamuistunnossa. Vai nautinko aamupuuron ynnä muut lisukkeet peräti molemmissa. Siihen vaikuttaa myös kolme päivää sitten ovensa avannut uimahalli saunoineen. Sen automaattiovet päästävän sisään viikonpäivästä riippuen kello 6 tai 11.

Sekin vaikuttaa aamuun onko ohjelmassa ruokakauppaa, apteekkia, Puuiloa ja käynkö haudoille kukkien kanssa, ilman niitä tai enkö lainkaan. Joskus aloitan aamun Jokilammesta tai Tuusulanjoesta, jossa ei virtaavan veden vuoksi ole näkynyt koskaan sini-, eikä muunkaan väristä levää. Aamuun vaikuttavia tekijöitä ovat myös aamuaurinko, kesäsateet sekä pilvipouta.

Aina en ymmärrä palkanmaksun perusteita

Noin 70 vuotta sitten ja myöhemminkin olen käynyt Lemmelän ja Valon hiekkakuopilla uimassa Hyrylässä ja osannut käyttäytyä myös maanomistajien toivomalla tavalla. Nykyisin alueen omistaa Tuusula, ja vuosikymmenten aikana kolme lampea on kutistunut yhdeksi. Muutakin on muuttunut enkä enää osaa käyttäytyä kaikkien niidenkään mielestä, joille osaltani maksan palkkaa. Sillä myös eläke on saajalleen veronalaista ansiotuloa, josta peritään kunnallisveron lisäksi valtion tuloveroa, sairausvakuutuksen sairaanhoitomaksua, kirkollisveroa sekä Yle-veroa.

Viime vuoden kesäaamuna, kun ranta oli autio, ajoin usein hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella kai liian lähelle rantaa, josta minut bongasi kunnan työntekijä. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavaa edes roskien keräämisestä, vaan ainoastaan natkutuksen aiheita. Toinen oli autoni sijainti ja toinen uima-asuttomuus. Kun sanoin, etten kanna roskapusseja ja -pihtejä kovin kaukaa enkä kauas eikä näy autolle edes ajokieltoa, vastasi hän, että täytyy hommata kieltomerkit. Alastomuudesta hän totesi, että joku voi nähdä, jos uin aataminasussa. Sitä olen jälkeenkin päin tuumaillut, että mitähän tai kenelle nähtävää on vatsakkaassa yli seitsemänkymppisessä vanhassa pierussa.

Tänä vuonna minut bongasi kuvan lehtipuun juurelta saman työnantajan uusi natkuttaja. Joka kysyi, että siihenkö ajattelit tehdä tarpeita? Ja jatkoi, ettei näytä kivalta. Tähän minä, että jos kusisin veteen, näkijöinä et olisi sinä, vaan vain kalat, mutta se on mielestäni huonompi vaihtoehto. En sanonut mitään siitäkään, että rannan bajamaja on joskus niin siivottomassa kunnossa, että se on viisainta kiertää kaukaa. Vaikka älyn jättiläiset ovat heittäneet sen uimaveteenkin yöaikaan ainakin pari kertaa tuotteineen puhdistumaan saaden koko lammen uimakieltoon.

Roskien keräämisestä eivät päiväsajan haalaripukuiset ole koskaan tulleet torumaan, että "älä koske, ne ovat kunnan omaisuutta". Tosin ei heiltä ole irronnut myönteistä sanaakaan tai peräti kiitosta. Kun joskus olen viikonlopun jälkeen mennyt aamu-uinnille, on hiekkaranta täynnä autojen, mönkijöiden ja kaksipyöräisten jälkiä sekä roskia kondomeista ja rikotuista pulloista lähtien. Ehkä mossottamisen lisäksi alueen  työntekijöiden tehtävä ei olekaan järjestyksestä saati siisteydestä vastaaminen, vaan oman, mahdollisesti kotona hankitun pahan olon purkaminen tai joku muu mysteeripuuha. Samoja sotkuja ehti tänä keväänä joku Häklin uimapaikankin käyttäjä jo valitella somessakin. Nimittäin siisteyden ja järjestyksen kannalta ovat työajat aivan väärät. Tosin viikonloppuöinä rannan käyttäjille huomauttelusta voi tulla niin sanotusti lättyyn.

Myllykylän Kiilinlähde?

