Elämäni on ollut etupäässä onnellista, vaikka edes iältään aikuiseksi kasvamisessakin on ollut vaikeutensa. Synnyin- ja lapsuudenkodissani kaverini haukkuivat minua Everyn peltitynnyreiden päällä ilkkuen kapiaisen kakaraksi ja vain yltyivät, kun isä ajoi heitä joskus kääminsä polttaneena takaa. Sitten sain jalkapallon kunnolla päähäni Perä-Hyrylän urheilukentän fudismatsissa, ja pelikaverini kysyi huolestuneena: "Sattuiko?" Yritin olla isommille pojille vitsikäs ja sanoin: "Ei sattunut, kun mulla on puupää." Siitä tuli lempinimeni, josta tosissaan kärsin monet vuodet. Sitten katselin peilistä äidiltä perittyä lättänenää ja toivoin, että se olisi suora ja kunnollisen kokoinen.
Yhden vuoden mopoikää aiemmin vanhempani ostivat syntymäpäivälahjaksi Sport-mopon, jonka ajoin vuodessa pitkin metsäpolkuja niin huonoon kuntoon, että kun olisin 15-vuotiaana saanut laillisesti ajaa muiden joukossa, ei sillä vajaavaloisena ja puolijarruttomana sekä pakoputkettomana ollut enää asiaa liikenteeseen. Kun täytin 16, tuli televisiosta Spedevisio ja Pertti Pasanen sanoi, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Sen jälkeen minua ei saatu enää kouluun, sillä oppivelvollisuusikä oli tullut täyteen. Ei siltikään, vaikka kotona oli koivuvitsalla ja vyöllä ruuditettu kasvatus ja armeijan kuri, jolta äiti suojeli parhaansa mukaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin vanhempieni haudalla käsitin kuinka paljon isä ja äiti minusta välittivät ja juuri siksi sain kokea rakkauden monet ja kurittavatkin kasvot.
Minun oli vaikea pärjätä itseni ja todellisuuteni kanssa, kun rehtorikin sanoi minun olevan koko koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Vähan myöhemmin viikottainen kohokohta oli pussihousuista tai tummien samettihameiden kätköistä ostettu Pöytäviinapullo kimpassa jonkun "Linjan" kaverini kanssa.
Kymmenen vuoden örveltämisen jälkeen lupasin Jyväskylässä Biba-koiralleni: "Usko pois, vielä kävellään Sherwoodin metsässä yhdessä ja minäkin olen selvinpäin." Itse en jokapäiväisestä juomisesta juuri kärsinyt. Vaan yhtenä haaveena oli asua jossain kuppilan yläkerrassa sekä tulla alas portaita Reinot jalassa anivarhain suun napsuessa kuivuutta. Tai kun joku oli syönyt sillä yön aikana nukkuessani jotain kissanpaskan tapaista. Suun huuhteluun unelmoin aamulla ensimmäisenä laskevani alakerran baarin hanasta kolpakollisen huurteista olutta.
Cafeteria Helsinki Kaiffarilla, Ripalla ja minulla olikin Kanarian saarilla. Mutta silloin olin jo lopettanut juovan alkoholistin urani ja kävellyt lupaukseni mukaan Bibankin kanssa ilman alkoholia pitkin metsiä. Olin viimein tullut lopputulokseen, että olen juoppona urani huipulla. Ja jos kaikki menee kuten mennä voi, on se tätä samaa vielä vuosikymmeniä. Se ei tyydyttänyt, joten lopetin ryyppäämisen voidakseni etsiä elämään muuta ja uutta. Kun melkein kaikki koulukaverini olivat hankkineet ammatin, olin itse kulkenut varjoisia kujia enkä tiennyt työksi asti tarpeeksi kuin pikkukonnuuksista sekä viinasta. Joten päihdetyöstä tuli juttuni ja laitapuolen kulkijat pysyivät parhaina kavereinani.
Kun joskus tulee seurattua esimerkiksi eduskunnan kyselytuntia televisioista, en ole lakannut ihmettelemästä poliitikkojen ylivertaista tietämystä valtakuntamme asioista, vaikka he eivät olekaan yhtä mieltä oikeastaan mistään. Ehkä he ovat samaa heimoa taivas- ja tuonelanpaikkoja jakavien kurttuotsien kanssa, joilla ei ole kainalossaan olevassa mustakantisessa kirjassa mitään mitä he eivät osaisi selittää pahimmin tai parhain päin. Ehkä poliitikon ja saarnamiehen tärkein ominaisuus ei olekaan tietämys vaan selittelyn armolahja. Vaikka selittelyn taidan minäkin ja tiedän päihteistä aika tavalla, parhaimmillaankaan en ole kyennyt kuin avaamaan ovia, joiden toiselle puolelle asunnoton voisi tehdä ihmisarvoisen kodin.
Toinenkin viiden vuoden oppisopimuskoulutusjakso minulla on ollut. Kun Meilahden sydänvalvomossa päätin pysyäkseni elävien kirjoissa hypätä operatiivisen johtajan ja isäni kaltaiselta työtieltä pois, olin osa-aikaisena eläkeläisenä Sininauhasäätiön käytävillä viisi vuotta täysin tarpeettoma ja hyödyttömänä tyhjänpanttina. Sain tehdä mitä vaan juuri niin kauan kuin kukaan muu ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, jossain selkäni takana kokoontui "johtoryhmä", joka vei visioni.
Mutta se antoi aikaa etsiä itseä ja löytää elämäntarkoitus jokaisen olemisen oikeudesta. Tämän oivalsin ehkä ensimmäisen kerran asuessani yli kuukauden Kolumbian Bogotássa 40 katulapsen keskellä. Iltaisin he pomppivat ison vatsani päällä nyppien partakarvojani. Kaikilla oli turvallisen aikuisen kaipuu, kun he aamulla olivat jonossa vuoteeni vieressä verratakseen käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleaksi kuin omani.
Tänä päivänä en näe Jokilaaksossa Merikonttikotini pihalta ainuttakaan ihmiskotia enkä ihmistä kuin mielikuvittelemalla heidät istumassa taivaalta laskeutuvan Finnarin puhalluslampussa. Aitoa ihmisen näkemistä varten on lähdettävä ihmisten ilmoille tai käveltävä vähintään 350 metriä Ison tien varteen postilaatikolle. Joka sekin lähes aina ammottaa nykyisin tyhjyyttään. Matkalla saatan tavata tiellä koppakuoriaisen tai sen sukulaisen selällään lukuisat jalat ilmassa viuhuen. Käännän sen takaisin jaloilleen ja sanon: "Terve, minäpä autan, sillä minulle se on pikku juttu, mutta sinulle elämän ja kuoleman kysymys." Mielessäni totean, että suuruuskin on suhteellista. Se riippuu mistä ja miten katselee sekä mitä elämisen ja olemisen oikeudesta ajattelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti