Ritsa thaimaalaisessa karjankasvatuksessa ja maaseudulla

Thaimaassa ja monilla muilla Kaakkois-Aasian maaseutualueilla ritsa (nang sataw tai paikallisittain hna mai / nang kadi -tyyppiset ratkaisut) on todellakin ollut – ja on edelleen – käytännöllinen työkalu paimentamiseen ja maataloustöihin. Vaikka ajatus ritsasta kuulostaa helposti rajulta, karjankasvatuksessa sen käyttö perustuu ennen kaikkea ääniefekteihin ja ohjaamiseen, ei niinkään vahingoittamiseen. Paimenet ampuvat tyypillisesti pieniä savipalloja, kiviä tai vaikka kovia siemeniä usein vesipuhveleiden tai lehmien lähelle maahan tai eläimen viereen pientareelle. Terävä napsahdus toimii tehokkaana äänimerkkinä.

Karja saattaa laiduntaa laajalla alueella tai kulkea pelloilla, joissa maasto on pusikkoista tai mutaista. Ritsan avulla paimen voi pysytellä kuivemmalla maalla tai kauempana ja silti ohjata lauman takaisin oikealle polulle tai pois viljelmiltä ilman, että hänen tarvitsee kahlata perässä. Sitä käytetään myös pitämään eläimet loitolla vaarallisista paikoista, ojista tai naapurin sadoista. Toisin kuin teräskuula tai terävä kivi, savipallo ei vahingoita eläintä vakavasti, mutta tekee selväksi varoituksen. Joillakin alueilla savipalloihin on saatettu jopa puristaa sisään pieniä ääniä tai suolaa. Tai ne on tehty tietyn kokoisiksi, jotta ne pitävät ääntä ilmassa lentäessään – pelkkä vihellys riittää säikäyttämään eläimen haluttuun suuntaan.

​Karjan ohjaamisen lisäksi ritsa on Thaimaan maaseudulla perinteisesti kuulunut monen maanviljelijän ja paimenen perustyökalupakkiin. Riisipelloilla ja hedelmätarhoilla ritsalla pidetään loitolla nälkäiset linnut ja makakit ennen sadonkorjuuta. Aiemmin sitä on käytetty myös iltaruoan hankkimiseen metsästämällä pieniä lintuja tai metsäkaulushaikaroita.

Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut tullin kanssa nipotusta, mutta nyt tuli ritsan vuoksi sekin koettua. Minulla oli nimittäin minimatkalaukussa 84-vuotiaan thaimaalaisen puusepän oksanhaaroista vuolemat ritsat tuliaisina itselleni Merikonttikotimme seinälle. Mutta kun tullinainen sai päähänsä, että kepit ovat aseita, ei auttanut vaikka kuinka nätisti lähes polvillaan pyysin ja heitin ehkä auton sisärenkaasta leikatut kumiosatkin roskikseen. Vaan sinne jäivät tullin silppuriin vanhan miehen oksakepit.

Tatan ja vähän minunkin Thaikotini yhden oven karmit olivat termiitit syöneet osin suihinsa ja siksi ei oveakaan ollut. Kun hankimme huoneeseen parisängyn päälle verkon, tuli tarve asentaa ovikin paikoilleen, jos vaikka joku tulisi yökylään. Nyt on tehty välikattokin ja laitettu seinälle ilmastointilaite, joten hyttyshäkki sai lähteä minne lie tytär vienyt.

Oven asennusta varten palkkasimme mainitun 84-vuotiaan kirvesmiehen, joka teki verkkaisesti loistavaa työtä. Puhdetöinään hän askarteli ritsoja, jotka siis ovat täälläpäin ainakin karjapaimenten apuväline. Vaikka en itse mitään paimenna, kauppasi hän ritsat minullekin muutamalla kymmenbahtisella, jotka ostin lähinnä kohteliaisuussyistä.

Kun tulee jo useammassakin blogissa mainituille kanoillekin annettua heikkoina hetkinä kulkijakoirien ja kissojen lahjontapussista kuivamuroja silloin tällöin, on niistä tullut entistä kesympiä kerjäläisiä. Ne eivät toilettia käytä, vaan prujauttavat jätöksensä, kun ovat tullakseen. Siivoamisesta Morakot sai kerran tarpeekseen kysyen missä ritsa on? Pengoin sen matkarepustani hänelle. Pyrstösulat vain pöllähtävät kotkotusten kera, kun Tata antoi kanoille kyytiä käymälätilojen etsimeen muualta kuin pihalaataltamme. Ritsan vaihdoin myöhemmin lasten vesipyssyyn.

Nyt tapasin saman miehen skootterineen vuotta vanhempana kauppaamassa tekemiään ritsoja. Ja ostin rajalla minulta nyysityn "ampuma-aseen" tilalle uuden Suomeen vietäväksi. Sen laitan seuraavalla Morakotin Jokilaakson matkalla hänen ruumamatkalaukkuunsa ja katson yltääkö thaitullinaisen tai jonkun muun pikkusieluisuus farangin körmyyttämisineen sinne saakka.

Sydäninfarktini täyttää tänään 20 vuotta

Tietoisesti en ole ollut lähempänä kuolemaa kuin päivälleen 20 vuotta sitten saadessani Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Viikatemiehen väistöpäivän muistelupäivänä tänään voin tehdä taas uusia päätöksiä terveellisemmistä elämäntavoista tai olla vain kiitollinen päivistä. Sydäninfarktin vuosipäivä ei ole sama kuin sydäninfarkti. Vaikka toipumisaika on ohi, on tärkeää muistaa, että se on melkein aina seurausta jatkuvasta sairaudesta, joka vaatii tarkkailua ja hoitoa. 

Tapahtunutta voi muistaa esimerkiksi puhumalla kokemuksesta, keskittymällä terveyteen tai sairautta tarkkailemalla ja välttämällä sen riskitekijöitä. Terveystietojensa jakaminenkin voi olla osa muistamista puhumalla siitä perheen ja ystävien kanssa tai blogini lailla. Infarktin jälkeisessä elämässä on tärkeää ylläpitää terveyttä edistäviä elämäntapoja, joita itse noudatan sangen huonosti. Ehkä parhaiten niistä on elossa tupakoimattomuus, alkoholittomuus sekä kiireettömyys ja leppostaminen. Viime mainitussa eniten auttaa pääsponsorini, työeläkkeen maksaja Ilmarinen. Ehkä se onkin jo palauttanut sille ilman korkoa, valtion pakottamana sijoittamani rahat korkoineen. 

Muistaminen voi tarkoittaa myös riskitekijöiden välttämistä, jotta uusi infarkti ei osuisi kohdalle. Sillä kyseessä on hengenvaarallinen sairauskohtaus, jonka nopea tunnistaminen ja hoito on tärkeää. Sen voi tiedostaa rintakivusta, hengenahdistuksesta, paineen tunteesta rintakehällä, huimauksesta, huonovointisuudesta tai äärimmäisestä uupumuksesta. Sitä en tiedä olisinko voinut välttää toisenlaisilla elämäntavoilla sepelvaltimotaudin. 

Hyvin henkilökohtaista juhlapäivää olen viettänyt milloin missäkin Suomessa, Floridan suorämeillä, siellä täällä Euroopassa, Kolumbian sademetsän kupeessa, Thaimaan maaseudulla ja Malesian vuorilla sekä jossain muuallakin. Tarjottiinpa ravintola Helmessä Pattayan Jomtienilla Päiviksen kanssa kerran juhlapäivän kunniaksi Revon Petrin tekemä karjalanpaistikin ruisleipineen ja meijerivoineen jokaiselle. Kaikista eletyistä, myös tasapaksuista, mutta silti ainutlaatuisista päivistä, murheista ja iloista olen usein nöyrän syvästi kiitollinen, mutta varsinkin viikatemiehen väistelyn vuosipäivänä.

Kun ei tässä aamussa ollut muita äidinkieleni taitajia, jaoin tuokion Copilot-tekoälyn kanssa ja pyysin palautteen fiiliksistäni Meilahden sairaalassa pallolaajennusten jälkeen. Se vastasi näin liitekuvan kanssa: "Se on varmasti päivä, joka ansaitsee pysähtymisen hetkeksi. ❤️ 20 vuotta siitä, kun väistit viikatemiestä, ei ole vain merkkipaalu kalenterissa. Se on lisää aamuja, ystäviä, seikkailuja, muistoja, kahvikuppeja, nauruja, tarinoita ja vuosia. Jokainen niistä on tavallaan bonusvuosi. Tuohon hauskaan kuvaankin sopisi hyvin teksti: 20 vuotta sitten viikatemies yritti varata minulle pysyvän huoneen. Peruin varauksen ja jatkoin matkaa. Ei huono diili. Tai vähän leikkisämmin: Viikatemies 0 - Minä 1. 20-vuotisjuhlaottelu, jatkoaika edelleen käynnissä. Hyvää toista elämääsi ja hienoa merkkipäivää. 🥂❤️🌹"

Sadekausi

Kun taivas aukeaa – miksi sadekausi elää omaa elämäänsä Phatthalungissakin, jossa se on vasta alkamassa, kun jossain toisella Thaimaan paikkakunnalla se vetelee viimeisiään. Näin ajattelin seisoessani ulkona vajaa vuosi sitten katsomassa tummien pilvien kokoontumista. 

Tropiikissa sateella on aivan oma äänensä ja voimansa. Kun vesi alkaa pudota, se ei ole mitään ujoa tihkua, vaan koko maisema peittyy paksun vesiverhon taakse. Phatthalungissa asuessa sitä alkaa vähitellen ymmärtää trooppisen luonnon ja sään rytmiä – ja samalla oppii, että sadekausi ei ole mikään yksiselitteinen käsite.  

​Monesti Suomessa ajatellaan, että Thaimaassa on yksi ja sama sadekausi, joka alkaa alkukesästä ja päättyy syksyllä. Se pitääkin enemmän paikkansa Bangkokissa tai Pohjois-Thaimaan vuoristoissa. Mutta Etelä-Thaimaassa, ja etenkin Siaminlahden puoleisella itärannikolla, luonto soittaa aivan toisenlaisilla nuoteilla.  

Sadekauden taustalla on mahtava monsuuni. Kun valtava Aasian manner kuumenee, se imee mereltä kosteaa ilmaa kuin jättimäinen keuhko. Mutta kun loppusyksystä tuulten suunta kääntyy ja koillismonsuuni alkaa puhaltaa Kiinan suunnalta, se poimii mukaansa myös kaiken mahdollisen kosteuden Siaminlahdelta. Sitten nämä pilvet kohtaavat kotimaakuntamme Phatthalungin ja taustalla siintävät vuorijonot ja vesi vapautuu. Siksi täällä suurin vedentulo ajoittuu usein loka-, marras- ja joulukuulle. Samaan aikaan, kun muualla maassa jo nautitaan kuivasta ja aurinkoisesta kaudesta, meillä luonto ottaa vastaan vuoden runsaimmat suihkunsa.  

​Sateessa on kuitenkin jotain puhdistavaa ja rauhoittavaa. Se täyttää monet tiet ja kotoiset lammet, laittaa huonekasvit ja trooppisen kasvillisuuden kukoistamaan hehkuvan vihreänä ja viilentää kuuman ilman juuri sopivaksi aamuhetkiä varten. Sateen ropinaa kuunnellessa ja lämmintä kahvikupillista kädessä pitäessä muistaa jälleen, miten hienolla tavalla luonto pitää huolen omasta kierrostaan – täälläkin, kaukana kotoisista Jokilaakson maisemista.

Phatthalungissa en ole koskaan kuullut ihmisten valittavan tulvista, kuten Suomessa. Ja vaikka valittaisivatkin, en kieltä osaamattomana sitä ymmärtäisi. Ehkä se on täällä enemmän jokavuotinen asia, jolle ihminen ei voi mitään. Eikä se marmattamalla muuksi muutu. Välillä sadekauden aikaan naapurit ja Tatakin kahlaavat kuivemmalle maalle päästäkseen ruoka- ja muille ostoksille. Joskus naapurista löytyy kuivalta maalta myös skootteri. Tai he kulkevat kotitietä veneellä lasten leikkiessä vieressä vesileikkejään.

