Tänään oli viimeinen työpäivä

päivis: Tältä kai sen kuuluu tuntua, eläkkeelle jäämisen. Yhtä aikaa on riemukas ja tyhjä olo. Tänään olin vielä muutaman tunnin töissä ja sen jälkeen tulin kaupan kautta kotiin hunajakakkua mukanani. Söin sitä yksinäni kahvin kanssa, koska Jorma on Sysmässä. Niilo oli tietysti seurana, mutta sille ei kakkuja syötetä.

Kun kiersin Niilon kanssa kuntopolun lenkin, keksin mielestäni oivan, eläkkeellä oloon liittyvän ajatuksen: "ei pidä täyttää jokaista tyhjää hetkeä jollain tekemisellä".

Aina sanotaan, että eläkkeelle jäävällä pitää olla harrastuksia, ettei jämähdä paikoilleen. Ehkä kuitenkin on hyvä välillä myös jämähtää. Olla tekemättä mitään, ja ajattelematta mitään.

Eläkeläisen elämää on tullut jo harjoiteltua. Tässä hetkessä tuskin on kovin
paljon ajatuksia, vaikka kädessä onkin joku tekstiä sisältävää lappunen.

Eilen Puoli 7 -ohjelmassa oli vierailijana Arja Koriseva, joka selitti julkkispurjehduksella olostaan, että vapaavuoroillaan hän usein istui purjeveneen kannella ja osasi olla jopa niin, ettei mieleen tullut minkäänlaisia ajatuksia. Varmaan eläkeläisenäkin voisi joskus tavoitella sellaisia hetkiä. Arja Koriseva oli lisäksi sitä mieltä, että tuollaisten hetkien jälkeen mieleensä voi suunnata pelkästään hyviä ajatuksia. Sellaisia, joita oikeasti haluaa ajatella.

Toisaalta aivoja ei pitäisi olla käyttämättä. Ainakin usein kuulee todettavan, että aivoja on hyvä harjoittaa. Tänään kuulin radiosta, että vanhemmiten pitäisi esimerkiksi lukea paljon. Se on yksi hyvä tapa ehkäistä muistisairauksia.

Kun keksin tuon mielestäni loistavan ajatuksen, ainakin yritän olla niin, etten koko aika miettisi tekemättömiä töitä ja suunnittelisi tulevia päivien ajankulua. Oikeassa ja korvien välissä olevassa kalenterissa pitää olla eläkkeelläkin sopivassa määrin valkoisia kohtia.

Der, die, das, Ellun kanat ja pissapoika

jormas: Ensimmäinen naispuolinen eduskunnan puhemies lienee ollut Riitta Uosukainen. Taisi olla pestissä useammankin kerran. Parin päivän takaisessa haastattelussa hän koki ylpeyttä, kun oli saanut olla traditionaalisen nimen mukaisesti nimenomaan puhemies. Ehkä hänellä onkin itsetunto ja naiseus kohdallaan ilman titteleitäkin.

Mutta nyt ovat lähinnä naiset vetäneet herneitä palkokaupalla nenäänsä, jos pesti kuin pesti viittaa sukupuoleen. Avuksi on löytynyt tutkimuksiakin. Naisten tekemiä, kuinkas muuten? Minä en varsinkaan kaikelta osin ymmärrä sitä. En ymmärrä, miksi minua ei voi lentokoneessa palvella lentoemäntä sukupuoleen katsomatta. Vaan miehen pitää olla nimitykseltään kai stuertti. Hieno nimi sekin, mutta kun se kerran on otettu käyttöön, niin miksi jäljelle on silti jäänyt lentoemäntä?

Entäpä sitten vieläkin valtakieli Saksa? Der Mann ja die Frau. Miten he ratkaisevat asian, vai sopiiko heille naisen olla opettaja, Der Lehrer, vaikka der tarkoittaa maskuliinia eli miespuolista? Koko saksankieli perustuu feminiiheihin ja maskuliineihin. Netti on pullollaan tietoa kyseisten sanojen käytännöistä, joten sinne vaan penkomaan.

Entäpä miten on sitten sinällään mainion yrityksen, Ellun Kanat laita? Miten valveutunut, naisvoittoinen strateginen yritys on voinut ylipäätään ottaa moisen nimen? Eikö miesten olisi pitänyt nostaa elämä eikä tyytyä olemaan Ellun kana?

Ellun kana on muuten Suomen kansan laajalti tuntema huoleton eläin, joka on yleensä humalassa tai muuten vaan viettää vetelää, toimetonta elämää.
Sanontaa ovat käyttäneet muun muassa Mika Waltari, Lauri Viita ja Väinö Linna.
Tuntemattomassa sotilaassa esimerkiksi luutnantti Koskela "varoittaa" miehiä kiljun valmistuttua: "Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kana munineen on mutenkin oiva esimerkki. Jos kerran tipujen syntymiseen tarvitaan sekä kukko että kana, niin miksi poikasia sanotaan kananpojiksi ja kukko sivuutetaan vallan? Ja miksi tipu joutuu kantamaan kananpojan nimeä, vaikka olisi kukonpoikanen? Tikusta ja tyhjästäkin saa siis asiaa. Ja vaikka en tiedä, kumpi oli ennen, kana vai muna, niin kristittynä oletan, että kana on tehty kukon kylkiluusta.

Kohta lähden taas päiviksen kanssa Thaimaahan. Jossa on sangen hyväksyttyä olla ladyboy. Joskus istumme jonkin tavaratalon penkillä ja leikkimielisesti seuraamme kumman sukupuolen toilettiin mahtaa mennä seuraava ladyboy.
Otan mielelläni vastaan varsinkin naisilta ehdotuksia miten nimittää jatkossa autoni pissapoikaa.

Eläkefestarit Itä-Pasilassa

päivis: Työpäivät alkavat käydä vähiin. Tänään pidettiin läksiäiset, vaikka työpaikalle menen vielä tiistaina ja keskiviikkona. Ennen eläkefestareitani osallistuin vielä tiimipalaveriin ja puuhastelin Webropolin ilmoittautumislinkkien parissa.

En halunnut mitään erityishuomiota tai muuta perinteistä eläkkeellelähtemistapahtumaa. Kun jotain kuitenkin toivottiin, keksin, että voisimme mennä ulkoiluttamaan hoitokodin asukkaita. Paikaksi löytyi melkein nurkan takana sijaitseva Päiväkumpu Oy:n Itä-Pasilassa sijaitseva hoitokoti.

Tässä oli osa meistä ja ulkoiluttamistamme hoitokodin asukkaista.
Aidan toisella puolella päiväkotilapset olivat leikeissään.

