Mitä teen langattomassa digimaailmassani

Eilen kirjoitin mitä langattomia älylaitteiksi kehittyneitä matkapuhelimia minulla on ollut. Tänään kirjoitan jotain siitä mitä niillä teen. Taitaa tosin mennä aiheen ensimmäinen kirjoitus marmatukseksi puoli- tai kokomonopolien rahastuksesta; kuten pankit, vakuutusyhtiöt, katsastusasemat ja Kela. Kun niihin on joskus lähes pakko soittaa langattomalla laitteella, saa satavarmasti tovin jos toisenkin jonottaa automaatin ilmoittaessa, että jonotus on maksullista. Mutta kun menet jonottamaan kyseisten paikkojen odotustiloihin asiakaspalvelijan luokse pääsyä, on se maksutonta. Minusta se on outoa ja alamittaista rahastusta, jolle ei voi muuta kuin maksaa ja halutessaan kitistä. Tai ehkä voisikin. Sillä jos olisin "pilkkuja sanonko mitä lakimies", löytäisin perustelut, että on laitonta maksattaa siitä, että joku odottaa kotonaan saadakseen jonkun linjan toiseen päähän. 

Kerran lompsuttelin Hyrylän keskustan apteekkiin ja ihmettelin, että onpa tästä tullut viihtyisä. Kunnes huomasin sen muuttaneen kuvan paikkaan ja tilalle oli tullut Vintage-liike. 

Monopolien palveluhenkisen poikkeuksen byrokraattien luvattuun maahan tekevätkin apteekit. Voin esimerkiksi pyytää lääkkeilleni kotiinkuljetuksen. Vaihtoehtoisesti tuulikaapissa on noutolokerikko, jonne apteekki halutessani jättää mahdollisesti käyntini yhteydessä saamatta jääneet tai puhelimitse laskulla ostamani tuotteet. Kun tilaus on valmiina noudettavaksi, saan tekstiviestinä matkapuhelimeeni noutokoodin, jolla voin hakea ostokseni. Noutolokerikolle pääsee myös apteekin ollessa suljettuna noutokoodin mukana tulleen ohjeen avulla. Apteekki myös uusituttaa reseptini, josta menee pieni lisämaksu. Kerrotun mukaan sekään ei ole myyjän keksintö, vaan lääkärin reseptinkirjoituspalkkio. Toki apteekeissa voi asioida entiseen tapaan myös livenä poikkeuksetta asiantuntevan ja ystävällisen henkilökunnan kanssa.

Tähänkin Kela laittaa omat mausteensa. Sillä vaikka lääkereseptini voi olla kahden vuoden tarpeeseen, korvaa Kela lakisääteisen osansa oston yhteydessä vain 3 kuukauden annoksista. Joten vuosittaisen, ripauksen vaille 6 kuukauden Aasian matkani toinen puoli korvauksesta on haettava manuaalisesti jälkikäteen. Vain yhden asian tämä valtion jättiläinen tekee pyytämättä. Vaikka se tietää minun palanneen Suomeen, katkaisee se välillä automaattisesti, mutta laittomasti oikeuteni korvauksiin. Sen palauttamistakin on haettava manuaalisesti.

Älytön ja älyllinen digimaailmani

Olen ollut matkapuhelinten käyttäjä koko niiden olemassaolon ajan. Ensimmäiset olivat Motorolan MicroTAC simpukkapuhelimia. Jossain alkutaipaleella joukossa oli yksi varsin isokokoinen Benefonkin NMT 450 -taajuudella, jonka ehdoton etu oli kuuluvuus autossa mukana kulkevan tukiaseman ansiosta.

90-luvun puolenvälin paikkeilla Nokia toi markkinoille Communicatorinsa, joka oli seuralaiseni koko sen elinkaaren ajan. Mainion laitteen tarina päätyi, kun upean suomalaisen firman visionäärit ja insinöörit luulivat kaiken viisauden istuvan omassa päässä. Joten Nokian manuaalinäppäimet jäivät kosketusnäytön jalkoihin. Eikä Comminicatoria kyennyt enää nostamaan pinnalle edes Bill Gates Microsofteineen.

Minäkään en uskonut pitkään aikaan kosketusnäyttöön ja taisinkin malleineni seilata jonkun aikaa siellä täällä. Hieman valintoja rajoitti, etten ole koskaan luopunut ääkkösistä enkä öökkösistä. Nykyisin ne taitaakin saada lähes jokaiseen laitteeseen.

Jossain vaiheessa matkapuhelin ei enää tuntunut oikealta sanalta sen muuttuessa yhä enemmän taskukokoiseksi älylaitteeksi. Niiden uusien ja uudistuvien ominaisuuksien mukana en aina pysy. Toki en niitä kaikkia tarvitsekaan. Mutta aina jotain takkiin tarttuu, sillä viime viikolla oivalsin kuinka Samsungini näppäimistö muutetaan yhdellä hipaisulla thaikieliseksi. Sen löytäminen auttaa kommunikoinnissa thaikielisten kanssa. Sillä nyt he voivat kirjoittaa sanottavansa äidinkielellään laitteellani, joka kääntää sen suomeksi tai vaikka hindiksi.

Vietän melkoisesti aikaa joka päivä ja välillä öisinkin älylaitemaailmassani. Sen haitoista kerrotaan paljon, joiden joukossa myönteiset ominaisuudet eivät paljoudella loista. Silti luulen, että kun monenlaista mielen tylsistymistä vastaan voi taistella vaikka sudokuja tai ristikoita täyttämällä, niin vähintään sama hyöty löytynee älylaitteen monipuolisesta käytöstä. Toki ristikoita täytän sillä itsekin ja pelaan muitakin älypelejä.

Älylaitteistani paras on ollut Huawei, jonka Trump upotti yrittäessään palauttaa Amerikan suuruutta. Jonka yksinapaisuus taitaa kyllä olla samaa historiaa kuin Nokian Communicator. Maailmasta on tullut moninapainen, joista Kiina, muu Aasia ja Intia sekä tulevaisuudessa myös Afrikka haluavat osansa. Ehkä Australia haluaa olla jatkossakin irti maailman politiikasta ja kärhämistä, Euroopan yskiessä EU:n byrokratiansa kanssa. Venäjä on älymaailman kummajainen, joka ei taida hiipua edes Putinin vallanhimoon. Tässä isojen joukossa monen pienen maan osa on Suomen lailla vain vikistä. Mutta pienillä älylaitteillamme voimme olla kielenkääntäjineen kaikki tasavertaisina parantamassa maailmaa.

Ilon ja murheen muistelupäivä

Tänään, mutta 21.10.2007 astelin papin eteen Päiviksen kanssa. Edessä oli yhteinen matka, kunnes elämää suurempi päättää meidät erottaa. En oikein tiedä mikä nitisti sen rakkauden, jonka piti taata yhteinen elämä Jokilaakson Duokodissa, sillä se päättyyi avioeroon joku vuosi sitten. Ehkä se oli eniten itsekkyyttä. Mutta yhtäkään rakkauttani se ei ole koskaan nitistänyt, sillä Päiviksellä, kuten kaikilla muillakin rakkaillani, on ikuisesti omat soppensa sydämessäni. Kaiken kannankin mukana. Joka on yksi elämänmittaisen  matkani suurimmista rikkauksista. Siispä kiitos yhteisistä vuosista ja paljon kaikkea hyvää sinulle Päivis, missä sitten mahtanet tänään viilettääkin.

Se jokin minua suurempi, jolla on omituinen huumori, mahdollisti samana päivänä, mutta 21.10.2020 Filippiineillä, Olongapon kaupungissa pienen pojan Little Jorma Goza Soinin syntymisen. Syntymätodistukseen olen merkitty isäksi, vaikken sitä varsinkaan biologisessa loppupelissä ollutkaan. Joten paljon onnea myös Little Jorma ja Melanie, vaikkette tätä taida koskaan lukea. Syntymälahjaksi sinulle ja äidillesi hankkimani Suomi-Tagalog sanakirjakin odottaa noutajaansa tai viejäänsä Merikonttikodin pöytälaatikossa.

Jos olisin nyt Jokilaaksossa, liehuisi sen juhlapaikalla minikokoinen lippu muistellessani elämäni onnellisinta, mutta myös suurimman pettymyksen päivää, joka oli lyödä minut lopullisesti kanveesiin. Sieltä minut nosti aikuiseksi kasvanut lapsuuteni punatukkainen tyttö, joka ei pitänyt hänestä kirjoittamisesta. Muistan, kun lähdin hänen kodistaan ja ajattelin, että kun et pidä elämämme jakamisesta blogissani, en jaa elämääni kanssasi.

Nyt ikäännymme yhdessä Morakotin kanssa. Enkä näe kummankaan taivaalla pilven hattaraakaan, joka varjoistaisi liikaa yhteistä matkaamme. En osaa myöskään lainkaan selittää muille enkä itselle, saati käsittää mitä rakkaus on tai mistä se ylipäätään syntyy. Ehkä olen etuoikeutettu, saadessani kokea sitä monipuolisesti ihmisiin ja eläimiin, mutta myös johonkin selittämättömään muuhun. Erikoisinta on, että ne kaikki ovat erilaisia. Jopa isääni ja äitiini sekä siskooni ja veljeeni kaikki rakkauteni ovat kuin eri planeetoilta.

Voiko Suomessa haihtua kuin tuhka tuuleen tai savuna ilmaan?

Japanissa katoaminen elämästä on paitsi mahdollista myös täysin laillista. Tämä ilmiö tunnetaan nimellä jōhatsu, joka tarkoittaa suomeksi "haihtumista". Se viittaa ihmisiin, jotka päättävät kadota työstään, perheestään ja sosiaalisista ympyröistään jälkiä jättämättä. BBC:n mukaan kymmenet tuhannet japanilaiset katoavat hiljaa joka vuosi, usein häpeän, velkojen, perheväkivallan tai ylivoimaisen sosiaalisen paineen vuoksi.

Jotta pako olisi mahdollista, monet kääntyvät erikoistuneiden yritysten, yonige-ya:n, puoleen. Nämä yritykset toimivat huomaamattomasti, usein keskellä yötä ja auttavat asiakkaita muuttamaan ilman, että kukaan saa tietää asiasta. Palveluihin voi kuulua tavaroiden pakkaaminen, uuden asunnon etsiminen, digitaalisten jalanjälkien poistaminen ja jopa uusien henkilöllisyyksien luominen.

Japanissa aikuisilla on oikeus yksityisyyteen ja liikkumisvapauteen. Tämä tarkoittaa sitä, että ellei ole todisteita rikoksesta, poliisi ei jahtaa kadonneita henkilöitä, jotka lähtevät vapaaehtoisesti. Perheet jäävät usein pimentoon, eikä heillä ole oikeussuojakeinoja läheisensä löytämiseksi. Oikeudellinen aukko mahdollistaa jōhatsu-teollisuuden toiminnan näkymättömissä ja tarjoaa uuden mahdollisuuden niille, jotka tuntevat olevansa olosuhteidensa loukussa. 