Rakkauteni monet kasvot, osa 2

Eilisen blogini päätin sanoihin: "Rakkausblogistani puuttuu vain rakkauksista henkilökohtaisimmat. Ne, joiden kanssa olen jakanut vuoteen ja monessa hetkessä vuosikymmeniä elämästäni. Niistä kirjoitan huomenna, ellei mene pupu pöksyihin ja löydän mieleiset sanat."

Ei löytynyt pupua pöksyistä, joten jatkan aiheesta. Kuin eilisen muistan Pian, Rita Rosimon, poliisin tyttären Simonkylässä, joka otti luokkaretkellä linja-auton penkillä vastaan ensisuudelmani. Se oli ensimmäinen, sekä upein että mieleenpainuvin kokemukseni, silloin vielä orastavan aikuisuuteni kynnyksellä. Olin niin rakastunut, että sydämeni ei ollut pysyä paikoillaan. Se oli myös neitseellinen ja lähes pyhä kokemus, sillä edes rintoihin en uskaltanut koskea. Poikuuteni minulta vei myöhemmin pikkubussin lattialla Rusutjärven tyttökodista karannut nuori, joka sai meiltä kaikilta yhteisen nimen "Tumma villi kaipuu".

Nyt kun ensimmäisen vuosisatani viimeinen kvartaali on menossa, olen joskus ajatellut myös heitä, joiden kanssa olin halukas ja valmis jakamaan loppuelämäni. Ensimmäinen oli juomavuosieni Taru, jonka kanssa taisin olla enemmän humalassa kuin selvänä. Ammatiltaan hän oli merinainen, jolle sanoin, että jos hän palaa merityöhön, meistä ei tule avioparia, vaikka hän ehti hakea eroakin miehestään. Näin myös kävi enkä oikein edelleenkään osaa sanoa rakastinko häntä vai alkoholia enemmän.

Sitten tapasin Liisan. Kostean elämäni loppuvaiheessa Mäntsälän Sälinkäällä, jonne ystäväni Kai Mannerheimo vei minut mukanaan ravintolansa baarijakkaralta, että "saat ainakin viikon syödä ja nukkua". Liisalta kysyin siellä, että voinko tulla joskus kylään Jyväskylän Vaasankadulle? Hän vastasi, että voit ja minä menin. Siellä läträsin edelleen alkoholin kanssa ja hän sanoi: "Kai sinä Jorma ymmärrät, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juot?"

Niin ikään Ryhmätyön kursilla, sillä kertaa Porissa otin viimeisen huikkani. Kului toista vuotta ja olin näyttöni ananut, kun pyysin Liisaa vaimokseni ja meidän vihittiin Vesalan Riihikirkossa. Tilaisuutta todisti vain valokuvaaja ja kanttori vihkipapin lisäksi. Taisimme olla alussa vain kaksi virran mukana ajelehtinutta lastua, jotka takertuivat toisiinsa kuin turvaa hakien. Avioeroon päättyneen liiton ehkä surullisin puoli on, että vasta kuokkavieraana hautajaisissa ymmärsin kuinka paljon hän rakasti minua loppuun asti. Liisa on myös niitä harvoja ihmisiä, joiden hautajaisissa olen itkenyt. Sillä silloin vasta käsitin omankin rakkauteni määrän ja syvyyden.

Elämääni oli tullut Päivi, jota yhä sanon Päivikseksi. Ehkä hänkin sanoo minua joskus Jormakseksi. Jos intohimosta ylipäätään mitään ymmärrän, sitä oli rakkauden lisäksi välillämme. En pystynyt edes kuvittelemaan avioeroa, vaan teimme yhteinen viimeisen leposijankin Jokilaaksoon. Yksikään rakkauteni ei ole koskaan päättynyt kuolemaan tai eroon, vaikka se oli nytkin osani. Ehkä minussa on piilossakin vikoja tai muuten outoa, sillä olen joka kerta itse lähtenyt tai jättänyt jokaisen rakkauteni.

Vaikka olenkin laittanut tavoitteeksi iän 105, luulen eläväni vuosisatani viimeistä kvartaalia. Sen ainoa nainen on Morakot alias Tata. Hänen kohdallaan koen eniten syvästä kiintymyksestä jalostunutta, henkisestikin aikuisen miehen rakkautta. Tata sanoi minulle monesti, ettei tahdo avioliittoon, johon minä vastasin aina "okei". Olikin aikamoinen yllätys, kun kuukausi sitten Thaimaahan tultuani hän sanoikin haluavansa avioliittoon kanssani. Tähänkin sanoin "okei".

Ehkä kolmas kerta toden sanoo, sillä tällä kertaa olen ajatellut asiaa myös järjellä. Tiedän, että liikoja törsäilemättä tulomme riittävät pitää kodit Thaimaan Phatthalungissa ja Suomen Jokilaaksossa. Kun Morakot on monesti sanonut, että "tule Thaimaahan, hän haluan pitää sinusta huolta", tasoitan osaltani sillekin tietä. Sillä tiedän, että jos tulevaisuudessakin pärjään kotona ilman laitosasumista tarvittessa pienen avun kanssa, en halua maksaa siitä kunnalle. Joka yhdessä valtion kanssa on vienyt veroina puolet palkastani ja nyt eläkkeestäkin neljäsosan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos laitosasuminen on osani, jättää kotikuntani minulle vain laksääteiset roposet. Jos kuitenkin pärjään kodissamme avun turvin, maksan siitä mieluummin tulevalle vaimolleni.

Rakkauden monet kasvot

En tiedä onko meillä kullakin vain yksi rakkaus, josta voimme kokea monia kasvoja vai onko rakkauksia useita erilaisia. Joka tapauksessa koen ihmisiin, eläimiin ja kasveihinkin rakkaudet tai vähintään kiintymykset eri lailla. Joskus ajattelen, että esineilläkin voi olla sielu, jota voi rakastaa. Joku pikku tyttö saattaa itkeä sen astisen elämäänsä syvintä menetystä kadotettuaan räsynukkensa tai jonkun muun rakkaan esineen. Samantapaista surua koen aikuisenakin. Ehkä ihminen, joka ei ymmärrä Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua ullakolla, on sielultaan kylmä tai rikki.

Aivan oma rakkauden muotonsa on rakkauteni kasveihin. Yhä muistan kyyneliin saakka vuosia sitten katkomani pajunoksat Soiniityntien sillan roska-astian tieltä. Kuinka ne yrittivät vielä kurkkupenkin muovin kaarinakin elää tai katkottuina tehdä pajunkissoja puron pohjalla noituessani vieressä itsekkyyttä, että pitikö minun niin tehdä. Samoin kävi, kun auramies jyräsi talven lumien tieltä istuttamani pienen tammen alun.

Eläimet ovat oma lukunsa, vaikka niiden joukossa on sellaisiakin, joille en itsestäni löydä lainkaan helliä tunteita. Ehkä punkki on sellainen ja vaikeuksia on myös vertani hamuavan, tulevan äitihyttysen kanssa. Mutta toisinkin on esimerkiksi koirien ja kissojen kohdalla. Koen, etten ole ainuttakaan ihmistä kaivannut, kuten joitakin koiriani ja nyt Thaikodissani pihan kissoja. Tai kuinka aikoinaan surinkaan metsämiesten ampumaa jänistä kuolleena jalkojeni juuressa.

Lapsille, vanhuksille ja muille aikuisille on jokaiselle oma lokeronsa. Varsinkin lasten ja ikäihmisten kohdalla olen joskus pullollaan rakkautta ja välittämistä. Muu aikuisväestö ei saa yhtä helposti osakseen kaiken kattavaa anteeksiantoani. Vaan koen heidän vastamäkensä enemmän tai vähemmän ansaituiksi. Lapset saavat anteeksi ymmärtämättömyytensä ja elämänsä ehtoota elävät ovat usein osansa kärsineet tai ainakin saaneet.

Muistan äitini sairaalan vuoteella täysin avuttomana ja langanlaihana. Hänelle ja isälleni olin nuoruudessani päättänyt joskus maksaa takaisin kokemani ankaruuden tai vääryyden. Kun äitini katsoi minua surullisin silmin suu tuhannella mutrulla ja verisuoni päästä katkenneen, en voinut kuin itkeä. Silloin kuulin päässäni äänen: "No niin Jorma, nyt on takaisinmaksun aika." Siinä hetkessä ymmärsin ehkä elämääni syvällisimmin kuin koskaan, sillä vanhempani olivat tehneet minut rakkaudesta toisiinsa. Ja nyt minulla olikin vallasta suurin ja sain aivan itse ja yksin päättää kuinka suhtaudun kaikkeen minulle tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Mutta käsitin myös, että jos aion pitää onnellisuuden yhä mukanani, on vaihtoehtoja vain yksi. Anteeksi antaminen ja saaminen.

Rakkausblogistani puuttuu vain rakkauksista henkilökohtaisimmat. Ne, joiden kanssa olen jakanut vuoteen ja monessa hetkessä vuosikymmeniä koko elämästäni. Niistä kirjoitan huomenna, ellei mene pupu pöksyihin ja löydän mieleiset sanat.

Kolmasko kerta toden sanoo?

Avioeroni ensimmäisenä vuosipäivänä surin yhtä elämäni suurinta surua, josta kirjoitin silloin tämän linkin takana. En käy sitä toistamaan, sillä se pudotti minut niin syvälle suohon, josta en ollut päästä ylös. Mutta kun luonteeseeni kuuluu kantaa jokaista elettyä päivää mukana, on tässäkin aamussa mukana myös Päivis, vaimoni numero 2. Jos joku elämääni säätelee, on sillä tai hänellä myös outo huumorintaru tai peräti tarve tasata puntteja, sillä samana vuosipäivänä, mutta eri vuonna syntyi Filippiineillä poika. Hänenkin päivässään on surureunukset, sillä en ollutkaan Little Jorma Goza Soinin isä. Vaikka hänen äitinsä sitä omalle äidilleen, muulle suvulle ja minulle viimeiseen asti uskotteli. Siitäkin kirjoitin, sillä ajattelen, että jos jaan myötämäet pitkin maailmaa, olen feikki, jos en kykene kertomaan vastamäistä. Vaikka lukijoiden joukkoon mahtuu silloin ja tällöin jonkun vahingoniloakin. Senkin olen sainut kokea.

Kaksivuotiaan Little Jorman syntymäpäivänä kirjoitin näin. Hänen äidistään Melaniesta ei olisi muutenkaan tullut vaimoani numero 3, sillä syvästi katolisessa maassa ei juuri erota kuin isolla rahalla tai hulluuden vuoksi. Pidän asioiden pyörittelyistä ja sen mukana joskus maailmojankin sylelevistä jossittelun mahdollsuuksista. Joten ehkä kulkemiseni rakastamieni naisten kanssa olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jos elämä olisi siunannut vaimoani numero 1 ja minua biologisella vanhemmuudelle. Näin ei käynyt, joten kodissamme oli tilaa adoptoinnille, joka onkin myös surussaan yksi suurimmista iloistani, vaikka sen palkka on ollut vuosikymmenen vaitiolo.

Mutta maailma on täynnä lapsia vailla rakastavia vanhempia. Eikä niitä tarvitse sen vuoksi tehdä. Papereissa olenkin kahden jälkikasvun vanhempi, vaikken ole kummankaan biologinen isä. Toinen heistä kantaa myös samaa verta kuin vanhempani, muttei ole tainnut koskaan ajatellella, että hänellä on syntymätodistuksen mukaan veli kaukana Aasiassa.

"Tutkimattomat ovat Herran tiet" on vanha sanonta, joka tarkoittaa, että elämän ja Jumalan tarkoitus on ihmiselle käsittämätön. Vaikka tarkkaa sanontaa ei löydy sellaisenaan Raamatusta, se perustuu Raamatun ajatuksiin ja jakeisiin, kuten Roomalaiskirjeen kohtaan 11:33: "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!" Ilmaus juontaa juurensa myös englantilaisen William Cowperin 1700-luvulla kirjoittamasta virsrunosta "God moves in a mysterious way, his wonders to perform". Englanniksi sanonta tunnetaan sen lisäksi myös muodossa "The Lord works in mysterious ways".

Ehkä mysteerinen vaellukseni vartija suo minulle vaimon numero 3 ja Morakotille vihityn miehen numero 2. Sillä hän kosi minua pari viikkoa sitten sanottuaan ennen sitä monta kertaa"ei" kosinnoilleni. Sormusta taidamme lähteä hakemaan 1000 kilometrin päästä Chanthaburista. Kaupungissa sijaitsee virallinen Gems and Jewellery Centre / Jalokivi- ja korukeskus, josta matkailijoiden ja kuluttajien on helppo ostaa valmiita koruja, kuten sormuksia, riipuksia ja korvakoruja. Viikonloppumarkkinoiden (Talad Ploy) ydinalueella Si Chan Roadilla ja sen lähikujilla onkin useita perinteisiä korualan liikkeitä ja kultasepänverstaita. Monet näistä myymälöistä tarjoavat valmiita hopea- ja kultasormuksia jalokivituotteina. Chanthaburissa hyvin yleinen tapa on ostaa haluamansa irtokivi (esim. safiiri tai rubiini) markkinoilta ja teettää se sormukseksi paikallisella kultasepällä. Tämä on usein edullista ja mahdollistaa täysin yksilöllisen designin.

Kuparirottakäärme

Thaimaassa on yhteensä noin 200–250 eri käärmelajia, ja näistä noin 60 lajia luokitellaan myrkyllisiksi. Kaikki myrkylliset lajit eivät kuitenkaan ole ihmiselle hengenvaarallisia, sillä osan myrkky on hyvin mietoa tai niillä on vaikeuksia purra ihmistä esimerkiksi hampaiden rakenteen vuoksi. Vakavan vaaran aiheuttavia, erittäin myrkyllisiä maaympäristön lajeja on huomattavasti vähemmän. Näihin kuuluvat muun muassa kobrat (kuten monokkelikobra ja kuningaskobra), kraitit (kuten juovakraitit), kyykäärmeet ja niiden sukulaiset (kuten malaijanviper ja Russellin kyy) sekä korallikäärmeet. Mainittujen lisäksi Thaimaan vesistöissä ja rannikoilla elää useita erittäin myrkyllisiä merikäärmelajeja.

Aika usein PeeCeeX:llä skootteroidessamme kulkee tien yli luikertelijoita, joita väistelen kykyjeni mukaan. Kobrankin näen joskus, mutta harvoin. Myös Thaikotimme pihaan ilmestyy välillä käärme, kuten Suomikotiimmekin Jokilaaksossa. Pihapiirinkään eläimiltä en yleensä henkeä hevin ota nykyisin Suomessakaan, kun osaomistuskoira Niilo ei ole enää jakamassa arkeani. Sitä paitsi kyykäärme syö pikku jyrsijöitä, jotka ovat punkkien alkukoteja. Niiden elämäntarkoitusta en tiedä.

Eilen pihamme poikki oli menossa kuparirottakäärme jonnekin. Sille tuli ahtaat paikat, sillä kotikissaksemme ryhtynyt Tricolor havaitsi sen pentunsa kanssa. Leikittelivät aikansa ja kantoivat hampaissaan. Kunnes kyllästyivät puuhaan, ja Morakot siirsi kovia kokeneen käärmeraasun takaisin luontoon. Ehkä sen elämä jatkui, ehkä ei.

Tämän lajin käärmeet ovat täysin myrkyttömiä ja vaarattomia ihmiselle. Tunnistusmerkkeinä toimivat kuparinvärinen pää, kermanvalkoinen vatsa sekä pään takaa alkavat kolme tummaa viivaa selässä. Kuparirottakäärme saattaa kuitenkin uhkaavassa tilanteessa yrittää pelotella vihollista matkimalla kobraa levittämällä kaulansa hieman litteäksi tai teeskentelemällä kuollutta.

Kuvista pystyy tunnistamaan käärmeen varsin hyvin, sanoi Gemini: "Kyseessä on kuparikäärme eli kuparilatuskakäärme (Coelognathus radiatus, engl. Copperhead Racer tai Radiated Ratsnake, thaiksi งูทางมะพร้าว). Pää on pienenä kuparisen tai ruskeahkon sävyinen. Kaulan kohdalla erottuvat selkeät selän suuntaiset mustat pitkittäisraitakuviot, jotka alkavat pään takaa. Kehon etuosa on raidallinen/kuvioitu, ja pyrstöä kohti mentäessä väri muuttuu tasaisemmaksi ruskeaksi/keltaisenruskeaksi. Se on yleinen pihoilla, puutarhoissa ja laitumilla, joissa se pyydystää hiiriä, rottia ja liskoja. Vaikka tämä käärme on vaaraton, itsensä ja kissankin kannalta on aina hyvä olla varovainen, sillä seudulla liikkuu myös myrkyllisiä lajeja."

Keino- eli tekoälyt ovat nettimaailmani kavereita

Mobiililaitteilla eniten käytetyt ja ladatuimmat tekoälysovellukset keskittyvät muutaman suuren toimijan ympärille. Näissä sovelluksissa korostuvat monipuoliset ominaisuudet, kuten äänikeskustelut, kuvien tulkinta sekä suora integraatio käyttöjärjestelmiin.

​ChatGPT (OpenAI) on maailman ylivoimaisesti suosituin itsenäinen tekoälysovellus älypuhelimilla. Sen mobiilikäyttöliittymä on suunniteltu nopeaan vuorovaikutukseen ja se tukee edistynyttä äänentunnistusta sekä reaaliaikaista keskustelua.

Google Gemini on integroitu tiiviisti mobiililaitteisiin – erityisesti Android-puhelimiin, joissa se voi toimia oletusavustajana perinteisen Google Assistantin tilalla. Sovelluksen kautta pääsee käsiksi Googlen monipuolisiin ekosysteemipalveluihin. Se tarjoaa myös kattavat, reaaliaikaiset haut sekä puhetoiminnot.

Microsoft Copilot hyödyntää taustallaan OpenAI:n teknologiaa ja tuo tekoälyn suoraan mobiilikäyttäjille. Sovellus on suosittu erityisesti siksi, että se yhdistää verkkohaun, tekstin tuottamisen ja kuvien luonnin yhdeksi paketiksi ilman erillisiä lisäkustannuksia.

Claude tunnetaan kyvystään käsitellä valtavia määriä tekstiä yhdellä kerralla. Sille voi syöttää kokonaisia kirjoja, kymmeniä tutkimusraportteja tai laajoja koodikantoja, ja se kykenee analysoimaan niitä tarkasti. Monet kirjoittajat ja tutkijat pitävät Clauden tuottamaa tekstiä sävyltään inhimillisempänä ja vähemmän "konemaisena" kuin monien muiden mallien vastauksia.

Niiden kaikkien tarjoamat ja tekemät kuvat ovat mukava lisä omien 50 000 valokuvan ja muilta anastettujen seurassa. Joskus pohdin olisiko siinä ainesta tehdä oma, tekstillinen pila- tai peräti sarjakuva. Käytän keinoälyistä vain ilmaisversioita, joissa niissäkin on 76-vuotiaille aivosoluilleni yllin kyllin päänvaivaa. Kun ymmärrän ylipäätään lähes kaikesta vain pintaraapaisun, en ole keksinyt mikä olisi monipuolisempien maksullisten versioiden käyttötarpeeni.

Kunhan leikittelen aikani kuluksi. Kuvien käsittelyn ja tekemisen lisäksi ammennan tekoälyjen pohjatonta tietomäärää, kun jossakin asiassa menee sormi suuhun. Lisäksi niissä on eroja ja ne tekevät esimerkiksi erilaisia kuvia samoilla evästyksillä antamistani tiedoista. Suomen kieltäkin ne käyttävät eri tavoin.

Vierastan mainituista Claudea eniten, sillä sen inhimmisemmäksi sanottua ja tuttavallistakin tekstiä en koe omakseni. Copilotista taas ei ole nuoreksi kapinalliseksi, vaan se asettuu liian helposti yhteiskunnan puolelle. Gemini on tällä hetkellä ykkösjuttuni, jonka kanssa pullikoin välillä yhteiskunnan asettamia normeja vastaan. OpenAI taitaa touhuta kämmenelläni pyytämättäkin käyttäessäni Googlen hakupalveluita.

Kaikella on hintansa ja oppinsa

Joskus olen ihmetellyt mobiililaitteen käyttäjää kaukomailla, jolle oli tullut yllättäen hinnakas puhelinlasku joko netin tai puhelimen käytöstä. Naurahtanutkin olen, sillä en pitänyt ennen kuun vaihdetta sellaista itselleni juurikaan mahdollisena. Vaan mielestäni tiedostin karikot. Kunnes jäin pohtimaan toissapäiväistä soittoani ystävälle Thaimaasta Suomeen. Että soitinko sittenkään WhatsAppilla vai tavallisen matkapuhelun, sillä molemmat luurikuvakkeet ovat vierekkäin mobiililaitteeni alareunan pikapalkissa. Lisäksi olin luottanut nokkeluuteeni ja poistanut vaihtoehdon "kysy ensin kummalla sim-kortilla soitat". Sekin varmistui, että vaikka Suomi-numero on Aasian aikani numeroparkissa, voi sillä silti soittaa, vaikkei datan käyttö taidakaan olla mahdollista. Maksimihinnalla tietty, joten reippaasti alle tunnin länkytys kaverini kanssa maksoi reippaasti yli satasen.

Ehkä yksi elämäni rikkauksista on elää välillä liikaakin toisten elämiä. Lisäksi en halua pyyhkiä unholaan mitään elettyä, vaan kaiken kannan mukanani, vaikka välillä sattuu sydämeen ja kyyneliin saakka. Eilen minut pysäytti, ei oma, vaan ventovieraan jälkikasvun nettimarmatus, joka oli kahden vuoden jälkeen havainnut Elisan kanavapaketin kuukausiveloituksen äidin tiliotteesta. Kyseli ensin asiaa äidiltään, joka oli vastannut, että hänellä nyt vaan on sellainen. Sitten poika kysyi netissä, että onko jollekin muullekin käynyt niin, että isäpapalla tai äitimuorilla on joku viihdepaketti, josta jälkikasvu ei tiedä mitään? Paketin myyjällekin oli soittanut ja kysynyt "myyttekö kenelle vaan viihdettä ikään katsomatta?" Oli saanut vastaukseksi: "Ei myydä, vaan ostajan pitää olla täysi-ikäinen tai ainakin sinne päin. Yläikärajaa ei sen sijaan ole, jos ostaja vaikuttaa puhelimessa täysipäiseltä ja -järkiseltä."

Äidille oli jatkanut läksytystä, että "ei sinulla ole moiseen varaa" ja pakottanut soittamaan palvelun myyjälle voidakseen perua muorin viihdepaketin. Koinkin aitoa vahingoniloa, kun tilaus osoittautui määräaikaiseksi ja toistaiseksi mamma sai pitää viihteensä. Poika jäi harmittelemaan, kun ei ollut hakenut tai saanut vanhempaansa holhouksen alle. En tiedä miettikö myös kuinka äidin ostama ja omillaan maksama ajanviete pienentää mahdollista perintöä.

Kun olin lapsi, vanhempani tiesivät miten minun tulisi elää silloin ja myöhemminkin. Elämäni suuntaa yritti ohjata aikansa oikeuslaitoskin, muttei perilliset koskaan. Olen lisäksi lähes koko aikuisuuteni jakanut vaellukseni ja vuoteeni toisen kanssa, joten kompromissielämääkin on taipaleelle mahtunut. Kunnes en enää osannut valuttaa edes mahlaa oikein pihakoivusta.

Mutta en ole silti nyreissäni tai juuri mitään oppinut. Virheitä on riittänyt, vaikka olenkin välttänyt niiden toistamista. Tapauksessani kertaus ei taida olla edes opintojen äiti. Eivätkä niitä kyllä olleet oppikoulun luokalle jäännitkään. Muutama asia on kaikesta huolimatta tarttunut korvien väliin. Eivät ole olleet hyväksi konnuus, viina eikä tupakka. Kohtuuttomasta yksinolostakaan en nauti, vaikka viihdynkin itseni kanssa. Naisen jalkojenvälikin on menettänyt iän myötä asemiaan. Mutta silti ei ole ollut hyvä elää ilman kumppania. Vaan on mukava, kun joku tuhisee vieressä myös yön muuten hiljaisina hetkinä.

Mistä ovat päivieni eväät tehty

Suomessa villinä kasvavaa elämänlankaa eli karhunköynnöstä tai peltokiertoa ei missään nimessä ole hyväksi syödä. Eikä sitä voi käyttää vesipinaatin tavoin, vaikka ne kuuluvat samaan heimoon. Elämänlanka on myrkyllinen, sillä sekä valkokarhunköynnös että peltokierto sisältävät hartsimaisia glykosideja ja alkaloideja. Kasvin osien tai juurten syöminen ärsyttää voimakkaasti ruoansulatuskanavaa ja toimii rajuna, ulostavana myrkkynä, mikä voi aiheuttaa vakavia vatsakipuja, ripulia ja oksentelua. Jokilaaksossakin leviävä kyseinen, sitkeä rikkakasvi ja vieraslaji on puiseva, karvas ja myrkyllisyytensä vuoksi täysin ravinnoksi kelpaamaton.

Sen sukulainen, thaimaalainen vesipinaatti sen sijaan on jalostettu miedoksi ja turvalliseksi lehtivihannekseksi. Niitä kerään Tatan kanssa aamu- ja iltajuomaani riisipeltojen laitamilta. Samalla reissulla PeeCeeX-skootterini kanssa morjestelemme.riisipeltoja lannoittavia vihaisia äijä-ankkoja, jotka luulevat, että vien heidän naisensa tai munansa. Vaikka Morakot istuu tarakalla tai muuten selkäni takana. Täällä sanovat kanojen munia ruskeiksi ja ankkojen valkoisiksi. Joka tapauksessa yksi sellainen kuuluu kovaksi keitettynä aamiaiseeni.

Mutta ennen nuudelipohjaista ja kotipihan basilikalla ja erilaisilla minulle vierailla vihanneksilla tai muilla rehuilla täytettyä alumiinista aamupalakuppia, olen nauttinut kihlajaislasistani vesipinaattijuoman lisäksi pari Lapin puukuksallista paikallista kahvia sekä saman verran inkiväärijuomaa. Joskus meillä on myös kanta-aamiaispaikkamme Pläätuu-kissalle aamutervehdykseksi pikkupurkillinen tonnikalaa ja matkan varrella Mamadogille ja muille koirille muita herkkuja sekä lapsille leluja.

Syön päivässä pääsääntöisesti vain yhden lämpimän aterian puolen päivän tietämillä. Ellen innostu iltapäivällä jostain paikallisesta kaupungilla usein ruokaostoksilla käydessämme. Kotona lautasella on Morakotin tekemää makean, suolaisen tai murtoveden kalaa, possua ja joskus kanaa. Kaikki paistetun sipulin, tuoreiden tomaattien ja kurkun sekä riisin tai perunan kanssa. Joka lienee usein kiinalaista ja sopii keitettynä mainiosti makuuni. Alkeellisesta ulkokeittiövarustuksesta huolimatta tai juuri sen vuoksi tuleva vaimoni on loistava ruuanvalmistaja, jonka tekemää ruokaa on nautinto syödä. Vaikka vatsani on muutenkin jauhosäkin verran liian suuri.

Iltapalaksi tai illalliseksi syön veden kanssa pari palaa gouda-juustolla peitettyjä leipäsiivuja sipulin, kurkun ja tomaatin kanssa sekä pikku purkillisen jugurttia. Sinne viipaloin joukkoon välillä itse poimimamme tai muiden myymän banaanin. Kyytipoikana kaikelle käytän etupäässä minulle oudolla tavalla puhdistettua vettä. Vaikka jääkaapissa onkin, ehkä etupäässä hemmottelua varten, Singhan Soda Wateria, Heinekenin alkoholitonta olutta ja joskus appelsiinimehuakin.

Uskon tai oikeastaan tiedän, että syön Thaimaassa terveellisemmin kuin Suomessa. Mutta ehkä kokonaisuus on balansissa, sillä Thaimaassa käyn aamulenkillä skootterin kanssa. Suomessa sen sijaan hoidan fyysistä kuntoa ja mielenrauhaa aamusaunan ja terapia- sekä kylmäaltaan yhteydessä kolme, neljä kertaa viikossa uimahallin kuntosalilla.

Koetuksella kansan oikeustaju

Elämän tähden ry perusti lahjoittamalleni maalle Jokilaakson luonnonsuojelualueen, jonka keskellä on kotini. Sen ympärillä on voimassa myös  rauhoitusmääräykset. Koko alueella on kielletty liikkuminen lintujen pesimäaikana 1.4.–31.7. lukuunottamatta alueella olevaa polkua, metsänhakkuu ja muut metsänhoitotoimet, elävien ja kuolleiden kasvien, kasvinosien ja sienien ottaminen tai vahingoittaminen, ojien kaivaminen ja muu maa- ja kallioperän vahingoittaminen, muuttaminen ja sen ainesten ottaminen, rakennusten, rakennelmien, teiden ja polkujen rakentaminen, moottoriajoneuvolla liikkuminen, luonnonvaraisten selkärankaisten eläinten pyydystäminen, tappaminen tai hätyyttäminen tai niiden pesien hävittäminen ja selkärangattomien eläimien pyydystäminen tai kerääminen sekä kaikenlainen muu toiminta, joka muuttaa alueen maisemakuvaa tai vaikuttaa epäedullisesti luonnonoloihin tai eliölajien säilymiseen.

Edellä olevien määräysten estämättä alueella on sallittu marjojen ja hyötysienien poiminta, laidunnus ja sen edellyttämien rakennelmien teko, olemassa olevan polun/hiihtoladun moottoriajoneuvon käyttö, kalastus 1.8.–31.3. välisenä aikana, ylläpito ja siihen liittyvä altaan käyttötarkoituksen mukainen kunnostus ELY-keskuksen hyväksymällä tavalla, vierasperäisten eläin- ja kasvilajien poistaminen, tutkimus luonnonsuojeluviranomaisen luvalla sekä luonnonsuojeluviranomaisen hyväksymän hoitosuunnitelman mukaiset toimenpiteet.

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi yksittäistapauksessa myöntää poikkeuksen luonnonsuojelualuetta koskevista rauhoitusmääräyksistä, jos poikkeaminen ei vaaranna alueen perustamistarkoitusta ja on tarpeen alueen hoidon, käytön tai tutkimuksen kannalta. Päätöksellä turvataan EU:n luontodirektiivin liitteen IV a lajin (viitasammakko) lisääntymis- ja levähdyspaikka sekä turvataan linnustollisesti arvokkaan alueen säilyminen. Alue täyttää luonnonsuojelulain mukaiset luonnonsuojelualueen perustamisedellytykset.

Sitten Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut Jämsän Kuorevedellä rauhoitetun tupsumännyn (tuulenpesämännyn) kaataneen työntekijän 40 päiväsakkoon luonnonsuojelurikkomuksesta. Vuonna 2004 syntyneelle perholaiselle työntekijälle kertyi maksettavaa hänen tuloillaan 680 euroa. Lisäksi hänet velvoitettiin korvaamaan valtiolle todistelukustannuksia 215 euroa.

Metsissä voi kävellä pitkiäkin matkoja ilman, että vastaan tulee tuuhea tai "tupsumainen" mänty. Tällaiset poikkeukselliset muodot – jotka johtuvat usein latvan katkeamisesta nuorena, tuholaisista tai luonnonmutaatioista – ovat suhteellisen harvinaisia. Koska Suomen talous- ja luonnonmetsissä kasvaa pelkästään isoja mäntyjä arviolta yli 10–20 miljardia kappaletta, pienikin prosenttiosuus tai promillen murto-osa tarkoittaisi silti lukuisia tuhansia tai jopa satojatuhansia yksilöitä, joilla on silmiinpistävän tuuhea tai erikoinen tupsumainen latvus.

Tässä tapauksessa sakkoihin tuomittu työntekijä oli huhtikuussa 2025 suorittamassa metsätöitä ja raivaamassa puustoa Kuorevedentien varressa. Hän kaatoi urakan yhteydessä Hämeen lääninhallituksen jo vuonna 1966 luonnonmuistomerkiksi rauhoittaman männyn. Käräjäoikeus katsoi, ettei teko ollut tahallinen, mutta työntekijä toimi tilanteessa huolimattomasti. Puu erottui selvästi ympäristöstään, ja sen vieressä oli rauhoituksesta kertova kyltti. Todistajan mukaan työntekijä oli itsekin pohtinut ennen kaatamista, pitäisikö puu kaataa kyltin vuoksi, mutta ei varmistanut asiaa etukäteen. Kaadettu tupsumänty kuljetettiin kesällä 2025 Pekilon pihaan Mänttään, jossa se sai uuden elämän osana Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyä kesällä 2026.

Google Googlen tytäryhtiö Tuike Finland kaatoi Muhoksella ja Kajaanissa satoja hehtaareja metsää datakeskusten tieltä ennen vaadittujen ympäristövaikutusten arviointien ja lupien valmistumista. Metsää kaadettiin noin 330 hehtaaria palvelinkeskusalueen alta ja Otanmäen alueella maastoa ja puustoa muokattiin hieman alle 200 hehtaaria. Hakkuut ja maanmuokkaukset aloitettiin keväällä ja jatkuivat kesän yli, vaikka Lupa- ja valvontavirasto (LVV) oli vahvistanut YVA-menettelyn pakollisuudeksi.

Yhtiö on pyytänyt anteeksi ja ottanut asiasta vastuun. Se vetosi omaan lainsäädäntötulkintaansa ja väitti töiden olleen esivalmistelua, ei tahallista lain rikkomista. LVV pyysi tilanteesta selvityksiä ja kehotti keskeyttämään ympäristöä merkittävästi muuttavat työt lokakuun alussa. Muhoksen kunta on sanoutunut irti laittomista hakkuista ja ilmoittanut, ettei se ole myöntänyt hankkeelle toteuttamisoikeuttavia lupia. Tapaus on herättänyt laajaa julkista paheksuntaa ja poliittista keskustelua.

Istuessani Tuusulan Jokilaakson suojelualueen laidalla, merikonttikotini rauhassa, luonto tulee iholle joka päivä. Siellä jokainen vanha runko, mutkainen oksa ja maaston muoto on maamerkki ja naapuri. Kun elää tiiviissä yhteydessä ympäröivään luontoon ja sen kiertokulkuun, oppii näkemään puut muunakin kuin motteina tai kiinteistökehityksen esteinä. Siksikin uutinen tupsumännyn kohtalosta pysäytti. Yksittäinen työntekijä kaatoi arvokkaan, suojellun erikoispuun – ja sai teostaan sakot ja rikosoikeudellisen vastuun. Virhe oli ilmeinen, ja seuraukset tuntuivat heti tekijän kukkarossa ja elämässä.

​Samaan aikaan toisaalla maailmanlaajuiset teknojätit, kuten Google, raivaavat hehtaarikaupalla metsiä datakeskustensa ja energiatarpeidensa tieltä. Joskus luvilla, joskus mutkia oikoen tai alihankintaketjujen suojissa. Kun miljardiluokan yhtiö syyllistyy luvattomiin hakkuisiin tai ympäristömääräysten rikkomiseen, seurauksena on usein vain sakko, joka vastaa yhtiön liikevaihdossa muutaman minuutin tuottoa. Se kirjoitetaan taseeseen "liiketoiminnan kuluna".

Jos tavallinen työntekijä tekee inhimillisen erehdyksen tai huolimattomuusvirheen maastossa, laki toteutuu nopeasti ja henkilökohtaisesti, mutta jätti maksaa itsensä ulos. Kun suuryhtiö muuttaa ekosysteemejä ja hävittää monimuotoisuutta laajassa mittakaavassa, vastuu hämärtyy organisaatiokaavioiden ja lakimiesteamsien syövereihin.

