Matkailu avartaa mieltä, toinen osa

Eilinen kirjoitus sormusten hankkimisesta sekä tulevista kihlajaisista tuotti hyvän mielen Morakotille ja minulle. Onnitteluja oli ehkä muodonkin vuoksi, mutta myös sydämestä tulleita. Niitä kaikkia luimme illalla vuoteessa Googlen kääntäjän kanssa sekä ilman. Parhaani mukaan selitin Tatalle onnittelijoiden taustoja sekä suhdetta elämääni. Iso kiitos meiltä molemmilta kaikille, joiden sydämissä olemme paljon tai vain hitusen.

Eilinen päivä siirsi vuorokaudella kirjoitustani miksi talvikotimaani on Thaimaa. Sen kruunasi eilinen sormusten hankinta, sillä Morakot on tärkeintä elämässäni ja paljon ensi kuun 24. päivän kihlasormusta kultaisempi. Ehkä tärkein syyni kokemuksemme jakamiseen on kertoa, että vain aniharvoin on liian myöhäistä aloittaa alusta. 

Talvikodin valintaan aikoinaan vaikutti moni asia. Ensinnäkin halusin siellä olevan sopivan annoksen suomalaisia, sillä minusta oli mukavaa elää Mervi Tapolan ja Matti Nykäsen parisuhteessa kolmantena pyöränä. Siitä keskustelemiseen tarvitaan suomalaisia, vaikkakin Matin urheilusaavutusten vuoksi jotain keskustelua voi käydä myös ulkomaan olijoiden kanssa. Mutta kun haluan edelleen tietää mitä kuuluu Tuksu Tukiaiselle, Maisa Torpalle ja Jasmin Mäntylälle, siihen tarvittaan suomalaisia.

Pienestä kansasta ei ole joka paikkaan, joten mahdollisuudet supistuivat puoleen tusinaan. Yhtenä vaihtoehtona oli Florida, mutta kai omaa pienuuttani koin jenkkien katsovan minua ja monia muita ulkomaan eläjiä pitkin nenänvartta. Joten hylkäsin sen, vaikka se ilmoiltaan olisi istunutkin. Kanarian saaretkin pyöri vaihtoehtona, sillä minulla oli aiemmin Las Palmasissa kimpparavintola Cafeteria Helsinki. Paikalliset kohtelivat kuitenkin ulkomaalaisia turistien kanssa bisnestä tekeviä kehnosti, sillä heidän koettiin vievän kanarialaisille tarkoitetut turistien rahat. Mikä tietysti oli osin tottakin, joten kusetus oli viranomaisten sormien läpi katsoma kansanhuvi. 

Sitten silmäilin Aurinkorannikkoa Välimeren saarineen. Mutta kun kerran vietin samalla leveydellä uudenvuoden Madeiralla altaan reunalla, viltin sisällä palellen ja upeaa iltulitusta katsellen, totesin "liian kylmää jokatalviseen viihtyvyyteen".

Kokeilin myös joitakin pohjoisen Afrikan maita Tunisiasta Marokkoon ja Egyptistä Turkkiin. Olisiko ollut Tunisiassa, kun taksikuski pysäytti autonsa aavikon keskelle ja vaati sovitun lisäksi lisää rahaa tai jättää meidät sinne. Hiekkadyyneille katosi maku naapurimaihinkin, vaikka Turkin Alanya olisi saattanut istuakin.

Sitten tuli Tapaninpäivän tsunami, joka vei mukanaan monta suomalaista, mutta toi minut vankkumattomaksi Thaimaan ystäväksi. Samoihin aikoihin myös Yhdysvalloissa oli joku luonnonkatastrofi, jonka johdosta haasteteltiin siitä kärsineitä. Koin sen olleen valitusta täynnä, kun "meillä ei ole sitä eikä tätä. Eikä valtio auta eikä myöskään anna sitä taikka tätä. 

Samaan aikaan Thaimaan kuningas toivotti kolmannen sektorin tervetulleeksi auttamaan tsunamin uhreja. Mutta toivoi valtioiden kohdistavan apunsa naapurimaihin, jotka hänen mukaan kärsivät vielä enemmän. Kotinsa, elantonsa ja osan perheestään menettäneillä paikallisilla oli vain yksi viesti maailmalle: "Tulkaa takaisin." Se lumosi meidät ja ensimmäisellä mahdollisella lennolla lensimme Phuketiin, vuokrasimme kaksi skootteria kolmeksi viikoksi ja jaoimme saaren ja Khao Lakin kaiken menettäneille asukkaille sirkkelin äänen kuullessamme vähäisistä varoistamme mitä voimme.

Thaimaassa Finnairin pitkiä suoria lentoja lukuunottamatta kaikki on kohdallaan. Nyt kun on kokemusta muualtakin kuin turistikohteista, tiedän hymyjen maan ihmisten olevan luoonnostaan ystävällisiä. Siitä saan osan, on rahaa tai ei. Hintataso on vähärahaiselle eläkeläisellekin kohtuullinen ja ilmat aina sopivat, sataa tai paistaa. Suomalaisia on sen verran, että voin kotimaisten julkkisten yksityiselämien lisäksi retostella Finnairin ruokia ja karvalakkiosaston maksullisia juomia.

Huominen tulee edelleen

Viisivuotiskauteni Sininauhasäätiön käytävillä tyhjän panttina oli oiva oppisopimuskoulutus. 63-vuotiaana siirryin joutenoloon oppineena leppoistamisjaksolle, jonka jälkeen en ole laittanut tikkua ristiin rahan enkä minkään muunkaan vuoksi. Siinä mielessä yli 50-vuotiaille, työtä tekemättömille vuoden Thaimaan viisumi on täydellinen ja kuin itselleni räätälöity.

Leppoistamisen harjoitteluaikana kirkastui myös, että tahdon viettää osan vuodesta kaukana loskasta, lumesta ja pakkasista. Suunnitelmissa olikin hankkimallamme matkailuautolla talvet Välimeren rannoilla. Mutta Päiviksen asunto Thaimaan Pattayan Jomtienilla ja lopulta avioero laittoivat yhteisen seniorisuunnitelman pirstaleiksi. Oli taas jälleen kerran aika kerätä henkiset lelut sieltä täältä ja aloittaa alusta.

Uuden edessä olen ollut eräänkin kerran ja kysynyt varsinkin taipaleeni ilta-auringossa: "Milloin ihminen on liian vanha vanha aloittamaan alusta?" Ja vastannut joka kerta samalla tavalla: "En tiedä, mutta ei ainakaan vielä." Edellisyönä sitä taas kyselin, kun sain päässäni selväksi, että haluan satavarmasti taivaltaa yhdessä Morakotin kanssa. Piru adjutantteineen yritti korvalehdellä epätoivoisesti laittaa kapuloita rattaisiin, että niinpä niin, monennenko kerran? Sille sanoin ääneti takaisin, että sinunkin kosiskelulla kaikessa on joskus viimeinen kerta. 

Kun naapurin kukko herätti jo totuttuun tapaansa puoli viisi, kysyin Tatalta: "Tahdotko ja menetkö kanssani kihlohin." Morakot katsoi netistä päivän kullan hinnan ja sanoi: "Of course I want and I go." Ja kun päivä koitti, skootteroimme pesulareissulla Phatthalungin kaupunkiin kiertämään kultasepänliikkeitä. Tuleva kihlattu sanoi sileät, joten kaksi sellaista lähti kohti Bangkokia kaiverrettaviksi. Minulle malli sopi mainiosti, sillä sellaiset olivat myös vanhemmillani. Jouluaattona pujotamme jossain sormukset sormiimme.

Sillä kuten kirjoitin, edelleenkään en tiedä koska on liian myöhäistä aloittaa milloin mitäkin alusta. Ehkä seitsemänkymppisenä ovat kuitenkin suurimmat kotkotukset kotkoteltu sekä kukotukset kukkoiltu ja 74 on mitä mainioin ikä mennä kihloihin. Sillä ei ole ihmisen hyvä olla yksin, vaikka yksinäinen voi olla saman katon alla puolisonkin kanssa. Tällä hetkellä tuntuu perin ihmeelliseltä elää toisen kanssa ilman pelkoa, että mistä tänään riideltäisiin.

Sekin on tällä kertaa toisin, sillä aiemmissa parisuhteissani ensin elettiin vuosikaudet rakkaus päällimmäisenä, kunnes pohjoisen kylmät viimat ja lumituiskut peittivät kaiken alleen, ja oli viimein laitettava kantapäät vastakkain. Morakotin kanssa on mennyt juuri toisinpäin. Alussa ei ollut montaa päivää ilman riitaa. Kuka oli siirtänyt thaibasilikan tai sinapin toiselle hyllylle tai jotain muuta maailmoja mullistavaa. Nyt en enää muista koska meillä on ollut riitaa keskenämme. 

Vaikka sanotaan Raidin tappavan kotona ja puutarhassa, kaikkeen sekään ei pysty. Sillä korvalehdelläni edelleen silloin tällöin istuva piru kuiskii kuin viimeisillään saalista menettämässä: "Usko pois Jormas, hyvänkin humalan jälkeen tulee kohmelo, kuten varmaan muistat? Niin tulee eräänä päivänä myös parisuhteeseen pysyvä arki ja perhehelvetti, jotka nekin kokemuksesta tiedät." Tähän vastaan henkimaailmassani: "Että tiedän, tiedän, mutten usko, etteikö tyhjyydessä voi olla sattuma ilman yhdenkään pirun metkuja."

Oikeastaan tänään piti kirjoittaa toinen osa mieltä avartavasta matkailusta, mutta jumiuduin elämään etukäteen ensi kuussa odottavia kihlajaisiamme. Joten ehkä huomenna jotain siitä miksi Thaimaa valikoitui elämäni ilta-auringon maaksi.

Matkailu avartaa mieltä

Ensimmäisen telttayön olen nukkunut yksin tai siskoni kanssa synnyinkotini keittiön lattialle pystytetyssä Soputeltassa. Ei ole poissuljettua, etteikö kanssamme olisi nukkunut myös vanhempani tai toinen heistä. Kun tuli kesä, siirtyi teltta pihanurmelle, jossa vietin monet yöt ja joskus päiviäkin. Jos leikkimökkimme ei ollut täytetty kanien talviheinillä, nukuin sielläkin usein. Sekä ulkorakennuksen ullakolla siskoni kanssa rautahetekoissa ja kärysimme tupakanpoltosta. Äiti jätti kertomatta isälle ja pelasti meidät kaikkien aikojen selkäsaunalta. Näin uskoin ja pelkäsin silloin ja uskon vieläkin.

Kun ikää ja rohkeutta karttui, matkasin teltan kanssa viikon leirille Rusutjärven rannalle. Kahden yön jälkeen satoi edelleen, oli kylmä ja koti-ikävä, joten vanhempani hakivat minut takaisin kotiin. Kavereille valehtelin jotain, etteivät pitäneet mammanpoikana ja vellihousuna.

Mutta ei telttailu eikä varsinkaan matkailu siihen loppunut, vaan kävin polkupyörällä Ruotsissa telttailemassa Päiviksen kanssa. Teltassa yövyttiin Vespa-skootterimatkalla Virossakin. Ajan kanssa siirryin yhä enemmän automatkailuun ja peräkärryyn, jossa kuljetin Liisan kanssa huvilatelttaa vuoteineen pitkin Eurooppaa. Englannissakin kuukauden. Matkailuautoilla olen kilometreissä reissannut varmasti jonkun kerran maapallon ympäri. Kauimmillaan Turkin vuorten yli Alanyassa. Skootteri takatelineessä mukana.