Mutta ihminen ei voi eläessään kirjaimellisesti muuttua savuksi tai tuhkaksi ja haihtua ilmaan itsestään. Vasta tuhkatusta ihmisestä jäänyt tuhka voidaan heittää tuuleen, jolloin se leviää ja katoaa näkyvistä. Ilmausta kylläkin käytetään kuvainnollisesti katoamisesta tai unohtumisesta. Yksinäisyys onkin monen ihmisen ainut seuralainen. Se ei kysele minunkaan olkapäällä tai korvan juuressa "missä Jormas olet?" Joten kyllä Suomessakin joku voi totaalisesti kadota tai ainakin lakata olemasta muille. 

Joskus löytyy vainajiakin kuukausien jälkeen jopa kerrostaloista. Suomessa ilmoitetaan kadonneeksi vuosittain 15 000–20 000 henkilöä. Pientä osaa heistä ei koskaan löydetä. Poliisilla on tiedossaan noin neljäsataa tapausta, joissa kadonnutta henkilöä ei ole löytynyt.

Avioeroni jälkeen sain maistaa ripauksen Jokolaaksossa kaikkien aikojen yksinäisyydestä. Jos en lähtenyt kylille tai kävellyt 350 metrin päähän Ison tien varteen postilaatikolle, saattoi mennä viikkotolkulla, etten nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kun autotie ja lähimmät naapuritkin ovat metsien takana, olivat laskeutuvien lentokoneiden seinät ainoita jotka näin ja joiden takana tiesin olevan ihmisiä.

Morakot onkin minulle kuin taivaan lahja. Häneen koen syvää, ainutlaatuista kiintymystä sekä aimo annoksen rakkautta. Kahden kiville karahtaneen avioliiton kouluttamana olen oppinut hyväksymään omat puutteeni ja vajaisuuteni. Ja mitä paremmin saan sen kaiken sullottua sydämeeni, sitä paremmin sinne mahtuu myös viime jouluaaton kihlattu Morakot sellaisena kuin hän on ja hänet koen.

Mutta olen myös isä ja isoisä. Ollut jo kauan. Mutten ole pitkiin aikoihin tavannut poikaani tai lapsenlastani. Syytä en tiedä. Mutta sen tiedän ja olen kokenut elämässäni useamminkin kuin kerran mitä tarkoittaa "Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä". Se kuvaa kiittämättömyyttä, jota auttaja saa joskus osakseen autetulta, kun hyödyllisestä on tullut tarpeeton. Tiedän miltä tuntuu, kun auttaja "hylätään" palveluksensa tehtyään. Sanontaa käytetäänkin yleisesti kuvaamaan tilannetta, jossa hyödyllinen sivuutetaan sen jälkeen, kun apua ei enää tarvita.

Punamustan PeeCeeX:n moottorilääkärireissu

Aamuisin, jos mukana ei ole juomavesiastiaa täytettäväksi, matkaamme usein kanta-aamupalapaikkaan punamustalla PeeCeeX:llä. Mutta alkuviikosta, maanantaina tai tiistaina se ei suostunut yhteistyöhön, vaikka starttasikin entiseen tapaan. Joten veimme pyörän ensin lähistön nyrkkipajaan syynäiltäväksi. Korjaamon seniori sanoi, että nuorimies katsoo kunhan herää 😴.

Ja niin tekikin. Diagnoosiksi tuli, että jotain on palanut, puola tai Googlen kääntäjän mukaan generaattori. Niin tai näin, toimitimme Hondani merkkiliikkeeseen, joita Phatthalungissa on kaksi. Sama diagnoosi, mutta suomalaisittain sanottuna luntakin tuli tupaan. Sillä jonkun sortin korjaamovaltias sanoi, ettei takuu korvaa, vaikka sitä oli kolmesta vuodesta kuukausi jäljellä.

Kun sataviisi kertaa kysyin "why, why, why?", vieressä säestänyt kisällintapainen selitti viimein kääntäjän avulla, että koska pyörällä ajetaan liian vähän. Joka on noin 4000 kilometriä vuodessa. Kello kilkatti päässä ja ääni vain koveni, kun sanoivat korjauksen hinnaksi ehkä 15 000 bahtia eli huonolla kurssilla 450 euroa. Mutta mitä muuta voisi tehdä kielitaidoton farangimuukalainen kuin maksaa etukäteen puolet, sillä ilman sitä eivät suostuneet tilaamaan edes osia tai osaa? 

Kun päästiin ulos, piti Morakot minulle aika marmatuksen. Sanoen, että joku ei ole nyt kohdallaan. Jatkaen, että ajetaan hänen Giornolla toiseen Hondaliikkeeseen, josta molemmat pyörät on ostettu. Mekaanikot kuuntelivat sielläkin thai-, englannin- ja suomenkielistä täydellistä selitystämme silmät pyöreinä käsiä levitellen. Joten tulin siihen tulokseen, että nyt tarvitaan tuttu boss, jota pidän kokemukseni mukaan hyvänä ja oikeudenmukaisena miehenä. 

Hän sanoi ilman minkäänkielisiä ehkä tai muita selittelysanoja, että takuu korvaa ja "no money". Sitten hän soitti liikkeeseen, jonne jätin PeeCeeX:ni ja toisti kolme kertaa: "Hae rahat pois". Ja minähän hain. Ja eilen hain korjatun pyöräni ja "no money". Jos ajattelen nätisti, ajattelen heidän tosiaan luulleen kysymättä mistään, että takuu ei korvaa. Osa Normi Jormaksesta kuitenkin ajattelee, että merkkiliikkeen harkittu kusetusyritys. Mutta mitä mieltä muut ovat? 

Jokaisen on syötävä

Ihmiset ostavat nykyisin ruokakaupasta erilaista ruokaa kuin aiemmin. Etenkin arjessa suositaan kotiruoan korvikkeita eli nopeita ja helppoja ruokaratkaisuja. Viikonloppuisin ruoanlaittoon voidaan yhä panostaa enemmän. Kauppojen tuotevalikoima on moninkertaistunut, ja uudet tuotteet heijastavat muuttuneita ruokatrendejä ja elämäntyylejä.

K-Supermarket Raisio Centerin pitkäaikainen kauppias Timo Könttä kertoo, mitkä tuotteet ovat erityisen suosittuja ja millaisten tuotteiden suosio taas vähentynyt. Aiheesta on päivän Hesarissa pitkä ja oikein hyvä juttu, mutten tiedä onko se maksumuurin takana. Linkki siihen on kuitenkin tässä.

Kaukana takana on aika, joilloin kaupasta haettiin maitoa omalla kannulla, johon kauppias mittasi juoman pitkävartisella maitomitalla. Taisi olla alumiinia. Oman kannun kansi tiivistettiin sitten voipaperilla, ettei maito roisku yli esimerkiksi polkupyörän ohjaustangossa.

Leipää oli tummaa ja vaaleaa; ekstrana ranskanleipää. Ruisleipääkin oli kahta sorttia. Limppuja ja reikäleipiä, joita nykyisin saa valmiiksi viipaloitunakin.

Lihatiskillä oli sellainenkin erikoisuus kuin "roiskeet". Ne olivat valmiiden lihatuotteiden ja makkaroiden kantoja, jotka jäivät ikäänkuin tähteeksi kaupassa tehdyistä viipaloinneista. Roiskeilla oli halpa kilohinta ja vähän sattumankauppaa mitä kauppias sattui paperiin käärimään. Jauhot olivat isoissa laareissa, joista mitattiin asiakkaalle paperipussiin haluttu määrä. Ei ollut digitaalisia vaakoja, vaan paino katsottiin viisarista tai vaakan vastapunnuksilla.

Monenlaista elintarvikekaupoissa muuttunutta muistuu mieleen, mistä syntyisi helposti oma bloginsa. Kylällä saattoi olla useampi ruokakauppa. Nyt tilan ovat ottaneet isot K ja S jättiläiset. Niiden hyllyjen välissä joskus ihmettelen erilaisten ja makuisten maitotuotteiden, rahkojen, yogurttien ja sen tapaisten määrää. Että mistä kaikelle löytyy ostajat "parasta ennen" päivämäärää? Ja jos ei mistään, minne myymättömäksi päätynyt joutuu? 

Olen myös miettinyt koulujen, senioriyhteisöjen, ruokaloiden ja muiden valmisruokapaikkojen hävikkiä. Ne palauttivat mieleen tositarinan ehkä Asunnottomien yön ansiosta. Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, soitti minulle alkoholistien hoitolaitoksen johtaja kysyen olisiko meillä heidän ylijäämäruualleen käyttöä? Toki oli ja kysyin mikä on muuttunut, kun tarjoat sitä nyt meille? Paikan johtaja vastasi: "EU-säännökset. Ennen se meni lähistön sikalaan, mutta nykyisin sioille tarjottava ruoka on lämmitettävä uudelleen ja ruokkija sanoi, että se on liian iso työ." Sen sanottuaan hän tajusi itsekin mitä tuli suusta lipsautettua. Kun ruokaa ei voinut enää ilman lisätyötä antaa eläimille, hän tarjosi sitä ihmisille 🤣🤣. 

Illalla alkaa Asunnottomien yö

Asunnottomien yötä vietetään jälleen 17. lokakuuta YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä ja yönä Helsingissä sekä eri puolilla Suomea. Vuoden 2025 teemana on: ”Ei kotia, ei turvaa”. 

Vuoden 2024 lopulla Suomessa oli 3 806 asunnotonta. Suomi on ollut asunnottomuuden vähentämisen mallimaa, mutta 12 vuoden myönteisen kehityksen jälkeen asunnottomuus lähti viime vuonna selkeään nousuun. Erityisesti katuasunnottomuus on lisääntynyt ulkona, porrashuoneissa ja niin edelleen.

Asunnottomien yön kansalaisliike haluaa tänä vuonna herättää keskustelua yhteiskunnan turvallisuudesta ja asunnottomuuteen liittyvästä turvattomuuden tunteesta. Päätapahtuman suojelijana toimii tasavallan presidentti Alexander Stubb.

Tämänkertaisessa blogissa voisin nostaa jalustalle Topi Katin oman hännän, sillä sen niminen oli ensimmäinen, mittava Sininauhasäätiön asunnottomuuden poistamisen hankkeista. Kun aloitin säätiön toimitusjohtajana, oli sillä kaksi työntekijää. Jotka molemmat lopettivat Päiviksen ja minun ilmestyttyä käytäville ja porttikongeihin. Lähes yhtä vähän oli tekijöitä aloittaessani Jyväskylän Katulähetyksessä. 

Koin tekeväni kuitenkin helpompaa osaa luomalla asumisen puitteita. Vaativampi työ oli sosiaalisilla talonmiehillä ja muilla sisällön tuottajilla, jotka pyrkivät tekemään asiakkaiden kanssa asunnoista koteja. Vaikka joku sanoikin, että asiakkaat ovat Alkossa.

