Tappamisen vimma ja tarve

Kotikissat saalistavat usein lintuja, hiiriä ja myyriä, mutta eivät aina syö niitä.  Saalis voidaan tuoda omistajalle "lahjana" tai jättää paikoilleen. Tämä käytös liittyy saalistusviettiin ja harjoitteluun, ei välttämättä nälkään.  Suomessa arvioidaan kissojen tappavan jopa 144 000 lintua kuukaudessa, mikä herättää keskustelua luonnon monimuotoisuuden kannalta.  Mutta miksi näin tapahtuu? Monilla eläimillä on synnynnäinen tarve harjoitella ja ylläpitää saalistustaitoja. Saalistus on myös leikkiä ja sosiaalista vuorovaikutusta. Erityisesti älykkäät eläimet, kuten delfiinit ja kissat, voivat käyttää saalista leikin välineenä. Tappaminen voi olla lisäksi osa reviirin hallintaa, vaikka saalista ei syötäisi. Jos saalista on runsaasti, eläin voi tappaa enemmän kuin tarvitsee ravinnoksi.  

Ihmiset, joiden joukossa myös itse olen, tulkitsen eläinten käytöstä helposti "huviksi", mutta eläimille kyse on yleensä viettipohjaisesta toiminnasta. Luomakunnan kruununa itseään pitävälle tappaminen voi liittyä abstrakteihin syihin, kuten ideologia tai viihde, kun taas eläimillä se on vaistonvaraista ja biologisesti motivoitua. Itseni on vaikea hahmottaa saati hyväksyä Putinin tai Trumpin kaltaisten vallanhimoa ja tappamisen vimmaa, kun mikään ei tunnu riittävän. Näin on monen muunkin diktaattorin laita eikä siinä auta demokratialla selittely tai ratsastaminen. 

Eläimet eivät yleensäkään tapa "huvikseen" ihmisen lailla, mutta monilla lajeilla on taipumus tappaa enemmän kuin ne tarvitsevat ravinnoksi. Tämä johtuu vietistä, leikkimisestä ja sosiaalisista syistä, ei tietoisesta julmuudesta. Kissat ja delfiinit ovat tunnetuimpia esimerkkejä, kun taas koiraeläimet ja monet muut lajit tappavat yleensä vain ravinnon vuoksi.  Siitä pääsenkin helposti takaisin Thaikotini pihapiirin kissoihin. Monesti istun katoksen alla suojassa auringolta ja joskus sateeltakin sekä seuraan pihan eläinten elämää. Kanojen ja kukkojen reviirien jakoja ja nokkimisjärestystä tai varpusia sähkölangoilla. Yleensä poikasista jokunen joutuu kissojen kynsiin ja siitä suuhun. Mutta ne mitkä selviävät aikuisiksi, oppivat pysyttelemään yläilmoissa kissoilta suojassa.

Enkä minä juuri mitään muiden säätämille vieteille ja vimmoille voi, kun siinä ei auta, vaikka kuinka on kissan kipossa ruokaa. Jonka tosin kanat ja kukot pistelevät suihinsa, kun silmä välttää. Vaikka jonkin sortin järjestystä yritän ylläpitää lasten vesipistoolillla. Kun kakarana lopulta ymmärsin lopettaa lintujen jahtaamisen ilmakiväärilläni, joutuivat sivuraiteille myös kissat lintujahteineen. Mutta niin ne vain ovat lukerrelleet vuosikymmenten jälkeen, ehkä vanhuuden heikkouttani takaisin sydämeeni. Vaikka joka kerta sieltä riipaiseekin, kun huomaan pikkulinnun elämän päättyneen kissan suuhun.

Suhteeni kissoihin on ristiriitainen, sillä samalla tavalla kuin koirille, kuuluu maailmassani kaikille eläimille karjasta lähtien vapaus. Onkin surullista katsottavaa Thaimaassakin varsin yleisten häkkilintujen elämää, joka papukaijoilla voi kestää kymmeniä vuosia. Mutta pihakissojemme vapaudessa on itsekkäälle minälleni myös mukavammat puolensa. Gekot jäävät harvemmin niiden hyppysiin ja hiiret ja muut pikku jyrsijät taitavat vältellä pihaamme. Joskus näköpiiriin ilmestyy kuitenkin peräti suomalaisen vaskitsan kokoinen käärme tai välillä torakka. Molempien päivät ovat pihassamme kissojen toimesta lähes satavarmasti luettu.