Kun pumppu tilttasi, päätin hypätä monesta oravanpyörästä, jos selviän Meilahden sairaalan sydänvalvomosta ulos muuten kuin jalat edellä. Selvisin ja työnantaja mahdollisti tyhjänpanttina olemisen viideksi vuodeksi, 6 viikkoa töissä ja 6 viikkoa vapaalla jaksotuksella. Tiesin missä tahdoin viettää ensimmäisen kuusiviikkoisen. Lensin Lontoon ja Dallasin kautta Kolumbiaan, bogotalaiseen lastenkotiin käytännössä täysin kielitaidottomana. Koulut eivät ole koskaan istuneeet maailmaani. Olin liian villi tai tyhmä tai molempia. 

Kolumbiassa reissasin joka toinen päivä viisi viikkoa linja-autolla 70 kilometrin matkan vuorten yli paikallisten kanssa sademetsän laidalla olleeseen Sasaiman kylän toiseen lastenkotiin. Yhtään kertaa ei ollut, ettei joku aseellinen joukko vuorilla pysäyttänyt ja komentanut kaikkia ulos kasvot linja-auton kylkeä vasten kädet ylhäällä. Jokainen tutkittiin perin juurin paitsi minut. Itseäni kohtaan ystävällisille sisseille riitti passin näyttäminen. 

Ennen Thaimaata kävin Jenkkilässä muuallakin kuin lentokentällä. Key Westissä ihmettelin Ernest Hemingwayn kissojen jälkeläisten kanssa, minne on vanhus mennyt, kun vain meri jäi. Öisin kävin Floridan Lantanassa ystäväperheen pienen pienen Jane-perhoskoiran kanssa, tähtien loisteessa salaa uimassa ihmisten altaassa.

Kerran tapasin toisen ystäväni Tallinnassa, joka sanoi, että kanssani olisi mukava jutella enemmänkin. Tähän minä: "Okei. Tulen viikon päästä uudelleen. Mennään Odessaan, Mustalle merelle uimaan sekä alkoholittomilla olusille ja sinä ajat." Niin mentiin. Hannu ajoi kolmessa päivässä 3000 kilometriä ja samassa ajassa takaisin. Tultiin vielä Moldovasta lohkaistun Transnistrian läpi, jossa ei liene moni suomalainen käynyt eikä tunnustanut kuin Venäjä.

Thaipihapiirin elämää

Kun istun Thaikotimme pihatuolissa, on silmien edessä minulle Kotivuori ja paikallisille Hin Thaen. Ehkä itsekin vielä opin muistamaan sen nimen. Rinteessä on minikiikarilla katsottuna kullanvärinen Buddha-patsas tai jotain vastaavaa ja mitä muuta lieneekään. En ole kiivennyt katsomaan, sillä sanovat vuorella asuvan henkien lisäksi apinoita ja käärmeitä.

Juurella on pieni kauppa, josta saa myös vaatimatonta thaiaamiaista. Paikalle olen antanut nimeksi 7-Eleven Special. Joskus sadekauden aikaan kuljemme sinne polvia myöten vedessä tien yli aamiaiselle, sillä silloin ei skoottereilla pääse minnekään mitään kautta. Olemme tavallaan kotimme vankeja, vaikkei se siltä tunnu,

Lapset opettelevat uimaan leikkeineen tulvavedessä ja lehmät kävelevät veden valtaamaa betonitietä kuivan maan laitumelle kuten ennenkin päiväksi märehtimään ja illalla takaisin kotiin. Lehmipaimenen tapainen joutuu silloin jättämään skootterinsa kotiin ja kahlaamaan paljain jaloin karjaeläinten sekä vuohien joukossa. 

Runsaat sateet näkyvät myös moskiittojen määrässä, joiden puutetta on itseni lisäksi ihmetellyt kylän väkikin. Eivät ole sadekaudet sisaruksia keskenään täälläkään. Kun on loka- marraskuu, on lämpötila silloin tällöin varjossakin yli 40. Joten niissä keleissä tarkenee viluisemmankin sorttinen eläjä. En ole oppinut kärsimään siitä enkä kesäkoti-Suomen talvipakkasista.

Mutta sen verran on lämmintä iltapäivisin, että pihan vapaa, kolmen kukon paimentama naapurin, pihassamme viihtyvä tusinan kanan lauma pysyy kotiorsillaan. Varjoon ovat hakeutuneet myös puolen tusinaa toisten kissaa, jotka nekin elävät pihassamme pitkin päiviä. Joskus jotkut öitä myötenkin.

Varpuset ja muut pikkulinnut ovat oppineet pysymään sähkölangoilla tai räystäiden reunoilla, sillä alamaailma on kissavaaroja täynnä. Se takaa senkin, että jyrsijät ovat yhtä harvinaisia kuin thaimaalainen lumihiutale. Kyyhkysetkin pysyttelevät pääosin yläilmoissa. Toisin on kanalintujen laita, jotka mahtuvat samaan lounaspöytään kissojen kanssa.

Yksi kukoista on lähes yhtä tarkka kuin makuuhuoneemme seinäkello. Tasan puoli viisi se herättää kanalaumansa miehekkäällä kukunnalla ja siinä ohessa muunkin väen kissoineen, koirineen ja ihmisineen. Kukunnasta tai oikeastaan sen päättymisestä voisi päätellä, että varmistuttuaan kaikkien olevan varmasti hereillä, painuu kukko takaisin nukkumaan.

Aivan oma lukunsa on naapurin rotujenkoira, joka sai meiltä nimen Securitydog. Ennen sen yksi päivän tärkeimmistä tehtävistä oli haukkua Morakot ja muutkin kotikopin ohi kulkevat. Kun taatusti tiedän, että rottinkikeppiä parempi opetusväline on kulkijakoirien lahjontapussi, käy se nykyisin pihassamme päivän mittaan kymmenen kertaa tarkastamassa, onko hänelle ilmestynyt mitään suuhunpantavaa. Haukunta on vaihtunut hännän huiskinnaksi. Tata sanoo sitä tyhmäksi koiraksi, kun se ei lähde kotiin, vaikka hän sanoo sille: "Go home!" Asiassa on sinällään vinha perä, sillä vakiaamiaspaikkamme Kao-koira palaa reviirilleen, kun Tata sanoo thaiksi tai englanniksi: "Mene kotiin!"

Joskus  on vaikea ymmärtää luonnotonta suomalaista käytäntöä, jossa kissat ovat sisätiloissa vankeina, pojat sekä tytötkin vehkeet leikattuina pääsemättä koskaan ulos. Ja koirat kulkevat hekin suvunjatkokykynsä menettäneinä kahleissa. Omistajillaan kädessä muoviset kakkapussit, joita varten on yhteiskunnan kustantamat koiranjätösastiat. Olenpa nähnyt koirilla vaippojakin. 

Netflix, Paul ja Tyson

Eilisen blogini amppeli- tai kukkaruukkuvarkaista tuli niin mukava palaute Taija-Tiialta, että se ansaitsee tulla julkaistuksi täälläkin: "Ai, että tuli hyvä mieli kun huono käytös sai rangaistuksensa. Näin sen pitäisi mennäkin, ehkä vielä joskus oppivat että kannattaa miettiä ennen kuin tekee ja voi osua omaan nilkkaan myöhemmin.

Tosi inhottava ilmiö tämä että kaikki mikä vaan suinkin irti lähtee, viedään. Haudoilta katoaa koristeet, kukat ja kynttilätkin, pihoilla kaikki pitäisi olla lukkojen takana. Mitä sellainen ihminen ajattelee päässään?! Minä pidän tästä, minä otan sen. Eikö käy mielessä että se on toisen omaisuutta ja se omistajakin saattaa siitä pitää vielä enemmän? Kunnioitus muita kohtaan on joillakin kadonnut."

Myönteistä palautetta sen sijaan ei tullut isokokoisten miesten nyrkkeilyottelusta, jossa Jake Paul antoi nuoren miehen kädestä kunnolla pataan nyrkkeilijäksi vanhalle miehelle, Mike Tysonille. Voi olla, että ainut joka kunnioitti entistä mestaria oli vastustaja, joka ehkä olisi voinut tiputtaa Miken Nukkumatin valtakuntaan.

Myös julkisuus rökitti Tysonia. Itse en kuulu siihen joukkoon, sillä vain harva on pystynyt samaan nyrkkeiljänä, on ollut nuori tai vanha. Muistelen, että ainoastaan kaksi miestä on kyennyt raskaampien sarjojen maailmanmestaruuteen noin neljävitosina.

Vaikken nyrkkeilyä urheiluna enkä muutenkaan arvosta, tuskin kukaan on koskaan kyennyt samaan kuin Mike Tyson eilen 58-vuotiaana. Joten respect eli kunnioitukseni. Luulen, että moni suomalainen olisi valmis hullumpaankin saman ikäisenä 20 miljoonasta dollarista. Luulen viimeksi katsomani nyrkkelyottelun olleen Muhammed Alin alias Cassius Clayn aikaan. 

Mutta lunta pirttiin tuli myös Netflixille ensimmäisen suoran lähetyksen kokeilusta. Jonka jokainen asiakas sai katsottavakseen ilman lisämaksua. Tai ainakin piti saada, sillä sosiaalinen media tulvi vihaisia palautteita, kun lähetys ei joillakin näkynyt lainkaan, toisilla se pätki ja kolmansilla kuvan laatu oli kehno.

Vaan toisin oli oma laitani, joka katselin loistavalla kuvanlaadulla matsin ja toisenkin hitaalla, noin viiden megabitin yhteydellä Thaimaan maaseudulla lähellä Malesian rajaa. Kaikki tämä kämmenenkokoisella älylaitteellani, johon on asennettu nimenomaan suomenkielinen Netflix.

Onkin jotenkin perin merkillistä, etten voi katsoa Thaimaassa oikeastaan mitään televisio-ohjelmia, joiden lähetysmaa on Suomi. Toki näin lienee monen muunkin lähetysmaan laita. Joukossa piristävä poikkeus on Netflix, joka näkyy suomenkielisellä tekstyksellä ilman piala- tai muun vetisiä oikeastaan missä maailman kolkassa tahansa. 

Oudoilla aivoilla liikkuvat pitkäkyntiset paskiaiset

Lainaan blogiini kuvan kanssa ilman lupaa Facebook-kirjoituksen, sillä tekstissä oli jakamisen salliva asetus. Oletan siis sen olevan tarkoitettu myös jaettavaksi. Sen perään kerron tarinan omasta amppelivarkaasta: 

"Kiitos sinä rouva joka huomasit että meidän toinen kukkanen on ständin luota ottanut jalat alleen ja löytyy Kauppatien alamäestä. ❤️ Saatiin karkulainen takaisin.

Selväähän se on ettei tämä kasvilajike ole itse sataa metriä kalppinut. Kyllä sen on joku mukaansa ottanut, tykännyt ilmeisesti enempi tuosta korista kuin kukasta ja heittänyt kukan ja pitänyt korin. Meille onneksi kukka on tärkeämpi joten sinänsä onni saatiin kukka takaisin.