Asunnottomien yön kynnyksellä kerron kuitenkin naisen kirjoittaman tarinan, kuten sen muistan: 

"Kello oli yhdeksän illalla, kun olin matkalla kotiin. Katu oli jo upotettu pimeyteen; katulamput heittivät heikkoa valoa jalkakäytävälle, harvat ohikulkijat kiiruhtivat omiin menoihinsa ja autot kiitivät ohitse jättäen peräänsä valoviivoja märkään asfalttiin. Ilta oli hiljainen, mutta samalla jollakin tavalla uhkaava. Kaupungin yössä piili aina odottamattomia vaaroja, ja jokainen varjo saattoi kätkeä jotain pelottavaa.

Tiesin sen, olin aina tiennyt. Naiset eivät ole täysin turvassa öisin yksin liikkuessaan. Pidin käsilaukkua tiukasti sylissäni, kävelin nopeammin kuin normaalisti ja vilkuilin ympärilleni jatkuvasti. Sydän hakkasi rinnassa kiivaasti, kuin varoittaen. Ole valppaana, jokainen askel voi olla ratkaiseva.

Yhtäkkiä kuulin raskaita askeleita takanani. Ne olivat hitaita, mutta määrätietoisia. Niissä oli jotakin, mikä sai minut pysähtymään hetkeksi hengitykseni salpaantuessa. Mies. Hitaasti, mutta päättäväisesti hän lähestyi minua. Sydän löi kuin rumpu, ja kiihdytin tahtia kääntyen kadunkulmasta ja toivoen, että kaikki olisi vain mielikuvitustani. Mutta ei, askeleet eivät kadonneet. Ne tulivat vain lähemmäs.

Kurkistin varovasti olkapään yli. Näin hänet. Noin viisikymppinen, paljain jaloin, harmaa parta sotkuisena ja pitkät, takkuiset hiukset, vaatteet likaiset ja repeytyneet. Koditon. Hänen katseensa ei ollut aggressiivinen, mutta samalla siinä oli päättäväisyyttä, joka sai minussa aikaan vilunväristyksen.

Hän käveli perässäni lähes samaa tahtia. Nopeuttaen askeliaan aina, kun kiihdytin. Pelko syöksyi lävitseni, veri jyskytti ohimoissani, rintakehä tuntui puristuvan ja hengitys kävi pinnalliseksi. Jalkani tuntuivat raskailta, melkein kuin ne eivät kantaisi minua.

Mutta juuri siinä, suojatien kohdalla, liikennevalon vaihtuessa punaiseksi, hän saavutti minut. Tunsin raskaan käden olkapäälläni ja hypähdin säikähdyksestä huutaen. Hänen tekonsa sai minut shokkiin. Sanat tulivat automaattisesti: "Mitä haluat minulta?  Jos haluat rahaa, ota laukku! Älä vain koske minuun, pyydän!" 

Mutta se, mitä mies teki, sai minut täysin sanattomaksi. Hän kohotti kätensä ja näin avoimella kämmenellä lompakkoni! Hän yritti sanoa jotain, mutta suusta tuli vain epäselviä ääniä. Huulet olivat rohtuneet ja liikkuivat hitaasti: "…minä… löysin… pudonnut…" 

Silloin ymmärsin kaiken. Mies ei vain yksinkertaisesti pystynyt puhumaan kunnolla. Lompakko oli ilmeisesti pudonnut, kun olin poistunut kaupasta, ja hän oli huomannut sen. Paljain jaloin mies oli seurannut minua kylmällä asfaltilla kykenemättä huutamaan. Olin häkeltynyt. Vain hetkeä aiemmin olin nähnyt vain uhkaa, mutta todellisuudessa hän halusi ainoastaan palauttaa kadonneen tavarani. Sydämeni täytti syvä häpeä. Olin tuominnut pelkästään ulkonäön perusteella ja pelännyt ilman syytä.

Se ilta opetti jotain tärkeää. Joskus pelottavimmat kohtaamiset voivat paljastua kaikkein inhimillisimmiksi. Mietin hetken, kuinka helposti voi erehtyä ja pelätä ihmistä, jonka tilanne on täysin eri kuin omamme. Paljon kodittomia kävelee yössä, jää kylmään, nälkään ja yksinäisyyteen. He ovat usein näkymättömiä, eikä heidän tarinaansa tunnu kuuntelevan kukaan. Itse olin juuri kohdannut yhden heistä. Ja vain ohikiitävän hetken ajan pelkoni sai minut unohtamaan, että tämä ihminen oli vain ihminen, aivan kuten me kaikki.

Pysähdyin suojatien reunalle, katsellen hänen kulkuaan pois ja katoavan pimeään. Hengitin syvään. Olin oppinut sen illan aikana, että pintapuoliset pelot eivät kerro totuutta. Joskus juuri ne, jotka näyttävät pelottavilta, osoittautuvat kaikkein rehellisimmiksi ja ystävällisimmiksi.

Se ilta jäi mieleeni pitkäksi aikaa, ehkä ikuisesti. Jokainen katu, jokainen varjo, jokainen hiljainen askel kaupungin yössä muistutti siitä, kuinka nopeasti ihmiset voivat arvioida väärin toisiaan. Se muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on pysähtyä, tarkkailla ja kuunnella – edes hetken ajan – ennen kuin teemme päätöksiä toisista ihmisistä."

Kengät ovat kulkurin koti

Vaikka minulla onkin aina ollut asunto, joista olen joka kerta onnistunut tekemään kodin, jossa olen viihtynyt ja jonne on ollut mukava palata, asuu sydämessäni myös kulkuri. Jos en fyysisesti ole kulkemassa jonnekin, on sieluni matkalla pitkin ikuista maailmankaikkeutta milloin minnekin. Kun katselen tähtiä kirkkaassa yössä taivaalla, näin niitä siltäkin ajalta, jolloin maapalloa ei vielä ollut olemassa. Niissä hetkissä yksin itseni kanssa on osa minusta jossain siellä missä ajan tilalla on ikuisuus. Kulkureista kertova musiikki, elävät kuvat, tarinat ja kirjat kulkevatkin minussa monin tavoin.

Kun astuin Päiviksen kanssa lopulta liian myrskyiseen satamaan, oli häävalssinamme Kulkurin valssi. Sen tanssi vasta vihityn vaimoni kanssa kulkuriheimoon kuuluva Jukka alias Santtu eli Santeri Ahlgren.

Kappaleen esittäjistä muistan Ismo Valkoniemen lisäksi Renne Pulliaisen ja Kellokosken sairaalan entisen papin. Jonka nimi on niin syvällä sopukoissa, etten saa kaivettua sitä nyt päivänvaloon. Sen sijaan muistan matkani Ismon ja vaimoni kaiman Päivin kotiin Janakkalaan. Mielessäni ajatus ja laulu kulkurista, joka saa puhtaat vaatteet ja kodin vasta arkussa. Kun Valkoniemien piti esitellä kaunista kotiaan, meni oikeastaan aika tarinoidessa humalaisesta takkamuurarista, jota he pitivät pystyssä muurauksen aikana. Mutta hyvin kaunis ja surullinenkin kappale Kulkurista syntyi myös myöhemmin, josta pyysin YouTube -versiota aikani. Viimein sekin valmistui, josta laitan linkin tähän.

Tarinan kokonaisuuteen kuuluu toinenkin kaikkea muuta kuin surullinen kulkuribiisi, Viktot Kalborrekin alias Eeki Mantereen Tuhansien tähtien hotelli. Hänet pyysimme laulamaan järjestämäämme Asunnottomien yö -tapahtumaan ravintola Kaiffarissa. Kuin eilisen muistan Päiviksen tulemisen käsikynkkää Eekin kanssa toiseen yön tapahtumistamme. Silloinen työtoverimme Rami, alias Pispapoi teki biisiin tämän linkin taakse kuvasarjan, jonka julkaisuoikeidet saattavat olla niin ja näin. Kuvissa vilahtaa myös häävalssin tanssinut Santeri Kalborrekin kanssa ja Ramin, Päiviksen sekä minun kotitalon, Topi Kati porttikongi Helsingin Hämeentiellä. Olinpa aikani joukossa mukana myös Turkin kaapuineni ja ehkä Päiviskin.

Joka tapauksessa samaisessa Asunnottomien yön tapahtumassa sai alkunsa monen tuusulalaisen asunnottoman koti, Mutterimaja. Sen lattialla Kiviniemen Aarne johdatti meidät Taivaan Isän yhteyteen ja Häneltä saamilla valtuuksilla vihki Päiviksen ja minut .

Älyn jättiläiset

Musiikki & Media -gaalassa vuonna 2016 Vuoden mediapersoonana palkittu Roope Salminen teki jotain niin merkittävää, että valtakunnan molemmat iltapäivälehdet nostivat sen lähes ykkösuutiseksi. Itse en sitä lukenut, mutta googlaamalla huomasin asian kiinnostavat suomalaisia enemmänkin somekeskusteluihin saakka. Niitäkään en lukenut, mutta kaappasin liitekuvan vauva.fi -sivustolta huomataksesi aiheen tosiaan puhuttelevan. Itse jäin pohtimaan kuinkahan monessa suomalaismiehessä istuu piilossa mahdollisen älyn jättiläisen seurassa pikku homo?

Vaikken taatusti ole millään mittareilla monenkaan penaalin terävin kynä, ei se estä eikä rajoita pohtimasta pieniä ja suuria asioita. Joista joku on toiselle mitätön ja toiselle tovin maailman merkittävin tapaus. Kuten öttiäiselle sen kääntäminen jaloilleen tai tuntemattomalle lapselle antamani muutaman bahtin tai sentin muovipallo.

Rannan piirtämä kuva kertoo sekin eräällä tavalla mitättömyydestä, jossa totta saattaa olla toinen puoli. Sillä samat lehdet, jotka kertoivat Roopen persuksiinsa työntämästä anustapista, kirjoittivat suomalaisten laivanmyyntimatkan Donald Trumpin muistilapusta Valkoisessa talossa.

Älyn jättiläisenä itseään pitämässä ihmisessä riittääkin ihmeteltävää. Kummalla puolen aitaa mahtaa olla tilanteen syvin viisaus esimerkiksi Korkeasaaren apinatalossa, kun vanhemmat vievät lapsensa katsomaan apinan itsetyydytystä sen katsoessa perheen äitiä? Eikä se muuksi muutu ihmisen vangitseman tiikerin tai papukaijan pyrkiessä vapauteen. Meidän ihmetellessä elämää vangittuna pienessä häkissä.

Kerran katselin Bakussa tulenpalvojien temppelissä tulta palvovia. Nimeltään Ateshgah on historiallinen monumentti, joka on rakennettu zarathustralaisten ikiaikaisen tulenpalvontapaikan paikalle. Temppelin rakensivat intialaiset hindut 1700-1800-luvuilla, mutta alkuperäinen pyhä paikka on vanhempi. Opas kertoi yhden arvostuksen mittareista olleen aikoinaan, kun joidenkin raajat olivat palvoessa luutuneet määrättyihin asentoihin. Kävelevät kantoivat heidät aamulla tulen ääreen ja illalla takaisin savimajoihin. Usein minun on vaikea hyväksyä heidän olleen yhtä viisaita tai tyhmiä kuin monella lailla olen itsekin.