Kiilinmäki on saanut nimensä ehkä alueella sijainneen Kiili-nimisen torpan (tai talon) mukaan. Tuusulan Myllykylässä ja sen lähialueilla monet paikannimet ja mäet ovat muodostuneet vanhojen kantatilojen, torppien tai niiden asukkaiden sukunimien perusteella. Sana kiili itsessään on vanhassa suomen kielessä ja murteissa voinut viitata esimerkiksi kiilaan, kapeaan kiilamaiseen maa-alueeseen tai vaikkapa hyönteiseen (kuten sudenkorentoon eli "kiilikärpäseen"), mutta paikannimeksi se on vakiintunut nimenomaan kyseisen asutuksen ja sen asukkaiden mukaan. Vaikka virallisissa kartoissa tai kaavaselostuksissa ei juuri näy rekisteröityä nimeä Kiilinlähde, se sopii täydellisesti alueen nimihistoriaan ja maaperään. Myös Pentti Karjalainen sanoo palstoilla sitä kutsutun sillä nimellä.

​Tämä on hyvin mahdollista kahdestakin syystä. Ensinnäkin Kiilinmäen pohjoispuoli ja viereinen Mätäkivenmäki ovat erittäin tärkeitä ja runsaita pohjavesialueita. Alueen hiekkainen ja sorainen maaperä suodattaa vettä tehokkaasti, minkä vuoksi rinteiden juurille ja painanteisiin muodostuu herkästi luonnonlähteitä. Toiseksi Suomessa lähteet on perinteisesti nimetty joko niiden sijaintipaikan (kuten mäen) tai lähimmän talon/torpan mukaan. Kun lähde sijaitsee Kiilinmäen rinteessä tai sen alla laaksossa, paikalliset ovat hyvinkin voineet kutsua sitä Kiilinlähteeksi, oli nimi päätynyt viralliseksi tai ei. Jos seudulta löytyy selkeä luonnonlähde, Kiilinlähde on sille historiallisesti ja maantieteellisesti täysin luonteva nimi. Vaikka tekoäly on uskomaton tietäjä sekä keskustelija, tätä tietoa se ei löydä, vaikka toimiikin nopeasti ja vastaukset tulevat sekunneissa.

Tässä lyhennettynä ja huomautuksella täydentämäni Sari Rinteen keinoälyltä saama vastaus: ”Kiitos kartasta. Koordinaatit osoittavat paikkaan Myllykylän ja Kiilinmäen väliseen puro- ja lähdealueeseen, lähelle Sikaniemeä Tuusulassa. Kuvassa näkyy myös sinisellä merkitty lähteikkö- tai kosteikkoalue, joka on tyypillinen pohjavesipurkauma. (joka tosin on Tuusulanjoen tulvavesien tasausallas). En kuitenkaan löytänyt verkosta tai julkisista kartta-aineistoista tälle lähteelle virallista nimeä. Monet tällaiset vanhat lähteet ovat tunnettuja vain paikallisilla nimillä, joita ei ole merkitty nykykarttoihin eikä välttämättä edes vanhoihin peruskarttoihin. Jos kyseessä on lähde, jota on kutsuttu “Johannsonin hevoshaan lähteeksi”, nimi saattaa olla säilynyt vain paikallisessa suullisessa perinteessä. Kartan perusteella näyttää siltä, että kyseessä ei ole tavallinen kaivettu lähde vaan luonnollinen lähteikköalue, josta vesi purkautuu puroon."

Sitten Sari jatkoi: "Tutkin asiaa sekä kartan että koordinaattien perusteella (60.355364, 24.952052). Löysin vahvistuksen sille, että paikka sijaitsee Myllykylän ja Kiilinmäen välisellä lähteikköalueella Tuusulassa, mutta en löytänyt mistään julkisesta kartta-, luonto- tai historiatietokannasta tälle lähteelle virallista nimeä. Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen havainto. Jos paikalliset puhuvat “Johannsonin hevoshaan lähteestä”, kyseessä saattaa olla vanha tila- tai käyttönimi, joka ei koskaan päätynyt viralliseksi. Tuusulassa monet lähteet tunnetaan vain paikallisilla nimillä, jotka ovat periytyneet maanomistajien tai torppien mukaan.