Mä olen romurimpsessa ja Va-Lossa moni asia on kierrätettyä. Niin myös nämä kukkakorit/ amppelit. Sain joskus 5kpl ilmaiseksi roskalavalta. Kotoa löytyy tälle ”varastetulle” siis sijainen. Kyllä harmittaa silti näin törkeä toiminta. Me ollaan kaikille ystävällisiä, tarjotaan kahvia, saa käydä vessassa, soitellaan taksia ja tuodaan omppuja, annetaan ilmapalloja. Vastineeksi pöllitään kukalta kori. 😫

Olisit sinä joku tullut sisälle ja kysynyt saatko ottaa, olisit saanut luvan eikä olisi tarvinnut varastaa. Oltaisi samalla saatu syksyn marjat kivasti kiertoon kun ollaan kohta talvikukkia hankkimassa. Nyt varastit. Otit ilman lupaa ja toit pahan mielen. Toivottavasti korista on sinulle iloa. Hyvää viikonloppua!"

Sitten siihen omaani. Asun Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa Merikonttikodissani ja postilaatikkoni on kukka-amppelin alla 350 metrin päässä Isontien varressa. Tällä kertaa siinä oli vielä raakoja amppelimansikoita.

Pihaani ilmestyi puomista ja kieltomerkeistä huolimatta auto tarkoituksenaan ängetä luonto- ja kuntopolulle, kunnes oli pohjaansa myöten kiinni niin syvällä suoperäisessä maassa, ettei päässyt omin avuin eteen eikä taakse. Minä häntä sitten mönkijällä jeesasin ja tyhjensin samalla suhteellisen tuohtuneena sanaisen arkkuni kotirauhani rikkojalle: "Että jos kielloista huolimatta Google maps sanoo, että hyppää kaivoon, niin sinäkö hyppäät tai millä ohjeilla olet tullut pihaani?" 

Sen verran nuorta, omituisten aivojen kanssa liikkuvaa läksytykseni korpesi, että hän lähti keskisormi ikkunanraossa pystyssä ja vei mennessään tienposkesta postinkantajille tarkoittamani amppelin suut makeaksi marjoineen. Vain tie päättyy merkin alla oli tyhjä koukku jäljellä. 

Tämä luvattomien teiden kulkija tarttui kuitenkin työnantajan autoineen tallentavaan kameravalvontaani. Kyseisen firman yhteystiedot pengoin rekisterinumeron perusteella ja linkitin melkoisen kulmikkaan kirjoittamani ja julkaisemani blogin keskisormikuvan kanssa toimitusjohtajan sähköpostiosoitteeseen.

Ei mennyt kuin tovi, kun amppelivaras soitti ja ääni oli muuttunut kellossa. Sanoi pomonsa sanoneen, että firman nimeltä mainitsema julkinen kirjoitukseni huonolla tuurilla kaataa hänen pienen yrityksensä. Ja jatkanut, että "siivoa jälkesi tai ensimmäisenä sinä saat kenkää". Niinpä hän pyysi nöyrin mielin poistamaan blogini. Tähän minä, että toki tai muutan niin, ettei autoa tai firmaa tunnista. Heti sen jälkeen, kun olet palauttanut amppelin tai tuonut uuden marjoineen tilalle. Tunnin kuluttua mansikat olivat palanneet kotiin tutulle paikalleen ja minä siivosin kirjoitukseni.

Hyvää päivää kirvesvartta

Kielitoimiston sanakirjan (1. osa, A - K, 2006) mukaan sanontaa käytetään "kysymykseen sopimattomasta vastauksesta, vastauksen kiertämisestä, tahallisesta väärinymmärtämisestä tms.". Sillä siis tarkoitetaan, että keskustelijat puhuvat tahallaan tai tarkoittamattaan eri asioista. Kun toinen puhuja toivottaa hyvää päivää, toinen kertoo veistävänsä kirvesvartta.

Jotenkin noin se meni, kun vastasin yhdelle ystävälleni, Israelin tekojen vankkumattomalle puolustajalle Facebookissa, että Lähi-Idän sodassa myös Israel tappaa lapsia. Vahvistukseksi liitin tämän: "Israelin hyökkäyksessä Gazaan on kuollut valtavasti lapsia. Gazan terveysministeriön mukaan Israel on tappanut ainakin yli 42 200 ihmistä viimeisen vuoden aikana, joista suurin osa on lapsia ja naisia. YK:n mukaan luvut ovat luotettavia."

Mutta eihän se mitään auttanut. Yksi kehotti tutustumaan historiaan, toinen sanoi, että tekihän Irak ja Irankin sitä samaa ja kolmas, että kun Hamas ei poista lapsia ja naisia Israelin luotien ja räjähteiden tieltä. Neljäs taas sanoi YK:n tietojen olevan epäluotettavia. Oleellista oli tappamisen oikeutuksen selittely ja puolustelu.

Surullista, joka kertoo luomakunnan kruunuksi itsensä ylentäneestä ihmisestä karua kieltä. Ja, että Israeli kansa olisi jotenkin erityisen ylevää ja virheetöntä. Mutta kun joku tulee riittävän lähelle ja kipeäksi, on hyvä puhua hyvää päivää kirvesvartta voidakseen kiertää asian kiusallisen ytimen. Joka tässä tapauksessa oli, että myös Israelin kansa tappaa lapsia.

Jopa vanhan ajan Mafia sääntöineen oli parempi, joka kielsi kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa kajoamisen naisiin ja lapsiin. Mutta ihmisissä istuu pahuus kuin täi tervassa eikä sen suhteen toivoa paremmasta ole. Yritämme opetella sivistyneiksi, mutta tiukan paikan tai otollisen tilaisuuden tullen olemme raadollisimmista eläimistä ahneuksinemme, itsekkyyksinemme ja vallanhimoinemme pahimmista pahin.

Hurskaasta väestä osa yrittää meille maallisille tietämättömille selittää ja pistää kaiken hyvän ja pahan tiedon omenapuun syyksi. Ei edes jaloissa luikerreesta käärmeestä ole syntipukiksi. Tosin Luoja taisi laittaa sen ryömimään maassa jostain syystä hamaan tappiin saakka. Mutta kun Aatamin piti syödä Eevan tarjoama omena eikä käärme tai molemmat, on yhtä hyödyllistä pohtia oliko paratiisin pariskunta vegaaneja molemmat vai vain toinen tai ei kumpikaan. Ja jos olivat, olivatko he sitä syntymästään saakka. 

Mutkikas matkani minuuteen

Kauan sitten, viime vuosituhannella asuin Jyväskylän kupeessa kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisen vuoteni tai pari join alkoholia, kuten täysverisen alkoholistin kuuluukin. Kun sen avulla olin löytänyt minuudestani mitä viinan kanssa on löydettävissä, lopetin todeten, että tämä on nähty ja tämä tie on nyt kuljettu alusta loppuun. 

Kantakuppilanani säilyi silti Ylä-Ruth, jonka terassin eteen ajoin kerran Yamaha Midnight Specialillani. Pöydässä istui oiva ryyppy- ja muukin kaverini Varvikon Mikko. Hän katsoi sumein silmin todeten: "Kuule Soini. Vaikka ajat pyörälläsi kahtasataa, ei sinulla mene yhtään sen lujempaa kuin minullakaan." Pistämättömästi sanottu, jota olen miettinyt monesti. Niin totta se on.

Toinen, Thaimaassa tutuksi tullut kaverini Paanasen Jukka Keski-Suomesta laittoi aamulla anivarhain viestin tulostaan yhden nukutun tai matkakuumeessa valvotun yön jälkeen. Sanoi kortteerin olevan varattuna tällä kertaa suomalaisittain sanottuna Jomtienin Hiutale ykkösestä.

Se aukaisi muistojeni aarrearkun, sillä siellähän minäkin asuin ensimmäisellä Pattayan reissullani. Siihen sylttytehdas löytyy edelleen Suomen Länsirannikon senaattori Raimo Perälahdesta. Joka samasta paikasta koti-Suomeen palatessaan laittoi viestin, että nyt olisi oiva Thaikoti vuokrattavaksi hänen jälkeensä ja skootterikin tulee vuokraemännältä kylkiäisiksi ilman eri korvausta. Tähän tartuin ajatellen Varvikon sanoja, että voinhan etsiä minuutta ja itseäni myös siellä, sillä korvienväli on mukana. Olen sitten kotisohvalla tai matkalla lähes tuhatta ja sataa rantatuoliin pallon toiselle puolelle. 

Kun lähdin ensimmäisen kerran skootterilla kadulle, pysähdyin muutaman sadan metrin päässä Norjan merimieskirkon kohdalla ja ajattelin kaikki kateissa, etten koskaan osaa takaisin. Mutta osasin minä. Tutuksi tuli moni rantatuolipaikka, ehkä eniten taas suomalaisittain Hyrsylänmutkan Raittiidenranta, jossä oli hyvä tutkia sekä peilata itseä ja etsiä minuutta suomalaisessa laatuseurassa. Tutuksi tulivat niin Matti Myönteinen, Meri ja Tornion Markut, kuten Tietokone Mattikin sekä useat muut. Osa on jo mennyt sinne jonnekin mistä en heitä ajassa elävänä tavoita.

Kun jäin rahan ansaitsemisen ja monesta muusta oravanpyörästä leppoistamisjaksolle, tiesin joutilasta aikaa tulevan pilvin pimein. Jonka myös päätin käyttää ja käytän itsekkäästi itseni sekä minuuteni yhä paremmin löytämiseen. Se voi olla hyväkin sijoitus, sillä jos joskus jatkan jossakin jotain entistä mukanani, ajattelelen sen olevan juuri sitä mitä etsin alati lisää ja kätken sisääni.

Ainutlaatuisia pieniä asioita, kuten lumihiutaleetkin

Tässä Bloombergin maailman rikkaimpien ihmisten TOP10:

1. Elon Musk 238 miljardia dollaria

2. Bernard Arnault 179 miljardia dollaria

3. Jeff Bezos 178 miljardia dollaria

4. Bill Gates 140 miljardia dollaria

5. Steve Ballmer 130 miljardia dollaria

6. Mark Zuckerberg 129 miljardia dollaria

7. Larry Page 127 miljardia dollaria

8. Larry Ellison 124 miljardia dollaria

9. Sergey Brin 120 miljardia dollaria

10. Warren Buffett 120 miljardia dollaria. 

Kaikki miehiä, joilla on paljon sitä mitä rahalla voi saada. Mutta ei kaikkea, vaikka joukkoon lisättäisiin rikkaimmat naisetkin. Heillä kenelläkään ei ole täysin uniikkia Tata's produkt & Jorma's desing kahvinkeitintä, sillä kuvan ainokainen ei ole mistään maailman huutokaupastakaan ostettavissa. 

Tuotekehitttelyssäkin meni aikansa, sillä pahvilaatikon uumenista löytynyt kanneton alumiinipannu oli pohjaltaan hieman liian iso. Eikä kuumana pysymiseen auttanut puolen tusinaa 10 bahtin kolikkoakaan alustan ja pohjan välissä. Pannu oli silti irti levystä eikä metallirahoista säteillyt lämpö pitänyt kaffetta kyllin kuumana. Onneksi oli toinen, hieman suurempi keitin, josta siitäkin oli lasikannu rikki. Joten kun alumiinikansikin vielä löytyi, on tältä osin kaikki kybällä kohdallaan. 

Eilen vietimme myös harvinaista syntymäpäivää, joka sekin saattaa olla ainokainen laatuaan. Oli nimittäin PeeCeeX 160 skootterini kaksivuotispäivä. Jos pyöriä on maassa tapana munkeilla siunauttaa, niin hyväksi lienee silloin tällöin juhlia niiden merkkipäiviäkin.

Tällä kertaa sitä oli tarkoitus juhlistaa lounastamalla kunnon hampurilaiset Tatan kanssa ainoassa aidossa löytämässämme Phatthallungin purilaispaikassa. Mutta toisin kävi, sillä eilinen oli yksi viikon kolmesta päivästä jolloin BJ' BURGER avaa ovensa iltapäivän ollessa jo pitkällä.

Niinpä hampurilaiset vaihtuivat italialaishenkiseen The pizza company lotus's Phatthalungiin. Mieleiseen, joskin paikallisruokaan verrattuna hinnakkaaseen synttärilounaaseen liittyy toinenkin siinä siinä mieluinen tai epämieluisa seikka. Pizzamesta on nimittäin Lotuksen tavaratalon kupeessa, joka vetää meitä täysinäisine vatsoineen puoleensa vähintään pehmisjäätelön verran. Lisäksi aina jotain muutakin takkiin tarttuu, joten syömiselle tulee helposti tuplahinta.

Maassa maan tavalla

Jos koulu järjestää uskonnon harjoitusta tai uskontoon sitouttavaa toimintaa, lain mukaan oppilaille tulee järjestää toinen samanarvoinen tilaisuus. Äiti kokee, että koulu halusi kiertää lakia puutteellisella tiedottamisella. Äidin mukaan vanhemmille ei kerrottu tapahtuman järjestäjästä. Nyt koulu on maksamassa 1500 euron korvauksen aiheuttamastaan traumasta ja mielipahasta.

Siitä seurasi, että toinen koulu perui Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron yhteisesityksen, jossa oltaisiin kuultu barokkisäveltäjä Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriota. Barokkimusiikki syntyi ja kehittyi osaltaan katolilaisen ja protestanttisen kirkon tarpeisiin. Monet tunnetuimmista barokkiteoksista ovat aihepiiriltään uskonnollisia.

Tätä vauhtia samaa tietä saa lähteä ennen pitkää lintulaudalta Varpunen jouluaamuna, vaikka eduskunnan perustuslakivaliokunta on linjannut uskonnonvapauden toteutumista kouluissa. Sen mukaan Suvivirsi tai Enkeli taivaan ei tee koulun juhlasta uskonnollista tilaisuutta, eikä niiden laulamiselle ole estettä kaikille yhteisessä juhlassa.

Joten toistaiseksi kouluissakin "Pienen pirtin portailla oli tyttö-kulta. Tule varpu riemulla, ota siemen multa. Joulu on koditon, varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa. Tytön luo nyt riemuiten lensi varpu-kulta. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle. Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle. Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta."

Yllä olevien esimerkkien perusteella jää itselleni täysin epäselväksi mikä uskonnollisuus on kouluissa sallittua ja mikä ei. Enkä ymmärrä sitä muutenkaan miksi koulun pitää demokratiassa muuttua vähemmistön vaatimuksista. Sillä eihän meillä edes ole koulu- vaan oppivelvollisuuspakko, jonka ajan kukin voi opiskella missä opinahjossa tahansa tai vaikka kotonaan.

Varsinkin uskonnollisuuden suhteen Suomi on ihmeellisyyksiä täynnä. Jos meillä on tuhannen hengen hengellinen tilaisuus, jossa jokainen on äänessä ja yhtä lukuunottamatta kaikki kristinuskosta noin suunnilleen yhtä mieltä, kukaan ei muista mitä kukin sanoi. Mutta kun tämä ainokainen vastarannan kiiski sanoo: "Jumalaa ei ole", sen muistaa jokainen.

Osa meistä on kertakaikkisen allergisia hengellisille asioille, vaikka harva kuitenkaan kuvuittelee itse olevansa maailman napa tai edes penaalin terävin kynä. En tiedä kuinka suurta hallaa uskonasioille tekee toinen vähemmistö. Se joka otsa kurtussa, tuima ilme kasvollaan jakaa mustat kirjat kainaloissa matkalippuja Taivaaseen sekä Tuonelaan.

Tässä joukossa hiljaisin sisar ei ole sinällään arvostamani Päivi Räsänen, jolla on omat tai valikoivat tulkinnat hengen asioista. Hän perustelee oikeuteen asti päätyneitä sanomisiaan ainoana totuutena eikä edes noteeraa samanarvoisina muita uskontoja. Mitähän hänelle mahtaa omassa elämässä tarkoittaa Paavalin näkemys naisten asemasta: "Nainen vaietkoon seurakunnassa 1. Kor. 14:34–35"? Ehkä Päivilläkin on itselle mieluinen ja valikoiva raamatun ymmärtämisen taito.

En tiedä olisiko meille hyväksi monipuolisempi erilaisuuden hyväksyminen. Että antaisimme enemmän tasa-arvoisesti kaikkein kukkien kukkia vaan. Emmekä niinkään paasaisi pitkin katuja ja kyliä muiden tarpeesta tulla enemmän kaltaisiksemme. Minulle tässä asiassa eniten on opettanut Thaimaa, jossa on tilaa kristinuskolle, monelle muulle sekä Budhhalle. Mutta hevin en usko thiamaalaisesta koulusta buddhismin katoamiseen jonkun ateistin tai toisinuskovan vuoksi. Vaan Thaimaassa on suomalaistenkin elettävä maassa maan tavalla.

Thaielämämme arkea

Vaikka Morakotin ja vähän minunkin Thaikoti ei ole lähelläkään merta, on kymmenen kilometrin päässä iso, matala Songkhlajärvi, jossa on Saen Suk Lampam Beach katselemista ja muuta viihtymistä varten. Varsin usein karautamme PeeCeeX-skootterillani sunnuntaisin sinne syömään. Ruoka järven rannalla ei ole mitenkään erityisen hyvää thairuokaa, mutta pidän paikasta maisemineen ja rannan koirineen. Toki muutaman sadan metrin päästä löytyy hinnakasta ja maukasta länsiruokaakin monesta ravintolasta.

Tällä hetkellä osa paikasta on maansiirto- ja muun muokkausväen kourissa, joten tulevasta en osaa sanoa muuta kuin, että lupaavalta näyttää. Silloin aniharvoin, kun luonamme piipahtaa länsimaisuuteen vivahtavia ystäviäni menneisyydestä ja nykyisyydestä, on thaikotikulmillamme montakin tutustumisen arvoista paikkaa. Järvi on yksi ja toinen on temppelivuoren alle rakennettu, todella hieno luolasto.

Tosin, kun Arkista Elämää Rofa ja Harri T. Loistomies poimivat minut mukaan viime talvena moottoripyörämatkalle Malesiaan, he lähtivät kiipeämään vuoren ulkopuolelta tikapuita pitkin taivaaseen. Hengenvaarallista touhua, sillä ruoste oli raiskannut muutakin kuin vanhanpiian rautahetekan.

Viime talvena opetin Morakotia länsimaisille tavoille ja ostin suodatinkahvia käyttävän keittimen Lotuksen tavaratalosta 250 bahtilla eli alle 7 eurolla. Tiskatessa lasikannu nyt särkyi. Mutta ei huolta, sillä tuote ei ollut hinnalla pilattu, ja ostimme uuden, kun pelkkää kannua ei kukaan myynyt. Tällä kertaa kannu kesti tasan kolme keittämistä mennen pohjasta halkeamille omia aikojaan.

Nyt emme ostaneet enää uutta, vaan pengoin Tatan varastoja. Niinpä nyt meillä on Tata's produkt ja Jorma's desing, kuvan keitin, jonka kannu tai pannu kestää rujompaakin käyttöä. Kahvikuksiakin on kolme. Yksi aito suomalainen, jonka päivittäistä pesua en kykene lopettamaan, joten pyöreys on muuttunut soikeudeksi. Veikkaan silläkin olevan edessä halkeaminen.

Onneksi toin Suomesta kaksi vara-astiaa, joista Timon lahjoittama toimii naapurin kanojen ja kissojen sekä suunnilleen saman osoitteen securitydogimme ruokasäkin kauhana. Enää ei tarvitse senkään kotipihaltaan meitä haukkua. Rottinki- tai bambukepillä kuritettuna elämöisi varmasti edelleen, kunnes olisi vaihdettava kulkureittiä. Suokaa kuksafanit käyttötarkoitus anteeksi. Yhtä aidon, kai kumipuisen toin Morakotille lahjaksi. Joka parin käyttökerran jälkeen päätyi samaan pahvilaatikkoon mistä löysin desing-keittimeemme alumiinipannnunkin. Otin kiinalaisen kahvikuksan käyttöön ja luulen sen kestävän muotonsa säilyttävänä vesipesuakin paremmin kuin soikeaksi tullut Vapaakirkon lahjoittama suomipuinen.

Ystävyys on kallisarvoinen asia

Aikoinaan ajattelin, että tosi ystävä on sellainen, jolle voi ja haluaakin kertoa kaiken. Sitten lähdin mieleni sopukoista heitä etsimään ja huomasin, ettei minulla ole ainuttakaan. Mieli monesti orastavassa alakulossa olin nimittäin vuosien saatossa huomannut, että ei ole ihmisen, tai ainakaan minun hyvä olla ja elää yksin. Joten oli kalibroitava ystävyyden kriteerejä.

Oikeastaan helppoa, sillä olin vaatimuksineni hyvinkin hakoteillä. Itselläni oli nimittäin ystäväpariskunta, josta molemmat kertoivat minulle kuin uskotulle konsanaan yksityisasioitaan tai tiesin niistä muuten. Kertominen toiselle olisi pahimmillaan päättänyt ystävyytemme ja rikkonut perheellisen pariskunnan avioliiton, vaikka kysymys ei ollut edes ulkopuolisista suhteista. Puhumalla sivu suuni olisin menettänyt myös suhteeni heidän lapsiinsa, jotka hekin olivat kertoneet pikku salaisuuksiaan. Käänsin kelkkani ja ajattelen nykyisin, että tosiystävälle nimenomaan ei kerrota eikä halutakaan kertoa kaikkea.

Joku vuosi sitten Thaimaan Jomtienin kolmekolmosella, niin sanotulla Pirkon rannalla tutustuin Timoon Taavetista. Hänellä on joka päivä matkassa minuun uppoava, kuivan rouhea huumori ja toivoin, että meistä tulisi enemmän kavereita kuin vain hyvän päivän tuttuja.

Tänään, pienen ajan molemminpuolisen hengailujäsenyyden jälkeen pidän häntä ystävänäni. Olemme saunoneet, kokeneet kalaverkkoja, parantaneet maailmaa ja puhuneet syvällisiä, josta näytteenä oheinen kuvakaappaus WhatsApp-keskusteluistamme. Sitä käydessämme ajattelin, että jos on muurahaisten naiminen tarkkaa hommaa, sillä senttikin sivuun, niin se on silmissä, niin yhtä tarkkaa touhua on ripulin parantaminen piereskelemällä 🤣🤣. 

Tällä hetkellä nukkuu Timon auto jo toista kertaa talviuniaan Jokilaakson autokatoksessani Tuusulassa. Me vastaavasti olemme Thaimaassa ja pidämme petejämme Siaminlahden vastarannoilla. Mies Taavetista Pattayalla ja minä Phatthalungissa. Tosin itselläni on mereen monta kymmentä kilometriä. Kun Timon parisuhteen huomattavastikin kauniimpi ja vähintään yhtä mukava osa on päivät töissä, lähti mies katsomaan Vietnamiin maailman pisintä köysirataa ja kuinka siellä kasvaa Turkin sijaan kuvan Vietnamin pippuri.

Ajatuksissamme on muhinut joku reissu vuoden vaihteen tietämillä jonnekin. Toisaalta kutkuttaa Indonesia, jossa hiertää ulkoministeriömme varoitukset sekä mahdollinen rokotustodistusvaatimus. Vaihtoehtona on matkata junalla Phatthalungista Singaporeen ja sieltä lentäen jollekin lähisaarelle. Tai sitten ei mennä minnekään, sillä kaikki on loistavalla tolalla näinkin.

On hyvä uskoa johonkin... osa 2

Buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat molemmat syntyneet Intian alueella. Vaikka kumpaakin löytyy muualta maailmaa, buddhalaisuus on levinnyt enemmän pois Intiasta. Hindulaisuutta voidaan pitää Intian kansanuskona.

Koska asun puolet ajasta Suomessa ja puolet Thaimaassa, puhun kristunuskosta, josta tiedän enemmän sekä buddhalaisuudesta, joka näkyy Thaimaassa monin tavoin joka puolella. Toki näkyyhän kristinuskokin Suomessa useina juhlapäivinä erilaisine taponeen, kirkkoineen sekä hautausmaineen. Ja onhan meillä rippikoulukin sekä uskonnontunnit vai liekö joku elämänkatsomustieto nykyisin. Oikeudessa voimme vannoa puhuvamme totta Jumalan nimeen sormet raamatun päällä ja samantapaisesti tehdään sotilasvalakin. 

Oma lukunsa on lasten kastamiset, häät sekä hautajaiset. Siskoni, äitini ja isäni, kuten monet muutkin on haudattu kirkkomultiin. Itse asiassa en tiedä ketään kuka olisi haudattu tunnuksettomaan hautausmaahan. Luterilainen seurakuntakin on nimittäin velvollinen tarjoamaan hautapaikan jokaiselle paikkakuntalaiselle, on hän uskonut mihin tahansa tai ei mihinkään. Kaiken tämän suomalaisen kristinuskon keskellä yllättävän harva tietää kastepäivänsä. Minä tiedän, kun otin selvää. Se on tasan kuukausi syntymäni jälkeen.

Buddhalaisuus näkyy ja on läsnä Thaimaan arjessa monin eri tavoin. Erilaisille hengille on rakenettu temppelialueiden lisäksi pieniä huoneita tai muita paikkoja koteihin, muihin rakennuksiin ja katujen varsille. Hyville, jotta olisivat läsnä suojelemassa pahoilta hengiltä ja pahoille, jotta pysyisivät poissa ihmisten kodeista.

Kristinuskossakin on tapana pyytää hengenmies kotia siunaamaan, mutta Thaimaassa Buddhan edustajat siunaavat kai mitä tahansa ihmisten pyytämää. Kun Morakot sai uuden skootterin, ajoimme sen ensimmäiseksi temppelille siunattavaksi ja pyytääksemme sille munkilta pitkää ja ehyttä elämää ilman onnettomuuksia ja konerikkoja. Samassa yhteydessä ranteeseeni laitettiin punainen, ohut nyöri, joka on kestänyt saunat, pesut sekä pakkaset ja uima-altaiden kloorivedet.

Oma ja mukava tapahtuma on jonkun kerran vuodessa temppeleillä, jossa tarjotaan ruokaa kaikille. Laittaa roposen tai enemmän astiaan tai ei. Toissapäivänä oli jonkun sadan metrin päässä kotoamme sellainen ja tänään toisen temppelin katetuissa tiloissa parin kilometrin päässä. Sama paikka missä sain ranteeseen, vaan ei kaulaan narun ja siunauksen. 

Luulen, että tiedottaminen tilaisuuksista kulkee suista korviin, sillä yhtään mainosta kaduilla enkä netissä ole koskaan nähnyt enkä kuullut. Kotitien kovaääninenkin on ollut vaiti. Koko kylä joka tapuksessa on paikalla ja monet liikkeet kiinni.

Ihmisten jumalalliseksi ylentämä Buddha on luontainen osa thaimaalaisuutta, josta kaikki saavat osansa. Sitä en tiedä onko täälläkin pyhällä kirjalla päähän muksijoita, jotka toivottavat Buddhan nimissä vääräuskoisia tai uskomattomia jonnekin missä eivät Vietnamin eikä Turkin pippurit kasva.

On hyvä uskoa johonkin...

Tulee pidättyä tuottamasta vahinkoa muille eläville olennoille.

Tulee pidättyä ottamasta mitään mitä ei ole vapaaehtoisesti annettu.

Tulee pidättyä sukupuolisesta väärinkäyttäytymisestä. 

Tulee pidättyä valheellisesta puheesta.

Tulee pidättyä sumentamasta mieltä millään keinoin.

Buddhalaisuus ei oikeastaan ole uskonto vaan filosofinen perinne. Sen perustaja on 500 vuotta ennen kristinuskon Vapahtajaa elänyt tavallinen ihminen, Siddhartha Gautama, joka heräsi valaistuneeksi. Kristitty kai sanoisi tulleensa uskoon. Ehkä Buddhaksi tulleen tärkein opetus on, että elämässä on kärsimystä tai se on epätyydyttävää. Eivätkä ohimenevät asiat voi tuottaa todellista onnea. Mutta kärsimyksestä voi myös vapautua, sillä se menettää monesti merkityksensä ja osan voimastaan, kun sen tarkoituksen ymmärtää.

Tein leipääni yli 30 vuotta kristillisissä järjestöissä ja olin vakaalla, mutta haparoivalla tavalla taivastiellä. Mutta jo silloin selkäni takana kokoontui kuppikuntia pohtimaan, että onkohan Soini oikeasti uskossa. Nämä mustakantinen kirja kainalossa kulkevat tuomioiden jakajat päättelivät, että "sehän on eronnutkin, vaikka vaimo oli papin tyttö. Eikä sitä ole kastettukaan kuin lapsena. Joten tätä vauhtia se jää osattomaksi taivasten valtakunnasta".

Silti veljeilin vuosikaudet näiden sielun veljien kanssa, vaikka joku heistä käski minun pukeutua hamekankaaseen, toinen ei voinut tulla kanssani saunaan, koska kiuaskivien joukossa oli vuolukivinen löylyn henki, kolmas sanoi harhaoppiseksi sekä neljäs viimeksi viikko sitten publikaaniksi ja pakanaksi. Vaikka oma Luojani asuu meissä jokaisessa, yhä vaikeampi minun on ollut löytää Häntä tuomitsijoistani.

On käymässä niin, että kun ei tykätä, ei tupata. Yksi merkittävä havainto oli, että heidän kriteereillään ei junassa sopivan lämpöiseen tuonpuoleiseen istu oletettavasti yksikään lähisukulaiseni eikä ystäväni. Joten mitäpä minäkään sinne itseäsi työntäisin. Sillä olen saanut maistaa yksinäisyyttä täällä yllin kyllin ja tahdon sinne minne matkaavat kaverini. 

Mutta onko ylipäätään jotain olemassa ajan toisella puolen, kun kelloni pysähtyy, koska en ajattele olevani maailman napa? Eikä sitä liene yksikään tai mikään muukaan maan päällä. On kuitenkin harvassa keiden kanssa vaihtaisin ajatuksia kuolemattomuudesta. Ihmiset sanovat, ettei kiinnosta tai ovat oman totuutensa vankeja. Eikä ole varaa vaihtaa edes mielipiteitä ehkä siksikään koska niitä ei ole. Vaan kaikki lähtee siitä mitä mustakantinen kirja milloin mistäkin sanoo. Joten he toistelevat vain muiden kirjoittamia. 

Jos ajatukseni huomiseen mennessä selkiytyvät tai sekoittuvat lisää, kirjoitan viikonloppuna siitä miten koen henkisen elämän maassa, jossa joka kodissa ja kaduilla on huoneita hyville tai pahoille hengille. Jotka ovat arjessa läsnä aivan toisella tavalla kuin kristinusko Suomen niin sanotussa keskivertokodissa.

On eri tavoin valtaan päässeitä yksinvaltiaita

Viime yönä ajattelin maailman tulevia vuosia, kun valvoin ennen kukon varhaista kiekumista pari, kolme tuntia. Ja kuuntelin jostain ulkoa kuuluvaa ääntä. Vähän kuin joku olisi pyörinyt jossain ahtaassa saviastiassa. Minä jo yöllä tuumailin onko ilmastointilaite losahtamassa, kun ääni oli niin säännöllinen. Sitä kuunnellessa nukahdin kuitenkin uudelleen, kun Morakotkaan ei ruvennut yöllä sanakirjan kanssa selittämään. Totesi vaan, että "I don't know what this is english. I tell in morning" ja jatkoi uniaan. No, aamulla se selvisi ja selviää teillekin klikkaamalla tätä.

Yhdysvaltain kongressi on lainsäädäntöelin, joka muodostuu edustajainhuoneen 435 edustajasta sekä 100 paikkaisen senaatin senaattoreista. Niissä kaikissa enemmistö on republikaaneilla. Kirsikaksi vallankakun päälle tuli nyt saman puolueen Trumpista uudelleen yhden harjoittelukauden jälkeen presidentti, jonka taskussa sanotaan olevan ennestään koko puolueen.

Kokemusta saaneen uusivanhan presidentin johdettavana on viime vuosisadan ja vähän tämänkin monella mittarilla mitattu mahtimaa. Se on satavarma, että jenkkikello kilkattaa tulevina vuosina äänekkäästi ympäri maailmaa, sillä päämiehen vahvimpia puolia ei ole vallan jakaminen, vaan  "America first". Trump sai täydellisen niskalenkin Yhdysvaltain politiikasta. Värisuoran, joten yksissä käsissä on merkittävä ellei kaikki valta.

Nähtäväksi ja ikävä kyllä myös koettavaksi jää yhteistyö Venäjän, Kiinan, Intian ja Lähi-idän kanssa. Siinä vallanjaossa monien kansojen ja maiden Euroopalla on myötäilijän osa, jos sitäkään. Siitä seuraa jotain muutakin ikävää kuin boikottiin joutuneet Huawein älylaitteet.

Omat iloni ja murheeni sekä mahdolliset ärtyisät mielenheilahdukset eivät isoa maailmaa eikä pientä omaani juuri tällä hetkellä hetkauta. Suurimpia arjen vastamäkiä ovat Facebookin poistamat kirjoitukseni, joiden lisäselvityspyyntööni he eivät edes vastaa sekä vähän yli kympin karikko kun Morakotin rikkoi lasisen kahvikannun. Yhtä isoja ilonaiheita on arki täynnä, joista viimeisin on, kun sain kuin sainkin 8000 kilometrin päästä uuden ohjelman asennettua ja Jokilaakson kameravalvonnan toimimaan. Sen tekemisen etäohjauksesta WhatsAppilla iso kiitos Oculux Oy ja Otto Marttila.

Mutta onpa kotitienoota kuvattu droneillakin, kuten kuvasta näkyy. Sen verran asun kiitoradan laskeutumisväylän alla, että laite tarvitsee taivaalle erikoisluvan. Kuvan kattojen kulmissa näkyvät laatikot eivät ole kameroita, vaan lintujen turvallisia koteja, sillä konttien peltiseinissä eivät kylän kissojen kynnet pidä. Se sijaan vapaiden kanien kantaa ne harventavat jänistautien lisäksi.

Presidentin valinta

Olisi helppo sanoa ja ajatellakin USA:n presidentinvaaleista, että "ei vois vähempää kiinnostaa". Mutta kun kiinnostaa kuitenkin ja vaikuttaakin, sillä  Trumpin ollessa pressa, hän antoi kiinalaisille Huawei puhelimille porttikiellon. Se siirsi kaikkien aikojen parhaan älylaitteeni uuteen tehtävään, sillä yksi sen kameroista tuli vialliseksi enkä löytänyt korjaajaa enkä uutta Huaweitakaan. Laite ei silti jäänyt työttömäksi, vaan siirtyi Merikonttikotiini jakamaan langatonta nettiyhteyttä huushollini joka kolkkaan.

Varalaitteenakin ja varmuuskopiopankkina se palvelee suurine näyttöineen edelleen ja pääsee siksi reissuille monesti mukaan. Nytkin se on matkassani Thaimaassa. Loistava laite kaikkinensa, jolle eivät Samsungin lippulaivamallit ole pärjänneet. Nyt sillä on erityistehtävä, sillä yritän sen avulla saada uuden ohjelmiston toimimaan kämmenenkokoisissa tietokoneissani, jotta näkisin taas Jokilaakson kameroiden livekuvat. 

Mutta takaisin käynnissä oleviin USA:n vaaleihin, joista huomasin loppujen lopuksi tietäväni yllättävän vähän. Täällä Thaimaassakin lienee samoin, sillä eläimiltä kysytään neuvoa samoissa asioissa kuten kuvasta näkyy. Suomessa vastaavasti sammakot ja etanat ennustavat muun muassa ilmoja.

Sen tiedän, että Jenkkilässä kansa ei valitse pressaa, vaan valitsijamiehet, joiden joukossa voinee olla myös valitsijanaisia. Ehkä tulevaisuudessa myös muunsukupuolisia ja sukupuolettomia. Ehkä kuvan virtahepo ei silti saa täysi-ikäisenäkään omaa äänestyslappua. Silti en tiedä kuka valitsijamiesehdokkaat valitsee, montako heitä voi olla ja tulevatko valituiksi eniten ääniä saaneet ehkä osavaltioittain vai kuinka? 

Muistan lapsena, kun nauroimme neuvostoliittolaisille kuin hölmöläisille konsanaan, jotka äänestivät, vaikka ehdokkaita oli vain yksi. Unohdimme, että samaan aikaan valitsemamme lainlaatijat veivät suomalaisilta ainokaisenkin ehdokkaan äänestämismahdollisuuden ja valitsivat Kekkosen jatkamaan poikkeuslailla. Estäen vanhan miehen taatusti ansaitseman leppoistamisjakson elämänsä ehtooseen.

Itse käyn äänestämässä, jos se suinkin on kohtuuden rajoissa. Siksikin, koska oletan synnyinmaani asioiden menevän vielä huonommalle tolalle, jos Arkadianmäellä istuu 200 Jorma Soinia tai hänen kaltaistaan. Sillä logiikalla minun ei tulisikaan äänestää kanssani samanmielistä.

Viimeksi yritin antaa ääneni Thaimaan maaseudulla. Kaukana äänestyspaikoista tilaamalla Suomesta äänestysliput. Eivät osanneet koskaan perille, jos virkailijat niitä lähettivätkään. Se jäi epäselväksi, sillä vahvistusta edes pyyntööni ei sähköpostilaatikkooni koskaan kilahtanut.

En tiedä käykö minulle ajan kanssa samoin kuin Kekkoselle virkoineen. Vai onko jo käynyt? Etten enää ymmärrä luopua, vaan ajattelen olevani korvaamaton blogi- ja muissa maailmoissani. Niistä maailmoista muistan erinomaisen hyvin Tuuskodosta vanhan miehen, joka talutti minut television Apollo-ohjelman äärestä ikkunaan. Kuuta sormella osoittaen hän sanoi: "Kuule poika. Meitä ei huijata. Kuu on tuolla eikä televisiossa!"

Minulla on hyvä elämä

Talven jo kolkutellessa kotimaassani ovella, viime yö Thaimaan taivaan alla palautti minut Merikonttikotini kesäöihin Suomessa. Vaikka minusta on harvoin kirjoittamalla omienkaan tunteiden tulkiksi siten, että se tyydyttäisi edes itseäni, en lakkaa yrittämästä. Mutta joskus onnistun ja vuosienkin jälkeen lukiessani jotain tekstiäni valuvat kyyneleet silmistäni. Mutta en odota, vaikka toivonkin, että kaksine linkeineni koskettaisin tänään jonkun muunkin sydäntä.

Yksin loppukesän hiljaisuudessa öiden pimetessä ja uidessani sielukin alastomana Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä lammessa, olen syvällä sisälläni. Koen silloin, ettei minulta puutu mitään. Mielessäni hyräilen Samuli Edelmanin keltaisen linkin takana olevaa Kuuleeko yö kappaletta, joka on myös huokaukseni sinne jonnekin, missä toivon osan minustakin joskus olevan.

Oikeastaan innoituksen tämänkertaiseen antoi Seppo Hovi, joka ET-lehden lyhennetyssä artikkelissa viettää hyvinkin onnellisia päiviä elämänsä leppoistamisvaiheessa. Siinä on jotain elämän täydellistä balanssia, jota löydän Seppoa jonkun vuoden nuorempana itsestänikin. Laskiessani Jokilaaksossa sormenpäässäni lentoon lähdössä olevan leppäkertun pisteiden määrää. Tarinan Seposta voi lukea tästä.

Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki

Aikoinaan minäkin tulin siihen ikään, että alkoi olla orastavaa ja alati kasvavaa kiinnostusta nuorten ja vähän vanhempienkin naisten mirristä. Harjoitusta tulevaan haimme ja saimme muun muassa silloisen miestenlehden Jallun sivuilta, jossa Tabe Slioor kertoi elämästään Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin rakastajattarena. Tämän linkin takana jotakin silloin valtakunnallista kohua herättäneistä muistelmista. Vieläkin palaa verkkokalvoilleni kuvat Taben lähes paljaista rinnoista 👁️.

Ensi kerran pääsin itse tositoimiin, kun olimme tulossa Ylisaaren Leksin Kleinbus Volkkarilla Jokelan Haarikasta. Jonne en päässyt alaikäisenä ja joukon nuorimpana edes sisään, vaan odotin autossa muiden lipittäessä Kilta ja Lahden Sininen oluitaan.

Kotiin palatessamme Rusutjärven kohdalla oli tien laidassa liftari, jonka ulkoisesta olemuksesta ja kielen käytöstä päättelimme pian mistä hän oli lähtenyt omille teilleen. Sillä Russan rannalla oli tyttökoti, jota kutsuimme Pimppalaksi. Järkeilimme, että mielestämme puutteessa olevalla nuorella naisella on antavainen mieli, johon tarkoitukseen keskipenkki poistettu automme sopi loistavasti.

Soraliike Erik Winqvistin hiekkakuopalla, ollessani polvillaan hiekkaisella auton lattialla housut kintuissa, vei tämä minulta nimen saanut Tumma Villi Kaipuu poikuuteni. Sen jälkeen olin kuin maailman Don Juan, vaikka todellisuus oli kaksi edestakaista ja ravistus. Jota se on ollut joskus myöhemminkin herkkinä hetkinä 👌.

Joka tapauksessa nyt, reippaasti yli puolivuosisataa myöhemmin, munallisten Marttakerhojen aamuistuntojen elvistelyt otetuista ryypyistä ja kaadetuista naisista ovat vaihtuneet sairauksien ja lääkkeiden määriin. Siinä pärjäänkin paremmin kuin naisten maailmassa.

Mutta kuten otsikossa sanoin, vaivojani en valita enkä niillä elvistele. Kunhan itsekseni olen vain syvästi kiitollinen saamistani päivistä, sillä ilman kuvan lääke- ja vitamiinipatteristoa olisi suuntani ollut jo kauan sitten taivasten valtakunta. Vaikka hän kenen maallisessa lihassa olen piikkinä, sanoo Facebookissa minun olevan publikaani ja pakana. Siihen voisin yhtä julkisesti sanoa ja sanonkin, kuten Pietari ja Ketola Jeesuksesta: "En tunne miestä". 

Publikaani oli Rooman valtakunnassa henkilö, jolle maksettiin jonkin valtion tehtävän, esimerkiksi veronkannon suorittamisesta. Termi publikaani johtuu latinan sanasta publicum, julkiset asiat. Publikaanit olivat valtion tulojen, verojen ja tullien kanto-oikeuden vuokraajia.

Pakana taas tarkoittaa maalaista, maaseudun asukasta. Kristinusko levisi ensin kaupunkeihin, joten maaseudun asukkaat pysyivät pisimpään kristillisestä uskosta osattomina. Arkikielessä pakanalla saatetaan tarkoittaa uskonnottomia tai muita kuin kristittyjä. Vanhassa testamentissa sana tarkoittaa Israelin kansalle vierasta kansaa tai heimoa, joka noudattaa sellaisia tapoja ja uskomuksia, jotka Jumala on omalta kansaltaan kieltänyt.

Olen suomalainen

Suomisanakirja.fi sanoo, että "kansallistunto viittaa yksilön tai ryhmän ymmärrykseen ja tunteeseen omasta kansallisuudestaan. Se sisältää usein elementtejä kuten kulttuurinen identiteetti, historia, kieli ja perinteet, jotka yhdistävät ihmisiä tiettyyn kansaan tai valtioon. Kansallistunto voi ilmetä erilaisina tunteina, kuten ylpeytenä, kuulumisena ja vastuuna omaa kansaa kohtaan. Se voi myös vaikuttaa politiikkaan ja sosiaalisiin liikkeisiin, ja se on usein keskiössä kansallisissa juhlapäivissä ja tapahtumissa. Kansallistunto voi vaihdella voimakkuudeltaan ja se voi olla erityisen voimakasta kriisiaikoina tai kansallisten saavutusten juhlinnan yhteydessä."

Kansalaiset ja kansakuntien eri toimijat ympäri maailmaa ilmaisevat kansallisuuttaan ja kotimaisuuttaan eri tavoin. Kun Suomen Vantaan Ikeassa ostan lihapullat (lue köttbullar) tökkää henkilökunta pyörykän kylkeen hammastikun, jossa liehuu Ruotsin lippu.

Vastaavasti mennessäni Thaimaan Phatthalungissa Lotuksen tavaratalon japanilaishenkiseen ruokapaikkaan, on lounasherkussa samaan tapaan Japanin lippu.

Mutta kun lennän valtiovetoisen Finnairin sinivalkoisin siivin Aasiaan, on yhtiö karsinut muun muassa suomenkielisiä kuulutuksia. Pikkusieluinen reservin korpraali kun olen, nakertaa suomalaisuuttani kuunnella ensin englanninkielinen kuulutus, sitten thaikielinen marjanpoimijoille sekä lopuksi äidinkieleni hiljaisuutta.