Saatiinhan ne kakkukahvitkin siellä kyllä juotua, mutta pääasia oli talon asukkaiden ulkoiluttaminen. Kaikkiaan päälle 50 asukkaasta ulos kanssamme pääsi kymmenkunta eri-ikäistä, enimmäkseen muistisairasta ihmistä. Osaa lykittiin pyörätuoleissa.Ulkona kuljeskelu ei heille ole jokapäiväistä herkkua.

Luulenpa, että iltapäivä jää kaikille mukana olleille työkavereilleni hyvin mieleen. Minä ainakin muistan tämän puolipilvisen ja tuulisen syyspäivän varmasti niin kauan kuin oma muistini pelaa.

Tässä mennään käsikynkkää pitkin Pasialan polkuja. Muutamalle työkaverille
tokaisin työpaikalle palattuani, että tässsä kuvassa minusta voi sanoa, että
"lyseo takaa, museo edestä". Eivät tunteneet eivätkä kai ymmärtäneetkään sanontaa.

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 2

Jormas: Ensimmäinen vajaan kolmen päivän sessio on takanapäin ja viikonlopuksi hipsin vaimoni ja osaomistuskoira Niilon luokse Tuusulan Jokilaaksoon. On ollut oikein antoisa puolikas viikko Sysmässä, josta toivon mukaan on ollut itseni lisäksi hyötyä myös muille.

Tässä vietän yöni Sysmän vapaaehtoissession ajan

Kun pääsin sisään yhdistyken tiloihin, yhdistyksen henki ja sanoisinko elämä, Ritva Heinonen esitteli paikkoja ja minut noin puolelle tusinaa vapaaehtoisia. Uusi Mahdollisuus ry tekee ruokaa joka avoinnaolopäivä kaikille kävijöille sekä tietenkin omalle väellä. Todella maittavaa.

Lähes ensi työkseni törmäsin sukkia kutovaan reippaasti yli kasikymppiseen nuoreen tai sen oloiseen mieheen. Joka sanoi, että kudon sinullekin sukat, jos kelpaa. Tähän totesin, että jo vain, mutta yhdellä ehdolla. Jos syksyn korvilla tapaan kodittoman metsähiiren tai siilin, saan antaa niille sukat talvipesäksi. Näin sovittiin evästyksellä, että pääasia, kun menevät kotia vailla oleville.

Hartolan kirpputorilta löytyy apu moneen tavaravaivaan

Päiviin mahtui myös reissu naapurikunta Hartolaan, jossa yhdistys pitää monipuolista kirpputoria aivan kylän keskustassa kunnon tiloissa. Kun pääsin sisään ja sain esiteltyä itseni, sain vastaani yllättävät päivittelyt, että "ei voi olla totta, ei voi olla totta". Olin pudonnut kärryiltä enkä hevin päässyt niille takaisin, sillä päivittelijä jatkoi, että etkö muista häntä, Arjaa Hyrylän Huokausten laaksosta? Kun haettiin viinaa mustalaisilta, joista osa on jo kuollut normaalisti, osa tapettiin puukolla ja osa jollakin muulla välineellä. No, muistini palasi pätkittäin ja vanhaa tuttavuutta vahvistettiin Facebook-kaveruudella.

Hartolassa kävin tämän reippaan kasikymppisen sukankutojan kanssa. Kulkuneuvona hänellä oli hybridi-Toyota, kai jo kuudes laatuaan. Matkaa taitoimme tasaista seitsemänkympin nopeutta, jolloin polttoainetta kului noin 3 litraa satasella. Vapaaehtoistyöntekijä Kurvinen sanoi, että tällä iällä ehtii hyvin tällä nopeudella ja menkööt kiireisemmät menojaan.

Sama mies totesi, kun päästiin takaisin Sysmään, että hän ei suinkaan ole joukon vanhin. Sain tutustua 87-vuotiaaseen, joka oli kuin nuori tyttönen konsanaan. Sanoi vielä viime vuonna, kasikutosena olleensa Vantaan kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Lisäsi, että tienasin hyvät rahat, joilla ostin uudet silmälasit ja jääkaapin sekä laitoin loput säästöön.

Koiran kanssa matkalla

päivis: Hesarissa oli tänään artikkeli koiran kanssa matkustamisesta. Annettiin ohjeita ja kannustettiin yhteismatkailuun. Tuotiin esiin myös tilanteita, joissa koiran mielestä ei ehkä ole mukava olla reissun päällä. Osaomistuskoiramme Niilo on matkaillut vain rajallisesti, sillä yksi osaomistuksen ideasta perustuu juuri siihen, että koiraa ei ole pakko ottaa mukaan, kun ihmisten tekee mieli matkustella. Niilo saa olla silloin sen tai niiden luona, joilla ei ole erityisemmin tarvetta lähteä mihinkään pitemmälle.

Jos Niilo ei ole liiemmälti matkaillutkaan, niin mukana se sen sijaan saa olla ihan riittämiin.

Niilon pentuvuosina halusin opettaa sitä olemaan töissä mukana. Onnistuihan se, mutta kun työpaikka muutti avokonttoriin, koiraa ei enää voinutkaan ottaa mukaan. Kaikki eivät pidä koirista tai sitten joillakin voi olla sen verran hankala allergia, ettei koiraa ole sopiva viedä maisemakonttoriin.

Monenlaisilla matkoilla Niilo on kyllä ollut mukana. On matkustettu metrolla, bussilla, ratikalla ja Suomenlinnan lautalla. Varsinkin Jorman kanssa Niilo usein "matkailee" kesäkuukausina kuuautolla, jossa sillä on lavalla oma häkki. Veikkaan, että edellä mainittu parivaljakko tunnetaan hyvin ainakin Hyrylän suunnalla.

Riistakamera nappasi kuvan kuuautolla veden hakuun lähdössä olleista
Jormasta ja Niilosta. Niilolla on lavalla oma häkki.

Henkilöautomatkat ovat Niilolle tuttuja. Pitemmillä reissuilla se mieluiten asettautuu kuljettajan penkin taakse lattialle nukkumaan ja pomppaa sieltä ylös vain jos vauhti hiljenee ja vilkku laitetaan päälle.

Niilon varsinaiset matkustuskokemukset ovat kuitenkin rajallisia. Se ei ole koskaan yöpynyt hotellissa. Hotelliöiden sijaan se on saanut aina nukkua tutussa matkailuautossa. Tai sitten matkakohteena on Laukaan kakkosasunto, joka sillekin on kuin toinen koti.

En voisi kuvitella Niiloa lentokoneen ruumaan laitetussa kuljetushäkissä. Tai koska voin, lentäminen ei tule missään tapauksessa kyseeseen. Osa koirista kuulemma ei ole pitkistäkään lentomatkoista moksiskaan. Ovat varmasti melkoisen teräshermoisia yksilöitä. Niilo ei kuulu siihen joukkoon.

