Sadasosasekunti on joskus paljon ja vuosi ei mitään

Eilinen oli Elämän tähden blogger-alustalla 5221. blogi. Niitä on luettu 15 vuoden aikana liki puolitoista miljoonaa kertaa. Se ei ole vuorokautta kohden paljoakaan, mutta joka päivä kirjoitettuna se on isossa ikkunassakin valtava määrä, jonka parissa on kulunut paljon aikaa. Silti se ei ole ensimmäinen julkisen kirjoittamiseni paikka, vaan aloitin puuhan Vuodatus.net  https://share.google/CulJonGGIBANXozwV. Kun tänä aamuna sitä etsin, löysin sieltä viitisenkymmentä kirjoitusta. Sinne pääsee klikkaamalla yllä olevaa punapohjaista... 

Ehkä ensimmäiset omasta päästä syntyneet tarinat olen kirjoittanut lyijykynällä koulujen ainekirjoitusvihkoihin, joista ainoakaan ei ole tallessa. Samoin on käynyt neljännesvuosisadan aikana tietokoneelle tehdyille Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön työpäiväkirjoille. Harmillista, ajattelen silloin tällöin. Vaikkakin lienen ainut maailmassa, joka niitä milloinkaan kaipaa tai tulee kaipaamaan. Ne on myös tehty aikana, jolloin ei ollut haaveita tallentamisista, saati varmuuskopioinneista bittiavaruuteen. 

Julkiset Elämän tähden päiväkirjat ja monta kymmentätuhatta valokuvaa lienevät laitteitteni lisäksi löydettävissä "sieltä jostakin". Varsinkin, jos erilaiset tunnukset salasanoineen ja kaikki muu tarvittava on tallessa ja ylipäätään jonkun muistissa tai tiedoissa. Säännöllistä kirjottamista olen harrastanut puolet elämäni ajasta. Kun lasken puuhaan valokuvauksineen menneen helposti 2-3 tuntia joka päivä, on myös aikaa kulunut ykkösharrastukseni parissa ei melko tavalla, vaan paljon. Ehkä noin neljä vuotta yötä päivää. 

Kerran tapasin Lasse Virenin, joka voitti juosten 4 olympiakultaa. Suurin ero oli alle 5 ja pienin 0,22 sekuntia. Kysyin, että mihin olet käyttänyt voittojen ansiosta säästämäsi ajan? Lasse sanavalmiina sanoi, että kysymys tuli vähän äkkiä, mutta olisin ainakin voinut antaa Juha Miedolle osan yhdestä sekunnista, kun hän hävisi hiihtokullan Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. Lupasin välittää viestin Juhalle, jos joskus näen. Sitten tapasin hänet Jokelan rautakaupassa ja kerroin Lassen viestin. Juha oli yhtä sanavalmis ja sanoi, e​ttä ​helppoahan se on Lassen jälkikäteen luvata. 

Se on aivan käsittämättömän pieni ero, kun sitä peilaan vaikka ihmisen kymmenkertaiseen reaktionopeuteen. Lake Placidin vuoden 1980 olympialaisten 15 kilometrin hiihto onkin yksi urheiluhistorian ikonisimmista ja suomalaisittain katkerimmista hetkistä. Etsin pari faktaa, jotka auttavat hahmottamaan kuinka vähästä oli kyse. Hiihdossa vauhti on loppusuoralla kova. Sadasosasekunti tarkoittaa tuolla vauhdilla noin 2–5 senttimetriä. Tavallinen silmänräpäys kestää noin 0,1–0,4 sekuntia, joten Mieto hävisi ajassa vain kymmenesosa nopeasta räpäytyksestä.

Mutta sekin on paljon, jos ihmisen ja ylipäätään kaiken elävän osana on kuoleman jälkeen kuolemattomuus toisessa todellisuudessa. Missä ei ole aikaa ja josta en käsitä mitään. Mutta miksen voisi uskoa siihen, sillä uskovathan iankaikkisuuteen uskovaisetkin eikä heilläkään ole tietoa yhtään enempää? Nimittäin tässä elämässä kaikille on salaista se mitä on rajan takana vai eikö mitään. Se on juuri siksi ikuista toivoa antavaa, sillä emme tiedä mitä tapahtuu, kun kaikki on kunkin kohdalla loppu. Vai onko? Ehkä onkin jotain, jota ei voi olla olemassa edes tietona kuin vasta sitten, kun on päässyt pois ajan vankilasta.