Karttaa katsomalla yksi vihje on erityisen kiinnostava: Lähde sijaitsee vanhan peltoalueen reunassa. Vieressä on ollut historiallista laidun- ja hevoshakamaata. Alue kuuluu vanhaan Myllykylän kylämaisemaan, jossa ruotsinkieliset suku- ja tilanimet olivat yleisiä. Siksi “Johannsonin hevoshaka” kuulostaa enemmän paikannimeltä kuin lähteen viralliselta nimeltä. On täysin mahdollista, että lähdettä on kutsuttu vain “Johannsonin lähteeksi” tai “Hevoshaan lähteeksi”. Minulla on tunne, että ratkaisu löytyy vanhan tilan nimestä eikä itse lähteestä. Kartan perusteella paikka on juuri sellainen, jolle kyläläiset ovat antaneet oman nimensä, vaikka sitä ei ole koskaan merkitty karttoihin. Muistatko kuka sinulle kertoi nimen “Johannsonin hevoshaka”? Jos kyseessä on vanhempi tuusulalainen, hän saattaa tietää myös minkä talon mailla lähde sijaitsi. Se olisi erittäin tärkeä vihje."

Mutta minä itse aloin kutsumaan hevoslaidunta Johanssonin hevoshaaksi, joten eipä siitä ole vihjeeksi saati muuta apua. Tällä hetkellä lähteen veden säännöllisiä käyttäjiä ei taida olla itseni lisäksi kuin joku satunnainen metsän eläin ja hevoset.

Kaikki ei ole minullekaan kallista

Tuusulan uimahalli on valmistunut vuosina 2003–2004. Rakennustyöt aloitettiin vuosien 2002–2003 taitteessa, ja virallisesti halli otettiin käyttöön vuonna 2004. Kansan suusta siepattu historia kertoo, että ennen sitä hyryläläisellä huoltoasemalla kaksi tuusulalaista kunnallispoliitikkoa tapasivat toisensa aamukaffen merkeissä, joista toinen ei juonut kahvia eikä tainnut osata uidakaan. Ehkä kyseessä oli silloisen Teboilin, ehkä Shellin kahvio, jossa nykyisin kokoontuu muun muassa Munallisten Marttakerho. Jolla ei kuitenkaan ole merkitystä tässä blogissa. Jotenkin miesten jutustelu oli kiertynyt Tuusulan uimahallin puutteseen. Tarina kertoo, että siinä miehet löivät kättä päälle, että tehdään se! Kun toisella oli merkittävä asema Demareissa ja toisella Kokkareissa, oli loppu jotakuinkin selvää pääsinlihaa. Joten nyt meillä on seutukunnan paras uimahalli.

Kahvion pöydällä pehmiksen vieressä olevassa saunakassissani lukee
"Dead man can't repent" – Kuollut mies ei voi katua.

Tänä aamuna se aukesi ensimmäisen mittavan remontin jälkeen. Sinne minäkin olin varautunut menemään heti kuudelta ensimmäisten joukossa saunakassi valmiiksi illalla pakattuna. Mutta kun heräsin puoli kuusi, Merikonttikodin keittiön pöydän Mocca Master kutsui liian houkuttelevasti aamukaffelle. Niinpä juutuin tunniksi nauttimaan sen antimista, vaikka ajattelin sen ehkä maksavan 200 ensimmäiselle uimahallin asiakkaalle tarkoitetun kahvin tai pehmis jäätelön.

Siispä olin uimahallilla vasta seitsemän maissa ja tervetuliaisherkkuakin oli vielä jäljellä. Oli mukava nauttia uudistetusta hallista, mutta ennen kaikkea tyytyväisistä ihmisistä, joiden kanssa tarinoin niin pukuhuoneessa, pesutiloissa, altailla kuin saunojen löylyissäkin. Vaikka entistäkin löytyi tilavista pukukaapeista lähtien, erityisesti kiinnitin huomioita viime vuodelta tutuksi tulleeseen höyrysaunan oveen, jossa luki tänäkin vuonna "EI KÄYTÖSSÄ" 😂.