Sinivalkoisten siipien vastatuulet jatkuvat

Finnair perui noin 40 lentoa maanantai-illasta tiistaihin kahdeksan Airbus-koneen poisvedon vuoksi. Peruutukset koskevat noin 5 000:ta asiakasta, joille pyritään löytämään korvaavat lennot. Tilannetta vaikeuttaa meneillään oleva syyslomakausi.

Syy keskeyttämiseen löytyy siitä, että koneiden matkustamoistuinten irrotettavat päälliset oli pesty vesipesulla. Näin oli toimittu jo pidempään, kunnes verhoilun valmistajalta tuli tieto, että puhdistustavan vaikutusta palosuojaukseen ei ole todennettu asianmukaisella tavalla. Joten lennot keskeytettiin välittömästi saadun viestin jälkeen: ”Turvallisuus on kaiken operoinnin lähtökohta. Nyt teemme vaatimusten mukaiset testit ja pyrimme saamaan koneet mahdollisimman pian liikennöintiin.”

Pikkupiru sai minusta otteen luettuani uutisen ja ajattelin, että suomalaisten veronmaksajien lentoyhtiön vaikeudet ovat tavanneet mennä pitemmän kaavan mukaan. Joten ehkä tämänkin asian suhteen mennään samoja ilma- ja maanteitä tai muita väyliä myöten. Ja testit osoittavat, että päällisten paloturvallisuus on menetetty lopullisesti, jota ei palauteta pesutapaa muuttamalla.

Sitten riidellään onko penkkien valmistaja tai lentokoneiden myyjä ilmoittanut riittävän yksiselitteisesti vai eikö lainkaan hyväksytyistä tai kielletyistä pesutavoista? Jos näin ei ole tapahtunut, riitely jatkuu koneiden ja kankaan valmistajien sekä verhoilijan kesken mihin tieto jäi tai onko sitä edes ollut käytettävissä? Kun tähän saadaan viimein vuosien väännön jälkeen joku tolkku eikä Finnairilla ole ollut tietoa kielletystä vesipesusta, alkaa se perätä uuden verhoilun sekä lentokiellon kustannusten maksajaa arvatenkin oikeussalien kautta.

Vaikka kyseessä ovatkin irrotettavat päälliset, penkit pitävät sisällään myös monenlaista elektroniikkaa elokuvista ja langattomista nettiyhteyksistä lähtien. Valistunut veikkaukseni on, että istuimet on verhoillut koneiden valmistusmaassa toimiva alihankkija, joka huonolla tuurilla on lopettanyt toimintansa. Jos onni on kerrankin edes yhden kerran Finnairin puolella, kankaan valmistaja ja penkkien verhoilija löytyvät ja voidaan jatkaa riitelyä siitä minkä maan tuomioistuimen päätöksellä viimein löydetään korvausvelvolliset.

Rakkauden ala- ja ylämäkiä

Toissa päivänä kirjoitin, että seksinmyyjiä oli 1800–1900 luvun vaihteessa Helsingissä noin tuhat ja Valkonauhan ”rautatielähetys” vastaanotti kaupunkeihin muuttavia maalaistyttöjä rautatieasemalla. Jos heidän palauttamisensa maaseudulle ei onnistunut, naisten lankeamista siveettömään elämään koetettiin ehkäistä auttamalla työnhaussa. Pelkästään kadulla asuvia naisia ei juuri ollut silloin eikä nyt, sillä nainen ei juuri joudu tilaan, jossa hän ei millään palveluksella kelpaa yhdellekään miehelle. Toki aina on ollut myös oman tiensä kulkijoita. Eivätkä iän karttuessa vuoteeseen pyrkivien jonot pitene.

Paljon enemmän kuin kymmenen talvea Thaimaassa viettäneenä olen välillä mielikuvitellut kuinka paljon samaa onkaan siellä prostituoidun arjessa. Vaikkei ole Valkonauhaa tai kai muitakaan ohjaamassa kaidalle polulle. Jos ei ole elämä helppoa maaseudulla jalat lähes puolimetrissä mudassa riisipellolla 10-12 tunnin työpäivineen, ei sitä ole itsensä tai ruumiinsa myyminen ulkomaalaisillekaan. Vain harvan elämä muuttuu clamouriksi Pattayan tyttöbaareissa tai kadulla, sillä myös siellä on ala- ja ylämäkensä. Ulkonäkö myy, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta touhuta edes baaritiskillä farangimiehen jalkojen välissä. Joskus jäljelle jää vain katu, jos ei ole muuta työtä tarjolla. Toki moni valitsee itsensä myymisen muutenkin.

Aina ei baarityttökään ole aivan viaton maalta tullessaan. Kylään on voinut jäädä teinirakkauden tuloksena lapsi tai pari isovanhempien huomaan. Farangimiehen tuntuukin olevan vaikea ymmärtää, että äidin on lähetettävä kotikylään rahaa, jotta hän voi tarvittaessa palata. Lapset ovat myös osa vanhenevien vanhempien tulevaa sosiaaliturvaa silloinkin, jos äiti epäonnistuu hyvän ulkomaalaisen miehen etsimisessä.

Thaimaalaisen naisen rakkauteen kuuluu raha aivan toisella lailla kuin Suomessa. Maassa ei ole sellaista järjestelmää, että voisi mennä kaupungin sosiaalityöntekijälle sanomaan tarvitsevansa rahaa esimerkiksi uusiin vaatteisiin tai edes ruokaan. Jos parisuhteen ainoa rahamassi on miehen housun taskussa, on sieltä löydyttävä salaa tai sovitusti säännöllisen epäsäännöllisesti bahteja myös yhdessäolon thaimaalaisen osan kotikylään.

Itse asun Morakotin kanssa hänen omakotitalossa. Osin iän, vaivojen ja minunkin vuoksi Tata on lopettanut oman työnsä. Rakkauteeni ja välittämiseen kuuluu huolehtia hänestä ja hänen omalla tavallaan minusta. Maksan arjen kulut ja hän saa omaa ekstraa poimimalla mustikoita Suomessa, jos haluaa. Josta siitäkään ei mitään jäisi ilman sponsorointiani.

Niin tai näin, eläkkeeni riittää meille molemmille, kun ei pröistäillä eikä syödä ravintoloissa varsinkaan länsiruokaa. Mitä nyt haukataan hampurilaiset ja pizzat joskus. Ei myöskään ajella Mersulla, vaan skoottereilla eikä paljon Suomen lisäksi muualle matkustella. Bahteja on taskun pohjalla juuri sen verran, että voin ja ostankin lisäksi eläinten ruokaa naapurin kanoille kukkoineen ja puolelle tusinalle kissalle sekä yhdelle pihan ja joillekin kylän koirille. Jääpä rahaa hankkia ja jakaa myös lapsille 20 bahtin leluja.

Martti Mäkisen blogipalaute

Toissapäiväisessä blogissani sivusin ehkä parasta työpaikkaani ikinä. Hoechst Fennicaa ei kuitenkaan enää ole kuin muistoissa ja ehkä historian lehdillä jossain. Tiloissa toimii nykyisin ainakin Tuusulan Yrityskeskus. Silloin niin hienon työyhteisön työkaveritkin ovat kadonneet kuka minnekin.

Myös yhteinen pomomme, varastopäällikkö Stig Hammarberg on siirtynyt taivaallisille varastoille, enkä tainnut käydä hänen kotona koskaan. Pihassa kylläkin katsomassa ikuisuusveneprojektia. Kai ikänsä poikamiehenä eläneen Stigun kotitalo on myyty ja kunnostettu todella hienoksi. Sitäkin kävin katsomassa etsiessäni entistä esimiestäni. Nykyisin tiedän jotain vain yhden, sen ajan duunikaverin olosta ja elosta, jonka blogini innoitti muistelemaan mennyttä aikaa.

Martti Mäkinen on työtoveruuden ohella pitkän linjan hyryläläisiä. Pelattiin yhdessä kakaroina jääkiekkoakin Koskenmäen Kisailijoiden edustusjoukkueessa. Vuosia myöhemmin Hööstin aika hitsautti meidän myös jonkun sortin kelpo kavereiksi. Jos jotain on asiassa kohdallaan, sitä on miehen mainio suusanallinen huumori. Olikin oikein mukava, kun "Näkki" innostui tarttumaan muistoihinsa blogini ansiosta. Ja vielä mukavampaa oli, että hän jakoi kokemuksensa minulle ja minä luvan kanssa muille:

"Terve. Kirjoituksesi vei ajatukseni Hoechstiin. Opiskeluaikanani vuonna 1971 olin nelisen kuukautta varastotumpelona firmassa. Se tarjosi henkilöstölle kuljetukset Helsingin ja työpaikan välille. Käytin sitä hyväkseni, kun arkisin ennen bändin tuloa kello 17-20.30 pyöritin levyjä ja puhuin pehmeitä Hämeentiellä ravintola Canjonissa paikallisille eronneille ja karanneille. Illalla palasin julkisilla vastavihityn vaimoni luo Tuusulan Mattilan alueelle Elanto-kaupan yläkerran vuokrakämppään. "Hööstin" pihalla treenasin myös kuorma-autolla ajamista, koska henkilöauton ajokorttini oli menossa vanhaksi. Kiitos työnantajan inssi kuorma-autolla tuli suoritetuksi ja sitä ennen kirjallinen koe. Sain sen ajan termien mukaan kuorma-auton ammattiajokortin. Erikoista oli, että viisi vuotta myöhemmin korttini muuttui automaattisesti yhdistelmäajoneuvokortiksi. Ikinä en sitä tarvinnut. Luovuin siitä, kun täytin 70. Minullakin on siis vain hyvää sanottavaa ajasta, jonka vietin Stigun alaisena ja sinun työkaverinasi."

Työtä naisten kanssa ja vuoksi

1800–1900-lukujen vaihde oli suomalaisen prostituution historiassa eräänlainen kulminaatiopiste. Seksinmyyjiä oli runsaasti, Helsingissä arviolta noin tuhat. Se oli valtava määrä 80 000 asukkaan kaupungissa. Useampi kuin joka viideskymmenes nainen myi itseään. Prostituutio rehotti ja tunnettuja bordelleja olivat esimerkiksi Eldorado, Vihreä helvetti ja London. Työstä seurasi naisille julkista häpeää ja sukupuolitauteja.

Helsingissä prostituoituja auttoi muun muassa 1905 perustettu Valkonauha-järjestö. Sen ”rautatielähetys” vastaanotti kaupunkeihin muuttavia maalaistyttöjä rautatieasemalla. Jos heidän palauttamisensa maaseudulle ei onnistunut, naisten lankeamista siveettömään elämään koetettiin ehkäistä auttamalla työnhaussa. Valkonauha-järjestön naiset vierailivat myös köyhälistön kodeissa, mitä moni piti tunkeiluna. He myös ripittivät ”langenneita naisia” järjestön toimistossa. 

Suur-Helsingin Valkonauha perustettiin vuonna 1928. Se on naistyöhön keskittynyt ja tarjoaa naisille muun muassa tuettuja asumispalveluita Helsingin Katajanokan Luotsikadulla.