Monet tekevät koirien kanssa pitkiäkin laivamatkoja. En ymmärrä, mihin ne silloin tekevät tarpeensa. Niilo ainakin on joskus niin tarkka siitä, mihin koipea voi nostaa, isommasta hädästä puhumattakaan. Mutta ilmeisesti epävarmuuteni johtuu vain siitä, etten koskaan ole tehnyt laivamatkaa koiran kanssa. Tuota aikaisemmin mainitsemaani Suomenlinnan lauttamatkaa lukuun ottamatta.

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 1

jormas: Loppukesästä osallistuin Sininauhaliiton järjestämille Syysrasteille, joilla olen ollut ainoana ihmisenä maailmassa joka kerta. Saavutus sekin. Kyseessä on Sininauhaväen asiakkaiden ja vapaaehtoisten vastuunkantajien sekä työntekijöiden reippaan parin päivän yhteistapaaminen. Ollaan yhdessä ja ammennetaan Isän välittämää voimaa toisistamme.

Luultavasti juuri Syysrasteilla vuonna 00 olen tavannut Ritva Heinosen. 00 tarkoittaa luonnollisesti vuotta 2000. Joka tapauksessa, kun tällä kertaa Iitin Perheniemessä tervehdittiin, hän sanoi: "Kuule Jorma, kun minä en ole pitänyt lomaa moniin vuosiin, niin voisitko sinä tulla tuuraamaan minua Sysmään yhdistyksemme toimitalolle joksikin aikaa?" Kun tätä tovin tuumasin, sanoin että voisinhan minä tullakin.

Syitä oli monia. Ensinnäkin oli hienoa olla Ritvan ja varmasti koko väen luottamuksen arvoinen. Toisaalta tuntui elämänmakuiselta voida kokea olevansa tälläkin tavalla hyödyksi ja hyödyllinen. Mutta kolmanneksi ehkä se tärkein. Sininauhaliitossa on satapäinen kolmannen sektorin toimijajoukko, jossa on useita työn uuvuttamia tekijöitä. Jotka joko ovat tai kokevat olevansa niin korvaamattomia, että ei ole ollut mahdollisuutta virkistymiselle, itsekkäästi vain itselle, saati sitten oikealle lomalle. Toisaalta mainituissa järjestöissä on pilvin pimein laillani kypsään ikään ehtineitä senioreja, eläkeläisiä, elämänsä leppoistamisvaiheessa olevia, jotka ovat tehneet pitkän päivä ja joskus yötyönkin samalla sektorilla.

Joten kokemusta pitää jonkun yhdistyksen laiva pinnalla muutaman päivän tai vaikkapa kuukauden, olisi muillekin jaettavaksi. Ja mikä tärkeintä, kysymys ei ole silloin rahasta, sillä minua ei Sysmään olisi rahalla saanut. Tarvittiin siis jotain muuta, joista jo edelle kerroin.

Ritvasta ei kuitenkaan mitään kuulunut, joten ehdin jo ajatella, että luopumisen ja irrottamisen tuska jne. Kunnes joku päivä sitten häneltä tuli sähköposti, että päivämäärä Jorma lähestyy, oletko valmis ja lupauksesi takana. Olin päättänyt, että tässäkin asiassa voin olla yksi marmattaja muiden marmattajien joukossa tai tehdä asialle jotain. Nyt teen siis asialle jotain ja olen siitä esimerkkinä muille. Tuleva viikko tai pari osoittaa olenko hyvä vai huono esimerkki. Joten täällä ollaan. Siitä lisää tulevina päivinä.

Benettonin kylpytakki

päivis: Tänään on syntymäpäiväni ja Jorma hauskutti aamua laittamalla minusta kuvan Facebookiin. Asianmukaisin merkkipäivähuomioin. Lisäksi tekstissä oli maininta päälläni olevasta kylpytakista.

Ikivanha Benettonin kylpytakki on minulla lähes päivittäin päällä. Usein aamusta iltaan, jos ei ole syytä lähteä minnekään. Tästä on tietysti seurannut se, että vuosien varrella olen tallentunut Jorman ottamiin valokuviin tuon tuostakin tämä aina vain haurastuva laatutuote päälläni.

Kenen sitä sanotaankaan vaatteilla koreilevan? Minä se en ainakaan kotiokoissa ole.

Minulla ei ole yhtä laaja kylpytakkivalikoima kuin Jormalla, jolla takkeja on kaikkialla: kotona useita, Laukaassa, matkailuautossa ja Thaimaassakin, jossa kylpytakki on helposti aivan liian paksu vaate.

Kylpytakki Jokilaakson yleisvaatteena johtuu lähinnä siitä, että täällä pulahdamme veteen yleensä useammankin kerran päivässä. Muuten itse varmaan pitäisin yöpukua päällä vaikka koko päivän.

Muistan hyvin Benettonin kylpytakin ostotilanteen. Minulla oli kyllä kylpytakki, mutta se oli vanha eikä mitenkään mieluinen. Löysin takin Stockmannin alennusmyynnistä, josta ostin myös samaan sarjaan kuuluvan kylpypyyhkeen. Aluksi vierastin takin hieman oudoilta tuntuneita värejä.

Pyyhe ei ole läheskään niin kuilunut kuin kylpytakki, joka on paikoin ähes puhki. On varmaan vain ajan kysymys, milloin kylpytakki ratkeaa ja pakottaa etsimään uuden ja mielellään jonkun samankaltaisen kylpytakin. Muitakin vaihtoehtokylpytakkeja olen tässä välillä hankkinut, mutta mikään niistä ei ole tuntunut yhtä mieluisilta kuin vanha Benettonini.

Näiden henkilökohtaisten visioiden eteen teen Tuusulassa töitä, osa 3

jormas: Jos esimerkiksi pääkaupunkiseutuun tutustuva matkailija, ulkomaalainen tai suomalaisen haluaa yöpyä caravan- tai campingalueella, kohtuullisten joukkoliikenneyhteyksiä päässä, on hänen Helsingin Meri-Rastelaa lukuunottamatta mentävä kohtalaisen kauas. Heti ei tule edes mieleen mistä sellainen löytyisi.

