Vanhempieni hääpäivä ja kasteeni

Ainakin kerran aiemmin olen kirjoittanut päivästä, jolloin sain nimeni ja jonka luulen vähemmistön osaltaan tietävän tai muistavan. Kun ikämiehenä pengoin kirkonkirjoista omani, sai se lisäksi uuden, erityisen merkityksen, sillä se oli myös äitini ja isäni toinen hääpäivä 💘. Koska kaste on kaunis ja symbolisesti rikas aihe blogikirjoitukselle, kirjoitan uudelleen, sillä pengoin kasteesta ja etunimien merkityksestä somemaailmasta lisää.

Päivä kantaa mukanaan vuosisataisia perinteitä, ja monille meistä se hetki edustaa elämän virallista alkua – hetkeä, jolloin tulemme osaksi yhteisöä ja saamme nimemme. Kaste- tai nimenantojuhlassa kaikkein konkreettisin ja koskettavin hetki on ehkä silloin, kun lapsen nimi lausutaan ensimmäistä kertaa ääneen virallisesti. Usein nimi valitaan kunnioittamaan aiempia sukupolvia – isovanhempia, kummeja tai rakkaita sukulaisia. Se on kuin silta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

​Nimi tekee meistä myös yksilöitä. Ennen nimen lausumista lapsi on vain "vauva" lukuisilla hellyttelynimillä, mutta nimen myötä hänestä tulee virallisesti oma, erillinen persoonansa yhteisön silmissä. Nimi onkin ensimmäinen suuri lahja, jonka vanhemmat lapselleen antavat ja kummit aikoinaan lusikkansa. Kristillisessä perinteessä kaste on lisäksi sakramentti eli pyhä toimitus, mutta sen symbolit puhuttelevat myös yleisemmällä tasolla. Vesi on elämän edellytys, joka kasteessa symboloi puhdistumista, uutta alkua ja elämän virtausta. Kolme vesipisaraa otsalla ovat kuin elämän ensiaskeleet. Kastemekko on monesti valkoinen ja pitkä, mikä kertoo siitä, että lapsella on tilaa kasvaa – sekä fyysisesti että ihmisenä. Monissa suvuissa sama mekko kiertää kymmenillä lapsilla, jolloin siihen neuloutuu kiinni koko suvun historia.

​Hetki ja usein koko päivä kokoaa läheiset yhteen. Nykyajan kiireisessä maailmassa ristiäiset ovat harvinainen hetki, jolloin perhe, ystävät ja eri sukupolvet pysähtyvät saman pöydän ääreen juhlimaan pelkkää elämän ihmettä ja uutta alkua. Siinä on jotain hyvin lohdullista ja maadoittavaa. Nimi ei ole vain sana, jolla meidät kutsutaan syömään. Se on ensimmäinen tarina, joka meistä kerrotaan.

Ehkä tänään, omana kastepäivänäni pohdinnassani kiteytyy luterilaisen kastekäsityksen ydin. Pappi ei varsinaisesti lausu uskontunnustusta lapsen puolesta, vaan yhdessä paikalla olevien kummien, vanhempien ja muun seurakunnan kanssa. Koska vauva ei vielä osaa itse puhua, seurakunta ja läheiset ikään kuin ympäröivät lapsen uskolla. He lausuvat uskontunnustuksen ääneen, ja heidän tehtäväkseen jää myöhemmin kertoa lapselle Jumalan rakkaudesta ja armosta, johon hänet kasteessa liitetään. Kummeille erityisesti on annettu tämä vastuullinen tehtävä.

Kasteessa lapsi myös liitetään Jumalan yhteyteen ja seurakuntaan. Toimituksessa pieni ihmistaimi otetaan paikallisen seurakunnan ja maailmanlaajuisen kirkon jäseneksi. Samalla se on merkki Jumalan ehdottomasta hyväksynnästä. Luterilaisessa ajattelussa vauvakaste korostaa sitä, ettei ihmisen tarvitse ensin suorittaa tai ymmärtää mitään kelvatakseen Jumalalle. Armo on täysin ilmainen lahja, joka vain otetaan vastaan.

​Se on ainutlaatuinen hetki, jossa lähes aina alle kahden kuukauden ikäinen tyttö tai poika  tuodaan virallisesti ja juhlallisesti sukulaisten sekä ystävien eteen. Siinä missä syntymä on biologinen ihme, kastejuhla on yhteisöllinen ja hengellinen tervetulotoivotus tähän maailmaan. Samalla se on myös hetki, jolloin nimi julkistetaan ja sitä juhlistetaan ensimmäistä kertaa yhdessä läheisten kanssa.

Nimen anto ja saaminen on hyvin vahva ja kaunis ajatus kristillisessä perinteessä sekä raamatullisessa kuvastossa. Vaikka Raamatussa ei puhuta suoraan nykyaikaisista "etu- tai kutsumanimistä", siellä toistuu teema siitä, että Jumala tuntee jokaisen ihmisen perin pohjin ja kutsuu heitä nimenomaan heidän omalla nimellään. Ajatus nousee esiin erityisesti muutamassa hyvin tunnetussa Raamatun kohdassa ja kristillisessä opetuksessa: "Minä olen sinut nimeltä kutsunut". Ehkä tunnetuin viittaus löytyy profeetta Jesajan kirjasta, jonka tekstiin kasteopetuksessa ja saarnoissa usein viitataan: "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun." Jae korostaa sitä, että Jumalan suhde ihmiseen ei ole geneerinen tai massaan hukkuva. Kun Jumala kutsuu ihmistä, hän kutsuu juuri sitä nimenomaista persoonaa, jonka nimi on lausuttu. Uuden testamentin puolella Johannes kertoo Jeesuksen vertauksessa Hyvästä Paimenesta:​"Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle." Kuvaus syventää ajatusta, että paimen ei aja laumaansa kasvottomana joukkona, vaan hän tuntee jokaisen lampaan luonteen, erottaa ne toisistaan ja kutsuu kutakin sen omalla nimellä.

​Tämä kaikki liittyy suoraan nimenantojuhlaan. Oman kasteeni toimittaminen ehkä alkoi perinteisesti sillä, että kastepappini Karhu kysyi vanhemmiltani tulevat etunimeni sanoen ne sitten ääneen: ”Jorma, Veino, Juhani, kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kristillisessä ajattelussa katsotaan, että tuossa hetkessä ihmisen oma etunimi sidotaan Jumalan nimeen. Siitä lähtien annettulla kutsumanimellä ihminen on Jumalan edessä tunnettu. Ajatus, että Jumala kutsuu meitä etunimeltä, kantaa mukanaan viestiä yksilöllisyydestä ja arvokkuudesta. Se tarkoittaa, että suuressakin maailmankaikkeudessa jokainen meistä on Jumalalle erillinen, tunnistettava ja rakastettu yksilö – ei vain numero tilastossa.