Liki kolmen vuorokauden matkasta koti-Suomeen on ensimmäinen sessio takana, jos niputan 5 kilometrin matkan Honda Giorno -skootterilla Phatthalungin keskustan rautatieasemalle ja 13 tunnin, liki 900 kilometrin junamatkan makuupaikalla Bangkokiin. Juna on Thaikotimatkalla kumpaan suuntaan tahansa lentokoneen tai bussin sijaan minulle ykkösvaihtoehto jo pelkästään siksi, että se lähtee ja tietysti tuleekin keskustaan. Jos menisin VIP-bussilla, olisi mentävä ensin kaupungin laidalle ja lentomatkalle olisi lähdettävä peräti lähikaupunkien jommalta kummalta lentokentältä. Hyvää on tietysti sekin, että nukun yhtä hyvin tai huonosti junassa kuin kotipetissäkin.
Yöjuna kulki tälläkin kertaa varsin hyvin luvatun aikataulun mukaan ja olin Bangkokissa kahdeksan maissa virkeänä. Sitä ennen söin aamupalaksi parin vesidesin kyydittämä kaksi croisanttia ja yhteensä 12 lääke- ja vitamiinipilleriä. Matkan toinen sessio alkoi, kun istuin asemalla ilman ainuttakaan suunnitelmaa, vaikka aikaa oli monenlaiseen joutenoloon puoliyöhön saakka.
Vaikka Helsingin joukkoliikenne toimii kokemukseni mukaan erinomaisesti, samaa en voi sanoa Myllykylän osalta, sillä se ei kulje käytännössä viikonloppuisin lainkaan. Mutta Bangkokissa se kulkee ja kulkee monin eri tavoin sekä välinein aina skytrainista metroon ja tuk tukista mopotaksiin. Niillä on mukava viilettää suurkaupungin sykettä aistien mieltymysten ja uupunusten mukaan, kun ne ovat Suomen hintatasoon verrattuna edullisiakin. Mitenkään eivät meinanneet erilaiset joukkoliikenneopasteet reittikarttoineen löytää vanhoja opittuja tapoja jäljelle olevien harmaiden aivosolujeni joukosta. Ja olin jo huonokuuloisena ja -kielitaitoisena luovuttaa, että pitäkööt tunkkinsa, kun ei ole suomenkielistä opastusta 🤣🤣.
Kalkkiviivoilla syttyi ohimolle kuitenkin pienen pieni tuikku, joten seikkailin erilaisilla kulkuneuvoilla useamman tunnin syöden välillä kelpo annoksen ranskalaisten sekä australialaisen pihvin ja muiden lisukkeiden kanssa sitä itseään, jota jotkut sanovat roskaruuaksi. Oli hyvää. Saman, valtavan kokoisen ostoskeskuksen alakerrassa oli minulle suositeltu Merimaailma, jonne olinkin jo menossa. Mutta, mutta.... Vaikka se olisi varmasti ollut kokemisen arvoinen, lippua ostaessa kävi ilmi, että merimaailmaan en päässyt 20x30x40 senttisen matkapoksini kanssa, vaan se olisi pitänyt viedä säilöön eri kerrokseen. Joten jätin väliin koko lystin. Eikä minulla itse asiassa edes ollut erityistä innostusta, sillä poikkeuksetta saan näppylöitä jokaisesta eläimestä, jolta on viety koko tai osa vapaudesta
Kun tätä kirjoitan ostoskeskuksen penkillä, on lennon lähtöön liki puoli vuorokautta ja Suwarnabhumin lentokentälle matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Johonkin tilenteesen huonokin kaveri kävisi kelpo kaveriksi ainakin ajan tappoon. Sillä tällä puolen vuoden jaksolla olen jostain syystä kaivannut seuraksi kotikielini taitajaa useammankin kerran.
Metrossa huomasin senkin, että ehkä minustaon tosiaan tullut vanhan näköinen ja raihnaisen oloinen, sillä parikin kertaa nuoremmat tarjosivat istuinpaikkaa. Seisoin kuitenkin kuin ruotuväen vartiossa yli puolivuosisataa aiemmin, vaikka kieltämättä tolpilla olo ottaa nykyisin jalkoihin. Ehkä en olekaan koskaan oikein osannut olla itseni ikäinen. Lapsena ja nuorena halusin olla vanhempi ja nyt vanhempana jo vuosia nykyistä nuorempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti