Aika paketoi ja patinoi elämääni

Ilmaus ajan patinoimasta elämästä on kaunis ja syvällinen kielikuva. Se rinnastaa ihmisen elämänkaaren esineeseen, puuhun tai metalliin, jonka pintaan aika, käyttö, sää ja elämänkokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ei suinkaan pilaten, vaan arvoa ja kauneutta lisäten. Ajan patinoima kauneus onkin kulumisessa ja eletyssä elämässä. Patina on vanhenemisen myötä syntynyttä arvokasta pintaa, kuten pronssin vihertymää tai puun pehmeää kiiltoa. Se on sitä, että elämässä näkyy eletty todellisuus.

Olot, surut, vastoinkäymiset ja onnistumiset ovat muokanneet minusta sen mitä nyt olen. Ajan myötä on syntynyt myös tyyneyttä. Kiire ja nuoruuden terävimmät särmät ovat tasoittuneet. Elämää katsotaan laajemmasta perspektiivistä, jolloin ymmärretään mikä on oikeasti tärkeää. Löydän nykyisin myös enemmän armollisuutta itseä ja muitakin kohtaan, kun patinoitunut elämä ei enää tavoittele eikä voikaan tavoitella virheetöntä täydellisyyttä. 

Ehkä täydellisyys onkin omien puutteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä, joka tunnistaa ja tunnustaa elämään kuuluvat elämänarvet, naururypyt ja pienet kolhut. Se kaikki tekee meistä jokaisesta aitoja ja ainutlaatuisia. Kuten vanhassa esineessä jokaisella uurteella ja muistolla on oma tarinansa. Ajan patinoima elämä pitää sisällään mittavan määrän kokemuksia, kohtaamisia ja elettyjä päiviä, jotka muodostavat rikkaan ja kerroksellisen kokonaisuuden. Ne ovat kuin Jokilaakson kaatuneen kuusen vuosirenkaat.

Eletyt vuosikymmenet ovat myös muokanneet tapaani ajatella ja kirjoitan usein elämän rajallisuudesta. Ehkä se on eräänlaista paketoimista ja aika usein melankolistakin lähtölaskentaa. Hautausmaatkin ovat entistä tärkeämpiä, sillä niillä ovat monen ystäväni lähtölaiturit. Kaukana takana on aika, jolloin tiesin kaiken, päivien määrä oli rajaton ja aurinko paistoi kesäisin aina. Nykyään tiedän, että eräänä päivänä kaikki päättyy nykyisessä muodossa kaikelta elävältä.

Matkaevääksi kukaan ei saa tietoa. Vaan ainoastaan vankan tai haparoivan uskon, ehkä joskus ei sitäkään. Jäljellä on kuitenkin  toivo, että ikuisuus on olemassa kaikille ja kaikelle elävälle. Uskoo tai ei. Ehkä juuri sitä tarkoittaa eläminen jälleennäkemisen toivossa. Ajatus siitä perustuu uskonnollisiin, hengellisiin ja filosofisiin näkemyksiin, spiritualismiin sekä erilaisiin lohdullisiin kokemustarinoihin. Kristinusko esimerkiksi kertoo ikuisesta elämästä ja taivaasta, jossa uskovilla on lupaus ja toivo kohdata läheisensä uudelleen. Erilaisista ikuisuuden osastoista minut ovat pitäneet tehokkaasti loitolla kaikkitietävät, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat, kurttuotsaiset taivaspaikkojen jakajat.

18 vuotta sitten pääsin Ilmarisen ja Sininauhasäätiön kustantamaan 5-vuotiseen tarpeettoman ja hyödyttömän oppisopimuskoulutukseen. Sen tärkein anti oli opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa tekemättä mitään. Nyt olen kouluni käynyt ja tallustan elämäni leppoistamisjaksolla ikuisuuden polun päätä etsivänä joutenolijana. Jolla ei parin, kolmen ihmisen lisäksi liene juuri merkitystä kuin eläimille ja kasveille. Sekä ikäisilleni senioreille ja lasten kanssa leikkivänä, muutaman bahtin leluja PeeCeeX-skootteri takapoksista jakavana outona ja mukavana farangina, jonka matkassa kulkee myös kulkijakoirien lahjontapussi.