​Katsoessani konttikotini ikkunasta avautuvia maisemia ja tuulessa huojuvia puita, en voi olla miettimättä luontoarvojen todellista hintaa. Katkennutta tupsumäntyä ei saada takaisin sakoilla, eikä raivattua vanhaa metsää korvata vihreillä PR-kampanjoilla. Pienen ihmisen virheestä rangaistaan, mutta suuren mittakaavan luontokadosta tulee usein vain kaupankäynnin väline.

Koirien aasinsiltatarina

Aikoinaan ostin elämäni ensimmäisen Finlux väritelevision Lahelasta kodinkoneliike Mikko Liettilältä. Se sijoittui juomavuosiini ja kuljetin telkkaria joskus fillarin pakkarillakin kaniin pimeän viinan myyjille. Töissä taisin olla silloin sukulaiseni Kinnusen mattoliikkeessä, jonka omistaja Hannukin joskus rahoitti saadakseni Finluxini aina takaisin. Lähes samaa teki äitini, joka välillä maksoi osamaksueriä hankkimastani televisiosta. Tiloissa oli Liettilän jälkeen Hannun Ruuvikeskus Oy. Mutta ennen sitä kaikkea pihapiirissä oli Husun huonekaluliike, joka saattoi viralliselta nimeltään olla Huonekalu Husu. Joka tapauksessa toinen perheen pojista oli koulukaverini, jolta lainasin joskus sarjakuvalehtiä.

Vuodet ja vuosikymmenetkin vierivät ja kyseisessä Lahelan hallissa oli alkuviikosta raju tulipalo, joka poltti rakennuksen maan tasalle. Tiloissa toimi myös Rescueyhdistys Kulkurit ry, joka tuo Suomeen Romaniasta kotia vailla olevia koiria. Saman yhdistyksen tiloja oli aiemmin myös Myllykylässä, lähes Merikonttikotimme naapurissa.

Yksi aasinsilloista tulee kyseisen yhdistyksen toiminnanjohtaja Salla Honkapäästä, jonka oven taakse ratsastin kerran Keski-Suomessa  sunnuntaiaamuna soittamaan ovikelloa huvihevonen Jessellä. Salla oli silloin yksi hevostytöistä, jolla oli myös kotini avain. Kun elämämme soljuivat kenen minnekin ja Sallakin katosi elämästämme, hän oli kerran palauttamassa avainta. En ottanut, vaan sanoin, että kotini ovet ovat aina sinulle avoinna. En tiedä onko avain tallessa. Toisaalta Kalliomäen puolimatkankodin yhteisössä ei ole kukaan asunut enää vuosiin.

Ehkä pääaasinsilta on kuitenkin kotia vailla olevissa koirissa, sillä eilen Thaimaassa toisen ystäväni Gerry Koto Rasmuksen lähettivät paikan päällä olleet läheiset taivaan kotiin. Hän oli laillani köyhien auttaja ja koirien ruokkija sekä monen suuri ystävä Pattayan Jomtienilla. Gerry myös pelasti Päivikselle ja minulle kovin rakkaan Sweetheart "lenksujalkakoiran", jolle eläinlääkärit olivat antaneet kuolemantuomion. Mikä vaiva hänellä tai sillä lienikään, se sai ensimmäiseksi ja ainoaksi kodikseen mopotaksiaseman. Hawaijilla syntynyt Gerry keräsi rannoilta myös tupakannatsoja, jonka hän oli kerran tarinoiden mukaan kaivanut sormillaan pikkulapsen kurkusta estäen tukehtumisen. 

"Aloha, hei kaikki!

Tänään perheeni ja minä keräämme Koton tuhkan ja pidämme muistotilaisuuden, sillä Koton seitsemän päivän mittainen muistotilaisuus on jo ohi. Seremonian jälkeen perheeni ja minä ripottelemme Koton tuhkan mereen. Kiitos vielä kerran kaikille sedille, tädeille, serkuille, sisaruksille ja ystäville, jotka tulivat lähettämään Koton taivaaseen, ja niille, jotka eivät päässeet tulemaan, mutta lähettivät silti lahjoituksia Koton ja perheeni tukemiseksi. Siunatkoon teitä kaikkia onnella, vauraudella, hyvällä terveydellä, menestyvillä yrityksillä, vauraudella, turvallisilla matkoilla sekä Jumalan suojeluksella ja siunauksilla. 🙏🙏🙏 Gerry Koto Rasmus"

Lähes yhtäaikaisesti Romanian kulkurikoirat menettivät vähintäänkin tiloja ja ruokaa sekä kaukana Thaimaassa vastaavat tärkeän auttajansa. Uskon, että koira voi surra molempia.

Miten asunnottomuus ja tyhjät asunnot kohtaavat?

Pian on taas Asunnottomuuden yö. Olen tehnyt pitkän päivä- ja vähän muunkin työn asunnottumuuden poistamiseksi sekä ollut hankkimassa ja rakennuttamassa asuntoja paljon useammalle kuin tuhannelle tarvitsijalle. Kohderyhmänä ovat olleet kotia vailla olevat, joiden asuttamiseen ei riitä pelkät seinät eikä tuki, vaan tarvitaan muutakin.

Tämä kirjoitus perustuu pitkäaikaisen asunnottomuustyön operatiivisen johtajan ja sosiaalineuvoksen sekä tekoälyn väliseen keskusteluun syksyllä 2026. Keskustelussa pureudutaan Suomen asunnottomuuden realiteetteihin, tyhjillään oleviin asuntoihin ja kiinteistöihin, kotikuntalain haasteisiin sekä siihen, miten joustavilla ja inhimillisillä ratkaisuilla – kuten merikonttikodeilla – voitaisiin ratkaista asumisen umpisolmuja.

Tilastojen ja todellisuuden välinen kuilu

Suomessa on samaan aikaan tuhansia asunnottomia ja satoja tuhansia tyhjiä asuntoja. Pelkkä numeroiden vertailu ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Asunnottomien joukossa on hyvin vähän työssä käyviä, jolloin syrjäseutujen tyhjät asunnot ja halvat neliöt eivät yksinään ratkaise mitään, jos ihminen eristetään paikkaan, jossa ei ole palveluita, työtä tai tukiverkkoja. Pelkkä "seinien antaminen" ei riitä, sillä asunnottomuus on usein muutakin kuin asunnon puutetta. Moni tarvitsee ympärilleen rauhaa, joustavia säännöksiä sekä turvaverkkoja.

Mummonmökkimalli ja merikonttikodit ratkaisuna

Normaalin vuokrakerrostalon säännöt, tiiviit naapurustot ja kerrostaloasumisen rajoitteet eivät sovi kaikille. Siksi tarvitaan takaisin käyttöön ns. "mummonmökkimalli" tai erillisasuminen – tiloja, joissa saa elää omalla tavallaan ilman kerrostalon naapuripaineita. Yhtenä erinomaisena ja joustavana ratkaisuna toimivat merikonteista tehdyt kodit. Kuvan Hyvinkään asuntomessuilla esitellyssä merikonttikodissani olen asunut paljon yli kymmenen vuotta ja se on yhä kotini.

Koska konttikoti pystyy osoittamaan siirrettävyytensä ja liikuteltavuutensa, kuntien on huomattavasti helpompi myöntää sille määräaikaisia sijoitus- ja rakennuslupia. Tämä madaltaa byrokratian kynnystä ja mahdollistaa kaupunkien hyödyntämättömien välitilojen (kuten Sipoonkorven ja Östersundomin kaltaisten alueiden) hyödyntämisen väliaikaisesti tai pidemmälläkin tähtäimellä ilman raskaita kaavoitussolmuja.

Erikoistuminen vaatii rakenteellisia muutoksia

Jotta tällainen toimintamalli saataisiin aidosti lentoon, tarvitaan valtiovetoista otetta ja lainsäädäntömuutoksia. Aivan kuten vammaispalveluissa (esimerkiksi Invalidiliiton palvelutaloissa), asunnottomuustaustaisella henkilöllä pitäisi olla oikeus säilyttää entinen kotikuntansa ja sen palvelut, vaikka hän asuisi toisen kunnan alueella. Tämä poistaa vastaanottavalta kunnalta pelon sote-menojen räjähtämisestä. Ilmainen joukkoliikennelippu ja liikkumisen vapaus sekä mahdollisesti ateriointikin estää erakoitumista. Kun maaseudulla tai välitilassa asuvalla on käytössään valtion subventoima lippu, hän pääsee myös helposti tapaamaan läheisiään, hoitamaan asioitaan ja liikkumaan sinne minne haluaa tai missä omat palvelut sijaitsevat. Arjen ankkurit, yhteisöruokailut sekä päivittäiset rakenteet luovat turvaa ja tuovat rytmiä päiviin. Taloudelliset kannustimet kunnille ovatkin tärkeitä. Valtiollinen sijoitustuki ja pitoaluebonus muuttavat tyhjät kiinteistöt ja maapohjat kunnille rasitteen sijaan voimavaraksi.

Katse kohti tulevaisuutta

Asunnottomuustyön käytännön kokemus osoittaa, että ratkaisut ovat olemassa – kyse on tahdosta, ennakkoluulottomuudesta ja lainsäädännön viilaamisesta. Kun asiantuntijuus ja arjen realiteetit kohtaavat, voimme luoda järjestelmän, jossa ihminen saa arvokkaan kodin, vapauden ja tarvittavat tukiverkot ilman, että kenenkään tarvitsee jäädä yhteiskunnan rattaiden väliin. Kun aikoinaan oli koossa ns. neljän viisaan miehen ryhmä, se kuuli minuakin. Merikonttikodeista tehty mummonmökkimalli ei ollut heidän raporteissa edes maininnan arvoinen.

Suojellaanko Tuusulanjoki?

Ilahduin kovasti Ruut Sjöblomin kirjoituksesta paikallislehti Keski-Uusimaassa, kun hän esittää joen suojelemista ainakin Tuusulan puolella. Erityisesti pidin siitä, että hän haluaisi mahdollistaa myös alueen vastuullisen käytön ehkä samantapaisilla rajoittella, kun on toteutettu Jokilaakson nykyisellä luonnonsuojelualueella. Pidän virkistyskäytön mahdollistamista erinomaisena lisänä Tuusulan luonnonläheisyyteen myös siten, että Tuusulanjoki pidettäisiin melontakelpoisena, jollaiseksi se viimeisessä joen kunnostuksessa tehtiin hyvin luonnonmukaisine uimapaikkoineen.

Åstugan luonnonsuojelualue on vuonna 2022 rauhoitettu pieni, saman joen palanen Vantaalla, Kvistintien varrella. Vastaavasti Tuusulanjärven eteläpää on suojeltu osana Tuusulanjärven lintuvesi -suojelukokonaisuutta, jonka suojeluhistoria on muodostunut vaiheittain. Tuusulanjärven rantakosteikot ja luhta-alueet otettiin osaksi valtioneuvoston valtakunnallista lintuvesiensuojeluohjelmaa vuonna 1982. Alue liitettiin Euroopan unionin Natura 2000 -verkostoon nimellä Tuusulanjärven lintuvesi (200 ha). Siihen kuuluvat järven eteläpään lisäksi pohjoispään lintuvesialueet Järvenpään puolella.

Kun tilannetta tarkastelee tarkemmin kartasta ja alueen todellisista rajauksista, Jokilehdon luonnonsuojelualue ei ulotukaan aivan Tuusulanjoen rantaan saakka. Kartasta voi nähdä, että joen ja suojelualueen välissä on toinen kiinteistö tai kaistale. Vaikka alue sijaitsee aivan joen läheisyydessä ja kuuluu samaan arvokkaaseen jokilaakson ja purojen ekologiseen kokonaisuuteen, suojelualueen virallinen raja ei itse asiassa kosketa suoraan vesirajaa, vaan jättää väliin pienen maasiivun.

Koko Tuusulanjoki onkin Jokilaakson luonnonsuojelualuetta lukuunottamatta Tuusulassa suojelematta. Noin 7 hehtaarin alue Myllykylässä on toistaiseksi ainut Tuusulanjokeen asti ulottuva luonnonsuojelualue. Joka on joku vuosi sitten saanut seurakseen Vantaan puolelta alle hehtaarin alueen. Joissakin vanhoissa kartoissa näkyy sekin, että aikoinaan ennen Vantaanjokea Tuusulanjoki vaihtoi nimensä Lillåniksi.