Siihen lääkkeeseen perustellun vastauksen antaisi Tuusulan Hyrylä. Urheilukeskuksen ja Rykmentinpuiston välissä on tarkoitukseen mainio alue. Suojeltu Olympiakasarmin rakennus voisi olla esimerkiksi klubi- ja huoltorakennus, mutta myös paljon muuta mahdollisine yöpymishuoneineen.
Sen vieressä, puretun lämpövoimalan tontilla olisi hyvä paikka kesäteatterille sekä esiintymis- ja tanssilavalle. Olisi katsomorinteetkin valmiina, sillä Montturock ei voi jatkaa nykyisessä paikassa kovinkaan kauaa. Jos ylipäätään jatkuu missään. Esiintymislava voisi olla pyörivä tai ainakin kääntyvä. Jos sen ympärille rakentuisi laudasta tai vastaavasta tanssilattia, jonka peittäisi sateen varalta kangaskatokselta, istuisi kokonaisuus oivalla tavalla maisemiin. Kun kohde olisi välittömästi Urbaani-Campingin vieressä, se myös säästyisi tihutöiltä. Alue on kävelymatkan päässä Tuusulantieltä ja linja-autoasemalta, joten........?

Jos Camping olisi 100 matkailuajoneuvo-paikkainen, telttapaikat sekä tulevaisuudessa mökit lisänä ja käyttöaste olisi läpi vuoden 50 %, niin se on vähintään 40 000 kävijää vuodessa. Se hyödyntäisi monia seudun yrittäjiä ja palvelujen monipuolistumisen myötä kaikkia seutukunnan asukkaita.

Helsinkiin tulevan caravaanarin ainut vaihtoehto julkisten liikennevälineiden välittämössä läheisyydessä ei olisikaan enää Rastila, vaan lisänä olisi Hyrylä. Mikä olisi matkailijan piipahtaa päiväseltään Helsingissä, tutustua Hyrylän ympäristön luontoon, Rantatien kulttuuritarjontaan, Tuusulan Urheilukeskukseen palveluineen, käydä kaupoilla ja istahtaa iltasella paikalliseen ravintolaan?

Kun saisimme pään kunnolla auki matkailulle, elävöittäisi se Hyrylää monin tavoin. Aivan oma lukunsa on Hyrylän seudun lähes ainutlaatuinen venäläinen historia. Ei olisi kovinkaan vaikea saada bussilasteittain turisteja tutustumaan vanhaan venäläisten lasten lastenkotiin, kasarmirakennuksiin, entiseen ortodoksipappilaan, kulttuuritarjontaan laajemminkin jne. Metsän siimeksessä voi vielä aistia vanhaa ortodoksihautausmaata sekä kuunnella, että tällä ja tällä paikalla oli yksi Suomen kauneimmista ortodoksikirkoista. Sen historia purettuine kellotabuleineen ja ilmatorjuntatykkeineen on kuulemisen arvoista kaikille Tuusulan historiasta kiinnostuneille. Olen eräänkin kerran etsinyt kirkosta kuvaa sinne sijoitettuine tykkeineen.

Kuudes vuosi blogspotia alkaa tulla täyteen

päivis: Ensimmäinen blogialustamme oli Vuodatus. Sitten vaihdoimme blogspotiin. Selailin ihan ensimmäisiä tänne kirjoittamiamme blogeja. Ne ovat aika tasan kuuden vuoden takaa. Välillä vanhoja kirjoituksia penkoessa tulee tunne, että kaikesta on varmaan jo tullut sanottua jotain ja siksi enää ei meinaa millään keksiä uutta sanottavaa. Tyhmä ajatus.

Tuntuu oikeastaan huvittavalta lukea asioista, joista kirjoittaessa ei ole vielä tiennyt mitään tulevasta. Blogspotia aloittaessamme ei vielä ollut mitään varmuutta siitä, että joku päivä asuisimme merikonttikodissa. Ehkä silloin vasta mietimme, että jotenkin nämä asumisasiamme pitää järjestää, koska halusimme jäädä Tuusulan Jokilaaksoon. Matkakodissa emme ehkä kuitenkaan loputtomiin voisi tai haluaisi asua. Jorma saattaa olla tästä eri mieltä.

Eikä tiedetty, että Elämän tähden ry:llä olisi jossain vaiheessa oma kirppari. Se tuli erityisesti mieleen, kun huomasin kirjoittaneeni havaintoja ja kokemuksiakin kirpputoreista.

Enkä tässäkään hetkessä, jakkaralle kavunneena lehteen tulevaa naisjoukkoa
kuvatessani osannut aavistaa, että vajaan vuoden päästä päätoimittajaurani
on katkennut kuin kanan lento. Ilman omaa syytä.

Thaimaassa olimme jo tuolloin alkaneet kulkea. Jorma osa-aikaeläkeläisenä useammin kuin minä. Vasta noina aikoina saatoin alkaa tehdä useamman viikon mittaisia etätyöjaksoja. Aika moni talvikuukausina, ja vähän jo syksyllä ja keväälläkin, julkaistu kirjoitus on kertonut arjestamme Thaimaassa. Vuonna 2011 ei kuitenkaan vielä ollut edes ajatuksissa, että jonain päivänä meillä olisi siellä omistusasunto.

Tuolloin näytin hyvinkin ymmärtäneeni sen, että jos jostain asiasta ei ole olevinaan kuin vähän aikaa, tarkemmin asiaa ajateltua on pakko todeta, että "vähän aikaa" voi olla vaikka 20 vuotta. Nyt sen sijaan on helppo kokea, että vaikkapa vain vuosi tästä eteenpäin on melkein kuin ihan kohta.

Näiden henkilökohtaisten visioiden eteen teen Tuusulassa töitä, osa 2

jormas: Tuusulan kulman läpi kulkee Helsingin Rautatieasemalta lähtevä Seitsemän veljeksen vaellusreitti. Kiersimme sen ja kirjoitimme kokemastamme blogisarjan.

Tuusulan infosivut sanovat reitistä olemattoman vähän: "Maakunnallinen Seitsemän veljeksen vaellusreitti kulkee Helsingistä Vantaan ja Tuusulan kautta Nurmijärvelle ja edelleen Hyvinkäälle. Aleksis Kiven luoman veljessarjan mukaan nimetty 80 kilometrinen retkipolku tarjoaa lähiseudun asukkaille lähellä sijaitsevan ulkoilureitin. Tuusulassa olevaa vanhaa reittiosuutta ei ole koskaan kiinteästi merkitty maastoon, jonka vuoksi sen käyttö on ollut käytännössä olematonta. Vanha linjaus jää osittain myös kiviainesten ottoalueelle."

Mutta toisin on Helsingin, Vantaan ja Nurmijärven laita, jossa reitti on merkitty erinomaisesti. Siellä pyöräilijöillekin tarkoitettu reitti käy Aleksis Kiven syntymäkodilla kuten myös Taaborinvuorella. Helsingin läpi kuljetaan koko Keskuspuisto aina Vantaalle saakka. Jonka läpi kuljetaan kevyenliikenteen väyliä. Mutta kun tullaan Tuusulaan, on edessä "ei mitään". Ja sielläkin missä sen pitäisi kulkea ei osin ole polun polkua eikä merkin merkkiä. Vaan kuljetaan kaukana kaikesta. Varsinkin Aleksis Kivestä ja Seitsemästä veljeksestä.