Myös minun yksi päihdetyön osa liittyy Valkonauhaan, sillä Liisankoti toimi omakotitalossa Helsingin Pakilassa. Sitä korvaamaan yhdistys kaipasi nykyaikaisempia ja isompia tiloja, sillä aika oli ajanut auttamattomasti ohi. Yhdistys kääntyi Sininauhaliiton puoleen, josta heidät ohjattiin ottamaan minuun yhteyttä. 

Lupasin auttaa. Mutta Valkonauhaliitto jäsenjärjestöineen oli todella naisten valtakunta. Eikä edes jäseniksi kelpuutettu miehiä. Silti tarvitsin aseman ryhtyessäni toimeen. Huomasin mainittujen järjestöjen säännöissä porsaanreiän, sillä niissä ei ollut mainintaa, että jäsenistö valitsee keskuudestaan hallituksen. Joten he valitsivat minut Suur-Helsingin Valkonauhan hallituksen vara- ja myöhemmin puheenjohtajaksi. 

Tästä parahti Valkonauhaliitto, että nyt miehet kaappaavat Soinin johdolla koko Valkonauhan. Se lähetti jäsenjärjestöilleen mylly- tau oikeastaan paimenkirjeen sääntömuutoksen pikaisesta tarpeesta, etteivät miehet jatkossa pääsisi hallituksiin. Osa uskoi ja osa ei, joiden joukossa oli tämän tarinan Suur-Helsingin Valkonauha. Joten se sai osin avullani uudet, upeaa historiaa täynnä olevat tilat Luotsikadulta, joissa Liisankoti on tälläkin hetkellä.

Pieni, mutta merkityksellinen seikka on sekin, että en onnistunut saamaan pieniin koteihin edes minikeittiöotä. Sillä silloinen toiminnanjohtaja halusi "pakottaa" asukkaat yhteisöllisyyteen myös yhteisten ruokahetkien avulla. Silti minusta tuli hyvillä mielin "Mauri, joka oli työnsä tehnyt ja sai mennä".

Vaikka Suomen Valkonauhaliitto on toiminut yli vuosisadan naisten oikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, ei siellä ole miehillä edelleenkään juuri jalansijaa. En myöskään ole varma missä ja milloin ovat Suomessa syntyneet Valkonauhan juuret. Sillä kerran kauan sitten luin jonkun tahon lahjoittaneen 1800-luvulla valkonauhatyöhön "keisarillisen teeastiaston".

Trukkikuskinkin suuruus on suhteellista

Nukkumatti vei minut viime yönä ajassa taaksepäin yli puoli vuosisataa, ensimmäiseen työpaikkaani armeijan jälkeen. Se oli ehkä paras duunini työtovereineen ikinä. Olin Hoechst Fennicalla ensin Volkswagen pakettiauton apumies ja sitten ulkovaraston Linde trukin kuljettaja. Niin hyvää se ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi senkin pilannut viinan kanssa. Alko oli ottanut minusta jo nuorena vahvan niskalenkin.

Mutta viime yönä nostellessani Unimaailmassani yli tonnin Frigen kaasusäiliöitä kuorma-autojen lavoille kaikki oli toisin, ja saksalaisen suuryrityksen varasto Tuusulan Maantiekylässä tuntui 60-luvun loppulla suurelta. Ehkä se tuli uniini siksi, että eilen kuunnellessani Radio Suomea uusilla kuulolaitteillani sain tietää, että Suomen Sipoossa on yksi maailman suurimmista rakennuksista. Olisi siellä ollut trukkikuski Soinilla ihmettelemistä ja työmaata kerrakseen. 

Ehkä muitakin kiinnostaa aihe, joten kopion kaksi iltapäivälehtien linkkiä. Toisen takana on myös video. Joten olkaapa hyvät: Iltalehti ja Ilta-Sanomat. 

Vähävaraisten ja persaukisten kyykytystä

Iltalehti uutisoi eilen alla olevan kuvankaappauksen otsikolla minkälaiset ihmiset kelpaavat jatkossa Suomeen. Koko jutun voi lukea tämän linkin takaa. Sanonnalla, että perse on auki, viitataan mahdollisesti siihen, että henkilö kulkee housuissa, jotka ovat kyseisestä kohdasta puhjenneet. Eikä hänellä ole ollut varaa ostaa uusia. Ja vaikka olisikin, taskuissa ei juuri riihikuivaa rahaa ole.

Tottakai moniin valtiomme tekemiin päätöksiin tarvitaan vähintään koko hallitus, mutta kyllä tässä asiassa sylttytehdas majailee persujen tontilla. Yhä ahtaammalta näyttää elo myös työttömällä persvakomiehellä. 

Itse vielä pelastun viime kädessä nälkään tappavalta silmukalta, sillä elämäni leppoistamisjakson pääsponsorina toimii työeläkeyhtiö Ilmarinen, joka kustantaa elämiseni. Luulen kyllä saaneeni eläkettä niin kauan, että olen käyttänyt palkastani ilman korkoa väkisin otetut eläkemaksut. Joten minäkin lienen jo muiden rahoilla elävä, lähes persaukinen siipiveikko.

Mutta miten otsikon tämänkertainen köyhän kuritus voisi sitten minua koskea, kun olen Suomen kansalainen? No, esimerkiksi siten, että kun Morakot tulee kesäisin Suomeen luokseni ja mustikkametsään kolmeksi kuukaudeksi, tarvitsee hän viisumin saadakseen kutsukirjeen Suomen suurlähetystölle. Jossa sitoudun elättämään ja asuttamaan kihlattuni, vaikka häneltäkin vaaditaan varoja omalla pankkitilillä.

Mutta miten kävisi tulemisen ja kutsukirjeeni, jos olisinkin minimikansaneläkkeellä kituuttava, hyödytön tyhjänpantti, jonka soppalautasta Kelä täydentää viimesijaisella perustoimeentulotuella? Ajattelisiko silloin jakkuhameinen tai prässihousuinen valtion virkahenkilö, että miten tuokin nuorikkonsa vanhoilla päivillä tai ylipäätään ketään elättäisi, kun ei kykene siihen itsekään ilman valtion armopaloja.

Täysin tarpeeton tosin minusta ei hevin tule, koska kylttymätön verokarhu kuorii hankkimiani eläkerahoja monella lailla ja useaan kertaan. Ja nyt vielä taipaleeni iltaauringossa viimeiseen hengenvetoon saakka korkeamalla veroprosentilla kuin aikoinaan suoraan palkasta. Mutta kyllä muiden säätämiä elämäntarkoituksia on yhä vähemmän, sillä ikäni vuoksi en kelpaa tiukankaan paikan tullen edes rintamalle tykinruuaksi. 

¾ vuosisadan huollon ja korjaustoimenpiteiden väliraportti

Kun olin nuori ja opettelin eloa ja oloa tyttöjen kanssa, kelpasi melkein kaikki kaksijalkaiset tikapuista lähtien. Jutut olivat olemattomia tekoja paljon suuremmat. Rehvasteltiin otetuilla ryypyillä ja kaadetuilla naisilla, vaikkei minusta koskaan ole naistenmieheksi ollutkaan. Nyt Munallisten Marttakerhossa ja muuallakin missä ikäisiäni tapaan, on elvistelyn aiheina lääkärissä käynnit sekä vaivojen ja lääkkeiden määrät.

Viime talvena päätin Thaimaassa, että palattuani Suomeen huollan ja korjautan kertakäyttöistä nahkapukuani sisältöineen. Innoittaja oli tällä kertaa aiemminkin mainitsemani riisikuppiin pudonnut hammasilta. Remontti suussa on kesken, jota jatkan ensi kesänä. Siihen saakka puhun ja puren niin, ettei ole ylähampaita lainkaan. 

Silmien keinomykiäiset ovat nyt laserleikkauksineen paikallaan ja olen Tammisairaalan väen tekemisiin hyvin tyytyväinen. Kolmesta eri tipasta Tata tiputtelee silmiini enää vain yhtä aamuin illoin ja sillä välilläkin. Huomaan myös pärjääväni vanhoilla laseille ja lähelle ilman kuten ennenkin. Ensi kesänä käyn silmälääkärissä tai ainakin optikolla ja ratkaisen hankinko uudet katselemisen apuvälineet vai en.

Mutta päästäkseni silmäleikkaukseen, tutki tohtori aiempien vaivojeni tilanteet sepelvaltimotaudista sydäninfarktiin sekä pallolaajennuksiin ja refluksitaudista verenpainetautiin. Saldoksi tuli toisen verenpainelääkkeen puolittamimen.

Seitsemän vuotta sitten kuulotutkimuksissa todettiin, että vain kaksi ääntä oli normaalirajojen sisäpuolella. Joten yhteiskunta kustansi pari tonnia per korva maksaneet kuulokojeet. Niitä kai osin motivaation puutteen vuoksi en koskaan oppinut käyttämään. Joten ne makasivat yöpöytäni laatikossa, kunnes huomasin, etteivät ne enää toimi. Ehkä osasyy innostuksen puutteeseen oli, että joidenkin mielestä kuulen liian huonosti ja omasta mielestä tarpeeksi hyvin.

Eilen sitten tälläsin korviini uudet laitteet. Tällä kertaa kannustimena oli ne asentanut liike, joka sanoi, että puolen vuoden käyttämättömyys saattaa nitistää patterit tai oikeastaan kai miniakut.

Joka tapauksessa illalla piha täyttyi lintujen lauluista ja monenlaisesta naapureiden hälinästä. Morakotkin puhui aivan liian suurella äänellä, vaikka pienensin äänenvoimakkuutta. Ekstrana ominaisuuksissa on muun muassa älylaitteeni radion, YouTuben ja television kuunteluominaisuus. Järviradio soikin nyt korvissani kirjoittaessani blogia Thaimaan aamussa ja Suomen aamuyössä. 

Samaisen remontin yhteydessä todettiin eturauhasen hyvänlaatuinen liikakasvu, johon sain rohdot. Voinen kai ajatella värkkini voivan ikään nähden hyvin ja sen yhden osan kasvavan kilvan vatsani kanssa. Josta siitäkin on seurauksensa. En käytä enää nauhakenkiä ja varpaankynteni leikkaa Tata tai joku yhtä miellyttävä jalkojenhoitaja. Yhtä mukava on kauneudenhoitaja, joka nyppii kerran vuodessa 300 bahtilla (10€) kasvoistani mustapäät.

Greta Thunberg ja Renaz Ebrahimi

Israel pysäytti Gazaan suunnanneet alukset kuluneella viikolla ja otti kiinni niissä olleet yli 400 ihmistä. Pidätettyjen joukossa oli kuusi suomalaista ja Gazan saarron murtamista yrittäneeseen laivueeseen kuului 42 alusta. 

The Guardian uutisoi lauantaina Greta Thunbergin kertoneen Ruotsin viranomaisille saamastaan kovasta kohtelusta. Brittilehden näkemän kirjeenvaihdon mukaan israelilaisjoukot olisivat pakottaneet Thunbergin pitämään erilaisia lippuja valokuvissa. Lisäksi hän sanoo olleensa sellissä, jossa oli luteita eikä myöskään saanut kiinniottonsa aikana riittävästi ruokaa tai vettä. 