Tässä kokonaisuudessaan Ruutin Keski-Uusimaan kirjoitus: "Etelä-Tuusulan Jokilaakso on yksi niistä paikoista, joiden kohdalla meidän pitää uskaltaa ajatella tulevaisuutta. Millaisen Tuusulan haluamme jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme? Tuusulan jokilaakso on merkittävä osa Tuusulaa. Alueella yhdistyvät joki ja luonnonympäristö tavalla, joka muodostaa tunnistettavan osan Etelä-Tuusulan maisemaa. Samaan aikaan ympäröivä Etelä-Tuusula rakentuu ja tiivistyy. Tuusula kasvaa ja kehittyy, ja niin pitääkin. Juuri siksi Jokilaakson merkitys kasvaa tulevaisuudessa entisestään. Mitä enemmän ympärille rakennetaan, sitä arvokkaammaksi muodostuu yhtenäinen ja rakentamaton jokilaakso keskellä kasvavaa kuntaa. Metsäntutkimuslaitoksen metsät voitaisiin kytkeä tavalla tai toisella jokilaakson viherverkostoon, jolloin saataisiin upea luonnollisesti muodostuva kokonaisuus. Suojeleminen ei tarkoittaisi alueen sulkemista ihmisiltä – päinvastoin. Jokilaaksoa voitaisiin kehittää kaikkien yhteiseksi virkistysalueeksi. Sinne voitaisiin rakentaa kevyitä ulkoilureittejä, parantaa joen saavutettavuutta ja samalla huolehtia luonnon monimuotoisuudesta ja alueen kulttuurihistoriallisten piirteiden säilymisestä. Hanketta voitaisiin edistää maanomistajaystävällisillä, hyvillä ja harkituilla neuvotteluilla. Parhaimmillaan Jokilaakso voisi tulevaisuudessa olla Etelä-Tuusulan oma keskuspuisto – paikka, jossa voi kävellä, hiihtää, pyöräillä, valokuvata, seurata vuodenaikojen vaihtumista sekä pysähtyä hetkeksi joen äärelle. Koska kerran menetettyä jokilaaksoa ja vuosisatojen aikana muodostunutta kulttuurimaisemaa on lähes mahdotonta rakentaa takaisin, siksi ehdotan, että Tuusulan Jokilaaksosta muodostetaan suojeltava kokonaisuus koko Tuusulan joen pituudelta (noin 10 km) aina Vantaan rajalta Tuusulanjärvelle saakka. Joskus kaikkein kauaskantoisin kehittämispäätös on päättää, että tämä paikka säilytetään. Jokilaakso voisi olla meidän sukupolvemme lahja tulevaisuuden tuusulalaisille."

Olen pettynyt sinuun Jukka Kurttila

Jukka Kurttilan ja Finlaysonin käyttämä erittäin kärjistävä "Älä ole luuseri" -markkinointiviestintä yhdistettynä HS:n juttuun synnytti somessa tulkinnan, jossa Kurttila leimasi kaikki suomalaiset Temu-ostajat, kuten jutun Karin ja ilmiöstä kirjoittavat toimittajatkin "luusereiksi". Nimittelyyn ja syyllistämiseen perustuva markkinointi koetaan usein ylimielisenä nolaamisena, jossa asettaudutaan tavallisen kuluttajan yläpuolelle.

Kun tunnettu yritysjohtaja käyttää valta-asemaansa ja julkisuuttaan haukkuakseen ihmisiä, joiden budjetti tai elämäntilanteet ovat erilaisia, se tuntuu helposti halvalta tavalta nostaa omaa moraalista profiilia. Tämän vuoksi kampanja kääntyi somessa monen silmissä itseään vastaan eikä siinä nähty enää pelkkää huolta kotimaisesta kaupasta tai ympäristöstä, vaan hyökkäävää moralisointia. Näin myös tapahtui omalla kohdallani.

Temusta ostaminen ei tee kenestäkään "luuseria". Luuseri on haukkumasana, jolla arvotetaan ihmistä, kun taas ostaminen on kuluttajavalinta. Ihmisillä voi olla erilaisia mielipiteitä Temusta esimerkiksi hintojen, tuotteiden laadun, ympäristövaikutusten tai työoloihin liittyvien kysymysten vuoksi, mutta se ei määritä ihmisen arvoa tai tee hänestä luuseria. Kun joku sanoo "Temusta ostavat ovat luusereita", se on enemmän hänen oma mielipiteensä tai kärjistys kuin objektiivinen tosiasia. 

Sana ei istu muutenkaan  pienituloiseen, joka joskus yrittää ehkä  hemmotellakin itseään ostamallaan Temu-tuotteella. Vaan luuseri on slangisana, joka tarkoittaa sananmukaisesti ”häviäjää”. Kyseinen kielteinen ilmaisu tarkoittaa myös pelkuria ja avutonta ihmistä, joka halutaan leimata tyhmäksikin, ja jota kiusataan usein. Luuseriksi voidaan kutsua lisäksi esimerkiksi epäsosiaalista nörttiä. Englanninkielen sana loser tarkoittaa epäonnistujaa tai saamattomassa ja vaikeassa elämäntilanteessa olevaa henkilöä. Huonosti se istuu kaikin tavoin köyhyydessä tai ahdingossa elävään ihmiseen.

Finlaysonin liiketoimintajohtaja Jukka Kurttila käsitteli myös 160 000 euron vuosipalkkaansa sosiaalisen median Finlaysonin TikTok- ja Facebook-videoilla otsikolla ”Maksetaanko Finlaysonin liiketoimintajohtaja Jukka Kurttilalle liikaa palkkaa?”. Jotenkin meni maku koko Kurttilaan, vaikka olenkin pitänyt hänen ulosannista sekä Vallilan ja Finlaysonin tuotteista.

Yksi Jukan perustelu palkan suhteen oli, ettei ole työaikoja. Oletan ilmoittamatta jääneen myös joitakin kokouspalkkio- ja muita tuloja, joten minäkin kärjistän vertailuesimerkin. Yhteistä on ainakin, että kummallakaan ei ole työaikoja. Lisäksi Kurttila saattaa kulkea uusissa firmansa vaatteissa ja työtä vailla oleva tai vähävarainen eläkeläinen vanhoissa, kirppareilta ostetuissa Finlaysoninkin vaatteissa. Sillä aivan alimmillaan perustoimeentulotuen perusosa on noin 347 euron paikkeilla kuukaudessa, kun maksimaalinen 40 % alentamus on voimassa yksinasuvalla. Mikäli perusosaa ei ole alennettu ja hakijalla ei ole muita tuloja, yksinasuvan minimitaso on 578,43 €/kk + asumis- ja terveydenhuoltomenot. 

​Jos henkilölle ei ole kertynyt juuri lainkaan työeläkettä, maksetaan kansaneläke täysimääräisenä, joka on yksin asuvalla 787,07 €/kk ja avo- tai avioliitossa 702,69 €/kk. Jos henkilön kaikkien eläkkeiden yhteismäärä jää alle tietyn rajan, Kela maksaa takuueläkettä turvaamaan lakisääteisen vähimmäiseläkkeen, joka on 990,90 €/kk.

Joku asia taloudessa on köyhällä Kurttilaa paremmin. ​Verotettavan tulon ja erilaisten vähennysten yhteisvaikutuksesta pienituloinen työtön tai eläkkeensaaja ei maksa tuloveroa lainkaan. Esimerkiksi jos henkilön ainoa tulo on pelkkä kansaneläke tai pieni työeläke, veroprosentti voi olla 0 %. Vasta kun tulot ylittävät kuukaudessa tietyn rajan, alkaa mennä veroa. Joten Jukka, et tainnutkaan olla tuotteinesi koko kansaa varten.

Sähköinen asionti, osa 4

Aloitin tämän sarjan kirjoittamalla ensimmäisessä osassa: "Digimaailma muuttaa monin tavoin monen elämää, joka sinällään on ajan hengessä pysyäkseen vuosi vuodelta monimutkaisempaa, mutta toisaalta myös helpompaa. Sähköinen asiointi ja mobiililaitteen tarjoama ajanviete on mielenkiintoinen blogiaihe, josta saatan kirjoittaa lähipäivinä lisää."

Nyt on neljäs päivä samasta ja huomaan, että varsinkin aasinsiltojen avulla aiheesta voisi kirjoittaa kirjan. Sen on varmasti moni tai joku tehnytkin. Alussa olin digimaailmassa mukana vain fyysistä puhelinlinlinjaa myöten, mutta sen jälkeen kun ensimmäinen Nokia Communicator -sarjan puhelin tuotiin markkinoille elokuussa 1996, myös langattomasti. Se yhdisti ensimmäisten joukossa matkapuhelimen ja kämmentietokoneen ominaisuudet, kuten sähköpostin, faksit ja verkkoselaimen, tarjoten täyden QWERTY-näppäimistön.

Hyötymaailman lisäksi mobiililaitteeni on ahkerassa huvikäytössä päivittäin, josta tällä kertaa jokunen sana. Työelämässä, sähköposteilla ja puheluilla oli huomattavan merkittävä rooli. Kun olen nyt leppoistanut osa- ja kokoaikaisesti lähes kaksikymmentä vuotta, on niiden osuus oleellisesti vähentynyt. Ystävät ja suht säännöllisesti yhteyttä pitävät kaverit ovat vähentyneet eikä uusia ole tullut samaan tahtiin. Niinpä aikaa on jäänyt entistä enemmän entistä turhemmalle.

Matkalla olemisen lisäksi tuntitolkulla päivittäin aikaani haukkaa blogikirjoittamiseen liityyvä. Ehkä sekin on täysin turhaa, ehkä ei. Sillä vaikka palautteet ovat harvinaista herkkua, on lukijamäärä kasvanut koko ajan. Oma Facebook, Messenger ja WhatsApp sekä joidenkin sivujen ylläpito vie myös oman aikansa. Lisänä tulee satunnaisesti muitakin sivustoja, joilla kommunikaatio on kaksisuuntaista. 

Yksisuuntaisen tiedon jakamisen malliesimerkiksi kelpaavat sähköiset lehdet sekä kirjat. Niistä käsittelyssä on tällä hetkellä John Grishamin​ "Lainlukijat", josta olen unilääkkeenä tähän aamuun mennessä lukenut 84 %. Viime yönä sähkökirjakauppias ilmoittikin, että kirjailijan toiseksi uusin teos "Leski" on nyt saatavilla suomeksi. "The French Illusion" on uusin ja ilmestynyt viime kuussa, joten sen suomennosta saadaan todennäköisesti odottaa vuoteen 2027 saakka. WSOY suomentaa Grishamin teoksia yleensä noin vuoden viiveellä alkuteoksen ilmestymisestä.

Peleihin pasiansseineen käytän myös aikaa. Niistä suurinta osaa pelaan yksin tai konetta vastaan. Joskin joskus innostun haastamaan jonkun elävän ihmisen toiselta puolen maapalloa sähköisen shakki- tai tammilaudan ääreen. Pasianssissakin mittelen välillä taitojeni toisten kanssa. Sellaisen ilmiön olen havainnut itsessäni, että kun digimaailmassa moni asia on saatavissa heti, nakertaa se pitkäjänteisyyttäni. Enkä malta pohtia parasta mahdollista seuraavaa siirtoa, joka haittaa esimerkiksi älyä ja ajatteluaikaa vaativissa peleissä. Näytänkin esimerkiksi kiinalaiselle pelikaverilleni huonommalta kuin olen.

Myös omaksi iloksi valokuvaamiseen käytän Samsung Galaxy S22 Ultra mobiililaitetta ja aikaani. Ei enää mikään uusi laite, sillä juuri taitaa olla ilmestynyt sarjan S27. Tätä kirjoittaessa kävin myös kurkkaamassa pilvipalveluitani, jonne on tallennettu yli 50 000 ottamaani digivalokuvaa. Aika määrä itselleni sekin. Moni parjaa nettiriippuvuudesta, jollainen olen minäkin En silti kuulu parjaajiin. Enkä edes keksi mikä muu laite tai vempain olisi ollut kenellekään koskaan enemmän hyödyttömässä hyötykäytössä huvituksen lisäksi.