Mukaan eivät ole päässeet Aleksis Kiven Metsänpoika-patsas Hyrylän Jääkärinpuistossa, eivät Seitsemän veljesten mukaan nimettyjen kerrostalojen seinässä oleva kuvan reliefi, ei Aleksis Kiven hauta Tuusulan kirkon pihamaalla eikä Aleksin kuolinmökki Rantatiellä.

Seitsemän veljeksen vaellusreittiin pitäisi ehdottomasti saada lisäys tai peräti muutos. Vaikka nimeltään Aleksis Kiven kierros, joka kulkisi Vantaalta Myllykylän ja Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen ainutlaatuisten koemetsien läpi. Sieltä tultaisiin Urheilukeskuksen kautta Hyrylän keskustaan ja Rantatielle. Valtakunnallisesti merkittävän kulttuuritarjonnan lisäksi löytyisi yön yli yöpymiselle Onnela saunamaailmoineen, Krapi ja Gustavelund. Edullisempaa yöpymistä kaipaaville olisi tarjolla vaikkapa Sulan hotelli. Jossa senkin lähimaisemissa oli aikoinaan Aleksis Kiven patsas.

Rantatietä myöten reitti voisi kiertää vaikka koko Tuusulanjärven. Matkaa Helsingistä Aleksis Kiven historian lähteille Tuusulaan tulee 40 kilometrin molemmin puolin, joka on pyöräilijälle, sähköavusteiset pyörät mukaan lukien oiva päivämatka.

Tarvitaan markkinointia aasialaisille, mutta myös muille turisteille, sillä muutaman vuoden sisällä Helsingissä kaupunkipyörien rinnalle tulevat yleisemminkin vuokrattavat sähköpolkupyörät. Tuusulassa on matkailulle "tuhannen taalan paikka". Josta aivan oleellinen palanen on Hyrylän venäläinen historia. Tämän eteen teen tulevina vuosina töitä. Mutta muutakin kunnan luottamushenkilöpuuhastelua on mielessäni, joista kirjoitan ehkä ylihuomenna.

Viimeisiä työviikkoja viedään

päivis: Työkaveri kyseli viime viikolla, joko olen hankkinut aamukamman. En heti tajunnut, mutta sitten ymmärsin, miksi minulla pitäisi olla sellainen: jään vajaan kuukauden päästä eläkkeelle. Ihan oikealle sellaiselle. Osa-aikaeläkeläisenähän tässä on tullut keikuttua jo kohta kaksi vuotta.

Kampaa tuskin tulee hankittua, mutta lasken kyllä kalenterista, montako työpäivää on vielä jäljellä. Niistä kun ei nykyisen sähköisen työaikaseurannan vuoksi oikein pysty etukäteen sanomaan mitään varmaa.

Osa-aikaeläkkeeni takia päivittäinen työaikani on 4 tuntia 30 minuuttia ja nykyään vielä joka päivälle 3 tai 4 minuuttia lisää. Kun olen töissä, teen suunnilleen 7.5-tuntista työpäivää, jolloin "ylimääräisestä" työajasta kertyy saldoa. Kun olen ollut eläkejaksolla, jokaisesta päivästä tuo saldo pienenee tuolla neljällä ja puolella tunnilla (ja muutamalla minuutilla vielä sen päälle).

Pahimmillaan saldoni on näyttänyt kai suunnilleen 140 miinusmerkkistä työtuntia, mutta taas töissä ollessa tunnit ovat tasoittuneet. Nyt alan olla melkein tasoissa, joten syyskuun puolivälin jälkeen olen taas tilanteessa, jossa tunnit ovat plussalla. Siksi viimeinen töihinlähtöpäivä selviää vasta lähempänä syyskuun loppua. Kuun viimeisen viikon olen joka tapauksessa jo vapailla, koska olen säästänyt sinne vihonviimeiset lomapäiväni.

Viime viikolla kun tyhjentelin työpöytääni ja kaappejani, löysin ties mitä työvuosien varrella mukana kulkenutta tavaraa. Osan nakkasin roskiin. Esimerkiksi eräätkin kuivuneet kuivamustekynät.

Paperitonta toimistoa en ole koskaan onnistunut toteuttamaan, mutta varmaan nuo merkilliset turhakkeet, joita työpisteestä toiseen tulee kuljetettua mukanaan, ovat papereitakin hankalampi vastustettava. On kai vaan niin ihanaa säästää juuri noita kyniä, erilaisilla nipsuttimilla varustettuja seminaarien ja muiden suurempien tapahtumien muovisia nimilappusuojuksia tai ilmaispostikortteja, joita olisi varmaan voinut lähetellä enemmänkin. Edellisessä blogikirjoituksessanihan tuskailin ikipostimerkkejäni, joita ei taida tulla koskaan käytettyä.

Näiden henkilökohtaisten visioiden eteen teen Tuusulassa töitä, osa 1

jormas: Nyt olen ollut luottamushenkilö muutaman kuukauden ajan. Reppuun ei tarttunut valtuutetun vakanssia, mutta sen sijaan sain haluamani kuntakehityslautakunnan jäsenen paikan. Ehkä aikoinaan Keski-Suomessa olisin pitänyt tärkeimpänä olla valtuutettu, sillä silloin en pitänyt tärkeimpänä mitä teen tai saan aikaan, vaan sitä, että olen kuntavaltuutettu.

Vaan nyt on asia toisin, joten olen hyvilläni Tuusulan Vihreiden minulle osoittamasta luottamuksesta ja samastani tehtävästä, jossa aion tehdä parhaani, vaikka osan vuodesta tulen viettämään kaukomailla. Mutta sitä varten on varahenkilöt, joten hyvä niin.

Jokelan asioihin olen toistaiseksi perehtynyt sangen vähän, joten tällä hetkellä ainut asia, jota siellä osaan edistää, on Jokelan rautatieaseman saaminen jokalalaisten käyttöön. Sen eteen olen jonkun verran tehnyt töitäkin, mutta sangen pian huomasin sen herättävän niin paljon intohimoja, että yhteisen sävelen löytäminen on vaikeaa pelkästään kyläläistenkin keskuudessa.

Kellokoski on hieman tutumpi ja sieltä olen poiminut kaksi edistettävää asiaa. Tuusulan komein rakennus on niin sanottu Kellokosken kartano. Aivan oma lukunsa on sen ympärillä oleva ruukki. Jos sairaala kylällä lopettaa, pitäisin hyvänä, että valtuusto siirtäisi kokouksensa kartanoon. Mitä kaikkea se sitten tuo mukanaan tai vie mennessään Kellokoskelle, on oma lukunsa.

Tätäkö on Toimela ollut kauneimmillaan?