Gazan avustuslaivueeseen osallistunut suomalaistoimittaja Renaz Ebrahimi on aloittanut nälkälakon Israelin pidätyskeskuksessa, Global Sumud -laivue kertoo Instagram-tilillään. Kiintiöpakolaisena kurditaustaisen perheensä kanssa viisivuotiaana Suomeen Iranista tullut Renaz kertoi aiemmin julkisuudessa olleen superjärkyttävää, että hän joutui olemaan turvattomassa tilassa, jossa valkoinen ihminen oli käyttänyt neekeri-sanaa ruskean ihmisen vieressä ja siten vähätellyt sorrettuja.

Ulkoministeriön konsulipäällikön Jussi Tannerin mukaan pidätettyjen suomalaisten tilanteessa Israelissa "ei ole kannaltamme mitään kovin ihmeellistä. Suomalaisia, jotka ovat menettäneet vapautensa eri tavoilla, on maailmalla satoja joka vuosi". Itsekin valtionrajarikkomuksista rangaistuksen saaneena pidän varsin luonnollisena, ettei muihin maihin tunkeutujia Suomea lukunottamatta juuri kultatuolissa kanneta tapaamaan päättäjiä. 

Ympäristöaktivisti Greta Thunberg, 22, tunnetaan maailmanlaajuisen nuorisoliikkeen käynnistäjänä, joka vaatii kiireellisiä ilmastotoimia, mutta hänen vaikutusvaltansa ulottuu paljon protesteja pidemmälle. Talouslehti Forbesin mukaan Thunbergin nettovarallisuus on noin kaksi miljoonaa dollaria. Tälläkin kertaa hänet lennätetään takaisin Ruotsiin, Kreetalle tai johonkin muuhun maahan enkä tiedä millainen on hänen oma hiilijalanjälkensä.

En myöskään ota ainakaan nyt kantaa heidän tekemisiin. Mutta sitä arvostan, että kaikki mukana olevat laittavat itsensä ja elämänsä peliin asian puolesta, jolla Greta elättää itsensä ja johon varmasti myös uskoo. Aivan toisin kuin minä, joka louskutan leukoja kämmenenkokoisella älylaitteella vuoteessa maaten tai nojatuolissa istuen. Syötävät pöydällä vieressä ja vaatteet pesurummussa tai narulla kuivumassa Thaimaan auringon alla. Enkä oikeastaan odota edes seuraavaa eläkettä tilille. 

Makumaailmojani

Suulla voi maistella paljon muutakin kuin ruokaa, mutta nyt muistelen ja kirjoitan lempiruuistani kotona ja muualla. Ennen sitä kuitenkin kielioppipläjäys. "Ruoissa" viittaa sanaan ruoka ja noudattaa normaalia kielen taivutusta, kun taas "ruuissa" on ääntämykseen perustuva ja puhekielisempi muoto.

Sitten sananen jos toinenkin syömisistä senkin jälkeen, kun ylähampaiden hammassilta putosi viime Aasian puolivuotiskaudella thaimaalaiseen riisikuppiin. Myöhemmin suomalainen hammaslääkäri sanoi, ettei sellaista hammasalan ammattilaista ole syntynytkään, joka laittaisi yläkertaani uuden hammasillan tai vanhan uudelleen ja nyppi yläosastolta lopunkin purukaluston pois. Vain yksi tai kaksi jäi perälle. Olivat käyttökunnossa ja lähellä jotain näköön tai johonkin muuhun elintärkeään vaikuttavaa. Joten ensi kesän proteesia odotellessa matkasin kaukomaille talveksi ilman ylähampaita. 

Ulkonäön lisäksi puolihampaattomuus vaikuttaa moneen muuhunkin. Sillä kun ruokaa ei voi kunnolla pureskella, jää osa mauista kokematta. Ja esimerkiksi kovan sorttiset jälkiuunileivät vallan syömättä. Ruisleipä onkin leivistä ehdoton ykkönen. Vaikka myös aito ranskanleipä ja juustosiivu levitekerroksen päällä aamukaffen tai -teen kanssa herkkujani onkin.

Pidän itseäni kaikkiruokaisena ja karsastan vain chilillä voimakkaasti maustettuja thairuokia. Kuitenkin niistä kaikista mitä syön tiedän nimeltä vain osan. Enkä ole aina aivan varma saamistani selvityksistäkään mitä suuhuni pistän.

Kuvan aamiaislautasellinen kookosmaidon kanssa osoittaa, että vaikka Tata sanoi sen valmistetun toisen kuvan juureksista tai mikä lienee laatuaan, en ole asiasta aivan varma. Mutta syön, jos muutkin syövät ja kävelevät omin jaloin ulos. Aika usein joku kysyykin Morakotilta, että syönkö thairuokaa ja vastauksen saatuaan minulta "aroi mai" tai jotakin sinne päin. 

Niin on suuni kuitenkin tottunut suomiruokaan, että yksikään herkullinen, aasialainen ruoka ei suosikkieni joukkoon mahdu. Vaan ehdotonta piikkipaikkaa pitää karjalanpaisti kokoperunoilla. Pääruokalistani muita suosikkeja muusin kanssa ovat nakki- ja jauhelihakastikkeet, stroganoffinkin saadessa veden kielelle.

Vaikka kai ainakin osin muualta Suomeen tulleet lienevät tuoneen mukanaan kebabit, pizzat, sushit ja monet muut ulkomaiden herkut, eivät ne kykene muuttamaan mieltymysteni järjestystä, vaikka makumaailmaani avartavatkin.

Aivan erityinen hemmottelupikaruokani on HK:n Sininen, nimenomaan kuori päällä mikrossa kypsennettynä. Kun kuoren ensimmäinen poksahdus levittää makkaran tuoksun keittiööni, on se jotain taivaallista. Näin luulen, sillä en ole paikassa vielä käynyt. Enkä tiedä syödäänkökään siellä. Sekin selvinnee, jos joskus muutan tuonpuoleisen jollekin osastolle ikiajoiksi.

Ykkösruokapöytäni on hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen ratin takana, kun ostan paikalliselta grillikioskilta puolikkaan maitolitran ja lihapiirakan kahdella nakilla sekä kaikilla lisukkeilla. Joskus ostan kotikyläni naapurista, Hyrylän K- tai S-kaupasta paahtokylkeä tai muuta valmista syötävää, jotka syön samalla istuimella parkkipaikalla silmäillen ihmisen menoja ja tuloja, usein autoradiosta musiikkia kuunnellen. 

Menossa mukana...

Aamulla pyytelin ja kyselin pihalla kuvan etanalta: "Etana etana näytä sarves onko huomenna poutaa?" Se on lasten loru ja vanha sanonta, joka liittyy kansanperinteeseen sään ennustamisesta. Se on myös osa leikkiä, jossa polvella nyrkissä oleva käsi symboloi etanaa, ja jos keski- ja etusormet nousevat pystyyn, se ennustaa poutaa eli kuivaa säätä. Loru perustuu ajatukseen, että etanat liikkuvat ulkona kostealla säällä ja työntävät sarvensa esille, sillä usein sateista säätä seuraa aurinkoinen ilma.

Etanan hitauden vuoksi nahjusmaista ihmistä verrataan siihen. ”Katsella kuin etana” tarkoittaa katsomista silmät tapillaan. Koska viinitarhojen etanat piiloutuvat kalkkikuoren sisälle, mutta tulevat sieltä talven tai kuivuuden jälkeen ulos, etanaa on pidetty myös Kristuksen ylösnousemisen vertauskuvana. Etana kantaa lisäksi ”taloaan”, eli ”koko omaisuuttaan” aina selässään, joten siitä on tullut tyytyväisyyden symboli.

Kun käyn Kahvila Hyrylän Munallisten Marttakerhossa aamupalalla, maksaa se reippaat viisi euroa. Thaikotini Breakfast-placessa saman tarkoituksen vatsantäytteen hinta on alle 50 senttiä, ja polttoaine punamustaan PeeCeeX-skootteriini euron paikkeilla litra. MacDonaldsia ei ole koko kaupungissa. Eikä tänne ole lonkeroineen yltäneet muutkaan kansainväliset hampurilaisketjut, Hesestä puhumattakaan. Mutta muita purilaispaikkoja on, joissa joissakin hinnat ovat liki kuin Suomessa.

Molempiin silmiini tehtiin kaihileikkaus juuri ennen talven pakomatkaani. Toisen silmän keinomykiäisen istuttamisessa oli tikkeineen suurempi työ. Niitä lääkärin ommellessa ajattelin leikkuutuolissa istuessani, näkö muiden osaamisen varassa, ettei kellosepän tarkkuutta vaativa puuha ole krapulaisen vapisevilla käsillä eikä minulle sopivaa.

Joka tapauksessa kaikki meni lostavasti ja elämä on näkökyvyn ja kaiken muunkin osalta oikein hyvin. Lääkkeitä vitamiineineen ja muine rohtoineen on entiseen tapaan matkassa selkärepullinen. Mukana uusina nyt kolme eri sorttista silmätippaa. Niistä yhden kanssa lotrasin liikaa, kadotin 5 millilitran pikkupullon tai niitä määrännyt lääkäri laski tarpeen väärin. Niin tai näin, kuvan silmätippa loppui kesken.

Siihen yritin saada neuvoja tai muuta jeesiä minut leikanneen Tammisairaalan sairaanhoitajalta. Vastaus chat-tiedusteluun tulikin samana päivänä. Se oli pettymys: "Hei! Teidän täytyy selvittää itse siellä Thaimaassa mitä kautta saatte Predforte silmätipat. En tunne paikallista terveydenhoitojärjestelmää eli pitääkö varata aika paikalliselle lääkärille että saatte lääkkeeseen siellä reseptin."

Viestin aiheuttamalla nurjalla mielellä luin rivien välistä asiallisuuteen kätketyn palveluhaluttomuuden, jota kunnallisessa ja valtiollisessa palvelussa jaksan yhä ihmettelellä silloin tällöin. Siispä oli selvitettävä tämänkin suomalaisen sairaanhoitajan palkan sekä terveydenhuollon maksajana, mutta täällä kielitaidottomana asia itse. Kävi ilmi, että kyseistä lääkettä saa apteekista kuin apteekista ilman reseptiä 3 euron hintaan sen maksaessa Suomessa noin 13 euroa. Ketkä käärinevät riihikuivia taskuihinsa ja autaisiko apteekkimonopolin purkaminen? 

Kaikki yhdessä olemme me

Eilisestä blogisisällöstä innostuneena pengoin sähköistä tietolaariani maailmanäärissä löytääkseni jotain, millä perusteilla ja muilla kriteereillä Irma Carberg valittiin Suomen Kuvalehden kilpailussa vuonna 1926 tavallaan maamme suomalaisimmaksi naiseksi. Kas tässä tämän linkin takana. 

Mutta mistä me sitten olemme aikoinaan tulleet? Suomalaiset polveutuvat sekä eurooppalaisista että siperialaisista esivanhemmista, jotka saapuivat Suomen alueelle useina aaltoina jääkauden jälkeen, alkaen noin 10 000 vuotta sitten. Varhaisimmat asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä, mutta myöhemmin, erityisesti rautakaudella ja keskiajalla, alueelle muutti ihmisiä Pohjois-Euroopasta ja Siperiasta, jotka toivat mukanaan uusia geenejä ja kulttuureja. Lyhyesti sanottuna suomalaiset ovat eurooppalaista ja siperialaista alkuperää oleva kansa, jonka esivanhemmat ovat asuttaneet Suomen alueen useina eri aaltoina.