Muistan ajan, kun kotimaisuus ei ollut kursseissani korkealla ja ajattelin olevani jotenkin kansainvälisempi maailmankansalainen, jos osaan ja puhun englantia peittääkseni synnyinmaani. Jo kauan sitten itsetuntoni eheytyessä olen kuitenkin ymmärtänyt, että ei ole kansakunnalle eikä sen yksittäiselle jäsenellekään hyväksi, jos ei koe olevansa mistään kotoisin.

Terve minäkuva pitää yllä aitoa kansallistunnetta ja -tuntoa eikä se tarkoita tarvetta lähteä tekemään Suur-Suomea. Mutta kuinka hyvin tähän ja erityisesti Finnairille sopiikaan keltaisen linkin Andersenin satu Suomenkin joutsenesta, joka luulee olevansa Ruma Ankanpoikanen. Kannattaa lukea. 

Osaidentiteettini, osa 3

Nyt on osaidentiteettini synnyn selityksistä neljä jäljellä: Väärien valintojen asiantuntija, Elämän koelentäjä, Sosiaalineuvos sekä Blogisti.

Ensimmäinen tuli todeksi, kun aloitin taisteluni alkoholismin suosta kuivalle maalle 50 vuotta sitten. Ensimmäinen 5 kuukauden koe- ja kisälliaika ei ehtinyt muuttua sielun eikä ruumiin raittiudeksi, kun jouduin kertausharjoituksiin. Vastaanottopiste oli Rekolan koululla ja portinpielessä notkui enemmän kuin lievässä maistissa vartiomies. Päätin, että tuonnehan en selvinpäin mene. Joten ajoimme Tikkurilaan ja täytin pääni aivan muulla kuin maanpuolustusajatuksilla ja -asioilla. 

Meni viisi vuotta ja alkoholisoiduin kunnolla täysiveriseksi juopoksi. Enkä ollut löytää edes viinattoman elämän polun päätä uudelleen saati raittiutta. Sillä etsin elämälleni oikeaa tietä ja jokaisen hetken kattavaa uutta elämää. Kunnes käsitin, että ihminen on valmis kärsimään uskomattoman määrän tuttua, turvallista tuskaa ennen kuin on halukas hyppäämään tuntemattomaan. Näin oli omakin laitani ja täytin elämän laittomuuksilla, kemiallisilla aineilla, lorvimisella sekä muiden rahoilla. 

Sitten oivalsin, että suunnan muuttamiseen ei tarvitse tietää mikä on oikein. Vaan siihen riittää ymmärrys mitkä ovat huonoja vaihtoehtoja. Näin opin karsimaan vääriä valintoja, sain tilaa etsiä uutta ja viimein rohkeutta lähteä loppuelämän mittaiselle tutkimusmatkalle. Luottavaisena kykyyn hylätä matkalla sopimattomat vaihtoehdot.

Joten minusta tuli väärien valintojen asiantuntija, sillä vain harva valinta on mennyt laakista kohdalleen. Ehkä yksi on päihteiden käytön lopettaminen ja toinen on työelämästä ajoissa sivuun siirtyminen. Ne ovat mahdollistaneet pitkän leppoistamisjakson, loppuelämänmittaisen koelentämisen ja laskeutumisen yhä uudelleen uusille kentille. Vaikkakin välillä vain some- ja mielikuvitusmaailmassa.

Presidentti Tarja Halosen myöntämä sosiaalineuvoksen arvo ei mitenkään mahtunut identiteettiini, jonka olin itselleni mieltänyt. Mutta sitten kerran mietin sen olevan melkoisen hyvä palaute minulle, joka lopetin koulujen käynnin heti, kun 16-vuoden oppivelvollisuusikä tuli täyteen. Ajattelin, että opinahjot ovat niitä varten, jotka eivät muuten opi tai eivät pärjää elämässä. Eikä sosiaalineuvokseksikaan tulla kouluja käymällä. 

En ole katunut, vaikka ainut pääoma on kadulta ja kylän raiteilta sekä tolkuton viinamäärä. Mutta arvostan sitä kaikkea, sillä ilman päihteitä en olisi löytänyt itseäni kuten olen löytänyt enkä sieltä missä tätä kirjoitan. Erityisesti arvostan jokaista yksityishenkilöä, jotka hakivat minulle neuvoksen titteliä, sillä joukossa ei ollut ainuttakaan järjestöä eikä muutakaan juridista toimijaa. Työnantajani eivät edes tienneet hankkeesta.

Viimeinen, muttei vähäpätöisin identiteettiäni kuvaama sana on blogisti. Se on 15 vuotta ottanut elämästäni enemmän kuin joka toinen päivä useamman tunnin. Kun mainitun vuosimäärän kertoo kirjoittamiseen ja sen pohtimiseen käytetyillä tunneilla, on se ainokaisesta ihmiselämästä lohkaistuna iso palanen.

Mutta tälläinen minä osaidentiteetiltäni olen. Milloin millekin kiitotielle laskeutunut ja niiltä noussut laitapuolen kulkija, jolla ei ole peruskoulun oppimäärä eikä yhtäkään päästötodistusta. Tai on rippikoulusta ja autokouluistakin useita. Enin osa kylläkin rillumavuosina poliisin 👮 haltuunottamia. 

Osaidentiteettini, osa 2

"marja 50+ eloa ja oloa" oli löytänyt blogini ja kommentoinutkin pari kertaa. Mukavaa. Yritin hänen edelliseen kommenttiin vastatessani sanoa, että olisi mukava tietää hänestä jotain mitä tahansa enemmänkin, vaikka yksityisemmin: jorma.soini@in105.fi. Mutta ehkä Marja eloa ja iloa ei sitä huomannut tai ei tahdo kertoa?

Sitten jatketaan osaidentiteettini rakentelua, sillä eilen sain selvitettyä vain kolmen etunimeni synnyn ja historian. Joten nyt siirryn Soini-sukunimeeni. Sitä inhosin ja kai vähän häpesinkin jostain minulle mysteeriksi jääneestä syystä. Ehkä se oli vain onneton itsetuntoni, sillä kavereillani oli kaikki tai ainakin monet asiat mielestäni aina tai usein omaani paremmin; sukunimetkin. Siitä syntyy hallittavissa olevaa kateutta edelleenkin, joka kai sekin kuuluu identiteettiini. 

Isäni on syntynyt Jurvan Kentankylässä, jossa asui paljon Kenttia. Myös isoisäni, joka poimi kansan suusta siepattujen tarinoiden mukaan Soini-nimen jostain kylän talosta ehkä erottuakseen Kentista. Nyt Kentankylässä on sitten enemmän Soineja kuin Kenttia. Kantaisäni sanotaan olevan Ruotsin ja Tanskan salmen väliltä lautturisuvun Petter Hällström ja -äitini hänen puolisonsa Elisabet. Tosin voi olla, että molemmat olivat alkujaan huutolaislapsia, joten niin sanotusta verenperinnöstä en ole aivan saletti. Äitini suvusta tiedän harmiteltavan vähän. 

Tänään kannan sukunimeäni ylpeydellä ja joku kutsuukin minua vain Soiniksi. Se onkin myös miehen ja naisen etunimi, joka oli itsenäistymisen alkuaikoina, kansallistunnon voimistuessa erityisesti naisten suosiossa. Mutta Soini on myös yksi Kalevalan Kalevanpojista. 1700-luvulla elänyt kansanperinteiden keräilijä Kristfrid Ganander kertoi Mythologia Fennicassa 1785 kalevanpoikien olleen Kalewa-nimisen jättiläisen 12 vahvaa poikaa, jotka rakensivat linnoja eripuolille Suomea. 

Nimeltä Ganander mainitsee kuusi sekä myös heidän asuinpaikkakuntansa: Hiisi (Paltamo), Ilmarinen (Häme), Wäinämöinen (Suomi), Liekiöinen (Savo), Soini (Liminka) ja Kihawanskoinen. Erään väitteen mukaan Kalevan kahdestatoista pojasta syntyi kaksitoista eläinradan tähtikuviota.

Osana viiden rivin identiteetin rakentelua tulee nimeni jälkeen blogisivujeni linkki: http://elamantahden.blogspot.com/. Tämä on 4730. kirjoitus, joista ehkä ¾ on 15 vuoden aikana elämästä ja kokemastani kirjoittamaani. Aika iso osa nettimailman tutuista ja kavereista onkin muodostanut ylipäätään käsityksen minusta pelkästään päiväkirjanomaisia kirjoituksia lukemalla. Omalla laillaan on hauskaakin, kun joku tuiki tuntematon ottaa jossain maailman kolkasta hihasta kiinni ja sanoo: "Terve. Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogiesi säännöllinen lukija."

Osaidentiteettini, osa 1

Jorma Veino Juhani Soini

http://elamantahden.blogspot.com/

väärien valintojen asiantuntija

elämän koelentäjä

sosiaalineuvos

blogisti

Identiteetti on ihmisen omakuva, hänen käsityksensä itsestään. Identiteettiin vaikuttavat kuitenkin yksilön omien valintojen lisäksi se, millaisen käsityksen toiset muodostavat hänestä ja mihin ryhmiin hän kuuluu. Identiteetti on moniulotteinen käsite, jota käytetään monissa eri tarkoituksissa ja sitä on selitetty sosiaalisessa mediassakin helposti kirjan verran.

Oma identiteettini rakentuu osin nimeni ja sen alla olevan, neljän (tai viiden) rivin kuvauksen ja niiden sisällön ympärille. Etunimiä olen saanut kolme. Kuukausi syntymäni jälkeen kastepäivänäni syntymäkodissani, jonne minut lienee viety tai tuotu ensimmäisen kerran kuvan armeijan ambulanssilla.

Kutsumanimeni on Jorma, jolla Big Boss minut toivon mukaan tuntee ja ehkä huuteleekin. Joskus nimittäin olen ollut niin hukassa tai hakoteillä, että on ollut tarpeen itse kunkin huudella : "Voi voi Jormaseni, missä lienet ja minne olet menossa?" Näin koin elämäni ahdingoissa esimerkiksi oikeussaleissa, kun minulle luettiin tuomioita.

Kotiin tulossa isän sylissä

Jorma etunimenä on tällä hetkellä katoava luonnonvara, sillä yksikään lapsi ei saanut sitä viime vuonna nimekseen. Mutta jormat eivät silti lopu, sillä nimen merkityksen taustalta löytyy vahvasti se seikka, että jo aiemmin tavatut sanat, jortikka ja jortti, on tunnettu sekä miesten niminä, että uroseläimen sukupuolielintä merkitsevinä sanoina. Karikatyyritaiteilija Jorma Lampela ei ole menettänyt yöuniaan nimensä takia: "Ylväs nimi minun mielestäni, ja ihan pystyssä seisotaan." Sekä Jorma että Yrjö nimien mielikuvat ovat niin vahvoja, että ne tuskin tulevat koskaan häviämään, vaikka Jorma etunimenä katoaisikin, jos suomenkieli säilyy.

Veinon olen perinyt isältäni, joka jouluna syntyneenä Veino Ihantona kiusasi minuakin lapsena, ettei hänellä ole milloinkaan nimipävää ja syntymäpäivänäkin hän saa vain joululahjoja. Jos lapset ovat olleet kilttejä ja joulupukki pipahtaa muunkin kuin risukimpun kanssa. Epävirallinen Veinon nimipäivä on samana päivänä, 21.8 kuin virallisesti Veini.

