Varpunen jouluaamuna -runon Topelius kirjoitti, kun hänen vuoden ikäinen Rafael-poikansa oli kuollut. Runossa tyttö ruokkii varpusta, joka lopussa selviää hänen enkeliksi muuttuneeksi veljekseen. Voi vain kuvitella, miten surullinen lapsen kuoleman jälkeinen joulu on ollut. Vielä nykyäänkin yli ¾ vuosataa eläneenä kyyneleet tulevat silmiini käydessäni nuorena kuolleen siskoni haudalla tai katsoesssani ja kuunnellessani pikkuvarpusen sirkutusta Jokilaakson lintulaudalla tai Thaikotini sähkölangalla. Kyselen myös jyviä antaessani häkkilinnulta oletko kaija tästä maasta vai pikku Irmeli-siskoni ja jäit ihmisen vangiksi, kun tulit käymään taivahasta.
Eläin- ja luonnonsuojelijat muistavat hänet myös maamme ensimmäisen alan järjestön, Kevätyhtiön, perustajana (1870). Topeliuksen ja hänen seuraajiensa työssä olivat myös luonnoneläimet mukana. Varsinkin lintujen oloja pyrittiin parantamaan lintulaudoista ja pesäpöntöistä kansainvälisiin muuttolintujen suojeluvetoomuksiin asti – ”Sylvian joululaulun” hengessä.
Zacharias Topeliuksen kirjoittama Sylvian joululaulu (ruots. Sylvias hälsning från Sicilien) on tunnettu joululaulu, joka kertoo Sisiliassa talvehtivan mustapääkertun kaipuusta kotimaahan, mutta sisältää myös voimakkaan luonnonsuojelullisen ja isänmaallisen viestin. Se vastustaa lintujen pyydystämistä ja korostaa Suomen asemaa. Laulun linnunhäkki symboloi sekä kirjaimellisesti pyydystettyä lintua, jonka silmät puhkaistiin houkuttelemaan muita verkkoon, että alistettua Suomea. Topelius perustikin myöhemmin ensimmäisen suomalaisen eläinsuojeluyhdistyksen.
Sakari Topelius tunnetaan myös satusetänä. Hänen tarinaansa "Peikkojen joulu" en ollut koskaan kuullut. Siinä lapsoset Fredrik ja Lotta kukistavat viisailla vastauksillaan jouluna peikkojen valtakunnan. Näin se kuuluu kieltä hieman nykyaikaistettuna: "Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona sangen valoisaa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä. Lasten oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki vastasivat yhteen suuhun: "Kyllä!" Kuulkaatpa nyt, sanoi joulupukki: "Jos lapset ovat olleet siivot, ei heistä suinkaan kukaan jää osattomaksi. Mutta se minun täytyy sanoa teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja annettavana kuin viime vuonna."
Miksikä niin, kysyivät lapset. No, sen minä kyllä sanon, vastasi joulupukki. "Tulen kaukaa pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa syödä joulu-aattona. Ja sen vuoksi olen antanut puolen joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"
"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset. Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli määrä saada vain puoli sen vertaa. Eikö se ollut oikein tehty, kysyi joulupukki toisen kerran. Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "Mimmoinen huono joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!" Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "Saanko minä vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu ja minä tahtoisin, että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"
Vai niin, sanoi joulupukki. "Joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä teidän heti sinne." Ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan voimansa takaa. Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri. Ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entäpä joulupukki? No, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, sillä hän aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen, ehkä kiltimmän lapsen tykönä.
Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään. Mutta mitä enemmän he huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. Tule Lotta, sanoi Fredrik, meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä. Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen valkean tuolta kaukaa puitten välistä, sanoi Lotta. Mennään sinne. Ei se mikään valkea ole, sanoi Fredrik. Jääkynttilät ne vaan ovat, jotka pimeässä välkkyvät puista. Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme, lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?" Kummoisia sinä puhut, sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."
Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein kurkistivat ovesta sisälle.
Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin kyynärän pituisia, kaikki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.
Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi. Ja silloin moni heistä huusi: "Ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei tätä kukaan kestä!" Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sen tähden vietettiin suuria pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi, vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi.
Silloin arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan yksistänsä yö. Tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla tavallansa. Sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet mistäkään paremmasta joulusta. Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä. Ja puhalsivat ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä. Ja joulupuu oli siellä jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki joulupukin virkaa.
Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän kuningattarensa, jonka nimi oli Karo, vaikka tämä kuuluu koiran nimeltä, ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko maailmassa. Kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä sai niistetyksi koko maailman kynttilät. Ja samalla kun hän niisti niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.
Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin kaikki valkeus loppuva. Silloin pimeyden varjot muuttuvat ikuisiksi kaikkiin maihin ja peikot pääsevät maailmaa hallitsemaan. Vaan tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "Huroo! Eläköön suuri kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi, hi, hi, huroo!"
Kuningas sanoi: "Missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään valon sädettä on jäljellä maailmassa?" Vartia tuli ja sanoi: "Herra kuningas, sinun valtasi on suuri. Kaikkialla on pimeä." Taas hetken perästä kuningas sanoi: "Missä vartiani on?" Ja vartia tuli.
Herra kuningas, hän sanoi. "Minä näen aivan kaukana taivaan reunalla pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "Mene takaisin vuoren kukkulalle." Taas kuningas hetken perästä sanoi: "Missä vartiani on?" Ja vartia tuli. Herra kuningas, hän sanoi. "Taivas on synkkä raskaista lumipilvistä, enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "Mene vielä takaisin vuoren kukkulalle." Taas sanoi kuningas hetken perästä: "Missä vartiani on?" Ja vartia tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan sokea. Kuningas sanoi: "Sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"
Vartia sanoi: "Herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti, suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun sokeaksi." Kuningas sanoi: "Mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut ja pimeyden valta ikuinen?" Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä kukaan vastannut.
Viimein yksi joukosta sanoi: "Herra kuningas, täällä seisoo oven vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä. Ehkä he tietävät enemmän kuin me." Kuningas sanoi: "Kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja Lotta kuninkaan istuimen eteen. Ja arvaa tuon helposti, että ne sillä kertaa olivat hyvin alla päin ja pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi valtaistuimen vieressä: "Annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa auki." Syökäät ja juokaat, syökäät ja juokaat, sanoi ämmä. Mutta tähän ei lapsilla ollut ensinkään halua.
Kuningas sanoi lapsille: "Te olette nyt täällä minun vallassani, ja minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte selittää sen, annan viedä teidät eheinä takaisin kotiinne. Suostutteko siihen?" Kyllä me suostumme, sanoivat lapset. No niin, sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa. Sanokaat minulle lapset mitä se tähti merkitsee?"
Lotta sanoi: "Se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa." Kuningas sanoi miksi se niin loistaa? Fredrik sanoi: "Siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt ja hän on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä." Kuningas rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa ja hän sanoi jälleen: "Mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden vallasta?" Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."
Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse ja kukisti kuninkaan istuimen. Ja tähti paistaa heloitti sisään pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä kuin jäinen joulupuu. Ja tämä alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös. Ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun jotakuta kovin väsyttää. Eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa tapahtui.
Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea paloi pesässä. Vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät, seisoi vuoteen vieressä ja sanoi: "Joutukaat ylös, että ehditte kirkkoon!" Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa. Tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa ja tahtoi tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia, vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty.
Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä. Ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko. Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä tietävinämme. Ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä, tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän."