Muistelen aikoinaan puhutun ja vieläkin joskus korviin tarttuu ilman yöpöytäni laatikossa olevaa kuulolaitettakin, että itä- ja länsisuomalaisilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mitä sitten puhuja kulloinkin tarkoittaneekaan.

Asiaan ohuesti liittyen olen viime aikoina  yrittänyt sovitella mieleeni myös mitä oikeastaan tarkoittaa varsinkin joidenkin puolueiden tämän hetken suosikkihokema väestönvaihdosta, jota he perustelevat muualla syntyneiden Suomeen muutolla. He puhuvat myös haittamaahanmuutosta. En kylläkään ole varma onko puheripuli silloin puhjennut laskevista kannatusluvuista vai aidosta huolesta jostakin, jota en ainakaan kokonaan käsitä.

Toisaalta haluamme olla osa Eurooppaa ja toisaalta sen ainutlaatuinen Takapajula. Kerron esimerkin. Keuruulla oli niin sanottu alkoholistiparantola, joka näkyi myös katukuvassa. Silloin tällöin joku lehtienkin palstoilla toivoi juoppojen katoavan savuna taivaalle tai vähintään muualle. Ikäänkuin minulle outo maailmankaikkeuden valtias olisi heitä kuullut ja istuttu tilalle vastaanottokeskukseen. Pian juoppojen sijaan kaduilla näkyi myös nuoria äitejä, jotka työnsivät vaunuissaan sulkaasilmäisiä pienokaisiaan. Ja samat juoppojen katoamista toivoneet toivoivat heitä takaisin.

Minulle sopii erinomaisella tavalla, että suomalaiset naiset rakastuvat myös tummaihoisiin miehiin ja suomalaiset miehet rakastuvat myös aasialaisiin naisiin. Tietysti käsittääkseni sen on pitänyt reissata jokunen kilometri, avartaa mieltä muutenkin sekä olla tovi jos toinenkin synnyinmaan rajojen ulkopuolella. 

Takaisin dekkarimaailmaan

Viime kesänä päätin lopettaa ainakin joksikin aikaa kirjojen lukemisen. Sillä en saanut minkäänsorttisiin otetta, joka olisi kantanut viimeiselle sivulle saakka. Tilalle kaivoin enemmän asiapitoista sanomaa ja kerrontaa. Niitä ammensin ja ammennan yhä muutaman sähköisen sanomalehden lisäksi Hesarin kuukausiliitteistä sekä Suomen Kuvalehdistä, jotka minulla on kaikki. Niistä on mukava lukea edelleen silloin tällöin mistä ja miten kirjoitettiin esimerkiksi kolme päivää ennen syntymääni vuonna 1950. Mainoksetkin ovat mielenkiintoisia varsinkin, kun huomasin jonkun yrityksen olevan tänäkin päivänä tolpillaan. 

Ensimmäinen Suomen Kuvalehti -nimeä käyttänyt lehti ilmestyi vuosina 1872–1880 ja toinen vuosina 1893–1894. Niitä minulla ei ole, mutta nykyisen Suomen Kuvalehden numerot on sähköisessä muodossa jokainen. Alussa päätoimittajana vuonna 1916 toimi Matti Kivekäs, joka sai myöhemmin surmansa Suomen sisällissodassa valkoisten puolella. Lehti järjesti esimerkiksi vuonna 1929 ajan rotuoppien innoittamana suomalaisen naistyypin puhdasta edustajaa etsivät kauneuskisat. Kallonmittaustakin sisältäneen kisan voittajaksi kruunattiin Irma Carberg.

Nyt yritän innostua uudelleen dekkareista, vaikken juuri pidä kirjoista, joissa paha saa joka kerta palkkansa ja hyvyys vie aina voiton. Eikä kirjan sankarille käy koskaan kuolettavan köpelösti. Työn alle otin Arttu Tuomisen kirjan VAPAHTAJA, joka on kyllä tavoiltaan kaikkea muuta kuin kristinuskon kuolleista herännyt saman niminen. Mielenkiintoa lisää, että dekkari sijoittuu Poriin ja mukana vilahtelee myös paikallinen Sininauha, jossa olen vieraillut aikoinaan monesti. Silloinen toiminnanjohtaja Pirjo Rehulakin palasi mieleen. Häntä ajattelen lämmöllä sekä kävelyämme yhdessä Tyynelään kurssikeskukseen Pieksämäen tuntumassa. Sininauhaliiton hallituksen pöydän ympäriltäkin Pirjon muistan sekä sen, että hän taitaa olla sukua vaimolleni numero 1. 

Samasta kaupungista on myös aikuisen ikään ehtinyt näyttelijä ja laulaja Mira Luoti, joka sanoi naistenlehti Eevassa: ”Pahinta mitä itselleen voi tehdä on se, että alkaa pienentää persoonaansa muiden vuoksi”. Se on hyvin sanottu ja oiva alku itsetunnon eheytykselle. Ehkä se on myös eräänä päivänä blogini aihe jälleen kerran. 

Ja suurin kaikista on rakkaus...

Viiden aikaan ennen auringonnousua mennessäni avokeittiöömme lääkekaapiksi muuttamalleni vanhalle jääkaapille, ajattelin sen palvelevan edelleen elintärkeässä tehtävässä. Sillä jos ei sen sisältöä ole muualla sen tyhjentyessä, lähtee minulta henki. Aamua oli toivottamassa myös naapureiden, tällä kertaa seitsemän eri väristä ja kokoista kissaa. Hekin vatsan täytettä naukumalla ja jalkaan puskemalla pyytäen. 

Eilisen blogini päätin lauseisiin: "On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi."

Olen ajatellut ja monelle sanonutkin heidän kysellessä kuinka ja millä kielellä Morakotin kanssa kommunikoin, että Googlen kääntäjän avulla saa asiat hoidettua, mutta ei sillä kyllä syvällisiä puhuta. Saatoin olla väärässä, sillä uusi italia- tai maltalainen nettiystävä lieni lukenut kääntäjän avulla blogini ja lähetti suomennetun italiankielisen kysymyksen: "Olisiko poika, joka olit, iloinen siitä miehestä, joksi sinusta on tullut?"

Se meni suoraan sydämeeni sen aralle osastolle, sillä olen kadottanut yhteyden minulle tärkeimpään ihmiseen. Eikä auta, vaikka muokkaisin kristinuskon ehkä tunnetuinta anteeksipyyntöä "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät" ja pyytäisin kaikilta, joita olen ymmärtämättömyyksissäni loukannut, että "antakaa minulle anteeksi, sillä en tiedä miten tai edes keitä kaikkia olen loukannut".

Palaan vielä eteläeurooppalaisen etäystäväni esittämään kysymykseen pienestä pojasta. Joskus vanhempieni haudalla kyselen kuinka monta iloa, mutta myös surua ja pettymystä mahdoinkaan teille tuottaa? Sillä päihteillä sekä laittomuuksilla höystetyssä reippaassa vuosikymmenessä ja kouluja käymättömyydessä ei juuri ilon aiheita vanhemmilleni ollut. Silti tiedän, että he antoivat kaiken anteeksi ja rakastivat minua juuri sellaisena kuin olin sekä olen tänään ja huomenna.

Mä oon mikä oon, en tahdo muuksi tulla...

Minulla kesti ¾ vuosisataa hyväksyä omat kasvoni sellaisina kuin ne olivat lapsena tai ajan kanssa muokkaantuneet. Ehkä eniten inhosin äidiltä perittyä lättänenää. Varsinaisia ulkoisia arpia päässä ei ole. On vain mustat rannut vasemman korvan lehdessä, jotka sain lentäessäni kännivuosina ulos pikku Fiatin tuulilasista. Nekin hyväksyin vasta jokunen kuukausi sitten, kun kuulolaitteiden myyjä sanoi luulleensa niitä tatuoinniksi. Itsehän en ole oikeastaan koko korvalehteä käytävineen koskaan nähnyt ja ehkä maininta oli vain kohteliaisuus. Se oli kuitenkin hyväksi minulle. 

Viikko sitten asensin älylaitteeseeni Telegram viestittelyohjelman, kun yksi uusi tuttavuus Italiasta sitä pyysi, pyytäen myös kuvaani. Otin pikaisen selfien, jonka lähetin ja jota iltasella vuoteessa Morakotin vieressä pysähdyin ajatuksella katsomaan. 

Ehkä ensi kerran elämässä hyväksyin kasvoni sellaisena kuin ne ovat. Vuosikymmenet olivat tehneet ne mielestäni jotenkin valmiiksi. Joihin ajan patina, elämän ilot ja murheet sekä ikä uurteineen olivat tuoneet kypsyyttä ja vanhan miehen viisautta, jonka käsitän mahdollisesti vain itse.

Katsoessa ottamaani kuvaa ajattelin, että toiset ihmiset näyttävät aina erilaisilta kuin olen ja niin näyttäisin minäkin, jos voisin nähdä itseni muiden silmin. 

Thaimaan maaseudulla olen havainnut lapsille leluja jakaessa, ettei ole oikein sopivaa sanoa poikalasta kauniiksi (beautiful), vaan mieluummin komeaksi (handsom). Mikä sitten lienee oikea adjektiivi Thaimaassa, jos haluaa sanoi jotain varsin yleisistä ladyboyden ulkonäöistä.

Viime yön hiljaisuudessa ulkoa tulevia luonnoneläinten ääniä kuunnellessa ajattelin taas kerran outouttani. Kun mieleen palasi lapsuus, jolloin en kyennyt hyväksymään itseäni päältä enkä sisältä sellaisena kuin olen. Kuinka paljon halusinkaan olla kuten muut. En hyväksynyt edes suku- enkä etunimiä. Vain juodessa olin jotain. Ehkä onneton itsetuntoni oli merkittävin syy alkiholisoitumiseen. 

Juomisen lopetin yli 40 vuotta sitten ja jatkoin takamatkalta keskeneräiseksi jäänyttä aikuiseksi kasvamista sekä aloitin tutkimusmatkan minuuteen. Ymmärsin olevani mitätön kuin lumihiutale, mutta myös yhtä ainutlaatuinen. Tänään en löydä yhtään ihmistä, jonka kaltainen tahtoisin olla, vaikka joskus ajattelenkin rikkaiden maallista mammonaa.

On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi.

Pukeutumisetikettejä

Tämä on 5063. blogi samassa paikassa samalle alustalle tehtynä. Niistä ehkä neljäosa on Päiviksen, pari, kolme satunnaisten kirjoittajien ja loput omiani. Monesti olen toivonut löytäväni edes yhden kerran kirjoittajia huonolla menestyksellä. Mutta Toivossa on hyvä elää ja Rauhassa kuolla, sanoi lapamato.