Mutta miksi olen kolmannelta nimeltä Juhani, siihen en vastausta löydä äitini enkä isäni suvuista penkomallakaan. Mutta joku yhteys historiaan lienee, sillä isäni nuorimman veljen, minua jonkun vuoden vanhempi esikoinen on kutsumanimeltään Juhani. 

Tuomitaanko syyllinen vai syytön?

Aikoinaan asuin perheineni Kalliomäen puolimatkankodissa. Upea rakennus oli ennen sitä toiminut monena. Ainakin vanhainkotina, synnytyssairaalana ja hullujenhuoneena, sanoi metsän takanana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu. Ja lisäsi, että eiköhän se toimi viinamiesten ja kai naistenkin kotina, joten tervetuloa vaan, kyllä me pärjätään. Tarinointiaan hän jatkoi tähän tapaan: "Mutta erityisesti muistan ne hullut. Niillä oli pienet häkit ulkona ja me syötettiin kakaroina niille heiniä."

Pihapiirissä oli myös kota ja on vieläkin, vaikka entinen kotini on seissyt jo vuosia tyhjänä. Kerran pidimme Kalliomäessä kansainvälisen lasten leirin ja noin kymmenvuotiaat tenavat nukkuivat kodassa makuupusseissaan. Joukossa oli yksi tummaihoinen poika Afrikasta, joita silloin sanottiin neekereiksi. Valkoihoiset häntä illalla kiusasivat, että ole varovainen, jos sinun pitää yöllä käydä pis pis, sillä ehkä pimeässä tulee karhu vastaan. Tähän poika, ettei haittaa, koska lapsena olen leikkinyt leijonien kanssa. Poika nukkui yönsä hyvin ja muut valvoivat kuunnellen hiirenhiljaa peloissaan metsän ääniä. 

Vähän samaa hysteriaa löytyy parista kuvankaappauksen uutisesta, sillä susi on viimeksi tappanut ihmisen Suomessa tiettävästi 1800-luvun lopussa. Pohjois-Amerikassa suden tiedetään tappaneen kaksi ihmistä 2000-luvulla, Euroopassa taas ei yhtään.

Vaikka mielipiteestäni ei metsästäjiltä eikä kyseisen harrastuksen ystäviltä sympatioita heru, kerron kuitenkin. Syksyisin Suomen metsissä vilistää noin 100 000 koiraa moninkertaisen metsästäjien määrän kanssa jahdaten myös jäniksiä. Sillä ei ole mitään tekemistä riistanhoidon kanssa, kunhan tappavat huvikseen. Nykyisin taitaa metsästyskortin hankkivista kolmasosa olla naisia.

Itsekin olen joskus harrastanut metsästystä ollakseni tosi mies, vaikkei minulla metsästyskorttia ollutkaan. Kun sitten näin jalkojeni juuressa puolentusinan miehen haulikkoineen ja kahden koiran voimin tappaman kasvissyöjäjäniksen kuolleena, käsitin, että minussa on tältäkin osin jotain pahasti vialla, jos yhtään nautin moisesta puuhasta. Orastava metsästysharrastus jäi siihen paikkaan.

Eräänkin kerran olen kirjoittanut ihmisistä, jotka eivät kertakaikkiaan tule juttuun ympäröivän luonnon kanssa, vaan kaikkea pitää säätä mieleisekseen niin mamukasveineen kuin mamueläimineenkin. Tuodaan ja istutetaan tienpientareet ja liikenneympyrät täyteen kauniita kurtturuusuja ja sitten säädetään laki, jotta saataisiin kansa niitä poistamaan.

Vaikka onkin surullista, kun susi tappaa nälkäänsä reviirilleen tulleen metsästyskoiran, vastuuseen joutuu jotain täysin väärää. Oikea syyllinen on koiranomistaja, joka on kouluttanut koiran omiin, itsekkäisiin tarpeisiinsa ja päästää irti valtakuntaan, jossa ammoisista ajoista alkaen eläimet ovat saalistaneet ruokaa nälkäänsä.

Kun siihen joukkoon juoksee jalostettu metsästyskoira, se ei näe, haista eikä kuule mitään muuta kuin jahtaamansa eläimen. Joka irvokkaimmillaan voi olla puussa oksalta toiselle hyppelehtivä orava. Niin oppivainen lintukoira voi olla, että jos siltä kerran oravan ampuu, haukkuu se loppuikänsä niitä.

Palaan vielä jänisjahtiin. Ihminen haulikkoineen ja koirineen jahtaa ehdottomalla ylivoimalla jänistä, jota se ei edes tarvitse ruuakseen eikä nälkäänsä. Kunhan vaan päättää pupun päivät. Omalla reviirillään on myös susihukkanen, joka nimenomaan tarvitsee ruokaa nälkäänsä. Tässä mittelössä syylliseksi tuomitaan ruokaa jahdannut petoeläin, kärsijäksi joutuu metsään lähetetty ihmisen kouluttama koira ja todellinen syyllinen aseineen pääsee kuin koira veräjästä.

Isoja asioita

Muutaman kerran olen kirjoittanut pienistä asioista ja siitäkin mitä mahtanee tapahtua, kun pumppuni on viimeisen kerran laittanut verta liikkeelle vai tapahtuuko enää mitään.

Kirjoitan usein myös siitä mitä koen ja mitä milloinkin mietin. Erityisesti olen huomannut pohtivani yhä enemmän taipaleen päättymistä. Sitä, kun iän myötä käy yhä selvemmäksi elon rajallisuus. Että päättyykö kaikkien taival siihen vai jatkaako osa henkisestä minästämme älyllisenä jossakin muodossa jossakin maailmakaikkeudessa.

Siihen on turha etsiä vastausta muilta ihmisiltä, sillä tietoa ei ole kenelläkään sen enempää kuin minullakaan. Uskovaisten kanssakin olen yrittänyt tarinoida, mutta viimeistään jo toinen lause alkaa, että raamatussa sanotaan näin sekä näin jne. Kun hänet pysäytän sanoakseni ja kysyäkseni, että tiedän mitä siellä lukee, mutta mitä mieltä olet itse? Ja niin pienen tuumaustauon jälkeen vastaaja aloittaa uudelleen: "Raamatussa sanotaan....."

Toivotonta tuumaan, sillä tuntuu, että "tosiuskovalla" ei ole omia ajatuksia lainkaan. On vain usko, joka ei minulle riitä, jos todisteena ei ole kuin ihmisten sieltä täältä ajansaatossa kirjoittama, kokoama ja muokkaama mustakantinen kirja. Ja tietoisuus, ettei uskovakaan tiedä edes kuinka kirjosieppo osaa talven ulkomaanmatkaltaan takaisin trooppisesta Afrikasta pihapönttööni. 

On siis ajateltava itse tai oltava järkeilemättä ja tärkeilemättä, sillä omalla laillaan järjettömin eläjä on ihminen itse. Joka sokeassa vallanhimossaan sekä huvikseen tappaa ja tapattaa muita ilman ainuttakaan järjellistä syytä. Sillä maailmankaikkeudessa emme taida olla edes hyttysenpaskan vertaa. Emmekä ole päässeet kuin kuuhun. Sinnekin kolmen vuorokauden meno- ja yhtä pitkillä tulomatkoilla vain tusinan ihmisen voimin.

Mutta tosi isoja asioita en kykene järkeilemään, kunhan vaan ihmettelen. Miksemme tappamisten ja sotimisten sijaan yhteisvoimin tutki kaikkea pallomme ulkopuolella?

Sillä nykytiedon mukaan, galaksien koostumusten pohjalta näkyvän maailmankaikkeuden tähtiä on arvioitu olevan noin 700 000 000 000 000 000 000 000. Eli jokaista maapallon hiekanjyvää kohden on karkeasti sanoen 10 000 tähteä. Luku ei tosiaankaan ole muutama triljoona, vaan 700 000 triljoonaa. Siitä mitä on sen ulkopuolella emme tiedä oikeastaan mitään. Minäkin vain kysymyksen verran, että jos kaikki loppuu jossain, niin mitä on sen takana?

Aika ei ole rahaa

Elämä eri muodoissaan on muuttanut minua paljon. Ehkä yksi merkittävimmistä on jo kauan kestänyt leppoistamisjakso, jolloin minulla on aikaa varsinkin itselle yllin kyllin. Jotkut sanovat sitä eläkkeellä olemiseksi ja ovat kiireisempiä kuin koskaan työssäoloaikanaan.

Mutta oma laitani on toisin, sillä vuonna 2008 päätin, että itseni kanssa tehdyn, viiden vuoden henkilökohtaisen oppisopimuskoulutuksen ja osa-aikaisten työssäolojaksojen päätyttyä 2013 en tee enää mitään rahan vuoksi. Se tarkotti ⅓ lisää aikaa lähes joka vuorokausi joutenoloon ja tarpeettomuuteen. Olen pitänyt siitä kirjaimellisesti kiinni ja ollut pintapuolisesti katsottuna täydellisen hyödytön tyhjän pantti.

Oikeasti se ei ole niin, vaan minulla on nykyisin paljon aikaa kaikelle sellaislle, joita en hektisessä elämässäni aiemmin edes huomannut olevan olemassakaan. Kuten vanhukselle, jota kukaan ei tervehdi, lapselle, jolle kenelläkään ei näytä olevan riittävästi aikaa, keskelle tietä jumiutuneelle madolle, leppäkertun pisteiden laskemiselle sekä kissoille ja kulkijakoirille.

Luulen, että Thaimaan taivaan alla joku paikallinen  ajattelee minut omituiseksi, kielitaidottomaksi, oudosti pukeutuvaksi ja käyttäytyväksi papparaiseksi, joka puhuu käsittämättömiä sekä kulkee omia polkujaan. Päällään naisten paita ja jalassa housut, joissa toinen lahje on sinisen ja toinen valkoisen sorttinen. Lapset ja vähän muutkin pitävät ehkä myös hauskana ja mukavana ylävitosineni ja leluineni. Kerran sainkin kauniin palautteen naapureilta juuri siksi, että minulla on aina aikaa varsinkin lapsille. 

Kun ei juuri ole rahaa muille jaettavaksi, ei minulle hymyillä ja olla ystävällisiä rahan vuoksi, vaan muista syistä. Ehkä se kuuluu täällä ihmisyyteen. Sitä saan jokatapauksessa osakseni enemmän kuin Suomessa koskaan.

En tiedä mikä vai ajan patina, joka on silotellut henkisiä kurttujani korvien välistä ja sielustani. Sillä viime kesänä tapasin vuosien tauon jälkeen tosiystäväni Jarmo Hakkaraisen. Joka antoi minulle oudon palautteen: "Vuodet ovat hioneet terävimmät särmäsi. Pidän muutoksesta." Mutta sen verran on entisajan ytyä kuitenkin jäljellä, että menee aikansa, jotta voin ottaa palautteen aidosti myönteisenä, joksi se oletettavasti oli tarkoitettu 🤘. 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen monesti etsinyt isäni usein ihmettelemää sattumaa tyhjyydessä. Että onko sitä siellä? Ehkä se oli karskin, sodat käyneen jermun tapa etsiä elämän ja olemassaolon tarkoitusta. Joka tapaukseesa hän lähti haikein ja hieman pettynein mielin unelmissaan toisenlaiset eläkepäivät, jotka hän käytti armeijauransa jälkeen osin Amer-Tupakalla varastomiehenä. Viimeiset sanatkin äidilleni ja minulle muistan: "Koittakaa pärjätä."