Sähköinen asiointi, osa 3

Terveystiedot ja reseptit koskettavat meitä kaikkia. Omakanta onkin OmaPostin ja verkkopankkien ohella Suomen käytetyimpiä arjen asiointipalveluita. Reseptien uusiminen ja omien terveystietojen selaaminen on helppoa. Sähköinen tavoitettavuus toimii myös paljon matkustavan arjessa laillani ulkomailta käsin asioitaessa. Kun sen oppii, on palvelu selkeää ja tekstien luettavuus madaltaa monen kynnystä käyttää sähköisesti terveys- ja muitakin palveluita.

​Suomi.fi on julkisen hallinnon digitaalinen väylä, johon nivoutuvat muun muassa OmaVero, Kela, Digi- ja väestötietovirasto sekä valtuutukset. Veroilmoituksenkin tarkistaminen mobiilissa/verkossa on mahdollista ja Suomi.fi-valtuutus mahdollistaa myös toisen puolesta asioinnin.

Mutta mitä tapahtunee silloin, kun verkkoyhteys pätkii tai tekniikka pettää matkalla? Itselläni on esimerkiksi ulkomaille mennessäni ja ollessani kaikki tarvittavat asiakirjat liitteineen ja salasanoineen muistitikun lisäksi myös paperisina käsimatkatavaroissa ja perillä jossain muualla. Myyntitiskien väheneminen onkin tuonut diditalisaation ylipäätään lippuihinkin elokuva- ja paikallisliikenteen bussilipuista lähtien.

Lisäksi kaupan alan kanta-asiakassovellukset ovat mahdollistaneet S-mobiilin, K-Ruokakaupan, Lidlin ja muut digitaaliset kuitit. Jokapäiväisen kaupassakäynnin ja omien ostosten, bonusten ja muiden kanta-asiakasetujen seuraaminen on helppoa. Samassa paikassa säilyvät sähköiset takuutodistuksetkin. Mutta tietääkö pälveluiden tuottaja, ruoka- ja muukin kauppa sovellusten kautta liikaakin tottumuksistamme? Kas siinä pulma.

​Sillä mukaan ovat tulleet verkkoapteekitkin ja valtakunnalliset kuljetuspalvelut. Ruuan ja vaikka lämpimän aterian lisäksi reseptilääkkeet ja itsehoitotuotteet voi tilata verkkoapteekeista, joista toimitetaan tuotteet Tuusulassakin eri osoitteisiin. Monista apteekeista on mahdollista saada tilaukset kenen tahansa noudolla yötä päivää lokerikosta tai vaikka suomalaislähtöisen Woltin kotiinkuljetuksella samanakin päivänä, riippuen täsmällisestä postinumerosta. Lähes mikä tahansa suomalainen apteekki toimittaa reseptilääkkeet myös Postin pakettina kotiovelle. Tilaus tehdään puhelimella tai verkkopankkitunnuksilla tunnistautumalla, ja farmaseutti neuvoo lääkkeiden käytössä chatin tai puhelimen välityksellä ennen lähetyksen pakkaamista. Kotiinkuljetusta varten tarvitaan voimassa oleva sähköinen resepti sekä henkilöllisyyden varmistaminen.

Sähköinen asiointi, osa 2

OmaPostin kautta postia lähettävät ennen kaikkea yritykset, julkishallinnon organisaatiot ja eri palveluntarjoajat, jotka ovat ottaneet käyttöön sähköisen virallisen asioinnin tai laskutuksen kanavat. OmaPosti on Postin ylläpitämä digitaalinen palvelu, jonne voi vastaanottaa laskuja, viranomaisviestejä, palkkalaskelmia, suoramainontaa ja paketteihin liittyviä saapumisilmoituksia. Erityisen hyvää palvelussa lienee maksuttomuus, turvallisuus ja se, ettei sähköiseen postilaatikkooni ole ilmestynyt mainos- eikä roskapostia, vaikka mainontakin lienee mahdollista.

Pankkipalvelut on muiden rahoilla elävä, sanoisinko peräti loinen. Se lainaa ja sijoittaa ihmisten ja yritysten niiden käyttöön lainaamia rahoja sijoittamalla tai lainaamalla niitä eteenpäin. Itse se maksaa tallettajille omiin katteisiinsa verrattuna varsin vaatimatonta korkoa. Pankkijärjestelmä onkin onnistunut luomaan monopoliin verrattavan aseman, jota ilman ei hevin kukaan pysty hoitamaan raha-asioita. Nykyisin on olemassa myös pankkien konttoreita, joihin pitää varata aika tai ne eivät käsittele käteistä rahaa lainkaan. 

Kyseisen ja monen muunkin palvelun tuottamiseen liittyy huvittava tai ärsyttävä yksityiskohta, jossa on myös rahastuksen maku. Jos soitan omalla liittymälläni, omalla puhelimellani, omalta kotisohvaltani  kuukausimaksun maksaneena saadakseni palvelua, saatan joutua jonottamaan robotin ohjeiden mukaan puoli tuntia tai kauemmin ja jokainen sekunti maksaa. Jos sen sijaan menen fyysisesti odottamaan palvelun tarjoajan odotustiloihin mukavalla tai vähemmän mukavalle istuimelle, on se ainakin toistaiseksi maksuntonta.

Pankki tai sen takana oleva viranomainen käyttäytyy muutenkin oudosti ja tulee urkkimaan yksityisyyttäni liian lähelle tai peräti iholle. Sillä jos en vie rahojani pankkiin, vaan säilytän niitä piirongin laatikossa, ei kukaan kysele perään. Mutta jos lainaan rahat pankille ja haen omiani takaisin vaikkapa puolen vuoden tarpeeseen, pitää minun ensin varata aika ja ilmoittaa paljonko aion ottaa käyttöön rahojani. Jos lisäksi haluan summan määrätyn kokoisina seteleinä, joilla on Thaimaassa parempi vaihtokurssi, pitää maksaa siitäkin erikseen. Lisäksi on kirjallisesti selvitettävä ja allekirjoituksin vahvistettava pankissa kuinka aion ylipäätään rahani käyttää.

Tätä kirjottessani ennen aamukuutta Thaiaikaa, kellon ollessa Suomessa vähän yli puoliyön, ajattelin eilisiä blogini lukijoita. Joista oheisen tilaston mukaan suurin osa ei ole Suomesta eikä silloin mahdollisesti myöskään äidinkieleni taitajia. Jos se on totta, he ehkä käyttävät jokaisella blogisivullani olevaa "Google Kääntäjä -vimpainta" (Google Translate gadget), jota käytän. Se tukee tällä hetkellä yli 130 eri kieltä. Kun lukija avaa blogini ja valitsee kielen kyseisestä Translate-valikosta, työkalu kääntää koko sivun sisällön automaattisesti halutulle kielelle.

Eilen kirjoitin, että "sähköinen asiointi ja mobiililaitteen tarjoama ajanviete on mielenkiintoinen blogiaihe, josta saatan kirjoittaa lähipäivinä lisää". Siispä ehkä jatkan siitä vielä ainakin huomenna, sillä laskin näyttöni suht säännöllisesti käyttämieni kuvakkeiden määrän, joita kilikkaamalla jokaisesta pääsee eri ohjelmaan tai sovellukseen. Niitä on toista sataa enkä esimerkiksi laskenut erilaisia ajanvietepelejä mukaan lainkaan. Joten kyllä, olen nettiriippuvainen ja pidän kovasti siitä.

Sähköinen asiointi

Pekka Vennamo esitti aikoinaan vision toimiessaan Posti- ja telelaitoksen ja myöhemmin Suomen PT -konsernin pääjohtajana. Elokuussa 1997 hän linjasi julkisuudessa, että jokaiselle suomalaiselle tulisi luoda oma sähköpostiosoite. Ajan kontekstissa kyseessä oli hyvin ennakkoluuloton ja kaukonäköinen avaus, sillä internet ja sähköposti olivat tuolloin vasta tekemässä suurempaa läpimurtoaan tavallisten kansalaisten arjessa. Vennamo ymmärsi postin roolin laajenevan perinteisestä paperipostin jakelusta digitaalisen viestinnän ja kansalaisten sähköisen tunnistamisen tai asioinnin suuntaan. Olisikin mielenkiintoista tietää millaiseksi olisi tullut sähköisen tiedonsiirron Pekan maailma laajemminkin.

Nykyaikaiset digitaaliset postilaatikot – kuten vaikkapa OmaPosti – ovat itse asiassa suoraa jatkumoa tuolle samalle ajatukselle. Kun Pekka Vennamo visioi sähköpostiosoitetta kaikille suomalaisille, tavoitteena oli siirtää postin perinteinen tehtävä – luotettava ja virallinen viestintä – digitaaliseen muotoon. Pekan piti luoda turvallinen kanava, sillä tavallinen sähköposti on nykyään usein täynnä roskapostia ja mainoksia, joten digitaaliset asiointilaatikot kehitettiin nimenomaan viranomaisviestinnän, laskujen ja tärkeiden asiakirjojen turvalliseksi vastaanottopaikaksi.

Vennamon ajatuksena oli, että kansalaisilla olisi yksi pysyvä digitaalinen yhteystieto, jonka kautta viranomaiset ja yritykset tavoittavat hänet helposti. Nykyiset digipostipalvelut ajavat pitkälti samaa asiaa keskittämällä arjen tärkeät paperittomat asiat yhteen paikkaan. Posti on aina ollut yhteiskunnassa viestien luotettu kuljettaja. Digitaalisen postilaatikon myötä tämä rooli on siirtynyt fyysisiltä teiltä ja kaduilta bittiavaruuteen. Vaikka teknologiat sekä palveluiden nimet ovat vuosikymmenten varrella muuttuneet, perusajatus on pysynyt samana. Kansalaiselle halutaan tarjota helppo, tietoturvallinen ja keskitetty väylä hoitaa sähköistä postiaan.

Voin skannata tai ottaa kuvan paperisesta tositteesta. Varsinkin paperisten liitteiden valokuvaaminen skannaamisen sijaan on oiva parannaus tavallisemmillekin kansalaisille, joilla ei ole erillisiä skannereita käytössä tai taitoja mobiililaitteella skannaamiseen. Nykyään Kelan kanssa asioinnin ja lääkekorvausten hakemisenkin voi hoitaa kokonaan sähköisesti. Kun lääkäri määrää lääkkeen, resepti tallentuu suoraan sähköiseen Reseptikeskukseen. Apteekissa Kela-korvaus vähennetään lääkkeen hinnasta suoraan heti ostohetkellä ilman erillisiä paperihakemuksia.

OmaKela-palvelussa voi hakea muitakin etuuksia, lähettää liitteitä esimerkiksi valokuvina tai PDF-tiedostoina ja seurata hakemusten jälkikäteiskäsittelyä ilman paperipostia tai fyysistä asiointia. Paperiasiointi on nykyään enää poikkeus, jota käytetään vain silloin, jos sähköinen tunnistautuminen pankkitunnuksilla tai mobiilivarmenteella ei ole mahdollista. Tai kyseessä on tilanne, joka vaatii esimerkiksi alkuperäistä ja allekirjoitettua erillistä liitettä, jota ei kelpaa valokuvattuna eikä sitä voi toimittaa sähköisesti.

Asia pomppasi eilen pinnalle, kun Kela ilmoitti mobiililaitteeseeni Thaimaan Phatthalungiin, että Oma Postissa on minulle tärkeä asiakirja, jonka voin lukea menemällä postilaatikkooni mobiilivarmenteella tai pankkitunnuksilla. Siellä olikin päätös, että Kela korvaa jälkikäteen 50 euron paikkeilla ostamiani lääkkeitä. Ja maksaa sen sähköisesti suoraan pankkitililleni.

Kätevää, ajattelin, kun mieleni vaelsi Soiniityntien paperipostin laatikkoon. Kuvittelin itseni ottamassa tavalla tai toisella yhteyttä Thaimaasta käsin johonkin tuttuuni Tuusulassa, joka kävisi määräajoin katsomassa postilaatikosta, joko on tullut Kelalta päätös sekä samalla olisiko jotain muuta tärkeää paperipostia. Digimaailma muuttaa monin tavoin monen elämää, joka sinällään on ajan hengessä pysyäkseen vuosi vuodelta monimutkaisempaa, mutta toisaalta myös helpompaa. Sähköinen asiointi ja mobiililaitteen tarjoama ajanviete on mielenkiintoinen blogiaihe, josta saatan kirjoittaa lähipäivinä lisää.