On Keskarin juttu maksumuurin takana tai ei, tämän linkin takana on paikallisdigilehden aamuparlamentin hallifiiliksiä. Itselläni meni kolme tuntia kevään ja alkukesän ehdottoman ykkösjuttuni kanssa. Tiedän, että hopeanharmaa vanha rouva Avensis saa kyydittää minut kesän aikana useammankin kerran yhteen lempipaikkaani, sillä näillä vuosirenkailla ja tuloilla kaikki ei tosiaankaan ole kallista. 70+ vuotiaiden uintiranneke maksaa 28,40 € euroa vuosi ja on tarkoitettu 70 vuotta täyttäneille tai samana kalenterivuonna täyttäville henkilöille. Se on henkilökohtainen, myönnetään vain tuusulalaisille ja sen voi ostaa uimahallin kassalta esimerkiksi Kela-korttia tai eläkepäätöstä näyttämällä. Ranneke oikeuttaa uimiseen arkisin kello 6−16. Ylikunnallinen sarjaranneke käy Tuusulan, Järvenpään ja Keravan uimahalleissa sekä Keravan maauimalassa.

Millä sitten varhaisperunani keitän teen sekä millä ja mistä syön?

Tällä kertaa alkukesän ensimmäiset ruotsalaiset perunat hain ja ostin kylän S-Marketista. Se palvelee meitä viimeistä kesää. Tilalle on elokuussa aukeamassa Prisma. Mitä tapahtuu vanhalle kaupparakennukselle jää nähtäväksi, sillä pikkuputiikkien vuokrasopimukset on irtisanottu. Myös tekniikka tulee rakentamisen ja kaupankäynnin lisäksi lähes joka paikkaan, sillä viikolla ostin mainitusta S-kaupasta toiletin mustan pyttyharjan, jonka istutin porakoneeni istukkaan. Sillä pesin sitten perunani Kalle Ikkelältä saamassani pormestariämpärissä. Oiva insinööritason keksintö, jota suosittelen muillekin.

Toisessa kuvassa näkyvä lähdeveden juomalasi on perinteinen venäläinen tai neuvostoliittolainen teenlasipidike eli podstakannik, johon kuuluu usein joko kristallilasi tai perinteinen facet-hiottu lasi. Muistelen kyllä Päiviksen tuoneen sen Virosta latvialaisena. Kun lasia napauttaa kevyesti kynnellä, se soi heleästi ja pitkään. Tavallinen lasi taas antaa vain lyhyen ja kolkon "kop". Kristalli sisältää lyijyä, mikä tekee siitä myös selvästi painavampaa. Kristallilasi taittaa valoa kirkkaammin ja luo sateenkaaren värejä, tavallisen lasin ollessa sameampi. Jos hiotut kuviot tuntuvat sormella kokeiltaessa teräviltä, se on todennäköisesti käsin hiottua kristallia. Jos ne ovat pyöreämmät, kyseessä on usein puristelasi eli "köyhän kristalli". Tämän tyyppiset podstakannikit olivat yleisiä Neuvostoliitossa erityisesti junissa ja kotioloissa. Jos lasi on alkuperäinen ja erittäin kirkas, on hyvin mahdollista, että se on aitoa venäläistä kristallia. 

Kuvassa on myös erikoistyökalu, jota käytetään keittiössä sitrushedelmien ja muiden kuorellisten hedelmien tai vihannesten käsittelyyn. Sitä käytän toisena aterimenani, jonka kärjen piikeillä on mukava metsästää lautaselta herkkukurkun ja kirsikkatomaatit siivuja suuhun. Kyseessä on sitruunankuoren raastin tai niin kutsuttu zester-veitsi. Kapea terä on valmistettu ruostumattomasta teräksestä ja sen päässä on kaareva koukku, jossa on pieniä reikiä tai teriä. Tätä osaa on tarkoitettu käytettävän ohuen kuoren (zestin) irrottamiseen hedelmän pinnalta vahingoittamatta sen karvasta valkoista osaa.

Vaataavasti haarukan matka historian läpi nykyiseen muotoonsa on yllättävän pitkä ja täynnä kulttuurista vastustusta. Haarukoita käytettiin aluksi Bysantin valtakunnassa. Sieltä ne rantautuivat Venetsian kautta Italiaan jo 1000-luvulla, mutta saivat osakseen kovaa vastustusta. Katolinen kirkko jopa kritisoi haarukkaa väittäen, että Jumala loi ihmiselle sormet ruoan syömistä varten ja haarukan käyttö oli loukkaus luojaa kohtaan. Italiassa se kuitenkin vakiinnutti paikkansa pastan syönnissä 1400-luvulle tultaessa. Ennen nelipiikkisiksi vakiintunutta nykyaikaa haarukat valmistettiin raudasta, hopeasta tai messingistä. 

