Uimahalliriippuvuus

Jonkun kerran olen tainnut kirjoittaa tänä keväänä puhjenneesta uimahalliaddiktistani. Tai ehkä se ei ole edes riippuvuus, vaan päiviin muuten luikerrellut varsin mukava tapa, vaikka siinä onkin jotain samaa kuin riippuvuuksista kärsimisessä. Joka on sairautena sekä kehollinen, psyykkinen että tunne-elämän tila. Josta voi tulla elämän keskipiste, vaikka se aiheuttaisi terveydellisiä tai sosiaalisia haittoja. Niistäkin tiedän ammatiksi asti, sillä läträsin viinan kanssa liki päivittäin kymmenkunta vuotta. Toisin kuin joku muu juoppo, joka sanoo ryyppäämisen olleen yhtä helvettiä, minä olen jokaisesta ryypystä kiitollinen. Ne opettivat tekemään tutkimusmatkoja itseeni, etsimään ja löytämään eletystä ja tulevasta yhä uudelleen uutta sekä jalostamaan sen suht onnelliseksi elämäksi.

Lapsena olin puupää ja lättänenäinen kapiaisen kakara, josta sain myös kuulla ja kärsiä. Usein tai ainakin joskus itkin itseni uneen, sillä edes vanhempani eivät osanneet lukea sisäistä tuskaani. Ajattelin olevani henkisesti heikompiosainen tai henkisesti heikkolahjainen ja se on loppuelämäni osa. Minua auttoi viina, koska sen kanssa koin olevani lähes kuin muut. Sen avulla viipaloin elämän niin pieneiksi palasiksi, että päjäsin itseni kanssa elävien kirjoissa. Vaikka joskus illalla oli viimeisenä ajatuksena, ennen yön aikana monesti mieleni puhdistaneen Nukkumatin tuloa, että aamulla tapan itseni.

Mutta täällä keikun yhä. Opin jalostamaan ainokaista eloani, jonka kanssa on kaikkine vaivoineen ja vikoineen onnellista elää elämän ilta-auringossa. Vaikka luulenkin olevani loppuun asti sieluni syvimmissä sopukoissa yksin, jonne ei kukaan ole löytänyt varsinkaan pysyvästi tietään. Jos lienee halunnutkaan. Ehkä henkilökohtaisimman taipaleen matkatavarat kuuluukin kantaa yksin. Vaikka maailma on täynnä toinen toistaan erilaisempia ripittäytymisen mahdollisuuksia ja paikkoja.

Yksi mielen kevennyksen oiva purkulaituri on Tuusulan uimahalli, jossa ei ollut heinäkuussa aamujen eikä iltojen aukioloaikoja. Mikä näkyi väen paljoutena päivisin. Eilen juttelin Kajaanista työn perässä tulleen uimavalvojan kanssa. Hän sanoi, että tiiviinä päivänä piti kuuluttaa 8 kertaa, että uintiaika on maksimissaan 2 tuntia, sillä joidenkin oli jonotettava jopa vapautuvaa pukukaappia. Tiiviyttä lisäsi, että Järvenpään ja Keravan hallit olivat vallan kesätauoilla.

Välillä istun entisen Shellin kahvion Munallisten Marttakerhossa tai R-kioskin ja S-marketin yhteisen parkkipaikan parlamentissa, mutta kyllä ykkösjuttuni arkipäivään on uimahallin allasparlamentti. Morakotin ollessa pallon toisella puolella, ei Jokilaaksosta tilapäisten kesäasukkaiden lisäksi löydy kuin kuuntelijoita kasvi- ja eläinmaailmasta. Joten oiva apu keskusteluun löytyy uimahallista, vaikka liki ventovieraista ei useinkaan ole kaiken yksinäisyyden poistajiksi. Mutta vain harvan tarvitsee olla yksin, johon liikuntaesteetön vesielementti muiden seurassa on oiva apu, jos saa itsensä liikkeelle ja suunsa auki. Sillä suomalainen ei ole tuppisuu, vaikkei meitä voine sanoa maailman parhaiksi keskustelun aloittajaksi.