Rakkauden monet kasvot

En tiedä onko meistä kullakin vain yksi rakkaus, josta voin kokea monia kasvoja vai onko rakkauksia useita erilaisia. Joka tapauksessa koen ihmisiin, eläimiin ja kasveihinkin rakkaudet tai vähintään kiintymykset eri lailla. Joskus ajattelen, että esineilläkin voi olla sielu, jota voi rakastaa. Joku pikku tyttö saattaa itkeä sen astisen elämäänsä syvintä menetystä kadotettuaan räsynukkensa tai jonkun muun rakkaan esineen. Samantapaista surua koen aikuisenakin. Ehkä ihminen, joka ei ymmärrä Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua ullakolla, on sielultaan rikki.

Aivan oma rakkauden muotonsa on rakkauteni kasveihin. Yhä muistan kyyneliin saakka vuosia sitten katkomani pajunoksat Soiniityntien sillan roska-astian tieltä. Kuinka ne yrittivät vielä katkottuinakin tehdä pajunkissoja puron pohjalla noituessani vieressä itsekkyyttä, että pitikö minun niin tehdä. Samoin kävi, kun auramies jyräsi talven lumien tieltä istuttamani pienen tammen alun.

Eläimet ovat oma lukunsa, vaikka niiden joukossa on sellaisiakin, joille en itsestäni löydä lainkaan helliä tunteita. Ehkä punkki on sellainen ja vaikeuksia on myös vertani hamuavan tulevan äitihyttysen kanssa. Mutta toisinkin on esimerkiksi koirien ja kissojen kohdalla. Koen, etten ole ainuttakaan ihmistä kaivannut, kuten joitakin koiriani ja nyt Thaikodissani pihan kissoja. Tai kuinka surinkaan metsämiesten ampumaa jänistä kuolleena jalkojeni juuressa.

Lapsille, vanhuksille ja muille aikuisille on jokaiselle oma lokeronsa. Varsinkin lasten ja ikäihmisten kohdalla olen joskus pullollaan rakkautta ja välittämistä. Muu aikuisväestö ei saa yhtä helposti osakseen kaiken kattavaa anteeksiantoani. Vaan koen heidän vastamäkensä enemmän tai vähemmän ansaituiksi. Lapset saavat anteeksi ymmärtämättömyytensä ja elämänsä ehtoosta elävät ovat usein osansa jo kärsineet tai ainakin saaneet.

Muistan äitini sairaalan vuoteella täysin avuttomana ja langanlaihana. Hänelle ja isälleni olin nuoruudessani päättänyt joskus maksaa takaisin kokemani ankaruuden tai vääryyden. Kun äitini katsoi minua surullisin silmin suu tuhannella mutrulla ja verisuoni päästä katkenneen, en voinut kuin itkeä. Silloin kuulin päässäni äänen, että "no niin Jorma, nyt on takaisinmaksun aika". Siinä hetkessä ymmärsin ehkä elämääni syvällisimmin kuin koskaan, sillä vanhempani olivat tehneet minut rakkaudesta. Ja nyt minulla olikin vallasta suurin ja sain aivan itse ja yksin päättää kuinka suhtaudun kaikkeen minulle tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Mutta käsitin myös, että jos aion pitää onnellisuuden mukanani, on vaihtoehtoja vain yksi. Anteeksi antaminen ja saaminen.

Rakkausblogistani puuttuu vain rakkauksista henkilökohtaisimmat. Ne, joiden kanssa olen jakanut vuoteeni ja monessa hetkessä vuosikymmeniä koko elämästäni. Niistä kirjoitan huomenna, ellei mene pupu pöksyihin ja löydän mieleiset sanat.