Lapamadolla taas tuskin on mitään tekemistä Lapatossun kanssa. Joka on suomalaisessa tarinaperinteessä esiintyvä hahmo, ratatyömailla kiertelevä laiska ja lupsakka leikinlaskija. Lapatossu sinällään on pehmeä, yleensä kangasta oleva kenkä, jota käytetään erityisesti kotona tai rentoutumiseen. Ajattelen Fiiliskaupasta saamiani kangasjalkineita juuri sellaisiksi. 

Monta muutakin lapa sitä taikka tätä on olemassa lapasorsasta ja -sotkasta aina paperiarkkiin. Se voi tarkoittaa myös kitaran kaulan litteää päätä, lapaluuta, airon tai melan leveää osaa ja potkurin napaan kiinnittyvä siipeä. Se on myös käden leikillinen nimitys sekä kaupunginosa Rio de Janeirossa ja Lappeenrannan tai Laitumen Pallo Punkalaitumella. Joten onhan jo yhdessä ainoassa sanassa suomenkielen opiskelijallakin opeteltavaa. 

Olen kirjoittanut kaikesta mistä tiedän jotain ja mistä en tiedä minkään vertaa. Välillä asialinjalla ja välillä provosoivasti, mutten koskaan valheita. Tänään minun piti kirjoittaa maailman valloittajakansan suomalaisista, jotka eivät edelleenkään mahdu syömään omassa pöydässä saati elämään maassa maan tavalla. Vaan koko väen ykkösuutiseksi nousee näyttääkö Iranin valtiollinen televisioyhtiö kansalleen ministerimme läpinäkyvillä sukilla peitetyt sääret ja polvet vai ei. Jopa valtiovarainministerimme parahtaa aiheesta.

Ehkä he ja vähän mekin olemme unohtaneet koti-Suomemme puku ja vaatepakot, sillä ravintolaan ei taida päästä vieläkään ilman paitaa. On sitten mies, nainen, sukupuoleton tai muunsukupuolinen. Eikä ole kauaa, kun portsarit vuokrasivat narikassaan sisäänpyrkijöille pikkutakkeja ja kravatteja. Yökerhoissa on edelleen varsin tiukat pukeutumissäännöt. Jopa Linnanjuhlissa paheksutaan, jos kutsuttu tulee tummassa puvussa eikä frakissa. Smokkikin taitaa herättää iltapäivälehdet uutisoimaan. 

Kuollut ei voi katua

Uutistoimisto Reuters on julkaissut videon, josta käy ilmi, että Charlie Kirk puhui juuri joukkoampumisista ennen kuin hänet ammuttiin pari viikkoa sitten Utahissa. "Tiedätkö, kuinka monta joukkoampujaa Amerikassa on ollut viimeisen 10 vuoden aikana", Kirkiltä kysyttiin. "Laskettuna vai laskematta jengiväkivaltaa", hän ehti sanoa. Sen jälkeen videolla kuuluu laukauksen ääni.

Sitten on toinen video, joka näyttää hänen puolisonsa Erika Kirkin puhumassa lavalla mikrofonin takana. Puheenvuoron ytimessä on yksi kristinuskon tunnetuimmista lauseista: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Siteerauksen jälkeen hän tekee siitä henkilökohtaisen jatkamalla: "Se nuori mies. Minä annan hänelle anteeksi."

Sitten arvatenkin kristitty kansanedustaja Teemu Keskisarja sanoo omista sanomisistaan: "En peru mitään, en pyydä anteeksi mitään, en kadu mitään paitsi syntejäni Jumalan edessä."

En osaa varmuudella ajatella saati sanoa mikä olisi tiukan paikan tullen oman anteeksiantoni syvyys, jos kotiimme tunkeutuisi roskajoukko. Joka surmaisi tai pahoinpitelisi lapseni, raiskaisi vaimoni ja sanoisi minulle: "Pistä poika reppu selkään ja lähde lompsimaan kohti sitä mistä olet syntyessäsi tullut, me asetutaan taloksi." Satavarmasti tiedän olevani valmis käyttämään riittävästi väkivaltaa poistaakseni kotimme valtaajat. Myös sen tiedän, että en ehkä missään olosuhteissa tai syystä hyväksy ihmisen tappamista. Sillä niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus katua, pyytää anteeksi ja tehdä parannusta. En ole se oikeudenjakaja, joka vie keneltäkään tämän mahdollisuuden. 

Käsintehdyn, taatusti uniikin liivini selässä on Elämän tähden logon alla teksti "DEAD CAN'T REPENT", jonka itselleni syvintä olemusta eilen kyselin. Englannin sana "repent" tarkoittaa suomeksi kääntymistä, katumista, surua tai parannuksen tekemistä. Se viittaa syvään pahoitteluun omista tekemisistään ja haluun muuttaa käyttäytymistä parempaan suuntaan. Kyseessä voi olla tunne menneisyydessä tehdyistä vääristä teoista ja päätös toimia toisin jatkossa.

Kuollut ei voi katua tarkoittaa myös, että kuolleella henkilöllä ei ole enää mahdollisuutta kokea tai ilmaista katumusta, sillä hän ei elä tai voi reagoida asioihin. Sanonta korostaa kuoleman lopullisuutta ja sitä, että kuoleman jälkeen menneitä tapahtumia ei voi muuttaa tai niitä ei voi enää aktiivisesti käsitellä tunnetasolla. Liivieni "Kuollut ei voi katua", koska katumuksen mahdollisuus päättyy elämän myötä. Uskonnollisten tekstien ja teologisten näkökulmien mukaan katumus vaatii tietoista, vapaata tahtoa muuttaa sydäntään ja suuntaansa, kykyä, joka menetetään kuoleman jälkeen, kun ruumis erotetaan sielusta.

Tänään on Elämän tähden ry:n 35. syntymäpäivä

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, sain päähäni ja koin tarpeelliseksi rakennuttaa kodittomille koteja ja hankimme Jyväskylän Kuokkalasta kerrostalotontin. Sitten tuli yhdistyksen kokouksen aika, jonka piti antaa hallitukselle ja operatiiviselle johdolle valtakirja rakentamiselle. Siihen oli päättyä koko tarina ennen alkuaan, kun kävi ilmi, että enemmistö paikalla olevista jäsenistä vastusti koko ajatusta. Ehkä ikä oli tuonut varovaisuutta ja he olivat unohtaneet itse ottamansa riskit. Sillä he ostivat aikoinaan Veljeskodin, vaikkei ollut lainkaan rahaa. Sanoivat, että oli vain rukouksen voima. 

Mitä tarkalleen tarkoittaa DEAD CAN'T REPENT?

Takalaiton kerrostalohankkeen onni tai siunaus oli kokousta johtanut Osmo Pihlaja. Hän oli rakentamisen kannattaja eikä päästänyt erimielistä väkeä päätökseen saakka. Vaan sanoi: "Kuten huomaamme hallitus on Soinin kanssa valmistellut asian huonosti, joten eiköhän annetta heille kuukausi lisäaikaa uuteen valmisteluun?" Näin päätettiin. Minulle kokousta johtanut Pihlaja sanoi sen jälkeen: "Olen voitavani nyt tehnyt. Loppu on sinun heiniäsi."

Oli tuumaamisen ja valvottujen öiden aika. Jäsenet tai mietteet tuntien käsitin juurisyyt ja sain oivalluksen. Perustimme päihdetyötä tekevän yhdistyksen, joka sai nimekseen Elämän tähden. Sitten syötin katulähetyskentälle tiedon, ettemme enää välttämättä tarvitse toteuttamiseen Katulähetystä, vaan pöytälaatikossa on uniikki yhdistys sitä varten. Kun tuli jatkokokouksen aika, päättivät osallistujat käytännössä ilman soraääniä, että tottakai me kerrostalot teemme! Olisi ollut vielä kamalampaa, että hanke olisi rakentunut nimenomaan Soinin toimesta ilman Katulähetystä 😇.

Elämän tähden teki aikansa pienimuotoista päihdetyötä, muun muassa parin IN105-lehden muodossa. Ne, kuten muukin tekeminen yhdistyksen tarkoituksen ja sääntöjen muutoksineen on oma tai useampi tarina. Niistä olen joskus kirjoittanut ja osan unohtanut. Joka tapauksessa nykyisin tarkoitus on kaiken elämän suojeleminen ja sen laadun parantaminen. Joten hyvää syntymäpäivää meille 🎂. 

Onko muita kuin lehtipuita?

Kun syksyn lehti maahan ehti, siinäkin soi blues, lauloi Lasse Mårtenson Repe Helismaan ja Toivo Kärjen biisissä. Mutta kaikki lehdet eivät putoa, sillä havupuiden lehdet ovat pieniä ja neulamaisia, vahamaisen pinnan omaavia neulasia, jotka estävät veden haihtumista. Neulasia on runsaasti ja ne muodostavat yhdessä kuusen oksien kanssa tunnusomaisen kartion muodon. Lehdet ovat ainavihreitä ja säilyvät puussa ympäri vuoden. Kuusimetsän suosioon Suomessa on monta syytä ja tässä yksi harvinaisempi. Sitä istutetaan Myllykylässä muun muassa vaimentamaan Senkkerin kiviainestehtaan ääniä ympäristöön.

Kun lähdin Jokilaaksosta Thaimaahan vajaa viikko sitten, jäivät joutsenet lammelle sekä lähes kaikki lehtensä pudottaneet puut kuin alastomina rannalle ja joka paikkaan, missä niitä on. Suomen suvi valmistautui talven tuloon ja yksivuotiset kasvit ja eläimet elämän päättymiseen. Monivuotiset karhuista mehiläisiin ja elämänlangasta voikukkiin asettuvat talviunille herätäkseen kevääseen palatessani kaukomailta.

Vuosirytmini puoli vuotta siellä ja toinen täällä on hyvin mieleni mukainen, vaikka pakkasessa ja lumisessa talvessakin on taikansa. Nykyisin, kun ylläpidän eläkkeelläni kahta pientä taloa ja kahden ihmisen elämää, olen päässyt kokemaan monta nurinkurisuutta. Senkin, että lennän Thaimaahan puoleksi vuodeksi säästääkseni rahaa Suomessa olemiseen. Niin kalliiksi on tullut synnyinmaani. 

Elo Tatan kanssa on kelpo poluilla, vaikka huomisesta ei tietäne varmuudella kukaan muukaan. Ehkä silti eläkkeen mahdollistaman leppoistamisen suurin anti on joutilaisuus, jolloin mietin kaikkea sitä mihin ei hektisessä työelämässä ollut syystä tai toisesta aikaa eikä tarvetta.

Koska kurttuotsaiset, mustakantinen kirja kainalossa kauppaavat saarnamiehet ja Päivi Räsäset eivät ole saaneet taottua päähäni mieleistään tuonelan- saati taivastietä, olen kulkenut omia polkuja. Silti olen pohdintoineni ikuisuuden lähtöruudussa. Että onko maallisen tieni päässä maatuminen maahan syksyn lehden lailla, tyhjyys ja ei mitään vai ikuisuus kylmemmällä tai kuumemmalla osastolla? Ja jos on, pitääkö polun pää jotenkin löytää tai tuleeko se nokan eteen kuin Manulle illallinen, joka putoaa kohdalle ilman omia ponnisteluja.