Miehen häpeä

Makwan Amirkhanin ja Mira Luodin oikeudenkäynti on nostanut esiin myös tukijoukkojen vaatimuksen, että häpeän on vaihdettava puolta. Ehkä näin onkin, vaikken ymmärräkään mitä hävettävää asianomaisella on, jos mies pakottaa hänet alleen havu­majassa ja masturboi sekä polttaa myöhemmin vaatteitaan. Mutta myös miehellä voi olla hävettävää, sillä jo sodat käynyt isäni opetti minulle lapsena, että mies ei itke. Näin sanoi minulle aikuisena myös rakastamistani nainen. Mutta kyllä mies itkee. Vaikkakin monesti hiljaa itsekseen tai sisäänpäin. Luulen sen olevan hyvin yleistäkin. Häpeä syntyy usein juuri siitä, että tunteen näyttämisestä saa vastaukseksi väheksynnän. Ja kun väheksyjä on rakastettu ihminen, sana sattuu enemmän kuin jos se tulisi joltakulta ulkopuoliselta, koska hänen hyväksyntänsä merkitsee paljon. Näin on myös, jos nainen kertoo teeskennelleensä koko ajan orgasmin tai parisuhteen ulkopuolisista miehistä tai mies ei voi tulla isäksi tai puoliso lopettaa jokaiseen päivään kuuluneet kaksi sanaa "rakastan sinua".

Häpeän itseäni Jokilaakson luonnon keskellä

Lause "mies ei itke" on kaksinkertaisesti raskas. Se kertoo, että tunne on väärä, ja että sen kokija on epäonnistunut miehenä. Häpeä on tunteena erilainen kuin syyllisyys. Syyllisyys sanoo "tein jotain väärin" ja häpeä sanoo "minussa on jotain vialla". Siksi se saa helposti vetäytymään ja vaikenemaan, ja seuraavalla kerralla itkun tukahduttaa jo itse, ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään. Tutkimusten mukaan tunteiden tukahduttaminen ei kuitenkaan poista niitä, vaan kuormittaa. Itkeminen on ihmiselle luonnollinen tapa purkaa stressiä ja surua, eikä se ole sukupuolesta kiinni. Usein sanottu tai sanomatta jätetty lause ei myöskään tule pahasta tahdosta, vaan se voi olla opittu malli omasta kasvuympäristöstä tai oma epämukavuus toisen hädän äärellä. Siitä pitäisi voida silti puhua. Pitäisi voida kertoa rauhallisessa hetkessä, miltä lause tuntui ja mitä toivoisit sen sijaan, sillä joskus ihminen ei tiedä, että sana osui. Toisaalta väärin ymmärtämisen tai ymmärtämättömyyden pelko on tehokas miehen suun sulkija.

Erityisesti naisten, mutta myös miesten tekemästä henkisestä väkivallasta vaietaan julkisuudessa useista yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja ilmiön luonteeseen liittyvistä syistä. Vaikka henkinen väkivalta voi olla uhrille yhtä tuhoisaa kuin fyysinenkin, sen käsittely julkisessa keskustelussa kohtaa useita esteitä. Fyysisestä väkivallasta jää näkyviä jälkiä, lääkärinlausuntoja ja selkeitä rikosilmoituksia. Henkinen väkivalta – kuten mitätöinti, kontrollointi, eristäminen, syyllistäminen ja emotionaalinen manipulointi – tapahtuu suljettujen ovien takana ilman ulkoisia merkkejä. Vaikka henkinen väkivalta on tunnistettu osaksi lähisuhdeväkivaltaa, sitä on juridisesti huomattavasti vaikeampi todentaa ja tuomita kuin fyysistä tekoa. Koska tilastot ja uutisointi rakentuvat usein rikosilmoitusten ja tuomioiden varaan, ilmiö jää piiloon.

​Perinteinessä uhri-hyökkääjä-asetelmassa julkinen keskustelu perustuu usein selkeisiin ja yksinkertaistettuihin malleihin, joissa mies nähdään fyysisenä hyökkääjänä ja nainen uhrina. Naisen tekemä henkinen väkivalta rikkoo mielikuvaa naisesta ensisijaisesti hoivaavana ja suojelevana osapuolena. Henkisen väkivallan kohteeksi joutuneet miehet kokevat usein häpeää ja leimautumisen pelkoa. Kynnystä hakea apua tai puhua avoimesti nostaa myös pelko siitä, ettei tule otetuksi vakavasti tai että kokemus kyseenalaistaa oman miehisyyden. Naisten harjoittama henkinen väkivalta saattaa usein ilmetä sosiaalisena eristämisenä, jatkuvana arvosteluna, kumppanin itsetunnon murentamisena tai lapsilla ja suhteilla kiristämisenä. Se rakentuu pikkuhiljaa pitkän ajan kuluessa, jolloin myös uhri itse saattaa alkaa epäillä omaa havaintokykyään eikä tunnista tilannetta väkivallaksi.

​Sanallista lannistamista tai mykkäkoulua pidetään julkisessa puheessa usein vain "huonona suhteena", "nalkutuksena" tai "yhteensopimattomuutena", eikä sitä mielletä väkivallan muodoksi, vaikka vaikutukset terveyteen ja toimintakykyyn olisivat vakavia. Media painottaa usein dramaattisia, nopeasti avautuvia tapahtumia kuten fyysisiä välienselvittelyjä tai henkirikoksiann. Pitkäkestoinen, rakenteellinen ja psyykkinen murentaminen ei sovi helposti uutisformaattiin eikä synnytä samanlaista välitöntä otsikkoreaktiota. Toimijat, järjestöt ja minäkin tässä blogissa olemme pyrkyneet tuomaan henkistä väkivaltaa ja ylipäätään kaikkien sukupuolten tekemää väkivaltaa paremmin esille, mutta syvälle juurtuneet käsitykset ja ilmiön vaikea todettavuus sekä trendikkyyden puute pitävät teeman edelleen pitkälti julkisuuden katvealueella.