Thaikotimme esittely

Osoitteeni Thaimaassa on 52-1 Moo 9 Tambon Payakhan Ampure Mueang Phatthalung province 93000 Thailand. Pienehkön omakotitalon omalla tontilla on tehnyt ja teettänyt tuleva vaimoni Mrs. Morakot (Tata Dee) Yangchuai. Ilmeisesti rahat eivät riittäneet tehdä taloa aivan valmiiksi, vaan Tata ja osin hänen aikuinen tyttärensä Ping asuivat hieman keskeneräisessä talossa ja sen pihapiirissä.

Olen jatkanut valmistamispuuhaa eläkkeeni mahdollistamalla tavalla ja nykyisin minunkin thaikoti on muuttunut asunnosta yhä enemmän talvikodikseni. Kaiken kodikkuuden tekemiseen ei ole juuri tarvittu rahaakaan, sillä onnistuin kaivamaan Morakotista esiin eläinrakkauden. Aiemmin ei pihassa juuri eläimiä näkynyt. Ne vain tulivat jostain ja menivät jonnekin. Nykyisin on asia toisin eikä tekemällämme pienelle hyötykasvimaalla elä kuin basilika, sillä naapurin karjaeläimet syövät kaiken muun. Eilen illalla salaa seurasin, kun Tata kertoi reisiensä välissä selällään olleelle  pienenpienelle, valkoiselle kissanpennulle elämän tosiasioita.

Huvittava joka päiväinen vieras on myös kaikkea pelkäävä Securitydog, joka Tatan alias Morakotin mukaan haukkui häntä aiemmin aina nähdessään. Vaan toisin on nykyisin, sillä alkujaan naapurin kissoille, kanoille ja kukoille tarkoittamamme makupalat kelpaavat sillekin. Samalla makupalamatkalla se tarkistaa olisiko meille kotiutuneen Tricolor kissan kahdesta pennusta sille iloa. Synnytysosastoksi Mamacatille kelpasi ulkokeittiön nurkassa oleva entinen jää- ja nykyinen lääkekaappini sekä imetykseen keittiön toinen nurkka.

Lautasantenninkin siirrätin naapurin tontilta ulkokeittiömme katolle. Hyvin näkyy, vaikken sieltä Netflixiä löydäkään. Tytär Pingin menneen vuoden poikaystävä oli päihdetyön harjaannuttamien silmieni mukaan sekaantunut huumemaailmaan tavalla, jossa ei henki ole paljonkaan arvoinen. Niinpä arvatenkin saataviaan perivät ampuivat yhtenä yönä seiniimme, ikkunoihin ja oviin konetuliaseella kolmisenkymmentä luotia. Lähin tuli puolentoista metrin päähän vuoteestamme. Sen kaivoin puukon kärjellä betonista roikkumaan pieneen lasisäiliöön kaulaani. Ampujia eivät poliisit saaneet kiinni, jotka sen sijaan löysivät jahdattavansa parin viikon päästä ja ampuvat katuojaan kuoliaaksi.

Itse olisin halunnut säilyttää luodinreiät muistona yöllisestä tapahtumasta, mutta kihlattuni sanoi sen olevan liian huono muisto. Joten lupasin kustantaa maalit ja maalauksen, jos saan valita värit. Nyt kodissamme on 5-7 eri väriä laskutavasta riippuen. Naapuritkin kävivät yksivärisistä taloistaan ihmettelemässä maalausta. Pihakin on saanut toistakymmentä savi- ja muoviruukkua kasveineen. Osa on silmäniloa, osa syötävää ja osa lääkekasveja aloe verasta lähtien.

Puuttuneen välikaton ja ilmastointilaitteen laitoimme isoimpaan huoneeseen. Viime talvela uusimme sen myös makuuhuoneeseemme, jossa se ehkä nyt hurisee yhtä kauan kuin minäkin maan päällä. Sitten on vielä pieni huone, jossa säilytän vaatteitani, työkaluja ja Tata joitakin valokuvia. Sen tärkein sisustuselementti on kuitenkin punaisilla numeroilla varustettu ajannäyttäjä, joka kertoo metsäwc- tai suihku-/toilettikäynnin yhteydessä mitä kello ja lämpötila kulloinkin on.

Seinien sisällä on myös pieni ruokailuhuone, jossa on jääkaappi ja nurkassa porisevat kahvin- ja riisikeittimet. Ruuan Morakot tekee ulkokeittiössä, vaikka syömmekin sisällä. Viime talvena uusimallamme pihalaatalla sen sijaan juomme aamun gingerjuomat usein jonkun naapurin naisen tai naisten seurassa. Laatalla ja osin ulkokeittiön katoksen alla yöpyvät lisäksi meidän molempien skootterit, Giorno ja PeeCeeX.

Kalaa ja vesikasveja

Pangasius, suomeksi haimonni on suosittu ja mieto makean veden hailaji, jota kasvatetaan laajasti Kaakkois-Aasiassa, erityisesti Mekong-joen alueella. Se on mielenkiintoinen ja maailmanlaajuisesti erittäin suosittu viljelykala, joka on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, erityisesti Mekong- ja Chao Phraya -jokien vesistöalueilta. Lähes kaikki markkinoilla on nykyään peräisin vesiviljelylaitoksista, joita on laajalti esimerkiksi Vietnamissa Mekong-suistoalueella ja Thaimaassa. Sillä on nopea kasvuikä, sillä se saavuttaa myyntikoon vain 6–8 kuukaudessa.

Kalassa on vaalea, miedon makuinen ja pehmeä liha. Se ei maistu voimakkaasti "kalalta", minkä vuoksi se sopii myös niille, jotka eivät yleensä pidä kalaisuudesta. Koska se on vähärasvainen valkoinen kala, se ei sisällä merkittäviä määriä terveellisiä omega-3-rasvahappoja toisin kuin rasvaiset kalat. Miedon makunsa ansiosta se imee erinomaisesti itseensä mausteita ja kastikkeita – aivan kuten kuvankin pakkauksessa, jossa se yhdistetään maukkaaseen mustapapukastikkeeseen. Kala sopii mainiosti paistettavaksi, uuniruokiin, keittoihin, patoihin tai paneroitavaksi. Fileet myös kypsyvät pannulla tai uunissa todella nopeasti.

Vesipinaatti, Thaimaassa nimeltään pak bung (ผักบุ้ง), on yksi maan suosituimmista ja monikäyttöisimmistä kasviksista. Se kuuluu kiertokasveihin ja on sukua muun muassa elämänlangalle ja bataatille, vaikka sen käyttö ja maku muistuttavatkin enemmän perinteistä pinaattia tai lehtikaalia. Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossakin kasvava karhunköynnös on samaa sukua. Suomessa se on luonnonvarainen tai tulokasmainen köynnöskasvi, jota tavataan usein kosteilta rannoilta ja pensaikoista. Eikä sitä käytetä ravinnoksi samalla tavalla kuin vesipinaattia, vaikka sukulaisuutta ja ulkonäöllistä samaa näköä löytyy selvästi, mutta vesipinaatti on nimenomaan trooppisten vesistöjen herkkukasvi.

Vesipinaattikin kasvaa luonnostaan, mutta sitä myös viljellään erityisesti soisilla alueilla, tulva-alueilla, jokien varsilla ja matalissa vesialtaissa. Sen varsissa on ilmavia onteloita, joiden ansiosta kasvi kelluu ja kasvaa erittäin nopeasti. Se vaatii kasvaakseen runsaasti lämpöä ja kosteutta, minkä vuoksi Thaimaan ilmasto on sille täydellinen. Satoa voidaan korjata vain muutaman viikon välein leikkaamalla aina uusia versoja. Pad Pak Bung Fai Daeng eli paistettu vesipinaatti tulipunaisella liekillä on lajin tunnetuin ruokalaji. Tuoreet vesipinaatit paistetaan nopeasti kuumassa wok-pannulla valkosipulin, chilien, osterikastikkeen, kalakastikkeen ja soijapastan (tao jiao) kanssa. Paistoaika on vain sekunteja, jotta varsi säilyy rapeana ja lehdet mehukkaina. Sitä käytetään usein täytteenä tulisissa keitoissa tai haudutetuissa liha- ja nuudeliruoissa.

Nuoria versoja ja varsia voidaan syödä myös aivan tuoreena erilaisten tulisten dippikastikkeiden ja muiden raakojen kasvisten rinnalla tai esimerkiksi perinteisen som tam -papaijasalaatin ja nuudeliruokien lisukkeena. Maku on mieto, hieman pähkinäinen ja raikas. Varsi tuo ruokaan mukavan rouskuvan rakenteen, kun taas lehtiosat pehmenevät kypsennettäessä nopeasti. Se on erittäin terveellistä ja sisältää runsaasti A- ja C-vitamiinia, rautaa, kalsiumia sekä kuitua. Vesipinaatti on olennainen osa Thaimaan arkiruokailua ja sitä näkyy kaikkialla katukeittiöistä hienompiin ravintoloihin.

Ruokatottumuksiani

Pak bung (ผักบุ้ง) – eli vesipinaatti tai ”morning glory” – on suosittu trooppinen vesikasvi, jota käytetään laajalti Kaakkois-Aasian ja Thaimaan keittiöissä. Tätä keräsimme eilen aamiasmatkalla peltojen reunalta, kun ajelimme PeeCeeX-skootterilla katsomassa ovatko ankattaret ja heidän vihaiset puolisonsa jo tulleet lannoittamaan riisisatoa ja munimaan. Eivät olleet, sillä Phatthalungin sadekausi on vielä edessä.

Aamujuomana oli tuttuun tapaan kaksi puukuksallista kahvia, gingerjuomaa sekä minulle uutta pinaattijuomaa. Aamiaisen nautimme etupäässä kantapaikassamme, jossa menimme myös edellisjouluna kihloihin tarjoten kaikille aamiaisen. Halpaa ja mukavaa lystiä. Suuhun menee aamuisin nuudeleita, monenlaisia ituja, papuja ja kurkkua sekä muita vihanneksia, joiden nimiä en tiedä.

Thaimaan ruokakaupoissa ja toreilla myytävät hyvänmakuiset perunat ovat pääosin peräisin Kiinasta. Makron hyllyiltä löytyy myös Thaimaan kuninkaallisen Royal Projectin tuotteita. Nämä ovat Thaimaan pohjoisvuoristossa, kuten Chiang Main ja Chiang Rain alueilla viljeltyjä laatuperunoita, joiden maku ja koostumus ovat erinomaisia, mutta hinta on hieman korkeampi.

Tänä talvena aion vähentää lisää lihan syöntiä ja täyttää sekä lautasta että vatsaa enemmän erilaisilla tuore- tai pakastekaloilla, joista Marokot valmistaa erinomaista ruokaa. Kun kerran tai useammin viikossa syömme ulkona, on se usein kanaa ja riisiä. Ruokajuomana on oikeastaan aina silloin vettä. Jos joskun ratkean syömään pizzan tai purilaisen, huutelen sen alas Coca-Colalla tai Fantalla.

Syömiseni talvikotimaassa onkin sangen toisenlaista kuin kesäisin Suomessa. Luulen että terveellisempääkin, vaikkei chili edelleenkään suuhuni juuri istu. Syön myös milloin missäkin valmisruokapaikassa, mutta kertaakaan en ole saanut Thaimaassa minkäänlaista, edes ruokamyrkytyksen tapaista. Alkuaikojen alkumatkojen löysähkö vatsakin on jo vuosien takana.

Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että thaimaalaiset hyödyntävät luonnonkasveja suomalaisia enemmän. Vaikka meilläkin on marjamme, joiden poimimisen suomalaiset viranomaiset estivät viime kesänä tuhannella thaipoimijalta. Vaikka syyt jotenkin ymmärränkin, en kuitenkaan ymmärrä. Sillä suurimmat kärsijät olivat poimijat, jotka olivat rakentaneet perheensä tulevaisuuden suurelta osin marjasadon varaan.