Ruokalautasina käytän kotona kahta, erilaista lautasta (Arabian 24 ja Iittalan Teema). Vaikka tehtaiden omistukset lienevät edelleen tukevasti suomalaisissa käsissä, posliinin valmistus on siirtynyt ulkomaille. Arabian kuuluisa Helsingin keramiikkatehdas sulki ovensa vuonna 2016, ja nykyisin Arabian ja Iittalan posliinituotanto on keskitetty pääasiassa Fiskarsin kumppanitehtaille esimerkiksi Thaimaahan ja Romaniaan.

Äitini painekattilalla ja höyrykattilallani on erittäin läheinen yhteinen historia. Moderni painekattila on suoraa jatkumoa sille kehitystyölle, joka alkoi historian ensimmäisistä höyrykattiloista. Niiden taival ruoanlaitossa ja tekniikassa ulottuu aina 1600-luvulle saakka. Kaiken alku on "Mylly" joka pehmensi luut. Tarina alkaa ranskalaisesta fyysikosta nimeltä Denis Papin, joka keksi vuonna 1679 laitteen nimeltä Digesteur de sang (mukaillen "luunsulattaja" tai "ruoansulatuskoje"). Papin halusi tutkia höyryn käyttäytymistä suljetussa tilassa, mutta huomasi nopeasti laitteen hyödyt ruoanlaitossa. Kyseessä oli käytännössä maailman ensimmäinen höyrykattila, joka toimi kovassa paineessa – siis sekä höyry- että painekattilan esi-isä. Papin esitteli laitettaan osoittamalla, että sen sisällä syntyvä kuuma, paineistettu höyry pystyi pehmentämään jopa härän luut syötäväksi ja kypsentämään sitkeän lihan muruiksi murto-osassa normaalista ajasta.

Papinin paineistettu höyrykattila oli niin tehokas, että se inspiroi myöhempiä keksijöitä (kuten Thomas Newcomenia ja James Wattia) kehittämään varsinaisen teollisen höyrykoneen. Ruoanlaittoväline toimi siis sysäyksenä teolliselle vallankumoukselle ja 1800-luvulla teollistumisen myötä höyryä alettiin käyttää laajasti suurkeittiöissä, kuten sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja laivoissa. Ruokaa kypsennettiin valtavissa kattiloissa, joiden vaipan sisällä kiersi keskuslämmitysjärjestelmästä tai erillisestä generaattorista tuleva kuuma höyry.

Nämä alkuaikojen laitokset muistuttivat enemmän tehtaita kuin keittiöitä. Höyrykattiloiden ja alkuaikojen paineastioiden suurin yhteinen haaste oli turvallisuus. Ilman kunnollisia varoventtiileitä ne olivat alttiita räjähtämään, mikä hidasti niiden yleistymistä kotitalouksissa. Tätä kannessa olevaa venttiiliä äitinikin tarkkaili hellalla olevassa painekattilassaan. Vaikka molemmat perustuvat veden kuumentamiseen ja höyryn hyödyntämiseen, 1900-luvun alkupuolella ne eriytyivät omiksi laitteikseen kotikeittiöissä. Perinteinen höyrykattila tai höyrytysosa toimii normaalissa ilmanpaineessa. Vesi kiehuu alaosassa 100 °C:ssa, ja nouseva höyry kypsentää ruoan ylemmässä, reikäpohjaisessa osassa hellävaraisesti.

Painekattila taas suljetaan täysin ilmatiiviisti. Kun höyry ei pääse karkuun, kattilan sisäinen paine nousee. Tämä nostaa veden kiehumispisteen noin 120 °C:een. Korkeampi lämpötila ja paine pakottavat kosteuden ruoan sisään moninkertaisella nopeudella. Kun puhutaan "entisajan" laitteista, raja höyrykattilan ja painekattilan välillä oli veteen piirretty viiva. Molemmat syntyivät samasta oivalluksesta, että höyry siirtää lämpöä tehokkaammin kuin pelkkä kiehuva vesi. Painekattila vain vei tämän idean askeleen pidemmälle sulkemalla höyryn vangiksi, kun taas tavallinen höyrykattila antoi sen virrata vapaasti ruoan läpi.