Alueella olevan, jo vuosia tyhjänä olleen Toimelan rakennukselle yritän löytää kunnostajan ja käyttöä. Realistinen mahdollisuus ja kulttuuriteko kunnalta olisi löytää toimija, joka ottaisi rakennuksen vastaan, jos kunta lahjoittaisi sen kunnostusvelvoitetta vastaan joko omalla tontilla tai nimellisellä tontinvuokralla. Uskoisin toimijan löytyvän vaikkapa kyläläisten yhdessä tätä varten perustamasta yhdistyksestä.

Ajatuksia, joiden avulla aion tehdä luottamustehtäväni henkilökohtaisesti mielekkäästi on aika kasa. Ja kun Etelä-Tuusulaa tunnen eniten, on päässäni pyörivä ajatuksia sieltä oman blogin verran

Käyttämättömät postimerkit

päivis: Harrastan asioiden tarkkailua. Tarkkailun tuloksena saatan tehdä päätelmiä erinäisistä asioista. Kun esimerkiksi kotimatkan varrella on lentokenttäpysäköintialuea, kotimatkan suunnasta riippuen joskus kaksikin, autojen määrästä riippuen teen johtopäätöksen, että Suomella menee hyvin tai huonosti. Hyvin menee, jos pysäköityjä autoja on paljon. Huonosta ajasta taas kertoo se, jos parkkialueella on väljää.

Eilen katsoin lähellämme olevaa LentoPysäköinti-nimistä aluetta ja päättelin, että nousukausi on käynnissä. Autoja oli parkissa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Noin silmämääräisesti arvioiden ainakin.

Viikolla tyhjentelin työpöytääni ja kaappejani valmistautuakseni tulevaan eläkkeelle jäämiseen. Toin osan tavaroista kotiin, koska ne olivat ajalta, jolloin ostin kaikki toimistotarvikkeet ja muut omilla rahoilla. Niinhän usein muutkin tekevät, mutta itse olen kyseisistä ostoksista laskuttamisen ottanut tavaksi vasta aivan viime vuosina.

Omilla rahoilla hankin myös postimerkkejä. Kun Ikeasta (omilla rahoilla) ostamastani pahvisesta laatikosta löytyi ikivanhoja käyttämättömiä postimerkkejä, tein siitäkin johtopäätöksen: perinteisten kirjeiden ja muun postin lähettäminen on vähentynyt, ehkä jopa dramaattisesti.

Postikin on kyllä edistänyt aktiivisesti muutosta, joka vähitellen
tekee postimerkit tarpeettomiksi.

Veikkaan, että vanhimmat löytämäni merkit olivat yli kymmenen vuoden takaa. Ehkä juuri niinä aikoina olen esimerkiksi alkanut käyttää skanneria ahkerasti. Dokumenttien skannaaminen on mahdollistanut niiden lähettämisen sähköpostin liitteenä. Se on tarkoittanut käytännössä hyvästejä tavalliselle kirjepostille.

Kerran reklamoin Postin maksullisesta palvelusta, joka ei kuitenkaan toiminut. Minulle oltiin oikein ystävällisiä ja hyvitykseksi toimimattomasta palvelusta sain tukun postimerkkejä. Oli kukkaa ja koiraa, muumejakin. Vaan mitähän teen noilla merkeillä? Eipä niille ole ollut kauheasti käyttöä. Onneksi sentään lähettivät ikimerkkejä. Saavatpahan jälkipolvetkin ihmetellä, mitä ihmettä näillä merkeillä tehtäisiin.

Ookko nää Oulusta?

jormas: Tänään ja huomenna on ohjelmassa Tuusulan kuntakehityslautakunnan seminaari- ja tutustumismatka Ouluun. Lentäen tultiin ja lentäen mennään takaisin. Mutta ei Finnairilla vaan norjalaisella lentoyhtiöllä. Arvatenkin hinnan vuoksi. Vaan huonosti se istuu siihen, että osta kotikunnan tuotteita.

Päivä on ollut hyvin mielenkiintoinen ja hyödyllinen, kun vaan keksin kuinka tämän kaiken hyödynnän. Tietysti on mukavaa tulla tutummaksi koko kaavaåuolen ja lautakunnan muiden jäsenten kanssa.

Sangen hyvä näppituntuma on tullut myös siihen mihin suuntaan Tuusula jatkossa menee. Voi olla, että jatkan tätä tänään tai ylihuomenna. Tai sitten en.

Nyt 9. päivä jatkan tätä parilla kappaleella. Reissu oli tosiaan tekemisen arvoinen ja lisäsi varmasti jokaiselle mukana olleelle motivaatiota tehdä enemmän Tuusulan kaikkien luottamushenkilön kotikunnan viihtyvyyden ja parempien palvelujen eteen töitä tulevan neljän vuoden aikana.

Itse kävin paljon kahdenkeskisiä ja pikku porukan keskusteluja itselleni tärkeistä asioista, joita pyrin tulevina vuosina edistämään. Niistä kirjoitan oman blogin.

Pahuksen liikenne

päivis: Kun joitakin vuosia sitten muutimme Helsingissä Tuusulaan, jouduin tottumaan töihin mennessä ruuhkiin. Ja sama takaisin kotiin tullessa. Siksi odotin innolla Kehäradan avautumista. Sen ansiosta olenkin päässyt lähes kokonaan eroon ruuhkassa kököttämisestä.

Jo ennen Kehärataa yritin kokeilla liityntäpysäköintiä ja bussimatkaa Tuusulasta kaupunkiin. Se ei oikein innostanut, sillä vähän harvakseltaan kulkeviin busseihin ehtiminen oli välillä melkoista minuuttien kyttäämistä. Toisinaan käytin myös hävyttömästi hyväkseni Jumbon Flamingon kahdeksan tunnin pysäköinnin mahdollisuutta. Tai joskus auto seisoi työpäivän ajan Tammiston Citymarketin parkkipaikalla. Tulihan samalla reissulla käytyä kaupassa.

Kesäloman jälkeen alkoi jossain kohtaa tuntua, että teille on tullut lisää kulkijoita. Kävin lämpiminä päivinä töissä Vespalla, jolla kulku sujui joutuisammin kuin autolla, mutta silloinkin liikennettä riitti. Nyt olen parina päivänä mennyt Pasilaan saakka autolla. Osittain ihan syystä, mutta myös siksi, että olen saanut auton työpaikan kanssa samassa rakennuksessa olevaan parkkihalliin. Ilmaiseksi.

