5. luukku – Pakkastyttö - Snegurotshka - Pakkasukon lumoava prinsessa

Venäjällä Ded Morozin eli Pakkasukon, sikäläisen joulupukin, seurassa ja apuna liikkuu usein lumoavan kaunis neito. Pakkastyttö, jota Suomessa kutsutaan myös Lumitytöksi ja Lumineidoksi. Suomeksi käytetty nimitys ei ole kovinkaan vakiintunut. Ehkä luontevin onkin Pakkastyttö, Pakkassukon mukaan.

Eräässä kansansadussa Lumineito on Kevään ja Pakkasen tytär, joka pitää eräästä Lel-nimisestä paimenesta. Todellista rakkautta hän ei kuitenkaan kykene tuntemaan. Tällöin hänen äitinsä säälii häntä ja antaa hänelle kyvyn rakastaa. Rakastuminen lämmittää heti Pakkastytön sydämen ja hän sulaa siihen paikkaan.

Toisessa kansansadussa asusti kerran eräässä sankassa ja syrjäisessä metsässä vanha puunhakkaaja vaimoineen. He olivat köyhiä eikä heillä ollut lapsia. Olemme vanhoja, eikä meillä ole lapsia, kuka meistä huolehtii, kyseli vaimo kerta toisensa jälkeen. Äläpäs hätäile, eukkoseni, vastaili puunhakkaaja tyynesti. Jumala ei hylkää meitä ja tulee avuksemme sitten, kun on aika.

Hyvin kylmänä talvipäivänä puunhakkaaja lähti metsään kaatamaan puita, ja hänen vaimonsa tuli mukaan. Kun he olivat jo suorastaan paleltumassa, niin puunhakkaaja ehdotti vaimolleen: "Koska meillä ei ole lapsia, niin tekisimmekö lumesta pienen lumitytön iloksemme ja lämpimiksemme?" Hepäs kävivätkin oitis toimeen ja pian he olivat pyöritelleet lumipalloista ja luoneet lumesta tytön, "snegurochkan", joka oli niin kaunis, että mitkään sanat taikka kirjoitukset eivät olisi riittäneet kuvaamaan sitä. Vanha pariskunta asettui katsomaan tekemäänsä lumista tyttöä ja he tunsivat itsensä entistäkin surullisemmiksi. Kunpa Jumala lähettäisi tytön avuksemme ja vanhuutemme turvaksi, huokaisi nainen.

Tällöin tapahtui ihme! Lumisen tytön silmät alkoivat loistaa, otsaripa jalokivin ilmestyi tytön otsalle ja alkoi hehkua kuin tuli. Tytön olkapäille ilmestyi myös kaunis brokadi ja jalkoihin kirjaillut saappaat. Vanha pariskunta seurasi järkyttyneenä tätä tapahtumaa, eikä uskonut silmiään. Sitten Pakkastytön suusta tupsahti kylmään ilmaan henkäys huurua. Hän vapisi ja punehtuneet huulet aukesivat, kun tyttö otti ensimmäisen, varovaisen askeleen eteenpäin. Pariskunta seisoi paikoilleen jähmettyneenä ja luuli näkevänsä unta. Silloin Pakkastyttö otti toisenkin askeleen, tuli heidän eteensä ja sanoi: "Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Älkää pelästykö, olen oleva hyvä tytär teille, teidän vanhuuden päivienne ilo. Kunnioitan teitä, kuin isääni ja äitiäni." 

Puunhakkaaja ja hänen vaimonsa rauhoittuivat pian. Niinpä he tarttuivat Pakkastyttöä valkoisista käsistä ja taluttivat hänet kotiinsa. Siellä Pakkastytöstä tuli mitä kuuliaisin ja kunnioittavin tytär pariskuntaa kohtaan. Eivätkä nämä kaksi voineet lakata ihastelemasta tytön kuuliaisuutta ja tavatonta kauneutta.

Aika kului ja Pakkastyttö eli tässä mökissä. Hän oli kyllä ahkera ja teki töitä tunnollisesti, mutta oli aina hiljainen ja kalpea. Hänessä ei näyttänyt olevan tippaakaan lämmintä verta ja elämää, vaikka silmät loistivat kuin tähdet ja hymy valaisi koko tuvan. Eräänä päivänä eukko sanoikin Pakkastytölle: "Voi rakas tyttöni, miksi olet aina niin hiljainen? Kulutat vain aikaasi meidän vanhojen kanssa ilman ystäviä. Eikö sinun pitäisi joskus lähteä huvittelemaan, tapaamaan ikäisiäsi nuoria ihmisiä ja näyttämään itseäsi muille?"  En halua käydä missään, rakas äiti, vastasi Pakkastyttö. Olen ihan onnellinen täällä.

Eipä kulunut aikaakaan, kun kaupungilla alettiin viettää juhlia. Aikansa Pakkastyttö jaksoi seurailla tätä sivulta, mutta sitten hän lopultakin liittyi kylän nuoren väen mukaan juhlintaan. Tällöin hän tapasi pojan, paimenen nimeltään Lel, johon hän viehtyi. Myös Lel ihastui Pakkastyttöön, ja heistä tuli erottamattomat.

Mukaan juhlijoihin liittyi myös eräs komea ja pitkä kauppamies, Mizgir. Hän oli rakastunut paikkakunnen kaunottareen, jonka nimi oli Kupava. Kupava oli tulinen ja tumma, hieman tanakka ja hänen hiuksensa olivat mustat kuin korpin sulat. Mizgir ja Kupava elivät kuin rakastavaiset ja heillä näytti olevan edessään yhteinen tulevaisuus.

Sitten Mizgir eräänä päivänä näki lumoavan kauniin Pakkastytön, johon hän tämän kauneuden sokaisemana rakastui heti silmittömästi, ja tumma Kupava alkoi tuntua peräti luotaantyöntävältä. Kun Kupava näki jäävänsä tässä leikissä toiseksi, hän meni valittamaan tsaarille, että Pakkastyttö on kieroin keinoin ryöstämässä hänen tulevan aviomiehensä.

Pakkastyttö joutui menemään tsaari Berendein kuultavaksi. Siellä hän sydämestään kertoi tsaarille, että ei ollut tehnyt mitään sellaista sopimatonta, mistä häntä nyt syytettiin. Tsaari uskoi heti, ehkä jo ennätti hänkin vähän rakastua ja vapautti Pakkastytön oitis kaikista syytöksistä ja kehotti tätä palaamaan vapaana kotiinsa.

Pakkastyttö joutui tämän jälkeen eroon vanhasta pariskunnasta, asumaan yksinään ja suru hänen sydämessään kasvoi päivä päivältä. Mitä enemmän kevät eteni ja auringin valo lisääntyi, sitä kalpeammiksi kävivät Pakkastytön kasvot. Hän ei liikkunut enää missään, kyyhötti vain suruissaan yksin sisällä.

Eräänä päivänä paimenpoika Lel tuli taas houkuttelemaan Pakkastyttöä mukaansa ulos. Nyt Pakkastyttö lopultakin suostui. Ulkona Lel soitti huilullaan surullista ja kaunista, Pakkastytön lempimusiikkia. Kun Pakkastyttö kuuli tämän hentona väräjävän huilun suruisan äänen, pakahtui hän suruunsa ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät entistäkin kalpeammiksi. Sitten hän nopeasti ikään kuin suli ja haihtui pois, häviten paimenpojan silmien edestä näkymättömiin. Pakkastytön sijoille jäi vain henkäys usvaa, joka sekin katosi pian taivaan sineen.