Mutta ihan heti en kyllä viitsi enää Pasilaan ajaa. Sain tähään tarpeekseni liikenteestä, jossa jokainen tuijottaa vain omaan napaansa. Oli turhauttavaa seistä liikahtamatta seuraamassa miten valot vaihtuivat vihreiksi, punaisiksi, vihreiksi ja taas punaisiksi. Ja ihan vain siitä syystä, että jotkut autoilijat katsovat oikeudekseen ajaa vihreisiin valoihin, vaikka joutuvat jäämään keskelle risteystä seisomaan. Sen jälkeen ei käytännössä kukaan pääse liikkumaan. Voi kuinka kaipasinkaan tänään paikalle kunnon vanhan ajan liikennepoliisia.

Tällaista leppoisaa autoilua taitaa olla enää turha haikailla.

Toinen hammasten kiristyksen aihe ovat röyhkeiksi heittäytyneet jalankulkijat ja pyöräilijät. Kun ennen jalkaisin liikkuneet astuivat hieman aristellen suojatielle ja parhaassa tapauksessa odottivat, että suojatien ylittäjiä olisi yhtä aikaa useampia, nykyään jalankulkijat katsovat voivansa rynnätä suojatielle vähääkään välittämättä siitä, minkälaisen ruuhkan se voi saada aikaan.

Sama juttu pyöräilijöiden kanssa. En ole edes ihan varma, onko pyörällä oikeus ajaa jokaisessa paikassa suojatietä pitkin. Tätä on nyt tänä kesänä joutunut ihan liian kanssa todistamaan nimenomaan Pasilan muutenkin hitaasti etenevässä liikenteessä. En tiedä, miten sitä sietävät ne, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea päivästä toiseen omalla autolla töihin. Onneksi minulla on tuo Kehäradan käytön mahdollisuus.

Timo Soini ja Jorma Soini

jormas: Olen harvoin alentunut julkisesti haukkumaan tai edes puhumaan kriittisesti kenestäkään poliitikosta, mutta nyt teen poikkeuksen. Toivottavasti se näyttäytyy myös hyvässä hengessä ja pilke silmäkulmassa tehdyltä, sillä niin on tarkoitus.

Kyseessä on sukunimikaimani Timo Soini, joka tulee elämääni ja peräti kotiini, vaikken ole häntä koskaan kutsunut kylään. Onneksi mies tulee tupaan vain sähköisesti tai paperisena. Nimittäin kun kirjoitan Googlen hakupalveluihin jorma soini, niin saan alle sekunnissa vastauksia puolen miljoonan molemmin puolin. Ja kun niitä selaan, niin varsin pian on Jorma Soini kadonnut ja tilalle on tullut Timo Soini. Timo onkin kuin Jokilaakson jättipalsami, joka valloittaa kaiken sille suotavan tilan.

Arvostin Timoa ja pidin häntä aitona piikkinä herrain lihassa, mutta olen joutunut pettymään. Sillä aivan ilmetty Pekka Vennamo hänestä kuoriutui, kun hyppysiin tarttui valtaa ja ministerin pesti. Molemmista köyhän ja sorretun kansan asioiden ajajista jalostui vallan myötä vallan hienoja herroja.

Arvostin Timoa myös siksi, että hän ei ole koskaan silmieni nähden eikä korvieni kuullen haukkunut Toni Halmetta. Jota ilman Soinista ei olisi tullut koskaan kansanedustajaa. Eikä kai Halmeestakaan ilman Timoa. Kummankaan kaali ei tätä kestänyt kansankielellä sanottuna selkärankaisesti. Halmeelle herrahissi maksoi elämän ja Timolle jotain muuta.

Halme kertoi usein mitä arvoja hän edusti. Eikä Halla-aho jäänyt toiseksi. Mutta sitä saa mitä tilaa, sillä ääriarvojen ihmisillä ei ollut Persuissa  tilaa ilman puheenjohtajan hyväksyntää. Viimein kävi niin, että Soinilla ei ollut tilaa puolueessa. Tai olisi ollut, mutta se olisi maksanut vallan tavattomasti. Ministerin pestin.

Mutta ei niin suurta härkää, ettei salvaaja ole suurempi. Puheenjohtajan suusta kuului usein lausahdus Vihreistä takiaispuolueena. Kun valta mureni, murenivat myös puheet takiaispuolueesta. Eikä se tunnu istuvan Timon suuhun enää muutenkaan. Tosin eipä hänellä ole puoluettakaan.

Puheenjohtaja Timolle kävi niin, että uusi isäntä ei ollutkaan mieleinen, vaikka tulikin omasta joukosta. Mutta Soinin Halla-aholle asettama mantteli ei ollut puheenjohtajan takki, vaan kannatuksen kasvattaja. Ehkä siksi Timosta ei ollut vallasta luopujaksi itse valitsemansa jäsenistön edessä eikä haluamalla tavalla. Vaan pitemmän korren vei kansanmiehestä kuoriutunut herra, joka mieluummin oli valmis hajoittamaan puolueen kuin pienentämään itsensä. Joten miehestä ei jäänyt jäljelle muuta hyvää kuin sukunimi. Valitettavasti.

Mummuksi ennen eläkeikää

päivis: Tänään sain itselleni uuden roolin: minusta tuli mummu. Ei ehkä ole ihan oikein sanoa, että alkuvuodesta minulle kerrottu uutinen lapsenlapsen odotuksesta olisi tullut puun takaa, mutta kyllä se silti pääsi yllättämään. Enhän ole ihan vielä jäänyt eläkkeellekään!

Olen koko odotusajan välttänyt turhia uteluja. Siitä on voinut syntyä jopa käsitys, etten olisi kovin kiinnostunut. Näinhän ei toki ole. Olen ottanut ilolla vastaan jokaisen tiedonmurun, jonka tulevan lapsenlapsen odotuksesta olen saanut. Lapsesta otettua ensimmäistä ultraäänikuvaakin pidin aikani puhelimen taustakuvana.

Nyt on aika pohdiskella, minkälainen mummu minusta tulee. Sen suunnilleen tiedän, minkälainen en halua olla. Oma mummouteni varmasti selviää vähitellen, kun pääsen tutustumaan pojantyttäreeni ja voin seurata hänen kasvuaan. Toivottavasti meillä on edessä paljon yhteisiä vuosia.

Tässä on joukko entisajan mummuja. Tai ainakin yksi heistä tuli sellaiseksi:
toinen oikealta on minun Meksä-mummuni, jonka mielenkiintoisesta elämästä
olen saanut lisävalaistusta vasta kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen.

Lapsenlapsen syntymä saa myös ajattelemaan sitä, että hänessä on jonkinmoinen osa minua. Niitä geenejä, joista nykyisin saamme aina enemmän ja enemmän tietoa. Oma dna-näytteenikin lojuu parhaillaan jossain Houstonin tulvien keskellä odottamassa, että joku siellä Texasissa saisi näytteen tutkittavakseen ja lähettäisi tänne Suomeen tietoa, mistä omat kaukaiset esi-isäni ja -äitini ovat kotoisin ja joiden perintöä minäkin kannan omassa elämässäni.

Kiitos Panu ja Aija, kun teitte uuden lenkin tähän jännittävään Strandénien/Kuparisten/Keskisten/Pynnösten/Salosten ja kenen lie muiden jo edesmenneiden ihmisten, minun kauttani tulevaan sukuketjuun.

Sarjakuvaviisauksia

jormas: Olen innokas sarjakuvien lukija. Mutta harkiten. Jotkut luen aina, jotkut joskus ja joitakin en koskaan. Olen huomannut, että ne noin yleisesti ottaen kiinnostavat eniten, joihin voin samaistua. Sika-Wagner on yksi niistä. Ja entisaikojen Lätsä oli toinen. Toki on monia muitakin. Harald Hirmuisen luen aina, sillä hänessä on mielestäni paljon minua. Tai minussa häntä. Helgastakin löydän usein päiviksen, vaikka en aina uskalla sitä sanoa. Tämän päivän sarjakuvasta löysin meidät molemmat:

Ruokakäyrä

päivis: Olen vähän ailahtelevainen ruoanlaittaja. Johonkin entiseen verrattuna teen kuitenkin nykyään paljon useammin ruokaa kuin ennen. Ruokaa blogin aiheeksi ajattelin taas, kun huomasin, että monen vuoden takainen Ruokaa mikrossa -kirjoitukseni oli kiinnostanut muutamaa lukijaa.

Taisin kokea jonkinlaisen innostuksen mikrossa valmistettavaa ruokaa kohtaan, kun asustelimme enimmäkseen matkailuautossa. Kokeilin ja teinkin silloin mikrossa muun muassa makaronilaatikkoa. Annoin reippaasti ohjeen riisin kypsentämiseksi, ja kakun tekoakin väitin kokeilleeni. Niin varmaan teinkin.

Jossain vaiheessa taas halusin kokeilla yksinkertaista ruoanvalmistusta. Yksinkertaisella tarkoitan avotulella kypsentämistä. Jostain syystä silloinkin halusin testata, onnistuuko makaronilaatikon kypsennys avotulella. Onnistuihan se.

Yksinkertaisten sarjaan kuuluu myös monen kesäpäivän pelastus: keitetyt uudet perunat. Jorma lisää niiden kanssa lautaselle silliä, minulle riittää yleensä salaatti. Salaatin kanssa olen jotenkin jäänyt jumiin. Turhan usein se tarkoittaa salaatinlehtiä (kesällä omassa kasvihuoneessa kasvaneita), kurkkua, tomaatteja ja fetajuustoa. Tai kreikkalaista juustoa, kuten virallinen termi kuuluu.

Tämä ei ole tuo mainittu itse tekemäni salaatti. Näin hienon annoksen sain
eteeni Thaimaassa kotimme naapurissa sijaitsevassa  kahvilassa. Se
oli kyhätty kasaan todella taitavasti.

Joskus ruokakäyrä kulkee melko korkeallakin. Lähes huippukoiksi tunsin itseni viime ravintolapäivän aikoihin, kun keksin keitellä saariston vegaaniherkkuksi kutsumaani nyhtökaurasoppaa. Keitto sai silloin kovasti kehuja niiltä Hyrylän torin ravintolapäivän asiakkailta, jotka asioivat teltallamme.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että pienemmässä kattilassa kypsynyttä keittoa emme Liisan kanssa muistaneet edes maistaa. Sen verran tiukalle tarjottavien valmistuminen meni. Ehkä keiton maku oli kohdallaan. Kukaan ei ainakaan tunnustanut kaipaavansa lisää suolaa, jota sentään olimme muistaneet ottaa torille mukaan.

Huomenna aion taas keittää tuota soppaa, sillä yksi nyhtökaurapaketti jäi ravintolapäivästä yli. Toivon, että sen rakenne on kestänyt pakastamisen.

Syysrastit 2017

jormas: Tämän vuoden Syysrastit ovat takana. Pitkästä aikaa oltiin muualla kuin Vivamossa. Oltiin Iitin Perheniemessä sadan henkilön voimin. Oli mukavaa ja hyvähenkistä.

Tämän kertainen tietovisani oli muuttanut muotoaan. Syy siihen on kilpailijoissa itsessään, jotka lupauksista huolimatta hakivat vastaukset netistä. Mutta tällä kertaa olinkin tehnyt vain yhden kysymyksen. Laskutehtävän, jonka olin muuttanut suomenkieliseksi. Ketä kiinnostaa, alkuperäinen löytyy täältä.
Joka tapauksessa en saanut yhtään ainutta oikeaa vastausta. Mutta jos on lujille ottanut vastausten hakeminen netistä vastoin sääntöjä, niin lujille otti häviäminenkin. Eräskin osallistuja tuli kyyneleet silmissä sanomaan, että  sinähän jormas lupasit sitä ja tätä eikä nyt saatukaan kiertopalkintotaulua seinälle vuodeksi.

Mutta aikaa oli Rasteilla muullekin. Muun muassa hyvää päivää kirvesvartta -keskusteluille. Joista yksi lähti siitä, kun valtakunnan luotettavin uutisaviisi 7-lehti uutisoi, että Nykäsen Matti oli maannut sammuneena Tampereen kadulla. Johon alan mies vierestäni totesi, että "voi hyvänen aika, tämä tuli kyllä aivan puun takaa. Jotta kuinkas nyt Matti noin".

Kuva Seitsemän päivää -lehdestä

Oli saanut Nykänen silmän mustaksi ja umpeen lehden mukaan kaatuessaan. Itse ajattelen, ilman tietoa tosin, että kun sillä luonteella otetaan baarikierroksella näkäräisiä enemmän kun laki sallii ja seurana on entinen kamppailulajien mestari, saattaa silmään sattua muukin kuin katuasfaltti. Matin mukaan Pia-vaimo on kuitenkin kovin vihainen, eikä kotiin ole asiaa.

Kun olimme aikamme tätä pohtineet. loihe kaveri vierestäni lausumaan: "Aivan kuin minulla aikoinaan. Kun eräänä yömyöhäsenä hipsin kotiin, oli pihamaalle ilmestynyt mustia jäniksiä isoine korvineen. Niitä ovelle mennessäni ihmettelin, että mistäpä nuo ovat tulleet? Mutta asia selvisi, kun ei avain enää käynytkään lukkoon. Ja käännyin mainitsemieni pupujussien puoleen, että olisiko heillä asiasta tietoa. Tarkemmin katsottuna ne eivät olleetkaan jänöjä, vaan solmuun vedettyjä mustia jätesäkkejä, joihin elämänkumppani oli pakannut omaisuuteni."